Iiris Makkosen setäpuoli on kuollut ja jättänyt koko omaisuutensa Iirikselle. Perinnön ehdoksi Iiris saa tehtävän: hänen täytyy selvittää pelkkien valokuvien avulla kahden setäpuolen elämään liittyneen ihmisen henkilöllisyys. Kun Iiris kaivautuu yhä syvemmälle mysteeriin, hänelle selviää, että kyseessä ei olekaan hauska salapoliisileikki vaan vaarallinen tehtävä, joka muuttaa Iiriksen elämän – mutta täysin toisella tavalla kuin hän kuvitteli.

Minä vilkaisin seinällä olevaa taulua. Kultaisissa kehyksissä olevaa, suurikokoista naisen muotokuvaa. Naisen hymy oli kolea ja minä palelin, suorastaan hytisin. Oli kuin olisin istunut pakastimessa. Olin sisältä jääkylmä.

Taukohuoneen pöytää peitti suurikuvioinen vahakangas. Se oli täynnä raapeita. Ajattelin Sulo Vilpasta ja suklaanpaloja lattialla. Ja hoitajaa, joka hävisi jonnekin. Ajattelin Aaron-setää ja hänen kirjettään. Puristin Vuittonia kainalossani kuin pientä koiraa, kuin ainoaa turvaani. Tunsin poliisin katseen polttelevan kasvojani. Minun odotettiin sanovan jotakin, mutta olin jo sanonut kaiken. Olin kuvannut lyhyen kohtaamiseni Sulo Vilppaan kanssa moneen kertaan. Vain syyn tulooni olin jättänyt sanomatta.

Tai oikeammin, olin muotoillut syystä salonkikelpoisen. Olin kertonut Aaron-sedästä ja hänen kuolemastaan ja Sikariseuran pienestä ja tiiviistä ystäväjoukosta. Olin sanonut kokeneeni velvollisuudekseni käydä tervehtimässä sedän vanhimpia ystäviä edes muutaman kerran vuodessa.

Poliisi ei selvästikään uskonut minua. Omituista kyllä hän nielaisi täysin Florence Nightingale -sepitteeni, mutta epäili havaintoani
käytävällä kulkeneesta hoitajasta. Siitä hän kysyi monta kertaa.
– Sinut siis saattoi huoneeseen...
– Johanna Leppä, minä täydensin lauseen.
Joka kerta samalla tavalla. Minä en ollut ehtinyt olla osastolla kauaakaan. Tapahtumien kulku oli helppo muistaa ja toistaa.

Minut vastaanottanut nainen oli nimeltään Johanna Leppä. Nimi oli syöpynyt mieleeni mitä luultavimmin ikuisiksi ajoiksi siinä vaiheessa kun aloin huutaa Sulo Vilppaan huoneessa ja tämä kyseinen Johanna Leppä juoksi ensimmäisenä paikalle. Minä tarrasin hänen valkeaan takkiinsa. Sen rintamuksessa oli pieni nimikyltti. Kyltissä luki Johanna Leppä.
– Ja kun menit hakemaan vettä...
– Minä näin kuinka Sulon tai Sulon naapurin huoneesta tuli joku hoitaja ja käveli rivakasti poispäin.
– Ei kuitenkaan Johanna Leppä? Poliisi kysyi ja minä vakuutin kerta toisensa jälkeen, että kyseessä ei missään tapauksessa ollut Johanna Leppä. Eikä kukaan muukaan osaston hoitajista.

Minä kuvasin näkemäni henkilön niin tarkasti kuin pystyin. Mitään muita tuntomerkkejä en osannut antaa, vain tuon hieman kumaran asennon. Ihan kuin olisin kuvannut autoa ilmoittamalla, että siinä oli takaikkunassa tarra. Tiesin itsekin, ettei kuvaukseni perusteella löydettäisi ikinä ketään. Pahempaa oli kuitenkin käsittää se, ettei poliisi alkaisi tutkia Sulo Vilppaan kuolemaa.

Ei sitä kukaan ääneen sanonut, mutta silti se oli ilmiselvää. Vanhus kuoli sairaalassa. Vanhuksen luona vierailulla ollut nuorehko naisihminen järkyttyi. Sellaista sattuu. Minun kohdallani kuolema oli ensimmäinen. Minä kävelin suklaarasioineni Sulo Vilppaan huoneeseen, annoin selvästi kuihtuneen vanhuksen ahmia suklaapaloja kaksin käsin.

Hermostutin hiljaiseloon tottuneen vanhan miehen näyttämällä hänelle Kirstin valokuvaa. Sain hänet hämmentyneeksi esittämällä kysymyksiä, joiden täytyi sekoittaa hänen päänsä.
Sulo Vilpas kuoli ja olin varma, että joku tappoi hänet. Saatoinko se olla minä itse?

Poliisi kysyi vointiani. Minä valehtelin olevani kunnossa. Poliisi toisti rauhallisesti jo aiemmin kertomansa faktat. Kukaan sairaalan hoitajista ei ollut käynyt sen paremmin Sulon kuin
hänen huonenaapurinsa huoneessa. Kaikkien todistajanlausuntojen mukaan minä olin ainoa osasto kahdeksalle saapunut ulkopuolinen.

– Hoitajilla oli menossa viikkopalaveri, jossa kaikki osastolla työskentelevät istuvat samassa pienessä huoneessa, poliisi sanoi ja katsoi minua ystävällisesti.
– Viikkopalaverin ajaksi osaston ovi lukitaan.

Minä nyökkäsin ja käsitin, mitä se tarkoitti. Jos poliisit ylipäätään epäilisivät jotakuta, he epäilisivät vain minua. Minä mietin pitäisikö minun soittaa varatuomari Liikaselle heti vai vasta myöhemmin. Päätin säästää miehen pelastusrenkaaksi. Oloani kohensi jo pelkästään tieto siitä, että minulla oli sekä asianajaja että varaa sellaiseen. Vielä toistaiseksi pysyisin siis pinnalla omin voimin. Huolimatta siitä, ettei minua uskottu.

Kaivoin huulirasvan laukustani. Minulle on jäänyt kouluajoilta tapa rasvata huulia aina kun minun pitää saada aikaa ennen seuraavaa siirtoa. Tapa oli ärsyttänyt monia miesystävistäni.
Saatoin näet alkaa rasvata huuliani kesken mehevimmän riidan. Ja operaatio saattoi kestää kauan. Niin nytkin. Ehdin huomata kuinka toinen porvoolaispoliiseista jututti lasin takana seisovaa osastonhoitajaa ja kuinka nainen vilkaisi tämän tästä. Hän oli juhlavaatteissa. Hänet oli hälytetty paikalle poikansa kihlajaisista.

En osaa viittomakieltä, mutta toisaalta en ole kuurokaan. Kuulin käytävässä käydyn keskustelun selvästi. Ja niin kuuli minua puhuttanut poliisikin. Hän siirsi tuoliaan ja kysyi halusinko
lisätä lausuntooni jotakin. Minä pyöritin päätäni. Kaikki oli siinä.
Yksikään osaston 8 hoitajista ei ollut se, jonka minä olin käytävällä nähnyt. Minä näin kaikki työvuorossa olleet hoitajat ennen poliisien paikalle tuloa. Vaikka olin kauhuissani, havaitsin
nopeasti, mitä hoitajarivistöstä puuttui. Se hieman kumara asento. Pään muoto. Hartioiden ja pään suhde. Tiesin, ettei minun näkemäni hoitaja ollut siinä enkelikuorossa, joka parhaillaan sirkutti käytävän päässä olevassa ruokailunurkkauksessa ja oli yhtä mieltä siitä, että olin hysteerinen. Poliisin paikalle kutsumista pidettiin täysin tarpeettomana ja todella ikävänä ylilyöntinä. Osastonhoitaja ilmaisi asian suoraan. Ei tietenkään minulle vaan sille toiselle
poliisille. Minä vain satuin kuulemaan senkin sillä äänieristys sairaalassa oli surkea.

– Tämä on sairaala, jossa asuu vanhoja ihmisiä. Me joudumme kohtaamaan kuoleman tämän tästä. Vanhat ihmiset joutuvat tänne vasta, kun he eivät enää pärjää kotonaan. Jo heidän
saapuessaan me tiedämme, ettei yhteinen aikamme tule olemaan pitkä. Se on tietysti joka kerran omalla tavallaan järkyttävää ja surullista. Mutta myös täysin luonnollista. Sulo Vilpas sai elää pitkän ja rikkaan elämän. Ja hän sai kuolla onnellisena ja rakastettuna. On hyvin ikävää sekä Sulo Vilppaan itsensä että hänen perheensä vuoksi, ettei hänen kuolemaansa
kunnioiteta vaan siitä tehdään tällainen sirkus. Tämä... nainen, hän ei ole Sulo Vilppaan sukulainen, hän ei ole koskaan tätä ennen edes käynyt täällä. Oletteko te kysyneet, miksi hän tuli?
Vieras ihminen.

Paheksunta oli ilmeistä. Olin rikkonut sairaalan ja vanhuksia ympäröivän rauhan. Olin sotkenut kunnialliset ihmiset sekavaan vyyhteen, jonka molemmat päät olivat hukassa.

Rouva Vilpaskin oli saapunut. Tunnistin hänet heti, hänhän oli järkyttynyt, sureva leski. Päätin ottaa häneen yhteyttä myöhemmin. Viedä surunvalittelukukat. Se olisi suorastaan velvollisuuteni. Sulo Vilpashan kuoli syödessään  suklaakonvehteja, jotka minä hänelle kiikutin. Ei hän kuitenkaan suklaaseen kuollut, eikä vanhuuteen eikä sairaskohtaukseenkaan. Niin järjetöntä kuin se olikin, siinä istuessani minä tiesin, että niin Viljo Joentakanen, Aaron-setäni
kuin Sulo Vilpaskin olivat kuolleet koska heidät tapettiin. Kaikki kolme tapettiin. Se oli kaamea ajatus, mutta minä tunsin sen todeksi ja se sai minut suunniltani. Eikä ihme, ennen tätä järkyttävin kokemukseni oli ollut tien yli loikkineeseen jänikseen törmääminen.

Poliisi kysyi, oliko minulla vielä jotakin, josta haluaisin puhua, ja minä pudistin päätäni. Sanoin käsittäväni itsekin, että olin poissa tolaltani. Poliisi vakuutti sen olevan ymmärrettävää. Hän otti ylös yhteystietoni ja pyysi olemaan yhteydessä, mikäli mieleeni muistuisi vielä jotakin. Minä nousin ylös ja kättelin poliisia.

Menin ovelle. Osastonhoitaja katsoi minua lasi-ikkunoiden takaa seurassaan joku työhaalarinen mies. He näyttivät odottavan huoneeseen pääsyä. Minä käännyin poliisiin päin ja kysyin ruumiinavauksesta. Sellainenhan tällaisissa tapauksissa aina tehtäisiin?
– Jaa-a, poliisi sanoi. – Kai ne tekee, en minä kyllä ymmärrä miksi, kun mies kuolee sairaalassa valvotuissa olosuhteissa... Näitä on nähty, paljon pahempiakin kun vaan suklaat lattialla....
Eihän tässä nyt mitään ulkoisia merkkejä mistään muusta kuin luonnollisesta kuolemasta ole... Ja kun katsoo vanhan herran sairaskertomusta niin ihme on, että näinkin pitkään eli.

Minun teki mieli sanoa, että minun käsittääkseni Sulo Vilppaalla oli alzheimer ja parkinson eikä sydänvikaa. En kuitenkaan sanonut mitään. Tietoni olivat sangen puutteelliset. Rouva Vilpas oli maininnut ainoastaan sen, että hänen miehensä oli suurimman osan ajasta täysin omissa maailmoissaan. Mistään muusta ei ollut puhetta. Kyselisin rouva Vilppaalta asiasta sitten myöhemmin. Ja ehkä voisin soittaa yhdelle entiselle  poikaystävällekin. Hän ei ollut sarjassani siitä pahimmasta päästä, mutta aivan kuolettavan tylsä. Ja valitettavasti sitä mieltä, että minä olin ainoa oikea hänelle. Mies oli nykyisin valmis lääkäri ja virassa jossain Keski-Suomessa. Hän voisi varmasti valaista maallikkoa parkinsonin ja alzheimerin  yhdistelmästä.

Soittaisin hänelle vielä illalla, kysyisin mitä kuuluu, mutta en kuulostaisi liian innokkaalta. Muuten hän olisi oveni takana seuraavana aamuna. Jollei sitten ole jo ehtinyt vakiintua. Ennen kuin tekisin mitään, minun oli pakko saada jotakin rauhoittavaa.

Astelin ulos huoneesta ja nyökkäsin osastonhoitajalle. Hän ei sanonut mitään. Hänen ei tarvinnut. Minä näin, kuinka kiukkuinen hän oli. Kuka tahansa muu olisi saattanut luulla naista empaattiseksi ja ymmärtäväiseksi, mutta minulla on vuosikymmenten kokemus vihaansa nielevistä naisista. Minä voisin ennustaa raivokohtauksia samaan tapaan kuin meteorologit ennustavat säätä. Muuten voin olla ympäristön suhteen sokea ja kuuro, mutta raivoa minulta ei pystytä kätkemään.

Osastonhoitaja teki kaikkensa pysyäkseen rauhallisena. Kun ilmoitin haluavani ottaa osaa rouva Vilppaan suruun ja kysyin, mistä mahdollisesti löytäisin lesken, osastonhoitaja ei
edelleenkään kyennyt avaamaan suutaan. Hän nosti oikean kätensä ja puristi kätensä nyrkkiin. Etusormi osoitti aulan suuntaan kuin pistooli.

KÄVELIN KÄYTÄVÄN PÄÄHÄN JA ALAS portaita. Minä en ole koskaan ollut mikään itkeskelijä. Itkuun purskahtaminen ei kuulu repertuaariini. En kyynelehdi onnellisten loppujen enkä onnettomien rakkauksien edessä. Eivät vauvat eivätkä edes koirat saa silmiäni kostumaan. Minä en itke. Kun olimme lapsia,
veljeni keksivät mahtavan kidutusleikin. Toinen piti minusta kiinni ja toinen teki jotain inhottavaa, kuten pudotti minun mekkoni kaula-aukosta sisään muurahaisia. Vaikka veljet tekivät
mitä, minä purin hammasta, mutta en itkenyt ja niin veljet kyllästyivät. ”Se ei pillitä millään!” tihrusti nuorempi veljistäni räkä nenästä valuen.

Sulo Vilppaan lesken kohtaaminen oli vähällä räjäyttää padon. Minä esittäydyin ja sanoin olevani hirveän pahoillani. Rouva Vilpas tarttui käsiini molemmilla käsillään. Hän oli aivan tyyni, mutta surun syvyydestä ei ollut epäilystäkään. Rouva Vilppaan silmät olivat hyvin kirkkaat ja täynnä vuoripurojen vettä. Kyyneleet noruivat hitaasti, omia aikojaan rouvan ryppyisille kasvoille. Hän antoi niiden valua. Katsoi minua lempeästi ja kiitti siitä, että olin jaksanut ja viitsinyt tulla tapaamaan Suloa.
– Sulon piti tulla viikonloppuna kotiin kun meillä on sunnuntaina hääpäivä, viideskymmeneskuudes hääpäivä. Mutta nyt kävi sitten näin... Ei sitä koskaan tiedä, milloin musta kuolo päähän koppaa, niin kuin Aleksis Kivi aikoinaan kirjoitti... Sinä et saa Iiris, Iirishän se oli, syyttää itseäsi. Ei kuolemalle mitään voi. Se tulee omia aikojaan, kelloon katsomatta.

Se oli yksinkertaisesti liikaa. Minä puristin Sulo Vilppaan lesken pieniä linnunkämmeniä ja kysyin saisinko vaivata häntä jonakin päivä.
– Totta kai, kultaseni, rouva Vilpas sanoi.

ALA-AULASSA, OVEN VIERESSÄ OLI seinä täynnä pieniä hopeisia laattoja. En ollut huomannut niitä tullessani, miten olisinkaan. Terijoen Salveen mennessäni päähäni mahtui vain valokuvan salaperäinen Kirsti ja se, osaisiko Sulo Vilpas auttaa minua eteenpäin Aaron-sedän antamassa tehtävässä. Suoraan sanottuna selvitystyöni suurin motiivi oli vielä sairaalan ovesta
sisään astuessani raha. Minä olin alkanut nauttia asemastani varakkaana, vapaana naisena. Mahdollisuudet kohdata joku kelvollinen mies olivat moninkertaistuneet. Saatoinhan sedän
jättämän perinnön turvin käydä vähän muuallakin kuin lähikaupassa ja työvoimatoimistossa.

Vielä sairaalaan saapuessani olin sitä mieltä, että Aaron-sedän antama tehtävä oli eräänlainen peli. Kuin pieni survival game tai hyvä sudoku. Yltäkylläisten ihmisten harmitonta ajanvietettä. Tehtävän suorittaminenkin kiinnosti minua vielä sairaalaan tullessani ennen muuta tämän uuden elämäni, plussalla olevan pankkitilin ja ihanan Bulevardiasunnon takia.

Nyt, paria tuntia myöhemmin, peli oli päättynyt. Iiris Makkonen riisui vaaleanpunaiset silmälasinsa ja kasvoi hetkessä aikuiseksi. Uudet kengät hiersivät kantapäitä. Mutta epämiellyttävä oloni ei johtunut kengistä vaan siitä, että aloin käsittää, millaisessa liemessä olin. Aaron-sedän kirje oli  avunpyyntö eikä mikään minua varten laadittu joululahjaristikko.
Viljo Joentakanen, Sulo Vilpas ja Aaron-setä olivat kuolleet. Kaikki Terijoen Salvessa.

Minä hidastin askeleitani ja katselin vähän ympärilleni. Alakerrassa oli aulan lisäksi pieni kanttiini, kirjastohuone ja lisäksi erilaisia hoitohuoneita. Terijoen Salve näytti  ihanteelliselta paikalta vanhukselle, joka ei enää pärjännyt omassa kodissaan. Sisätilojen värit oli hyvin valittu. Keltaista, punaista, kahvinruskeaa, ripaus terrakottaa. Ei mitään steriiliä sairaalatunnelmaa. Sisällä Terijoen Salvessa paistoi aina aurinko. Sikariseuran jäsenten viimeinen kokoontumispaikka,
minä ajattelin. Vaikka ajatus kaiken jättämisestä ja jonnekin kauas lähtemisestä kieppuikin houkuttavana ympärilläni tiesin jo, että jäisin. Aurinkoranta ja loistohotelli saavat vielä odottaa.

Päätin soittaa Onni Pajuselle uudestaan. Minun oli puhuttava hänen kanssaan. Ja jossain välissä selvittäisin, millaisissa  olosuhteissa sikariseuran neljäs jäsen, Lennart Åberg, kuoli
kymmenisen vuotta sitten. Muistin arkistonhoitajan puhuneen jotain veneonnettomuudesta. Hän ehkä tietäisi myös sen, oliko Åbergilla perhettä. Ja jos oli, mistä mahdollisesti voisin heidät löytää. Ja jos arkistonhoitaja ei osaisi auttaa, minä keksisin kyllä jonkun muun, joka osaisi. Olen sen Aaron-sedälle velkaa, ajattelin, naputtelin taksinnumeron ja seisahduin taksikeskuksen jonotusmusiikin säestyksellä laattaseinän eteen.

Laattoja oli aika paljon. Arvelin niiden olevan sairaalan tukijoiden nimiä. Terijoen Salve oli upealla paikalla. Tontti oli suuri, sillä pelkästään piha-aluekin oli varmaan pari hehtaaria.
Rakennus oli huolellisesti peruskorjattu. Sen oli täytynyt vaatia paljon rahaa. Paikan markkinoinnin ja tukijoukkojen hankkimisen oli täytynyt olla näinä surkeiden vanhustenhuoltoolojen aikana suhteellisen helppoa. Mieluummin sitä yrityksensä hyväntekijänä kuin riistäjänä lehteen saa. Hopealaattoja oli kahden kokoisia
ja varmasti myös kahden hintaisia. Olin nähnyt vastaavia aiemminkin. Saattoihan nykyisin ostaa teatteristakin itselleen nimikkotuolin ja toimia sillä tavoin taiteen sponsorina. Laattoihin oli kaiverrettu firmojen nimiä: Sähkö Sepot Oy, Porvoon Paperi, Vene Wallgren, Emäsalon Eriste... Joissakin laatoissa oli
yksityishenkilöiden nimiä. Aurinko tuli esiin puiden takaa ja häikäisi niin, etten hetkeen nähnyt mitään. Jossakin yläkerroksissa soi puhelin.

Minä kaivoin laukustani upouudet aurinkolasini. Ensimmäiset merkkilasit, jotka minulla koskaan on ollut. Kalliimmat kuin viime
vuonna hankkimani talvitakki. Ja kalliimmat kuin Koivukylän vuodesohva. Asetellessani ihanuuksia silmilleni katseeni osui alarivin laattoihin, selvästi muita kiiltävämpiin. Mahdollisesti
myös muita uudempiin. Minä kumarruin. Aurinkolasien läpi kaikki näytti mustalta. Minusta tuntui, etten saa ilmaa. Vasemmassa
alareunassa oli viisi laattaa, joista kaksi viimeistä oli tyhjää. Niitä edeltäviin kolmeen oli kaiverrettu nimet Vilho Joentakanen, Lennart Åberg ja Aaron Makkonen

TAKSISSA PORVOON MOOTTORITIELLÄ sain Onni Pajusen kiinni ja sovin puhelintreffit seuraavaksi aamuksi. Pyysin Onni Pajusta
ehdottamaan hänelle sopivaa aikaa. Kuulin hänen kysyvän vaimoltaan, onko heillä jotakin seuraavana päivänä. Vaimo sanoi olevansa kampaajalla aamulla. Minä ymmärsin heti, että se olisi hyvä hetki. Silloin Onni Pajunen voisi puhua rauhassa.
Puhelun jälkeen tajusin, etten voisi missään tapauksessa olla yksin tänä iltana. En edes uskaltaisi. Minun oli saatava joku seurakseni. Yritin soittaa kaikille mahdollisille – säälittävää kyllä – myös mahdottomille ihmisille. Jopa sukulaisille. Sellaisillekin, joiden kanssa en ollut ehtinyt tai jaksanut olla missään tekemisissä vuosiin. Kenellekään ei sopinut. Vain osa jaksoi
teeskennellä olevansa pahoillaan. Puhelut eivät kestäneet kauan. Taksikuski katsoi minua säälivästi. Takapenkillä istui nainen, jolla ei tainnut olla lainkaan ystäviä.

Nousin pois Kämpin edessä, mutta vilkaistuani ravintolan ovesta sisään käännyin pois. Ei luksuselämää tänään. Olin aivan liian huterassa kunnossa esiintyäkseni tavoiteltavana sinkkuna.
Kaipasin jotakin pientä ja kotoisaa. Ja yhdet turvalliset käsivarret ympärilleni. Ensiksi kävisin apteekissa. Kantapääni kaipasivat laastaria tai keinoihoa. Kävelin kohti Yliopiston apteekkia, ja myönnetään, vilkuilin koko ajan taakseni.

ISTUIN NIIN, ETTÄ SELKÄNI TAKANA oli seinä ja näin koko ajan ovelle. Tilasin suurimman mahdollisen pihvin ja ison lasillisen
punaviiniä. Pihvin täytyi olla jokin outo vastareaktio. Minä en varsinaisesti ole mikään pihvi-ihminen. En edes muista, milloin
olisin iskenyt hampaani sisäfileeseen. Kun olin saanut ensimmäisen hörpyn, kaivoin kalenterin esiin. Olin siirtänyt muistilappuni kalenterin tyhjille sivuille, sillä aikatauluttoman
ihmisen kalenterilla ei juuri muuta käyttöä ole. Sitä paitsi osoitesivuille mahtui hyvin tekemään muistiinpanoja. Kaikki osoitteet kun olivat jääneet edellisvuoden kalenteriin. Luin vanhat muistiinpanoni läpi ja kirjoitin ylös kaikki mielessä pyörivät kysymykset. Kysymyslistani oli pitkä, moneen suuntaan säntäilevä ja se vei monta sivua: Onko osastolla 8 vain yksi ovi vai pääsikö käytävän päästä ulos tai toisiin kerroksiin? Onko kaikilla sairaalassa työskentelevillä yleisavain? Onko Terijoen Salven työntekijöistä yhteistä valokuvaa, sellaista pääoven edessä otettua, jollainen monien vanhainkotien työntekijöistä on. Mitä tapahtuisi, jos soittaisin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen ja kertoisin Sikariseurasta ja salaperäisestä
Kirstistä. Kiinnostuisivatko he ja tekisiväköt jutun, kuten olivat talvella tehneet sodan aikana Tampereen Tuomiokirkossa syntyneestä lapsesta ja sotilaasta, joka kuoli kirkon pihamaalle.

Kirstin kuva lehden kannessa ja alla teksti: Kuka on kuvan salaperäinen Kirsti? Ilmestyisikö Aaron-sedän kiristäjä kuvioihin takaisin julkisuuden myötä? Pääsisinkö hengestäni jo lehden ilmestymispäivänä? Keitä istuu Terijoen Salven johtokunnassa tai mikä sen päätöksiä tekevän elimen nimi sitten ikinä lieneekin? Mistä löydän Esko Raappanan? Jos mies asuu Espanjassa, voisiko Onni Pajunen olla yhteydessä häneen? Mihin Sulo Vilpas kuoli? Saako kuolinsyyn jostakin selville?

Tarjoilija toi ruuan ja minä tilasin lisää viiniä. Aloin hitaasti rentoutua. Tunsin oloni, jos en nyt turvalliseksi, kuitenkin huomattavasti paremmaksi. Ravintola alkoi täyttyä. Joku käheä-ääninen naislaulaja lauloi espanjaksi. Musiikki tuli levyltä ja minä halusin tuon saman levyn itselleni. Kävisin ostamassa sen heti huomenna. Entisessä elämässäni olin jättänyt levyt ostamatta
siitä saakka, kun cd-soittimeni oli hajonnut. Huomenna hankkisin sellaisenkin. Enkä osamaksulla niin kuin yleensä.

Jauhoin sekä pihviä että päivän tapahtumia hartaasti. Oloni vaihteli hirvittävän järkytyksen ja oudon kihelmöinnin välillä. Minua samaan aikaan sekä pelotti että kiihotti. Elämäni oli jo heittänyt kuperkeikkaa, mutta kokovoltti kierteellä oli vielä kesken. Ehkä punaviinillä oli osuutta asiaan, mutta tunsin oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni, että olin jollekin oikeasti tärkeä. Aaron-setä oli valinnut minut. Ja hiipivässä punaviinihumalassa ymmärsin miksi. Taisin olla sielultani neiti etsivä.

HUOMASIN MIEHEN VASTA TULLESSANI naistenhuoneesta. Hän istui baaritiskin muodostaman pienen kulman takana niin, että oli hyvinkin saattanut istua siinä jo silloin kun minä tulin ravintolaan. Miehen edessä oli lasi viiniä. Yksi lasi, ei kahta. Hän istui siis yksin. Hän ei huomannut minua sillä istui niin ajatuksissaan että vaikka rekka-auto olisi ajanut ohi ei mies välttämättä olisi sitä havainnut. Minä pysähdyin hänen pöytänsä viereen enkä voinut peittää ilahtumistani. Hannu Ekholm oli juuri
se, mitä minä nyt tarvitsin.
– Hannu Ekholm.
– Iiris Makkonen, mies vastasi yllättyneenä.
– Nyt harmittaa, että ehdin jo syödä, minä sanoin.
– Minä jo ajattelin, ettet sinä halua tavata minua, Hannu vastasi.
– Miksen haluaisi? minä ihmettelin.
– Kun et avaa minulle ovea. Se olin minä, joka kävin siellä toiveikkaana soittelemassa. Ihan vaan tiedoksi, se kuuluu käytävään kun ovia availlaan ja suljetaan.

Minä vedin tuolin alleni ja istuin Hannun pöytään. En käsittänyt mistä hän puhui. Kerroin olleeni koko päivän poissa. Hannu hymyili vinosti ja katsoi minua kuin valehtelisin.

– Mutta illansuussa kävit kotona, eikö? Ja kuulit kun innokas     naapuri soitteli kelloa ehdottaakseen illallista. Sinä lopetit liikkumisen kun kuulit ovikellon äänen. Suo anteeksi, mutta
sellaisenkin kuulee.

– Ei, minä vingahdin. – Minä en ole käynyt Aaron-sedän asunnossa koko päivänä. Lähdin aamulla asioille ja kävin Porvoossa. Porvoosta minä tulin suoraan tänne.

Hannu korjasi asentoaan, yskäisi, rypisti otsaansa ja katsoi sitten minuun kuin vakuuttaakseen, ettei tämä ollut mitään peliä. Hänen katseensa sai minut vavahtamaan. Hän oli aivan
vakavissaan. Punaviinisuojaukseni alkoi rapista. Päivän tapahtumat hyllyivät sisälläni kuin myrskyä enteilevä aallokko. Pakotin itseni käsittämään mitä Hannu oli juuri sanonut: hän
oli käynyt soittamassa Aaron-sedän ovikelloa pyytääkseen minut illalliselle. Hannu seisoi oven takana ja kuuli, että asunnossa oli joku.
– Herranjumala, minä sanoin. – Enhän minä voi mennä sinne enää ikinä!
Hannu laski kätensä minun käsieni päälle. Hänen täytyi tuntea kuinka vapisin. Hän yritti rauhoitella minua, sanoi uskovansa, että asiaan on jokin selitys. Minä pudistelin päätäni. Hannu ei tiennyt, hän ei voinut aavistaakaan millaisessa verkossa minä pyristelin. Minä olisin tietysti voinut kertoa hänelle, mutta en osannut enkä pystynyt. En ainakaan vielä. Tunsin kuinka maa liikkui jalkojeni alla. Olin jo ehtinyt kiintyä Aaron-sedän asuntoon, mutta pelkkä ajatuskin siitä, että joku oli ollut siellä...

Hannu katkaisi ajatukseni kysymällä, tiesinkö kenellä muulla oli sedän asunnon avain. Minä vastasin uskoneeni, että minä olin ainoa jolla sellainen on.

– Haluatko, että tulen sinun kanssasi sinne katsomaan onko sieltä viety jotain? Voin hyvin tulla. Siis jos vain huolit minut seuraksesi. Minä nyökkäsin. Ja oli vähällä, etten ruvennut itkemään. Tätä menoa minusta tulisi oikea itkupilli.

KAIKKI NÄYTTI OLEVAN NIIN KUIN ennenkin. Mitään ei oltu hajotettu, eikä pengottu niin kuin jännityselokuvissa aina on. En
huomannut, että mitään puuttuisi. Kaikki sedän arvoesineet olivat paikoillaan. Jos asunnossa joku oli käynyt, se joku ei ainakaan ollut mikään ammattivaras. Kaikki myytäväksi kelpaava
oli tallella.
– No? Hannu kysyi ja seisahtui taakseni.
– Ihan samalta täällä näyttää kuin aamullakin, minä sanoin ja kuulin itsekin, että kuulostin surkealta. Itsevarmuuteni oli tipotiessään. En ollut ollenkaan varma, uskaltaisinko jäädä
asuntoon yöksi. Minä käännyin kiittääkseni Hannua avusta, mutta hän suuteli minua ennen kuin ehdin sanoa mitään. Se oli sellainen jalat alta vievä suudelma, jollaisen jälkeen on ihan sama vaikka ratsuväki säntäisi ovesta sisään. Millään muulla ei ollut merkitystä. Vain sillä, että minua suudeltaisiin vielä vähän lisää...

HAVAHDUIN JOHONKIN ÄÄNEEN. SE EI ollut mikään kova ääni vaan pikemminkin aivan pienen pieni naksahdus. Avasin silmäni,
kaivauduin unen syvyyksistä kohti pintaa. Olin alaston. Lämpö holahti lävitseni. Ruumiini oli täynnä ihania muistijälkiä. Hannu Ekholm, minä ajattelin ja käännähdin koskettaakseni häntä,
mutta käteni tapasi tyhjää. Mies oli poissa, lähtenyt sanomatta ja suutelematta. Päästelin muutaman kirosanan ja sadattelin tyhmyyttäni.

Niinpä niin. Tietysti. Minä en tainnut oikein onnistua pitämään miehiä luonani. Nousin ylös ja kiedoin peiton ympärilleni. Hyvänolon tunne katosi yhtä nopeasti kuin mies vuoteestani. Pelko nosti jo päätään ja sekoittui sakeaan pettymykseen. Kurkkuani kuivasi, päätin käydä keittiössä juomassa lasin vettä.
Ja ottaisin disperiininkin. Ettei vain särkisi päätä aamulla.

Olin jo ovella, kun kuulin minut herättäneen äänen uudestaan. Se tuli selkäni takaa, Aaronsedän kylpyhuoneesta. Naks, naks, naks.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.