Iiris Makkosen setäpuoli on kuollut ja jättänyt koko omaisuutensa Iirikselle. Perinnön ehdoksi Iiris saa tehtävän: hänen täytyy selvittää pelkkien valokuvien avulla kahden setäpuolen elämään liittyneen ihmisen henkilöllisyys. Juuri kun Iiris alkaa saada asioihin selkoa, outo käänne vie tehtävää yhä kummallisempaan suuntaan.

Aloitin Aaron-sedän tehtävän selvittämisen helpoimmasta päästä. Menin käymään Hämeentiellä autokoulu Arposessa. Esittäydyin virkailijalle ajokortittomaksi ja ajopelkoiseksi naiseksi, joka oli joutunut pakon eteen, kun oli muuttamassa korpeen, jossa ei selvinnyt yleisten kulkuneuvojen avulla.

– Lähimmälle kaupalle on viisitoista kilometriä,
huokaisin. – Sitä matkaa ei pyöräile päivittäin saati köryyttele potkukelkalla.

Nainen oli samaa mieltä kanssani ja vakuutti, että oppisin pääkaupungin liikenteessä niin taitavaksi kuskiksi, että selviäisin vaikeuksitta maalla. Siinä vaiheessa otin laukusta esiin  mahdollisen serkkupuoleni valokuvan ja kiemurtelin muka hämillisenä.
– Eräs ystäväni oli täällä oppilaana, narrasin.
– Hän oli vielä autopelkoisempi ihminen kuin minä, mutta tämä opettaja valoi häneen itseluottamusta ja tänä päivänä hän ajelee suvereenisti Lontoon kaduilla. Olisiko mahdollista saada
sitten sama mies ajo-opettajaksi?

Annoin miehen kuvan naiselle. Hän katsoi kuvaa tarkasti ja pudisti sitten päätään.
– Kuva on kyllä otettu tuossa kadulla, mutta tällä miehellä ei ole mitään tekemistä firman kanssa. Teidän ystävänne on varmaan käynyt jotain toista autokoulua, nainen sanoi varmana.

Kiitin ja sanoin miettiväni vielä asiaa. Virkailija saattoi pitää minua miehenkipeänä vanhapiikana, joka oli törmännyt netissä mieheen, joka oli väittänyt olevansa ajo-opettaja ja pannut
todisteeksi kuvan. Ja nyt minä rassukka kiersin autokouluja läpi löytääkseni hänet. Varmasti näytinkin epätoivoiselta ikäneidolta, sillä en ollut ehtinyt hankkia itselleni uuteen rikkaaseen asemaani kuuluvaa vaatetusta. Pysähdyin näyteikkunan eteen katsomaan kuvaani ja päätin, että Tuhkimo heräisi pian loistoon.
Poikkesin vielä R-kioskissa ja muutamassa lähikaupassa ja esitin kuvan myyjille. Sanoin miehen nimeksi Saska Moilanen ja väitin hänen olevan ex-avomieheni, joka oli häipynyt noin vain ja vienyt minulle kuuluvia tavaroita. Joku tuttu oli muka nähnyt hänet näillä nurkilla.

– Komea mies, mutta kylmät pedon silmät ja hain hymy, R-kioskin myyjä sanoi. En ihmettele yhtään, että se nyysi sun kamoja. Mutta täällä sitä ei ole näkynyt, muistaisin kyllä.

Sama vastaus tuli muiltakin. Miehen yhteys autokouluun ja tähän seutuun oli eliminoitu. Kuva oli otettu täällä sattumalta. Onnittelin itseäni hyvin suoritetusta työstä. Kävelin kohti bussipysäkkiä ja mietin jo Wiipurilaista osakuntaa, kun mieleeni juolahti ikävä ajatus. Kuvahan saattoi esittää ketä tahansa. Sen lähettäjä oli saattanut napata kuvan ohikulkeneesta ihmisestä
ja väittää tätä Aaron-sedän pojaksi, vaikka mitään poikaa ei olisi olemassakaan. Aaronsetä oli rikas, ja raha oli saattanut  houkutella jotakuta, joka tiesi sedän ja salaperäisen Kirstin
yhdestä yhteisestä yöstä. Niinpä tämä tuntematon oli keksinyt juonen, jolla kiristää setää. Kokenut lakikettukin, kuten Aaron-setä, saattoi vanhemmiten pehmetä ja toivoa, että olisi sittenkin saanut jatkettua sukuaan. Oliko minun edes fiksua etsiä Kirstiä ja kuvan miestä? Jos mies olisi Aaronin poika, hän veisi perintöni DNA-testin avulla. Ja jos hän olisi rikollinen, niin kuin kiristäjä oli väittänyt, hän ei aikailisi, jos saisi tietää rikkaasta isästään. Minä jäisin nuolemaan näppejäni sellaisen pedon kanssa.

Palasin Bulevardille harkitsemaan jatkotoimiani. Olin perusluterilainen ihminen. Kun otin jotain tehtäväkseni, vein työn loppuun. Mutta kukaan ei pakottanut minua kertomaan
kaikkea sedän lakimiehille Liikaselle ja Kuortille. Voisin väittää teiden päätyneen umpikujaan ja unohtaa niin Kirstin kuin kuvan miehen. Pengoin sedän laatikoita, joissa olin nähnyt valokuvia ja löysin hänestä muutamia mustavalkoisia, nuoruudenaikaisia kuvia. Setä oli ollut komea mies, tummat kulmat ja tuuhea
tukka, terävä älykäs katse ja itsetietoinen ilme.

Tarkastelin rinnan sedän ja tuntemattoman miehen kuvaa. Yhdennäköisyyttä ei ollut, ei samanlaisia piirteitä. Entistä  vankemmin aloin uskoa, että mies oli Joku Jokunen. Miehen
charmi oli jo kadonnut, hänen suunsa ja silmiensä ilme ei enää vedonnut minuun. Kylmät pedon silmät ja hain hymy, oli kioskin tyttö sanonut, ja siltä minustakin näytti nyt

Jatkaisin silti tehtävää. Löytäisin vähän tai en mitään, niin kuin setä oli kirjeessään sanonut. Työni ei kuitenkaan loppuisi, hän oli vielä maininnut. Niinpä, voisin etsiä Kirstiä ja miestä loppuikäni tai olla etsivinäni ja antaa kahden kuukauden välein ympäripyöreitä raportteja asianajotoimistolle. Palkka juoksisi ja elämäni olisi helppoa ja ylellistä. Jossain vaiheessa miehetkin
varmaan kiinnostuisivat minusta, toisenlaiset miehet kuin ne luuserit, joita olin kohdannut. Rikas ei kuitenkaan löytänyt rikasta, jos en tekisi jotain itseni eteen. Lähdin kaupungille,
varasin kampaajan ja kiertelin kalliita putiikkeja. Annoin itseni asiantuntijoiden käsiin ja lopulta ajoin taksilla kotiin muutaman
sadan metrin matkan. En ollut mahtua kasseineni hissiin, ja kun lopulta pääsin asuntooni, olin innoissani kuin pikkutyttö. Minut oli selvästi luotu ylellistä elämää varten.

WIIPURILAINEN OSAKUNTA OLI LIIsankadulla vanhassa arvokkaassa kerrostalossa. Olin soittanut etukäteen ja sopinut tapaamisen arkistonhoitajan kanssa. Olin kertonut  suunnittelevani sukuhistoriikkia, jossa sedälläni Aaron Makkosella olisi tärkeä osa. Ja koska hän oli ollut innokas osakunnan jäsen, halusin valottaa myös tätä puolta hänen elämästään.

Olin täynnä itsevarmuutta astuessani osakunnan tiloihin. Uusi kampaus ja uudet vaatteet tekivät minusta tyylikkään naisen. Olin satsannut myös digikameraan, jotta voisin ottaa kuvia arkistojen aarteista, jos se olisi sallittua. Kännykänkin olin vaihtanut ja samalla numeron, sillä en kaivannut yhteydenottoja viime aikojen tuttavilta. Ja pistin opinnot jäihin, sillä olin palannut koulunpenkille pakon edessä hankkimaan paremmin työllistävää tutkintoa, jotta pääsisin eroon pätkätöistä.

Kolmekymmentäkaksivuotiaalle se oli ollut kova pala. Nyt minulla oli vapaus valita, mitä opiskelisin. Toimistohommiin en enää palaisi. Kielten opiskelu ulkomailla oli yksi vaihtoehto, sillä halusin nähdä maailmaa. Kiitos Aaron-sedän.

 Niin, Aaron. Osakunnan arkistonhoitaja johdatti minut kirjastoon. Hän oli vähän minua vanhempi nainen ja pahoitteli, ettei ollut tuntenut setääni. Kerroin, että setä oli ollut seniori
jo vuonna 1972, joten en olettanutkaan nykyisten työntekijöiden muistavan häntä.

– Setä mainitsi usein tuon vuoden vuosijuhlan, sanoin. – Hän oli viihtynyt vanhojen osakuntatovereidensa kanssa. Mahtaako siitä tilaisuudesta olla kuvia tai artikkelia?

Jos nainen ihmetteli kysymystäni, hänen ilmeensä ei ainakaan kavaltanut sitä. Hän kävi läpi hyllyjä ja toi pöydälle kyseisen vuoden vuosikirjan ja valokuvakansion. Nainen jätti minut selaamaan papereita ja lupasi, että saisin ottaa kuvia, jos löytäisin jotain kiinnostavaa. Hän meni istumaan sivummalle, ja minä aloin käännellä varoen pölyisen mapin sivuja. Vuosikirjassa
oli parin sivun verran tekstiä vuosijuhlasta ja paljon kuvia. Olin ottanut Kirstin kuvan mukaani muistin virkistykseksi, mutta nainen ei esiintynyt kirjassa. Yhdessä kuvassa setä istui neljän miehen seurassa ja jokaisella oli paksu sikari suussa. Miehet näyttivät tyytyväisiltä. Löysin saman kuvan albumista. Siinä se oli terävämpi ja alla luki hienostuneella kaunokirjoituksella:
”Sikariseuran jäsenet nauttivat havannalaisistaan. Vasemmalta Sulo Vilpas, Onni Pajunen, Aaron Makkonen, Lennart Åberg ja Vilho Joentakanen.”

Otin kuvan sivusta. Joku miehistä oli saattanut nähdä sedän Kirstin seurassa. Minun piti käydä tapaamassa heitä ja kysellä juhlasta. Selasin eteenpäin ja olin erottavinani Kirstin kuvassa,
jossa oli useita tanssivia pareja. Nainen oli selin kameraan, mutta katsoi vähän taaksepäin ja olin tunnistavinani hänet profiilista ja tukan tupeerauksesta. Hänellä oli pikkumusta yllään, ei tietenkään kuvani jakkupukua, ja oli mahdoton nähdä, oliko hänen kaulallaan ristikoru vai ei. Nainen ei tanssinut Aaronin eikä sikariseuralaisten, vaan nuoremman, ikäisensä, miehen kanssa. Ikuistin senkin kuvan kameralleni.

Albumin loppupuolella oli aukeama, jolta puuttui kuva. Myös sen alla oleva teksti oli osin kadonnut. Jäljelle jääneistä  sananpaloista päätellen kuva oli esittänyt jotain mestaria ja tämän viehättävää seuralaista. Olisiko se voinut olla Kirsti? Hänhän oli tullut juhliin jonkun osakuntalaisen mukana, mutta setä ei ollut nähnyt miestä eikä ollut kysynyt tämän perään.
Setä ei kuitenkaan ollut kursaillut penkoessaan Kirstin laukkua hotellissa, itselleen vieraan hullaannuksen vallassa, ja oli saanut valokuvan haltuunsa. Minun oli vaikea uskoa, että sedän
järki olisi ykskaks heikentynyt. Hän oli halunnut tietää, kuka nainen oli, löytää jonkin henkilöllisyyspaperin, mutta oli joutunut tyytymään valokuvaan. Ehkä Kirsti oli yllättänyt hänet kesken etsimisen ja setä oli pannut hätäpäissään kuvan taskuun. Minua ihmetytti, miksi hän ei ollut heti yrittänyt etsiä naista kuvan
avulla? Varmasti hän olisi päässyt tämän jäljille juhlassa olleiden ihmisten avulla. Oliko hän hävennyt kuvan anastamista? Oliko rakkauden huuma mennyt saman tien ohi? Oliko Kirsti ollut luvaton hedelmä? Mitä kaikkea setä oli jättänyt kertomatta minulle?

Vein albumin arkistonhoitajalle ja kysyin, tiesikö hän mitään Sikariseurasta. Hän pahoitteli tietämättömyyttään, mutta ohjasi minut seniorisihteerin luokse.

– He olivat niin charmantteja herroja, nainen hymyili leveästi, kun olin kertonut sukututkimuksestani ja toiveestani päästä haastattelemaan sedän ystäviä. – Oli suuri suru, kun me saimme tänne tiedon setäsi kuolemasta, nainen katsoi minua myötätuntoisesti. – Hän oli niin miellyttävä mies. Minä olin ihan nuori tyttö tuolloin, vasta opiskelut aloittanut, ja minusta oli ihana kuunnella näiden seniorien juttuja.

– Sedän kuolema oli todella menetys, nyökkäsin vakavana. – Entä nämä muut herrat, olisiko mahdollista saada heidän osoitteensa?
– Voi voi, naisen ilme meni murheelliseksi.
– Lennart Äberg ja Vilho Joentakanen ovat kuolleita. Lennart menehtyi veneonnettomuudessa kymmenisen vuotta sitten ja Vilho sydänkohtaukseen viime vuoden alkupuolella. Sulo Vilpas on huonona, hänellä on parkinson ja alzheimer. Hän on sairaalahoidossa ja tuskin tajuaa mitään maailmanmenosta.

– Vain Onni Pajunen on jäljellä, totesin.
– Ainakaan minä en ole kuullut päinvastaista, nainen sanoi. – Hän on vilkas karjalaispoika, ja jos muisti pelaa, hän kertoo varmasti vuolaasti sedästäsi.

– Entä sitten tämä, näytin naiselle kadonneen kuvan kohtaa. – Mikä mestari tässä on mahtanut olla naisseuralaisineen?
– Varmaan vuosijuhlamestari, nainen arveli.
– Tuona vuonna se oli Erno Raappana, oikein komea nuori mies, semmoinen vilkkuvasilmäinen. Minäkin oli häneen vähän ihastunut. Hän muutti sittemmin ulkomaille eikä hänestä
ole sen jälkeen kuulunut mitään.

NAINEN EI MUISTANUT, MINNE RAAPpana oli muuttanut. Jos hän oli ollut Kirstin seuralainen, oliko Kirsti lähtenyt häneen mukaansa?

Oliko poika mahdollisesti heidän tai oliko mies kasvattanut hänet omanaan, kunnes katkera totuus oli tullut ilmi? Näin jo mielessäni Kirstin makaavan kuolinvuoteellaan tunnustamassa,
että poika oli Aaronin. Siitä olisin voinut kehitellä vaikka mitä, mutta päätin keskittyä ensin Onni Pajuseen. Voisin myös käydä
sairaalassa tapaamassa Sulo Vilpasta. Eivätkö Alzheimer-potilaat muistaneet nimenomaan vanhoja asioita?
– Tiedätkö, missä sairaalassa Vilpas on? kysyin naiselta.
– Se on yksityinen sairaala, nainen sanoi heti.
– Sen perusti joskus 1980-luvulla viipurilaissyntyinen lääkäri, meidän osakunnan kantavia voimia aikoinaan. Sen nimi on Terijoen Salve ja se on lähellä Porvoota. Muistaakseni
Viljo Joentakanenkin oli siellä hoidettavana.

Nainen oli varsinainen tietotoimisto. Kiitin ja lupasin palata, jos tulisi lisää kysyttävää. Ovella mieleeni juolahti, että valokuvan katoaminen albumista oli aika erikoista. Varsinkin, jos se esitti Kirstiä. Utelin naiselta, oliko joku muukin kysellyt häneltä tuosta albumista. Hän pudisti päätään, ja palasin vielä arkistoon esittämään saman kysymyksen. Arkistonhoitaja ei muistanut, että kukaan olisi lähiaikoina pyytänyt nähtäväkseen tuon vuoden dokumentteja, mutta muisteli, että vuosi sitten joku nainen oli halunnut nähdä niitä. Kun kirjoitin nimeni vieraskirjaan, kääntelin sivuja viime vuoden alkuun ja luin nimet läpi. Ei Kirstiä, ei Raappanaa. Tuskin Kirsti olisi kirjoittanutkaan omaa nimeään, jos oli vienyt kuvan albumista.

Pähkäilin kuulemaani Monosen hautausliikkeen edessä ja soitin sitten lakitoimistoon. Varatuomari Liikanen vastasi heti ja juttelimme hetken niitä näitä. Sitten kysyin, missä sairaalassa
setä oli ollut hoidettavana?
– Se oli hänen vanhan osakuntatoverinsa perustama sairaala, Liikanen kertoi. – Porvoon lähellä, Terijoen Salve.

ILLALLA ASETUIN SEDÄN TYÖPÖYDÄN ääreen ja aloin kirjoittaa tarralapuille tietoja, jotka olin saanut kasaan. Kiinnittelin lappuja
vierekkäin, vaihtelin paikkoja ja yritin saada niitä muodostamaan järkevän kuvion. Kirstin kohdalle kirjoitin yhteen lappuun KUOLLUT? Kiristäminenhän oli loppunut siihen yhteen
kertaan, kun setä ei ollut suostunut maksamaan. Ehkä se oli ollut Kirstin epätoivoinen yritys saada sedältä hyvitystä rikoksiin taipuvaisesta pojastaan. Mutta miksi vasta nyt? Järkeeni ei millään mahtunut se, että setä sai olla rauhassa liki kolmekymmentäviisi vuotta.

Ulkomaille lähtenyt Raappana nousi taas mieleeni. Oliko hän kiristäjä? Päätäni alkoi särkeä ja hylkäsin hetkeksi paperini. Yksityisetsivän työ ei todellakaan ollut helppoa niin kuin dekkarit usein antoivat ymmärtää. Vaihdoin ylleni lenkkeilyvaatteet ja lähdin hölkkäämään Bulevardia kohti satamaa. En ollut mikään
urheilufriikki, enkä ollut koskaan ehtinyt tai jaksanut harrastaa mitään töiltäni tai epätoivoltani. Nyt ajattelin saada itseni timmiin kuntoon ulkomaanmatkoja varten. Halusin olla maailmannainen enkä sohvaperuna, kun majoittuisin loistohotelleihin tai vuokraisin Adrianmeren rannalta huvilan.

Vajosin haaveisiini ja havahduin vasta rannassa kahden humalaisen miehen örinään. Miehet huitoivat toisiaan ja näytti, että kunnon tappelu alkaisi millä hetkellä tahansa. Käännyin nopeasti takaisin tulosuuntaani ja näin, että kadut olivat aika hiljaiset. Kukaan ei olisi tullut avukseni, jos miehet olisivat hyökänneet kimppuuni ohittaessani heidät. Vain kakkukaupan ikkunan ääressä seisoi mies ja puhui kännykkäänsä. Hän oli selkä minuun päin ja syventynyt puheluunsa. Ohitin hänet ja puuskutin eteenpäin.

Pysähdyin hengähtämään keittiövälineliikkeen ikkunan eteen ja ihailin kiiltäviä teräsvempeleitä, joista puolen käyttötarkoitus oli minulle arvoitus. Pätkätyöläisen tuloilla ei harrastettu gourmetruokia. Voisin mennä jollekin kokkikurssille, tajusin, oppisin tien miehen sydämeen mahan kautta. Ostereita, kaviaaria, samppanjaa! Vesi kielellä pääsin kotiovelle ja näppäilin turvanumeron. Vilkaisin vaistomaisesti ympärilleni,
kun vedin raskaan oven auki. En halunnut kenenkään tuntemattoman pujahtavan sisään. Toisella puolella katua, Ekbergin kahvilan edessä seisoi sama mies, joka oli äsken puhunut puhelimeen kakkukaupan luona. Hän oli taas selkä minuun päin, mutta tunnistin hänet asennosta. Hän oli nostanut olkapäät korvia kohti ja pää oli alaspäin. Asento oli omituisen köyristynyt, niin kuin hän olisi peitellyt profiiliaan.

Ovi painui kiinni ja havahduin. Mies oli aivan vaaraton, vakuutin itselleni. Hän vain kuunteli vinkkejä tyttöystävältään ja veisi kohta rakkaalleen laatikollisen tämän lempileivoksia. Mies ei missään nimessä ollut seurannut minua. Kun katsoin verhojen lomasta kadulle, näin että mies oli jatkanut matkaansa.

Suihkussa käytyäni luin taas sedän kirjeen. Hänestä oli tuntunut, että kiristysyrityksen jälkeen häntä seurattiin.  Aikaisemmin olin vain ajatellut, että setä oli järkyttynyt kiristyksestä ja hänen aistinsa olivat toimineet ylivilkkaasti.
En voinut uskoa, että joku vaivautuisi seuraamaan minua, mutta päätin silti pysytellä valppaana. Ovikello pirisi ja olin kiljaista säikähdyksestä ääneen. Kuka? Yksikään tuttuni ei tiennyt,
missä olin. Kukaan ei ollut kuullut saamastani perinnöstä. Miten joku oli löytänyt minut? Ovikello soi uudelleen ja menin sydän pamppaillen eteiseen. Odotin, että joku alkaisi takoa ovea ja vaatisi päästä sisään. Sisarukseni olivat häikäilemättömiä ja ahneita ihmisiä, he kävisivät kuin korppikotkat kimppuuni. Kuka muuten perisi minut, jos minulle kävisi jotain?

Seisoin oven takana kuulostellen ja päätin, että soittaisin heti huomenna varatuomari Liikaselle ja tekisin testamentin. Sitten uskaltauduin ovisilmän eteen ja kurkistin käytävälle. Uppo-outo mies. Oliko hän sedän tuttuja? Miten hän ei ollut kuullut tämän kuolemasta?

– Kuka te olette ja mitä tahdotte? kysyin kovalla äänellä.
– Onko Aaron? mies puolestaan kysyi.
– Ei ole. Minä olen täällä pitämässä asunnosta huolta, vastasin välttelevästi. – Sukulainen.
– Eikö Aaron sitten ole kertonut minusta? mies ihmetteli.

Oli mieletöntä puhua oven läpi. Minua alkoi naurattaa hysteerisesti. Kohta mies tietenkin sanoisi, että oli Aaronin avioton poika. Mieskin näki kohtauksessa huvittavia piirteitä, sillä hän otti esiin ajokorttinsa ja nosti sen ovisilmän eteen. Hannu Ekholm, kaksi vuotta nuorempi kuin minä. Muistin nimen summerilistassa, avasin oveni ja esittelin itseni. Mies oli roteva,
parikymmentä senttiä pitempi kuin minä. Hänellä oli tumma tukka, joka oli kuin tylsällä puukolla siistitty, ruokkoamaton parta ja ruskettunut iho. Hän ojensi minulle viinipullon ja pyysi antamaan Aaronille.
– Minä olen arkeologi, Hannu Ekholm kertoi.
– Meillä on tapana Aaronin kanssa tuoda toisillemme matkoilta jokin matkakohteen viinierikoisuus. Tämä on Egyptistä.
– Sinä olet ollut kauan poissa, totesin ja pyysin hänet  peremmälle.

Vein viinin keittiöön ja mies seurasi perässä. Hän oli selvästi ymmällään, luuli kai minua talonvaltaajaksi, ja se taisin ollakin. Istuimme keittiön baaripöydän ääreen ja vasta nyt huomasin,
että keittiössä oli iso viinikaappi. Hannu kehotti minua panemaan tuomansa viinin alahyllylle, missä oli sille sopiva lämpötila.

– Minä olen ollut puolitoista vuotta kaivauksilla Egyptissä, Hannu kertoi. – Onko Aaronille sattunut jotain?

Kerroin Hannulle Aaron kuolemasta. Mies rykäisi muutaman kerran ja sanoi sitten, että setäni oli ollut hyvä ystävä. Loistava jutunkertoja, ja hän oli nauttinut suuresti niistä hetkistä, kun oli istunut Aaronin seurassa iltaa viiniä maistellen ja sikaria poltellen.

– Onpa ikävä asia, onpa tosiaan, Hannu hoki.
– Minun tietääkseni hänellä ei ollut mitään erityisempiä
sairauksia. Vanhuuden vaivoja vain.

– Sydän, sanoin ja mieleni teki silittää miehen hiuksia. Hän oli aidosti murheissaan. Ehdotin, että avaisimme jonkin viinipullon
ja pyysin miehen valitsemaan. Hannu otti espanjalaisen
punaviinin, joka kuvasi hänen mielestään Aaronin luonnetta.
– Kypsä, hedelmäinen, mutta kuitenkin itsetietoinen maku.

Minä en ollut asiantuntija. Minun viinini olivat olleet halvimmasta päästä, jos olin pystynyt ostamaan pullon. Kohotimme maljan Aaronin muistolle ja toivoin, ettei mies kysyisi, minne Aaron oli haudattu. Tiesin sedästäni nolostuttavan vähän. Viini oli vahvan aromikasta, ja jos Aaron oli ollut sellainen, oli todella harmi, ettemme olleet koskaan tavanneet.

– Oletko sinä, Hannu aloitti. – Minä tarkoitan, että miten asunnon käy? Onko Aaronilla paljon perijöitä?
– Aaron oli lapseton ja minä olen ainoa perijä, kerroin rehellisesti.

Mies nyökkäsi eikä kysellyt tarkemmin. Hän tiesi varmasti, että Aaron oli ollut varakas mies. Niin täytyi Hannunkin olla, sillä myös hänen asuntonsa oli suuri. Jos sellaista oli varaa pitää
tyhjänä matkojen aikana, oli pakko olla muutakin omaisuutta. Arkeologin palkasta minulla ei ollut käsitystä, mutta tuskin sillä kustannettiin tällaisen arvohuoneiston kuluja. Juttelimme jonkin aikaa, sitten mies haukotteli ja pyysi anteeksi. Hän oli matkustanut yhtä soittoa viisitoista tuntia ja matkalla oli ollut
kaikenlaisia viivästyksiä ja odotteluja, tulliselvittelyistä puhumattakaan. Hän kiitti viinistä ja lupasi tarjota minulle illallisen, kunhan olisi saanut itsensä ihmismäiseksi ja pakolliset
työasiat selvitettyä. Kun ovi oli painunut kiinni, huomasin eteisen pelistä, että hymyilin hömelösti.

– Iiris, sanoin itselleni. – Älä innostu, Iiris. Se oli vain naapurien keskeistä kohteliaisuutta.

Mutta hymyilin edelleen. Mies oli ollut miellyttävä, vaikka olikin ollut reissusta rähjäinen. Sivistynyt ja fiksu mies ja selvästi hän oli pitänyt minua vertaisenaan. Sitä raha teki. Koivukylässä
asuva Iiris Makkonen ei olisi saanut miehen silmiä tuikkimaan lämpimästi. Perijätär Iiris Makkonen sai. Minusta tuntui, että
olin muuton jälkeen muuttunut kaikin puolin. Puhuinkin eri lailla nykyisin, tajusin, en enää mä-sä-kieltä. Epävarmakaan en enää ollut. Minusta oli tullut aikuinen nainen. Lopultakin.

EN NÄHNYT HANNU EKHOLMIA LÄHIpäivinä. Arvelin, että hänen aikansa kului raportoinnissa ja muissa työasioissa. Jonkin kerran
kuulin hänen ovensa paukahtavan kiinni, mutta en tehnyt tikusta asiaa. Hän ottaisi yhteyttä, kun olisi illallisen aika.
Minä otin yhteyttä Onni Pajuseen. Kotinumerosta ei vastattu, joten kokeilin kännykkää ja tavoitin Onnin Teneriffalta. Hän tiesi, että Aaron oli kuollut, oli ollut hautajaisissakin ja kysyi vähän moittivasti, miksi paikalle ei ollut tullut sukulaisia. Onneksi hän ei odottanut vastausta, vaan murehti sitä, että Sikariseura
oli kutistunut kahteen henkilöön.
– Tuskin Sulosta enää on tupruttelijaksi, Onni huokaisi. – Viimeksi kun nähtiin, se luuli olevansa viisivuotias.
– Ikävä kuulla, sanoin. – Sitten hän ei taida enää muistaa niitä vuoden seitsemänkymmentäkaksi osakunnan vuosijuhlia.
– Eikös silloin ollut olympialaiset, Onni sanoi.

Auta armias, huokaisin. Onnikaan ei tainnut olla enää ihan tässä päivässä.

– Niin oli, Onni jatkoi. – Münchenissä. Siellä oli se terrori-isku.
– Minä siitä vuosijuhlasta, pistin väliin ja menin suoraan asiaan. – Muistatteko te sieltä Kirsti-nimistä naista, jonka seurassa Aaron vietti aikaansa?
– Kyllä, lämmintä piisaa, Onni sanoi.
– Milloin te palaatte Suomeen? kysyin jo melko toivottomana.
– Parin viikon kuluttua, Onni kertoi. – Kyllä ne asiat joutaa odottaa siihen. – Ei, ei, kaikki on kunnossa firmassa, Onni lisäsi.

Älysin, että Onni ei tahtonut puhua jonkun kuullen, vaimonsa varmaan. Lupasin soittaa uudelleen, ja Onni katkaisi puhelun. En tullut  hullua hurskaammaksi. Onni ehkä tiesi jotain Kirstistä, mutta yhtä hyvin hän saattoi muistella Sikariseuran muita meheviä naisjuttuja. Seuraavaksi soitin Sulo Vilppaan vaimolle.
Selitin jo tottuneesti historiikkitarinani ja rouva Vilpas pahoitteli, ettei Sulosta taitaisi olla enää apua.

– Joskus Sulo on tolkuissaan, mutta suurimman osan ajasta muissa maailmoissa, rouva kertoi.
– Voisinko minä käydä katsomassa häntä? Jospa hänellä sattuisi olemaan kirkas hetki? ehdotin varovasti.
– Menkää toki, rouva kehotti. – Hän on osastolla kahdeksan.
– Onko jotain, mitä minä voisin viedä hänelle? Mistä hän ilahtuisi?
– Hän pitää suklaakonvehdeista, rouva naurahti.
– Viekää pieni rasia.

Vihdoinkin eteenpäin, ajattelin ja lähdin ostamaan suklaapuodista rasian hienoja konvehteja. Kotiin palattuani selvitin netistä sairaalan sijainnin ja vierastuntien ajat. Automaattisesti rupesin etsimään bussien aikatauluja, mutta sitten muistin olevani varakas nainen ja päätin tilata aamuksi taksin. Jonakin päivänä minun täytyisi harkita ajokortin ajamista ja auton ostamista, sillä jatkuva taksilla ajaminen ei käynyt
pirtaani. Oli kiva tuhlata, mutta tunsin itseni ja tiesin, että uutuudenviehätys katoaisi ennen pitkää. Minusta voisi tulla hyvinkin pihi vanhetessani, mutta kenelle Aaronin omaisuus siirtyisi minun jälkeeni, se oli vielä epäselvää. Olin ottanut yhteyttä Liikaseen ja hän oli ihmetellyt asiaani, mutissut sitten, että koska kyse oli säätiöstä, hänen pitäisi tutkia lakipykälät tarkasti ennen kuin tekisimme viralliset paperit.

– Eihän tässä nyt mikään kiire ole, Liikanen oli sanonut. – Nuori ihminenhän te olette.
– Kuolo voi korjata koska tahansa, olin sanonut synkästi. – Minä en halua, että sukuni repii säätiön kappaleiksi.

Aamulla nousin taksiin konvehtirasia aidossa Vuittonin laukussani. Matka kesti puoli tuntia. Sairaala oli viehättävällä paikalla lähellä merta. Sitä ympäröi hyvin hoidettu puutarha ja siellä käyskenteli potilaita omin jaloin ja myös henkilökunnan
lykkiminä pyörätuoleissa. Taksikuski kysyi, jäisikö odottamaan rouvaa, ja rouva pyysi odottamaan. Tuskin minulla menisi kauan
aikaa Sulo Vilppaan luona. Jos hän olisi sekavassa tilassa, lähtisin saman tien pois. Osaston hoitaja ilahtui, kun kysyin Suloa.

– Hänellä on aika hyvä päivä tänään, nainen kertoi ja ohjasi minut huoneeseen viisi. – Katsopas, Sulo, kuka tuli käymään, nainen kujersi.

Vanha kuivettunut mies katsoi minua silmät ammollaan ja hänestä näki, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuka olin. Viimeistään nyt hän uskoi muistinsa menneen. Hemmetin hoitaja.

– Minä olen Aaron Makkosen veljentytär, sanoin nopeasti.

Pieni väläys kävi ukon silmissä ja hän viittasi istumaan. Hoitaja poistui maireasti hymyillen ja kun hän oli mennyt, kerroin että halusin tietää pari asiaa Aaronista. Otin suklaarasian esille
ja Sulon kieli lipaisi huulia. Hänen kätensä vapisivat, joten avasin rasian ja laskin sen peiton päälle hänen syliinsä. Hän pani konvehteja suuhunsa ja alkoi imeä niitä autuaana.

– Muistatteko te Kirsti-nimisen naisen osakunnan vuosijuhlissa kauan sitten? kysyin.

Miehen hampaaton suu oli täynnä suklaamössöä, mutta mielestäni hän nyökkäsi pienesti. Otin Kirstin kuvan esille, ja nyt Sulo nyökytteli innokkaammin. Sulanut suklaa valui suupielistä ja näytti siltä, etten saisi miehestä selkeää sanaa irti. Oli ollut virhe jättää rasia hänen syliinsä. En voinut kiskoa sitä poiskaan,
sillä se olisi voinut hermostuttaa hänet. Katsoin yöpöydälle ja näin tyhjän lasin ja tyhjän vesikannun. Huoneessa ei ollut lavuaaria, se oli kalustettu kodinomaiseksi tilaksi.

Paikan taksat olivat taatusti kalliit. Päätin käydä kansliassa pyytämässä vettä, se mairea nainen jouti hakemaan vettä potilaalleen. Kopissa ei kuitenkaan ollut ketään, odottelin hetken ja mietin, että tässä sairaalassa potilaat olivat oman onnensa nojassa ja saivat heittää henkensä rauhassa. Naisten nauru kantautui jostain, ja minua pisti vihaksi. Täytin kannun ja lähdin kohti huonetta viisi. Käytävän päässä valkoasuinen
hoitaja astui käytävälle joko Sulon tai sen viereisestä huoneesta. Kun ehdin sinne, hoitaja oli jo kadonnut toiseen huoneeseen. Minut valtasi omituinen pelon tunne. Hoitajan pään asento... Tempaisin Sulon huoneen oven auki
ja vesikannu tipahti lattialle.

Konvehdit olivat lennelleet ympäri huonetta. Sulon tyyny oli lattialla. Mies makasi kädet avuttomasti levällään sängyssä, kuin ristillä.

Minun ei tarvinnut mennä lähemmäs. Tiesin heti, että hän oli kuollut.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.