Iiris Makkosen setäpuoli on kuollut ja jättänyt koko omaisuutensa Iirikselle. Perinnön ehdoksi Iiris saa tehtävän: hänen täytyy selvittää pelkkien valokuvien avulla kahden setäpuolen elämään liittyneen ihmisen henkilöllisyys. Juuri kun Iiris alkaa saada asioihin selkoa, outo käänne vie tehtävää yhä kummallisempaan suuntaan.

Aloitin Aaron-sedän tehtävän selvittämisen helpoimmasta päästä. Menin käymään Hämeentiellä autokoulu Arposessa. Esittäydyin virkailijalle ajokortittomaksi ja ajopelkoiseksi naiseksi, joka oli joutunut pakon eteen, kun oli muuttamassa korpeen, jossa ei selvinnyt yleisten kulkuneuvojen avulla.

– Lähimmälle kaupalle on viisitoista kilometriä,
huokaisin. – Sitä matkaa ei pyöräile päivittäin saati köryyttele potkukelkalla.

Nainen oli samaa mieltä kanssani ja vakuutti, että oppisin pääkaupungin liikenteessä niin taitavaksi kuskiksi, että selviäisin vaikeuksitta maalla. Siinä vaiheessa otin laukusta esiin  mahdollisen serkkupuoleni valokuvan ja kiemurtelin muka hämillisenä.
– Eräs ystäväni oli täällä oppilaana, narrasin.
– Hän oli vielä autopelkoisempi ihminen kuin minä, mutta tämä opettaja valoi häneen itseluottamusta ja tänä päivänä hän ajelee suvereenisti Lontoon kaduilla. Olisiko mahdollista saada
sitten sama mies ajo-opettajaksi?

Annoin miehen kuvan naiselle. Hän katsoi kuvaa tarkasti ja pudisti sitten päätään.
– Kuva on kyllä otettu tuossa kadulla, mutta tällä miehellä ei ole mitään tekemistä firman kanssa. Teidän ystävänne on varmaan käynyt jotain toista autokoulua, nainen sanoi varmana.

Kiitin ja sanoin miettiväni vielä asiaa. Virkailija saattoi pitää minua miehenkipeänä vanhapiikana, joka oli törmännyt netissä mieheen, joka oli väittänyt olevansa ajo-opettaja ja pannut
todisteeksi kuvan. Ja nyt minä rassukka kiersin autokouluja läpi löytääkseni hänet. Varmasti näytinkin epätoivoiselta ikäneidolta, sillä en ollut ehtinyt hankkia itselleni uuteen rikkaaseen asemaani kuuluvaa vaatetusta. Pysähdyin näyteikkunan eteen katsomaan kuvaani ja päätin, että Tuhkimo heräisi pian loistoon.
Poikkesin vielä R-kioskissa ja muutamassa lähikaupassa ja esitin kuvan myyjille. Sanoin miehen nimeksi Saska Moilanen ja väitin hänen olevan ex-avomieheni, joka oli häipynyt noin vain ja vienyt minulle kuuluvia tavaroita. Joku tuttu oli muka nähnyt hänet näillä nurkilla.

– Komea mies, mutta kylmät pedon silmät ja hain hymy, R-kioskin myyjä sanoi. En ihmettele yhtään, että se nyysi sun kamoja. Mutta täällä sitä ei ole näkynyt, muistaisin kyllä.

Sama vastaus tuli muiltakin. Miehen yhteys autokouluun ja tähän seutuun oli eliminoitu. Kuva oli otettu täällä sattumalta. Onnittelin itseäni hyvin suoritetusta työstä. Kävelin kohti bussipysäkkiä ja mietin jo Wiipurilaista osakuntaa, kun mieleeni juolahti ikävä ajatus. Kuvahan saattoi esittää ketä tahansa. Sen lähettäjä oli saattanut napata kuvan ohikulkeneesta ihmisestä
ja väittää tätä Aaron-sedän pojaksi, vaikka mitään poikaa ei olisi olemassakaan. Aaronsetä oli rikas, ja raha oli saattanut  houkutella jotakuta, joka tiesi sedän ja salaperäisen Kirstin
yhdestä yhteisestä yöstä. Niinpä tämä tuntematon oli keksinyt juonen, jolla kiristää setää. Kokenut lakikettukin, kuten Aaron-setä, saattoi vanhemmiten pehmetä ja toivoa, että olisi sittenkin saanut jatkettua sukuaan. Oliko minun edes fiksua etsiä Kirstiä ja kuvan miestä? Jos mies olisi Aaronin poika, hän veisi perintöni DNA-testin avulla. Ja jos hän olisi rikollinen, niin kuin kiristäjä oli väittänyt, hän ei aikailisi, jos saisi tietää rikkaasta isästään. Minä jäisin nuolemaan näppejäni sellaisen pedon kanssa.

Palasin Bulevardille harkitsemaan jatkotoimiani. Olin perusluterilainen ihminen. Kun otin jotain tehtäväkseni, vein työn loppuun. Mutta kukaan ei pakottanut minua kertomaan
kaikkea sedän lakimiehille Liikaselle ja Kuortille. Voisin väittää teiden päätyneen umpikujaan ja unohtaa niin Kirstin kuin kuvan miehen. Pengoin sedän laatikoita, joissa olin nähnyt valokuvia ja löysin hänestä muutamia mustavalkoisia, nuoruudenaikaisia kuvia. Setä oli ollut komea mies, tummat kulmat ja tuuhea
tukka, terävä älykäs katse ja itsetietoinen ilme.

Tarkastelin rinnan sedän ja tuntemattoman miehen kuvaa. Yhdennäköisyyttä ei ollut, ei samanlaisia piirteitä. Entistä  vankemmin aloin uskoa, että mies oli Joku Jokunen. Miehen
charmi oli jo kadonnut, hänen suunsa ja silmiensä ilme ei enää vedonnut minuun. Kylmät pedon silmät ja hain hymy, oli kioskin tyttö sanonut, ja siltä minustakin näytti nyt

Jatkaisin silti tehtävää. Löytäisin vähän tai en mitään, niin kuin setä oli kirjeessään sanonut. Työni ei kuitenkaan loppuisi, hän oli vielä maininnut. Niinpä, voisin etsiä Kirstiä ja miestä loppuikäni tai olla etsivinäni ja antaa kahden kuukauden välein ympäripyöreitä raportteja asianajotoimistolle. Palkka juoksisi ja elämäni olisi helppoa ja ylellistä. Jossain vaiheessa miehetkin
varmaan kiinnostuisivat minusta, toisenlaiset miehet kuin ne luuserit, joita olin kohdannut. Rikas ei kuitenkaan löytänyt rikasta, jos en tekisi jotain itseni eteen. Lähdin kaupungille,
varasin kampaajan ja kiertelin kalliita putiikkeja. Annoin itseni asiantuntijoiden käsiin ja lopulta ajoin taksilla kotiin muutaman
sadan metrin matkan. En ollut mahtua kasseineni hissiin, ja kun lopulta pääsin asuntooni, olin innoissani kuin pikkutyttö. Minut oli selvästi luotu ylellistä elämää varten.

WIIPURILAINEN OSAKUNTA OLI LIIsankadulla vanhassa arvokkaassa kerrostalossa. Olin soittanut etukäteen ja sopinut tapaamisen arkistonhoitajan kanssa. Olin kertonut  suunnittelevani sukuhistoriikkia, jossa sedälläni Aaron Makkosella olisi tärkeä osa. Ja koska hän oli ollut innokas osakunnan jäsen, halusin valottaa myös tätä puolta hänen elämästään.

Olin täynnä itsevarmuutta astuessani osakunnan tiloihin. Uusi kampaus ja uudet vaatteet tekivät minusta tyylikkään naisen. Olin satsannut myös digikameraan, jotta voisin ottaa kuvia arkistojen aarteista, jos se olisi sallittua. Kännykänkin olin vaihtanut ja samalla numeron, sillä en kaivannut yhteydenottoja viime aikojen tuttavilta. Ja pistin opinnot jäihin, sillä olin palannut koulunpenkille pakon edessä hankkimaan paremmin työllistävää tutkintoa, jotta pääsisin eroon pätkätöistä.

Kolmekymmentäkaksivuotiaalle se oli ollut kova pala. Nyt minulla oli vapaus valita, mitä opiskelisin. Toimistohommiin en enää palaisi. Kielten opiskelu ulkomailla oli yksi vaihtoehto, sillä halusin nähdä maailmaa. Kiitos Aaron-sedän.

 Niin, Aaron. Osakunnan arkistonhoitaja johdatti minut kirjastoon. Hän oli vähän minua vanhempi nainen ja pahoitteli, ettei ollut tuntenut setääni. Kerroin, että setä oli ollut seniori
jo vuonna 1972, joten en olettanutkaan nykyisten työntekijöiden muistavan häntä.

– Setä mainitsi usein tuon vuoden vuosijuhlan, sanoin. – Hän oli viihtynyt vanhojen osakuntatovereidensa kanssa. Mahtaako siitä tilaisuudesta olla kuvia tai artikkelia?

Jos nainen ihmetteli kysymystäni, hänen ilmeensä ei ainakaan kavaltanut sitä. Hän kävi läpi hyllyjä ja toi pöydälle kyseisen vuoden vuosikirjan ja valokuvakansion. Nainen jätti minut selaamaan papereita ja lupasi, että saisin ottaa kuvia, jos löytäisin jotain kiinnostavaa. Hän meni istumaan sivummalle, ja minä aloin käännellä varoen pölyisen mapin sivuja. Vuosikirjassa
oli parin sivun verran tekstiä vuosijuhlasta ja paljon kuvia. Olin ottanut Kirstin kuvan mukaani muistin virkistykseksi, mutta nainen ei esiintynyt kirjassa. Yhdessä kuvassa setä istui neljän miehen seurassa ja jokaisella oli paksu sikari suussa. Miehet näyttivät tyytyväisiltä. Löysin saman kuvan albumista. Siinä se oli terävämpi ja alla luki hienostuneella kaunokirjoituksella:
”Sikariseuran jäsenet nauttivat havannalaisistaan. Vasemmalta Sulo Vilpas, Onni Pajunen, Aaron Makkonen, Lennart Åberg ja Vilho Joentakanen.”

Otin kuvan sivusta. Joku miehistä oli saattanut nähdä sedän Kirstin seurassa. Minun piti käydä tapaamassa heitä ja kysellä juhlasta. Selasin eteenpäin ja olin erottavinani Kirstin kuvassa,
jossa oli useita tanssivia pareja. Nainen oli selin kameraan, mutta katsoi vähän taaksepäin ja olin tunnistavinani hänet profiilista ja tukan tupeerauksesta. Hänellä oli pikkumusta yllään, ei tietenkään kuvani jakkupukua, ja oli mahdoton nähdä, oliko hänen kaulallaan ristikoru vai ei. Nainen ei tanssinut Aaronin eikä sikariseuralaisten, vaan nuoremman, ikäisensä, miehen kanssa. Ikuistin senkin kuvan kameralleni.

Albumin loppupuolella oli aukeama, jolta puuttui kuva. Myös sen alla oleva teksti oli osin kadonnut. Jäljelle jääneistä  sananpaloista päätellen kuva oli esittänyt jotain mestaria ja tämän viehättävää seuralaista. Olisiko se voinut olla Kirsti? Hänhän oli tullut juhliin jonkun osakuntalaisen mukana, mutta setä ei ollut nähnyt miestä eikä ollut kysynyt tämän perään.
Setä ei kuitenkaan ollut kursaillut penkoessaan Kirstin laukkua hotellissa, itselleen vieraan hullaannuksen vallassa, ja oli saanut valokuvan haltuunsa. Minun oli vaikea uskoa, että sedän
järki olisi ykskaks heikentynyt. Hän oli halunnut tietää, kuka nainen oli, löytää jonkin henkilöllisyyspaperin, mutta oli joutunut tyytymään valokuvaan. Ehkä Kirsti oli yllättänyt hänet kesken etsimisen ja setä oli pannut hätäpäissään kuvan taskuun. Minua ihmetytti, miksi hän ei ollut heti yrittänyt etsiä naista kuvan
avulla? Varmasti hän olisi päässyt tämän jäljille juhlassa olleiden ihmisten avulla. Oliko hän hävennyt kuvan anastamista? Oliko rakkauden huuma mennyt saman tien ohi? Oliko Kirsti ollut luvaton hedelmä? Mitä kaikkea setä oli jättänyt kertomatta minulle?

Vein albumin arkistonhoitajalle ja kysyin, tiesikö hän mitään Sikariseurasta. Hän pahoitteli tietämättömyyttään, mutta ohjasi minut seniorisihteerin luokse.

– He olivat niin charmantteja herroja, nainen hymyili leveästi, kun olin kertonut sukututkimuksestani ja toiveestani päästä haastattelemaan sedän ystäviä. – Oli suuri suru, kun me saimme tänne tiedon setäsi kuolemasta, nainen katsoi minua myötätuntoisesti. – Hän oli niin miellyttävä mies. Minä olin ihan nuori tyttö tuolloin, vasta opiskelut aloittanut, ja minusta oli ihana kuunnella näiden seniorien juttuja.

– Sedän kuolema oli todella menetys, nyökkäsin vakavana. – Entä nämä muut herrat, olisiko mahdollista saada heidän osoitteensa?
– Voi voi, naisen ilme meni murheelliseksi.
– Lennart Äberg ja Vilho Joentakanen ovat kuolleita. Lennart menehtyi veneonnettomuudessa kymmenisen vuotta sitten ja Vilho sydänkohtaukseen viime vuoden alkupuolella. Sulo Vilpas on huonona, hänellä on parkinson ja alzheimer. Hän on sairaalahoidossa ja tuskin tajuaa mitään maailmanmenosta.

– Vain Onni Pajunen on jäljellä, totesin.
– Ainakaan minä en ole kuullut päinvastaista, nainen sanoi. – Hän on vilkas karjalaispoika, ja jos muisti pelaa, hän kertoo varmasti vuolaasti sedästäsi.

– Entä sitten tämä, näytin naiselle kadonneen kuvan kohtaa. – Mikä mestari tässä on mahtanut olla naisseuralaisineen?
– Varmaan vuosijuhlamestari, nainen arveli.
– Tuona vuonna se oli Erno Raappana, oikein komea nuori mies, semmoinen vilkkuvasilmäinen. Minäkin oli häneen vähän ihastunut. Hän muutti sittemmin ulkomaille eikä hänestä
ole sen jälkeen kuulunut mitään.

NAINEN EI MUISTANUT, MINNE RAAPpana oli muuttanut. Jos hän oli ollut Kirstin seuralainen, oliko Kirsti lähtenyt häneen mukaansa?

Oliko poika mahdollisesti heidän tai oliko mies kasvattanut hänet omanaan, kunnes katkera totuus oli tullut ilmi? Näin jo mielessäni Kirstin makaavan kuolinvuoteellaan tunnustamassa,
että poika oli Aaronin. Siitä olisin voinut kehitellä vaikka mitä, mutta päätin keskittyä ensin Onni Pajuseen. Voisin myös käydä
sairaalassa tapaamassa Sulo Vilpasta. Eivätkö Alzheimer-potilaat muistaneet nimenomaan vanhoja asioita?
– Tiedätkö, missä sairaalassa Vilpas on? kysyin naiselta.
– Se on yksityinen sairaala, nainen sanoi heti.
– Sen perusti joskus 1980-luvulla viipurilaissyntyinen lääkäri, meidän osakunnan kantavia voimia aikoinaan. Sen nimi on Terijoen Salve ja se on lähellä Porvoota. Muistaakseni
Viljo Joentakanenkin oli siellä hoidettavana.

Nainen oli varsinainen tietotoimisto. Kiitin ja lupasin palata, jos tulisi lisää kysyttävää. Ovella mieleeni juolahti, että valokuvan katoaminen albumista oli aika erikoista. Varsinkin, jos se esitti Kirstiä. Utelin naiselta, oliko joku muukin kysellyt häneltä tuosta albumista. Hän pudisti päätään, ja palasin vielä arkistoon esittämään saman kysymyksen. Arkistonhoitaja ei muistanut, että kukaan olisi lähiaikoina pyytänyt nähtäväkseen tuon vuoden dokumentteja, mutta muisteli, että vuosi sitten joku nainen oli halunnut nähdä niitä. Kun kirjoitin nimeni vieraskirjaan, kääntelin sivuja viime vuoden alkuun ja luin nimet läpi. Ei Kirstiä, ei Raappanaa. Tuskin Kirsti olisi kirjoittanutkaan omaa nimeään, jos oli vienyt kuvan albumista.

Pähkäilin kuulemaani Monosen hautausliikkeen edessä ja soitin sitten lakitoimistoon. Varatuomari Liikanen vastasi heti ja juttelimme hetken niitä näitä. Sitten kysyin, missä sairaalassa
setä oli ollut hoidettavana?
– Se oli hänen vanhan osakuntatoverinsa perustama sairaala, Liikanen kertoi. – Porvoon lähellä, Terijoen Salve.

ILLALLA ASETUIN SEDÄN TYÖPÖYDÄN ääreen ja aloin kirjoittaa tarralapuille tietoja, jotka olin saanut kasaan. Kiinnittelin lappuja
vierekkäin, vaihtelin paikkoja ja yritin saada niitä muodostamaan järkevän kuvion. Kirstin kohdalle kirjoitin yhteen lappuun KUOLLUT? Kiristäminenhän oli loppunut siihen yhteen
kertaan, kun setä ei ollut suostunut maksamaan. Ehkä se oli ollut Kirstin epätoivoinen yritys saada sedältä hyvitystä rikoksiin taipuvaisesta pojastaan. Mutta miksi vasta nyt? Järkeeni ei millään mahtunut se, että setä sai olla rauhassa liki kolmekymmentäviisi vuotta.

Ulkomaille lähtenyt Raappana nousi taas mieleeni. Oliko hän kiristäjä? Päätäni alkoi särkeä ja hylkäsin hetkeksi paperini. Yksityisetsivän työ ei todellakaan ollut helppoa niin kuin dekkarit usein antoivat ymmärtää. Vaihdoin ylleni lenkkeilyvaatteet ja lähdin hölkkäämään Bulevardia kohti satamaa. En ollut mikään
urheilufriikki, enkä ollut koskaan ehtinyt tai jaksanut harrastaa mitään töiltäni tai epätoivoltani. Nyt ajattelin saada itseni timmiin kuntoon ulkomaanmatkoja varten. Halusin olla maailmannainen enkä sohvaperuna, kun majoittuisin loistohotelleihin tai vuokraisin Adrianmeren rannalta huvilan.

Vajosin haaveisiini ja havahduin vasta rannassa kahden humalaisen miehen örinään. Miehet huitoivat toisiaan ja näytti, että kunnon tappelu alkaisi millä hetkellä tahansa. Käännyin nopeasti takaisin tulosuuntaani ja näin, että kadut olivat aika hiljaiset. Kukaan ei olisi tullut avukseni, jos miehet olisivat hyökänneet kimppuuni ohittaessani heidät. Vain kakkukaupan ikkunan ääressä seisoi mies ja puhui kännykkäänsä. Hän oli selkä minuun päin ja syventynyt puheluunsa. Ohitin hänet ja puuskutin eteenpäin.

Pysähdyin hengähtämään keittiövälineliikkeen ikkunan eteen ja ihailin kiiltäviä teräsvempeleitä, joista puolen käyttötarkoitus oli minulle arvoitus. Pätkätyöläisen tuloilla ei harrastettu gourmetruokia. Voisin mennä jollekin kokkikurssille, tajusin, oppisin tien miehen sydämeen mahan kautta. Ostereita, kaviaaria, samppanjaa! Vesi kielellä pääsin kotiovelle ja näppäilin turvanumeron. Vilkaisin vaistomaisesti ympärilleni,
kun vedin raskaan oven auki. En halunnut kenenkään tuntemattoman pujahtavan sisään. Toisella puolella katua, Ekbergin kahvilan edessä seisoi sama mies, joka oli äsken puhunut puhelimeen kakkukaupan luona. Hän oli taas selkä minuun päin, mutta tunnistin hänet asennosta. Hän oli nostanut olkapäät korvia kohti ja pää oli alaspäin. Asento oli omituisen köyristynyt, niin kuin hän olisi peitellyt profiiliaan.

Ovi painui kiinni ja havahduin. Mies oli aivan vaaraton, vakuutin itselleni. Hän vain kuunteli vinkkejä tyttöystävältään ja veisi kohta rakkaalleen laatikollisen tämän lempileivoksia. Mies ei missään nimessä ollut seurannut minua. Kun katsoin verhojen lomasta kadulle, näin että mies oli jatkanut matkaansa.

Suihkussa käytyäni luin taas sedän kirjeen. Hänestä oli tuntunut, että kiristysyrityksen jälkeen häntä seurattiin.  Aikaisemmin olin vain ajatellut, että setä oli järkyttynyt kiristyksestä ja hänen aistinsa olivat toimineet ylivilkkaasti.
En voinut uskoa, että joku vaivautuisi seuraamaan minua, mutta päätin silti pysytellä valppaana. Ovikello pirisi ja olin kiljaista säikähdyksestä ääneen. Kuka? Yksikään tuttuni ei tiennyt,
missä olin. Kukaan ei ollut kuullut saamastani perinnöstä. Miten joku oli löytänyt minut? Ovikello soi uudelleen ja menin sydän pamppaillen eteiseen. Odotin, että joku alkaisi takoa ovea ja vaatisi päästä sisään. Sisarukseni olivat häikäilemättömiä ja ahneita ihmisiä, he kävisivät kuin korppikotkat kimppuuni. Kuka muuten perisi minut, jos minulle kävisi jotain?

Seisoin oven takana kuulostellen ja päätin, että soittaisin heti huomenna varatuomari Liikaselle ja tekisin testamentin. Sitten uskaltauduin ovisilmän eteen ja kurkistin käytävälle. Uppo-outo mies. Oliko hän sedän tuttuja? Miten hän ei ollut kuullut tämän kuolemasta?

– Kuka te olette ja mitä tahdotte? kysyin kovalla äänellä.
– Onko Aaron? mies puolestaan kysyi.
– Ei ole. Minä olen täällä pitämässä asunnosta huolta, vastasin välttelevästi. – Sukulainen.
– Eikö Aaron sitten ole kertonut minusta? mies ihmetteli.

Oli mieletöntä puhua oven läpi. Minua alkoi naurattaa hysteerisesti. Kohta mies tietenkin sanoisi, että oli Aaronin avioton poika. Mieskin näki kohtauksessa huvittavia piirteitä, sillä hän otti esiin ajokorttinsa ja nosti sen ovisilmän eteen. Hannu Ekholm, kaksi vuotta nuorempi kuin minä. Muistin nimen summerilistassa, avasin oveni ja esittelin itseni. Mies oli roteva,
parikymmentä senttiä pitempi kuin minä. Hänellä oli tumma tukka, joka oli kuin tylsällä puukolla siistitty, ruokkoamaton parta ja ruskettunut iho. Hän ojensi minulle viinipullon ja pyysi antamaan Aaronille.
– Minä olen arkeologi, Hannu Ekholm kertoi.
– Meillä on tapana Aaronin kanssa tuoda toisillemme matkoilta jokin matkakohteen viinierikoisuus. Tämä on Egyptistä.
– Sinä olet ollut kauan poissa, totesin ja pyysin hänet  peremmälle.

Vein viinin keittiöön ja mies seurasi perässä. Hän oli selvästi ymmällään, luuli kai minua talonvaltaajaksi, ja se taisin ollakin. Istuimme keittiön baaripöydän ääreen ja vasta nyt huomasin,
että keittiössä oli iso viinikaappi. Hannu kehotti minua panemaan tuomansa viinin alahyllylle, missä oli sille sopiva lämpötila.

– Minä olen ollut puolitoista vuotta kaivauksilla Egyptissä, Hannu kertoi. – Onko Aaronille sattunut jotain?

Kerroin Hannulle Aaron kuolemasta. Mies rykäisi muutaman kerran ja sanoi sitten, että setäni oli ollut hyvä ystävä. Loistava jutunkertoja, ja hän oli nauttinut suuresti niistä hetkistä, kun oli istunut Aaronin seurassa iltaa viiniä maistellen ja sikaria poltellen.

– Onpa ikävä asia, onpa tosiaan, Hannu hoki.
– Minun tietääkseni hänellä ei ollut mitään erityisempiä
sairauksia. Vanhuuden vaivoja vain.

– Sydän, sanoin ja mieleni teki silittää miehen hiuksia. Hän oli aidosti murheissaan. Ehdotin, että avaisimme jonkin viinipullon
ja pyysin miehen valitsemaan. Hannu otti espanjalaisen
punaviinin, joka kuvasi hänen mielestään Aaronin luonnetta.
– Kypsä, hedelmäinen, mutta kuitenkin itsetietoinen maku.

Minä en ollut asiantuntija. Minun viinini olivat olleet halvimmasta päästä, jos olin pystynyt ostamaan pullon. Kohotimme maljan Aaronin muistolle ja toivoin, ettei mies kysyisi, minne Aaron oli haudattu. Tiesin sedästäni nolostuttavan vähän. Viini oli vahvan aromikasta, ja jos Aaron oli ollut sellainen, oli todella harmi, ettemme olleet koskaan tavanneet.

– Oletko sinä, Hannu aloitti. – Minä tarkoitan, että miten asunnon käy? Onko Aaronilla paljon perijöitä?
– Aaron oli lapseton ja minä olen ainoa perijä, kerroin rehellisesti.

Mies nyökkäsi eikä kysellyt tarkemmin. Hän tiesi varmasti, että Aaron oli ollut varakas mies. Niin täytyi Hannunkin olla, sillä myös hänen asuntonsa oli suuri. Jos sellaista oli varaa pitää
tyhjänä matkojen aikana, oli pakko olla muutakin omaisuutta. Arkeologin palkasta minulla ei ollut käsitystä, mutta tuskin sillä kustannettiin tällaisen arvohuoneiston kuluja. Juttelimme jonkin aikaa, sitten mies haukotteli ja pyysi anteeksi. Hän oli matkustanut yhtä soittoa viisitoista tuntia ja matkalla oli ollut
kaikenlaisia viivästyksiä ja odotteluja, tulliselvittelyistä puhumattakaan. Hän kiitti viinistä ja lupasi tarjota minulle illallisen, kunhan olisi saanut itsensä ihmismäiseksi ja pakolliset
työasiat selvitettyä. Kun ovi oli painunut kiinni, huomasin eteisen pelistä, että hymyilin hömelösti.

– Iiris, sanoin itselleni. – Älä innostu, Iiris. Se oli vain naapurien keskeistä kohteliaisuutta.

Mutta hymyilin edelleen. Mies oli ollut miellyttävä, vaikka olikin ollut reissusta rähjäinen. Sivistynyt ja fiksu mies ja selvästi hän oli pitänyt minua vertaisenaan. Sitä raha teki. Koivukylässä
asuva Iiris Makkonen ei olisi saanut miehen silmiä tuikkimaan lämpimästi. Perijätär Iiris Makkonen sai. Minusta tuntui, että
olin muuton jälkeen muuttunut kaikin puolin. Puhuinkin eri lailla nykyisin, tajusin, en enää mä-sä-kieltä. Epävarmakaan en enää ollut. Minusta oli tullut aikuinen nainen. Lopultakin.

EN NÄHNYT HANNU EKHOLMIA LÄHIpäivinä. Arvelin, että hänen aikansa kului raportoinnissa ja muissa työasioissa. Jonkin kerran
kuulin hänen ovensa paukahtavan kiinni, mutta en tehnyt tikusta asiaa. Hän ottaisi yhteyttä, kun olisi illallisen aika.
Minä otin yhteyttä Onni Pajuseen. Kotinumerosta ei vastattu, joten kokeilin kännykkää ja tavoitin Onnin Teneriffalta. Hän tiesi, että Aaron oli kuollut, oli ollut hautajaisissakin ja kysyi vähän moittivasti, miksi paikalle ei ollut tullut sukulaisia. Onneksi hän ei odottanut vastausta, vaan murehti sitä, että Sikariseura
oli kutistunut kahteen henkilöön.
– Tuskin Sulosta enää on tupruttelijaksi, Onni huokaisi. – Viimeksi kun nähtiin, se luuli olevansa viisivuotias.
– Ikävä kuulla, sanoin. – Sitten hän ei taida enää muistaa niitä vuoden seitsemänkymmentäkaksi osakunnan vuosijuhlia.
– Eikös silloin ollut olympialaiset, Onni sanoi.

Auta armias, huokaisin. Onnikaan ei tainnut olla enää ihan tässä päivässä.

– Niin oli, Onni jatkoi. – Münchenissä. Siellä oli se terrori-isku.
– Minä siitä vuosijuhlasta, pistin väliin ja menin suoraan asiaan. – Muistatteko te sieltä Kirsti-nimistä naista, jonka seurassa Aaron vietti aikaansa?
– Kyllä, lämmintä piisaa, Onni sanoi.
– Milloin te palaatte Suomeen? kysyin jo melko toivottomana.
– Parin viikon kuluttua, Onni kertoi. – Kyllä ne asiat joutaa odottaa siihen. – Ei, ei, kaikki on kunnossa firmassa, Onni lisäsi.

Älysin, että Onni ei tahtonut puhua jonkun kuullen, vaimonsa varmaan. Lupasin soittaa uudelleen, ja Onni katkaisi puhelun. En tullut  hullua hurskaammaksi. Onni ehkä tiesi jotain Kirstistä, mutta yhtä hyvin hän saattoi muistella Sikariseuran muita meheviä naisjuttuja. Seuraavaksi soitin Sulo Vilppaan vaimolle.
Selitin jo tottuneesti historiikkitarinani ja rouva Vilpas pahoitteli, ettei Sulosta taitaisi olla enää apua.

– Joskus Sulo on tolkuissaan, mutta suurimman osan ajasta muissa maailmoissa, rouva kertoi.
– Voisinko minä käydä katsomassa häntä? Jospa hänellä sattuisi olemaan kirkas hetki? ehdotin varovasti.
– Menkää toki, rouva kehotti. – Hän on osastolla kahdeksan.
– Onko jotain, mitä minä voisin viedä hänelle? Mistä hän ilahtuisi?
– Hän pitää suklaakonvehdeista, rouva naurahti.
– Viekää pieni rasia.

Vihdoinkin eteenpäin, ajattelin ja lähdin ostamaan suklaapuodista rasian hienoja konvehteja. Kotiin palattuani selvitin netistä sairaalan sijainnin ja vierastuntien ajat. Automaattisesti rupesin etsimään bussien aikatauluja, mutta sitten muistin olevani varakas nainen ja päätin tilata aamuksi taksin. Jonakin päivänä minun täytyisi harkita ajokortin ajamista ja auton ostamista, sillä jatkuva taksilla ajaminen ei käynyt
pirtaani. Oli kiva tuhlata, mutta tunsin itseni ja tiesin, että uutuudenviehätys katoaisi ennen pitkää. Minusta voisi tulla hyvinkin pihi vanhetessani, mutta kenelle Aaronin omaisuus siirtyisi minun jälkeeni, se oli vielä epäselvää. Olin ottanut yhteyttä Liikaseen ja hän oli ihmetellyt asiaani, mutissut sitten, että koska kyse oli säätiöstä, hänen pitäisi tutkia lakipykälät tarkasti ennen kuin tekisimme viralliset paperit.

– Eihän tässä nyt mikään kiire ole, Liikanen oli sanonut. – Nuori ihminenhän te olette.
– Kuolo voi korjata koska tahansa, olin sanonut synkästi. – Minä en halua, että sukuni repii säätiön kappaleiksi.

Aamulla nousin taksiin konvehtirasia aidossa Vuittonin laukussani. Matka kesti puoli tuntia. Sairaala oli viehättävällä paikalla lähellä merta. Sitä ympäröi hyvin hoidettu puutarha ja siellä käyskenteli potilaita omin jaloin ja myös henkilökunnan
lykkiminä pyörätuoleissa. Taksikuski kysyi, jäisikö odottamaan rouvaa, ja rouva pyysi odottamaan. Tuskin minulla menisi kauan
aikaa Sulo Vilppaan luona. Jos hän olisi sekavassa tilassa, lähtisin saman tien pois. Osaston hoitaja ilahtui, kun kysyin Suloa.

– Hänellä on aika hyvä päivä tänään, nainen kertoi ja ohjasi minut huoneeseen viisi. – Katsopas, Sulo, kuka tuli käymään, nainen kujersi.

Vanha kuivettunut mies katsoi minua silmät ammollaan ja hänestä näki, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuka olin. Viimeistään nyt hän uskoi muistinsa menneen. Hemmetin hoitaja.

– Minä olen Aaron Makkosen veljentytär, sanoin nopeasti.

Pieni väläys kävi ukon silmissä ja hän viittasi istumaan. Hoitaja poistui maireasti hymyillen ja kun hän oli mennyt, kerroin että halusin tietää pari asiaa Aaronista. Otin suklaarasian esille
ja Sulon kieli lipaisi huulia. Hänen kätensä vapisivat, joten avasin rasian ja laskin sen peiton päälle hänen syliinsä. Hän pani konvehteja suuhunsa ja alkoi imeä niitä autuaana.

– Muistatteko te Kirsti-nimisen naisen osakunnan vuosijuhlissa kauan sitten? kysyin.

Miehen hampaaton suu oli täynnä suklaamössöä, mutta mielestäni hän nyökkäsi pienesti. Otin Kirstin kuvan esille, ja nyt Sulo nyökytteli innokkaammin. Sulanut suklaa valui suupielistä ja näytti siltä, etten saisi miehestä selkeää sanaa irti. Oli ollut virhe jättää rasia hänen syliinsä. En voinut kiskoa sitä poiskaan,
sillä se olisi voinut hermostuttaa hänet. Katsoin yöpöydälle ja näin tyhjän lasin ja tyhjän vesikannun. Huoneessa ei ollut lavuaaria, se oli kalustettu kodinomaiseksi tilaksi.

Paikan taksat olivat taatusti kalliit. Päätin käydä kansliassa pyytämässä vettä, se mairea nainen jouti hakemaan vettä potilaalleen. Kopissa ei kuitenkaan ollut ketään, odottelin hetken ja mietin, että tässä sairaalassa potilaat olivat oman onnensa nojassa ja saivat heittää henkensä rauhassa. Naisten nauru kantautui jostain, ja minua pisti vihaksi. Täytin kannun ja lähdin kohti huonetta viisi. Käytävän päässä valkoasuinen
hoitaja astui käytävälle joko Sulon tai sen viereisestä huoneesta. Kun ehdin sinne, hoitaja oli jo kadonnut toiseen huoneeseen. Minut valtasi omituinen pelon tunne. Hoitajan pään asento... Tempaisin Sulon huoneen oven auki
ja vesikannu tipahti lattialle.

Konvehdit olivat lennelleet ympäri huonetta. Sulon tyyny oli lattialla. Mies makasi kädet avuttomasti levällään sängyssä, kuin ristillä.

Minun ei tarvinnut mennä lähemmäs. Tiesin heti, että hän oli kuollut.