Jaanan kuuma kylpyhetki Simon kanssa päättyy surkeasti. Seksikäs työkaveri Malla järjestää lisää ikäviä tempauksia Leningradin yössä.

Mä luulin, että sä olisit vihainen­ Niklaksesta.
Olin tuskin päästänyt lauseen suustani, kun tajusin sen täydelliseksi virheeksi. Miten ääliö sitä yleensä voi olla? Ummistin silmäni myrskyyn varautuen ja sain mitä odotin. Simo ponkaisi ammeesta sellaisella raivolla, että puolet vedestä­ hölskyi kylpyhuoneen lattialle. Peitin käsillä rintani, sillä tunsin itseni kauhistuttavan alastomaksi jäätyäni kököttämään yksin­ ammeeseen.

Kesti hetken ennen kuin Simo sai kiedottua pyyhkeen lanteilleen, mutta hänen alastomuutensa, niin upea näky kuin se olikin, ei juuri nyt saanut minua lämpenemään. Kiukku suorastaan rätisi ahtaassa tilassa. Sitten Simo puhui, ja joka ainoa sana iski minuun kuin taltan viilto. Sävähdin.

– Nytkö sä haluat keskustella Niklaksesta? Nyt juuri? Jessus.
Hän nojasi kämmenillään vasten pesuallasta ja tuijotti minua höyrystyneen peilin kautta. Sileät selkälihakset värisivät jännittyneesti.

– Siellä baarissa... Se ei ollut sitten pelkkä suudelma vaan teillä kahdella on ihan oikea suhde?

Kysymys esitettiin yhteen purtujen leukojen lomasta. Nielaisin.

– Ei. Tai siis, ei pelkkä suudelma vaan suhde.

Ääneni oli pientä, syyllistä piipitystä. Välttääkseni hänen katsettaan pidin silmäni vyötäröni ympärillä pyörteilevässä vedessä. Se oli nyt likaisen harmaata, kun kaikki puhtaanvalkoinen, keveä vaahto oli liuennut pois.

– Kuinka kauan?

Vaikenin. Harkitsin valehtelua, sillä pelkäsin kamalasti, että totuus pilaisi välimme lopullisesti.

– Kuinka kauan?

Hätkähdin lähes huudoksi kohonnutta­ kysymystä.

– Kaksi…kaksi vuotta, mumisin vastahakoisesti. Ulos pyrkivä itku sai ääneni värisemään.

– Kaksi vuotta! Ei jumalauta.

Nyt oli pakko nähdä Simo. Käänsin varovasti päätäni. Simo tuijotti nyrkkiin kouristuneita käsiään. Joka­ ikinen lihas hänen selässään ja käsivarsissaan oli kireä kuin solmuun vedetty köysi.

– Entä Netta? Lapset! Etkö sä tunne yhtään sääliä?

– En mä ajatellut sitä niin pitkälle, sopersin, kun vielä kykenin saamaan ääneni kulkemaan.

– Mitä sä sanoit? Simon ääni tihkui halveksuntaa.

– En mä ajatellut sitä niin pitkälle!

Nyt huusin ja läiskäisin vettä kämmenelläni.

– Kaikki vain tapahtui. Tajuatko sä? Aikuinen, menestynyt mies ja ujo, kokematon tyttö. Mitä muuta siihen yhtälöön muka tarvitaan?

– Itsekunnioitusta.

Se osui ja upposi. Ensimmäinen kyynel kutitti silmäkulmaani. Pyyhkäisin sen vihaisesti tiehensä.

– Helppo sanoa, kun ei ole itse samassa tilanteessa, puolustauduin käheästi.

– Mä janosin rakkautta ja uskoin­, etten olisi ikinä sen arvoinen. Ja sitten tuli Niklas, komea ja hurmaava Niklas, joka osoitti kaikin mahdollisin tavoin olevansa musta kiinnostunut. Musta, ajattele vähän! Mä menin sekaisin, hetkeksi vain, mutta sen jälkeen ei ollut enää paluuta­ entiseen.
Kohautin olkiani ja jatkoin:

– Ja kun sen aidan kerran ylitti, ei ollut enää mahdollista palata takaisin.
Parin sekunnin verran oli äänetöntä. Sitten Simo käännähti katsomaan minua. En osannut lukea hänen­ sulkeutunutta ilmettään.

– Ja nytkö ajattelit sitten vaihtaa hoitoa?

Hoitoa? Kesti hetken ennen kuin tajusin, mitä hän tarkoitti. Kalpenin, ja äkkiä minua palelsi.

– Sä teit aloitteen, sähähdin ja ponnistelin kömpelösti pystyyn.

EN VÄLITTÄNYT, mitä märkien alusvaatteideni lävitse näkyisi. En enää. Oli ilmiselvää, ettei romantiikka kuuluisi tämän jälkeen päivän menuun­. Simo hieraisi niskaansa ja irvisti.

– Niinhän mä tein.

Simon katse liukui vartaloni ylitse. Välinpitämättömänä. 

– Mä olin juonut, eikä ajatus siksi oikein kulkenut.

Hän poimi pyyhkeen seinätapista ja viskasi sen rintaani vasten.

– Kääriydy tuohon. Sä täriset.

Tein työtä käskettyä ja tunsin helpotusta, kun sain alastomuuteni verhottua froteen alle. Vaikutti pahasti­ siltä, että Simo lopetteli yhteenottoamme­ ja aikoi kai häipyä paikalta. Se sai minuun vauhtia.

– Mä aion lopettaa sen, ilmoitin nopeasti ennen kuin Simo sai painettua ovenkahvan alas.

– Siis Niklaksen jutun. Tää matka oli virhe. Mun ei olisi missään nimessä pitänyt lähteä tänne, kun Nettakin tuli. Niklas on käyttäytynyt oudosti. Ihan kuin sille olisi yksi­ ja sama jäädäänkö me kiinni vai ei. Se taas ei sovi mulle. Mä en halua, että Netta saa tietää, joten tämän täytyy loppua. Itse asiassa se on loppunut jo nyt. Mun täytyy vaan kertoa se Niklakselle.

Simo kuunteli hätäistä vuodatustani pää painuksissa. Kun lopetin, hän avasi oven ja sanoi minuun katsomatta:

– Ok, se on sun oma päätöksesi.

Astuin askeleen eteenpäin. Happi tuntui loppuvan, mutta avasin suuni siitä huolimatta.

– Entä me? Me kaksi? Kuinka meidän käy? Äläkä sano, että tää oli pelkkä erehdys!

En hävennyt rukoilevaa äänensävyäni. En ehtinyt, sillä nyt oli tosi kyseessä. Halusin Simon, en kämppäkaveri-Simoa vaan rakastaja-Simon­, rakastetun, joka jakaisi elämänsä kanssani. Olin halunnut jo pitkään, vuosien ajan, ja nyt, kun eteeni avautui tällainen tilaisuus, en, hitto soikoon, jättäisi sitä käyttämättä.

– Mun täytyy miettiä.

Siinä kaikki. Täytyy miettiä. Jäin yksin kylpyhuoneeseen, kun Simo sulki oven perässään. Hiljainen kahina­ paljasti hänen pukeutuvan. Istahdin ammeen laidalle ja pakotin nyyhkäisyn alas. Ei ollut mitään syytä itkeä, ei ainakaan vielä. Minulle­ oli suotu armonaikaa ja Simon­ tuntien tiesin, että hän tekisi lupauksensa mukaan. Miettisi.

Kun olin varma, että Simo oli lähtenyt, riivin kosteat alusvaatteet yltäni ja menin kuumaan suihkuun. Oli pakko valmistautua operetti-iltaan ja mennä ihmisten ilmoille hymy naamalla. Astuessani ulos kylppäristä huomasin ruskeaan paperiin­ käärityn paketin vuoteen päällä. Se näytti kovin tutulta ja yks kaks ahdinkoni hellitti. No jaa, ei paljon, mutta ehkä sellaisen tuuman verran.

Käärin paperin pois ja tunsin ihoani vasten pehmoisen kankaan. Ne olivat mustat naisten alushousut, hentoa pitsiä vyötärönauhassa ja punaisella kirjotut pikkuruiset ruusut etu- ja takaosassa. Aivan minun mieleeni, sellaiset, jotka olisin voinut valita itsekin.

Pengoin laukkuani ja vedin sen uumenista esiin kaksi muuta, lähes identtistä pakettia. Edes avaamatta niitä pudotin ne molemmat roskapönttöön kääreineen kaikkineen. Siivoojat saisivat niistä varmasti oivat vermeet. Eivätkä Niklas ja Juri­ tulisi koskaan tietämään, että heidän hankkimansa hepeneet olivat jääneet Leningradiin.

TEATTERISSA oli järkyttävä tungos, mikä kertoi korkeakulttuurin suosiosta tavallisen leningradilaisen kansan parissa. Astelin Mallan vanavedessä­ eturiviin ja istahdin hänen viereensä. Toiselle puolelleni tuli Pirjo ja hänen viereensä Suhonen­. Simon ilmestyessä rivin päähän Malla taputti kutsuvasti tyhjää penkkiä oikealla puolellaan. Okei, tuumin. En antaisi tämän häiritä vaan pitäisin huolen siitä, ettei Malla saisi monopolisoitua Simoa käyttöönsä. Jos ei muu auttaisi, ainakin pikkulaukussani oleva taskumatti saattaisi kallistaa vaa’ an minun edukseni.

Inturistin oppaamme Oleg Sergejevitš huitoi ja hääräsi kunnes meistä jokainen oli löytänyt oman paikkansa. Miesparan silmälasit valahtivat nenänsyrjää pitkin alas, kun hän kumartui vastaamaan Niklakselle, joka pidätteli opastamme seisomassa huomattavan pitkään.

– Mikä pomoa riepoo?

Malla seurasi silmä kovana miesten sanailua, joka onneksi ei kantautunut ihan meidän korviimme asti.

– Me ollaan väärässä teatterissa.

Säälin Olegia. Ensin museon rauhaa röhötyksillään häiritsevät vodkaturistit ja nyt tämä. Uumoilin, ettei tästä illasta tulisi yhtään helpompaa kuin yrityksestä saada meidät uskomaan muumien hallitsemaan muinaiseen Egyptiin.

– Miten niin?

Malla vilkuili ympärilleen kuin varmistuakseen, että istui todellakin teatterissa eikä ravintolassa.

– Meidänhän piti alun perin nähdä tänään Léharin Iloinen leski, selitin.

– Se on operetti.  Siinä ei niin ole väliä vaikka ei ymmärtäisikään sanoja­, koska musiikkihan on se kaikkein tärkein juttu. Mutta liput olikin myyty kahteen kertaan, ja Oleg joutui ottamaan tilalle liput sellaiseen teatteriin, jossa oli vielä riittävästi vapaita paikkoja. Näin suurta joukkuetta kuin meidän poppoo, ei niin vain sijoitetakaan mihin esitykseen tahansa.

– Joten?

Malla nyki paitapuseroaan alemmaksi, jotta vauvelinpunainen toppi erottuisi paremmin ja herkullinen rintavako pääsisi oikeuksiinsa.

– No, tämä ei ole kuuluisa Kirovin oopperateatteri vaan Bolshoin draamateatteri, joten täällä ei luritella mitään iloista operettia vaan esitetään luultavasti jotakin ryppyotsaista draamaa.

– Mulle on aivan sama, mitä ne pölisee tuolla edessä. Kunhan väliajalla­ saa juotavaa ja näyttelijöiden joukossa olisi edes yksi hemaiseva­ tyyppi, joka pitää mielenkiinnon yllä.

Huoahdin, mutta en jankuttanut sen enempää. Näytös saattaisi kestää kolmekin tuntia, eivätkä teatterin istuimet olleet sieltä pehmeimmästä päästä. Saatoin vain toivoa, että tämän illan näytelmä olisi jotakin­ komediallista ja että siinä tehtäisiin muutakin kuin keskusteltaisiin totisen oloisina, mikä kaikki tapahtuisi tietysti venäjäksi, kun kerran Neuvostoliitossa oltiin.

No, ainahan oli olemassa taskumatti. Ja väliaika.

Viimein Oleg ja Niklas saivat kinansa­ päätökseen, ja sitten valot alkoivat himmetä. Nojauduin odottavasti vasten selkämystä ja pidin peukkuja. Kun verhot aukesivat ja näyttämö paljastui, minun oli pakko purra kieleeni, jotta en olisi purskahtanut nauruun. Keskellä tyhjää näyttämöä oli vain yksi kiikkerä tuoli, jonka päällä istui naisnäyttelijä valkoisiksi maalatuin kasvoin. Ei operettia, ei edes klassista draamaa vaan monologinäytelmä. Ja sitä riitti koko illan.

VÄLIAIKAAN mennessä taskumatti oli tyhjä ja Mallan jumppasalilla treenatut pakarat puuduksissa. Jonotimme­ lämpiöön ja sen jälkeen jonotimme tiskille. Kun vihdoin ja viimein tuli meidän vuoromme tilata­, Simo hoiti puhumisen. Kuuntelimme keskustelua mitään ymmärtämättä, mutta tyhjillään ammottavat hyllyt myyjättären takana­ puhuivat karua kieltään. Samovaarissa­ oli teetä ja harmaan lasikuvun alla kasa oudonvärisiä piirakoita. Ei mikään odotuksia nostattava tarjoilu.
Malla parahti, kun Simo selitti surkean tilanteen.

– Mä en kestä tätä loppuun asti kuivin suin!

Simo levitteli käsiään.

– Valitan. Koittakaa pärjätä. Mun täytyy käydä hotelli helpotuksessa, joten saatte etsiä väkijuomat keskenänne.

– On siinäkin herrasmies, Malla heitti, mutta hänen syytöksensä tavoitti enää Simon etääntyvän selän­.

– Mitäs nyt?

– Palataan saliin ja yritetään kestää, vastasin laimeasti.

Tulevat puolitoistatuntia eivät houkutelleet suuremmin minuakaan.

– Mä tiedän. Lähdetään ulos ja mennään ekaan vastaantulevaan baariin. Pidetään vain huoli, ettei myöhästytä bussista.

En ehtinyt sanoa juuta enkä jaata, kun minua jo kiskottiin kohti narikkaa. Jarrutimme puutiskin edessä ja yritimme viittomakielellä selostaa kahdelle mummelille haluavamme­ takkimme. Narikkalappuja emme olleet missään vaiheessa saaneet, joten luultavasti joutuisimme itse etsimään omat päällysvaatteemme, kun oppaamme ei ollut paikalla kertomassa istumapaikkojamme­.

Mummot tiskin takana kuuntelivat puhettamme kuin eksoottisen linnun visertelyä. Otsat kurtussa ja päät kallellaan. Lopulta vaihdoin saksaan, mutta sekään ei auttanut. Saimme vastaukseksi pelkkiä pään pyörityksiä ja ilmeitä, jotka paljastivat heidän pitävän meitä vähintään humaltuneina tai pahimmassa tapauksessa hidasälyisinä.

– Takit. Me haluamme takkimme, Malla jankutti ja viittilöi kiivaasti kohden naulakkoa, jonka päädyssä riippui pari tutunnäköistä palttoota.

– Njet! Ja perään pitkä, kiivas rimpsu venäjää, josta emme kumpikaan saanet mitään tolkkua.

– No jo on, Malla sihahti ja ennen­ kuin kukaan ehti estellä, hän nousi tiskille kankku edellä, pyöräytti siron pakarapiruetin ja laskeutui keveästi toiselle puolelle vilauttaen pitsialushamettaan parin­ miespuolisen katselijan riemuksi. Välittämättä mummojen kieunnaksi kohonneesta vastustelusta Malla riensi takkiemme luo ja runttasi ne syliinsä omistajan elkein­.

Röyhkeys kannatti, sillä mummot puhkesivat kuin yhdestä merkistä kimeään hihitykseen, pajattivat keskenään ja läpsivät toisiaan olkapäälle kuin olisivat kuulleet hyvänkin­ vitsin. Sitten toinen heistä kaiveli tiskin alustaa ja nosti esiin pienet teatterikiikarit. Niitä sitten esiteltiin meille, puisteltiin päitä ja kikatettiin. Viimein olin tajuavanani­ mistä oli kyse.

– Te luulitte, että halusimme vuokrata kiikarit, sanoin epäröiden.

– Da, toinen mammoista nyökkäili innokkaasti.

– Ja koska me istuimme ensimmäisessä rivissä, kiikareista ei olisi ollut meille mitään iloa.

– Da!

– Spasiba, virkoin ja vastasin mammojen iloiseen virneeseen. He olivat vain yrittäneet estää meitä tuhlaamasta rahojamme turhaan.

Kun Kiista oli näin selvitetty, Mallalle pideltiin kohteliaasti tiskin oviosaa ylhäällä ja hän pääsi takaisin lämpiön puolelle ilman lisävilautteluja. Vedimme takit yllemme ja kävelimme muina naisina ulko-ovelle. Näin vilaukselta Olegin, jonka surkea ilme valahti entisestään, kun vilkutin pikaisesti ennen kuin kaksoisovet rämähtivät kiinni peittäen näkyvyyden aulaan.

Baaria emme löytäneet, mutta mustan pörssin kauppias löysi sen sijaan meidät. Olimme luovuttaneina palanneet teatterin kulmille ja arvoimme parhaillaan mennäkö takaisin sisään vai ei, kun tunsin nyhjäisyn takinhelmassani.

– Konjakkia? Ruplia? Kaviaaria?

Epäröin. Katukaupan alkoholi saattoi olla ihan mitä tahansa pullojen hienoista etiketeistä huolimatta. Malla ei sen sijaan antanut epäilysten häiritä vaikka kerroin selvin sanoin vastahankaisuudestani. Tuossa tuokiossa hän oli tehnyt kaupat konjakkipullosta ja lähdimme tallustamaan saaliimme kanssa kohden Fontanka-jokea. Pysähdyimme­ sen äyräällä ja nojauduimme­ vasten takorautaista aitaa­.

MALLA KORKKASI pullon ja otti kunnon huikan. Itse tyydyin vain kostuttamaan suutani, sillä en pitänyt konjakin mausta. Kaikkea sitä tekikin silkasta kohteliaisuudesta. Vodka oli minun juomani, mutta torstai-illan katastrofi oli vielä liian tuoreena mielessäni, jotta olisin ryhtynyt ryyppäämään toden teolla.

Mieleeni juolahti se miten absurdia meidän oli roikkua tässä kaupunkimaisemassa ja kierrättää viinapulloa keskenämme kuin pahimman laatuiset rapajuopot. Suomessa emme tekisi näin ikinä, vaan tyytyisimme naukkailemaan joko kotosalla tai kapakassa, joka tapauksessa aina neljän seinän sisällä. Täällä Neukkulassa tässä ei kuitenkaan jostakin syystä ollut mitään ihmeellistä. Tai paheksuttavaa. Se mikä tapahtui Leningradissa, myös jäisi Leningradiin. Näistä tempauksista juteltiin yleensä vain kanssasisarien tai -veljien kanssa. Sellaisten, joiden omassa Top10 -listassa oli yhtä makaabereja temppuja.
Tuijotin mietteissäni vettä ja se sai minut muistamaan kylpyammeen ja sen uumenissa Aatamia leikkivän Simon. Päästin tahattoman äännähdyksen.

– Oliko tuo surullinen vai iloinen ääni, Malla tiedusteli.

– Sen kun tietäisi, huokaisin ja aloin selittää amme-episodia juurta jaksaen.

Tuntui helpottavalta saada jakaa se jonkun kanssa.
Malla kuunteli konjakkiaan hörppien ja kommentoi vasta sitten, kun hiljenin.

– Sun on tehtävä nyt aloite. Ehdottomasti­. Muuten sä menetät sen.
En vastannut vaikka olin tullut samaan johtopäätökseen. Minua pelotti. Pelotti niin saamaristi. Aikaisempi­ itsevarmuuteni ja luja tahtoni olivat haihtumassa ilmaan ja luomassa tilaa epävarmuudelle. Mitä pitempi aika kului yhteenotostamme, sitä enemmän löysin ja keksin syitä peruuttaa. Jättää kaiken Simon huoleksi. Pujahtaa perinteiseen­ rooliini. Olla nainen, jota tavoiteltiin. Ei hän, joka asetti panokset ja seisoi valintansa takana ruletin vihoviimeiseen pyörähdykseen asti. Asettui vapaaehtoisesti häviölle alttiiksi.

– Et kai sä aio jänistää?

Naurahdin.

– Ai, kuinka niin? Mähän olen vaan jäykkänä kauhusta.

– Onko sullekin paasattu, että miehen pitää antaa odottaa, Malla kysyi.

– Että vain mies voi soittaa ja naisen täytyy aina esittää vaikeasti tavoiteltavaa? Olla häveliäs ja laittaa mies vonkaamaan.

– Jotain sen tapaista, mutisin ja potkaisin pientä irtokiveä kenkäni alla.

– Me ei eletä enää kuuskytluvulla. Se olisi hyvä sunkin muistaa.

– Siis ei ole totta, huudahdin.

– Sähän se esität aina hentoa, tyhmää blondia. En minä. Sä teetätät kaiken duunin miehillä, jos se vain on mahdollista. Ja nyt sä sitten annat ihan päinvastaisia neuvoja.

Juuri siten Malla teki. Aina, kun kaksilahkeisia oli lähistöllä, hän unohti olevansa fiksu nainen ja heitti jonkin ihme vaaleaverikkö pulassa -vaihteen päälle.

Sain sellaisen katselemisesta vatsanpuruja.

– Se mikä toimii mulla, ei välttämättä toimi sulla, Malla tokaisi napakasti­ ja kallisti päänsä uuteen ryyppyyn.

Tämä suorasanainen typy ei ollut­ mikään vetyperoksidiblondi vaan nainen, joka tiesi tismalleen, mitä halusi. Minulle tuli epämukava tunne. Olin ilmeisesti aliarvioinut Mallaa ja rajusti sittenkin.

– Torjutuksi tulemisen vaara on aina olemassa, hän jatkoi ja loi minuun­ ärtyneen katseen.

Sellaisen, joka kertoi, että hän olisi kuvitellut minun tienneen tämän­ kaiken jo ennestään.

– Sydän voi särkyä, totta kai. Mutta särkynytkin sydän on parempi­ vaihtoehto kuin se, ettei tee mitään. Että luulee huomenna tai ensi viikolla kaiken olevan jotenkin­ paremmin. Että joku toinen olisi muka yksin vastuussa teidän kahden suhteesta.

Malla puhui totta. Minulla­ ei ollut­ yhtikäs mitään lisättävää­.

– Jos sä et tee mitään, mä teen, hän julisti äkkiä.

– Simo on sinkku ja siten vapaata riistaa.

– Mutta sä et ole, muistutin ja vastustin äkkinäistä halua potkaista kivien sijaan Mallaa.

– Hah! Kuten sanoin, me ei eletä enää kuuskytluvulla.

KUN TULI AIKA lähteä bussille päin, paljastui jo muinaisten roomalaisten tuntema totuus. Tyhjä vatsa ja viina eivät ole toveruksia. Malla oli vegetaristina melko heikoilla eväillä tällä reissulla, eikä ollut tänäänkään pistänyt suuhunsa muuta kuin palan ruislimppua teekupposen kera. Nyt, kun konjakkipullo oli juotu pohjamutia myöten, Mallan kintut osoittautuivat yhtä veteliksi kuin ylikypsä spagetti. Vielä puolituntia sitten olin keskustellut ihan järki-ihmisen kanssa. Nyt huomasin taluttavanani käsikynkästä naista, joka sai suustaan tuskin yhtään­ ymmärrettävää sanaa sekopäistä hihittelyä lukuun ottamatta.

– Oikaistaan tuon ruohopläntin yli, sanoin ja tuin Mallaa parhaani mukaan.

Mutta se ei riittänyt, ei todellakaan, tuo minun avuton yritykseni kannatella Mallaa. Vaikka likka ei varmasti painanut viittäkymmentä kiloa enempää, jos edes sitäkään, se ei paljon lohduttanut. Kun ihmiskroppa­ on täysin veltto, tarkoitan siis totaalisen veltto, sitä ei niin vain saada liikkeelle saatikka pidellä pystyssä pelkästään yhden meikämimmin voimin.

– Yrittäisit nyt itsekin, parahdin lopulta epätoivoissani, kun Malla jälleen kerran valahti räsymollamaiseksi kasaksi jalkojeni juureen.

Tätä menoa myöhästyisimme bussista ja joutuisimme hoitamaan itsemme takaisin hotelliin taksikyydillä. Vilkuilin ympärilleni. Pitenevät varjot ja lauantain diskoiltaan valmistautuvan suurkaupungin tasainen melu saivat minut levottomaksi­. Oli eri asia haahuilla kaupungin kaduilla sellaisen kanssa, joka kykeni kävelemään itse, kuin raahata sylissään puolitajutonta tyttöä, jonka lyhyt nahkahame veti miesten katseita puoleensa kuin keltainen valo hurjastelijoita.

– Dóbryi vétšer!

Olin loikata ilmaan silkasta säikähdyksestä. Katuja partioiva miliisi­ oli onnistunut hiippailemaan selkämme taakse ja katseli parhaillaan parivaljakkoamme ilmeettömin­ silmin. Tervehdin häntä saksaksi ja yritin näyttää siltä, että Mallan lepäily nurmikolla oli täysin normaalia toimintaa. Miliisi­ murahti jotain vastaukseksi ja kaivoi sakkovihkonsa housujensa taskusta. Pidättäydyin kohteliaassa hymyssä ja seurasin puhumattomana, kuinka minulle kirjattiin elämäni ensimmäinen venäläinen sakko.

– Kaksi ruplaa, kuulin sitten kömpelöllä saksankielellä, kun sakkolappu tyrkättiin käteeni.

Kaivoin lompakkoni esiin ja maksoin nurisematta, jotta virkaintoinen miliisi ei saisi päähänsä kiikuttaa meitä kamarille. Olin silti yllättynyt sakotuksesta, mutta en suinkaan täysin negatiivisesti. Juopottelu ja juopuneena esiintyminen julkisella paikalla näyttivät olevan kiellettyjä täälläkin.

Miliisi otti rahani vastaan ja mutisi­ taas suupielestään. Ensin luulin kuulleeni väärin, mutta kun hän toisti sakon syyn, minun oli pakko uskoa siihen. Olimme talloneet yleistä nurmikkoa. Siitä sakot. Vähät Mallan puolittaisesta tajuttomuudesta tai joen partaalle hylätystä konjakkipullosta.

Osoitin Mallaa ja levittelin käsiäni tehdäkseni ongelmani selväksi. Miliisi raapi takaraivoaan lakkinsa alta, murahti uudemman kerran, kumartui ja kiskaisi Mallan syliinsä sen pidemmittä puheitta. Malla vinkaisi, ja siitä arvasin, ettei miehen ote ollut niitä varovaisempia. Heti, kun pääsimme jalkakäytävälle, hän irrotti otteensa aivan kuin olisi pidellyt kiinni jostakin vastenmielisestä. Jostakin haisevasta jätteestä, mistä oli päästävä eroon mahdollisimman pian. Sain viime tipassa kiinni Mallan vyötäröstä ennen kuin hän olisi romahtanut selälleen asfaltille ja satuttanut itsensä­ ehkä pahastikin.

Kiitin miestä esimerkillisen kohteliaasti, tosin hampaideni lomasta, ja odotin niin pitkään, että hän katosi kadunkulman taakse. Vasta sitten hellitin otteeni ja annoin Mallan vajota hitaasti takaisin maahan. Hän istui jalkojeni päällä ja nojasi selkäänsä sääriäni vasten. Täysin löysä. Kuin kastemato. Mietin kuumeisesti, miten hitossa me selviäisimme vahingoittumattomina takaisin oman porukkamme luo.

MALLA OLISI pakko saada jaloilleen, muuten jäisimme näille sijoillemme loppuyöksi. Katsoin alaspäin. Malla killitti minua harittavin silmin. Ripsiväriä oli karissut surumielisiksi puolikuutamoiksi hänen alaluomilleen.

– Muah pelottaa, hän sopersi ja pyyhki vuotavaa nenäänsä. Onneksi se ei ollut tällä kertaa verta.

– Mennään piiloon.

Ilmeisesti yrmeä miliisi ja tämän vähemmän hellät otteet olivat palauttaneet­ osan Mallan tolkusta.

– Ei täällä ole mitään minne piiloutua, sanoin ja silitin Mallan hiuksia.

– Onhan! Tuo tuollah. Tuo kuormuri. Ryömitään sen alle jah odotetaan siellä apuah.

Katsahdin avolavaiseen kuorma-autoon päin. Sen alle kyllä mahtuisi, mutta mitä se auttaisi. Kuka meitä osaisi sen alta hakea, jos kukaan nyt ylipäätään edes lähtisi meitä etsimään. Leningrad oli iso kaupunki, emmekä olleet kertoneet kenellekään, minne olimme matkalla. Äkkiä minua nauratti. Näin sieluni silmin, kuinka makaisimme pitkin pituuttamme auton alla, kun se ajaisi tiehensä paljastaen tikkusuorat hahmomme kaiken kansan nähtäville. Olisipa noloa.

Huvini ei tosin kestänyt pitkään. Alkoi tulla kylmä ja yhä pimeämpi. Puraisin poskeni pehmoista sisäpuolta. Olisi lähdettävä liikkeelle ja saatava Malla ylös keinolla millä hyvänsä. Mitä Malla pelkäsi? Mikä saisi hänet yrittämään kaikkensa? Ja sitten keksin sen. Muistin, kuinka Malla aina selitteli puhelimessa kaiken parhain päin. Vältteli vaikeita puheenaiheita ja sai kaiken kuulostamaan paremmalta ja hienommalta kuin olikaan. Aina silloin, kun soittaja oli eräs tietty henkilö. Virnistin ja koputin Mallaa päälaelle. Hän kohotti katseensa ja väläytti­ minulle kysyvän, epävarman hymyn.

– Katso, Malla, tuolla on sun äitisi­.

Malla suoristautui sekunneissa ja otti tukea maasta.

– Missä?

– Tuolla edessä. Nouse äkkiä ennen­ kuin se huomaa sut!

Se toimi. Se tosiaan toimi. Malla nousi ylös kuin vieteriukko laatikon kannen avauduttua. Yksi askel, kaksi askelta, kolme. Sitten taas niiaus ja meditointipaussi kunnes varoitin uudestaan nurkan takana lymyävästä äiteestä. Äitikortilla sain luotsattua Mallan aina pari metriä kerrallaan eteenpäin ja sitten vihdoin ja viimein näin tutun bussin tien varressa.  Äitikulta. Aina­ avulias, kun tarve tuli.

BUSSIN PORTAILLA meitä odotti raivopäinen Niklas.

– Missä helvetissä te kaksi olette oikein kupanneet? Me olemme etsineet­ teitä kissojen ja koirien kanssa ja pelänneet koko ajan pahinta­. Vielä vartti ja meidän olisi ollut pakko tehdä teistä katoamisilmoitus.

– Ota kiinni Mallasta ja lopeta se huutaminen. Mä en jaksa nyt.

– Sä et jaksa? Sä et jaksa! Niklaksen ääni kohosi uusiin sfääreihin.

– Niklas, anna jo olla.

Se oli Netta. Kyllästynyt ja kiukkuinen Netta. Vaimon väliintulo tepsi, sillä Niklas napsautti suunsa kiinni ja tyytyi karjumisen sijasta mulkoilemiseen.

– Mä autan.

Vilkaisin olkani ylitse ja näin Simon­ takanani. Hän kehotti minua­ siirtymään sivuun ja tuli tilalleni­ Mallan korsetiksi. Yksi nykäisy­ ja tyttö oli nostettu portaiden yli ylös bussiin. Niklas otti vastaan ja sen jälkeen Simo keskittyi minuun. Odotin paheksuntaa, vähintään­ helpotuksesta purkautuvaa ärtyneisyyttä kuten Niklaksella, mutta näinkin pelkän hymyn. Se oli avoin ja hellä. Se sulatti sydämeni ja epävarmuuteni.

– Kiva, että selvisitte takaisin. Eihän tullut kolhuja?

Puistin päätäni ja vastasin Simon­ kädenpuristukseen. Se oli käsi, josta en halunnut laskea irti. Äkkiä olin varma.

Olin varma meistä kahdesta. Parina­. Pariskuntana. Yhtenä yksikkönä­. Tämä toimisi. Ja se toimisi vieläpä erinomaisesti.

Simo antoi tietä ja nousin bussiin hänen edellään. Ensin varmistin, että Mallalla oli kaikki hyvin, mutta onneksi Pirjo oli ottanut hänet­ siipiensä suojiin.

Helpottuneena etsin vapaan paikan. Simo omi viereisen penkin ja otti uudestaan kädestäni kiinni.  Katsoin yhteen liitettyjä sormiamme ja päätin hypätä tuntemattomaan tässä ja nyt. Heti. Käännyin, mutta en ehtinyt sanoa tavuakaan, kun pehmeät huulet koskettivat omiani.

Henkäisin, ja kuuma ilma vaihtui huultemme lomassa.

– Mä olen miettinyt, kuten lupasin tehdä, Simo sanoi hiljaa.
Haistoin kirpeän mintun hänen hengityksessään.

– Mä haluan yrittää sun kanssasi. Yrittää tosissani.

Jackpot. Tunsin itseni lottovoittajaksi, joten sain juuri kaikki seitsemän oikein. Täysosuman.

– Ja arvaa mitä?

Simon silmät vilkkuivat kuin Ville Vallattomalla.

– Mä olen täysin selvin päin.

– Lucky you, sanoin ja painauduin hänen kainaloonsa.

Enkä irrottautunut kuin vasta hotellilla. Silloinkin vain vastahakoisesti.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla