Jaanan matka Leningradiin ei ala lupaavasti. Hän joutuu tullimiehen kuulusteluun, ja bussistakin löytyy jotain epäilyttävää. Kaiken kukkuraksi matkaseurue joutuu keskelle miliisien kiinniotto-operaatiota, ja Simokin alkaa epäillä, että Jaanan ja Niklaksen välillä on meneillään jotain. Kaikki viittaa siihen, että lisää ongelmia on luvassa.

Totuus on kuin perse, ja jokainen istuu omallaan.

Toisissa olosuhteissa se olisi ollut hyvä heitto, mutta ei juuri nyt. Vastasin kivettyneeksi jäykistyneenä venäläisen tullimiehen kylmään, haaleansiniseen katseeseen, kun hän lehteili matkalaukustani löytämäänsä kirjaa ja silmäili vuoroin minua, vuoroin eteensä avautuvaa tekstiä. Jokainen sivun kääntö oli kuin kiukkuinen sivallus.

– Johdatus Marxin, Engelin ja Leninin tutkimiseen, tullimies tavasi­ sihahtavalla aksentilla kirjan nimiösivulta.

Lyhyt tauko ja sitten mies sulki kirjan, mutta piti sen vielä itsellään.

– Teidän kirja?

Nyökkäsin, kuinkas muuten. Kirja oli ollut päällimmäisenä matkalaukussani, vaikka en ollut ikänäni sitä nähnyt. Saatikka että olisin edes avannut mokomaa opusta, jos sellainen olisi joskus käsiini eksynyt. Marxilaisuus ei yksinkertaisesti ollut minun heiniäni.

Samassa tullimies puhkesi polottamaan­ venäjää, ja kesti tovin ennen kuin tajusin, että selkäni taakse oli ilmestynyt toinen virkailija, pyöreäkasvoinen nainen, jonka oliivinvihreä hame kiristi vyötäröltä.

Pääni ylitse käytiin kiivastempoista keskustelua, joka kuulosti kinastelulta. Sananvaihdon jatkuessa naisen ääni kohosi ja terävöityi, mies sen sijaan vaikutti tyynnyttelevän maatuskaa, jonka Rexona oli hajusta päätellen pettänyt.

Vilkaisin naista silmäkulmastani, ja kirkuvan punaiset natsat hyllyvillä olkapäillä pelästyttivät minut.­ Niitä oli selkeästi enemmän kuin edessäni seisovalla tullimiehellä. Jos nainen saisi tahtonsa lävitse,­ minut käskettäisiin takahuoneeseen ja vinyylihanskat otettaisiin käyttöön. En epäillyt sitä hetkeäkään. Sitten totuus todellakin selviäisi, jos se kerran löytyisi istumalihasten välistä, kuten kirjan marginaaliin tuhertanut tuntematon vitsiniekka röyhkeästi julisti. Jo pelkkä ajatuskin puistatti.

– Ja se kirjoitus. Myös teidän?

Hätkähdin.

– Ei.

Ääneni oli pelkkä korahdus. Rykäisin­ ja vastustin halua kuivata kostuneita kämmeniäni farkkuja vasten. Jostakin takaani kuului matala hörähdys, mutta en rohjennut kääntyä katsomaan, ketä jonossa seisojaa piinani niin huvitti.

– Jos ei sinun, kenen sitten?

Kysymys oli tyly ja sitä tehosti tuohtunut polotus olkapääni vierestä.

– Ajattele! hoin mielessäni.

– Se on koulukirja, ähkäisin hädissäni.­

– Ne kiertävät oppilaalta toiselle vuodesta toiseen. Kirjoitus voi olla kenen tahansa.

Hetkisen oli äänetöntä. Sitten tullimies laski kirjan takaisin myllätyn vaatepinoni päälle ja työnsi laukkuani eteenpäin matalalla tiskillä. Matami sihahti tyytymättömästi, mutta minä tuijotin tiiviisti levällään olevaa laukkuani ja pidätin hengitystäni toiveikkaana.

– Seuraava!

Astuin pari askelta sivulle ja kurotin­ sulkemaan laukkuni. Ikkunasta näin, että bussimme oli pysäköity oven eteen ja matkatavaraluukut nostettu valmiiksi ylös. Kiiruhdin ulos ja tömäytin laukkuni tyhjään konttiin. Olin joukkomme ensimmäinen tullitarkastuksesta selvinnyt.

Istahdin laukkuni viereen ja päästin värisevän huokauksen. Kun saisin kiinni sen törpön, joka oli kirjan laukkuuni muiluttanut, nostaisin äläkän. Neuvostoliiton tulli ei ollut leikin asia. Se, jonka mielestä marxilaisuuden pilkkaaminen neuvostosotilaan edessä oli ollut hyvä vitsi, täytyi olla­ joko typerys­ tai ilkeä.

Polvieni tärinän laannuttua pukkasin laukkuani taaksepäin, jotta toisten pakaaseille jäisi tilaa. Tavarakontti oli kuitenkin niin leveä, että lopulta kömmin sinne sisään, jotta sain tökittyä painavan kapsäkkini perälle asti. Peruuttaessani takaisin kolautin päälakeni kattoon ja liu’uin sadatellen kyljelleni.

Katosta törrötti jotain. Siristin silmiäni. Koko katto oli musta, ja jos törmäykseni ei olisi irrottanut pientä, mustaa liuskaa, en ikinä huomannut sitä. Nyt se kuitenkin riippui helposti nähtävillä. Kapea, viattoman oloinen muoviliuska. Nostin käteni ja tunnustelin sitä. Tartuin sen liukkaaseen pintaan, ja pysähtymättä miettimään sen tarkemmin vedin liuskaa alaspäin. Kuului vaimea naksahdus. Liuska toimi vipuna, josta kiskomalla aukesi­ isompi muovilevy. Hilasin levyä sormenpäilläni sivuun ja tajusin­ katsovani samoja videokasetteja, joita olin siivonnut Niklaksen työpöydältä.

Kätkö. Salainen kätkö firman bussissa. Ajatukset laukkasivat villeinä pitkin pääkoppaani, mutta sitten vaimeat askeleet bussin ulkopuolella­ saivat minuun liikettä.

Pukkasin levyn kiinni ja painoin avausvivun tiukasti takaisin koloonsa.­ Kierähdin takamukselleni ja hivuttauduin yhtä kyytiä ulos. Pyyhkiessäni hiekkaa farkuistani pidin silmällä bussin edessä ja takana vartioivia sotilaita, joiden tasaiset­ askeleet olivat saaneet minut­ takaisin järkiini.

Bussin edustalla partioiva solttu pysähtyi kuin aistien levottomuuteni. Katseemme kohtasivat, enkä osannut ajatella mitään muuta kuin nuorukaisen olan takana häämöttävää kiväärin piippua.

Nielaisin.

Sotilas tuijotti minua vihreän suikkansa ali, ja minä tuijotin takaisin. Hiki norui niskaani pitkin. Ja sitten se pentele iski silmää. Hitaasti ja vihjaillen. Kun vain toljotin tyhmänä takaisin, poju toisti flirttinsä ja vihdoin hoksasin vastata siihen. Pakotin valjun hymyn­ huulilleni ja aloitin varovaisen perääntymisen kohti bussin takaovea.

Sotilas astui lähemmäksi ja sanoi­ jotain. Puhui venäjää, enkä minä­ osannut sitä enempää kuin keskiverto vodkaturisti. Da, njet ja spasiba. Sotilas lähestyi askeleen verran. Hymyili ja suhisutti sitä venäjäänsä.­ Mitä hittoa se oikein halusi? Kielisuudelman? Pummata tupakkaa? Peräännyin pingottuneesti hymyillen.

– Täällä sitä vain pidetään silmäpeliä neuvostosoltun kanssa. Sinuna odottaisin edes Viipuriin asti. Kaupungeista ne isot koppalakit vasta löytyvät, ja tuohan on ihan penikkakin vielä.

Pyörähdin ympäri. Myyntipäällikkö Suhonen, entinen ammattijääkiekkoilija, nykyinen myyntitykki, ex-aviomies ja viikonloppuisä. Suhonen hekotteli omille sanoilleen ja viskasi putkikassinsa matkatavarakonttiin yhdellä lennokkaalla liikkeellä.

Muistin, että Suhosen­ vanhin tytär opiskeli Helsingin yliopistossa. Näinköhän likan­ kursseihin kuului marxilais-leniniläinen ideologia.

– Kiitos matkalukemisesta, sanoin­ testaten mieleeni putkahtanutta teoriaa.

Suhonen purskahti röhöttämään ja taputti minua selkään.

– Oli se vaan hupaisaa. Kerrassaan hupaisaa.

Kireä ilmeeni tyrehdytti äijän naurun.

– Nooh, älä huoli, tyttöpieni. Anna­ se kirja minulle, niin se ei enää paluumatkalla tuota harmia.

– Varmasti annan, tiuskaisin ja nousin ensimmäiselle askelmalle siirtyäkseni sisälle linja-autoon.

Olisin voinut heittää jonkun ilkeän­ piikin siitä, miten Suhonen nauttisi, kun tullimaatuska paukuttelisi vinyylikäsineitään ja tonkisi hänen perälihojaan, mutta en jaksanut. Videokasetit bussin lattian alla vaativat kaiken energiani. Ne ja Niklas. Minun Niklakseni, jonka omistamassa linja-autossa salakuljetettiin ties mitä.

– ME OLLAAN VISKISIEPPOJA kaikki, kun oikein silmiin katsotaan. Me ollaan kännikaloja elämän, ihan jokainen!­

Epävireinen loilotus kajahteli pitkin linja-auton sisätiloja. Kuoronvetäjänä toimi Suhonen. Äijän römeä basso siivitti iloisessa nousukiidossa leijailevat työkaverit grande finaleen.

Vieressäni torkkuva Simo sätkähteli unissaan kuin ravaava koira, ja pitkä kroppa valui sentti sentiltä olkaani kohden, kunnes urhea poliisimme nojasi koko massallaan kylkeäni vasten. Olin jo työntämäisilläni Simon takaisin omalle puolelleen pari istuinta, kun kohtasin suuresta taustapeilistä Niklaksen katseen. Se oli tumma ja huomattavan pahantuulinen. Tukahdutin hymyni ja annoin Simon­ nykertyä kainalooni. 

Niklas ajoi firman omistuksessa olevaa linja-autoa varmoin ottein. Kello läheni puoltapäivää, ja etenimme kohti Viipuria, missä pidettäisiin pidempi tauko. Ehkä minun onnistuisi siellä vetää Niklas syrjään ja selvittää salaperäisten kasettien­ tarkoitus ilman, että Simon poliisinenä haistaisi palaneen käryä.

Liikahdin jännittyneesti ja kohotin päätäni vain huomatakseni, että olin yhä Niklaksen mielenkiinnon kohteena. Keskittyisi tiehen, eikä vilkuilisi koko ajan peilin kautta matkustamoon. Netan täytyy olla sokea, ellei hän pian oivalla miehensä käytöksen outoutta.

– Porukka hei, meitä seuraa liikkuva rahanvaihtotoimisto, kuulutti Suhonen auton mikkiin.

– Pidettäisiinkö pieni tauko, jotta markat pariutuisivat veljeskansamme ruplien kanssa?

Bussimme rinnalle oli kiihdyttänyt ruosteinen ja loskainen Lada, jonka takaikkunassa vilautettiin vuoroin skumppapulloa, vuoroin vodkalekaa. Vasemmalla puolella avautui järvenselkä ja rantaan raivattu pysähdyspaikka. Muistin sen viime vuoden reissulta. Olin saanut ensisuudelman Niklakselta juuri tällä rannalla. Muisto sai pulssini tekemään lyhyen intervalliharjoituksen.

Niklas jarrutti ja käänsi bussin tottelevaisesti Ladan perään. Ihmiset alkoivat kaivella lompakkojaan ja tupakka-askejaan. Jokainen halusi­ päästä ulos raikkaaseen ilmaan­ oikomaan koipiaan ja hieromaan mustan pörssin kauppaa.

– Joko ollaan Viipurissa?

Simon uninen ääni kutitti korvalehteäni.

– Ei vielä. Mutta me pysähdytään hetkeksi ja voit vaihtaa ruplia, jos laiton rahanvaihtaja kelpaa.

Simo kohautti olkapäitään.

– Vapaallahan tässä ollaan.

Virnistin.

– Et sitten ottanut virkapamppuasi mukaan.

– Mitä pamppua?

Mallan utelias ääni tunki takapenkiltä mukaan keskusteluun, ja voimakas Poisonin lemahdus tuntui ilmassa.

– Kunhan vitsailee, Simo vastasi ja nousi seisomaan.

Väki jonotti auton kahdelle ovelle. Simon välttelevästä vastauksesta oivalsin, ettei hän halunnut paljastaa ammattiaan, mikä sopi minulle­ vallan mainiosti. Olin pyörinyt Simon kanssa tarpeeksi paljon, jotta tiesin, että rikospoliisiin suhtauduttiin kahtalaisesti. Virkavallan läsnäolo oli kinkkinen juttu. Suomalainen lankesi helposti syyllistämään itseään, ja jos sinivuokko sattui istumaan vieressä, huono omatunto otti selkävoiton itsevarmimmastakin tyypistä.

Ulkona paistoi kevätaurinko ja lähes täysin jäistä vapautunut järvi kimmelsi. Malla imi syöpäkäärylettään posket lommolla ja flirttaili laiskasti Simon kanssa. Tyttö oli naukkaillut naista väkevämpää tiuhaan mutta pysytteli silti tolpillaan, vaikka mokkasaapikkaissa oli yli kahdentoista sentin korot. Aamiaiseksi hän oli nauttinut vain banaanin­ ja lasillisen tuoremehua välittämättä pysähdyspaikan herkkuja notkuvasta noutopöydästä. Itse olin vetänyt puuroa marjojen kera, ison rasvaisen rahkapullan ja kolme kuppia kahvia. Viimeistään Viipurissa täytyisi hankkia Mallalle jotakin haukattavaa, tai muutoin voisi käydä niin, että likasta ei olisi illalla ravintolaan lähtijäksi.

Vaihdoin muutaman kympin rupliksi Viipuria varten, mutta en sen enempää, sillä olin ottanut mukaani sukkahousuja, lenkkariparin ja parit farkut, jotka aioin myydä hotellissa. Niistä saatavilla ruplilla elelisi herroiksi koko viikonlopun. Leningradissa olisi tosin pakko vaihtaa markkoja rupliksi myös ihan virallisesti, jotta kotimatkalla ei joutuisi tullin hampaisiin.

Ladalla matkanneita trokareita oli kolme. Jokaisella oli kulunut nahkatakki yllään, valpas katse silmissään ja päässään lippikset, joiden etumuksessa komeili pollein kirjaimin Hartwall. Ruplien lisäksi tarjolla oli venäläistä samppanjaa ja vodkaa, neuvostosotaväen aselakkeja ja erilaisia kunniamerkkejä.

Kauppa kävi hyvin, ja näin, kuinka Niklas osti Netalle lipallisen koppalakin. Se sopi upeasti Netan tummaan polkkaan ja kaakaonruskeisiin silmiin. Käännyin poispäin ja ojensin käteni pyytävästi kohti Mallan sätkää. Kun vetäisin ensimmäisen henkosen, välttelin Simon ihmettelevää katsetta. Hän tiesi, että sorruin polttelemaan vain hermostuneena tai masentuneena.

– Hei, katsokaa! Mähän sanoin, että mun jemmani olisi turvassa.
Pirjo varastopuolelta heilutti voitonriemuisesti käsissään ryppyistä ruplatukkua. Iloisen pinkki huulipuna oli levinnyt suupielten hentoihin ryppyihin.

– Viime syyskuussa piilotin paluumatkalla­ nämä tyhjään oluttölkkiin tuonne metsään, ja siellä ne saakutti sentään olivat yhä edelleen. Kukaan ei siivoa näitä metsiä, vaikka tässä on hieno hiekkaranta ja mitä upein järvimaisema. Ei Suomessa tällainen peli vetelisi.

Malla kumartui ja nuuhkaisi ruplakasaa kulmat epäluuloisesti kurtussa.

– Yök. Ne lemuaa ihan kamalalle.

– Raha haisee. Aina, Pirjo vastasi ja tunki setelit tyytyväisen oloisena anorakkinsa taskuun.

– Parempi vanhalta oluelta lemahtava­ raha kuin se, että jäisin kiinni tullissa rintsikat ruplia pursuten. Viime vuonna naapurin Maija yritti salakuljettaa kaikki jäljelle jääneet ruplansa Suomeen, koska sen ukko oli lähdössä Tallinnaan seuraavassa kuussa. Jäi akkaparka kiinni ja joutui maksamaan sakkoja satoja markkoja. Ukkokin peruutti­ reissunsa, kun pelkäsi, että sen nimi olisi joutunut KGB:n listalle Maijan tempauksen vuoksi.

– Minä kyllä maksaisin sakot ihan vapaaehtoisesti, jos saisin omin käsin täyttää sun rintaliivisi.

Suhosen rasvainen nauru viilsi korviani, mutta Pirjo ei ollut moksiskaan, tyrkkäsi vain Suhosta olkaan ja lähti astelemaan tämän rinnalla kohti bussia, kun äijä lupasi tarjota napanterit sisätiloissa.

– Jaana ei onnistuisi salakuljettamaan mitään. Sillä on ihan liikaa etuvarustusta, jotta sinne mahtuisi yhtään ylimääräistä mukaan.

Niklas oli hiipinyt ryhmämme luo niin äänettömästi, että kun kuulin hänen härskit sanansa, olin pudottaa tupakanjämäni silkasta sokista.

Lävähdin tulipunaiseksi, enkä tiennyt,  minne olisin katsellut. Niklas oli pomoni, luojan tähden! Voiko pomo lasketella tuollaista kaikkien kuullen? Ilmeisesti voi, sillä Malla tirskui kuin hyvällekin kaskulle eikä näyttänyt lainkaan huomaavan, että oli ainoa, jolle vitsi oli auennut. Simo mittaili Niklasta sen näköisenä, kuin olisi tarkastellut pilaantunutta tomaattia. Löyhkäävää ja matojen valloittamaa.

Jokin hipaisi farkkujeni takamusta. Säpsähdin ja yritin säilyttää ilmeettömän naamioni. Niklas hyväili­ pakaraani reiteen asti ulottuvan bleiserini suojissa. Se ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, mutta ensimmäistä kertaa en pitänyt siitä, että Niklas kosketti minua.­ En nyt, kun Simo voisi koska tahansa hoksata, mitä takkini alla tapahtui.

– Onko sinulla Jaana hetki? Pitäisi­ vaihtaa pari sanaa, ihan työhommista vielä.

Nyökkäsin ja liiskasin tupakantumpin kenkäni korolla.

– Totta kai.

Suoristin ryhtini ja kävelin Niklaksen perässä lähemmäksi rantaviivaa. Olin tuntevinani Simon katseen painon niskassani, mutta en tohtinut tarkistaa, pitikö se paikkansa. Minun olisi pakko jutella Niklaksen kanssa, niin kiusallista kuin se olikin.

– Mitä niissä kaseteissa on? Ja miksi ne pitää tuoda rajan yli salaa?

Sähähdykseni jäädytti Niklaksen aloilleen, ja jos hän oli aikonut valittaa­ Simosta, se jäi puolitiehen, sillä en antanut hänelle puheenvuoroa.

– Ajattele, jos olisit jäänyt kiinni! Mitä sitten? Olisit joutunut vangituksi ja ties minkälaisiin oloihin jonnekin Siperiaan.

Niklas nosti kätensä hillitse­västi.

– Rauhoitu nyt. Ei tässä ole... 

En ehtinyt kuulla lauseen loppua, sillä yhtäkkiä kaikki vinksahti sijoiltaan. Jossakin takanamme auto­ huudatti moottoriaan, kaasutti kuin formulakisan lähtöruudussa.

Käännyin hämmästyneenä katsomaan, mistä meteli johtui. Näin mustan Volgan jarruttavan seisahduksiin niin että soraa lensi yltympäriinsä. Autonovet paukkuivat, joku huusi venäjäksi, joku kirkaisi. Kaksi miestä rynnisti peräkanaa ohitsemme kohti metsää. Toinen oli Ladassa matkustanut rahanvaihtaja, toinen vasta paikalle ajanut muukalainen. Ilmassa kärysi kumi. Pamahduksia, outoja, kumisevia paukahduksia. Puhkesiko joltain rengas?

– Alas! Painu alas, kuuletko?

Seisoin tyhmänä aloillani ymmärtämättä­ näkemääni tai tajuamatta vaaraa. Sitten Niklaksen käsivarret kiertyivät ympärilleni, ja paiskauduin vatsalleni maahan. Makasimme päällekkäin keväisen kylmässä rantahiekassa, ja Niklas painoi minut takaisin joka kerran, kun yritin nostaa päätäni.

– Ei vielä. Odota. Vasta sitten, kun aseita ei enää näy.

– Aseita?

Sydämeni jätti lyönnin väliin ja suljin hetkeksi silmäni. Luoja, jos joku niistä kuulemistani laukauksista olisi osunut meihin. Sairaalaan joutuminen Neuvostoliitossa olisi ollut todeksi tullut painajainen.

Viimein huudot vaimenivat, ja Niklas hellitti otteensa. Hän auttoi minut takaisin jaloilleni ja pyyhki roskia ja kivensiruja yltäni.

– Ratsia, hän selitti lyhyesti, kun en järkytykseltäni saanut vieläkään sanaa suustani.

– Siviilimiliisi nappasi nuo mustan pörssin kauppiaat. Lada seurasi bussiamme ja Volga taas Ladaa. Taitaa olla parasta ensi kerralla vaihtaa ruplat ihan virallisesti.

Seurasin vaiti, kuinka miliisit riepottivat nahkatakkisia trokareita kohden Volgaa. Nuorin kauppiaista yritti vängätä vastaan, piti auton ovipielestä kiinni, rähjäsi naama punaisena ja kieltäytyi menemästä sisään. Miliisi, joka roikotti kädessään äsken anastamaansa todistusaineistoa, kuoharipulloa, kohotti pullon ja iski sen muitta mutkitta vasten vangin yläselkää. Kerran, toisen ja vielä kolmannenkin kerran. Kun lyönnit vihdoin taukosivat, mukiloitu kauppamies antoi sysätä itsensä auton takapenkille.

Yksi miliisi penkoi Ladan konttia kunnes jysäytti kannen kiinni ja ärjäisi­ tiukan lähtökäskyn tovereilleen. Ei mennyt paria minuuttia kauempaa, kun molemmat autot olivat lähteneet, ja pysähdys­paikalle jäi vain bussimme ja liuta hölmistyneen oloisia turisteja. Kaikki oli ohitse alle vartissa.

Tartuin Niklaksen käsivarteen ja puristin sitä rystyset valkoisina.

– Hankkiudu niistä kaseteista eroon ja heti. Lupaa.

– Älä nyt ru...

– Lupaa! Ääneni lähenteli kir­kaisua.

Luultavasti Niklas olisi vastannut myöntävästi kiusallista kohtausta karttaakseen, mutta siinä vaiheessa Netta ehti luoksemme, ja Niklas pääsi pälkähästä.

– Hei, oletteko te kunnossa? Olipas kammottavaa. Jos Simo ei olisi pitänyt meistä huolta, olisin varmasti pissannut housuihini.

– Kaikki hyvin, Niklas tyynnytteli ja ojensi kätensä vaimolleen.

– Jaana taisi säikkyä vähän liikaa, mutta eiköhän hänkin rauhoitu, kun saa tujauksen lempivodkaansa.

– Sitä valkoetikettistä, jossa on viljapelto? Ostin sitä pullollisen.

Netta hieraisi kalliin nahkatakin verhoamia käsivarsiaan kuin häntä paleltaisi.

– Eipä hyödy miespolo ainakaan niistä markoista, joita minulta vastikään sai. Toivottavasti vievät hänet airaalaan paikattavaksi ennen kuin heittävät telkien taakse.

Kuuntelin mitään puhumatta Netan päivittelyä ja kävelin hänen ja Niklaksen vanavedessä bussille. Sisällä minua odotti Simo ja korkattu vodkapullo viljapeltoineen kaikkineen. Hörppäsin kiitollisena päivän ensimmäisen alkoholiannokseni ja nojauduin voipuneena vasten selkänojaa.

– Onko teillä kahdella menossa jotain?

Simon ääni oli vaimea, mutta sen kireästä vireestä ei voinut erehtyä.­
Pullossa oleva vodka heilahti vaarallisesti, kun otteeni lipsui.

– Ei. Ei tietenkään. Niklashan on naimissa!

Vaikenin ja tunsin äkkinäistä halua läimäistä itseäni. Typerys! Pitikö mennä heti mainitsemaan Niklas nimeltä. Vedin pari kertaa henkeä ja toistin sitten jo tyynemmin:

– Ei siis todellakaan ole mitään menossa. Että viitsitkin kysellä.

Simo ei uskonut minua. Luin sen hänen paheksuvasti kiristyvistä leukapielistään, ja äkkiä minua hävetti. Valehtelu. Pettäminen. Salattu seksi ja hiljaa mumistut puhelut keskellä yötä, kun kaikki kuulevat korvat olivat unten mailla.

Käännyin katsomaan ikkunasta ulos, suljin Simon ulkopuolelle, koska uskoin hänen tuomitsevan minut. Hän oli paras ystäväni, mutta tätä hän ei ymmärtäisi. Pettäminen oli  hänen silmissään suurin rikos. Se, mitä ei ikinä anteeksi annettaisi.

Ja nyt minä olin se toinen nainen. Avioliiton ja perheen särkijä, vieläpä Simon sukulaisperheen. Tuijotin ohi viliseviä maisemia mitään näkemättä, eikä niissä oikeastaan mitään katsomista ollutkaan. Huonossa kunnossa oleva asfalttitie, ränsistyneet puutalot, vinossa lenkottavat aidat ja tien vierustalla hölkkäävät takkuturkkiset, laihat koirat. Kaikki oli harmaata, säiden haalistuttamaa, kaltoin kohdeltua.

VAJAAN TUNNIN AJOMATKAN jälkeen saavuimme Viipuriin, missä pysäköimme rautatieaseman kylkeen.

Mallalla oli kauhea vessahätä, joten lähdin luotsaamaan häntä aseman yleiseen wc:hen. Simo lyöttäytyi seuraamme vaikka osoitti edelleen mieltään pysyttelemällä vaiti. Malla rupatteli niitä näitä, eikä­ näyttänyt huolestuvan yksipuolisesta keskustelusta.

Kaupungissa tuntui olevan jo pääsiäinen. Rautatieaseman porrastasanteella kyyhötti kurttuinen ikämies, jonka jaloissa lojui ruskea pahvilaatikko täynnä kesänkeltaisia, pörröisiä kananpoikia. Niiden piipitys oli pehmeää ja hentoista. Simo jäi ulos, ja ennen kuin ihmismassa peitti hänet taakseen, ehdin nähdä hänen kumartuvan hymyillen kananpoikien puoleen. Keltaiset tiput ansaitsivat siis hymyjä, mutta tämä tipu ei.

Vaikka ei olisi tiennyt, missä käymälä tarkalleen sijaitsi, sen olisi haistanut. Mitä lähemmäksi etenimme, sitä vihertävämmäksi Malla muuttui.

Työnsin raskaan oven auki ja tervehdin huivipäistä mummoa, joka istui kiikkerän pöydän takana. Kolikkoa vastaan saimme erän ohuen ohutta wc-paperia, ja sitten oli vain kestettävä se, mitä wc-kopissa tuli vastaan. Sieraimia viiltävä haju ja paljas posliini-istuin ilman kantta tai istuinrengasta.

Selviydyimme takaisin ulkoportaille. Tai ainakin minä selviydyin, Mallalla sen sijaan näytti menevän melkoisen huonosti. Tyttö oli harmaankalpea ja nojautui aseman kiviseinään happea haukkoen. Simo tarjosi Mallalle kurkkupastillia, tämä puisti päätään, mutta tukeutuikin tikkana Simon pastillia tarjoavaan, ojennettuun käsivarteen.

– Meillä on tunti aikaa kierrellä, sanoin ääntäni korottaen.

– Mitä haluaisitte nähdä? Pyö­reän tornin? Itse tahtoisin piipahtaa Punaisenlähteen torilla. Siellä voi tehdä ihan kunnon löytöjä turistirihkaman seasta.

– Mua ei taida kiinnostaa nyt mikään­ muu kuin bussi, Malla mutisi ja hinkkasi poskeaan vasten Simon olkaa. Simo liikahti, ja ensin luulin, että hän ravistaisi Mallan irti, mutta kaikkea muuta. Hän siirrähti lähemmäksi.­

Purin huultani, kun Malla jatkoi valitustaan:

– Heikottaa.

No, varmasti heikotti, kun oli kitannut­ viinaa aamusta lähtien ja jättänyt aamiaisen väliin, ajattelin ääneti, mutta sain kuin sainkin pidettyä­ mölyt mahassani. Simo näytti tulleen samaan lopputulokseen kuin minäkin, mutta hän esitti asian herrasmiesmäisesti:

– Eiköhän me Mallan kanssa hakeuduta­ takaisin autolle ja etsitä jotakin purtavaa. Jaksetaan sitten taas istua bussissa Leningradiin asti.­

– Me? toistin korviani usko­matta.

Simo vilkaisi minua, eikä sitä katsetta olisi voinut kutsua ystävälliseksi edes parhaalla tahdolla. Mieleni mataloitui.

– Nämähän ovat tuttuja kulmia sulle, eikö vaan? Pärjäät varmaan ilman meitäkin.

– Tietysti, vastasin välinpitämätöntä esittäen.

Hymyni oli kaikkea muuta kuin luonnollinen, mutta ylpeys kielsi minua anelemasta. En halunnut kulkea yksin Viipurissa. En siksi, että olisin pelännyt vaan siksi, että kaipasin Simon seuraa. Tarvitsin hänen nauruaan ja lämpöään. Tunnetta, että kaikki kävisi hyvin huolimatta siitä salaisuudesta, jota Niklas kuljetti mukanamme.

Tuijottaessani Mallan ja Simon etääntyviä selkiä en katsonut, minne jalkani asetin, ja tietysti se osui pääsiäistipujen laatikkoon. Kuului pahaenteinen rasahdus, yksi seinämä murtui ja koko auringonkeltainen lauma villiintyi, kun avara maailma avautui sen edessä.

Tipujen omistaja sylki ärräpäitä ja yritti konkata reumatismin runtelemilla jäsenillään kasvattiensa perässä. Minä tein hänelle seuraa, mutta turhaahan se oli. Yritäpä pysäyttää­ paljain käsin kuuttakymmentä kananpoikaa, joilla on kiire päästä pääsisäisbileisiin.

Sinkoilimme papan kanssa oikealle ja vasemmalle,­ ohikulkijat hyppivät tieltämme syrjään ja tekivät parhaansa ollakseen tallomatta piipittäviä höyhenpalloja. 

Kumartelin perä pitkällä oikealle ja vasemmalle. Hoin anteeksipyyntöjä, kun sohin ohikulkijoiden takkeja ja laukkuja. Sain kalastettua kaksi siipiveikkaa takaisin laatikkoon ja siinä kaikki. Isäntä itse pärjäsi hiukan paremmin, mutta loppujen lopuksi saaliimme käsitti vain kymmenen untuvikkoa. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun suurin osa puolelta toiselle vipeltävistä pyrstösulista oli kadonnut aseman ihmisvilinään. Lopullisesti.

Levittelin nolostuneena käsiäni ja kaivoin kukkaroni esiin. Tästä ahdingosta selviäisin toivon mukaan rahalla. Toisin olisi Simon kanssa. Pelkäsin, että olin menettämässä ystävän ja saamassa tilalle sydänsuruja.

Ladoin seteleitä papan­ kouraan, kun ykskaks tunsin hänen kämmenensä olallani. Papparainen taputti minua kuin isä tytärtään. Viisaat, huuhkajamaisten kulmakarvojen varjostamat silmät tarkkailivat ilmettäni ja harmaiden viiksien alla kävi suu. En ymmärtänyt sanoja, mutta ymmärsin sävyn. Se oli lempeä, lähes säälivä.

Vakuutin itselleni, että kyse oli vain tipuista. Että pappa kevensi tummaa mieltäni, kun olin päästänyt linnut karkuun, siinä kaikki. Niin tehdessäni petin itseäni. Pappa ei ollut tarvinnut suomenkieltä käsittääkseen äskeisen episodin luonteen. Hän tiesi, ettei kyse ollut kananpojista vaan miehestä.

Niinhän se oli aina. Ikiaikainen totuus. Kun nainen suri, syynä oli mies. Jos olisin kieltänyt sen, olisin valehdellut. Lähdin laahustamaan takaisin bussille. Olimme vasta Viipurissa ja kaipasin jo nyt takaisin kotiin. Enpä ollut arvannut, että yhden sijasta murehtisin peräti kahta miestä. Lisäksi jokin alkukantainen vaisto kertoi minulle, että tämä oli vasta alkua. Ensimmäinen kiihdytys ennen varsinaista hyppyä.

Jatkuu ensi viikolla.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.