Jaanan matka Leningradiin ei ala lupaavasti. Hän joutuu tullimiehen kuulusteluun, ja bussistakin löytyy jotain epäilyttävää. Kaiken kukkuraksi matkaseurue joutuu keskelle miliisien kiinniotto-operaatiota, ja Simokin alkaa epäillä, että Jaanan ja Niklaksen välillä on meneillään jotain. Kaikki viittaa siihen, että lisää ongelmia on luvassa.

Totuus on kuin perse, ja jokainen istuu omallaan.

Toisissa olosuhteissa se olisi ollut hyvä heitto, mutta ei juuri nyt. Vastasin kivettyneeksi jäykistyneenä venäläisen tullimiehen kylmään, haaleansiniseen katseeseen, kun hän lehteili matkalaukustani löytämäänsä kirjaa ja silmäili vuoroin minua, vuoroin eteensä avautuvaa tekstiä. Jokainen sivun kääntö oli kuin kiukkuinen sivallus.

– Johdatus Marxin, Engelin ja Leninin tutkimiseen, tullimies tavasi­ sihahtavalla aksentilla kirjan nimiösivulta.

Lyhyt tauko ja sitten mies sulki kirjan, mutta piti sen vielä itsellään.

– Teidän kirja?

Nyökkäsin, kuinkas muuten. Kirja oli ollut päällimmäisenä matkalaukussani, vaikka en ollut ikänäni sitä nähnyt. Saatikka että olisin edes avannut mokomaa opusta, jos sellainen olisi joskus käsiini eksynyt. Marxilaisuus ei yksinkertaisesti ollut minun heiniäni.

Samassa tullimies puhkesi polottamaan­ venäjää, ja kesti tovin ennen kuin tajusin, että selkäni taakse oli ilmestynyt toinen virkailija, pyöreäkasvoinen nainen, jonka oliivinvihreä hame kiristi vyötäröltä.

Pääni ylitse käytiin kiivastempoista keskustelua, joka kuulosti kinastelulta. Sananvaihdon jatkuessa naisen ääni kohosi ja terävöityi, mies sen sijaan vaikutti tyynnyttelevän maatuskaa, jonka Rexona oli hajusta päätellen pettänyt.

Vilkaisin naista silmäkulmastani, ja kirkuvan punaiset natsat hyllyvillä olkapäillä pelästyttivät minut.­ Niitä oli selkeästi enemmän kuin edessäni seisovalla tullimiehellä. Jos nainen saisi tahtonsa lävitse,­ minut käskettäisiin takahuoneeseen ja vinyylihanskat otettaisiin käyttöön. En epäillyt sitä hetkeäkään. Sitten totuus todellakin selviäisi, jos se kerran löytyisi istumalihasten välistä, kuten kirjan marginaaliin tuhertanut tuntematon vitsiniekka röyhkeästi julisti. Jo pelkkä ajatuskin puistatti.

– Ja se kirjoitus. Myös teidän?

Hätkähdin.

– Ei.

Ääneni oli pelkkä korahdus. Rykäisin­ ja vastustin halua kuivata kostuneita kämmeniäni farkkuja vasten. Jostakin takaani kuului matala hörähdys, mutta en rohjennut kääntyä katsomaan, ketä jonossa seisojaa piinani niin huvitti.

– Jos ei sinun, kenen sitten?

Kysymys oli tyly ja sitä tehosti tuohtunut polotus olkapääni vierestä.

– Ajattele! hoin mielessäni.

– Se on koulukirja, ähkäisin hädissäni.­

– Ne kiertävät oppilaalta toiselle vuodesta toiseen. Kirjoitus voi olla kenen tahansa.

Hetkisen oli äänetöntä. Sitten tullimies laski kirjan takaisin myllätyn vaatepinoni päälle ja työnsi laukkuani eteenpäin matalalla tiskillä. Matami sihahti tyytymättömästi, mutta minä tuijotin tiiviisti levällään olevaa laukkuani ja pidätin hengitystäni toiveikkaana.

– Seuraava!

Astuin pari askelta sivulle ja kurotin­ sulkemaan laukkuni. Ikkunasta näin, että bussimme oli pysäköity oven eteen ja matkatavaraluukut nostettu valmiiksi ylös. Kiiruhdin ulos ja tömäytin laukkuni tyhjään konttiin. Olin joukkomme ensimmäinen tullitarkastuksesta selvinnyt.

Istahdin laukkuni viereen ja päästin värisevän huokauksen. Kun saisin kiinni sen törpön, joka oli kirjan laukkuuni muiluttanut, nostaisin äläkän. Neuvostoliiton tulli ei ollut leikin asia. Se, jonka mielestä marxilaisuuden pilkkaaminen neuvostosotilaan edessä oli ollut hyvä vitsi, täytyi olla­ joko typerys­ tai ilkeä.

Polvieni tärinän laannuttua pukkasin laukkuani taaksepäin, jotta toisten pakaaseille jäisi tilaa. Tavarakontti oli kuitenkin niin leveä, että lopulta kömmin sinne sisään, jotta sain tökittyä painavan kapsäkkini perälle asti. Peruuttaessani takaisin kolautin päälakeni kattoon ja liu’uin sadatellen kyljelleni.

Katosta törrötti jotain. Siristin silmiäni. Koko katto oli musta, ja jos törmäykseni ei olisi irrottanut pientä, mustaa liuskaa, en ikinä huomannut sitä. Nyt se kuitenkin riippui helposti nähtävillä. Kapea, viattoman oloinen muoviliuska. Nostin käteni ja tunnustelin sitä. Tartuin sen liukkaaseen pintaan, ja pysähtymättä miettimään sen tarkemmin vedin liuskaa alaspäin. Kuului vaimea naksahdus. Liuska toimi vipuna, josta kiskomalla aukesi­ isompi muovilevy. Hilasin levyä sormenpäilläni sivuun ja tajusin­ katsovani samoja videokasetteja, joita olin siivonnut Niklaksen työpöydältä.

Kätkö. Salainen kätkö firman bussissa. Ajatukset laukkasivat villeinä pitkin pääkoppaani, mutta sitten vaimeat askeleet bussin ulkopuolella­ saivat minuun liikettä.

Pukkasin levyn kiinni ja painoin avausvivun tiukasti takaisin koloonsa.­ Kierähdin takamukselleni ja hivuttauduin yhtä kyytiä ulos. Pyyhkiessäni hiekkaa farkuistani pidin silmällä bussin edessä ja takana vartioivia sotilaita, joiden tasaiset­ askeleet olivat saaneet minut­ takaisin järkiini.

Bussin edustalla partioiva solttu pysähtyi kuin aistien levottomuuteni. Katseemme kohtasivat, enkä osannut ajatella mitään muuta kuin nuorukaisen olan takana häämöttävää kiväärin piippua.

Nielaisin.

Sotilas tuijotti minua vihreän suikkansa ali, ja minä tuijotin takaisin. Hiki norui niskaani pitkin. Ja sitten se pentele iski silmää. Hitaasti ja vihjaillen. Kun vain toljotin tyhmänä takaisin, poju toisti flirttinsä ja vihdoin hoksasin vastata siihen. Pakotin valjun hymyn­ huulilleni ja aloitin varovaisen perääntymisen kohti bussin takaovea.

Sotilas astui lähemmäksi ja sanoi­ jotain. Puhui venäjää, enkä minä­ osannut sitä enempää kuin keskiverto vodkaturisti. Da, njet ja spasiba. Sotilas lähestyi askeleen verran. Hymyili ja suhisutti sitä venäjäänsä.­ Mitä hittoa se oikein halusi? Kielisuudelman? Pummata tupakkaa? Peräännyin pingottuneesti hymyillen.

– Täällä sitä vain pidetään silmäpeliä neuvostosoltun kanssa. Sinuna odottaisin edes Viipuriin asti. Kaupungeista ne isot koppalakit vasta löytyvät, ja tuohan on ihan penikkakin vielä.

Pyörähdin ympäri. Myyntipäällikkö Suhonen, entinen ammattijääkiekkoilija, nykyinen myyntitykki, ex-aviomies ja viikonloppuisä. Suhonen hekotteli omille sanoilleen ja viskasi putkikassinsa matkatavarakonttiin yhdellä lennokkaalla liikkeellä.

Muistin, että Suhosen­ vanhin tytär opiskeli Helsingin yliopistossa. Näinköhän likan­ kursseihin kuului marxilais-leniniläinen ideologia.

– Kiitos matkalukemisesta, sanoin­ testaten mieleeni putkahtanutta teoriaa.

Suhonen purskahti röhöttämään ja taputti minua selkään.

– Oli se vaan hupaisaa. Kerrassaan hupaisaa.

Kireä ilmeeni tyrehdytti äijän naurun.

– Nooh, älä huoli, tyttöpieni. Anna­ se kirja minulle, niin se ei enää paluumatkalla tuota harmia.

– Varmasti annan, tiuskaisin ja nousin ensimmäiselle askelmalle siirtyäkseni sisälle linja-autoon.

Olisin voinut heittää jonkun ilkeän­ piikin siitä, miten Suhonen nauttisi, kun tullimaatuska paukuttelisi vinyylikäsineitään ja tonkisi hänen perälihojaan, mutta en jaksanut. Videokasetit bussin lattian alla vaativat kaiken energiani. Ne ja Niklas. Minun Niklakseni, jonka omistamassa linja-autossa salakuljetettiin ties mitä.

– ME OLLAAN VISKISIEPPOJA kaikki, kun oikein silmiin katsotaan. Me ollaan kännikaloja elämän, ihan jokainen!­

Epävireinen loilotus kajahteli pitkin linja-auton sisätiloja. Kuoronvetäjänä toimi Suhonen. Äijän römeä basso siivitti iloisessa nousukiidossa leijailevat työkaverit grande finaleen.

Vieressäni torkkuva Simo sätkähteli unissaan kuin ravaava koira, ja pitkä kroppa valui sentti sentiltä olkaani kohden, kunnes urhea poliisimme nojasi koko massallaan kylkeäni vasten. Olin jo työntämäisilläni Simon takaisin omalle puolelleen pari istuinta, kun kohtasin suuresta taustapeilistä Niklaksen katseen. Se oli tumma ja huomattavan pahantuulinen. Tukahdutin hymyni ja annoin Simon­ nykertyä kainalooni. 

Niklas ajoi firman omistuksessa olevaa linja-autoa varmoin ottein. Kello läheni puoltapäivää, ja etenimme kohti Viipuria, missä pidettäisiin pidempi tauko. Ehkä minun onnistuisi siellä vetää Niklas syrjään ja selvittää salaperäisten kasettien­ tarkoitus ilman, että Simon poliisinenä haistaisi palaneen käryä.

Liikahdin jännittyneesti ja kohotin päätäni vain huomatakseni, että olin yhä Niklaksen mielenkiinnon kohteena. Keskittyisi tiehen, eikä vilkuilisi koko ajan peilin kautta matkustamoon. Netan täytyy olla sokea, ellei hän pian oivalla miehensä käytöksen outoutta.

– Porukka hei, meitä seuraa liikkuva rahanvaihtotoimisto, kuulutti Suhonen auton mikkiin.

– Pidettäisiinkö pieni tauko, jotta markat pariutuisivat veljeskansamme ruplien kanssa?

Bussimme rinnalle oli kiihdyttänyt ruosteinen ja loskainen Lada, jonka takaikkunassa vilautettiin vuoroin skumppapulloa, vuoroin vodkalekaa. Vasemmalla puolella avautui järvenselkä ja rantaan raivattu pysähdyspaikka. Muistin sen viime vuoden reissulta. Olin saanut ensisuudelman Niklakselta juuri tällä rannalla. Muisto sai pulssini tekemään lyhyen intervalliharjoituksen.

Niklas jarrutti ja käänsi bussin tottelevaisesti Ladan perään. Ihmiset alkoivat kaivella lompakkojaan ja tupakka-askejaan. Jokainen halusi­ päästä ulos raikkaaseen ilmaan­ oikomaan koipiaan ja hieromaan mustan pörssin kauppaa.

– Joko ollaan Viipurissa?

Simon uninen ääni kutitti korvalehteäni.

– Ei vielä. Mutta me pysähdytään hetkeksi ja voit vaihtaa ruplia, jos laiton rahanvaihtaja kelpaa.

Simo kohautti olkapäitään.

– Vapaallahan tässä ollaan.

Virnistin.

– Et sitten ottanut virkapamppuasi mukaan.

– Mitä pamppua?

Mallan utelias ääni tunki takapenkiltä mukaan keskusteluun, ja voimakas Poisonin lemahdus tuntui ilmassa.

– Kunhan vitsailee, Simo vastasi ja nousi seisomaan.

Väki jonotti auton kahdelle ovelle. Simon välttelevästä vastauksesta oivalsin, ettei hän halunnut paljastaa ammattiaan, mikä sopi minulle­ vallan mainiosti. Olin pyörinyt Simon kanssa tarpeeksi paljon, jotta tiesin, että rikospoliisiin suhtauduttiin kahtalaisesti. Virkavallan läsnäolo oli kinkkinen juttu. Suomalainen lankesi helposti syyllistämään itseään, ja jos sinivuokko sattui istumaan vieressä, huono omatunto otti selkävoiton itsevarmimmastakin tyypistä.

Ulkona paistoi kevätaurinko ja lähes täysin jäistä vapautunut järvi kimmelsi. Malla imi syöpäkäärylettään posket lommolla ja flirttaili laiskasti Simon kanssa. Tyttö oli naukkaillut naista väkevämpää tiuhaan mutta pysytteli silti tolpillaan, vaikka mokkasaapikkaissa oli yli kahdentoista sentin korot. Aamiaiseksi hän oli nauttinut vain banaanin­ ja lasillisen tuoremehua välittämättä pysähdyspaikan herkkuja notkuvasta noutopöydästä. Itse olin vetänyt puuroa marjojen kera, ison rasvaisen rahkapullan ja kolme kuppia kahvia. Viimeistään Viipurissa täytyisi hankkia Mallalle jotakin haukattavaa, tai muutoin voisi käydä niin, että likasta ei olisi illalla ravintolaan lähtijäksi.

Vaihdoin muutaman kympin rupliksi Viipuria varten, mutta en sen enempää, sillä olin ottanut mukaani sukkahousuja, lenkkariparin ja parit farkut, jotka aioin myydä hotellissa. Niistä saatavilla ruplilla elelisi herroiksi koko viikonlopun. Leningradissa olisi tosin pakko vaihtaa markkoja rupliksi myös ihan virallisesti, jotta kotimatkalla ei joutuisi tullin hampaisiin.

Ladalla matkanneita trokareita oli kolme. Jokaisella oli kulunut nahkatakki yllään, valpas katse silmissään ja päässään lippikset, joiden etumuksessa komeili pollein kirjaimin Hartwall. Ruplien lisäksi tarjolla oli venäläistä samppanjaa ja vodkaa, neuvostosotaväen aselakkeja ja erilaisia kunniamerkkejä.

Kauppa kävi hyvin, ja näin, kuinka Niklas osti Netalle lipallisen koppalakin. Se sopi upeasti Netan tummaan polkkaan ja kaakaonruskeisiin silmiin. Käännyin poispäin ja ojensin käteni pyytävästi kohti Mallan sätkää. Kun vetäisin ensimmäisen henkosen, välttelin Simon ihmettelevää katsetta. Hän tiesi, että sorruin polttelemaan vain hermostuneena tai masentuneena.

– Hei, katsokaa! Mähän sanoin, että mun jemmani olisi turvassa.
Pirjo varastopuolelta heilutti voitonriemuisesti käsissään ryppyistä ruplatukkua. Iloisen pinkki huulipuna oli levinnyt suupielten hentoihin ryppyihin.

– Viime syyskuussa piilotin paluumatkalla­ nämä tyhjään oluttölkkiin tuonne metsään, ja siellä ne saakutti sentään olivat yhä edelleen. Kukaan ei siivoa näitä metsiä, vaikka tässä on hieno hiekkaranta ja mitä upein järvimaisema. Ei Suomessa tällainen peli vetelisi.

Malla kumartui ja nuuhkaisi ruplakasaa kulmat epäluuloisesti kurtussa.

– Yök. Ne lemuaa ihan kamalalle.

– Raha haisee. Aina, Pirjo vastasi ja tunki setelit tyytyväisen oloisena anorakkinsa taskuun.

– Parempi vanhalta oluelta lemahtava­ raha kuin se, että jäisin kiinni tullissa rintsikat ruplia pursuten. Viime vuonna naapurin Maija yritti salakuljettaa kaikki jäljelle jääneet ruplansa Suomeen, koska sen ukko oli lähdössä Tallinnaan seuraavassa kuussa. Jäi akkaparka kiinni ja joutui maksamaan sakkoja satoja markkoja. Ukkokin peruutti­ reissunsa, kun pelkäsi, että sen nimi olisi joutunut KGB:n listalle Maijan tempauksen vuoksi.

– Minä kyllä maksaisin sakot ihan vapaaehtoisesti, jos saisin omin käsin täyttää sun rintaliivisi.

Suhosen rasvainen nauru viilsi korviani, mutta Pirjo ei ollut moksiskaan, tyrkkäsi vain Suhosta olkaan ja lähti astelemaan tämän rinnalla kohti bussia, kun äijä lupasi tarjota napanterit sisätiloissa.

– Jaana ei onnistuisi salakuljettamaan mitään. Sillä on ihan liikaa etuvarustusta, jotta sinne mahtuisi yhtään ylimääräistä mukaan.

Niklas oli hiipinyt ryhmämme luo niin äänettömästi, että kun kuulin hänen härskit sanansa, olin pudottaa tupakanjämäni silkasta sokista.

Lävähdin tulipunaiseksi, enkä tiennyt,  minne olisin katsellut. Niklas oli pomoni, luojan tähden! Voiko pomo lasketella tuollaista kaikkien kuullen? Ilmeisesti voi, sillä Malla tirskui kuin hyvällekin kaskulle eikä näyttänyt lainkaan huomaavan, että oli ainoa, jolle vitsi oli auennut. Simo mittaili Niklasta sen näköisenä, kuin olisi tarkastellut pilaantunutta tomaattia. Löyhkäävää ja matojen valloittamaa.

Jokin hipaisi farkkujeni takamusta. Säpsähdin ja yritin säilyttää ilmeettömän naamioni. Niklas hyväili­ pakaraani reiteen asti ulottuvan bleiserini suojissa. Se ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, mutta ensimmäistä kertaa en pitänyt siitä, että Niklas kosketti minua.­ En nyt, kun Simo voisi koska tahansa hoksata, mitä takkini alla tapahtui.

– Onko sinulla Jaana hetki? Pitäisi­ vaihtaa pari sanaa, ihan työhommista vielä.

Nyökkäsin ja liiskasin tupakantumpin kenkäni korolla.

– Totta kai.

Suoristin ryhtini ja kävelin Niklaksen perässä lähemmäksi rantaviivaa. Olin tuntevinani Simon katseen painon niskassani, mutta en tohtinut tarkistaa, pitikö se paikkansa. Minun olisi pakko jutella Niklaksen kanssa, niin kiusallista kuin se olikin.

– Mitä niissä kaseteissa on? Ja miksi ne pitää tuoda rajan yli salaa?

Sähähdykseni jäädytti Niklaksen aloilleen, ja jos hän oli aikonut valittaa­ Simosta, se jäi puolitiehen, sillä en antanut hänelle puheenvuoroa.

– Ajattele, jos olisit jäänyt kiinni! Mitä sitten? Olisit joutunut vangituksi ja ties minkälaisiin oloihin jonnekin Siperiaan.

Niklas nosti kätensä hillitse­västi.

– Rauhoitu nyt. Ei tässä ole... 

En ehtinyt kuulla lauseen loppua, sillä yhtäkkiä kaikki vinksahti sijoiltaan. Jossakin takanamme auto­ huudatti moottoriaan, kaasutti kuin formulakisan lähtöruudussa.

Käännyin hämmästyneenä katsomaan, mistä meteli johtui. Näin mustan Volgan jarruttavan seisahduksiin niin että soraa lensi yltympäriinsä. Autonovet paukkuivat, joku huusi venäjäksi, joku kirkaisi. Kaksi miestä rynnisti peräkanaa ohitsemme kohti metsää. Toinen oli Ladassa matkustanut rahanvaihtaja, toinen vasta paikalle ajanut muukalainen. Ilmassa kärysi kumi. Pamahduksia, outoja, kumisevia paukahduksia. Puhkesiko joltain rengas?

– Alas! Painu alas, kuuletko?

Seisoin tyhmänä aloillani ymmärtämättä­ näkemääni tai tajuamatta vaaraa. Sitten Niklaksen käsivarret kiertyivät ympärilleni, ja paiskauduin vatsalleni maahan. Makasimme päällekkäin keväisen kylmässä rantahiekassa, ja Niklas painoi minut takaisin joka kerran, kun yritin nostaa päätäni.

– Ei vielä. Odota. Vasta sitten, kun aseita ei enää näy.

– Aseita?

Sydämeni jätti lyönnin väliin ja suljin hetkeksi silmäni. Luoja, jos joku niistä kuulemistani laukauksista olisi osunut meihin. Sairaalaan joutuminen Neuvostoliitossa olisi ollut todeksi tullut painajainen.

Viimein huudot vaimenivat, ja Niklas hellitti otteensa. Hän auttoi minut takaisin jaloilleni ja pyyhki roskia ja kivensiruja yltäni.

– Ratsia, hän selitti lyhyesti, kun en järkytykseltäni saanut vieläkään sanaa suustani.

– Siviilimiliisi nappasi nuo mustan pörssin kauppiaat. Lada seurasi bussiamme ja Volga taas Ladaa. Taitaa olla parasta ensi kerralla vaihtaa ruplat ihan virallisesti.

Seurasin vaiti, kuinka miliisit riepottivat nahkatakkisia trokareita kohden Volgaa. Nuorin kauppiaista yritti vängätä vastaan, piti auton ovipielestä kiinni, rähjäsi naama punaisena ja kieltäytyi menemästä sisään. Miliisi, joka roikotti kädessään äsken anastamaansa todistusaineistoa, kuoharipulloa, kohotti pullon ja iski sen muitta mutkitta vasten vangin yläselkää. Kerran, toisen ja vielä kolmannenkin kerran. Kun lyönnit vihdoin taukosivat, mukiloitu kauppamies antoi sysätä itsensä auton takapenkille.

Yksi miliisi penkoi Ladan konttia kunnes jysäytti kannen kiinni ja ärjäisi­ tiukan lähtökäskyn tovereilleen. Ei mennyt paria minuuttia kauempaa, kun molemmat autot olivat lähteneet, ja pysähdys­paikalle jäi vain bussimme ja liuta hölmistyneen oloisia turisteja. Kaikki oli ohitse alle vartissa.

Tartuin Niklaksen käsivarteen ja puristin sitä rystyset valkoisina.

– Hankkiudu niistä kaseteista eroon ja heti. Lupaa.

– Älä nyt ru...

– Lupaa! Ääneni lähenteli kir­kaisua.

Luultavasti Niklas olisi vastannut myöntävästi kiusallista kohtausta karttaakseen, mutta siinä vaiheessa Netta ehti luoksemme, ja Niklas pääsi pälkähästä.

– Hei, oletteko te kunnossa? Olipas kammottavaa. Jos Simo ei olisi pitänyt meistä huolta, olisin varmasti pissannut housuihini.

– Kaikki hyvin, Niklas tyynnytteli ja ojensi kätensä vaimolleen.

– Jaana taisi säikkyä vähän liikaa, mutta eiköhän hänkin rauhoitu, kun saa tujauksen lempivodkaansa.

– Sitä valkoetikettistä, jossa on viljapelto? Ostin sitä pullollisen.

Netta hieraisi kalliin nahkatakin verhoamia käsivarsiaan kuin häntä paleltaisi.

– Eipä hyödy miespolo ainakaan niistä markoista, joita minulta vastikään sai. Toivottavasti vievät hänet airaalaan paikattavaksi ennen kuin heittävät telkien taakse.

Kuuntelin mitään puhumatta Netan päivittelyä ja kävelin hänen ja Niklaksen vanavedessä bussille. Sisällä minua odotti Simo ja korkattu vodkapullo viljapeltoineen kaikkineen. Hörppäsin kiitollisena päivän ensimmäisen alkoholiannokseni ja nojauduin voipuneena vasten selkänojaa.

– Onko teillä kahdella menossa jotain?

Simon ääni oli vaimea, mutta sen kireästä vireestä ei voinut erehtyä.­
Pullossa oleva vodka heilahti vaarallisesti, kun otteeni lipsui.

– Ei. Ei tietenkään. Niklashan on naimissa!

Vaikenin ja tunsin äkkinäistä halua läimäistä itseäni. Typerys! Pitikö mennä heti mainitsemaan Niklas nimeltä. Vedin pari kertaa henkeä ja toistin sitten jo tyynemmin:

– Ei siis todellakaan ole mitään menossa. Että viitsitkin kysellä.

Simo ei uskonut minua. Luin sen hänen paheksuvasti kiristyvistä leukapielistään, ja äkkiä minua hävetti. Valehtelu. Pettäminen. Salattu seksi ja hiljaa mumistut puhelut keskellä yötä, kun kaikki kuulevat korvat olivat unten mailla.

Käännyin katsomaan ikkunasta ulos, suljin Simon ulkopuolelle, koska uskoin hänen tuomitsevan minut. Hän oli paras ystäväni, mutta tätä hän ei ymmärtäisi. Pettäminen oli  hänen silmissään suurin rikos. Se, mitä ei ikinä anteeksi annettaisi.

Ja nyt minä olin se toinen nainen. Avioliiton ja perheen särkijä, vieläpä Simon sukulaisperheen. Tuijotin ohi viliseviä maisemia mitään näkemättä, eikä niissä oikeastaan mitään katsomista ollutkaan. Huonossa kunnossa oleva asfalttitie, ränsistyneet puutalot, vinossa lenkottavat aidat ja tien vierustalla hölkkäävät takkuturkkiset, laihat koirat. Kaikki oli harmaata, säiden haalistuttamaa, kaltoin kohdeltua.

VAJAAN TUNNIN AJOMATKAN jälkeen saavuimme Viipuriin, missä pysäköimme rautatieaseman kylkeen.

Mallalla oli kauhea vessahätä, joten lähdin luotsaamaan häntä aseman yleiseen wc:hen. Simo lyöttäytyi seuraamme vaikka osoitti edelleen mieltään pysyttelemällä vaiti. Malla rupatteli niitä näitä, eikä­ näyttänyt huolestuvan yksipuolisesta keskustelusta.

Kaupungissa tuntui olevan jo pääsiäinen. Rautatieaseman porrastasanteella kyyhötti kurttuinen ikämies, jonka jaloissa lojui ruskea pahvilaatikko täynnä kesänkeltaisia, pörröisiä kananpoikia. Niiden piipitys oli pehmeää ja hentoista. Simo jäi ulos, ja ennen kuin ihmismassa peitti hänet taakseen, ehdin nähdä hänen kumartuvan hymyillen kananpoikien puoleen. Keltaiset tiput ansaitsivat siis hymyjä, mutta tämä tipu ei.

Vaikka ei olisi tiennyt, missä käymälä tarkalleen sijaitsi, sen olisi haistanut. Mitä lähemmäksi etenimme, sitä vihertävämmäksi Malla muuttui.

Työnsin raskaan oven auki ja tervehdin huivipäistä mummoa, joka istui kiikkerän pöydän takana. Kolikkoa vastaan saimme erän ohuen ohutta wc-paperia, ja sitten oli vain kestettävä se, mitä wc-kopissa tuli vastaan. Sieraimia viiltävä haju ja paljas posliini-istuin ilman kantta tai istuinrengasta.

Selviydyimme takaisin ulkoportaille. Tai ainakin minä selviydyin, Mallalla sen sijaan näytti menevän melkoisen huonosti. Tyttö oli harmaankalpea ja nojautui aseman kiviseinään happea haukkoen. Simo tarjosi Mallalle kurkkupastillia, tämä puisti päätään, mutta tukeutuikin tikkana Simon pastillia tarjoavaan, ojennettuun käsivarteen.

– Meillä on tunti aikaa kierrellä, sanoin ääntäni korottaen.

– Mitä haluaisitte nähdä? Pyö­reän tornin? Itse tahtoisin piipahtaa Punaisenlähteen torilla. Siellä voi tehdä ihan kunnon löytöjä turistirihkaman seasta.

– Mua ei taida kiinnostaa nyt mikään­ muu kuin bussi, Malla mutisi ja hinkkasi poskeaan vasten Simon olkaa. Simo liikahti, ja ensin luulin, että hän ravistaisi Mallan irti, mutta kaikkea muuta. Hän siirrähti lähemmäksi.­

Purin huultani, kun Malla jatkoi valitustaan:

– Heikottaa.

No, varmasti heikotti, kun oli kitannut­ viinaa aamusta lähtien ja jättänyt aamiaisen väliin, ajattelin ääneti, mutta sain kuin sainkin pidettyä­ mölyt mahassani. Simo näytti tulleen samaan lopputulokseen kuin minäkin, mutta hän esitti asian herrasmiesmäisesti:

– Eiköhän me Mallan kanssa hakeuduta­ takaisin autolle ja etsitä jotakin purtavaa. Jaksetaan sitten taas istua bussissa Leningradiin asti.­

– Me? toistin korviani usko­matta.

Simo vilkaisi minua, eikä sitä katsetta olisi voinut kutsua ystävälliseksi edes parhaalla tahdolla. Mieleni mataloitui.

– Nämähän ovat tuttuja kulmia sulle, eikö vaan? Pärjäät varmaan ilman meitäkin.

– Tietysti, vastasin välinpitämätöntä esittäen.

Hymyni oli kaikkea muuta kuin luonnollinen, mutta ylpeys kielsi minua anelemasta. En halunnut kulkea yksin Viipurissa. En siksi, että olisin pelännyt vaan siksi, että kaipasin Simon seuraa. Tarvitsin hänen nauruaan ja lämpöään. Tunnetta, että kaikki kävisi hyvin huolimatta siitä salaisuudesta, jota Niklas kuljetti mukanamme.

Tuijottaessani Mallan ja Simon etääntyviä selkiä en katsonut, minne jalkani asetin, ja tietysti se osui pääsiäistipujen laatikkoon. Kuului pahaenteinen rasahdus, yksi seinämä murtui ja koko auringonkeltainen lauma villiintyi, kun avara maailma avautui sen edessä.

Tipujen omistaja sylki ärräpäitä ja yritti konkata reumatismin runtelemilla jäsenillään kasvattiensa perässä. Minä tein hänelle seuraa, mutta turhaahan se oli. Yritäpä pysäyttää­ paljain käsin kuuttakymmentä kananpoikaa, joilla on kiire päästä pääsisäisbileisiin.

Sinkoilimme papan kanssa oikealle ja vasemmalle,­ ohikulkijat hyppivät tieltämme syrjään ja tekivät parhaansa ollakseen tallomatta piipittäviä höyhenpalloja. 

Kumartelin perä pitkällä oikealle ja vasemmalle. Hoin anteeksipyyntöjä, kun sohin ohikulkijoiden takkeja ja laukkuja. Sain kalastettua kaksi siipiveikkaa takaisin laatikkoon ja siinä kaikki. Isäntä itse pärjäsi hiukan paremmin, mutta loppujen lopuksi saaliimme käsitti vain kymmenen untuvikkoa. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun suurin osa puolelta toiselle vipeltävistä pyrstösulista oli kadonnut aseman ihmisvilinään. Lopullisesti.

Levittelin nolostuneena käsiäni ja kaivoin kukkaroni esiin. Tästä ahdingosta selviäisin toivon mukaan rahalla. Toisin olisi Simon kanssa. Pelkäsin, että olin menettämässä ystävän ja saamassa tilalle sydänsuruja.

Ladoin seteleitä papan­ kouraan, kun ykskaks tunsin hänen kämmenensä olallani. Papparainen taputti minua kuin isä tytärtään. Viisaat, huuhkajamaisten kulmakarvojen varjostamat silmät tarkkailivat ilmettäni ja harmaiden viiksien alla kävi suu. En ymmärtänyt sanoja, mutta ymmärsin sävyn. Se oli lempeä, lähes säälivä.

Vakuutin itselleni, että kyse oli vain tipuista. Että pappa kevensi tummaa mieltäni, kun olin päästänyt linnut karkuun, siinä kaikki. Niin tehdessäni petin itseäni. Pappa ei ollut tarvinnut suomenkieltä käsittääkseen äskeisen episodin luonteen. Hän tiesi, ettei kyse ollut kananpojista vaan miehestä.

Niinhän se oli aina. Ikiaikainen totuus. Kun nainen suri, syynä oli mies. Jos olisin kieltänyt sen, olisin valehdellut. Lähdin laahustamaan takaisin bussille. Olimme vasta Viipurissa ja kaipasin jo nyt takaisin kotiin. Enpä ollut arvannut, että yhden sijasta murehtisin peräti kahta miestä. Lisäksi jokin alkukantainen vaisto kertoi minulle, että tämä oli vasta alkua. Ensimmäinen kiihdytys ennen varsinaista hyppyä.

Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.