Jaana Nivalan elämässä on kaksi tärkeää miestä: tyyliniekka kämppis Simo ja pomo Niklas. Pomo on perheellinen, naimissa oleva mies, mutta hän viettää Jaanan kanssa säännöllisesti intiimejä tuokioita. Luvassa on mielenkiintoisia hetkiä, kun kolmikko suuntaa työporukan kanssa matkalle 1980-luvun Leningradiin.

Välillä tarkkailin miestä kuin jotakin avaruudesta pudonnutta, oudon kaunista taivaankappaletta.

Pitkät jalat. Ristii ne häiritsevän seksuaalisesti. Liikehtii käsillään. Hämmästyttävän sirot kädet pitkään vartaloon suhteutettuina. Upea ääni. Ihan parasta. Samettia. Ei, ei sittenkään samettia­ vaan hunajaa, sulaa hunajaa, jota valutetaan kermajäätelökeon huipulle. Korkea otsa. Jotenkin… puhdas? Hassu sana, mutta ”puhdas” sen on oltava. Suora nenä. Hollywoodilaisittain valkoinen hammaskalusto. Hiukset. Tuuheat ja toffeenkultaiset. Muodikas takatukka kihartuu poikamaisesti korvalliselle.

Muu vartalo… Mmm. Sitä on paljon, todella paljon, sillä mies on pitkä. Atleetin lantio, litteä vatsa. Olkapäät. Aah, muotisuunnittelijan märkä uni. Ei härkämäistä niskaa, ei punttitreenaajien ylipaisuneita olkalihaksia. Pitkä kaula, joka jatkuu loivana, sulavana hyppyrinä hyvämuotoisiksi olkavarsiksi ja hauiksiksi.

Ja kaikki tuo oli olemassa vain minua varten. Minun käytettävissäni. Minun otettavissani milloin tahansa. Tai no, ehkei aina, ei milloin tahansa. Silloin, kun komistuksen vaimo ei ollut paikalla. Silloin, kun tämän perhe ei vaatinut miehen aikaa. Tai yritys. Alaiset. Asiakkaat. Kaverit, ja niitähän riitti menevällä miehellä. Sählykavereita, veneilyfrendejä, auton räplääjiä tai eppunormaalirundaajia. Mutta muuten. Ihan. Vain. Minun. Kuten viime yönä. Se oli ihana. Hikisen kiihkeä.

Liikahdin levottomasti tuolissani, ja ilkeä viiltely oikeassa lonkassa muistutti jälleen olemassaolostaan. Hipaisin näppäimistöä aivan kuin sellainen pieni ele olisi voinut salata sen, etten ollut tehnyt töitä viimeiseen puoleen tuntiin.

Hikinen. Sitä yö totisesti oli ollut,­ ja jos ihan rehellisesti puhuttiin, ei se hikoilu johtunut ainoastaan seksuaalisesta kiihottumisesta. Liian kova lattia ja aivan turhan helposti karkuun liukuvat sohvatyynyt, jotka Niklas oli viskonut lattialle mukamas pehmikkeeksi hätäisin,­ malttamattomin käsin.

Siitä se hikoilu. Kun oli sinniteltävä aktin loppuun asti, vaikka alkuhuuma oli hävinnyt jo aikaa sitten jäisen kylmiä klinkkerilaattoja vasten ryskivän alaselän kivulle. Kun näkymättömät pihdit ryhtyivät puristumaan kiinni jossakin alanikamien paikkeilla, ei siitä syntyvää kipua olisi saanut lievitettyä edes Mel Gibsonin trimmattu kroppa. Ei vaikka herra olisi valellut itsensä kermavaahdolla ja anellut minua lipomaan sen pois vihoviimeistä pisaraa myöten.

Oikaisin ryhtiäni, siristin silmiäni ja teeskentelin pohtivani jotakin äärimmäisen kinkkistä pulmaa, joka vilkutti minulle vihreää kursorisilmäänsä tietokoneen näytöltä. Onneksi edessäni kohosi harmaa sermi. Se esti työkaverini Mallan uteliaan tirkistelyn tehokkaasti.

Tätä vartta ei ollut tehty lattia-asentoja varten, niin nuori ja vetreä kuin se yhä olikin. Eikä pikkuautojen etupenkeillä tapahtuvia akrobaattisia taivutuksiakaan varten saatikka linja-autojen matkatavarakonteissa harrastettavia ”älä vain nosta päätäsi” hierontahetkiä varten. Minä halusin sängyn. Kunnon vuoteen, riittävän leveän ja tukevan patjan, joka ei inahtaisikaan, vaikka sen päällä ratsastettaisiin läpi yön.

Helpommin sanottu kuin tehty. Minä, Niklas ja sänky. Se epäpyhä kolminaisuus ei ihan heti näkisi päivänvaloa. Tukahdutin huokauksen ja säpsähdin heti perään, kun toimiston kaksi puhelinta pirahtivat yhtäaikaisesti eloon.

– Tuusulan Paperi & Liitin. Kuinka voin auttaa?

Innokas Malla. Nappasi luurinsa ylös yhdessä hujauksessa jättäen minut toiseksi. Hieno juttu, että tyttö oli reipas. Koeaikaa oli jäljellä enää kuukausi, joten todellinen Malla ei luultavasti ollut näyttäytynyt eikä näyttäytyisikään ennen kuin nimi olisi sutaistu vakinaisen työsopimuksen alle.

Olisin voinut rauhoittaa likkaa. Paljastaa, että Niklas oli vasta eilen kysellyt, miten tulimme toimeen ja hoitiko Malla osuutensa moitteetta. Olin antanut Mallalle puhtaat paperit, ja siitä arvasin,­ että hänet vakinaistettaisiin. Mutta miksi hosua? Malla teki kaikkensa vakuuttaakseen minut ja Niklaksen erinomaisuudestaan, joten­ meikäläinen pääsi helpommalla, kun vastapäätä häselsi ylienerginen duracel, jonka janefondamainen tarmokkuus pani hommat kerta laakista pakettiin ilman, että minun piti tehdä muuta kuin hymyillä­ hyväksyvästi työpäivän päätteeksi.

Malla oli juuri täyttänyt huikeat kaksikymmentäkaksi vuotta ja asui yhä vanhempiensa luona. Minä taas tunsin itseni vuosia vanhemmaksi – oikeasti vuosia oli vain kuusi enemmän kuin Mallalla – ja kokeneemmaksi, koska asuin omillani. Tosin puolet vuokrasta maksoi kämppäkaverini Simo.

Simppa, Simo Koskelainen. Olin tuntenut Simon jo ennen peruskoulun alkua, sillä perheemme olivat naapuruksia ja äitimme parhaat ystävykset.

Simo oli niitä poikia, jotka eivät pelänneet neonvärisiä trikoita tai tummaa kajalia. Sellainen kaveri, joka meni skinheadjoukon ohitse jazztanssisalilla harjoitettuja pakaroitaan keikuttaen ja mainostaen uljaasti Wham!:ia vitivalkoisen hupparinsa selkämyksessä. Kun nuppi huojui lähes kahden metrin korkeudessa ja hauis­ tyrkytti itseään kireän t-paidan alta, ei tarvinnut arastella.

Se, että Simo joskus meikkasi ja kuunteli mielellään kevyttä poppia rockin sijaan, oli monen mielestä turhan neitimäistä.  Minulle tuo kaikki sopi kuitenkin hyvin. Eipä tarvinnut riidellä kuunneltavasta musiikista, mitä nyt meikkipussin sisältö eksyi joskus väärään makuuhuoneeseen,­ mutta se oli pientä siihen verrattuna, että kämppiksenä oli pyykkinsä ja tiskinsä omin käsin pesevä tyyppi.

Sitä paitsi Simon trikookausi ei luultavasti kestäisi edes kesän ylitse. Mies oli kuin kameleontti. Vaihtoi asua ja kampausta tuulen ja seuran mukaan. Viime vuonna olin punkannut hopeanharmaaseen bleiseriin ja nahkaiseen kravattiin sonnustautuneen Ken-nuken kanssa. Sitä ennen toivottelin hyviä öitä siilitukkaiselle yrmyilijälle, joka suunnitteli vakavissaan lävistävänsä alahuulensa

Että näin. Ei tylsiä hetkiä Simon kämppiksenä. Kuten sanottu, elimme parhaillaan trikookautta, kuntoilimme ja luimme Suosikkia. Walkmaneista kuiski Cindy Lauper ja Madonna. Ilmeisesti vahvat naiset olivat tällä erää in. Toisinaan ihmettelin Suomen poliisilaitosta, vaikkakin samaan aikaan nostin sille kuvainnollisesti hattua. En olisi uskonut, että perinteisiin sidottu työpaikka olisi innokas pitämään palkkalistoillaan Simon kaltaista originellia elämäntapaintiaania.

Ainoa vika, jos Simosta nyt ylipäätään mitään huomautettavaa piti etsiä, oli se, että hän oli sukua Niklas Strömmerille. Minun Niklakselleni. Se piti Niklaksen tehokkaasti etäällä kotikulmiltani, ja haave sängystä ja sen patjalla jäseniään raukeasti oikovasta Niklaksesta jäisi silkaksi päiväuneksi ainakin­ siihen asti, kunnes jompi kumpi meistä muuttaisi omilleen.

Ilmankos olin retkahtanut pomooni. Olisin ominut Simon jo yläasteella, jos hän olisi milloinkaan vihjannut tuntevansa vetoa minuun. Simo oli herkkupala, kaikin puolin. Kohtelias, älykäs, huumorintajuinen ja lempeä. Rakasti pizzaa ja Raffeleita. Voiko tyttö toivoa sen enempää?

Kun törmäsin Simon kypsyneempään versioon ja sellaiseen, joka todistetusti kallistui vain naisten puoleen, olin kertakatseesta myyty. Siitä huolimatta, että mies oli naimissa. Siitä välittämättä, että hän oli perheenisä. Siitä huolimatta, että hän on pomoni. Ja että selkäparkani ei tulisi enää toistamiseen kestämään viime yön kaltaista rendez-vousia.

– Onko sun selkäsi taas kipeä? Etkö sä mennytkään sinne kiropraktikolle vaikka lupasit?

Pyöräytin tuolini ympäri ja kohtasin Mallan huolehtivan, kreikansinisen katseen. Tyttö nojasi sermiä vasten käsissään kaksi höyryävää kahvimukia. Oliko kello jo tosiaan­ kaksi, iltapäivän tauon paikka. Näin ilmeisesti oli, sillä Malla laski toisen mukin eteeni.

– Kaadoin ensin maidon ja vasta sitten kahvin, hän sanoi ja killitti minua kuin paijausta odottaen.

Kiltti, sievä puudeli. Pyöreät silmät, takaraivolla vaalea, kreppiraudoilla pöyhötetty ponnari, korkea, huilumainen ääni ja nykivä, vähän hypähtelevä kävelytyyli.

– Kiitos, vastasin.
– Ja ei, en saanut aikaa sille kiropraktikolle. On kuulemma hiihtämässä jossakin Alpeilla ja palaa vasta kahden viikon kuluttua.

– Ai.

Malla vaikutti pettyneeltä ja maisteli hetkisen kahviaan sen oloisena, että yritti keksiä uutta jutunjuurta.­ Olimme vielä vähän vieraskoreita toistemme seurassa. Rupattelimme vain töistä, päivän uutisotsikoista, lempiruuistamme, musiikista ja muusta sellaisesta. Emme miehistä, emme edes entisistä nykyisistä nyt puhumattakaan.

– Pääsiäinen on parin kuukauden kuluttua, autoin lopulta likkaa mäessä, kun hiljaisuus uhkasi venyä­ kiusallisen pitkäksi.

– Mitäs ajattelit tehdä ylimääräisillä vapailla?

Malla liikautti ohuiksi viivoiksi nypittyjä kulmiaan kuin ihmetellen kysymystäni. Jos ei pitäisi varaansa, kulmien karvoitus olisi kadonnut siinä vaiheessa, kun pimatsu täyttäisi viisikymmentä. Vaikka siinä iässä ei kai enää kulmakarvoja surisi,­ tai luultavasti olisi vain iloinen, jos karvoitus vähenisi edes jostakin kohtaa. Olisi muita, suurempia murheita.

Mummoaallot, saharaksi muuttunut alapää ja maankamaraa lähentelevät allit. Värähdin. Luoja suokoon, että sitä säilyttäisi hehkeytensä kuin Dallasin ja Dynastian painovoimaa uhmaavat luksusdaamit konsanaan.

– Silloin levätään, Malla vastasi ja hihitti kahviinsa.

– Vai etkö luule, että edellisen viikonlopun Leningradin-reissu ei painaisi kantapäissä?

Totta tosiaan. Olin unohtanut, että koko Tuusulan Paperin & Liittimen väki nousisi bussiin ja ajaa huristaisi rajan ylitse suureen ja mystiseen Neuvostoliittoon. Se oli jokavuotinen perinne tässä firmassa, joka vei suuria eriä toimistotarvikkeita rajanaapurimaahan.

Niklaksella oli äidinpuoleiset sukujuuret Karjalassa ja hän puhui moitteetonta venäjää, joten meillä oli tulkki omasta takaa. Lähtö olisi torstaina heti aamusta ja paluu sunnuntai-iltana. Töihin jäisi vain minimimiehitys, sellaiset, joilla ei joko ollut markkoja mällättäväksi tai joita ei houkutellut seurata vodkaturismia lähietäisyydeltä.

–Minä en lähde tällä kertaa, huomautin ja hörpin kahvini loppuun.

Olin luullut, ettei Malla olisi tarvinnut muistuttamista. Hän oli kinunnut­ minua mukaan lähes tauotta, kunnes olin hermostunut ja kivahtanut hänet hiljaiseksi.

Totta kai ymmärsin, että Mallaa jännitti uutena työntekijänä lähteä ensimmäiselle vapaa-ajan reissulle, mutta olihan siellä sentään firman vanhin työntekijä Pirjo varaston puolelta ja itse talouspäällikkö, Niklaksen vaimo Netta. Kolme naista, kun kaikki muut kolmekymmentä olisivat miehiä. Siinä kävisi flaksi joka naisella, peilikuvaan katsomatta.

Se taisi juuri ollakin ongelman ydin. Jos tarjontaa olisi liiankin kanssa, miten kävisi itsehillinnän ja annettujen lupausten vodkan sekoittaessa soppaa entisestään. Huonosti, ennustin ääneti mielessäni. Leningradin-matkat olivat kuin toisinto legendaarisista pikkujouluista. Pahempi toisinto, sillä niiden aikana mahdollisuus virheisiin ja mitä karmeimpiin lankeemuksiin oli moninkertainen.

Kuin aavistaen synkeät ajatukseni Malla pyöritti uutuuttaan kimaltelevaa kihlasormustaan ja vaihtoi rauhattomana painoa jalalta toiselle.

– Sun nimesi, hän kuiskasi ja vilkaisi olkansa ylitse kuin peläten, että joku väijyisi selän takana kuuntelemassa.
– Sun nimesi on kuitenkin lisätty siihen lähtijöiden listaan, joka on kahvihuoneen seinällä. Se ei ole sun käsialaasi, sen minäkin huomasin heti. Mutta siellä se silti on.

Siellä se oli. Tuijotin nimeäni, joka­ oli kirjoitettu vahvoin, lennokkain kirjaimin luettelon alimmaiseksi. Jaana Nivala. Heti nimen vieressä oli ruksi sen merkkinä, että matka oli maksettu. Ruksi puuttui enää viisumikohdasta, missä oli tarkoitus ilmoittaa, että kaksi vaadittua passikuvaa ja kopio passin nimiösivulta olisi toimitettu Netalle, joka hoiti matkan järjestelyt.

Tunsin, miten puna hiipi kaulalta kohti poskia ja tiesin pian helottavani kuin ylikypsä mansikka. Minä olin sanonut ”ei”. Olin väittänyt, ettei­ minulla ollut rahaa. Että olin sopinut Simon kanssa jotain muuta. Mitä tahansa muuta kuin tuntikausien matka täpötäydessä linja-autossa, jonka etupenkillä Niklas istuisi flirttaillen vaimonsa kanssa.

Netta ei yleensä tullut näille henkilökunnan rillumareimatkoille mukaan,­ mutta tällä kertaa hän teki­ poikkeuksen, koska hänet ja Niklas oli kutsuttu leningradilaisen liiketoverin viisikymmenvuotispäiville. Netan poikkeus aiheutti taas sen, että minun oli tehtävä oma siirtoni. Johonkin kai se raja oli vedettävä.­

Netta teki töitä kolmena päivänä viikossa, enkä normaalisti tavannut häntä muuta kuin hyvän huomenen ja moi, nähdään taas -huikkausten muodossa. Minä olin pelkkä asiakaspalveluassistentti, jolla ei ollut mitään sanottavaa kirjanpitopuolen ihmisille. Ja hyvä niin, sillä liiallinen yhteistyö olisi tehnyt Niklaksen ja minun suhteestani ylipääsemättömän vaikean. Nyt sen vielä kesti, juuri ja juuri. Kesti, kun ajatteli­ iltoja, jolloin paikalla olimme vain minä ja Niklas. Ja ne perhanan sohvatyynyt, jotka eivät suostuneet pysyttelemään aloillaan.

Samassa eteeni seinälle, lähtijälistan molemmille puolille, ilmestyi kauniisti ruskettunut käsi ja tunsin, kuinka joku painautui kiinni vartalooni. Hengähdin ja loin hätäisen silmäyksen ympärilleni. Onneksi kahvihuone oli tyhjä ja sen avoimen oven takana häämöttävä käytävä samoin. Asiakaspalvelupisteen takana sijaitsevasta myyntiedustajien avokonttorista kantautui naurunrähäkkä. Äijät lukivat luultavasti päivän Iltalehteä, joka julisti röyhkein lööpein Suomen voittavan tulevat Euroviisut voimakasäänisen Anneli Saariston avulla.

– Kiva, että päätit sittenkin lähteä mukaan.

Enhän minä… Vastusteluni unohtui heti, kun Niklaksen oikea käsi katosi näköpiiristäni ja löysi tutun paikan lantioltani, puristi omistavasti. Äkkiä minua heikotti. Oli pakko ottaa tukea seinästä ja sulkea silmät. Vain tuntea. Aistia miten lähellä Niklas oli. Tuntea miehen hengitys niskaani vasten.

Samassa mies oli mennyt, ja olin jälleen yksin. Tunsin taas lattian nahkasaapikkaideni alla ja ymmärsin säikähtääkin pikkuisen. Muistin, että Netta oli tänään töissä. Että­ ovi oli auki, ja jos Netta olisi mennyt naistenhuoneeseen ja kääntänyt päätään kahvihuonetta ohittaessaan, se olisi riittänyt. Pelkkä puolihuolimaton vilkaisu, ja koko­ hauras unelma, jonka olin kutonut­ tästä salaisesta suhteesta, olisi romahtanut kasaan.

Avasin silmäni ja katsoin listaa uudemman kerran. Kahvipöydällä likaisten astioiden ja puolitäysien tuhkakuppien seassa lojui kynä. Ojensin käteni, mutta vedin sen lähes­ saman tien takaisin. Katuisin tätä. Aivan varmasti katuisin. Puraisin alahuultani ja muistin. Äskeinen, selvästi yllättynyt ilo Niklaksen äänessä. Tyytyväinen hyrähdys korvani juuressa. Se ei suostunut jättämään minua rauhaan.

Kun lähdin kahvihuoneesta, nimeni oli edelleen luettelon viimeisenä.

VIHAAN AIKAISIA AAMUJA. Siinä yksi syy, miksi toisinaan harkitsin muuttamista omaan kämppään. Aamuärtyisää Jaana Nivalaa ei ollut luotu sosiaaliseen kanssakäymiseen ennen tiettyjä rituaaleja. Minulle­ kiireetön aamu oli välttämätön. Kahvilla. Ilman sitä olin kuin virnuilevan maskinsa unohtanut klovni, ja pahaa tuulta riitti päivän toiseen kofeiiniannokseen asti. Jos kahvi tai maito olivat päässeet loppumaan, katastrofi isolla K:lla oli valmis.

Ja juuri nyt näytti pahasti siltä, että isoja alkukirjaimia olisi jaossa. Olin jo älähtää ja potkia varpaani mustiksi vasten jääkaapin ovea, kun eteisestä kantautui toiveikkuuteni herättävä kolahdus.­ ­Pelastava enkeli trikoissaan lehahti sisään ja toi mukanaan kaipaamani valkoisen nektarin. Naapurissa sijaitseva kahvila aukesi onneksi heti aamutuimaan. Ei niiden kuulunut myydä maitoa muuta kuin kahvin tai teen seassa, mutta Simon hurmausvaihde oli sen verran tehokas, ettei yksikään kahvilan työntekijöistä kyennyt näemmä vastustamaan sitä.

– Demoisellen maito, olkaa hyvä.­

En tervehtinyt, en kiittänyt, en edes vilkaissut hengenpelastajaani vaan kiirehdin joka-aamuisen myrkkyannokseni kimppuun kuin kokaiinin puutteesta kärsivä puuterinenä. Muki puolilleen maitoa ja perään tulisen kuumaa kahvia, oikeaa poropannukahvia, ei mitään sähkökeittimellä lämmitettyä suodatinlöröä. Jos olisi ollut viikonloppu, olisin kuumentanut maidonkin. Nyt, haaliessani olemustani kokoon alkavaa työpäivää varten, en ehtinyt perehtyä täydellisen café au laitin väsäämiseen.

Imaisin ensimmäisen suullisen seisaaltani, lantio tiskipöytään nojaten.­ Luomeni lupsuivat vielä puoliummessa. Vasen säärystin uuvahti­ ja lysähti kasaan nilkkani ympärille, mutta en antanut sen häiritä. Neulesäärystimet olivat äitini tekemät ja pitäisin niitä urheasti niin kauan kunnes ne purkautuisivat käyttökelvottomiksi. Olin sillä tavalla­ uskollinen. Pienissä, mutta elintärkeissä jutuissa.

– Paha aamu?

– Mhym, ynähdin ja nielaisin uuden­ siemauksen.

Kiittäisin Simoa heti kun saisin suuni tyhjäksi. Tai oikeamminkin, heti kun saisin mukini tyhjen­nettyä.

– Mä olen miettinyt.

Raotin silmiäni ja annoin lämpimän höyryn hyväillä leukaani. Simo seisoi edessäni, kädet housuntaskuihin tungettuina, männynvihreät silmät ilmettäni tarkkaillen. Tänään ei ollutkaan salitrikoiden saatikka kajalien päivä. Ankaranharmaat suorat housut, sileäksi silitetty hennonsinervä paitapusero, jonka kaula-aukosta pilkisti valkoinen t-paita. Käärityt hihansuut, ranteessa… Olin pyrskähtää nauruun. Mikki Hiiri. Muovinen Mickey Mouse -kello. Simppa se osasi säilyttää tyylin.

– Mitä?

– Täh?

Ei taidettu kumpikaan olla ihan terävimmällä päällä heti näin aamusta.­

– Sä olit siis miettinyt?

Simo hieraisi niskaansa, ja vasta silloin hoksasin, että pitkä takatukka oli kadonnut yhdessä härnäävän väristen trikoiden kanssa. Paksut, lappilaisen mustat hiukset oli kynitty­ niukkaan armeijamalliin.

Nenäni värähti ja olin haistavinani jotakin ylellisen merellistä. Partavettä? Vai niin. Kameleontti oli piipahtanut jälleen kylässä.

Silmäni siristyivät. Tämä Simo, tämä virallinen, aikuisen oloinen Simo, oli jollakin tapaa häiritsevä. Sai oloni epämukavaksi, tai ehkä parempi ilmaus olisi ollut epävarmaksi. Järkeeni ei käynyt, miten niin tutusta ja rakkaasta ihmisestä saattoi pelkän muuttuneen ulkoasun vuoksi sukeutua henkilö, joka herätti minussa levottomuutta. Sillä sitä se oli. Hermoilua. Tämä äkillinen tarve suoristaa ryhtinsä, vältellä toisen katsetta ja halu paeta ahtaasta keittiöstä laveammille vesille.­ Tarve väistää läheisyyttä.

–Se Leningradin-matka, Simo sanoi.

Nostin yllättyneenä katseeni ja pingottamiseni unohtui.

– Tuumin tuossa, että lähtisin mielelläni sinne mukaan. Sehän on avec-reissu kuten aina ennenkin, eikö olekin? Tiedätkö, onko bussissa vielä vapaita paikkoja jäljellä?

– No on! Totta hemmetissä.

Aivan loistavaa. Saisin parhaan kaverini matkaseuraksi. Se auttaisi unohtamaan Niklaksen ja Netan. Simon tiimissä se kävisi suorastaan helposti. Virnuilin hullun lailla ja olin vähällä kapsahtaa kaverin kaulaan, mutta samassa Simo liikahti, ja sieraimeni saalistivat uuden häivähdyksen partavedestä. Merta. Myskiä. Vaara. Jähmetyin aloilleni ja spontaanin halauksen sijaan tyydyin hymyilemään laimeasti.

– Aamuhuumeesi jäähtyy. Tässä, otatko kuumennusta sekaan.

Simon kumartuessa mukini ylle tavoitin yllättäen uuden tuoksuyhdistelmän, jonka tunnistaminen sai kaiken jäykkyyden ja ujouden lentämään yhtä soittoa alas vie­märistä.

– Mitä! Lontoon rakeita. Sä olet syönyt Lontoon rakeita. Mulle kanssa!­

Lempikarkkiani. Makunystyrät lumoava salmiakin ja aniksen combo. Voittamaton. Vastustamaton.

– Enkä ole.

Valheellisen viatonta kulmien kohottelua. Täräytin kahvikuppini tiskipöydälle ja hyökkäsin käyttäen säälittä hyväkseni sitä, ettei Simo kyennyt puolustautumaan kuuma kahvipannu kädessään.

Ähäkutti. Puolitäysi karkkipussi löytyi oikeasta­ housuntaskusta. Verotin sen sisältöä parilla kouraisulla, harhautin Simoa kavalasti maradonamaisella valesyöksyllä, pujahdin voitokkaasti tuulettaen eteiseen ja muistin vasta ovensuussa huikata kiitoksen maidosta.

Maistoin salmiakin kielelläni vielä ulkonakin, kun alaovi naksahti kiinni selkäni takana. Satoi lunta ja pikkupakkanen kiristi poskipäitä. Mahtava ilma. Avasin punaisen potkukelkkani vaijerilukon, hyppäsin jalaksille ja potkaisin kelkan reippaaseen liukuun.

NIKLAKSEN TYÖPÖYTÄ pursui videokasetteja.­ Laskin hänen pyytämänsä puhelinraportin pöydän kulmalle ja ryhdyin järjestämään sekalaisia kasettikoteloja ryhdikkääseen pinoon. En sietänyt sekasortoa edes toisten työpöydillä.

– Anna niiden olla.

Hätkähdin ja käännyin katsomaan kynnyksellä seisovaa Niklasta. Jostakin syystä hänen tyly äänensävynsä­ sai minut tuntemaan syyllisyyttä, vaikka olin kymmeniä kertoja aikaisemminkin siistinyt hänen toimistoaan, enkä koskaan ollut saanut siitä toruja, tosin en kyllä kiitoksiakaan.

Kohautin olkiani ja pudotin pitelemäni VHS-kasetin kasan päällimmäiseksi. Sen selkämykseen oli kirjoitettu jotain venäjäksi paksulla huopakynällä.

Niklas käveli luokseni ja väläytti rennon hymyn.

– Työjuttuja, hän sanoi, pyyhkäisi kädellään, ja koko pino valahti samanlaiseksi sekamelskaksi, mitä se oli ollut ennen siivouspuuskahdustani.

– Vain työjuttuja, mies toisti, vetäisi­ minut lähemmäksi ja liu’utti kämmentään pitkin säärtäni.

Olin pukeutunut tiukkoihin hiihtohousuihin, leveään vyöhön ja korkeakauluksiseen pooloon. Kun kaula-aukkoa ei ollut nimeksikään, keräsivät sääreni kaiken Niklaksen huomion.

Työjuttuja? Entäs minä sitten. Enkö minäkin ollut eräänlainen ”työjuttu”? Kun viimeksi tarkistin, sain edelleen palkkani tästä firmasta. Yhtäkkiä kuulin, kuinka joku nauroi. Nainen? Käänsin päätäni, varmistin pikaisesti, ettei ketään ollut ilmestynyt näkösälle. Netta oli tänään kotikonttorissa, mutta oli silti fiksua olla varovainen.

– Jäätkö tänään ylitöihin? Olisi pari kiireellistä asiaa.

Hymähdin. Ne kiireelliset asiat taisivat olla parhaillaankin läsnä tässä samaisessa huoneessa. Niklaksen kämmenet tuntuivat ihanan lämpöisiltä ristiselkääni vasten. Rentouduin, ja kireys selkälihaksissani helpotti. Niklaksen kädet hieroivat ja silittivät rauhoittavasti kuin tyynnytellen levotonta kissaa. Puistin päätäni, kun taas muistin, että minulta oli kysytty jotain.

Niklas vetäytyi aavistuksen verran taaksepäin, jotta tavoitti katseeni.

– Etkö? Kultapieni. Jäisit vaan.

– Tänään on tiistai, sanoin painokkuutta tavoitellen.

– Tiistai?

Hetkisen näytti lyövän tyhjää, mutta sitten Niklas vihelsi hiljaa ja huokaisi luovuttaen.

– Ratsastuspäivä. Niinhän se taisi olla.

Nyökkäsin ja nojauduin takaisin hänen rintaansa vasten. Kävin ratsastamassa kaksi kertaa viikossa ja lisäksi osallistuin usein parin päivän mittaisille tehokursseille. Rakastin hevosia ja olin harrastanut niiden parissa seitsenvuotiaasta lähtien. Joskus unelmoin ryhtyväni ratsastuksenopettajaksi ja perustavani tallin.

Niin ihania kuin hevoset olivatkin, niillä ei lyönyt rahoiksi. Tarvittiin kosolti kahisevaa, jotta sitä olisi voinut tehdä lisää joko esteillä tai kouluratsastuksen parissa. Hyvät hevoset maksoivat, ja niiden kanssa piti työskennellä vuosia ennen kuin päästiin lähellekään huippua. Vain parhaat ansaitsivat elantonsa satulassa, eikä sitä tapahtunut Suomessa. Suuria seteleitä varten piti asua ja kilpailla ulkomailla.

Niklas tiukensi otettaan, ja tunsin parransängen raapaisevan poskipäätäni, mutta en välittänyt. Minusta oli ihanaa, että Niklas oli niin… niin karvainen. Runsas. Lihaksikas.­ Nallekarhu. Ruotsia ja venäjää puhuva Nalle Puh. Minä olin hunajapurkki, minne Puh työnsi mieluusti käpälänsä. Oi! Ja ilmeisesti myös kielensä.

– Kultani on tainnut syöpötellä Lontoon rakeita.

Niklaksen äänessä soinnahti moite. Punastuin välittömästi, enkä­ vastustellut, kun Niklas irrotti otteensa, astui ohitseni ja istahti korkeaselkäiseen nahkatuoliinsa.

– Hyvä, että menet ratsastamaan. Kai sekin on liikuntaa, vaikka tapahtuukin hevosen selässä.

Olin sanaton. Ilkeyttä. Peiteltyä, mutta ilkeyttä silti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että kaikki ne lempeät vitsit ja huolehtivaisuuden asuun puetut vihjaukset painostani olivat todellakin totta. Että Niklas oli tarkoittanut ja tarkoitti niitä kaikkia. Niklas halusi minun laihtuvan. Itse asiassa vaati sitä. Antoi sanojensa välissä ymmärtää, että jos tilanne pahenisi ja jos kieltäytyisin tekemästä parannusta, me olisimme finito.

En ollut lihava. Mutta en ollut hoikkakaan. Olin jotakin siltä väliltä. Leveälanteinen ja leveäharteinen. Muodokas. Tiimalasivartaloinen. Väitän kyllä, että minun näkemiseni pitsikorsetissa olisi monen miehen unelmien täyttymys. Olin n o r m a a l i suomalainen nainen. Ainakin omasta mielestäni, mutta en ilmeisesti Niklaksen mittapuulla. Se sattui.

– Tuliko viestejä, kun olin lounaalla? Niklas tiedusteli, nosti luurin ja vilkaisi minua kysyvästi.

Nyt oltiin taas työmoodissa. Asiallisia ja hymyttömiä. Ryhdistäydyin ja ravistin äänettömänä päätäni. En olisi saanut ulos pihahdustakaan vaikka olisin yrittänyt. Pidättelin­ itkua, myönnettäköön. Vain härkäpäinen ylpeys esti kyyneliä tulemasta iholle asti. Jätin Niklaksen soittamaan puhelunsa ja lähdin keräten viimeiset arvokkuuteni rippeet.

Kiirehdin wc-tiloihin ja lukitsin oven haparoivin sormin. Seisoin kaakeliseinäisessä, kaikuvassa kopperossa sitruunaa imitoivan tuoksupilven tukehduttamana ja tarkastelin villien permanenttikiharoiden ympäröimiä kalpeita kasvojani lavuaarin yläpuolisesta peilistä. Ruskeat silmäni kiilsivät pidätellystä itkusta, mutta turvallisesti lukitusta ovesta huolimatta suru ei päässyt valloilleen.

En sallinut sen tulla. En tällä kertaa. Yksikään mies ei ansainnut näitä kyyneleitä. Ei Niklas Strömmer, vaikka olikin rakastajani ja pomoni. Siltikään Niklas ei ansainnut kyyneliäni. Ei edes hän.

Jatkuu ensi viikolla.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.