Jaanan kuuma kylpyhetki Simon kanssa päättyy surkeasti. Seksikäs työkaveri Malla järjestää lisää ikäviä tempauksia Leningradin yössä.

Mä luulin, että sä olisit vihainen­ Niklaksesta.
Olin tuskin päästänyt lauseen suustani, kun tajusin sen täydelliseksi virheeksi. Miten ääliö sitä yleensä voi olla? Ummistin silmäni myrskyyn varautuen ja sain mitä odotin. Simo ponkaisi ammeesta sellaisella raivolla, että puolet vedestä­ hölskyi kylpyhuoneen lattialle. Peitin käsillä rintani, sillä tunsin itseni kauhistuttavan alastomaksi jäätyäni kököttämään yksin­ ammeeseen.

Kesti hetken ennen kuin Simo sai kiedottua pyyhkeen lanteilleen, mutta hänen alastomuutensa, niin upea näky kuin se olikin, ei juuri nyt saanut minua lämpenemään. Kiukku suorastaan rätisi ahtaassa tilassa. Sitten Simo puhui, ja joka ainoa sana iski minuun kuin taltan viilto. Sävähdin.

– Nytkö sä haluat keskustella Niklaksesta? Nyt juuri? Jessus.
Hän nojasi kämmenillään vasten pesuallasta ja tuijotti minua höyrystyneen peilin kautta. Sileät selkälihakset värisivät jännittyneesti.

– Siellä baarissa... Se ei ollut sitten pelkkä suudelma vaan teillä kahdella on ihan oikea suhde?

Kysymys esitettiin yhteen purtujen leukojen lomasta. Nielaisin.

– Ei. Tai siis, ei pelkkä suudelma vaan suhde.

Ääneni oli pientä, syyllistä piipitystä. Välttääkseni hänen katsettaan pidin silmäni vyötäröni ympärillä pyörteilevässä vedessä. Se oli nyt likaisen harmaata, kun kaikki puhtaanvalkoinen, keveä vaahto oli liuennut pois.

– Kuinka kauan?

Vaikenin. Harkitsin valehtelua, sillä pelkäsin kamalasti, että totuus pilaisi välimme lopullisesti.

– Kuinka kauan?

Hätkähdin lähes huudoksi kohonnutta­ kysymystä.

– Kaksi…kaksi vuotta, mumisin vastahakoisesti. Ulos pyrkivä itku sai ääneni värisemään.

– Kaksi vuotta! Ei jumalauta.

Nyt oli pakko nähdä Simo. Käänsin varovasti päätäni. Simo tuijotti nyrkkiin kouristuneita käsiään. Joka­ ikinen lihas hänen selässään ja käsivarsissaan oli kireä kuin solmuun vedetty köysi.

– Entä Netta? Lapset! Etkö sä tunne yhtään sääliä?

– En mä ajatellut sitä niin pitkälle, sopersin, kun vielä kykenin saamaan ääneni kulkemaan.

– Mitä sä sanoit? Simon ääni tihkui halveksuntaa.

– En mä ajatellut sitä niin pitkälle!

Nyt huusin ja läiskäisin vettä kämmenelläni.

– Kaikki vain tapahtui. Tajuatko sä? Aikuinen, menestynyt mies ja ujo, kokematon tyttö. Mitä muuta siihen yhtälöön muka tarvitaan?

– Itsekunnioitusta.

Se osui ja upposi. Ensimmäinen kyynel kutitti silmäkulmaani. Pyyhkäisin sen vihaisesti tiehensä.

– Helppo sanoa, kun ei ole itse samassa tilanteessa, puolustauduin käheästi.

– Mä janosin rakkautta ja uskoin­, etten olisi ikinä sen arvoinen. Ja sitten tuli Niklas, komea ja hurmaava Niklas, joka osoitti kaikin mahdollisin tavoin olevansa musta kiinnostunut. Musta, ajattele vähän! Mä menin sekaisin, hetkeksi vain, mutta sen jälkeen ei ollut enää paluuta­ entiseen.
Kohautin olkiani ja jatkoin:

– Ja kun sen aidan kerran ylitti, ei ollut enää mahdollista palata takaisin.
Parin sekunnin verran oli äänetöntä. Sitten Simo käännähti katsomaan minua. En osannut lukea hänen­ sulkeutunutta ilmettään.

– Ja nytkö ajattelit sitten vaihtaa hoitoa?

Hoitoa? Kesti hetken ennen kuin tajusin, mitä hän tarkoitti. Kalpenin, ja äkkiä minua palelsi.

– Sä teit aloitteen, sähähdin ja ponnistelin kömpelösti pystyyn.

EN VÄLITTÄNYT, mitä märkien alusvaatteideni lävitse näkyisi. En enää. Oli ilmiselvää, ettei romantiikka kuuluisi tämän jälkeen päivän menuun­. Simo hieraisi niskaansa ja irvisti.

– Niinhän mä tein.

Simon katse liukui vartaloni ylitse. Välinpitämättömänä. 

– Mä olin juonut, eikä ajatus siksi oikein kulkenut.

Hän poimi pyyhkeen seinätapista ja viskasi sen rintaani vasten.

– Kääriydy tuohon. Sä täriset.

Tein työtä käskettyä ja tunsin helpotusta, kun sain alastomuuteni verhottua froteen alle. Vaikutti pahasti­ siltä, että Simo lopetteli yhteenottoamme­ ja aikoi kai häipyä paikalta. Se sai minuun vauhtia.

– Mä aion lopettaa sen, ilmoitin nopeasti ennen kuin Simo sai painettua ovenkahvan alas.

– Siis Niklaksen jutun. Tää matka oli virhe. Mun ei olisi missään nimessä pitänyt lähteä tänne, kun Nettakin tuli. Niklas on käyttäytynyt oudosti. Ihan kuin sille olisi yksi­ ja sama jäädäänkö me kiinni vai ei. Se taas ei sovi mulle. Mä en halua, että Netta saa tietää, joten tämän täytyy loppua. Itse asiassa se on loppunut jo nyt. Mun täytyy vaan kertoa se Niklakselle.

Simo kuunteli hätäistä vuodatustani pää painuksissa. Kun lopetin, hän avasi oven ja sanoi minuun katsomatta:

– Ok, se on sun oma päätöksesi.

Astuin askeleen eteenpäin. Happi tuntui loppuvan, mutta avasin suuni siitä huolimatta.

– Entä me? Me kaksi? Kuinka meidän käy? Äläkä sano, että tää oli pelkkä erehdys!

En hävennyt rukoilevaa äänensävyäni. En ehtinyt, sillä nyt oli tosi kyseessä. Halusin Simon, en kämppäkaveri-Simoa vaan rakastaja-Simon­, rakastetun, joka jakaisi elämänsä kanssani. Olin halunnut jo pitkään, vuosien ajan, ja nyt, kun eteeni avautui tällainen tilaisuus, en, hitto soikoon, jättäisi sitä käyttämättä.

– Mun täytyy miettiä.

Siinä kaikki. Täytyy miettiä. Jäin yksin kylpyhuoneeseen, kun Simo sulki oven perässään. Hiljainen kahina­ paljasti hänen pukeutuvan. Istahdin ammeen laidalle ja pakotin nyyhkäisyn alas. Ei ollut mitään syytä itkeä, ei ainakaan vielä. Minulle­ oli suotu armonaikaa ja Simon­ tuntien tiesin, että hän tekisi lupauksensa mukaan. Miettisi.

Kun olin varma, että Simo oli lähtenyt, riivin kosteat alusvaatteet yltäni ja menin kuumaan suihkuun. Oli pakko valmistautua operetti-iltaan ja mennä ihmisten ilmoille hymy naamalla. Astuessani ulos kylppäristä huomasin ruskeaan paperiin­ käärityn paketin vuoteen päällä. Se näytti kovin tutulta ja yks kaks ahdinkoni hellitti. No jaa, ei paljon, mutta ehkä sellaisen tuuman verran.

Käärin paperin pois ja tunsin ihoani vasten pehmoisen kankaan. Ne olivat mustat naisten alushousut, hentoa pitsiä vyötärönauhassa ja punaisella kirjotut pikkuruiset ruusut etu- ja takaosassa. Aivan minun mieleeni, sellaiset, jotka olisin voinut valita itsekin.

Pengoin laukkuani ja vedin sen uumenista esiin kaksi muuta, lähes identtistä pakettia. Edes avaamatta niitä pudotin ne molemmat roskapönttöön kääreineen kaikkineen. Siivoojat saisivat niistä varmasti oivat vermeet. Eivätkä Niklas ja Juri­ tulisi koskaan tietämään, että heidän hankkimansa hepeneet olivat jääneet Leningradiin.

TEATTERISSA oli järkyttävä tungos, mikä kertoi korkeakulttuurin suosiosta tavallisen leningradilaisen kansan parissa. Astelin Mallan vanavedessä­ eturiviin ja istahdin hänen viereensä. Toiselle puolelleni tuli Pirjo ja hänen viereensä Suhonen­. Simon ilmestyessä rivin päähän Malla taputti kutsuvasti tyhjää penkkiä oikealla puolellaan. Okei, tuumin. En antaisi tämän häiritä vaan pitäisin huolen siitä, ettei Malla saisi monopolisoitua Simoa käyttöönsä. Jos ei muu auttaisi, ainakin pikkulaukussani oleva taskumatti saattaisi kallistaa vaa’ an minun edukseni.

Inturistin oppaamme Oleg Sergejevitš huitoi ja hääräsi kunnes meistä jokainen oli löytänyt oman paikkansa. Miesparan silmälasit valahtivat nenänsyrjää pitkin alas, kun hän kumartui vastaamaan Niklakselle, joka pidätteli opastamme seisomassa huomattavan pitkään.

– Mikä pomoa riepoo?

Malla seurasi silmä kovana miesten sanailua, joka onneksi ei kantautunut ihan meidän korviimme asti.

– Me ollaan väärässä teatterissa.

Säälin Olegia. Ensin museon rauhaa röhötyksillään häiritsevät vodkaturistit ja nyt tämä. Uumoilin, ettei tästä illasta tulisi yhtään helpompaa kuin yrityksestä saada meidät uskomaan muumien hallitsemaan muinaiseen Egyptiin.

– Miten niin?

Malla vilkuili ympärilleen kuin varmistuakseen, että istui todellakin teatterissa eikä ravintolassa.

– Meidänhän piti alun perin nähdä tänään Léharin Iloinen leski, selitin.

– Se on operetti.  Siinä ei niin ole väliä vaikka ei ymmärtäisikään sanoja­, koska musiikkihan on se kaikkein tärkein juttu. Mutta liput olikin myyty kahteen kertaan, ja Oleg joutui ottamaan tilalle liput sellaiseen teatteriin, jossa oli vielä riittävästi vapaita paikkoja. Näin suurta joukkuetta kuin meidän poppoo, ei niin vain sijoitetakaan mihin esitykseen tahansa.

– Joten?

Malla nyki paitapuseroaan alemmaksi, jotta vauvelinpunainen toppi erottuisi paremmin ja herkullinen rintavako pääsisi oikeuksiinsa.

– No, tämä ei ole kuuluisa Kirovin oopperateatteri vaan Bolshoin draamateatteri, joten täällä ei luritella mitään iloista operettia vaan esitetään luultavasti jotakin ryppyotsaista draamaa.

– Mulle on aivan sama, mitä ne pölisee tuolla edessä. Kunhan väliajalla­ saa juotavaa ja näyttelijöiden joukossa olisi edes yksi hemaiseva­ tyyppi, joka pitää mielenkiinnon yllä.

Huoahdin, mutta en jankuttanut sen enempää. Näytös saattaisi kestää kolmekin tuntia, eivätkä teatterin istuimet olleet sieltä pehmeimmästä päästä. Saatoin vain toivoa, että tämän illan näytelmä olisi jotakin­ komediallista ja että siinä tehtäisiin muutakin kuin keskusteltaisiin totisen oloisina, mikä kaikki tapahtuisi tietysti venäjäksi, kun kerran Neuvostoliitossa oltiin.

No, ainahan oli olemassa taskumatti. Ja väliaika.

Viimein Oleg ja Niklas saivat kinansa­ päätökseen, ja sitten valot alkoivat himmetä. Nojauduin odottavasti vasten selkämystä ja pidin peukkuja. Kun verhot aukesivat ja näyttämö paljastui, minun oli pakko purra kieleeni, jotta en olisi purskahtanut nauruun. Keskellä tyhjää näyttämöä oli vain yksi kiikkerä tuoli, jonka päällä istui naisnäyttelijä valkoisiksi maalatuin kasvoin. Ei operettia, ei edes klassista draamaa vaan monologinäytelmä. Ja sitä riitti koko illan.

VÄLIAIKAAN mennessä taskumatti oli tyhjä ja Mallan jumppasalilla treenatut pakarat puuduksissa. Jonotimme­ lämpiöön ja sen jälkeen jonotimme tiskille. Kun vihdoin ja viimein tuli meidän vuoromme tilata­, Simo hoiti puhumisen. Kuuntelimme keskustelua mitään ymmärtämättä, mutta tyhjillään ammottavat hyllyt myyjättären takana­ puhuivat karua kieltään. Samovaarissa­ oli teetä ja harmaan lasikuvun alla kasa oudonvärisiä piirakoita. Ei mikään odotuksia nostattava tarjoilu.
Malla parahti, kun Simo selitti surkean tilanteen.

– Mä en kestä tätä loppuun asti kuivin suin!

Simo levitteli käsiään.

– Valitan. Koittakaa pärjätä. Mun täytyy käydä hotelli helpotuksessa, joten saatte etsiä väkijuomat keskenänne.

– On siinäkin herrasmies, Malla heitti, mutta hänen syytöksensä tavoitti enää Simon etääntyvän selän­.

– Mitäs nyt?

– Palataan saliin ja yritetään kestää, vastasin laimeasti.

Tulevat puolitoistatuntia eivät houkutelleet suuremmin minuakaan.

– Mä tiedän. Lähdetään ulos ja mennään ekaan vastaantulevaan baariin. Pidetään vain huoli, ettei myöhästytä bussista.

En ehtinyt sanoa juuta enkä jaata, kun minua jo kiskottiin kohti narikkaa. Jarrutimme puutiskin edessä ja yritimme viittomakielellä selostaa kahdelle mummelille haluavamme­ takkimme. Narikkalappuja emme olleet missään vaiheessa saaneet, joten luultavasti joutuisimme itse etsimään omat päällysvaatteemme, kun oppaamme ei ollut paikalla kertomassa istumapaikkojamme­.

Mummot tiskin takana kuuntelivat puhettamme kuin eksoottisen linnun visertelyä. Otsat kurtussa ja päät kallellaan. Lopulta vaihdoin saksaan, mutta sekään ei auttanut. Saimme vastaukseksi pelkkiä pään pyörityksiä ja ilmeitä, jotka paljastivat heidän pitävän meitä vähintään humaltuneina tai pahimmassa tapauksessa hidasälyisinä.

– Takit. Me haluamme takkimme, Malla jankutti ja viittilöi kiivaasti kohden naulakkoa, jonka päädyssä riippui pari tutunnäköistä palttoota.

– Njet! Ja perään pitkä, kiivas rimpsu venäjää, josta emme kumpikaan saanet mitään tolkkua.

– No jo on, Malla sihahti ja ennen­ kuin kukaan ehti estellä, hän nousi tiskille kankku edellä, pyöräytti siron pakarapiruetin ja laskeutui keveästi toiselle puolelle vilauttaen pitsialushamettaan parin­ miespuolisen katselijan riemuksi. Välittämättä mummojen kieunnaksi kohonneesta vastustelusta Malla riensi takkiemme luo ja runttasi ne syliinsä omistajan elkein­.

Röyhkeys kannatti, sillä mummot puhkesivat kuin yhdestä merkistä kimeään hihitykseen, pajattivat keskenään ja läpsivät toisiaan olkapäälle kuin olisivat kuulleet hyvänkin­ vitsin. Sitten toinen heistä kaiveli tiskin alustaa ja nosti esiin pienet teatterikiikarit. Niitä sitten esiteltiin meille, puisteltiin päitä ja kikatettiin. Viimein olin tajuavanani­ mistä oli kyse.

– Te luulitte, että halusimme vuokrata kiikarit, sanoin epäröiden.

– Da, toinen mammoista nyökkäili innokkaasti.

– Ja koska me istuimme ensimmäisessä rivissä, kiikareista ei olisi ollut meille mitään iloa.

– Da!

– Spasiba, virkoin ja vastasin mammojen iloiseen virneeseen. He olivat vain yrittäneet estää meitä tuhlaamasta rahojamme turhaan.

Kun Kiista oli näin selvitetty, Mallalle pideltiin kohteliaasti tiskin oviosaa ylhäällä ja hän pääsi takaisin lämpiön puolelle ilman lisävilautteluja. Vedimme takit yllemme ja kävelimme muina naisina ulko-ovelle. Näin vilaukselta Olegin, jonka surkea ilme valahti entisestään, kun vilkutin pikaisesti ennen kuin kaksoisovet rämähtivät kiinni peittäen näkyvyyden aulaan.

Baaria emme löytäneet, mutta mustan pörssin kauppias löysi sen sijaan meidät. Olimme luovuttaneina palanneet teatterin kulmille ja arvoimme parhaillaan mennäkö takaisin sisään vai ei, kun tunsin nyhjäisyn takinhelmassani.

– Konjakkia? Ruplia? Kaviaaria?

Epäröin. Katukaupan alkoholi saattoi olla ihan mitä tahansa pullojen hienoista etiketeistä huolimatta. Malla ei sen sijaan antanut epäilysten häiritä vaikka kerroin selvin sanoin vastahankaisuudestani. Tuossa tuokiossa hän oli tehnyt kaupat konjakkipullosta ja lähdimme tallustamaan saaliimme kanssa kohden Fontanka-jokea. Pysähdyimme­ sen äyräällä ja nojauduimme­ vasten takorautaista aitaa­.

MALLA KORKKASI pullon ja otti kunnon huikan. Itse tyydyin vain kostuttamaan suutani, sillä en pitänyt konjakin mausta. Kaikkea sitä tekikin silkasta kohteliaisuudesta. Vodka oli minun juomani, mutta torstai-illan katastrofi oli vielä liian tuoreena mielessäni, jotta olisin ryhtynyt ryyppäämään toden teolla.

Mieleeni juolahti se miten absurdia meidän oli roikkua tässä kaupunkimaisemassa ja kierrättää viinapulloa keskenämme kuin pahimman laatuiset rapajuopot. Suomessa emme tekisi näin ikinä, vaan tyytyisimme naukkailemaan joko kotosalla tai kapakassa, joka tapauksessa aina neljän seinän sisällä. Täällä Neukkulassa tässä ei kuitenkaan jostakin syystä ollut mitään ihmeellistä. Tai paheksuttavaa. Se mikä tapahtui Leningradissa, myös jäisi Leningradiin. Näistä tempauksista juteltiin yleensä vain kanssasisarien tai -veljien kanssa. Sellaisten, joiden omassa Top10 -listassa oli yhtä makaabereja temppuja.
Tuijotin mietteissäni vettä ja se sai minut muistamaan kylpyammeen ja sen uumenissa Aatamia leikkivän Simon. Päästin tahattoman äännähdyksen.

– Oliko tuo surullinen vai iloinen ääni, Malla tiedusteli.

– Sen kun tietäisi, huokaisin ja aloin selittää amme-episodia juurta jaksaen.

Tuntui helpottavalta saada jakaa se jonkun kanssa.
Malla kuunteli konjakkiaan hörppien ja kommentoi vasta sitten, kun hiljenin.

– Sun on tehtävä nyt aloite. Ehdottomasti­. Muuten sä menetät sen.
En vastannut vaikka olin tullut samaan johtopäätökseen. Minua pelotti. Pelotti niin saamaristi. Aikaisempi­ itsevarmuuteni ja luja tahtoni olivat haihtumassa ilmaan ja luomassa tilaa epävarmuudelle. Mitä pitempi aika kului yhteenotostamme, sitä enemmän löysin ja keksin syitä peruuttaa. Jättää kaiken Simon huoleksi. Pujahtaa perinteiseen­ rooliini. Olla nainen, jota tavoiteltiin. Ei hän, joka asetti panokset ja seisoi valintansa takana ruletin vihoviimeiseen pyörähdykseen asti. Asettui vapaaehtoisesti häviölle alttiiksi.

– Et kai sä aio jänistää?

Naurahdin.

– Ai, kuinka niin? Mähän olen vaan jäykkänä kauhusta.

– Onko sullekin paasattu, että miehen pitää antaa odottaa, Malla kysyi.

– Että vain mies voi soittaa ja naisen täytyy aina esittää vaikeasti tavoiteltavaa? Olla häveliäs ja laittaa mies vonkaamaan.

– Jotain sen tapaista, mutisin ja potkaisin pientä irtokiveä kenkäni alla.

– Me ei eletä enää kuuskytluvulla. Se olisi hyvä sunkin muistaa.

– Siis ei ole totta, huudahdin.

– Sähän se esität aina hentoa, tyhmää blondia. En minä. Sä teetätät kaiken duunin miehillä, jos se vain on mahdollista. Ja nyt sä sitten annat ihan päinvastaisia neuvoja.

Juuri siten Malla teki. Aina, kun kaksilahkeisia oli lähistöllä, hän unohti olevansa fiksu nainen ja heitti jonkin ihme vaaleaverikkö pulassa -vaihteen päälle.

Sain sellaisen katselemisesta vatsanpuruja.

– Se mikä toimii mulla, ei välttämättä toimi sulla, Malla tokaisi napakasti­ ja kallisti päänsä uuteen ryyppyyn.

Tämä suorasanainen typy ei ollut­ mikään vetyperoksidiblondi vaan nainen, joka tiesi tismalleen, mitä halusi. Minulle tuli epämukava tunne. Olin ilmeisesti aliarvioinut Mallaa ja rajusti sittenkin.

– Torjutuksi tulemisen vaara on aina olemassa, hän jatkoi ja loi minuun­ ärtyneen katseen.

Sellaisen, joka kertoi, että hän olisi kuvitellut minun tienneen tämän­ kaiken jo ennestään.

– Sydän voi särkyä, totta kai. Mutta särkynytkin sydän on parempi­ vaihtoehto kuin se, ettei tee mitään. Että luulee huomenna tai ensi viikolla kaiken olevan jotenkin­ paremmin. Että joku toinen olisi muka yksin vastuussa teidän kahden suhteesta.

Malla puhui totta. Minulla­ ei ollut­ yhtikäs mitään lisättävää­.

– Jos sä et tee mitään, mä teen, hän julisti äkkiä.

– Simo on sinkku ja siten vapaata riistaa.

– Mutta sä et ole, muistutin ja vastustin äkkinäistä halua potkaista kivien sijaan Mallaa.

– Hah! Kuten sanoin, me ei eletä enää kuuskytluvulla.

KUN TULI AIKA lähteä bussille päin, paljastui jo muinaisten roomalaisten tuntema totuus. Tyhjä vatsa ja viina eivät ole toveruksia. Malla oli vegetaristina melko heikoilla eväillä tällä reissulla, eikä ollut tänäänkään pistänyt suuhunsa muuta kuin palan ruislimppua teekupposen kera. Nyt, kun konjakkipullo oli juotu pohjamutia myöten, Mallan kintut osoittautuivat yhtä veteliksi kuin ylikypsä spagetti. Vielä puolituntia sitten olin keskustellut ihan järki-ihmisen kanssa. Nyt huomasin taluttavanani käsikynkästä naista, joka sai suustaan tuskin yhtään­ ymmärrettävää sanaa sekopäistä hihittelyä lukuun ottamatta.

– Oikaistaan tuon ruohopläntin yli, sanoin ja tuin Mallaa parhaani mukaan.

Mutta se ei riittänyt, ei todellakaan, tuo minun avuton yritykseni kannatella Mallaa. Vaikka likka ei varmasti painanut viittäkymmentä kiloa enempää, jos edes sitäkään, se ei paljon lohduttanut. Kun ihmiskroppa­ on täysin veltto, tarkoitan siis totaalisen veltto, sitä ei niin vain saada liikkeelle saatikka pidellä pystyssä pelkästään yhden meikämimmin voimin.

– Yrittäisit nyt itsekin, parahdin lopulta epätoivoissani, kun Malla jälleen kerran valahti räsymollamaiseksi kasaksi jalkojeni juureen.

Tätä menoa myöhästyisimme bussista ja joutuisimme hoitamaan itsemme takaisin hotelliin taksikyydillä. Vilkuilin ympärilleni. Pitenevät varjot ja lauantain diskoiltaan valmistautuvan suurkaupungin tasainen melu saivat minut levottomaksi­. Oli eri asia haahuilla kaupungin kaduilla sellaisen kanssa, joka kykeni kävelemään itse, kuin raahata sylissään puolitajutonta tyttöä, jonka lyhyt nahkahame veti miesten katseita puoleensa kuin keltainen valo hurjastelijoita.

– Dóbryi vétšer!

Olin loikata ilmaan silkasta säikähdyksestä. Katuja partioiva miliisi­ oli onnistunut hiippailemaan selkämme taakse ja katseli parhaillaan parivaljakkoamme ilmeettömin­ silmin. Tervehdin häntä saksaksi ja yritin näyttää siltä, että Mallan lepäily nurmikolla oli täysin normaalia toimintaa. Miliisi­ murahti jotain vastaukseksi ja kaivoi sakkovihkonsa housujensa taskusta. Pidättäydyin kohteliaassa hymyssä ja seurasin puhumattomana, kuinka minulle kirjattiin elämäni ensimmäinen venäläinen sakko.

– Kaksi ruplaa, kuulin sitten kömpelöllä saksankielellä, kun sakkolappu tyrkättiin käteeni.

Kaivoin lompakkoni esiin ja maksoin nurisematta, jotta virkaintoinen miliisi ei saisi päähänsä kiikuttaa meitä kamarille. Olin silti yllättynyt sakotuksesta, mutta en suinkaan täysin negatiivisesti. Juopottelu ja juopuneena esiintyminen julkisella paikalla näyttivät olevan kiellettyjä täälläkin.

Miliisi otti rahani vastaan ja mutisi­ taas suupielestään. Ensin luulin kuulleeni väärin, mutta kun hän toisti sakon syyn, minun oli pakko uskoa siihen. Olimme talloneet yleistä nurmikkoa. Siitä sakot. Vähät Mallan puolittaisesta tajuttomuudesta tai joen partaalle hylätystä konjakkipullosta.

Osoitin Mallaa ja levittelin käsiäni tehdäkseni ongelmani selväksi. Miliisi raapi takaraivoaan lakkinsa alta, murahti uudemman kerran, kumartui ja kiskaisi Mallan syliinsä sen pidemmittä puheitta. Malla vinkaisi, ja siitä arvasin, ettei miehen ote ollut niitä varovaisempia. Heti, kun pääsimme jalkakäytävälle, hän irrotti otteensa aivan kuin olisi pidellyt kiinni jostakin vastenmielisestä. Jostakin haisevasta jätteestä, mistä oli päästävä eroon mahdollisimman pian. Sain viime tipassa kiinni Mallan vyötäröstä ennen kuin hän olisi romahtanut selälleen asfaltille ja satuttanut itsensä­ ehkä pahastikin.

Kiitin miestä esimerkillisen kohteliaasti, tosin hampaideni lomasta, ja odotin niin pitkään, että hän katosi kadunkulman taakse. Vasta sitten hellitin otteeni ja annoin Mallan vajota hitaasti takaisin maahan. Hän istui jalkojeni päällä ja nojasi selkäänsä sääriäni vasten. Täysin löysä. Kuin kastemato. Mietin kuumeisesti, miten hitossa me selviäisimme vahingoittumattomina takaisin oman porukkamme luo.

MALLA OLISI pakko saada jaloilleen, muuten jäisimme näille sijoillemme loppuyöksi. Katsoin alaspäin. Malla killitti minua harittavin silmin. Ripsiväriä oli karissut surumielisiksi puolikuutamoiksi hänen alaluomilleen.

– Muah pelottaa, hän sopersi ja pyyhki vuotavaa nenäänsä. Onneksi se ei ollut tällä kertaa verta.

– Mennään piiloon.

Ilmeisesti yrmeä miliisi ja tämän vähemmän hellät otteet olivat palauttaneet­ osan Mallan tolkusta.

– Ei täällä ole mitään minne piiloutua, sanoin ja silitin Mallan hiuksia.

– Onhan! Tuo tuollah. Tuo kuormuri. Ryömitään sen alle jah odotetaan siellä apuah.

Katsahdin avolavaiseen kuorma-autoon päin. Sen alle kyllä mahtuisi, mutta mitä se auttaisi. Kuka meitä osaisi sen alta hakea, jos kukaan nyt ylipäätään edes lähtisi meitä etsimään. Leningrad oli iso kaupunki, emmekä olleet kertoneet kenellekään, minne olimme matkalla. Äkkiä minua nauratti. Näin sieluni silmin, kuinka makaisimme pitkin pituuttamme auton alla, kun se ajaisi tiehensä paljastaen tikkusuorat hahmomme kaiken kansan nähtäville. Olisipa noloa.

Huvini ei tosin kestänyt pitkään. Alkoi tulla kylmä ja yhä pimeämpi. Puraisin poskeni pehmoista sisäpuolta. Olisi lähdettävä liikkeelle ja saatava Malla ylös keinolla millä hyvänsä. Mitä Malla pelkäsi? Mikä saisi hänet yrittämään kaikkensa? Ja sitten keksin sen. Muistin, kuinka Malla aina selitteli puhelimessa kaiken parhain päin. Vältteli vaikeita puheenaiheita ja sai kaiken kuulostamaan paremmalta ja hienommalta kuin olikaan. Aina silloin, kun soittaja oli eräs tietty henkilö. Virnistin ja koputin Mallaa päälaelle. Hän kohotti katseensa ja väläytti­ minulle kysyvän, epävarman hymyn.

– Katso, Malla, tuolla on sun äitisi­.

Malla suoristautui sekunneissa ja otti tukea maasta.

– Missä?

– Tuolla edessä. Nouse äkkiä ennen­ kuin se huomaa sut!

Se toimi. Se tosiaan toimi. Malla nousi ylös kuin vieteriukko laatikon kannen avauduttua. Yksi askel, kaksi askelta, kolme. Sitten taas niiaus ja meditointipaussi kunnes varoitin uudestaan nurkan takana lymyävästä äiteestä. Äitikortilla sain luotsattua Mallan aina pari metriä kerrallaan eteenpäin ja sitten vihdoin ja viimein näin tutun bussin tien varressa.  Äitikulta. Aina­ avulias, kun tarve tuli.

BUSSIN PORTAILLA meitä odotti raivopäinen Niklas.

– Missä helvetissä te kaksi olette oikein kupanneet? Me olemme etsineet­ teitä kissojen ja koirien kanssa ja pelänneet koko ajan pahinta­. Vielä vartti ja meidän olisi ollut pakko tehdä teistä katoamisilmoitus.

– Ota kiinni Mallasta ja lopeta se huutaminen. Mä en jaksa nyt.

– Sä et jaksa? Sä et jaksa! Niklaksen ääni kohosi uusiin sfääreihin.

– Niklas, anna jo olla.

Se oli Netta. Kyllästynyt ja kiukkuinen Netta. Vaimon väliintulo tepsi, sillä Niklas napsautti suunsa kiinni ja tyytyi karjumisen sijasta mulkoilemiseen.

– Mä autan.

Vilkaisin olkani ylitse ja näin Simon­ takanani. Hän kehotti minua­ siirtymään sivuun ja tuli tilalleni­ Mallan korsetiksi. Yksi nykäisy­ ja tyttö oli nostettu portaiden yli ylös bussiin. Niklas otti vastaan ja sen jälkeen Simo keskittyi minuun. Odotin paheksuntaa, vähintään­ helpotuksesta purkautuvaa ärtyneisyyttä kuten Niklaksella, mutta näinkin pelkän hymyn. Se oli avoin ja hellä. Se sulatti sydämeni ja epävarmuuteni.

– Kiva, että selvisitte takaisin. Eihän tullut kolhuja?

Puistin päätäni ja vastasin Simon­ kädenpuristukseen. Se oli käsi, josta en halunnut laskea irti. Äkkiä olin varma.

Olin varma meistä kahdesta. Parina­. Pariskuntana. Yhtenä yksikkönä­. Tämä toimisi. Ja se toimisi vieläpä erinomaisesti.

Simo antoi tietä ja nousin bussiin hänen edellään. Ensin varmistin, että Mallalla oli kaikki hyvin, mutta onneksi Pirjo oli ottanut hänet­ siipiensä suojiin.

Helpottuneena etsin vapaan paikan. Simo omi viereisen penkin ja otti uudestaan kädestäni kiinni.  Katsoin yhteen liitettyjä sormiamme ja päätin hypätä tuntemattomaan tässä ja nyt. Heti. Käännyin, mutta en ehtinyt sanoa tavuakaan, kun pehmeät huulet koskettivat omiani.

Henkäisin, ja kuuma ilma vaihtui huultemme lomassa.

– Mä olen miettinyt, kuten lupasin tehdä, Simo sanoi hiljaa.
Haistoin kirpeän mintun hänen hengityksessään.

– Mä haluan yrittää sun kanssasi. Yrittää tosissani.

Jackpot. Tunsin itseni lottovoittajaksi, joten sain juuri kaikki seitsemän oikein. Täysosuman.

– Ja arvaa mitä?

Simon silmät vilkkuivat kuin Ville Vallattomalla.

– Mä olen täysin selvin päin.

– Lucky you, sanoin ja painauduin hänen kainaloonsa.

Enkä irrottautunut kuin vasta hotellilla. Silloinkin vain vastahakoisesti.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.