Viimeinen osa. Miksi setäpuoli ja kolme hänen sikariseuransa jäsentä on kuollut? Onko heidät murhattu ja kenen toimesta? Vyyhtiä selvittäessään myös Iiris ajautuu hengenvaaraan.

Naks, naks, naks...

Kummalliset naksahdukset tuntuivat kaiken aikaa voimistuvan, tai ehkä kauhu vain kasvatti niitä korvissani. Lopulta en ollut edes varma, kuuluiko ääni kylpyhuoneesta vai omasta sydämestäni. Ensimmäisen kerran elämässäni koin konkreettisesti, mitä tarkoittaa olla kauhusta kankeana.

Olin jähmettynyt keittiön ovelle. En pystynyt liikahtamaankaan. Syyskuinen yötuuli repi lehmustenoksia ikkunan takana. Niistä lehmuksista ja sateisesta Bulevardista on tehty laulukin, Muistojen Bulevardi tai jotakin sinne päin. Kuka sitä lauloikaan? Laila Kinnunen?

Epäolennaiset kysymykset sinkoilivat päässäni ja törmäilivät toisiinsa. Niin kuin ne olisivat pystyneet torjumaan lähestyvän vaaran.

Ruokasalin vanha seinäkello alkoi kumahdella: yksi... kaksi... kolme... kaksitoista lyöntiä. Päässäni alkoi pyöriä vanha lasten kummitusloru: On keskiyö, kello kaksitoista lyö, ovi narahtaa, veitsi välähtää – isä pullaa leikkaa! Paitsi että minua ei naurattanut lainkaan. Äkkiä tuli hiljaista, naksahdukset olivat loppuneet. Vain ulkona tuuli ja päässäni humisi. Ja sitten... kylpyhuoneen ovi aukesi narahtaen.

Se narina oli kiusannut minua Aaron-sedän asuntoon muutostani lähtien, ja olin ajatellut monta kertaa että saranat pitäisi öljytä. Ovi oli kuitenkin liian painava yksin käsiteltäväksi. Siihen olisi tarvittu mies avuksi, niin moneen asiaan elämässäni olisi tarvittu raavas mies.

Nyt narahti jo olohuoneen vanha parkettikin. Joku lähestyi. Tunsin itseni teloituskäskyä odottavaksi kuolemaantuomituksi, enkä pystynyt liikahtamaankaan. Suljin silmäni ja ajattelin, että tähän minä kuolen. Aaron-sedän unelmatestamentista oli tullut painajainen, joka päättyisi omiin hautajaisiini.

Ja sitten kaikki tapahtui yhtaikaa. Keittiön valot syttyivät, minä kiljaisin, joku toinen karjaisi ja minä horjahdin päin Hannu Ekholmia, joka seisoi kynnyksellä pelkissä kirkkaanpunaisissa boksereissa.

– Pahuksen nainen, että onnistuit säikäyttämään ison miehen!

Hannu kaappasi minut ihanaan karhunsyleilyynsä. – Mitä ihmettä sinä täällä pimeässä teet?

– Minä... minä... Kurkkua kuristi. Alkoi itkettää, minua joka olen aina ollut kuuluisa siitä etten koskaan itke. – Minä luulin että...

– Ai että olisin tuosta vain häippäissyt kaiken sen jälkeen, mitä tuolla tapahtui? Hannu nyökkäsi makuuhuoneeseen päin ja nipisti minua hellästi korvasta. – Kuules nyt, tyttö pieni. Minulla on hyvä kotikasvatus, tai sanotaan niin että ainakin ne yrittivät parhaansa. Minulla on tapana sanoa lähtiessäni näkemiin – siis jos lähden.

Minua alkoi hävettää. Kävin selkeästi ylikierroksilla. Kaikkea oli tullut liikaa ja liian nopeasti. Perintö ja Sikariseuran kuolemantapaukset, omat epäilyni ja edellisenä päivänä asunnossa hiippaillut tuntematon – ja Hannu...

– Mutta mitä sinä siellä kylppärissä oikein niin pitkään puuhasit? kysyin kuitenkin, vaikka olisin itse asiassa halunnut taluttaa Hannun saman tien takaisin sänkyyn.

– Söin pähkinöitä ja hoitelin hommia. En halunnut herättää sinua. Nykissähän on työpäivä vasta päättymässä. Siellä on yksi museo, jonka kanssa teen yhteistyötä. Hannu heilautti ryppyistä paperipussia pikkuisen nolon näköisenä.

– Pähkinät ovat heikkouteni, mutta haluan rikkoa kuoret itse. Tykkään siitä äänestä. Taskussa pitää aina olla pussillinen.

Selitys oli niin hullu, että purskahdin nauruun. Olisin voinut tanssia ja laulaa helpotuksesta. Ja vasta silloin huomasin virtaviivaisen kommunikaattorin Hannun toisessa kädessä.

Vähän myöhemmin, kun olin taas ihanasti vaipumassa uneen Hannun kainalossa, ihmettelin ohimennen, miksei mies ollut hoidellut asioitaan Aaron-sedän työhuoneessa. No, kylppärissä oli epäilemättä ainakin parempi valo.

Hannu osoittautui toiminnan mieheksi heti aamusta. Minä olisin halunnut jäädä venyttelemään sänkyyn ja keksimään kaikkea mukavaa lakanoissa harrastettavaa puuhaa, mutta Hannu ponkaisi ylös kuin nuori hirvi ja ilmoitti taikovansa meille aamiaista.

Mikä taivaan lahja mieheksi! siunailin suihkuun mennessäni. Itse olen surkea kokki. Olen elänyt suunnilleen koko aikuiselämäni maksalaatikolla ja tonnikalalla ja muilla markettien tarjousruuilla. Lapsuuteni taas oli niin kurja, etten halua edes muistella, mitä silloin syötiin.

Onneksi olin sentään heti Aaron-sedän asuntoon muuttaessani ostanut jääkaapin täyteen Stockmannin Herkusta, joten Hannulla oli mistä taikoa. Keittiön pöytään istuessani tunsin itseni viiden tähden hotellin aamiaisvieraaksi.

– Toivottavasti maistuu, madame. Hannu kumarsi suurieleisesti ja kaatoi kahvia.

Itse en osannut keittää edes kahvia; siitä tuli joko liian laihaa tai vahvaa. Hannun kahvi oli täydellistä. Olisivatpa entiset miesystävät ja pahansuovat ystävättäret nyt todistamassa, ajattelin. Vaikka toisaalta tietysti on niinkin, että kell’ onni on, se onnen kätkeköön...

– Onni! huudahdin ääneen. – Minähän lupasin soittaa aamulla Onni Pajuselle. Paljonko kello on Teneriffalla?

– Olisiko kaksi tuntia jäljessä? Hannu arveli paloitellessaan juuri sopivan rapeaksi paistettua pekonia. – Ja mikä mies tämä Onni Pajunen on? Pitääkö tässä ryhtyä mustasukkaiseksi?

– Onni on sen Sikariseuran ainoa elossa oleva jäsen! sanoin noteeraamatta Hannun pikku vitsiä. En pystynyt enää torjumaan viime päivien outoja tapahtumia, vaikka olisin halunnut.

Minullahan oli Tehtävä. Vain sen ansiosta istuin ylellisessä keittiössä unelmieni miehen kanssa. Minä olin Aaron-sedälle velkaa totuuden – tai ainakin yrityksen sen löytämiseksi.

Onni Pajunen vastasi heti, kuin olisi odottanut puheluani. Ja hän oli ikävä kyllä yhtä lyhytsanainen kuin edelliselläkin kerralla.

– Ettekö voi puhua? kysyin harmissani. – Peruuttiko vaimo kampaajan.

– Kyllä, täällä tosiaan paistaa... mies naurahti hiukan hermostuneesti. Taustalta kuului naisen katkeamatonta pälpätystä.

Shit! kiroilin mielessäni. Jostain kumman syystä en saanut sanotuksi, että Sulo Vilpas oli kuollut edellisenä päivänä sairaalassa epämääräisissä olosuhteissa. Ja sitten, en tiedä mistä, päähäni pälkähti yksi ainoa kristallinkirkas kysymys:

– Kuka muuten johtaa Terijoen Salvea?

Toisessa päässä oli niin pitkään hiljaista, että pelkäsin jo ettei vastausta tulisikaan, mutta sitten Onni Pajunen mainitsi nimen. Se riitti minulle. Suljettuani puhelimen tuijotin pitkään Hannua ennen kuin sain suuni auki.

– Arvaa kuka on sen yksityissairaalan pomo, jossa Aaron-setä kuoli?

– No? Hannun haarukka kalahti lautaselle.

– Mirjami Åberg. Lennart Åbergin leski. Sen Sikariseuran jäsenen, joka kuoli kymmenen vuotta sitten veneonnettomuudessa.

Niskakarvani olivat nousseet pystyyn, kylmät väreet kiisivät pitkin selkää. – Voiko se olla sattuma?


Aamiaisen jälkeen meille tuli kiire
takaisin sänkyyn. Merkillisesti siinä Aaron-setä Sikariseuroineen hävisi taas jonnekin takavasemmalle. Itse asiassa olisin halunnut jäädä myllättyihin lakanoihin koko loppupäiväksi, mutta Hannu alkoi taas harjoittaa ryhtiliikettä.

– Se muumioraportti on pakko saada tänään valmiiksi, hän harmitteli suihkusta tultuaan ja alkoi vetää samettihousuja jalkaansa.

Minä vain nyökyttelin saamatta silmiäni irti ruskettuneesta kropasta. Olen aina rakastanut vakosamettihousuja ja karvaisia miehiä. Hannussa riitti katsottavaa kummastakin näkökulmasta. Tietysti Hannu oli oikeassa. Hommat oli hoidettava. Ajattelin taas Onni Pajusta ja Terijoen Salven pomoa – Mirjami Åbergia... Ei riittäisi, että vain soittaisin sairaalaan. Minun olisi käytävä siellä. Minun olisi pakko tavata Mirjami Åberg. Enkä suostuisi lähtemään ennen kuin saisin selville – mitä?

– Hannu, ajattelin äkkiä ääneen. – Sinä tulet tietysti mukaan!

– Minne? Mies suki suihkunkosteita hiuksiaan.

Olisin halunnut upottaa sormeni niihin.

– Porvooseen. Sinne sairaalaan. Hyppäsin innoissani sängystä. Hannun seurassa mikään paha ei voisi uhata. – Mennään tapaamaan Mirjami Åbergia.

Hannun otsa vetäytyi syviin ryppyihin. Laskin neljä ihanaa vakoa. Olin hulluna niihinkin.

– Ilman muuta, Hannu sanoi. Hän vaikutti aidosti huolestuneelta. – Mutta vasta huomenna. Raportin kirjoittamiseen menee koko päivä – mutta ei iltaa, hän sitten virnisti. – Tulisitko tänään syömään, kun eilinen jäi väliin? Olen kohtalainen kokki, hän lisäsi vaatimattomasti.

– Ihanaa, kiitos kutsusta! henkäisin. Näkisin vihdoin Hannun kodin, vaikka totta puhuen ajattelin kyllä enemmän tulevaa yötä.

– Mitä muuten saisi olla. Kalaa? Lihaa?

– Ihan mitä tahansa. Minä luotan gourmetkykyihisi.

Minullahan niitä ei olekaan, lisäsin hiljaa mielessäni.

Lupasin tulla seitsemän maissa ja saatoin Hannun eteiseen. Seitsemän tuntia onnehen – sekin oli joku ikivanha iskelmä. Päätin olla ajattelematta Aaron-setää ja palkita itseni vapaapäivällä. Tosin en ollut varma mistä hyvästä. Huomenna menisimme joka tapauksessa yhdessä tapaamaan Mirjami Åbergia.

Valitsin uudesta garderobistani Armanin mustikansiniset farkut ja mustan bleiserin. Ne olivat maksaneet pienen omaisuuden, mutta sysäsin huonon omantunnon syrjään. Minullahan on nyt tähän kaikkeen varaa, todistelin itselleni ja lähdin kaupungille. Näihin kuteisiin ja paljoon muuhunkin. Eikä se ole keneltäkään muulta pois.

Kiertelin kaupungilla aikaa tappaakseni. Tuntui ylelliseltä tietää, että saatoin purjehtia mihin tahansa putiikkiin, juoksuttaa myyjiä ja ostaa mitä halusin. Tunsin itseni jopa pitemmäksi ja hoikemmaksi kuin ennen. Kyllä tieto runsaasta pankkitilistä ja Bulevardin-asunnosta teki naisen itsetunnolle ihmeitä.

Päätin tarjota itselleni kevyen lounassalaatin Teatterin baarissa. Hannu saattaisi kokata useamman ruokalajin illallisen, joten piti säästää mahaa sitä varten.

Olin käynyt Teatterissa kerran aikaisemmin ja kauhistellut, miten paljon pieni lasillinen talon valkoviiniä saattoi maksaa. Olin hävennyt epämuodikkaita vaatteitani ja katsellut kateellisena huolettoman tyylikkäitä asiakkaita. Suurin osa oli puhunut ruotsia. Nyt marssin suoraan pöytään ja viittasin tarjoilijan paikalle. Tilasin äyriäissalaatin ja piccolon kuohuviiniä, jonka peruutin saman tien.

– Otan sittenkin samppanjaa, ilmoitin viileästi.

– Ensi alkuun lasillisen, lisäsin. En tiennyt, myytiinkö aitoa samppanjaakin piccoloissa. Kokonainen iso pullo taas olisi lipsahtanut liioittelun puolelle.

Rehellisesti sanottuna katkaravut maistuivat hiukan peltisiltä ja samppanja oli liian kuivaa, mutta en antanut sen mitenkään häiritä. Kello oli vähän vaille kaksi. Enää viisi tuntia...

Tilasin jälkiruuaksi tuplaespresson.

– Haluaisitko jotain kahvin kanssa? tarjoilija tiedusteli.

Olisin tilannut lasillisen ihanaa italialaista aniksen makuista likööriä, jota yksi entisistä epätoivoisista suhteistani kerran tarjosi. En vain millään muistanut muuta kuin että juoman nimi alkoi s-kirjaimella, enkä halunnut paljastaa tietämättömyyttäni tarjoilijalle.

Espressoa siemaillessani tuijottelin syksyn väreissä kylpevää Esplanadin puistoa. Punaiset ja keltaiset lehdet tanssivat Teatterin uutta kesää odottavalla autiolla terassilla. Aloin vaipua unenomaisen pehmeään olotilaan – ja sitten näin pariskunnan. Olin äkkiä niin hereillä kuin ihminen vain voi olla.

Pariskunta käveli Pohjoisesplanadin suunnasta ja pysähtyi terassin eteen. Hannu Ekholm ja joku vanhempi nainen. He keskustelivat intensiivisesti jonkin aikaa, ja sitten Hannu hipaisi huulillaan naisen poskea ja hävisi näköpiiristä. Nainen oikaisi kalliin näköisen kamelinkarvaulsterinsa kaulusta ja lähti kävelemään leveää hiekkakäytävää Kauppatorille päin.

Myöhäisiltapäivän tunnit matelivat tuskastuttavan hitaasti. Olo oli merkillisen levoton. Hannuhan oli sanonut tekevänsä koko päivän tiiviisti töitä kotona. Mitä hän siellä puistossa sen naisen kanssa teki? Mistä oli tulossa ja minne menossa?

– Älä ole lapsellinen, toruin itseäni ääneen.

– Onhan nyt aikuisella miehellä oikeus tulla ja mennä mielensä mukaan.

Jokin muukin asia vaivasi minua. Olin vuorenvarma, että olin aivan äskettäin nähnyt tai kuullut jotakin oleellista, jota en vain osannut sijoittaa oikeisiin puitteisiin. Jotakin joka selittäisi paljon. Ehkä ratkaisisi koko arvoituksen.

Meikattuani tavallista huolellisemmin pukeuduin suklaanruskeaan silkkipaitaan ja samanväriseen minihameeseen. Kääntyilin tyytyväisenä hallin kokovartalopeilin edessä. En ole todellakaan mikään kaunotar, mutta minulla on luojankiitos pitkät ja hoikat sääret.

Viittä vaille seitsemän työnsin iltapäivällä ostamani liskopiikkarit jalkaan, lisäsin hiukan huulikiiltoa ja valitsin keittiön viinikaapista kalleimman näköisen pullon. Samalla päätin ilmoittautua jollekin viinikurssille; nythän minulla olisi varaa alkaa harrastaa sitäkin lajia.

Hannu tuli avaamaan vihreäruutuinen esiliina lanteillaan ja vaarallisen näköinen keittiöveitsi kädessään. Hän näytti täydelliseltä kokilta – ja mieheltä.

– Anteeksi etten huomannut kysyä, pidätkö valkosipulista, hän pahoitteli suudeltuaan kolme kertaa, molemmille poskille ja suulle.

Olen aina inhonnut valkosipulia. – Olen aina rakastanut valkosipulia, vakuutin silmää räpäyttämättä.

Hannun tarjoilemana olisin syönyt vaikka pieniä kiviä.

– Kokki on hiukan myöhässä aikataulusta ja kaipaa seuraa, Hannu nauroi ja lähti taluttamaan minua keittiöön. – File ja punkkukastike ovat valmiina, mutta perunapaistos muhii vielä uunissa. Salaattikin pitää pilkkoa.

Asunto vaikutti suunnilleen samankokoiselta kuin Aaron-sedältä perimäni, ja sisustuskin näytti yhtä vankalta ja vanhanaikaiselta. Se tuntui hieman oudolta niin nuoren miehen makuun. Toisaalta, Hannuhan olikin arkeologi...

– Tervetuloa. Hannu ojensi minulle viinilasin.

– Mille kilistetään?

– Meille, suustani livahti ennen kuin ehdin ajatella ajatusta loppuun. Ei pitäisi intoilla liikaa.

– Paras mahdollinen kohde, Hannu hymyili ja kohotti lasinsa. – Siis meille.

Hän oli kattanut keittiöön. Se tuntui intiimiltä ja kodikkaalta. Ajatukseni alkoivat karkailla possunpunaiseen tulevaisuuteen, vaikka yritinkin pitää pään kylmänä. Kaikesta näki, ettei Hannu todellakaan touhunnut keittiössä ensimmäistä kertaa. Siemailin viiniäni ja katselin, miten hän pieni persiljan salamannopeasti leveällä veitsellä, vetäisi perunapaistoksen uunista, lämmitti kastikkeen ja sytytti kolmihaaraisen kynttelikön.

– A votre santé, madame. Hannu kohotti taas lasinsa. – Bon appétit.

Ruoka oli hyvää. Kestin jopa sen kirotun valkosipulin, jota oli onneksi käytetty hyvin kohtuullisesti. Enemmän perunapaistoksessa maistuikin juustogratiini ja joku yrtti, jonka nimestä minulla ei ollut hajuakaan. Viinin rohkaisemana, kun maistelimme jälkiruuaksi minttujäädykettä, heitin kysymyksen, joka oli pyörinyt kaiken aikaa jossakin taustalla: – Kuka se nainen on?

– Mikä nainen? Hannu näytti vilpittömän hämmästyneeltä.

– Se tyylikäs vanhempi nainen, jonka kanssa näin sinut Espan puistossa, sanoin. Ääneni kuulosti omissakin korvissani omituisen kimeältä. Ihan niin kuin olisin pelännyt vastausta.

– Hetkinen nyt... Hannu nuolaisi lusikkaansa ja naurahti sitten. – Ai tosiaan, minähän piipahdin Akateemisessa etsimässä yhtä kirjaa ja törmäsin vanhaan englanninopettajaani. Ei olla nähty vuosiin. Hänen nimensä on muuten Maire Friman, Hannu lisäsi.

– Niinkö?

En pystynyt jälkeenpäinkään määrittelemään, miksi minulle tuli äkkiä niin omituinen olo. Ehkä se johtui siitä, että Hannu ei katsonut suoraan silmiini vaan hiuksenhienosti ohi. Tai sitten jostakin aivan muusta syystä. Aavistuksesta.

– Juodaan kahvit olohuoneessa, kunhan olen pannut täällä paikat kuntoon, Hannu ehdotti ja kieltäytyi kaikesta avusta. – Tee sillä aikaa vaikka tupatarkastus.

Otin viinilasin mukaani ja kiertelin hitaasti vanhoissa huoneissa. Ilma tuntui hiukan tunkkaiselta. Asunnossa ei ollut pyyhitty pölyjä varmasti aikoihin. Vetäisin sormellani pitkän viivan kirjahyllyn reunaan ja pysähdyin tutkimaan kirjoituspöytää. Kaikki oli täydellisessä järjestyksessä – ja paksussa pölyssä. Kommunikaattoria ei näkynyt missään, tietokoneesta puhumattakaan. Missä ihmeessä Hannu oikein teki töitä ja kirjoitti raporttejaan?

Vilkaisin kirjahyllyä. Pelkkiä romaaneja, runsaasti klassikoita. Ei ensimmäistäkään arkeologiaa käsittelevää teosta.

Kävelin ikkunaan. Kova tuuli enteili lähestyvää sadetta. Oma kuvani heijastui ikkunasta salaperäisenä, tummat hiukset ja kasvojen kalpea soikio, kristallilasissa hehkuva punaviini – ja sitten...

– Taulu! minä henkäisin samalla hetkellä kun Hannu ilmestyi huoneeseen. Käännähdin rajusti. – Sama nainen!

– Mikä taulu? Ja mikä nainen? Naururypyt olivat hävinneet Hannun silmännurkista. Ehkä niitä ei ollut koskaan ollutkaan. Ehkä minä olin kuvitellut kaiken.

Peräännyin ja törmäsin ikkunalautaan. Viiniä läikähti parketille. Laskin lasin ikkunalaudalle.

– Se nainen, jonka näin sinun kanssasi puistossa... sama nainen hymyilee Terijoen Salven taukohuoneen kultakehyksisessä taulussa!

Minua alkoi pyörryttää. Otin molemmin käsin tukea ikkunalaudasta. Hannu seisoi vain metrin päässä, mutta minä en voinut enää perääntyä.

Ja sillä samalla hetkellä tajusin myös yhdennäköisyyden. Koko kuvio loksahti paikoilleen – pelottavan kirkkaasti.

– Se nainen ei ole sinun entinen englanninopettajasi, kuiskasin.

– Hän on sinun äitisi.

En pysty sanomaan, miten kauan seisoimme hiljaa toisiamme tuijottaen. Sitten, hyvin hitaasti Hannun kasvoille levisi hymy, yhtä kolea ja ylimielinen kuin taulun naisen hymy.

– Terävästi päätelty, hän sanoi ja istuutui tyynen rauhallisesti vanhaan nahkasohvaan. – Hän on tosiaan minun äitini, Mirjami Åberg, entinen Ekholm, omaa sukua Raappana. Erno Raappanan sisko ja Terijoen Salven omistaja. Hän perusti sairaalan ensimmäiseltä mieheltään eli minun isältäni perimillään rahoilla. Johannes Ekholm oli rikas mies. Ja Salve on hyvä bisnes. Äiti on onnistunut houkuttelemaan sinne varakasta väkeä, ja lahjoituksia on tullut monelta taholta. Tämä asuntokin on erään potilaan. Olen toiminut tässä pari kolme vuotta ikään kuin talonvahtina aina kun olen ollut maisemissa. Sillä tavalla minä Aaroniinkin tutustuin. Enkä ole muuten maksanut senttiäkään vuokraa, hän lisäsi ylpeästi.

– Edesmennyt isäni oli paljon tekemisissä vanhojen osakuntaveljiensä kanssa, Hannu jatkoi.

– Joten äidin oli helppo houkutella heitä sekä lahjoittajiksi että potilaiksi. Huomasit varmaan ne lahjoittajien hopealaatat ala-aulassa. Sikariportaastakaan ei puutu enää kuin Sulo Vilppaan ja Onni Pajusen nimet. Ne kaiverretaan heidän kuolemansa jälkeen. No, Sulon kohdallahan asia onkin jo ajankohtainen.

Otin viinilasin ikkunalaudalta ja puristin sitä niin kovaa, että sen olisi pitänyt kaiken järjen mukaan särkyä kädessäni. Tiesin olevani kuolemanvaarassa, mutta en saanut itseäni liikkeelle. En pystynyt edes yrittämään pakoa.

– Miksi? kuiskasin. Silmissä hämärtyi. Niitä oli alkanut kirvellä.

– Minä tarvitsen rahaa, Hannu sanoi kylmästi ja käveli baarikaapille. – Paljon rahaa.

– Mikä mies sinä oikein olet? Pakotin sanat suustani, vaikka ne tekivät ankarasti vastarintaa.

– No en ainakaan arkeologi, Hannu naurahti kylmästi. Hän kaatoi konjakkia pulleamahaiseen lasiin ja istuutui taas. Hän viittasi minuakin istumaan, mutta olin juuttunut siihen ikkunan eteen. – Kokki olen joskus ollut, keittiömestarikin muutaman kuukauden. Ja olen muuten viisi vuotta vanhempi kuin ajokorttini kertoo. Se on väärennetty. Oikea on kuivumassa. Joku saattaisi sanoa minua roistoksi tai luuseriksi, mutta ennen kaikkea minä olen peluri. Ja siksi minä tarvitsen rahaa. Helvetin paljon rahaa. Olen oleskellut viime aikoina pitkiä jaksoja Thaimaassa, mutta piileskelyn on nyt loputtava. Velkojia ei voi paeta loputtomiin.

– Entä äitisi... kähisin.

– Äitihän on koko suunnitelman aivot, Hannu heitti ylpeänä. Hän silmäili minua avoimen halveksivasti. – Ja muuten ainoa nainen jota olen koskaan ihaillut. Eikä hän hylkää poikaansa ikinä. Hän tekisi mitä tahansa minun vuokseni – ja on tehnytkin.

Nykäisin minihamettani ja suljin silkkipaitani ylimmät napit. Pelkäsin kuollakseni. Edessäni istui sataprosenttinen psykopaatti. Miten pelastuneet uhrit käsittelivätkään vastaavia tapauksia televisiosarjoissa? Ne hullut piti saada puhumaan. Niiden piti antaa paistatella omassa erinomaisuudessaan. Oli pitkitettävä tilannetta.

– Sinä puhuit äsken rahasta... yritin. – Tarkoitatko sinä Aaron-setää ja... minua? Viimeinen sana tuli taas pelkkänä kuiskauksena.

– Aaron Makkonen oli oikeasti mukava mies. Sääli että hänet piti tappaa.

Kylmä puhuri pyyhkäisi huoneen läpi. Minun lähtölaskentani oli alkanut.

– Kerro, onnistuin sanomaan. – Minusta minulla on oikeus tietää.

– Totta puhut, Hannu naurahti aivan arkipäiväisesti. – Varsinkin kun sinä et ole enää kertomassa kenellekään eteenpäin. Harmin paikka. Meillähän oli oikeastaan yllättävän mukavaa.

Hän teki käsillään muutaman rivon liikkeen. Minua oksetti.

– Äiti keksi sen kiristysyrityksen, Hannu sitten aloitti. – Ei Aaronilla mitään poikaa ole koskaan ollut, mutta Kirstiä hän muisteli usein, näytti kuvankin. Kirjoitin kirjeen ja panin kuoreen yhden kolarissa kuolleen kaverini kuvan, vaikka eihän tyyppi edes muistuttanut Aaronia. Olimme aivan varmoja, että ukko maksaisi, jos ei muuten niin oman henkensä suojelemiseksi. Erehdyttiin, ikävä kyllä. Niin paljon se prosessi kuitenkin otti vanhan miehen sydämelle, että hän alkoi saada lieviä infarkteja ja hakeutui Terijoen Salveen.

– Entä äitisi toinen aviomies, Lennart Åberg? Oliko... oliko hänen kuolemansa todella veneonnettomuus?

Hannu katsoi minua pitkin nenänvarttaan ja purskahti sitten nauruun: – Purjeveneessä saattaa sattua yhtä ja toista. Äiti oli sillä purjehduksella mukana ja ehkä hiukan edesauttoi tapahtumia, vaikka sitähän ei kukaan pysty todistamaan. Äiti on muuten aina pitänyt itseään vanhemmista miehistä – ja varakkaista...

Kaksi ruumista, ajattelin järkyttyneenä. Sillä naisella on omallatunnollaan ainakin kaksi murhaa.

– Tappoiko hän myös Vilho Joentakasen? kysyin. Oli pakko yrittää puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

– Ei minun tietääkseni. Hannu kohautti olkiaan. – Ei äitikään sentään joka paikkaan ehdi.

Ja taas hän räjähti kammottavaan nauruun.

– Miten minä tulen kuvaan mukaan? kysyin, kun nauru lakkasi.

– Minä kävin usein katsomassa Aaronia sairaalassa. Pelattiin shakkia ja puhuttiin niitä näitä. Minä sen ajatuksen hänen päähänsä istutin, siis että hänen kannattaisi testamentata omaisuutensa sukulaiselle, joka olisi valmis etsimään totuuden Kirstistä ja pojasta. Siitä tuli ukolle suorastaan pakkomielle, totuudesta nimittäin.

Käteni olivat jääkylmät ja jalat turtana. Tun sin kutistuvani niin vauhdilla, että kohta häviäisin näkymättömiin.

– No, minä poika autoin vanhaa kunnon Aaronia. Lupasin etsiä hänen surkeista sukulaisistaan perijän eli sen kaikkein surkeimman.

– Ja löysit minut, kuiskasin.

– Aivan. Hannu nyökkäsi kylmästi. – Vakuutin, että sinut olisi helppo houkutella tehtävään. Et ollut mikään etkä kukaan.

– Senkin sika! sihahdin epätoivoisesti, mutta sillä ei ollut minkäänlaista vaikutusta. Hannu silmäili minua täydellisen tunteettomasti.

– Autoin Aaronia jopa kirjeen laatimisessa. Kirstin kuva tosin vaihdettiin, koska emme halunneet ottaa riskiä, että olisit löytänyt Kirstin. Hän oli kuitenkin ollut oikeasti olemassa.

– Kuka se kuvan nainen sitten on? kuiskasin.

– Ei aavistustakaan, Hannu tuhahti. – Äiti löysi kuvan jostakin. Joku ulkomaalainen tyyppi.

Toinenkin kuva alkoi äkkiä pyöriä mielessäni

– Wiipurilaisen osakunnan vuosijuhlakirjan puuttuva kuva. Kuvio alkoi kirkastua.

– Erno Raappana, sanoin. – Oliko äitisi hänen daaminaan niissä osakunnan juhlissa?

– Ai sinä keksit senkin? Enpä olisi uskonut. Isä oli silloin jollain pitkällä matkalla, ja Erno oli vielä poikamies, joten äiti lähti veljensä daamiksi.

– Hänkö kävi poistamassa sen kuvan albumista? Ne siellä toimistossa kertoivat että...

– Aivan, Hannu keskeytti. – Emme halunneet ottaa mitään riskejä.

Olin saanut vastaukset melkein kaikkiin kysymyksiin. Vain vaikeimmat olivat jäljellä.

– Miten sinä... te... miten.... änkytin.

– Ai mitenkö tapoimme ukot? Se kävi todella helposti tyynyllä tukehduttamalla. Sulostahan tuli tavallaan turha uhri ja se on sinun syysi. Jos et olisi mennyt hermostuttamaan vanhaa miestä, hän saattaisi olla vielä elossa.

Katsoin edessäni istuvaa psykopaattia, hänen jääkylmiä silmiään ja kumaraa olemustaan – ja silloin viimeinenkin lenkki liittyi ketjuun.

– Sinä! huudahdin. – Sinä olit se hoitaja, joka tappoi Sulon. Sinähän tiesit milloin oikeilla hoitajilla oli osastokokous, joten...

– Aivan, Hannu keskeytti taas. – Äiti huolehti, ettei osaston ovea lukittu. Pukeuduin sisar hento valkoiseksi ja hoidin homman. Harvinaisen helppo nakki, mutta hankala todistaa.

Enää viimeinen kysymys. Kaikkein vaikein. Sen jälkeen minä kuolisin.

– Miten sinä... miten sinä kuvittelit pääseväsi lopullisesti käsiksi Aaron-sedän rahoihin?

Hannu katseli minua ällistyneenä. – Tietysti naimalla sinut ja järjestämällä sopivan ajan kuluttua kätevän pikku onnettomuuden! Sinähän olet käsittämättömän hyväuskoinen hölmö. Uskoit ilman muuta senkin, että joku hiippailija olisi muka tunkeutunut asuntoosi. Ei siellä kukaan käynyt, mutta minä pääsin tarinan varjolla mukavasti pukille. Meidät olisi muuten vihitty jossakin hiljaisesti, koska minullakin olisi ollut ikään kuin välit poikki sukulaisiini.

Hannu hymyili vinosti. – Mutta en minä sinua olisi kyllä kauan vaimonani katsellut. Olen tottunut sähäkämpiin ja vetävämpiin naisiin. Ja kuten sanottu, tarvitsen rahaa helvetin nopeasti. Nyt on kuitenkin keksittävä toisenlainen ratkaisu. Itse asiassa olenkin jo keksinyt sen...

Huoneeseen laskeutui kammottava hiljaisuus. Palaveri oli päättynyt. Vanha nahkasohva natisi Hannun noustessa hitaasti. Olen tottunut sähäkämpiin ja vetävämpiin naisiin... Lause pyöri ja kasvoi ja lopulta räjähti päässäni, sai minut liikkeelle, keräämään voimani, tarttumaan lähes täysinäiseen kristallilasiin, odottamaan että Hannu ehti tarpeeksi lähelle kädet ojossa valmiina kuristamaan. Silloin minä roiskautin viinin hänen silmilleen, paiskasin lasin lattiaan, sysäsin hänet raivokkaasti syrjään ja syöksyin ulos ja portaisiin.

En ole ikinä elämässäni huutanut niin kovaa, huusin yhtä soittoa kovempaa kuin höyrylaiva. Ehdittyäni pohjakerrokseen ainakin neljästä asunnosta oli rynnännyt ihmisiä rappuun.

– Sääli hyvää viiniä, sanoin juuri ennen kuin pyörryin paikalle kiiruhtaneen vanhemman herrasmiehen syliin.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.