Jaanan kuuma kylpyhetki Simon kanssa päättyy surkeasti. Seksikäs työkaveri Malla järjestää lisää ikäviä tempauksia Leningradin yössä.

Mä luulin, että sä olisit vihainen­ Niklaksesta.
Olin tuskin päästänyt lauseen suustani, kun tajusin sen täydelliseksi virheeksi. Miten ääliö sitä yleensä voi olla? Ummistin silmäni myrskyyn varautuen ja sain mitä odotin. Simo ponkaisi ammeesta sellaisella raivolla, että puolet vedestä­ hölskyi kylpyhuoneen lattialle. Peitin käsillä rintani, sillä tunsin itseni kauhistuttavan alastomaksi jäätyäni kököttämään yksin­ ammeeseen.

Kesti hetken ennen kuin Simo sai kiedottua pyyhkeen lanteilleen, mutta hänen alastomuutensa, niin upea näky kuin se olikin, ei juuri nyt saanut minua lämpenemään. Kiukku suorastaan rätisi ahtaassa tilassa. Sitten Simo puhui, ja joka ainoa sana iski minuun kuin taltan viilto. Sävähdin.

– Nytkö sä haluat keskustella Niklaksesta? Nyt juuri? Jessus.
Hän nojasi kämmenillään vasten pesuallasta ja tuijotti minua höyrystyneen peilin kautta. Sileät selkälihakset värisivät jännittyneesti.

– Siellä baarissa... Se ei ollut sitten pelkkä suudelma vaan teillä kahdella on ihan oikea suhde?

Kysymys esitettiin yhteen purtujen leukojen lomasta. Nielaisin.

– Ei. Tai siis, ei pelkkä suudelma vaan suhde.

Ääneni oli pientä, syyllistä piipitystä. Välttääkseni hänen katsettaan pidin silmäni vyötäröni ympärillä pyörteilevässä vedessä. Se oli nyt likaisen harmaata, kun kaikki puhtaanvalkoinen, keveä vaahto oli liuennut pois.

– Kuinka kauan?

Vaikenin. Harkitsin valehtelua, sillä pelkäsin kamalasti, että totuus pilaisi välimme lopullisesti.

– Kuinka kauan?

Hätkähdin lähes huudoksi kohonnutta­ kysymystä.

– Kaksi…kaksi vuotta, mumisin vastahakoisesti. Ulos pyrkivä itku sai ääneni värisemään.

– Kaksi vuotta! Ei jumalauta.

Nyt oli pakko nähdä Simo. Käänsin varovasti päätäni. Simo tuijotti nyrkkiin kouristuneita käsiään. Joka­ ikinen lihas hänen selässään ja käsivarsissaan oli kireä kuin solmuun vedetty köysi.

– Entä Netta? Lapset! Etkö sä tunne yhtään sääliä?

– En mä ajatellut sitä niin pitkälle, sopersin, kun vielä kykenin saamaan ääneni kulkemaan.

– Mitä sä sanoit? Simon ääni tihkui halveksuntaa.

– En mä ajatellut sitä niin pitkälle!

Nyt huusin ja läiskäisin vettä kämmenelläni.

– Kaikki vain tapahtui. Tajuatko sä? Aikuinen, menestynyt mies ja ujo, kokematon tyttö. Mitä muuta siihen yhtälöön muka tarvitaan?

– Itsekunnioitusta.

Se osui ja upposi. Ensimmäinen kyynel kutitti silmäkulmaani. Pyyhkäisin sen vihaisesti tiehensä.

– Helppo sanoa, kun ei ole itse samassa tilanteessa, puolustauduin käheästi.

– Mä janosin rakkautta ja uskoin­, etten olisi ikinä sen arvoinen. Ja sitten tuli Niklas, komea ja hurmaava Niklas, joka osoitti kaikin mahdollisin tavoin olevansa musta kiinnostunut. Musta, ajattele vähän! Mä menin sekaisin, hetkeksi vain, mutta sen jälkeen ei ollut enää paluuta­ entiseen.
Kohautin olkiani ja jatkoin:

– Ja kun sen aidan kerran ylitti, ei ollut enää mahdollista palata takaisin.
Parin sekunnin verran oli äänetöntä. Sitten Simo käännähti katsomaan minua. En osannut lukea hänen­ sulkeutunutta ilmettään.

– Ja nytkö ajattelit sitten vaihtaa hoitoa?

Hoitoa? Kesti hetken ennen kuin tajusin, mitä hän tarkoitti. Kalpenin, ja äkkiä minua palelsi.

– Sä teit aloitteen, sähähdin ja ponnistelin kömpelösti pystyyn.

EN VÄLITTÄNYT, mitä märkien alusvaatteideni lävitse näkyisi. En enää. Oli ilmiselvää, ettei romantiikka kuuluisi tämän jälkeen päivän menuun­. Simo hieraisi niskaansa ja irvisti.

– Niinhän mä tein.

Simon katse liukui vartaloni ylitse. Välinpitämättömänä. 

– Mä olin juonut, eikä ajatus siksi oikein kulkenut.

Hän poimi pyyhkeen seinätapista ja viskasi sen rintaani vasten.

– Kääriydy tuohon. Sä täriset.

Tein työtä käskettyä ja tunsin helpotusta, kun sain alastomuuteni verhottua froteen alle. Vaikutti pahasti­ siltä, että Simo lopetteli yhteenottoamme­ ja aikoi kai häipyä paikalta. Se sai minuun vauhtia.

– Mä aion lopettaa sen, ilmoitin nopeasti ennen kuin Simo sai painettua ovenkahvan alas.

– Siis Niklaksen jutun. Tää matka oli virhe. Mun ei olisi missään nimessä pitänyt lähteä tänne, kun Nettakin tuli. Niklas on käyttäytynyt oudosti. Ihan kuin sille olisi yksi­ ja sama jäädäänkö me kiinni vai ei. Se taas ei sovi mulle. Mä en halua, että Netta saa tietää, joten tämän täytyy loppua. Itse asiassa se on loppunut jo nyt. Mun täytyy vaan kertoa se Niklakselle.

Simo kuunteli hätäistä vuodatustani pää painuksissa. Kun lopetin, hän avasi oven ja sanoi minuun katsomatta:

– Ok, se on sun oma päätöksesi.

Astuin askeleen eteenpäin. Happi tuntui loppuvan, mutta avasin suuni siitä huolimatta.

– Entä me? Me kaksi? Kuinka meidän käy? Äläkä sano, että tää oli pelkkä erehdys!

En hävennyt rukoilevaa äänensävyäni. En ehtinyt, sillä nyt oli tosi kyseessä. Halusin Simon, en kämppäkaveri-Simoa vaan rakastaja-Simon­, rakastetun, joka jakaisi elämänsä kanssani. Olin halunnut jo pitkään, vuosien ajan, ja nyt, kun eteeni avautui tällainen tilaisuus, en, hitto soikoon, jättäisi sitä käyttämättä.

– Mun täytyy miettiä.

Siinä kaikki. Täytyy miettiä. Jäin yksin kylpyhuoneeseen, kun Simo sulki oven perässään. Hiljainen kahina­ paljasti hänen pukeutuvan. Istahdin ammeen laidalle ja pakotin nyyhkäisyn alas. Ei ollut mitään syytä itkeä, ei ainakaan vielä. Minulle­ oli suotu armonaikaa ja Simon­ tuntien tiesin, että hän tekisi lupauksensa mukaan. Miettisi.

Kun olin varma, että Simo oli lähtenyt, riivin kosteat alusvaatteet yltäni ja menin kuumaan suihkuun. Oli pakko valmistautua operetti-iltaan ja mennä ihmisten ilmoille hymy naamalla. Astuessani ulos kylppäristä huomasin ruskeaan paperiin­ käärityn paketin vuoteen päällä. Se näytti kovin tutulta ja yks kaks ahdinkoni hellitti. No jaa, ei paljon, mutta ehkä sellaisen tuuman verran.

Käärin paperin pois ja tunsin ihoani vasten pehmoisen kankaan. Ne olivat mustat naisten alushousut, hentoa pitsiä vyötärönauhassa ja punaisella kirjotut pikkuruiset ruusut etu- ja takaosassa. Aivan minun mieleeni, sellaiset, jotka olisin voinut valita itsekin.

Pengoin laukkuani ja vedin sen uumenista esiin kaksi muuta, lähes identtistä pakettia. Edes avaamatta niitä pudotin ne molemmat roskapönttöön kääreineen kaikkineen. Siivoojat saisivat niistä varmasti oivat vermeet. Eivätkä Niklas ja Juri­ tulisi koskaan tietämään, että heidän hankkimansa hepeneet olivat jääneet Leningradiin.

TEATTERISSA oli järkyttävä tungos, mikä kertoi korkeakulttuurin suosiosta tavallisen leningradilaisen kansan parissa. Astelin Mallan vanavedessä­ eturiviin ja istahdin hänen viereensä. Toiselle puolelleni tuli Pirjo ja hänen viereensä Suhonen­. Simon ilmestyessä rivin päähän Malla taputti kutsuvasti tyhjää penkkiä oikealla puolellaan. Okei, tuumin. En antaisi tämän häiritä vaan pitäisin huolen siitä, ettei Malla saisi monopolisoitua Simoa käyttöönsä. Jos ei muu auttaisi, ainakin pikkulaukussani oleva taskumatti saattaisi kallistaa vaa’ an minun edukseni.

Inturistin oppaamme Oleg Sergejevitš huitoi ja hääräsi kunnes meistä jokainen oli löytänyt oman paikkansa. Miesparan silmälasit valahtivat nenänsyrjää pitkin alas, kun hän kumartui vastaamaan Niklakselle, joka pidätteli opastamme seisomassa huomattavan pitkään.

– Mikä pomoa riepoo?

Malla seurasi silmä kovana miesten sanailua, joka onneksi ei kantautunut ihan meidän korviimme asti.

– Me ollaan väärässä teatterissa.

Säälin Olegia. Ensin museon rauhaa röhötyksillään häiritsevät vodkaturistit ja nyt tämä. Uumoilin, ettei tästä illasta tulisi yhtään helpompaa kuin yrityksestä saada meidät uskomaan muumien hallitsemaan muinaiseen Egyptiin.

– Miten niin?

Malla vilkuili ympärilleen kuin varmistuakseen, että istui todellakin teatterissa eikä ravintolassa.

– Meidänhän piti alun perin nähdä tänään Léharin Iloinen leski, selitin.

– Se on operetti.  Siinä ei niin ole väliä vaikka ei ymmärtäisikään sanoja­, koska musiikkihan on se kaikkein tärkein juttu. Mutta liput olikin myyty kahteen kertaan, ja Oleg joutui ottamaan tilalle liput sellaiseen teatteriin, jossa oli vielä riittävästi vapaita paikkoja. Näin suurta joukkuetta kuin meidän poppoo, ei niin vain sijoitetakaan mihin esitykseen tahansa.

– Joten?

Malla nyki paitapuseroaan alemmaksi, jotta vauvelinpunainen toppi erottuisi paremmin ja herkullinen rintavako pääsisi oikeuksiinsa.

– No, tämä ei ole kuuluisa Kirovin oopperateatteri vaan Bolshoin draamateatteri, joten täällä ei luritella mitään iloista operettia vaan esitetään luultavasti jotakin ryppyotsaista draamaa.

– Mulle on aivan sama, mitä ne pölisee tuolla edessä. Kunhan väliajalla­ saa juotavaa ja näyttelijöiden joukossa olisi edes yksi hemaiseva­ tyyppi, joka pitää mielenkiinnon yllä.

Huoahdin, mutta en jankuttanut sen enempää. Näytös saattaisi kestää kolmekin tuntia, eivätkä teatterin istuimet olleet sieltä pehmeimmästä päästä. Saatoin vain toivoa, että tämän illan näytelmä olisi jotakin­ komediallista ja että siinä tehtäisiin muutakin kuin keskusteltaisiin totisen oloisina, mikä kaikki tapahtuisi tietysti venäjäksi, kun kerran Neuvostoliitossa oltiin.

No, ainahan oli olemassa taskumatti. Ja väliaika.

Viimein Oleg ja Niklas saivat kinansa­ päätökseen, ja sitten valot alkoivat himmetä. Nojauduin odottavasti vasten selkämystä ja pidin peukkuja. Kun verhot aukesivat ja näyttämö paljastui, minun oli pakko purra kieleeni, jotta en olisi purskahtanut nauruun. Keskellä tyhjää näyttämöä oli vain yksi kiikkerä tuoli, jonka päällä istui naisnäyttelijä valkoisiksi maalatuin kasvoin. Ei operettia, ei edes klassista draamaa vaan monologinäytelmä. Ja sitä riitti koko illan.

VÄLIAIKAAN mennessä taskumatti oli tyhjä ja Mallan jumppasalilla treenatut pakarat puuduksissa. Jonotimme­ lämpiöön ja sen jälkeen jonotimme tiskille. Kun vihdoin ja viimein tuli meidän vuoromme tilata­, Simo hoiti puhumisen. Kuuntelimme keskustelua mitään ymmärtämättä, mutta tyhjillään ammottavat hyllyt myyjättären takana­ puhuivat karua kieltään. Samovaarissa­ oli teetä ja harmaan lasikuvun alla kasa oudonvärisiä piirakoita. Ei mikään odotuksia nostattava tarjoilu.
Malla parahti, kun Simo selitti surkean tilanteen.

– Mä en kestä tätä loppuun asti kuivin suin!

Simo levitteli käsiään.

– Valitan. Koittakaa pärjätä. Mun täytyy käydä hotelli helpotuksessa, joten saatte etsiä väkijuomat keskenänne.

– On siinäkin herrasmies, Malla heitti, mutta hänen syytöksensä tavoitti enää Simon etääntyvän selän­.

– Mitäs nyt?

– Palataan saliin ja yritetään kestää, vastasin laimeasti.

Tulevat puolitoistatuntia eivät houkutelleet suuremmin minuakaan.

– Mä tiedän. Lähdetään ulos ja mennään ekaan vastaantulevaan baariin. Pidetään vain huoli, ettei myöhästytä bussista.

En ehtinyt sanoa juuta enkä jaata, kun minua jo kiskottiin kohti narikkaa. Jarrutimme puutiskin edessä ja yritimme viittomakielellä selostaa kahdelle mummelille haluavamme­ takkimme. Narikkalappuja emme olleet missään vaiheessa saaneet, joten luultavasti joutuisimme itse etsimään omat päällysvaatteemme, kun oppaamme ei ollut paikalla kertomassa istumapaikkojamme­.

Mummot tiskin takana kuuntelivat puhettamme kuin eksoottisen linnun visertelyä. Otsat kurtussa ja päät kallellaan. Lopulta vaihdoin saksaan, mutta sekään ei auttanut. Saimme vastaukseksi pelkkiä pään pyörityksiä ja ilmeitä, jotka paljastivat heidän pitävän meitä vähintään humaltuneina tai pahimmassa tapauksessa hidasälyisinä.

– Takit. Me haluamme takkimme, Malla jankutti ja viittilöi kiivaasti kohden naulakkoa, jonka päädyssä riippui pari tutunnäköistä palttoota.

– Njet! Ja perään pitkä, kiivas rimpsu venäjää, josta emme kumpikaan saanet mitään tolkkua.

– No jo on, Malla sihahti ja ennen­ kuin kukaan ehti estellä, hän nousi tiskille kankku edellä, pyöräytti siron pakarapiruetin ja laskeutui keveästi toiselle puolelle vilauttaen pitsialushamettaan parin­ miespuolisen katselijan riemuksi. Välittämättä mummojen kieunnaksi kohonneesta vastustelusta Malla riensi takkiemme luo ja runttasi ne syliinsä omistajan elkein­.

Röyhkeys kannatti, sillä mummot puhkesivat kuin yhdestä merkistä kimeään hihitykseen, pajattivat keskenään ja läpsivät toisiaan olkapäälle kuin olisivat kuulleet hyvänkin­ vitsin. Sitten toinen heistä kaiveli tiskin alustaa ja nosti esiin pienet teatterikiikarit. Niitä sitten esiteltiin meille, puisteltiin päitä ja kikatettiin. Viimein olin tajuavanani­ mistä oli kyse.

– Te luulitte, että halusimme vuokrata kiikarit, sanoin epäröiden.

– Da, toinen mammoista nyökkäili innokkaasti.

– Ja koska me istuimme ensimmäisessä rivissä, kiikareista ei olisi ollut meille mitään iloa.

– Da!

– Spasiba, virkoin ja vastasin mammojen iloiseen virneeseen. He olivat vain yrittäneet estää meitä tuhlaamasta rahojamme turhaan.

Kun Kiista oli näin selvitetty, Mallalle pideltiin kohteliaasti tiskin oviosaa ylhäällä ja hän pääsi takaisin lämpiön puolelle ilman lisävilautteluja. Vedimme takit yllemme ja kävelimme muina naisina ulko-ovelle. Näin vilaukselta Olegin, jonka surkea ilme valahti entisestään, kun vilkutin pikaisesti ennen kuin kaksoisovet rämähtivät kiinni peittäen näkyvyyden aulaan.

Baaria emme löytäneet, mutta mustan pörssin kauppias löysi sen sijaan meidät. Olimme luovuttaneina palanneet teatterin kulmille ja arvoimme parhaillaan mennäkö takaisin sisään vai ei, kun tunsin nyhjäisyn takinhelmassani.

– Konjakkia? Ruplia? Kaviaaria?

Epäröin. Katukaupan alkoholi saattoi olla ihan mitä tahansa pullojen hienoista etiketeistä huolimatta. Malla ei sen sijaan antanut epäilysten häiritä vaikka kerroin selvin sanoin vastahankaisuudestani. Tuossa tuokiossa hän oli tehnyt kaupat konjakkipullosta ja lähdimme tallustamaan saaliimme kanssa kohden Fontanka-jokea. Pysähdyimme­ sen äyräällä ja nojauduimme­ vasten takorautaista aitaa­.

MALLA KORKKASI pullon ja otti kunnon huikan. Itse tyydyin vain kostuttamaan suutani, sillä en pitänyt konjakin mausta. Kaikkea sitä tekikin silkasta kohteliaisuudesta. Vodka oli minun juomani, mutta torstai-illan katastrofi oli vielä liian tuoreena mielessäni, jotta olisin ryhtynyt ryyppäämään toden teolla.

Mieleeni juolahti se miten absurdia meidän oli roikkua tässä kaupunkimaisemassa ja kierrättää viinapulloa keskenämme kuin pahimman laatuiset rapajuopot. Suomessa emme tekisi näin ikinä, vaan tyytyisimme naukkailemaan joko kotosalla tai kapakassa, joka tapauksessa aina neljän seinän sisällä. Täällä Neukkulassa tässä ei kuitenkaan jostakin syystä ollut mitään ihmeellistä. Tai paheksuttavaa. Se mikä tapahtui Leningradissa, myös jäisi Leningradiin. Näistä tempauksista juteltiin yleensä vain kanssasisarien tai -veljien kanssa. Sellaisten, joiden omassa Top10 -listassa oli yhtä makaabereja temppuja.
Tuijotin mietteissäni vettä ja se sai minut muistamaan kylpyammeen ja sen uumenissa Aatamia leikkivän Simon. Päästin tahattoman äännähdyksen.

– Oliko tuo surullinen vai iloinen ääni, Malla tiedusteli.

– Sen kun tietäisi, huokaisin ja aloin selittää amme-episodia juurta jaksaen.

Tuntui helpottavalta saada jakaa se jonkun kanssa.
Malla kuunteli konjakkiaan hörppien ja kommentoi vasta sitten, kun hiljenin.

– Sun on tehtävä nyt aloite. Ehdottomasti­. Muuten sä menetät sen.
En vastannut vaikka olin tullut samaan johtopäätökseen. Minua pelotti. Pelotti niin saamaristi. Aikaisempi­ itsevarmuuteni ja luja tahtoni olivat haihtumassa ilmaan ja luomassa tilaa epävarmuudelle. Mitä pitempi aika kului yhteenotostamme, sitä enemmän löysin ja keksin syitä peruuttaa. Jättää kaiken Simon huoleksi. Pujahtaa perinteiseen­ rooliini. Olla nainen, jota tavoiteltiin. Ei hän, joka asetti panokset ja seisoi valintansa takana ruletin vihoviimeiseen pyörähdykseen asti. Asettui vapaaehtoisesti häviölle alttiiksi.

– Et kai sä aio jänistää?

Naurahdin.

– Ai, kuinka niin? Mähän olen vaan jäykkänä kauhusta.

– Onko sullekin paasattu, että miehen pitää antaa odottaa, Malla kysyi.

– Että vain mies voi soittaa ja naisen täytyy aina esittää vaikeasti tavoiteltavaa? Olla häveliäs ja laittaa mies vonkaamaan.

– Jotain sen tapaista, mutisin ja potkaisin pientä irtokiveä kenkäni alla.

– Me ei eletä enää kuuskytluvulla. Se olisi hyvä sunkin muistaa.

– Siis ei ole totta, huudahdin.

– Sähän se esität aina hentoa, tyhmää blondia. En minä. Sä teetätät kaiken duunin miehillä, jos se vain on mahdollista. Ja nyt sä sitten annat ihan päinvastaisia neuvoja.

Juuri siten Malla teki. Aina, kun kaksilahkeisia oli lähistöllä, hän unohti olevansa fiksu nainen ja heitti jonkin ihme vaaleaverikkö pulassa -vaihteen päälle.

Sain sellaisen katselemisesta vatsanpuruja.

– Se mikä toimii mulla, ei välttämättä toimi sulla, Malla tokaisi napakasti­ ja kallisti päänsä uuteen ryyppyyn.

Tämä suorasanainen typy ei ollut­ mikään vetyperoksidiblondi vaan nainen, joka tiesi tismalleen, mitä halusi. Minulle tuli epämukava tunne. Olin ilmeisesti aliarvioinut Mallaa ja rajusti sittenkin.

– Torjutuksi tulemisen vaara on aina olemassa, hän jatkoi ja loi minuun­ ärtyneen katseen.

Sellaisen, joka kertoi, että hän olisi kuvitellut minun tienneen tämän­ kaiken jo ennestään.

– Sydän voi särkyä, totta kai. Mutta särkynytkin sydän on parempi­ vaihtoehto kuin se, ettei tee mitään. Että luulee huomenna tai ensi viikolla kaiken olevan jotenkin­ paremmin. Että joku toinen olisi muka yksin vastuussa teidän kahden suhteesta.

Malla puhui totta. Minulla­ ei ollut­ yhtikäs mitään lisättävää­.

– Jos sä et tee mitään, mä teen, hän julisti äkkiä.

– Simo on sinkku ja siten vapaata riistaa.

– Mutta sä et ole, muistutin ja vastustin äkkinäistä halua potkaista kivien sijaan Mallaa.

– Hah! Kuten sanoin, me ei eletä enää kuuskytluvulla.

KUN TULI AIKA lähteä bussille päin, paljastui jo muinaisten roomalaisten tuntema totuus. Tyhjä vatsa ja viina eivät ole toveruksia. Malla oli vegetaristina melko heikoilla eväillä tällä reissulla, eikä ollut tänäänkään pistänyt suuhunsa muuta kuin palan ruislimppua teekupposen kera. Nyt, kun konjakkipullo oli juotu pohjamutia myöten, Mallan kintut osoittautuivat yhtä veteliksi kuin ylikypsä spagetti. Vielä puolituntia sitten olin keskustellut ihan järki-ihmisen kanssa. Nyt huomasin taluttavanani käsikynkästä naista, joka sai suustaan tuskin yhtään­ ymmärrettävää sanaa sekopäistä hihittelyä lukuun ottamatta.

– Oikaistaan tuon ruohopläntin yli, sanoin ja tuin Mallaa parhaani mukaan.

Mutta se ei riittänyt, ei todellakaan, tuo minun avuton yritykseni kannatella Mallaa. Vaikka likka ei varmasti painanut viittäkymmentä kiloa enempää, jos edes sitäkään, se ei paljon lohduttanut. Kun ihmiskroppa­ on täysin veltto, tarkoitan siis totaalisen veltto, sitä ei niin vain saada liikkeelle saatikka pidellä pystyssä pelkästään yhden meikämimmin voimin.

– Yrittäisit nyt itsekin, parahdin lopulta epätoivoissani, kun Malla jälleen kerran valahti räsymollamaiseksi kasaksi jalkojeni juureen.

Tätä menoa myöhästyisimme bussista ja joutuisimme hoitamaan itsemme takaisin hotelliin taksikyydillä. Vilkuilin ympärilleni. Pitenevät varjot ja lauantain diskoiltaan valmistautuvan suurkaupungin tasainen melu saivat minut levottomaksi­. Oli eri asia haahuilla kaupungin kaduilla sellaisen kanssa, joka kykeni kävelemään itse, kuin raahata sylissään puolitajutonta tyttöä, jonka lyhyt nahkahame veti miesten katseita puoleensa kuin keltainen valo hurjastelijoita.

– Dóbryi vétšer!

Olin loikata ilmaan silkasta säikähdyksestä. Katuja partioiva miliisi­ oli onnistunut hiippailemaan selkämme taakse ja katseli parhaillaan parivaljakkoamme ilmeettömin­ silmin. Tervehdin häntä saksaksi ja yritin näyttää siltä, että Mallan lepäily nurmikolla oli täysin normaalia toimintaa. Miliisi­ murahti jotain vastaukseksi ja kaivoi sakkovihkonsa housujensa taskusta. Pidättäydyin kohteliaassa hymyssä ja seurasin puhumattomana, kuinka minulle kirjattiin elämäni ensimmäinen venäläinen sakko.

– Kaksi ruplaa, kuulin sitten kömpelöllä saksankielellä, kun sakkolappu tyrkättiin käteeni.

Kaivoin lompakkoni esiin ja maksoin nurisematta, jotta virkaintoinen miliisi ei saisi päähänsä kiikuttaa meitä kamarille. Olin silti yllättynyt sakotuksesta, mutta en suinkaan täysin negatiivisesti. Juopottelu ja juopuneena esiintyminen julkisella paikalla näyttivät olevan kiellettyjä täälläkin.

Miliisi otti rahani vastaan ja mutisi­ taas suupielestään. Ensin luulin kuulleeni väärin, mutta kun hän toisti sakon syyn, minun oli pakko uskoa siihen. Olimme talloneet yleistä nurmikkoa. Siitä sakot. Vähät Mallan puolittaisesta tajuttomuudesta tai joen partaalle hylätystä konjakkipullosta.

Osoitin Mallaa ja levittelin käsiäni tehdäkseni ongelmani selväksi. Miliisi raapi takaraivoaan lakkinsa alta, murahti uudemman kerran, kumartui ja kiskaisi Mallan syliinsä sen pidemmittä puheitta. Malla vinkaisi, ja siitä arvasin, ettei miehen ote ollut niitä varovaisempia. Heti, kun pääsimme jalkakäytävälle, hän irrotti otteensa aivan kuin olisi pidellyt kiinni jostakin vastenmielisestä. Jostakin haisevasta jätteestä, mistä oli päästävä eroon mahdollisimman pian. Sain viime tipassa kiinni Mallan vyötäröstä ennen kuin hän olisi romahtanut selälleen asfaltille ja satuttanut itsensä­ ehkä pahastikin.

Kiitin miestä esimerkillisen kohteliaasti, tosin hampaideni lomasta, ja odotin niin pitkään, että hän katosi kadunkulman taakse. Vasta sitten hellitin otteeni ja annoin Mallan vajota hitaasti takaisin maahan. Hän istui jalkojeni päällä ja nojasi selkäänsä sääriäni vasten. Täysin löysä. Kuin kastemato. Mietin kuumeisesti, miten hitossa me selviäisimme vahingoittumattomina takaisin oman porukkamme luo.

MALLA OLISI pakko saada jaloilleen, muuten jäisimme näille sijoillemme loppuyöksi. Katsoin alaspäin. Malla killitti minua harittavin silmin. Ripsiväriä oli karissut surumielisiksi puolikuutamoiksi hänen alaluomilleen.

– Muah pelottaa, hän sopersi ja pyyhki vuotavaa nenäänsä. Onneksi se ei ollut tällä kertaa verta.

– Mennään piiloon.

Ilmeisesti yrmeä miliisi ja tämän vähemmän hellät otteet olivat palauttaneet­ osan Mallan tolkusta.

– Ei täällä ole mitään minne piiloutua, sanoin ja silitin Mallan hiuksia.

– Onhan! Tuo tuollah. Tuo kuormuri. Ryömitään sen alle jah odotetaan siellä apuah.

Katsahdin avolavaiseen kuorma-autoon päin. Sen alle kyllä mahtuisi, mutta mitä se auttaisi. Kuka meitä osaisi sen alta hakea, jos kukaan nyt ylipäätään edes lähtisi meitä etsimään. Leningrad oli iso kaupunki, emmekä olleet kertoneet kenellekään, minne olimme matkalla. Äkkiä minua nauratti. Näin sieluni silmin, kuinka makaisimme pitkin pituuttamme auton alla, kun se ajaisi tiehensä paljastaen tikkusuorat hahmomme kaiken kansan nähtäville. Olisipa noloa.

Huvini ei tosin kestänyt pitkään. Alkoi tulla kylmä ja yhä pimeämpi. Puraisin poskeni pehmoista sisäpuolta. Olisi lähdettävä liikkeelle ja saatava Malla ylös keinolla millä hyvänsä. Mitä Malla pelkäsi? Mikä saisi hänet yrittämään kaikkensa? Ja sitten keksin sen. Muistin, kuinka Malla aina selitteli puhelimessa kaiken parhain päin. Vältteli vaikeita puheenaiheita ja sai kaiken kuulostamaan paremmalta ja hienommalta kuin olikaan. Aina silloin, kun soittaja oli eräs tietty henkilö. Virnistin ja koputin Mallaa päälaelle. Hän kohotti katseensa ja väläytti­ minulle kysyvän, epävarman hymyn.

– Katso, Malla, tuolla on sun äitisi­.

Malla suoristautui sekunneissa ja otti tukea maasta.

– Missä?

– Tuolla edessä. Nouse äkkiä ennen­ kuin se huomaa sut!

Se toimi. Se tosiaan toimi. Malla nousi ylös kuin vieteriukko laatikon kannen avauduttua. Yksi askel, kaksi askelta, kolme. Sitten taas niiaus ja meditointipaussi kunnes varoitin uudestaan nurkan takana lymyävästä äiteestä. Äitikortilla sain luotsattua Mallan aina pari metriä kerrallaan eteenpäin ja sitten vihdoin ja viimein näin tutun bussin tien varressa.  Äitikulta. Aina­ avulias, kun tarve tuli.

BUSSIN PORTAILLA meitä odotti raivopäinen Niklas.

– Missä helvetissä te kaksi olette oikein kupanneet? Me olemme etsineet­ teitä kissojen ja koirien kanssa ja pelänneet koko ajan pahinta­. Vielä vartti ja meidän olisi ollut pakko tehdä teistä katoamisilmoitus.

– Ota kiinni Mallasta ja lopeta se huutaminen. Mä en jaksa nyt.

– Sä et jaksa? Sä et jaksa! Niklaksen ääni kohosi uusiin sfääreihin.

– Niklas, anna jo olla.

Se oli Netta. Kyllästynyt ja kiukkuinen Netta. Vaimon väliintulo tepsi, sillä Niklas napsautti suunsa kiinni ja tyytyi karjumisen sijasta mulkoilemiseen.

– Mä autan.

Vilkaisin olkani ylitse ja näin Simon­ takanani. Hän kehotti minua­ siirtymään sivuun ja tuli tilalleni­ Mallan korsetiksi. Yksi nykäisy­ ja tyttö oli nostettu portaiden yli ylös bussiin. Niklas otti vastaan ja sen jälkeen Simo keskittyi minuun. Odotin paheksuntaa, vähintään­ helpotuksesta purkautuvaa ärtyneisyyttä kuten Niklaksella, mutta näinkin pelkän hymyn. Se oli avoin ja hellä. Se sulatti sydämeni ja epävarmuuteni.

– Kiva, että selvisitte takaisin. Eihän tullut kolhuja?

Puistin päätäni ja vastasin Simon­ kädenpuristukseen. Se oli käsi, josta en halunnut laskea irti. Äkkiä olin varma.

Olin varma meistä kahdesta. Parina­. Pariskuntana. Yhtenä yksikkönä­. Tämä toimisi. Ja se toimisi vieläpä erinomaisesti.

Simo antoi tietä ja nousin bussiin hänen edellään. Ensin varmistin, että Mallalla oli kaikki hyvin, mutta onneksi Pirjo oli ottanut hänet­ siipiensä suojiin.

Helpottuneena etsin vapaan paikan. Simo omi viereisen penkin ja otti uudestaan kädestäni kiinni.  Katsoin yhteen liitettyjä sormiamme ja päätin hypätä tuntemattomaan tässä ja nyt. Heti. Käännyin, mutta en ehtinyt sanoa tavuakaan, kun pehmeät huulet koskettivat omiani.

Henkäisin, ja kuuma ilma vaihtui huultemme lomassa.

– Mä olen miettinyt, kuten lupasin tehdä, Simo sanoi hiljaa.
Haistoin kirpeän mintun hänen hengityksessään.

– Mä haluan yrittää sun kanssasi. Yrittää tosissani.

Jackpot. Tunsin itseni lottovoittajaksi, joten sain juuri kaikki seitsemän oikein. Täysosuman.

– Ja arvaa mitä?

Simon silmät vilkkuivat kuin Ville Vallattomalla.

– Mä olen täysin selvin päin.

– Lucky you, sanoin ja painauduin hänen kainaloonsa.

Enkä irrottautunut kuin vasta hotellilla. Silloinkin vain vastahakoisesti.

Jatkuu seuraavassa numerossa.