Iiris Makkosen setäpuoli on kuollut ja jättänyt koko omaisuutensa Iirikselle. Perinnön ehdoksi Iiris saa tehtävän: hänen täytyy selvittää pelkkien valokuvien avulla kahden setäpuolen elämään liittyneen ihmisen henkilöllisyys. Juuri kun Iiris alkaa saada asioihin selkoa, outo käänne vie tehtävää yhä kummallisempaan suuntaan.

Aloitin Aaron-sedän tehtävän selvittämisen helpoimmasta päästä. Menin käymään Hämeentiellä autokoulu Arposessa. Esittäydyin virkailijalle ajokortittomaksi ja ajopelkoiseksi naiseksi, joka oli joutunut pakon eteen, kun oli muuttamassa korpeen, jossa ei selvinnyt yleisten kulkuneuvojen avulla.

– Lähimmälle kaupalle on viisitoista kilometriä,
huokaisin. – Sitä matkaa ei pyöräile päivittäin saati köryyttele potkukelkalla.

Nainen oli samaa mieltä kanssani ja vakuutti, että oppisin pääkaupungin liikenteessä niin taitavaksi kuskiksi, että selviäisin vaikeuksitta maalla. Siinä vaiheessa otin laukusta esiin  mahdollisen serkkupuoleni valokuvan ja kiemurtelin muka hämillisenä.
– Eräs ystäväni oli täällä oppilaana, narrasin.
– Hän oli vielä autopelkoisempi ihminen kuin minä, mutta tämä opettaja valoi häneen itseluottamusta ja tänä päivänä hän ajelee suvereenisti Lontoon kaduilla. Olisiko mahdollista saada
sitten sama mies ajo-opettajaksi?

Annoin miehen kuvan naiselle. Hän katsoi kuvaa tarkasti ja pudisti sitten päätään.
– Kuva on kyllä otettu tuossa kadulla, mutta tällä miehellä ei ole mitään tekemistä firman kanssa. Teidän ystävänne on varmaan käynyt jotain toista autokoulua, nainen sanoi varmana.

Kiitin ja sanoin miettiväni vielä asiaa. Virkailija saattoi pitää minua miehenkipeänä vanhapiikana, joka oli törmännyt netissä mieheen, joka oli väittänyt olevansa ajo-opettaja ja pannut
todisteeksi kuvan. Ja nyt minä rassukka kiersin autokouluja läpi löytääkseni hänet. Varmasti näytinkin epätoivoiselta ikäneidolta, sillä en ollut ehtinyt hankkia itselleni uuteen rikkaaseen asemaani kuuluvaa vaatetusta. Pysähdyin näyteikkunan eteen katsomaan kuvaani ja päätin, että Tuhkimo heräisi pian loistoon.
Poikkesin vielä R-kioskissa ja muutamassa lähikaupassa ja esitin kuvan myyjille. Sanoin miehen nimeksi Saska Moilanen ja väitin hänen olevan ex-avomieheni, joka oli häipynyt noin vain ja vienyt minulle kuuluvia tavaroita. Joku tuttu oli muka nähnyt hänet näillä nurkilla.

– Komea mies, mutta kylmät pedon silmät ja hain hymy, R-kioskin myyjä sanoi. En ihmettele yhtään, että se nyysi sun kamoja. Mutta täällä sitä ei ole näkynyt, muistaisin kyllä.

Sama vastaus tuli muiltakin. Miehen yhteys autokouluun ja tähän seutuun oli eliminoitu. Kuva oli otettu täällä sattumalta. Onnittelin itseäni hyvin suoritetusta työstä. Kävelin kohti bussipysäkkiä ja mietin jo Wiipurilaista osakuntaa, kun mieleeni juolahti ikävä ajatus. Kuvahan saattoi esittää ketä tahansa. Sen lähettäjä oli saattanut napata kuvan ohikulkeneesta ihmisestä
ja väittää tätä Aaron-sedän pojaksi, vaikka mitään poikaa ei olisi olemassakaan. Aaronsetä oli rikas, ja raha oli saattanut  houkutella jotakuta, joka tiesi sedän ja salaperäisen Kirstin
yhdestä yhteisestä yöstä. Niinpä tämä tuntematon oli keksinyt juonen, jolla kiristää setää. Kokenut lakikettukin, kuten Aaron-setä, saattoi vanhemmiten pehmetä ja toivoa, että olisi sittenkin saanut jatkettua sukuaan. Oliko minun edes fiksua etsiä Kirstiä ja kuvan miestä? Jos mies olisi Aaronin poika, hän veisi perintöni DNA-testin avulla. Ja jos hän olisi rikollinen, niin kuin kiristäjä oli väittänyt, hän ei aikailisi, jos saisi tietää rikkaasta isästään. Minä jäisin nuolemaan näppejäni sellaisen pedon kanssa.

Palasin Bulevardille harkitsemaan jatkotoimiani. Olin perusluterilainen ihminen. Kun otin jotain tehtäväkseni, vein työn loppuun. Mutta kukaan ei pakottanut minua kertomaan
kaikkea sedän lakimiehille Liikaselle ja Kuortille. Voisin väittää teiden päätyneen umpikujaan ja unohtaa niin Kirstin kuin kuvan miehen. Pengoin sedän laatikoita, joissa olin nähnyt valokuvia ja löysin hänestä muutamia mustavalkoisia, nuoruudenaikaisia kuvia. Setä oli ollut komea mies, tummat kulmat ja tuuhea
tukka, terävä älykäs katse ja itsetietoinen ilme.

Tarkastelin rinnan sedän ja tuntemattoman miehen kuvaa. Yhdennäköisyyttä ei ollut, ei samanlaisia piirteitä. Entistä  vankemmin aloin uskoa, että mies oli Joku Jokunen. Miehen
charmi oli jo kadonnut, hänen suunsa ja silmiensä ilme ei enää vedonnut minuun. Kylmät pedon silmät ja hain hymy, oli kioskin tyttö sanonut, ja siltä minustakin näytti nyt

Jatkaisin silti tehtävää. Löytäisin vähän tai en mitään, niin kuin setä oli kirjeessään sanonut. Työni ei kuitenkaan loppuisi, hän oli vielä maininnut. Niinpä, voisin etsiä Kirstiä ja miestä loppuikäni tai olla etsivinäni ja antaa kahden kuukauden välein ympäripyöreitä raportteja asianajotoimistolle. Palkka juoksisi ja elämäni olisi helppoa ja ylellistä. Jossain vaiheessa miehetkin
varmaan kiinnostuisivat minusta, toisenlaiset miehet kuin ne luuserit, joita olin kohdannut. Rikas ei kuitenkaan löytänyt rikasta, jos en tekisi jotain itseni eteen. Lähdin kaupungille,
varasin kampaajan ja kiertelin kalliita putiikkeja. Annoin itseni asiantuntijoiden käsiin ja lopulta ajoin taksilla kotiin muutaman
sadan metrin matkan. En ollut mahtua kasseineni hissiin, ja kun lopulta pääsin asuntooni, olin innoissani kuin pikkutyttö. Minut oli selvästi luotu ylellistä elämää varten.

WIIPURILAINEN OSAKUNTA OLI LIIsankadulla vanhassa arvokkaassa kerrostalossa. Olin soittanut etukäteen ja sopinut tapaamisen arkistonhoitajan kanssa. Olin kertonut  suunnittelevani sukuhistoriikkia, jossa sedälläni Aaron Makkosella olisi tärkeä osa. Ja koska hän oli ollut innokas osakunnan jäsen, halusin valottaa myös tätä puolta hänen elämästään.

Olin täynnä itsevarmuutta astuessani osakunnan tiloihin. Uusi kampaus ja uudet vaatteet tekivät minusta tyylikkään naisen. Olin satsannut myös digikameraan, jotta voisin ottaa kuvia arkistojen aarteista, jos se olisi sallittua. Kännykänkin olin vaihtanut ja samalla numeron, sillä en kaivannut yhteydenottoja viime aikojen tuttavilta. Ja pistin opinnot jäihin, sillä olin palannut koulunpenkille pakon edessä hankkimaan paremmin työllistävää tutkintoa, jotta pääsisin eroon pätkätöistä.

Kolmekymmentäkaksivuotiaalle se oli ollut kova pala. Nyt minulla oli vapaus valita, mitä opiskelisin. Toimistohommiin en enää palaisi. Kielten opiskelu ulkomailla oli yksi vaihtoehto, sillä halusin nähdä maailmaa. Kiitos Aaron-sedän.

 Niin, Aaron. Osakunnan arkistonhoitaja johdatti minut kirjastoon. Hän oli vähän minua vanhempi nainen ja pahoitteli, ettei ollut tuntenut setääni. Kerroin, että setä oli ollut seniori
jo vuonna 1972, joten en olettanutkaan nykyisten työntekijöiden muistavan häntä.

– Setä mainitsi usein tuon vuoden vuosijuhlan, sanoin. – Hän oli viihtynyt vanhojen osakuntatovereidensa kanssa. Mahtaako siitä tilaisuudesta olla kuvia tai artikkelia?

Jos nainen ihmetteli kysymystäni, hänen ilmeensä ei ainakaan kavaltanut sitä. Hän kävi läpi hyllyjä ja toi pöydälle kyseisen vuoden vuosikirjan ja valokuvakansion. Nainen jätti minut selaamaan papereita ja lupasi, että saisin ottaa kuvia, jos löytäisin jotain kiinnostavaa. Hän meni istumaan sivummalle, ja minä aloin käännellä varoen pölyisen mapin sivuja. Vuosikirjassa
oli parin sivun verran tekstiä vuosijuhlasta ja paljon kuvia. Olin ottanut Kirstin kuvan mukaani muistin virkistykseksi, mutta nainen ei esiintynyt kirjassa. Yhdessä kuvassa setä istui neljän miehen seurassa ja jokaisella oli paksu sikari suussa. Miehet näyttivät tyytyväisiltä. Löysin saman kuvan albumista. Siinä se oli terävämpi ja alla luki hienostuneella kaunokirjoituksella:
”Sikariseuran jäsenet nauttivat havannalaisistaan. Vasemmalta Sulo Vilpas, Onni Pajunen, Aaron Makkonen, Lennart Åberg ja Vilho Joentakanen.”

Otin kuvan sivusta. Joku miehistä oli saattanut nähdä sedän Kirstin seurassa. Minun piti käydä tapaamassa heitä ja kysellä juhlasta. Selasin eteenpäin ja olin erottavinani Kirstin kuvassa,
jossa oli useita tanssivia pareja. Nainen oli selin kameraan, mutta katsoi vähän taaksepäin ja olin tunnistavinani hänet profiilista ja tukan tupeerauksesta. Hänellä oli pikkumusta yllään, ei tietenkään kuvani jakkupukua, ja oli mahdoton nähdä, oliko hänen kaulallaan ristikoru vai ei. Nainen ei tanssinut Aaronin eikä sikariseuralaisten, vaan nuoremman, ikäisensä, miehen kanssa. Ikuistin senkin kuvan kameralleni.

Albumin loppupuolella oli aukeama, jolta puuttui kuva. Myös sen alla oleva teksti oli osin kadonnut. Jäljelle jääneistä  sananpaloista päätellen kuva oli esittänyt jotain mestaria ja tämän viehättävää seuralaista. Olisiko se voinut olla Kirsti? Hänhän oli tullut juhliin jonkun osakuntalaisen mukana, mutta setä ei ollut nähnyt miestä eikä ollut kysynyt tämän perään.
Setä ei kuitenkaan ollut kursaillut penkoessaan Kirstin laukkua hotellissa, itselleen vieraan hullaannuksen vallassa, ja oli saanut valokuvan haltuunsa. Minun oli vaikea uskoa, että sedän
järki olisi ykskaks heikentynyt. Hän oli halunnut tietää, kuka nainen oli, löytää jonkin henkilöllisyyspaperin, mutta oli joutunut tyytymään valokuvaan. Ehkä Kirsti oli yllättänyt hänet kesken etsimisen ja setä oli pannut hätäpäissään kuvan taskuun. Minua ihmetytti, miksi hän ei ollut heti yrittänyt etsiä naista kuvan
avulla? Varmasti hän olisi päässyt tämän jäljille juhlassa olleiden ihmisten avulla. Oliko hän hävennyt kuvan anastamista? Oliko rakkauden huuma mennyt saman tien ohi? Oliko Kirsti ollut luvaton hedelmä? Mitä kaikkea setä oli jättänyt kertomatta minulle?

Vein albumin arkistonhoitajalle ja kysyin, tiesikö hän mitään Sikariseurasta. Hän pahoitteli tietämättömyyttään, mutta ohjasi minut seniorisihteerin luokse.

– He olivat niin charmantteja herroja, nainen hymyili leveästi, kun olin kertonut sukututkimuksestani ja toiveestani päästä haastattelemaan sedän ystäviä. – Oli suuri suru, kun me saimme tänne tiedon setäsi kuolemasta, nainen katsoi minua myötätuntoisesti. – Hän oli niin miellyttävä mies. Minä olin ihan nuori tyttö tuolloin, vasta opiskelut aloittanut, ja minusta oli ihana kuunnella näiden seniorien juttuja.

– Sedän kuolema oli todella menetys, nyökkäsin vakavana. – Entä nämä muut herrat, olisiko mahdollista saada heidän osoitteensa?
– Voi voi, naisen ilme meni murheelliseksi.
– Lennart Äberg ja Vilho Joentakanen ovat kuolleita. Lennart menehtyi veneonnettomuudessa kymmenisen vuotta sitten ja Vilho sydänkohtaukseen viime vuoden alkupuolella. Sulo Vilpas on huonona, hänellä on parkinson ja alzheimer. Hän on sairaalahoidossa ja tuskin tajuaa mitään maailmanmenosta.

– Vain Onni Pajunen on jäljellä, totesin.
– Ainakaan minä en ole kuullut päinvastaista, nainen sanoi. – Hän on vilkas karjalaispoika, ja jos muisti pelaa, hän kertoo varmasti vuolaasti sedästäsi.

– Entä sitten tämä, näytin naiselle kadonneen kuvan kohtaa. – Mikä mestari tässä on mahtanut olla naisseuralaisineen?
– Varmaan vuosijuhlamestari, nainen arveli.
– Tuona vuonna se oli Erno Raappana, oikein komea nuori mies, semmoinen vilkkuvasilmäinen. Minäkin oli häneen vähän ihastunut. Hän muutti sittemmin ulkomaille eikä hänestä
ole sen jälkeen kuulunut mitään.

NAINEN EI MUISTANUT, MINNE RAAPpana oli muuttanut. Jos hän oli ollut Kirstin seuralainen, oliko Kirsti lähtenyt häneen mukaansa?

Oliko poika mahdollisesti heidän tai oliko mies kasvattanut hänet omanaan, kunnes katkera totuus oli tullut ilmi? Näin jo mielessäni Kirstin makaavan kuolinvuoteellaan tunnustamassa,
että poika oli Aaronin. Siitä olisin voinut kehitellä vaikka mitä, mutta päätin keskittyä ensin Onni Pajuseen. Voisin myös käydä
sairaalassa tapaamassa Sulo Vilpasta. Eivätkö Alzheimer-potilaat muistaneet nimenomaan vanhoja asioita?
– Tiedätkö, missä sairaalassa Vilpas on? kysyin naiselta.
– Se on yksityinen sairaala, nainen sanoi heti.
– Sen perusti joskus 1980-luvulla viipurilaissyntyinen lääkäri, meidän osakunnan kantavia voimia aikoinaan. Sen nimi on Terijoen Salve ja se on lähellä Porvoota. Muistaakseni
Viljo Joentakanenkin oli siellä hoidettavana.

Nainen oli varsinainen tietotoimisto. Kiitin ja lupasin palata, jos tulisi lisää kysyttävää. Ovella mieleeni juolahti, että valokuvan katoaminen albumista oli aika erikoista. Varsinkin, jos se esitti Kirstiä. Utelin naiselta, oliko joku muukin kysellyt häneltä tuosta albumista. Hän pudisti päätään, ja palasin vielä arkistoon esittämään saman kysymyksen. Arkistonhoitaja ei muistanut, että kukaan olisi lähiaikoina pyytänyt nähtäväkseen tuon vuoden dokumentteja, mutta muisteli, että vuosi sitten joku nainen oli halunnut nähdä niitä. Kun kirjoitin nimeni vieraskirjaan, kääntelin sivuja viime vuoden alkuun ja luin nimet läpi. Ei Kirstiä, ei Raappanaa. Tuskin Kirsti olisi kirjoittanutkaan omaa nimeään, jos oli vienyt kuvan albumista.

Pähkäilin kuulemaani Monosen hautausliikkeen edessä ja soitin sitten lakitoimistoon. Varatuomari Liikanen vastasi heti ja juttelimme hetken niitä näitä. Sitten kysyin, missä sairaalassa
setä oli ollut hoidettavana?
– Se oli hänen vanhan osakuntatoverinsa perustama sairaala, Liikanen kertoi. – Porvoon lähellä, Terijoen Salve.

ILLALLA ASETUIN SEDÄN TYÖPÖYDÄN ääreen ja aloin kirjoittaa tarralapuille tietoja, jotka olin saanut kasaan. Kiinnittelin lappuja
vierekkäin, vaihtelin paikkoja ja yritin saada niitä muodostamaan järkevän kuvion. Kirstin kohdalle kirjoitin yhteen lappuun KUOLLUT? Kiristäminenhän oli loppunut siihen yhteen
kertaan, kun setä ei ollut suostunut maksamaan. Ehkä se oli ollut Kirstin epätoivoinen yritys saada sedältä hyvitystä rikoksiin taipuvaisesta pojastaan. Mutta miksi vasta nyt? Järkeeni ei millään mahtunut se, että setä sai olla rauhassa liki kolmekymmentäviisi vuotta.

Ulkomaille lähtenyt Raappana nousi taas mieleeni. Oliko hän kiristäjä? Päätäni alkoi särkeä ja hylkäsin hetkeksi paperini. Yksityisetsivän työ ei todellakaan ollut helppoa niin kuin dekkarit usein antoivat ymmärtää. Vaihdoin ylleni lenkkeilyvaatteet ja lähdin hölkkäämään Bulevardia kohti satamaa. En ollut mikään
urheilufriikki, enkä ollut koskaan ehtinyt tai jaksanut harrastaa mitään töiltäni tai epätoivoltani. Nyt ajattelin saada itseni timmiin kuntoon ulkomaanmatkoja varten. Halusin olla maailmannainen enkä sohvaperuna, kun majoittuisin loistohotelleihin tai vuokraisin Adrianmeren rannalta huvilan.

Vajosin haaveisiini ja havahduin vasta rannassa kahden humalaisen miehen örinään. Miehet huitoivat toisiaan ja näytti, että kunnon tappelu alkaisi millä hetkellä tahansa. Käännyin nopeasti takaisin tulosuuntaani ja näin, että kadut olivat aika hiljaiset. Kukaan ei olisi tullut avukseni, jos miehet olisivat hyökänneet kimppuuni ohittaessani heidät. Vain kakkukaupan ikkunan ääressä seisoi mies ja puhui kännykkäänsä. Hän oli selkä minuun päin ja syventynyt puheluunsa. Ohitin hänet ja puuskutin eteenpäin.

Pysähdyin hengähtämään keittiövälineliikkeen ikkunan eteen ja ihailin kiiltäviä teräsvempeleitä, joista puolen käyttötarkoitus oli minulle arvoitus. Pätkätyöläisen tuloilla ei harrastettu gourmetruokia. Voisin mennä jollekin kokkikurssille, tajusin, oppisin tien miehen sydämeen mahan kautta. Ostereita, kaviaaria, samppanjaa! Vesi kielellä pääsin kotiovelle ja näppäilin turvanumeron. Vilkaisin vaistomaisesti ympärilleni,
kun vedin raskaan oven auki. En halunnut kenenkään tuntemattoman pujahtavan sisään. Toisella puolella katua, Ekbergin kahvilan edessä seisoi sama mies, joka oli äsken puhunut puhelimeen kakkukaupan luona. Hän oli taas selkä minuun päin, mutta tunnistin hänet asennosta. Hän oli nostanut olkapäät korvia kohti ja pää oli alaspäin. Asento oli omituisen köyristynyt, niin kuin hän olisi peitellyt profiiliaan.

Ovi painui kiinni ja havahduin. Mies oli aivan vaaraton, vakuutin itselleni. Hän vain kuunteli vinkkejä tyttöystävältään ja veisi kohta rakkaalleen laatikollisen tämän lempileivoksia. Mies ei missään nimessä ollut seurannut minua. Kun katsoin verhojen lomasta kadulle, näin että mies oli jatkanut matkaansa.

Suihkussa käytyäni luin taas sedän kirjeen. Hänestä oli tuntunut, että kiristysyrityksen jälkeen häntä seurattiin.  Aikaisemmin olin vain ajatellut, että setä oli järkyttynyt kiristyksestä ja hänen aistinsa olivat toimineet ylivilkkaasti.
En voinut uskoa, että joku vaivautuisi seuraamaan minua, mutta päätin silti pysytellä valppaana. Ovikello pirisi ja olin kiljaista säikähdyksestä ääneen. Kuka? Yksikään tuttuni ei tiennyt,
missä olin. Kukaan ei ollut kuullut saamastani perinnöstä. Miten joku oli löytänyt minut? Ovikello soi uudelleen ja menin sydän pamppaillen eteiseen. Odotin, että joku alkaisi takoa ovea ja vaatisi päästä sisään. Sisarukseni olivat häikäilemättömiä ja ahneita ihmisiä, he kävisivät kuin korppikotkat kimppuuni. Kuka muuten perisi minut, jos minulle kävisi jotain?

Seisoin oven takana kuulostellen ja päätin, että soittaisin heti huomenna varatuomari Liikaselle ja tekisin testamentin. Sitten uskaltauduin ovisilmän eteen ja kurkistin käytävälle. Uppo-outo mies. Oliko hän sedän tuttuja? Miten hän ei ollut kuullut tämän kuolemasta?

– Kuka te olette ja mitä tahdotte? kysyin kovalla äänellä.
– Onko Aaron? mies puolestaan kysyi.
– Ei ole. Minä olen täällä pitämässä asunnosta huolta, vastasin välttelevästi. – Sukulainen.
– Eikö Aaron sitten ole kertonut minusta? mies ihmetteli.

Oli mieletöntä puhua oven läpi. Minua alkoi naurattaa hysteerisesti. Kohta mies tietenkin sanoisi, että oli Aaronin avioton poika. Mieskin näki kohtauksessa huvittavia piirteitä, sillä hän otti esiin ajokorttinsa ja nosti sen ovisilmän eteen. Hannu Ekholm, kaksi vuotta nuorempi kuin minä. Muistin nimen summerilistassa, avasin oveni ja esittelin itseni. Mies oli roteva,
parikymmentä senttiä pitempi kuin minä. Hänellä oli tumma tukka, joka oli kuin tylsällä puukolla siistitty, ruokkoamaton parta ja ruskettunut iho. Hän ojensi minulle viinipullon ja pyysi antamaan Aaronille.
– Minä olen arkeologi, Hannu Ekholm kertoi.
– Meillä on tapana Aaronin kanssa tuoda toisillemme matkoilta jokin matkakohteen viinierikoisuus. Tämä on Egyptistä.
– Sinä olet ollut kauan poissa, totesin ja pyysin hänet  peremmälle.

Vein viinin keittiöön ja mies seurasi perässä. Hän oli selvästi ymmällään, luuli kai minua talonvaltaajaksi, ja se taisin ollakin. Istuimme keittiön baaripöydän ääreen ja vasta nyt huomasin,
että keittiössä oli iso viinikaappi. Hannu kehotti minua panemaan tuomansa viinin alahyllylle, missä oli sille sopiva lämpötila.

– Minä olen ollut puolitoista vuotta kaivauksilla Egyptissä, Hannu kertoi. – Onko Aaronille sattunut jotain?

Kerroin Hannulle Aaron kuolemasta. Mies rykäisi muutaman kerran ja sanoi sitten, että setäni oli ollut hyvä ystävä. Loistava jutunkertoja, ja hän oli nauttinut suuresti niistä hetkistä, kun oli istunut Aaronin seurassa iltaa viiniä maistellen ja sikaria poltellen.

– Onpa ikävä asia, onpa tosiaan, Hannu hoki.
– Minun tietääkseni hänellä ei ollut mitään erityisempiä
sairauksia. Vanhuuden vaivoja vain.

– Sydän, sanoin ja mieleni teki silittää miehen hiuksia. Hän oli aidosti murheissaan. Ehdotin, että avaisimme jonkin viinipullon
ja pyysin miehen valitsemaan. Hannu otti espanjalaisen
punaviinin, joka kuvasi hänen mielestään Aaronin luonnetta.
– Kypsä, hedelmäinen, mutta kuitenkin itsetietoinen maku.

Minä en ollut asiantuntija. Minun viinini olivat olleet halvimmasta päästä, jos olin pystynyt ostamaan pullon. Kohotimme maljan Aaronin muistolle ja toivoin, ettei mies kysyisi, minne Aaron oli haudattu. Tiesin sedästäni nolostuttavan vähän. Viini oli vahvan aromikasta, ja jos Aaron oli ollut sellainen, oli todella harmi, ettemme olleet koskaan tavanneet.

– Oletko sinä, Hannu aloitti. – Minä tarkoitan, että miten asunnon käy? Onko Aaronilla paljon perijöitä?
– Aaron oli lapseton ja minä olen ainoa perijä, kerroin rehellisesti.

Mies nyökkäsi eikä kysellyt tarkemmin. Hän tiesi varmasti, että Aaron oli ollut varakas mies. Niin täytyi Hannunkin olla, sillä myös hänen asuntonsa oli suuri. Jos sellaista oli varaa pitää
tyhjänä matkojen aikana, oli pakko olla muutakin omaisuutta. Arkeologin palkasta minulla ei ollut käsitystä, mutta tuskin sillä kustannettiin tällaisen arvohuoneiston kuluja. Juttelimme jonkin aikaa, sitten mies haukotteli ja pyysi anteeksi. Hän oli matkustanut yhtä soittoa viisitoista tuntia ja matkalla oli ollut
kaikenlaisia viivästyksiä ja odotteluja, tulliselvittelyistä puhumattakaan. Hän kiitti viinistä ja lupasi tarjota minulle illallisen, kunhan olisi saanut itsensä ihmismäiseksi ja pakolliset
työasiat selvitettyä. Kun ovi oli painunut kiinni, huomasin eteisen pelistä, että hymyilin hömelösti.

– Iiris, sanoin itselleni. – Älä innostu, Iiris. Se oli vain naapurien keskeistä kohteliaisuutta.

Mutta hymyilin edelleen. Mies oli ollut miellyttävä, vaikka olikin ollut reissusta rähjäinen. Sivistynyt ja fiksu mies ja selvästi hän oli pitänyt minua vertaisenaan. Sitä raha teki. Koivukylässä
asuva Iiris Makkonen ei olisi saanut miehen silmiä tuikkimaan lämpimästi. Perijätär Iiris Makkonen sai. Minusta tuntui, että
olin muuton jälkeen muuttunut kaikin puolin. Puhuinkin eri lailla nykyisin, tajusin, en enää mä-sä-kieltä. Epävarmakaan en enää ollut. Minusta oli tullut aikuinen nainen. Lopultakin.

EN NÄHNYT HANNU EKHOLMIA LÄHIpäivinä. Arvelin, että hänen aikansa kului raportoinnissa ja muissa työasioissa. Jonkin kerran
kuulin hänen ovensa paukahtavan kiinni, mutta en tehnyt tikusta asiaa. Hän ottaisi yhteyttä, kun olisi illallisen aika.
Minä otin yhteyttä Onni Pajuseen. Kotinumerosta ei vastattu, joten kokeilin kännykkää ja tavoitin Onnin Teneriffalta. Hän tiesi, että Aaron oli kuollut, oli ollut hautajaisissakin ja kysyi vähän moittivasti, miksi paikalle ei ollut tullut sukulaisia. Onneksi hän ei odottanut vastausta, vaan murehti sitä, että Sikariseura
oli kutistunut kahteen henkilöön.
– Tuskin Sulosta enää on tupruttelijaksi, Onni huokaisi. – Viimeksi kun nähtiin, se luuli olevansa viisivuotias.
– Ikävä kuulla, sanoin. – Sitten hän ei taida enää muistaa niitä vuoden seitsemänkymmentäkaksi osakunnan vuosijuhlia.
– Eikös silloin ollut olympialaiset, Onni sanoi.

Auta armias, huokaisin. Onnikaan ei tainnut olla enää ihan tässä päivässä.

– Niin oli, Onni jatkoi. – Münchenissä. Siellä oli se terrori-isku.
– Minä siitä vuosijuhlasta, pistin väliin ja menin suoraan asiaan. – Muistatteko te sieltä Kirsti-nimistä naista, jonka seurassa Aaron vietti aikaansa?
– Kyllä, lämmintä piisaa, Onni sanoi.
– Milloin te palaatte Suomeen? kysyin jo melko toivottomana.
– Parin viikon kuluttua, Onni kertoi. – Kyllä ne asiat joutaa odottaa siihen. – Ei, ei, kaikki on kunnossa firmassa, Onni lisäsi.

Älysin, että Onni ei tahtonut puhua jonkun kuullen, vaimonsa varmaan. Lupasin soittaa uudelleen, ja Onni katkaisi puhelun. En tullut  hullua hurskaammaksi. Onni ehkä tiesi jotain Kirstistä, mutta yhtä hyvin hän saattoi muistella Sikariseuran muita meheviä naisjuttuja. Seuraavaksi soitin Sulo Vilppaan vaimolle.
Selitin jo tottuneesti historiikkitarinani ja rouva Vilpas pahoitteli, ettei Sulosta taitaisi olla enää apua.

– Joskus Sulo on tolkuissaan, mutta suurimman osan ajasta muissa maailmoissa, rouva kertoi.
– Voisinko minä käydä katsomassa häntä? Jospa hänellä sattuisi olemaan kirkas hetki? ehdotin varovasti.
– Menkää toki, rouva kehotti. – Hän on osastolla kahdeksan.
– Onko jotain, mitä minä voisin viedä hänelle? Mistä hän ilahtuisi?
– Hän pitää suklaakonvehdeista, rouva naurahti.
– Viekää pieni rasia.

Vihdoinkin eteenpäin, ajattelin ja lähdin ostamaan suklaapuodista rasian hienoja konvehteja. Kotiin palattuani selvitin netistä sairaalan sijainnin ja vierastuntien ajat. Automaattisesti rupesin etsimään bussien aikatauluja, mutta sitten muistin olevani varakas nainen ja päätin tilata aamuksi taksin. Jonakin päivänä minun täytyisi harkita ajokortin ajamista ja auton ostamista, sillä jatkuva taksilla ajaminen ei käynyt
pirtaani. Oli kiva tuhlata, mutta tunsin itseni ja tiesin, että uutuudenviehätys katoaisi ennen pitkää. Minusta voisi tulla hyvinkin pihi vanhetessani, mutta kenelle Aaronin omaisuus siirtyisi minun jälkeeni, se oli vielä epäselvää. Olin ottanut yhteyttä Liikaseen ja hän oli ihmetellyt asiaani, mutissut sitten, että koska kyse oli säätiöstä, hänen pitäisi tutkia lakipykälät tarkasti ennen kuin tekisimme viralliset paperit.

– Eihän tässä nyt mikään kiire ole, Liikanen oli sanonut. – Nuori ihminenhän te olette.
– Kuolo voi korjata koska tahansa, olin sanonut synkästi. – Minä en halua, että sukuni repii säätiön kappaleiksi.

Aamulla nousin taksiin konvehtirasia aidossa Vuittonin laukussani. Matka kesti puoli tuntia. Sairaala oli viehättävällä paikalla lähellä merta. Sitä ympäröi hyvin hoidettu puutarha ja siellä käyskenteli potilaita omin jaloin ja myös henkilökunnan
lykkiminä pyörätuoleissa. Taksikuski kysyi, jäisikö odottamaan rouvaa, ja rouva pyysi odottamaan. Tuskin minulla menisi kauan
aikaa Sulo Vilppaan luona. Jos hän olisi sekavassa tilassa, lähtisin saman tien pois. Osaston hoitaja ilahtui, kun kysyin Suloa.

– Hänellä on aika hyvä päivä tänään, nainen kertoi ja ohjasi minut huoneeseen viisi. – Katsopas, Sulo, kuka tuli käymään, nainen kujersi.

Vanha kuivettunut mies katsoi minua silmät ammollaan ja hänestä näki, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuka olin. Viimeistään nyt hän uskoi muistinsa menneen. Hemmetin hoitaja.

– Minä olen Aaron Makkosen veljentytär, sanoin nopeasti.

Pieni väläys kävi ukon silmissä ja hän viittasi istumaan. Hoitaja poistui maireasti hymyillen ja kun hän oli mennyt, kerroin että halusin tietää pari asiaa Aaronista. Otin suklaarasian esille
ja Sulon kieli lipaisi huulia. Hänen kätensä vapisivat, joten avasin rasian ja laskin sen peiton päälle hänen syliinsä. Hän pani konvehteja suuhunsa ja alkoi imeä niitä autuaana.

– Muistatteko te Kirsti-nimisen naisen osakunnan vuosijuhlissa kauan sitten? kysyin.

Miehen hampaaton suu oli täynnä suklaamössöä, mutta mielestäni hän nyökkäsi pienesti. Otin Kirstin kuvan esille, ja nyt Sulo nyökytteli innokkaammin. Sulanut suklaa valui suupielistä ja näytti siltä, etten saisi miehestä selkeää sanaa irti. Oli ollut virhe jättää rasia hänen syliinsä. En voinut kiskoa sitä poiskaan,
sillä se olisi voinut hermostuttaa hänet. Katsoin yöpöydälle ja näin tyhjän lasin ja tyhjän vesikannun. Huoneessa ei ollut lavuaaria, se oli kalustettu kodinomaiseksi tilaksi.

Paikan taksat olivat taatusti kalliit. Päätin käydä kansliassa pyytämässä vettä, se mairea nainen jouti hakemaan vettä potilaalleen. Kopissa ei kuitenkaan ollut ketään, odottelin hetken ja mietin, että tässä sairaalassa potilaat olivat oman onnensa nojassa ja saivat heittää henkensä rauhassa. Naisten nauru kantautui jostain, ja minua pisti vihaksi. Täytin kannun ja lähdin kohti huonetta viisi. Käytävän päässä valkoasuinen
hoitaja astui käytävälle joko Sulon tai sen viereisestä huoneesta. Kun ehdin sinne, hoitaja oli jo kadonnut toiseen huoneeseen. Minut valtasi omituinen pelon tunne. Hoitajan pään asento... Tempaisin Sulon huoneen oven auki
ja vesikannu tipahti lattialle.

Konvehdit olivat lennelleet ympäri huonetta. Sulon tyyny oli lattialla. Mies makasi kädet avuttomasti levällään sängyssä, kuin ristillä.

Minun ei tarvinnut mennä lähemmäs. Tiesin heti, että hän oli kuollut.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.