Jaana Nivalan elämässä on kaksi tärkeää miestä: tyyliniekka kämppis Simo ja pomo Niklas. Pomo on perheellinen, naimissa oleva mies, mutta hän viettää Jaanan kanssa säännöllisesti intiimejä tuokioita. Luvassa on mielenkiintoisia hetkiä, kun kolmikko suuntaa työporukan kanssa matkalle 1980-luvun Leningradiin.

Välillä tarkkailin miestä kuin jotakin avaruudesta pudonnutta, oudon kaunista taivaankappaletta.

Pitkät jalat. Ristii ne häiritsevän seksuaalisesti. Liikehtii käsillään. Hämmästyttävän sirot kädet pitkään vartaloon suhteutettuina. Upea ääni. Ihan parasta. Samettia. Ei, ei sittenkään samettia­ vaan hunajaa, sulaa hunajaa, jota valutetaan kermajäätelökeon huipulle. Korkea otsa. Jotenkin… puhdas? Hassu sana, mutta ”puhdas” sen on oltava. Suora nenä. Hollywoodilaisittain valkoinen hammaskalusto. Hiukset. Tuuheat ja toffeenkultaiset. Muodikas takatukka kihartuu poikamaisesti korvalliselle.

Muu vartalo… Mmm. Sitä on paljon, todella paljon, sillä mies on pitkä. Atleetin lantio, litteä vatsa. Olkapäät. Aah, muotisuunnittelijan märkä uni. Ei härkämäistä niskaa, ei punttitreenaajien ylipaisuneita olkalihaksia. Pitkä kaula, joka jatkuu loivana, sulavana hyppyrinä hyvämuotoisiksi olkavarsiksi ja hauiksiksi.

Ja kaikki tuo oli olemassa vain minua varten. Minun käytettävissäni. Minun otettavissani milloin tahansa. Tai no, ehkei aina, ei milloin tahansa. Silloin, kun komistuksen vaimo ei ollut paikalla. Silloin, kun tämän perhe ei vaatinut miehen aikaa. Tai yritys. Alaiset. Asiakkaat. Kaverit, ja niitähän riitti menevällä miehellä. Sählykavereita, veneilyfrendejä, auton räplääjiä tai eppunormaalirundaajia. Mutta muuten. Ihan. Vain. Minun. Kuten viime yönä. Se oli ihana. Hikisen kiihkeä.

Liikahdin levottomasti tuolissani, ja ilkeä viiltely oikeassa lonkassa muistutti jälleen olemassaolostaan. Hipaisin näppäimistöä aivan kuin sellainen pieni ele olisi voinut salata sen, etten ollut tehnyt töitä viimeiseen puoleen tuntiin.

Hikinen. Sitä yö totisesti oli ollut,­ ja jos ihan rehellisesti puhuttiin, ei se hikoilu johtunut ainoastaan seksuaalisesta kiihottumisesta. Liian kova lattia ja aivan turhan helposti karkuun liukuvat sohvatyynyt, jotka Niklas oli viskonut lattialle mukamas pehmikkeeksi hätäisin,­ malttamattomin käsin.

Siitä se hikoilu. Kun oli sinniteltävä aktin loppuun asti, vaikka alkuhuuma oli hävinnyt jo aikaa sitten jäisen kylmiä klinkkerilaattoja vasten ryskivän alaselän kivulle. Kun näkymättömät pihdit ryhtyivät puristumaan kiinni jossakin alanikamien paikkeilla, ei siitä syntyvää kipua olisi saanut lievitettyä edes Mel Gibsonin trimmattu kroppa. Ei vaikka herra olisi valellut itsensä kermavaahdolla ja anellut minua lipomaan sen pois vihoviimeistä pisaraa myöten.

Oikaisin ryhtiäni, siristin silmiäni ja teeskentelin pohtivani jotakin äärimmäisen kinkkistä pulmaa, joka vilkutti minulle vihreää kursorisilmäänsä tietokoneen näytöltä. Onneksi edessäni kohosi harmaa sermi. Se esti työkaverini Mallan uteliaan tirkistelyn tehokkaasti.

Tätä vartta ei ollut tehty lattia-asentoja varten, niin nuori ja vetreä kuin se yhä olikin. Eikä pikkuautojen etupenkeillä tapahtuvia akrobaattisia taivutuksiakaan varten saatikka linja-autojen matkatavarakonteissa harrastettavia ”älä vain nosta päätäsi” hierontahetkiä varten. Minä halusin sängyn. Kunnon vuoteen, riittävän leveän ja tukevan patjan, joka ei inahtaisikaan, vaikka sen päällä ratsastettaisiin läpi yön.

Helpommin sanottu kuin tehty. Minä, Niklas ja sänky. Se epäpyhä kolminaisuus ei ihan heti näkisi päivänvaloa. Tukahdutin huokauksen ja säpsähdin heti perään, kun toimiston kaksi puhelinta pirahtivat yhtäaikaisesti eloon.

– Tuusulan Paperi & Liitin. Kuinka voin auttaa?

Innokas Malla. Nappasi luurinsa ylös yhdessä hujauksessa jättäen minut toiseksi. Hieno juttu, että tyttö oli reipas. Koeaikaa oli jäljellä enää kuukausi, joten todellinen Malla ei luultavasti ollut näyttäytynyt eikä näyttäytyisikään ennen kuin nimi olisi sutaistu vakinaisen työsopimuksen alle.

Olisin voinut rauhoittaa likkaa. Paljastaa, että Niklas oli vasta eilen kysellyt, miten tulimme toimeen ja hoitiko Malla osuutensa moitteetta. Olin antanut Mallalle puhtaat paperit, ja siitä arvasin,­ että hänet vakinaistettaisiin. Mutta miksi hosua? Malla teki kaikkensa vakuuttaakseen minut ja Niklaksen erinomaisuudestaan, joten­ meikäläinen pääsi helpommalla, kun vastapäätä häselsi ylienerginen duracel, jonka janefondamainen tarmokkuus pani hommat kerta laakista pakettiin ilman, että minun piti tehdä muuta kuin hymyillä­ hyväksyvästi työpäivän päätteeksi.

Malla oli juuri täyttänyt huikeat kaksikymmentäkaksi vuotta ja asui yhä vanhempiensa luona. Minä taas tunsin itseni vuosia vanhemmaksi – oikeasti vuosia oli vain kuusi enemmän kuin Mallalla – ja kokeneemmaksi, koska asuin omillani. Tosin puolet vuokrasta maksoi kämppäkaverini Simo.

Simppa, Simo Koskelainen. Olin tuntenut Simon jo ennen peruskoulun alkua, sillä perheemme olivat naapuruksia ja äitimme parhaat ystävykset.

Simo oli niitä poikia, jotka eivät pelänneet neonvärisiä trikoita tai tummaa kajalia. Sellainen kaveri, joka meni skinheadjoukon ohitse jazztanssisalilla harjoitettuja pakaroitaan keikuttaen ja mainostaen uljaasti Wham!:ia vitivalkoisen hupparinsa selkämyksessä. Kun nuppi huojui lähes kahden metrin korkeudessa ja hauis­ tyrkytti itseään kireän t-paidan alta, ei tarvinnut arastella.

Se, että Simo joskus meikkasi ja kuunteli mielellään kevyttä poppia rockin sijaan, oli monen mielestä turhan neitimäistä.  Minulle tuo kaikki sopi kuitenkin hyvin. Eipä tarvinnut riidellä kuunneltavasta musiikista, mitä nyt meikkipussin sisältö eksyi joskus väärään makuuhuoneeseen,­ mutta se oli pientä siihen verrattuna, että kämppiksenä oli pyykkinsä ja tiskinsä omin käsin pesevä tyyppi.

Sitä paitsi Simon trikookausi ei luultavasti kestäisi edes kesän ylitse. Mies oli kuin kameleontti. Vaihtoi asua ja kampausta tuulen ja seuran mukaan. Viime vuonna olin punkannut hopeanharmaaseen bleiseriin ja nahkaiseen kravattiin sonnustautuneen Ken-nuken kanssa. Sitä ennen toivottelin hyviä öitä siilitukkaiselle yrmyilijälle, joka suunnitteli vakavissaan lävistävänsä alahuulensa

Että näin. Ei tylsiä hetkiä Simon kämppiksenä. Kuten sanottu, elimme parhaillaan trikookautta, kuntoilimme ja luimme Suosikkia. Walkmaneista kuiski Cindy Lauper ja Madonna. Ilmeisesti vahvat naiset olivat tällä erää in. Toisinaan ihmettelin Suomen poliisilaitosta, vaikkakin samaan aikaan nostin sille kuvainnollisesti hattua. En olisi uskonut, että perinteisiin sidottu työpaikka olisi innokas pitämään palkkalistoillaan Simon kaltaista originellia elämäntapaintiaania.

Ainoa vika, jos Simosta nyt ylipäätään mitään huomautettavaa piti etsiä, oli se, että hän oli sukua Niklas Strömmerille. Minun Niklakselleni. Se piti Niklaksen tehokkaasti etäällä kotikulmiltani, ja haave sängystä ja sen patjalla jäseniään raukeasti oikovasta Niklaksesta jäisi silkaksi päiväuneksi ainakin­ siihen asti, kunnes jompi kumpi meistä muuttaisi omilleen.

Ilmankos olin retkahtanut pomooni. Olisin ominut Simon jo yläasteella, jos hän olisi milloinkaan vihjannut tuntevansa vetoa minuun. Simo oli herkkupala, kaikin puolin. Kohtelias, älykäs, huumorintajuinen ja lempeä. Rakasti pizzaa ja Raffeleita. Voiko tyttö toivoa sen enempää?

Kun törmäsin Simon kypsyneempään versioon ja sellaiseen, joka todistetusti kallistui vain naisten puoleen, olin kertakatseesta myyty. Siitä huolimatta, että mies oli naimissa. Siitä välittämättä, että hän oli perheenisä. Siitä huolimatta, että hän on pomoni. Ja että selkäparkani ei tulisi enää toistamiseen kestämään viime yön kaltaista rendez-vousia.

– Onko sun selkäsi taas kipeä? Etkö sä mennytkään sinne kiropraktikolle vaikka lupasit?

Pyöräytin tuolini ympäri ja kohtasin Mallan huolehtivan, kreikansinisen katseen. Tyttö nojasi sermiä vasten käsissään kaksi höyryävää kahvimukia. Oliko kello jo tosiaan­ kaksi, iltapäivän tauon paikka. Näin ilmeisesti oli, sillä Malla laski toisen mukin eteeni.

– Kaadoin ensin maidon ja vasta sitten kahvin, hän sanoi ja killitti minua kuin paijausta odottaen.

Kiltti, sievä puudeli. Pyöreät silmät, takaraivolla vaalea, kreppiraudoilla pöyhötetty ponnari, korkea, huilumainen ääni ja nykivä, vähän hypähtelevä kävelytyyli.

– Kiitos, vastasin.
– Ja ei, en saanut aikaa sille kiropraktikolle. On kuulemma hiihtämässä jossakin Alpeilla ja palaa vasta kahden viikon kuluttua.

– Ai.

Malla vaikutti pettyneeltä ja maisteli hetkisen kahviaan sen oloisena, että yritti keksiä uutta jutunjuurta.­ Olimme vielä vähän vieraskoreita toistemme seurassa. Rupattelimme vain töistä, päivän uutisotsikoista, lempiruuistamme, musiikista ja muusta sellaisesta. Emme miehistä, emme edes entisistä nykyisistä nyt puhumattakaan.

– Pääsiäinen on parin kuukauden kuluttua, autoin lopulta likkaa mäessä, kun hiljaisuus uhkasi venyä­ kiusallisen pitkäksi.

– Mitäs ajattelit tehdä ylimääräisillä vapailla?

Malla liikautti ohuiksi viivoiksi nypittyjä kulmiaan kuin ihmetellen kysymystäni. Jos ei pitäisi varaansa, kulmien karvoitus olisi kadonnut siinä vaiheessa, kun pimatsu täyttäisi viisikymmentä. Vaikka siinä iässä ei kai enää kulmakarvoja surisi,­ tai luultavasti olisi vain iloinen, jos karvoitus vähenisi edes jostakin kohtaa. Olisi muita, suurempia murheita.

Mummoaallot, saharaksi muuttunut alapää ja maankamaraa lähentelevät allit. Värähdin. Luoja suokoon, että sitä säilyttäisi hehkeytensä kuin Dallasin ja Dynastian painovoimaa uhmaavat luksusdaamit konsanaan.

– Silloin levätään, Malla vastasi ja hihitti kahviinsa.

– Vai etkö luule, että edellisen viikonlopun Leningradin-reissu ei painaisi kantapäissä?

Totta tosiaan. Olin unohtanut, että koko Tuusulan Paperin & Liittimen väki nousisi bussiin ja ajaa huristaisi rajan ylitse suureen ja mystiseen Neuvostoliittoon. Se oli jokavuotinen perinne tässä firmassa, joka vei suuria eriä toimistotarvikkeita rajanaapurimaahan.

Niklaksella oli äidinpuoleiset sukujuuret Karjalassa ja hän puhui moitteetonta venäjää, joten meillä oli tulkki omasta takaa. Lähtö olisi torstaina heti aamusta ja paluu sunnuntai-iltana. Töihin jäisi vain minimimiehitys, sellaiset, joilla ei joko ollut markkoja mällättäväksi tai joita ei houkutellut seurata vodkaturismia lähietäisyydeltä.

–Minä en lähde tällä kertaa, huomautin ja hörpin kahvini loppuun.

Olin luullut, ettei Malla olisi tarvinnut muistuttamista. Hän oli kinunnut­ minua mukaan lähes tauotta, kunnes olin hermostunut ja kivahtanut hänet hiljaiseksi.

Totta kai ymmärsin, että Mallaa jännitti uutena työntekijänä lähteä ensimmäiselle vapaa-ajan reissulle, mutta olihan siellä sentään firman vanhin työntekijä Pirjo varaston puolelta ja itse talouspäällikkö, Niklaksen vaimo Netta. Kolme naista, kun kaikki muut kolmekymmentä olisivat miehiä. Siinä kävisi flaksi joka naisella, peilikuvaan katsomatta.

Se taisi juuri ollakin ongelman ydin. Jos tarjontaa olisi liiankin kanssa, miten kävisi itsehillinnän ja annettujen lupausten vodkan sekoittaessa soppaa entisestään. Huonosti, ennustin ääneti mielessäni. Leningradin-matkat olivat kuin toisinto legendaarisista pikkujouluista. Pahempi toisinto, sillä niiden aikana mahdollisuus virheisiin ja mitä karmeimpiin lankeemuksiin oli moninkertainen.

Kuin aavistaen synkeät ajatukseni Malla pyöritti uutuuttaan kimaltelevaa kihlasormustaan ja vaihtoi rauhattomana painoa jalalta toiselle.

– Sun nimesi, hän kuiskasi ja vilkaisi olkansa ylitse kuin peläten, että joku väijyisi selän takana kuuntelemassa.
– Sun nimesi on kuitenkin lisätty siihen lähtijöiden listaan, joka on kahvihuoneen seinällä. Se ei ole sun käsialaasi, sen minäkin huomasin heti. Mutta siellä se silti on.

Siellä se oli. Tuijotin nimeäni, joka­ oli kirjoitettu vahvoin, lennokkain kirjaimin luettelon alimmaiseksi. Jaana Nivala. Heti nimen vieressä oli ruksi sen merkkinä, että matka oli maksettu. Ruksi puuttui enää viisumikohdasta, missä oli tarkoitus ilmoittaa, että kaksi vaadittua passikuvaa ja kopio passin nimiösivulta olisi toimitettu Netalle, joka hoiti matkan järjestelyt.

Tunsin, miten puna hiipi kaulalta kohti poskia ja tiesin pian helottavani kuin ylikypsä mansikka. Minä olin sanonut ”ei”. Olin väittänyt, ettei­ minulla ollut rahaa. Että olin sopinut Simon kanssa jotain muuta. Mitä tahansa muuta kuin tuntikausien matka täpötäydessä linja-autossa, jonka etupenkillä Niklas istuisi flirttaillen vaimonsa kanssa.

Netta ei yleensä tullut näille henkilökunnan rillumareimatkoille mukaan,­ mutta tällä kertaa hän teki­ poikkeuksen, koska hänet ja Niklas oli kutsuttu leningradilaisen liiketoverin viisikymmenvuotispäiville. Netan poikkeus aiheutti taas sen, että minun oli tehtävä oma siirtoni. Johonkin kai se raja oli vedettävä.­

Netta teki töitä kolmena päivänä viikossa, enkä normaalisti tavannut häntä muuta kuin hyvän huomenen ja moi, nähdään taas -huikkausten muodossa. Minä olin pelkkä asiakaspalveluassistentti, jolla ei ollut mitään sanottavaa kirjanpitopuolen ihmisille. Ja hyvä niin, sillä liiallinen yhteistyö olisi tehnyt Niklaksen ja minun suhteestani ylipääsemättömän vaikean. Nyt sen vielä kesti, juuri ja juuri. Kesti, kun ajatteli­ iltoja, jolloin paikalla olimme vain minä ja Niklas. Ja ne perhanan sohvatyynyt, jotka eivät suostuneet pysyttelemään aloillaan.

Samassa eteeni seinälle, lähtijälistan molemmille puolille, ilmestyi kauniisti ruskettunut käsi ja tunsin, kuinka joku painautui kiinni vartalooni. Hengähdin ja loin hätäisen silmäyksen ympärilleni. Onneksi kahvihuone oli tyhjä ja sen avoimen oven takana häämöttävä käytävä samoin. Asiakaspalvelupisteen takana sijaitsevasta myyntiedustajien avokonttorista kantautui naurunrähäkkä. Äijät lukivat luultavasti päivän Iltalehteä, joka julisti röyhkein lööpein Suomen voittavan tulevat Euroviisut voimakasäänisen Anneli Saariston avulla.

– Kiva, että päätit sittenkin lähteä mukaan.

Enhän minä… Vastusteluni unohtui heti, kun Niklaksen oikea käsi katosi näköpiiristäni ja löysi tutun paikan lantioltani, puristi omistavasti. Äkkiä minua heikotti. Oli pakko ottaa tukea seinästä ja sulkea silmät. Vain tuntea. Aistia miten lähellä Niklas oli. Tuntea miehen hengitys niskaani vasten.

Samassa mies oli mennyt, ja olin jälleen yksin. Tunsin taas lattian nahkasaapikkaideni alla ja ymmärsin säikähtääkin pikkuisen. Muistin, että Netta oli tänään töissä. Että­ ovi oli auki, ja jos Netta olisi mennyt naistenhuoneeseen ja kääntänyt päätään kahvihuonetta ohittaessaan, se olisi riittänyt. Pelkkä puolihuolimaton vilkaisu, ja koko­ hauras unelma, jonka olin kutonut­ tästä salaisesta suhteesta, olisi romahtanut kasaan.

Avasin silmäni ja katsoin listaa uudemman kerran. Kahvipöydällä likaisten astioiden ja puolitäysien tuhkakuppien seassa lojui kynä. Ojensin käteni, mutta vedin sen lähes­ saman tien takaisin. Katuisin tätä. Aivan varmasti katuisin. Puraisin alahuultani ja muistin. Äskeinen, selvästi yllättynyt ilo Niklaksen äänessä. Tyytyväinen hyrähdys korvani juuressa. Se ei suostunut jättämään minua rauhaan.

Kun lähdin kahvihuoneesta, nimeni oli edelleen luettelon viimeisenä.

VIHAAN AIKAISIA AAMUJA. Siinä yksi syy, miksi toisinaan harkitsin muuttamista omaan kämppään. Aamuärtyisää Jaana Nivalaa ei ollut luotu sosiaaliseen kanssakäymiseen ennen tiettyjä rituaaleja. Minulle­ kiireetön aamu oli välttämätön. Kahvilla. Ilman sitä olin kuin virnuilevan maskinsa unohtanut klovni, ja pahaa tuulta riitti päivän toiseen kofeiiniannokseen asti. Jos kahvi tai maito olivat päässeet loppumaan, katastrofi isolla K:lla oli valmis.

Ja juuri nyt näytti pahasti siltä, että isoja alkukirjaimia olisi jaossa. Olin jo älähtää ja potkia varpaani mustiksi vasten jääkaapin ovea, kun eteisestä kantautui toiveikkuuteni herättävä kolahdus.­ ­Pelastava enkeli trikoissaan lehahti sisään ja toi mukanaan kaipaamani valkoisen nektarin. Naapurissa sijaitseva kahvila aukesi onneksi heti aamutuimaan. Ei niiden kuulunut myydä maitoa muuta kuin kahvin tai teen seassa, mutta Simon hurmausvaihde oli sen verran tehokas, ettei yksikään kahvilan työntekijöistä kyennyt näemmä vastustamaan sitä.

– Demoisellen maito, olkaa hyvä.­

En tervehtinyt, en kiittänyt, en edes vilkaissut hengenpelastajaani vaan kiirehdin joka-aamuisen myrkkyannokseni kimppuun kuin kokaiinin puutteesta kärsivä puuterinenä. Muki puolilleen maitoa ja perään tulisen kuumaa kahvia, oikeaa poropannukahvia, ei mitään sähkökeittimellä lämmitettyä suodatinlöröä. Jos olisi ollut viikonloppu, olisin kuumentanut maidonkin. Nyt, haaliessani olemustani kokoon alkavaa työpäivää varten, en ehtinyt perehtyä täydellisen café au laitin väsäämiseen.

Imaisin ensimmäisen suullisen seisaaltani, lantio tiskipöytään nojaten.­ Luomeni lupsuivat vielä puoliummessa. Vasen säärystin uuvahti­ ja lysähti kasaan nilkkani ympärille, mutta en antanut sen häiritä. Neulesäärystimet olivat äitini tekemät ja pitäisin niitä urheasti niin kauan kunnes ne purkautuisivat käyttökelvottomiksi. Olin sillä tavalla­ uskollinen. Pienissä, mutta elintärkeissä jutuissa.

– Paha aamu?

– Mhym, ynähdin ja nielaisin uuden­ siemauksen.

Kiittäisin Simoa heti kun saisin suuni tyhjäksi. Tai oikeamminkin, heti kun saisin mukini tyhjen­nettyä.

– Mä olen miettinyt.

Raotin silmiäni ja annoin lämpimän höyryn hyväillä leukaani. Simo seisoi edessäni, kädet housuntaskuihin tungettuina, männynvihreät silmät ilmettäni tarkkaillen. Tänään ei ollutkaan salitrikoiden saatikka kajalien päivä. Ankaranharmaat suorat housut, sileäksi silitetty hennonsinervä paitapusero, jonka kaula-aukosta pilkisti valkoinen t-paita. Käärityt hihansuut, ranteessa… Olin pyrskähtää nauruun. Mikki Hiiri. Muovinen Mickey Mouse -kello. Simppa se osasi säilyttää tyylin.

– Mitä?

– Täh?

Ei taidettu kumpikaan olla ihan terävimmällä päällä heti näin aamusta.­

– Sä olit siis miettinyt?

Simo hieraisi niskaansa, ja vasta silloin hoksasin, että pitkä takatukka oli kadonnut yhdessä härnäävän väristen trikoiden kanssa. Paksut, lappilaisen mustat hiukset oli kynitty­ niukkaan armeijamalliin.

Nenäni värähti ja olin haistavinani jotakin ylellisen merellistä. Partavettä? Vai niin. Kameleontti oli piipahtanut jälleen kylässä.

Silmäni siristyivät. Tämä Simo, tämä virallinen, aikuisen oloinen Simo, oli jollakin tapaa häiritsevä. Sai oloni epämukavaksi, tai ehkä parempi ilmaus olisi ollut epävarmaksi. Järkeeni ei käynyt, miten niin tutusta ja rakkaasta ihmisestä saattoi pelkän muuttuneen ulkoasun vuoksi sukeutua henkilö, joka herätti minussa levottomuutta. Sillä sitä se oli. Hermoilua. Tämä äkillinen tarve suoristaa ryhtinsä, vältellä toisen katsetta ja halu paeta ahtaasta keittiöstä laveammille vesille.­ Tarve väistää läheisyyttä.

–Se Leningradin-matka, Simo sanoi.

Nostin yllättyneenä katseeni ja pingottamiseni unohtui.

– Tuumin tuossa, että lähtisin mielelläni sinne mukaan. Sehän on avec-reissu kuten aina ennenkin, eikö olekin? Tiedätkö, onko bussissa vielä vapaita paikkoja jäljellä?

– No on! Totta hemmetissä.

Aivan loistavaa. Saisin parhaan kaverini matkaseuraksi. Se auttaisi unohtamaan Niklaksen ja Netan. Simon tiimissä se kävisi suorastaan helposti. Virnuilin hullun lailla ja olin vähällä kapsahtaa kaverin kaulaan, mutta samassa Simo liikahti, ja sieraimeni saalistivat uuden häivähdyksen partavedestä. Merta. Myskiä. Vaara. Jähmetyin aloilleni ja spontaanin halauksen sijaan tyydyin hymyilemään laimeasti.

– Aamuhuumeesi jäähtyy. Tässä, otatko kuumennusta sekaan.

Simon kumartuessa mukini ylle tavoitin yllättäen uuden tuoksuyhdistelmän, jonka tunnistaminen sai kaiken jäykkyyden ja ujouden lentämään yhtä soittoa alas vie­märistä.

– Mitä! Lontoon rakeita. Sä olet syönyt Lontoon rakeita. Mulle kanssa!­

Lempikarkkiani. Makunystyrät lumoava salmiakin ja aniksen combo. Voittamaton. Vastustamaton.

– Enkä ole.

Valheellisen viatonta kulmien kohottelua. Täräytin kahvikuppini tiskipöydälle ja hyökkäsin käyttäen säälittä hyväkseni sitä, ettei Simo kyennyt puolustautumaan kuuma kahvipannu kädessään.

Ähäkutti. Puolitäysi karkkipussi löytyi oikeasta­ housuntaskusta. Verotin sen sisältöä parilla kouraisulla, harhautin Simoa kavalasti maradonamaisella valesyöksyllä, pujahdin voitokkaasti tuulettaen eteiseen ja muistin vasta ovensuussa huikata kiitoksen maidosta.

Maistoin salmiakin kielelläni vielä ulkonakin, kun alaovi naksahti kiinni selkäni takana. Satoi lunta ja pikkupakkanen kiristi poskipäitä. Mahtava ilma. Avasin punaisen potkukelkkani vaijerilukon, hyppäsin jalaksille ja potkaisin kelkan reippaaseen liukuun.

NIKLAKSEN TYÖPÖYTÄ pursui videokasetteja.­ Laskin hänen pyytämänsä puhelinraportin pöydän kulmalle ja ryhdyin järjestämään sekalaisia kasettikoteloja ryhdikkääseen pinoon. En sietänyt sekasortoa edes toisten työpöydillä.

– Anna niiden olla.

Hätkähdin ja käännyin katsomaan kynnyksellä seisovaa Niklasta. Jostakin syystä hänen tyly äänensävynsä­ sai minut tuntemaan syyllisyyttä, vaikka olin kymmeniä kertoja aikaisemminkin siistinyt hänen toimistoaan, enkä koskaan ollut saanut siitä toruja, tosin en kyllä kiitoksiakaan.

Kohautin olkiani ja pudotin pitelemäni VHS-kasetin kasan päällimmäiseksi. Sen selkämykseen oli kirjoitettu jotain venäjäksi paksulla huopakynällä.

Niklas käveli luokseni ja väläytti rennon hymyn.

– Työjuttuja, hän sanoi, pyyhkäisi kädellään, ja koko pino valahti samanlaiseksi sekamelskaksi, mitä se oli ollut ennen siivouspuuskahdustani.

– Vain työjuttuja, mies toisti, vetäisi­ minut lähemmäksi ja liu’utti kämmentään pitkin säärtäni.

Olin pukeutunut tiukkoihin hiihtohousuihin, leveään vyöhön ja korkeakauluksiseen pooloon. Kun kaula-aukkoa ei ollut nimeksikään, keräsivät sääreni kaiken Niklaksen huomion.

Työjuttuja? Entäs minä sitten. Enkö minäkin ollut eräänlainen ”työjuttu”? Kun viimeksi tarkistin, sain edelleen palkkani tästä firmasta. Yhtäkkiä kuulin, kuinka joku nauroi. Nainen? Käänsin päätäni, varmistin pikaisesti, ettei ketään ollut ilmestynyt näkösälle. Netta oli tänään kotikonttorissa, mutta oli silti fiksua olla varovainen.

– Jäätkö tänään ylitöihin? Olisi pari kiireellistä asiaa.

Hymähdin. Ne kiireelliset asiat taisivat olla parhaillaankin läsnä tässä samaisessa huoneessa. Niklaksen kämmenet tuntuivat ihanan lämpöisiltä ristiselkääni vasten. Rentouduin, ja kireys selkälihaksissani helpotti. Niklaksen kädet hieroivat ja silittivät rauhoittavasti kuin tyynnytellen levotonta kissaa. Puistin päätäni, kun taas muistin, että minulta oli kysytty jotain.

Niklas vetäytyi aavistuksen verran taaksepäin, jotta tavoitti katseeni.

– Etkö? Kultapieni. Jäisit vaan.

– Tänään on tiistai, sanoin painokkuutta tavoitellen.

– Tiistai?

Hetkisen näytti lyövän tyhjää, mutta sitten Niklas vihelsi hiljaa ja huokaisi luovuttaen.

– Ratsastuspäivä. Niinhän se taisi olla.

Nyökkäsin ja nojauduin takaisin hänen rintaansa vasten. Kävin ratsastamassa kaksi kertaa viikossa ja lisäksi osallistuin usein parin päivän mittaisille tehokursseille. Rakastin hevosia ja olin harrastanut niiden parissa seitsenvuotiaasta lähtien. Joskus unelmoin ryhtyväni ratsastuksenopettajaksi ja perustavani tallin.

Niin ihania kuin hevoset olivatkin, niillä ei lyönyt rahoiksi. Tarvittiin kosolti kahisevaa, jotta sitä olisi voinut tehdä lisää joko esteillä tai kouluratsastuksen parissa. Hyvät hevoset maksoivat, ja niiden kanssa piti työskennellä vuosia ennen kuin päästiin lähellekään huippua. Vain parhaat ansaitsivat elantonsa satulassa, eikä sitä tapahtunut Suomessa. Suuria seteleitä varten piti asua ja kilpailla ulkomailla.

Niklas tiukensi otettaan, ja tunsin parransängen raapaisevan poskipäätäni, mutta en välittänyt. Minusta oli ihanaa, että Niklas oli niin… niin karvainen. Runsas. Lihaksikas.­ Nallekarhu. Ruotsia ja venäjää puhuva Nalle Puh. Minä olin hunajapurkki, minne Puh työnsi mieluusti käpälänsä. Oi! Ja ilmeisesti myös kielensä.

– Kultani on tainnut syöpötellä Lontoon rakeita.

Niklaksen äänessä soinnahti moite. Punastuin välittömästi, enkä­ vastustellut, kun Niklas irrotti otteensa, astui ohitseni ja istahti korkeaselkäiseen nahkatuoliinsa.

– Hyvä, että menet ratsastamaan. Kai sekin on liikuntaa, vaikka tapahtuukin hevosen selässä.

Olin sanaton. Ilkeyttä. Peiteltyä, mutta ilkeyttä silti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että kaikki ne lempeät vitsit ja huolehtivaisuuden asuun puetut vihjaukset painostani olivat todellakin totta. Että Niklas oli tarkoittanut ja tarkoitti niitä kaikkia. Niklas halusi minun laihtuvan. Itse asiassa vaati sitä. Antoi sanojensa välissä ymmärtää, että jos tilanne pahenisi ja jos kieltäytyisin tekemästä parannusta, me olisimme finito.

En ollut lihava. Mutta en ollut hoikkakaan. Olin jotakin siltä väliltä. Leveälanteinen ja leveäharteinen. Muodokas. Tiimalasivartaloinen. Väitän kyllä, että minun näkemiseni pitsikorsetissa olisi monen miehen unelmien täyttymys. Olin n o r m a a l i suomalainen nainen. Ainakin omasta mielestäni, mutta en ilmeisesti Niklaksen mittapuulla. Se sattui.

– Tuliko viestejä, kun olin lounaalla? Niklas tiedusteli, nosti luurin ja vilkaisi minua kysyvästi.

Nyt oltiin taas työmoodissa. Asiallisia ja hymyttömiä. Ryhdistäydyin ja ravistin äänettömänä päätäni. En olisi saanut ulos pihahdustakaan vaikka olisin yrittänyt. Pidättelin­ itkua, myönnettäköön. Vain härkäpäinen ylpeys esti kyyneliä tulemasta iholle asti. Jätin Niklaksen soittamaan puhelunsa ja lähdin keräten viimeiset arvokkuuteni rippeet.

Kiirehdin wc-tiloihin ja lukitsin oven haparoivin sormin. Seisoin kaakeliseinäisessä, kaikuvassa kopperossa sitruunaa imitoivan tuoksupilven tukehduttamana ja tarkastelin villien permanenttikiharoiden ympäröimiä kalpeita kasvojani lavuaarin yläpuolisesta peilistä. Ruskeat silmäni kiilsivät pidätellystä itkusta, mutta turvallisesti lukitusta ovesta huolimatta suru ei päässyt valloilleen.

En sallinut sen tulla. En tällä kertaa. Yksikään mies ei ansainnut näitä kyyneleitä. Ei Niklas Strömmer, vaikka olikin rakastajani ja pomoni. Siltikään Niklas ei ansainnut kyyneliäni. Ei edes hän.

Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.