Osa 8/8: Homo tuli taloon -sarjan viimeistä jaksoa kuvataan Jennin veljen perheessä Huhtajärvellä. Pian käy ilmi, että Elinalla ja Juhanilla on ollut aivan omat syynsä lähteä mukaan ohjelmaan. Tilanne saa Jennin täysin hämmennyksiin, eikä suhde Petenkään kanssa ole vielä selvä.

Jenni pyöri koko yön hereillä mökin makuuparvella.

Hän, Pippa ja Ansku olivat majoittuneet Niskasen lomakylän toiseksi hienoimpaan mökkiin, Poutapilveen. Pippa nukkui ison makuuhuoneen ylellisessä kaksoisvuoteessa, ja Ansku pikkumakkarissa.

Jennillekin olisi ollut makuuhuone, mutta hän majoittui mieluummin matalalle parvelle, joka oli toisesta päästään auki tilavaan olohuoneeseen. Parvi oli vuorattu pehmeillä patjoilla ja siellä oli tavallisten petivaatteiden lisäksi isoja tyynyjä ja torkkupeittoja. Se oli kuin pehmeä, turvallinen pesä. Mutta siitä ei ollut nyt apua.

Jennin aivot olivat käyneet ylikierroksilla siitä saakka, kun Pete oli ohimennen heittänyt, että Juhani saattoi olla homo. Mies oli pyytänyt tökeryyttään anteeksi, ja Oskari oli haukkunut hänet pahanpäiväisesti, mutta Jenni ei voinut lakata ajattelemasta asiaa.

Parvella maatessaan Jenni antoi muistojen virrata. Hänen mieleensä palautui kaukainen välitunti Huhtajärven koulun pihalta. Jenni ja Joonas olivat olleet ensimmäisellä luokalla, Juhani jo yläasteen seiskalla. Ala-aste ja yläaste sijaitsivat kirkonkylällä vierekkäin ja niiden pihat oli erotettu toisistaan aidalla. Jokaista ala-asteikäistä kammotti siirtyminen aidan toiselle puolelle, sillä heti kun opettajien silmä vältti, yläasteen pihalla joku raukka joutui sakinhivutuksen kohteeksi.

Eräänä talvipäivänä se oli ollut hintelä, silmälasipäinen Juhani. Jenni oli seurannut aidan takaa, miten muutaman pojan rinki oli töninyt Juhania, heittänyt tämän lasit hankeen ja lopulta antanut pojalle lumipesun, joka jätti naaman verinaarmuille.

– Lopettakaa, Jenni oli kiljunut aidan takaa. Vaikka hän oli kuusi vuotta nuorempi, hän oli jo silloin tuntenut tarvetta suojella Juhania. Isot pojat olivat tietysti vain nauraneet hänelle, mutta loppujen lopuksi Jennin huuto oli hälyttänyt ala-asteen opettajan, ja tämä oli marssinut aidan toiselle puolelle lopettamaan kiusaamisen.

Jenni ei kuitenkaan muistellut omaa hätäänsä eikä Juhanin itkettynyttä ilmettä. Hän kertasi, mitä pojat olivat hokeneet veljelle, kun olivat tönineet tätä piirin keskellä. – Pikku hinttari. Homo-Juhani.

Kuiskuttelua ja naureskelua oli ollut myöhemminkin, kunnes ennen yhdeksännelle luokalle menoa Juhani oli muutaman kesäkuukauden aikana kasvattanut itselleen maatalon töissä kunnon lihakset. Hän oli myös venähtänyt pituutta, ja kun luokkakaverien naamat olivat alkaneet kukkia punaisen- ja mustankirjavia finnejä, hänen hipiänsä oli pysynyt ihmeen tasaisena.

Kevätlukukauden alkaessa hänellä oli ollut uusi paras kaveri: koulun kaunein tyttö, Elina. Lukiossa ystävyys oli muuttunut rakkaudeksi, ylioppilaspäivänä kihlaukseksi ja paria vuotta myöhemmin avioliitoksi. Elina oli ollut Juhanin elämässä lähes niin kauan kuin Jenni muisti. Vaikka hän välillä piti kälyään aika ikävystyttävänä ja ylipedanttina, hän piti tätä myös ehdottomasti perheensä järkevimpänä jäsenenä ja erittäin hyvänä äitinä Liljalle ja Anterolle.

Oliko mahdollista, että Juhanin ja Elinan suhde oli kaikki nämä vuodet ollut pelkkää valetta?

Aamulla, ennen kuvausten alkua, tiimi kokoontui syömään kartanon aamiaishuoneeseen. Yleensähän mökeissä kokattiin itse, mutta Joonas oli luvannut sisällyttää vuokrahintaan aamupalan, ettei kuvausryhmän tarvitsisi herätä aamulla niin aikaisin. Tai käytännössä: ettei Pipan tarvitsisi herätä kokkaamaan koko porukalle.

Jenni oli parin tunnin levottomien unien jälkeen noussut ennen muita ja kävellyt kartanolle auttamaan Joonasta ja Maikkia aamiaisen laitossa. Heidän kasvoillaan oli vielä rippeet Italian-loman rusketuksesta, mutta Jenni aavisti, että arkirutiini oli jo ehtinyt vaatia veronsa juhlatunnelmasta. Maikki ja Joonas näyttivät siltä, että olivat aamulla ensitöikseen riidelleet.

Hän ei tiennyt, miten olisi ottanut asiansa puheeksi varovasti, joten hän vain purskautti sen suustaan samalla, kun pilkkoi kurkkua. – Joonas, oletko sä koskaan epäillyt, että Juhani olis homo?

Joonaksen käsi pysähtyi kesken kahvinkeittimen latauksen. – Jos sä halusit sekoittaa mut laskuissa, niin toi oli kyllä oikein hyvä keino.

Jenni vain pudisti päätään.

– ... kymmenen, ykstoista, kakstoista... Joonas laski. Sitten hän luovutti, laski kahvipaketin käsistään työtasolle ja katsoi Jenniä silmiin. – Senkö takia te olette täällä?

– Ilmeisesti.

– Oliko tää sun ajatus?

– Ei tietenkään, Jenni kimmastui. – Miten sä voit edes ajatella noin?

– Sä et edes tiennyt?

Jenni laski vuorostaan veitsen kädestään ja istui työtason viereen baarijakkaralle. – Se on siis totta? Olenko mä ainoa, joka ei tiennyt?

– En mä tiedä, tietääkö sitä varsinaisesti kukaan. Ei tää nyt ole sellainen asia, josta muu perhe keskustelee kesäiltaisin grillin ääressä, kun sä olet Helsingissä.

– Mutta jossain on keskusteltu?

– Kännissä saunassa korkeintaan jotain epämääräistä höpisty.

Jenni hymyili kuivasti. – No nyt on tarkoitus muuttaa keskustelukulttuuria vähän avoimemmaksi. Ilmeisesti Elina just sen takia väkisin halusi mukaan ohjelmaan.

– Jessus, Joonas mutisi. – Voiko teidät vielä häätää?

Kun muu ryhmä viimein istui aamiaiselle, Jenni parkkeerasi kahvimukinsa kanssa Peten viereen.

– Voitaisko vaihtaa pari sanaa? hän kysyi äänellä, joka kuulosti oudon viralliselta.

Pete katsoi yllättyneenä ylös puurolautasestaan ja nyökkäsi.

– Mä en voi olla mukana tän jakson tekemisessä. Mä voin kyllä käydä haastattelemassa Tampereella sen Elinan, niin kuin oli puhe, mutta muuten mä ilmoitan Sarille, että mulle ei tarvitse tästä viikosta maksaa palkkaa.

– Miksi?

– Teidän homma on tehdä paras mahdollinen jakso. Mä taas pelkään, että parhaan mahdollisen jakson tekeminen satuttaa mun perhettä.

Pete ei väittänyt vastaan. Eipä tietenkään. Hän söi kaikessa rauhassa lusikallisen puuroa. – Lähdetkö sä Helsinkiin?

Jenni pyöritti päätään. – Mä jään auttamaan Joonasta ja Maikkia. Niillä on vähän kiirettä kartanossa, kun Elina on poissa.

Jenni selitti Petelle koko tarinan. Hän tunsi joka tapauksessa olevansa sen velkaa pomolleen.

Oli käynyt ilmi, että ennen kuin Jenni aamulla oli ilmaantunut keittiöön, Jennin veli ja tämän vaimo olivat joutuneet sanaharkkaan nimenomaan kiireen ja työnjaon takia. Maikilla oli kampaamo kirkonkylässä, mutta hän pystyi yleensä kahden muun kampaajan kanssa järjestämään työnsä niin, että hän pystyi tarvittaessa auttamaan Niskasten bisneksissä.

Kuvausviikolla toiset kampaajat olivat kuitenkin Helsingissä koulutuksessa, minkä Maikki oli autuaasti unohtanut kertoa Joonakselle. Tämä oli puolestaan mennyt lupaamaan kuvausryhmälle aamiaistarjoilun varmistamatta asiaa Maikilta.

– Ja meillä on ensi viikonloppuna yhdet juhlatkin kartanolla, Joonas oli sanonut ja haronut hiuksiaan stressaantuneena. – Ne on pienet, mutta tärkeät. Ja Elinan piti hoitaa niitten järjestelyt.

– Kirjanpitoyrittäjien raittius- ja jumppapäivät? Jenni oli arvannut, ja kaikki kolme olivat nauraneet kuivasti. Elina ei ollut perheen keskuudessa erityisen tunnettu luovien tai riehakkaiden juhlien suunnittelijana. Hänen vastuullaan olivat yleensä kokous- ja seminaarivieraat, ja äiti-Niskanen hoiti juhlatilaisuudet.

Joonas olikin arvannut Jennin seuraavan kysymyksen. – Mutsi on niin suuttunut koko perheelle, että se lähti eilen faijan kanssa nokka pystyssä Saariselän-mökille. Eikä kuulemma tule ikinä kotiin, jos se kammottava ohjelma esitetään televisiossa.

– Niin että edes se asia on kunnossa, Jenni lopetti raporttinsa Petelle ja siemaisi kahvikuppinsa tyhjäksi.

Peteä tieto rouva Niskasen pakoretkestä Lappiin vain nauratti.

– Päivän paras uutinen? hän arveli.

– Ehdottomasti.

– Voidaanko me pyytää sulta apua, jos tulee tarvis?

– Millainen tarvis?

– Eihän sitä koskaan tiedä. Ainakaan kun tästä ohjelmasta on kyse.

Pete tarttui Jennin käteen ja piteli sitä vähän aikaa tiukasti.

– Eihän sitä koskaan tiedä, hän toisti.

Kuvausryhmä lähti kohti Juhanin ja Elinan taloa, ja Jenni jäi katsomaan heidän peräänsä kartanon portaille hieman haikeana. Tuntui oudolta repäistä itsensä irti näin nopeasti ja yllättäen. Hän huokaisi ja meni takaisin sisään kylmästä hytisten. Joonas odotti seuraavan viikonlopun juhlakalua palaveriin muutaman minuutin kuluttua.

Juhlat oli tarkoitus pitää yhdessä kartanon pikkusaleista. Se oli niitä ensimmäisiä tiloja, jotka Joonas oli remontoinut otettuaan paikan haltuunsa, ja entisöinti oli onnistunut yli odotusten. Jenni seisoi keskellä lattiaa ihaillen katon kipsikoristeita juuri, kun Anu astui sisään.

Kahvilanpitäjän kaksosmaha oli valtava ja hän puuskutti hieman kiivettyään portaat yläkertaan, mutta hänen kasvoilleen puhkesi leveä hymy, kun hän näki Jennin.

– Anu! Jenni ihmetteli ja harppoi halaamaan ystäväänsä. – Hoidatko sä juhlien cateringin? Joonas ei sanonut mitään.

Sitten hän vetäytyi hieman kauemmas ja katsoi Anua kunnolla.

– Ei sun pitäis kyllä tossa tilassa tehdä enää mitään hommia. Sähän räjähdät millä hetkellä tahansa!

Anu nauroi. – Mikko sanoo ihan samaa. Lehmätkin kuulemma tajuaa ottaa rauhallisesti, kun poikimisen aika lähestyy.

– Poikimisen aika?

– Juu, ei meillä olla raskaana vaan kantavana. Tai tiineenä. Ja työkielto on ollut päällä jo pari viikkoa. Kahvilassa on pysyvä tuuraaja. Joten me päätettiin tilata juhlat valmiina pakettina Niskasilta.

Anu hymyili Jennin hämmentyneelle ilmeelle.

– Mikko tän sai päähänsä eikä luopunut ajatuksesta millään. Se halusi välttämättä, että asia pitää hoitaa, ennen kuin vauvat syntyy. Ne juhlat on meidän häät.

Anun ja Mikon koruttomat hääsuunnitelmat oli käyty nopeasti läpi –  vihkiminen ja sen jälkeinen yksinkertainen kahvihetki.

– Vieraita ei tule kuin kolmisenkymmentä. Molempien lähisuku ja vähän ystäviä ja kylän miehiä, Anu selitti. – Elinan kanssa oli puhetta, että teiltä tulisi voileipäkakut, pullat, pikkuleivät ja hääkakku. Valkoiset liinat pöydille, kynttilöitä ja valkoisia ruusuja. Sali on niin kaunis, ettei koristehörsellyksiä tarvita.

Kesken puhetulvan Anun silmät äkkiä levisivät ja hän kohotti käden suulleen. – Kauheaa mikä moukka mä olen! Unohtui tässä kokonaan, että sä olet tietysti kutsuttu, niin kuin muukin teidän perhe. Joonaksen ja Elinan kanssa sovittiin jo, että kukaan teistä ei ole sitten lauantaina kyökissä.

– Kiitos, Jenni nyökkäsi.

– Koko homma päätettiin vasta pari päivää sitten, puhelimella ollaan kutsuttu jengi kasaan. Pete sanoi, ettei teille olisi edes kannattanut lähettää kutsua, kun olisitte menneet ristiin postin kanssa. Eikö Pete kertonut sulle häistä mitään?

Jenni pyöritti päätään ja yritti hymyillä, mutta yritys ei ollut kovin hyvä. Anu tarttui häntä saman tien käsivarresta ja istutti pöydän ääreen. – Nyt kerrot kaiken.

Jenni ei tiennyt, miten paljon Anu loppujen lopuksi aavisti, joten varmuuden vuoksi hän tosiaankin kertoi kaiken. Peten ja suhteen ihanan alun, miehen oudoksi muuttuneen käytöksen, aivotärähdysepisodin ja sairaalassa vastaan pölähtäneen valkohampaisen Jessican. Peten rakkaudentunnustuksen ja hänen torjuntansa. Heidän uudet, asialliset työvälinsä.

Anu pyöritteli päätään ihmeissään, kun Jenni pääsi loppuun saakka. – Se hemmetin idiootti. Vihonviimeinen pölhö. Se ei sitten koko aikana saanut kerrottua sulle Jessicasta?

– Eipä. Sä tiesit?

Anu huokaisi ja hieroi melkein huomaamattaan toisella kädellä vatsaansa. – Sinä päivänä, kun se pudotti tomaattikeitot sun päähän... en mä ole koskaan nähnyt veljeäni sellaisena. Se oli aivan kuin sähkö­iskun saanut. Se ei puhunut mistään muusta kuin susta.

Jenni tuijotti Anua.

– Se viskoi pari päivää ennen Joonaksen häitä kännykkäänsä seinään vihapäissään, kun ei saanut Jessicaa vastaamaan. Se yritti Skypeä ja kaikkea mahdollista.

– Oletko sä tavannut Jessican?

– En herran tähden. Eihän se ole ollut kuvioissa kai kuin muutaman kuukauden. Pete oli ilmeisesti Suomeen lähtiessään yrittänyt pistää välit siististi poikki, mutta se ei ollut oikein mennyt perille.

– Ei oikein.

– Mä näin sen sähköpostin, jonka se loppujen lopuksi lähetti. Se oli kyllä tosi selkeä ja nätisti kirjoitettu eikä jättänyt mitään epäselväksi.

Jenni vain hymähti. Anu rypisti kulmiaan. – Mä ymmärrän, että sen kirjeen jälkeen Pete piti itseään sinkkuna, mutta sitä mä en ymmärrä, että se ei kertonut sulle koko juttua. Mä taoin sen päähän vielä häissäkin, että sen on pakko kertoa.

– Sillä taisi pasmat seota,  kun se tajusi olevansa mun pomo.

Anu vihelsi hiljaa. – Niin tietysti. Samperi, miehet on pelkureita!

Samalla hetkellä Jennin puhelin soi. Hän vilkaisi sitä ja irvisti Anulle. – Pelkuri soittaa.

Jenni ei vastattuaan ehtinyt sanoa mitään, kun luurista kuului Peten hermostunut ääni. – Sun on pakko jutella Oskarin kanssa!

Oskari oli aivan tolaltaan saapuessaan kartanolle.

Jenni oli odottanut, että ainakin Pete tulisi Oskarin mukana, mutta Homo tuli taloon -päätähti ilmaantui kartanon keittiöön yksin, talvitakkiin ja paksuun villakaulahuiviin kietoutuneena.

Hän väänteli käsiään ja käveli ympäri keittiötä kuin kissa pistoksissa ennen kuin sai sanaa suustaan.

– Mä tunnen sen!

Jenni kaatoi aamullista kahvia kahteen mukiin ja meni hakemaan jääkaapista maitoa. – Kenet?

– Sun veljen! Mä olen tavannut sen aikaisemmin.

Jenni holautti Oskarin mukiin maitoa ja ojensi sen miehelle.

Tämä tarttui siihen vapisevin käsin.

– Voi jessus, siitä on varmaan 15 vuotta. Oltiin molemmat ihan kakaroita, Oskari muisteli. Pari siemausta kahvia tuntui rauhoittavan häntä.

– Se oli näitä aikoja, joulukuun alkua. Mulla oli siihen aikaan parin kaverin kanssa drag show -ryhmä ja me kierrettiin esiintymässä pikkujouluissa. Ne oli jotkut opiskelijabileet Bottalla, satamäärin kännistä väkeä, hyvä tunnelma. Me jäätiin tietysti keikan jälkeen juhlimaan. Ja mä löysin Jussin, sun veljen.

Jenni istui baarijakkaralla ja heilutti jalkojaan. Jossain hänen sisällään oli sellainen tunne kuin mannerlaatat olisivat hitaasti muuttaneet asentoaan. Tai ehkä ne olivat liikkumassa oikeille paikoilleen?

– Se oli sellainen raikas maalaispoika, opiskeli agronomiksi. Mun olis pitänyt arvata, miten siinä käy. Se oli aamulla ihan kauhuissaan, kertoi olevansa kihloissa ja menevänsä naimisiin ja suurin piirtein pakeni paikalta karmit kaulassa.

– Muistaako se sut?

– Se oli rappusilla vastassa, kun me mentiin. Se halasi ja sanoi, ettei ole koskaan unohtanut mua.

Oskarilla oli kyyneleitä silmissään. – Ja arvaa mitä. Mäkään en ole koskaan unohtanut sitä.

Oli keskiviikko. Jenni istui tutulla paikalla kameran vieressä kylpylän ravintolaan rakennetussa haastattelunurkkauksessa. Elina istui häntä vastapäätä kauniissa housupuvussa, moitteettomasti meikattuna ja jokainen hius paikallaan.

Jossain kameran takana seisoi Henriksi esittäytynyt mies, joka vietti kylpyläviikkoa Elinan kanssa. Henri oli ollut tutun näköinen, ja huomatessaan Jennin miettivän asiaa hän oli kertonut omistavansa autokorjaamon Huhtajärvellä.

– Aloitetaanko? kysyi Elina.

Jenni nyökkäsi päättäväisesti.

– Aloitetaan.

– Mä olin 15-vuotias koulutyttö, kun tutustuin herttaiseen ja mukavaan poikaan, joka tuskaili seksuaalisen identiteettinsä kanssa, sanoi Elina ensimmäisenä lauseenaan.

Homo tuli taloon -sarjan viimeisestä jaksosta tulisi hitonmoinen paukku, se oli varmaa.

Elina kertoi, miten Juhani ja hän olivat kaikesta huolimatta hiljalleen rakastuneet, ja Juhani oli päättänyt haluta viettää koko elämänsä naisen kanssa. Tai ainakin yrittää. He olivat joka tapauksessa toistensa parhaita ystäviä, ja molemmat halusivat lapsia ja perheen. Ehkä se riittäisi.

– Oliko teidän pakko mennä naimisiin asti, Jenni kuuli kysyvänsä.

– Naimisiinmeno oli enemmän ympäristön painetta kuin meidän omaa tahtoa. Juhanin äiti oli siinä aika vahva tekijä. Meille olisi riittänyt yhdessä asuminen ja lapset.

Vastaus ei ollut yllätys.

– Voitko sä kertoa, mikä nyt on muuttunut?

Elina huokaisi syvään. – Mikä nyt on muuttunut? Me ollaan kasvettu aikuisiksi. Mitä vanhemmaksi tulee, sen vaikeampaa on yrittää olla jotakin, mitä ei ole. Se koskee mua ihan yhtä lailla kuin Juhaniakin, mutta Juhania vielä enemmän. Se on tavallaan tehnyt itselleen väkivaltaa jo monta vuotta.

– Sä olet täällä kylpylälomalla ilmeisesti erään Henrin kanssa. Kertoisitko Henristä?

Elina vilkaisi vaistomaisesti kameran ohi ja hymyili pikaisesti Henrille. He olivat jo aiemmin esiintyneet vapaasti yhdessä kameran edessä.

– Henri on ollut kuvioissa pari vuotta. Meillä on ollut... miten sen nyt sanoisi... käytännön järjestely. Mutta jokin aika sitten me tajuttiin, että ollaan rakastuttu toisiimme, se tavallaan oli se viimeinen tekijä, joka laittoi lumipallon liikkeelle.

Uskomatonta kyllä, Jenni oli alkanut uskoa, että Juhani ja Elina olivat todella miettineet asiat halki ja olivat valmiita kaikkeen siihen, mitä tv-ohjelmasta seuraisi.

Mutta miksi? Sen hän halusi tietää. Miksi he halusivat hoitaa asian näin julkisella ja monien mielestä varmaan nöyryyttävällä tavalla.

Elina siemaisi vettä ja mietti pitkään, ennen kuin vastasi kysymykseen.

– Tavallaan Juhanin ja mun avioliitto osoittautui erehdykseksi jo ennen kuin me mentiin naimisiin. Juhani opiskeli Helsingissä ja sillä oli ollut yhden yön juttu miehen kanssa. Sen jälkeen Juhani oli tiennyt, kuka se on, mutta siltä kesti tosi pitkään, ennen kuin se tunnusti sen mulle. Tai itselleen.

– Ja se yhden yön juttu oli Oskari.

– Se yhden yön juttu oli Oskari. Juhani on aina seurannut sen uraa, ja kun se lopulta kertoi koko tarinan, me on puhuttu Oskarista paljon.

Elina piti taas taukoa, mutta Jenni ei mennyt väliin uudella kysymyksellä vaan antoi kälynsä miettiä. Hänellä oli outo tunne, että jokaisella lauseella Elina muuttui hänelle vieraammaksi ja haastattelu helpommaksi tehdä.

– Meillä ei ole mitään menetettävää, Elina sanoi lopulta. – Me erotaan joka tapauksessa, ja Henri ja minä päädytään yhteen. Jos ihmiset ei tiedä koko tarinaa, mä näytän kodinrikkojalta. Juhanikaan ei halua sitä.

Elina nosti taas lasiaan ja jäi tuijottamaan haastattelua varten pystytettyjen valojen heijastumista veden pinnasta. Sitten hän laski lasin takaisin pöydälle.

– Juhani on tosissaan ajatellut Oskaria kaikki nämä vuodet. Me ajateltiin, että jos olisi edes pienen pieni mahdollisuus... vaikka hassuahan se on. Mutta ajatelkaa, jos ne rakastuisivat toisiinsa, ja sitten se kaikki näytettäisiin televisiossa. Kenenkään ei tarvitsisi miettiä, kuka petti ketäkin, tai iskikö Oskari viattoman perheenisän. Se olisi täydellistä.

Samana iltana Jenni seisoi veljensä oven takana. Hän veti syvään henkeä, koputti ja astui sisään. Ovi oli auki niin kuin aina.

– Täällä! kuului Juhanin ääni syvemmältä talosta.

Juhani ja Oskari istuivat vierekkäin olohuoneen sohvalla katsomassa leffaa. Oskari pysäytti dvd:n kaukosäätimellä ja nousi sohvalta. – Teillä on varmasti puhuttavaa. Mä käyn keittämässä teetä.

Jenni istui Oskarin vapaaksi jättämälle paikalle.

– Teidän juttu oikeasti tapahtuu? hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

– Ei tätä kenenkään ole vaikeampi uskoa kuin mun, Juhani naurahti. – Mä olin vuosikaudet ajatellut, että se yö Oskarin kanssa oli mulle tärkeä vain sen takia, että  se oli ensimmäinen ja ainut yö miehen kanssa. Mutta on niitä muitakin öitä sitten ollut. Eikä mikään ole tuntunut samalta.

– Ja Oskari on samaa mieltä?

– Multa meinasi mennä jalat alta, kun mä tajusin, että se ylipäätään muistaa mut.

Jenni pyyhkäisi kyyneleen silmä­nurkastaan. – Tää kuulostaa varmaan kauhean itsekkäältä, mutta miksi sä et koskaan kertonut mulle. Joonaskin tiesi, ainakin jotain.

Juhani kietoi käsivartensa hänen olkapäilleen. – Sä et ollut täällä, veli sanoi yksinkertaisesti. – Ja silloinkin kun sä olit täällä, sä et oikeasti ollut. Mieti nyt, sä asuit meidän luona keväällä, etkä tajunnut mitään. Sulla on vähän sellainen vika, sä et aina ole oikeasti läsnä.

Oskari tuli juuri sisään teetarjotinta kantaen. – Juhani on oikeassa. Sun pitäisi itse nähdä, miten erilainen sä olet, kun sä haastattelet ihmisiä. Sä olet skarppi ja empaattinen. Muun ajan sä osaat olla varsinainen unissakävelijä.

Juhani puristi Jenniä lähemmäs. – Oskari tosin on kertonut, että sä osaat olla tosi läsnäolevainen myös sen herra ohjaajan seurassa.

Jenni punastui.

– Niin tyttö, kuuntelepas setiä, Oskari hymyili. – Me annetaan sulle tehtäväksi laittaa asiat kuntoon Peten kanssa. Se on käsky.

Kuvaukset päättyivät perjantai-iltana, kun Elina palasi kotiin kylpylästä. Virallisesti jakso loppui niin kuin muutkin: Oskari lausui hyvästit perheelle ja Homo tuli taloon -auto kaasutti pihasta pois.

Viimeisessä haastattelussaan Elina ja Juhani vahvistivat eropäätöksensä ja kertoivat, miten aikoivat ottaa asian puheeksi lasten kanssa.

Kameroiden sammuttua kuvausryhmän auto ajoi takaisin Kuunsillan pihaan ja kaikki, Oskari mukaan luettuna, majoittuivat mökkiin vielä pariksi yöksi.

Pete oli sopinut Sari Sandbergin kanssa ylimääräisestä mökkivuokrasta. Tuottaja oli melkein pissinyt housuihinsa kuullessaan, millainen jakso Niskasista oli tulossa, eikä ollut pistänyt hanttiin, kun Pete oli ilmoittanut ryhmän jäävän Huhtajärvelle juhlimaan hänen siskonsa häitä ja ohjelman loppukaronkkaa.

– Pyydä Pippaa soittamaan mulle, niin me sovitaan, paljonko se voi höylätä tarjoiluja firman piikkiin, Sari oli opastanut Peteä. – Ja pidetään virallisempi karonkka sitten, kun palaatte Helsinkiin.

– Kaksi karonkkaa, Koistinen oli ihmetellyt. – Nyt on maailmankirjat sekaisin.

Kuvausten jälkeen Pete ilmestyi kartanon keittiöön ja otti seuraavan päivän tarjoilut haltuunsa.

Se olikin hyvä, sillä Joonas, Maikki ja Jenni olivat saaneet keittiössä aikaiseksi enemmän sotkua kuin mitään muuta. Anu oli joutunut iltapäivällä lähtemään Samun luo hääpukunsa lopulliseen sovitukseen ja oli viime töikseen soittanut veljelleen hätäpuhelun.

– Se sanoi, että parhaassa tapauksessa te vain mokaatte ruuat, mutta pahimmassa tapauksessa poltatte koko kartanon, Pete oli sanonut nauraen sitoessaan esiliinaa -ympärilleen.
Peten ohjauksessa tarjoamiset alkoivat valmistua kuin taikaiskusta. Jenni melkein itki ilosta vetäessään uunista täydellisen muotoisia hääkakun kerroksia yhden toisensa jälkeen. Varsinainen kakku viimeisteltäisiin vasta seuraavana päivänä, mutta voileipäkakut nelikko teki jo valmiiksi. Kun jäljellä oli enää niiden koristelu, Pete lähetti Joonaksen ja Maikin nukkumaan.

Jenni ja Pete työskentelivät tuttavallisesti rinnakkain, kumpikin oman kakkunsa parissa. Pete teki koristelut edellä ja Jenni katsoi mallia. Kurkkujen, tomaattien ja meetvurstiruusukkeiden asettelu oli melkein hypnoottista.

Kun kakut tulivat valmiiksi, Pete kaappasi Jennin syliinsä ja työnsi viimeisen kurkunpalan tämän suuhun. He katsoivat toisiaan silmiin hymyillen. Pete oli juuri sanomassa jotakin, kun hänen puhelimensa alkoi soida farkkujen taskussa.

Jenni tiesi Peten ilmeestä heti, kuka soittaa. Hän hymyili surumielisesti ja irrottautui miehen sylistä.

– Jutellaan huomenna, hän sanoi hiljaa.

– Hi Jessica, Pete sanoi kävellessään keittiöstä ulos.
 

Kartanon pieni sali oli kauniimpi kuin koskaan. Jenni vilkaisi vielä taakseen asettuessaan seisomaan muun hääväen joukkoon huoneen toiseen päähän.

Pöydät oli peitetty valkoisilla liinoilla ja koristeltu ruusuilla ja kynttilöillä. Noutopöydällä oli valtavat kukka-asetelmat ja suuret, hopeiset kyntteliköt. Niiden keskellä kohosi huikean kaunis hääkakku, jonka huipulle Pete oli jossakin ihmeen välissä taiteillut marsipaanista hääparin. Sulhanen piti sylissään koiranroikaletta ja morsiamen vatsa kaartui pyöreänä valkoisen mekon alla. Kaikkea mies osasikin, Jenni mietti taas kerran.

Avoimesta ovesta Jenni näki, että Samu oikoi vielä eteisessä Anun hääpukua, mutta morsian hätisti pojan kimpustaan muiden vieraiden joukkoon. Jennin mielestä morsian näytti aika kalpealta, mutta hän pisti sen jännityksen piikkiin.

Mikon tytär Riina alkoi soittaa flyygelillä häämarssia. Anu ja Mikko kävelivät saliin.

Seremonia oli lyhyt, yksinkertainen ja kaunis. Sen lopuksi Anu ja Mikko suutelivat hartaasti, kunnes Riina alkoi pyöritellä silmiään ja aloitti pontevasti häämarssin uudelleen.

Mikko tarttui Anua kyynärtaipeesta ja oli lähdössä kävelemään hääväen läpi, mutta Anu pidätteli häntä.

– Mä en viitsinyt sanoa aikaisemmin, mutta meillä ei taida nyt olla aikaa jäädä juhlimaan.

Mikon silmät levisivät.

– Kohtuullisen tiuhaan jo, Anu vahvisti. – Taitaa olla tosi kyseessä.

Samassa hän voihkaisi ja taipui kaksinkerroin mahaansa pidellen.

Mikkoon tuli vauhtia. – Onko sulla se varustelaukku mukana täällä?

– Eteisessä, kuiskasi Anu hampaidensa välistä.

Jenni juoksi keittiöön ja nappasi mukaansa kaksi isoa, kannellista muoviastiaa ja paperikassin. Sitten hän kipaisi takaisin juhlasaliin.

Pete tajusi heti, mitä Jennillä oli mielessä. Hän otti toisen astian ja leikkasi siihen valtavan palan voileipäkakkua. Samaan aikaan Jenni lohkaisi ison kimpaleen hääkakun alinta kerrosta ja keikautti sen toiseen astiaan.

– Sehän meni luontevasti, Pete kiusasi. – Mutta unohdit polkaista.

Jenni laittoi molemmat astiat paperikassiin ja kiikutti kassin Mikon käteen. Vastavihityt olivat jo matkalla ulko-ovelle.

– Voileipäkakku on Mikolle evääksi ja hääkakun saatte syödä sitten, kun urakka on ohi, Jenni sanoi ja halasi nopeasti molempia. – Ja onneksi olkoon!

– Älä nyt vielä onnittele! Anu puuskutti.

– Naimisiinmenosta, hölmö, Jenni nauroi.

Mikko soitti sairaalasta vain kolme tuntia myöhemmin. Kaksoset olivat syntyneet, tyttö ja poika. Ne olivat vahvoja ja voivat hyvin, samoin äitinsä.

Niskaset ja kuvausryhmä hurrasivat ja skoolasivat Pipan hankkimalla samppanjalla.

Jenni katseli ympärilleen ja ihmetteli, miten paljon asiat olivat muuttuneet viikossa. Oskari ja Juhani kilistivät lasejaan katsoen toisiaan silmiin ja hymyillen leveästi. Elina puolestaan oli seissyt koko päivän lähellä Henriä ja koskettanut välillä miestä huomaamattomasti. Nyt he siemaisivat samppanjalasinsa kerralla tyhjäksi ja halasivat toisiaan tiukasti.

Juuri sillä hetkellä äiti ja isä Niskanen kävelivät sisään.

Hälyn, huudon ja ihmettelyn keskellä Pete hiipi Jennin viereen ja tarttui tätä tiukasti käsivarresta. Kukaan ei huomannut, kun he livahtivat ovesta ja pakenivat keittiöön.

Pete leikkasi heille palat ylimääräiseksi jäänyttä voileipäkakkua ja avasi uuden samppanjapullon.

– Aikooko herrasmies juottaa mut humalaan, Jenni kysyi.

– Ehdottomasti. Ja itseni myös. Ei kukaan kestä sun perhettä selvin päin.

Jenni nauroi, mutta Peten ilme pysyi vakavana.  Jenni katsoi miestä tutkivasti.

– Jessica ei sitten tullut häihin?

Mies nosti nopeasti katseensa hänen silmiinsä. – Se on Dubaissa. Ollut siitä päivästä saakka, kun näit sen sairaalassa. Ei se ehtinyt paljon Suomesta nähdä, lentokentän ja Töölön tapaturma-aseman.

– Sääli.

– Ja hitot on. Se on sääli, että sun piti nähdä Jessica ja kärsiä siitä, että mä en ollut osannut hoitaa asioita kunnolla. Ja se on sääli, että mä olin niin pelkuri, etten uskaltanut olla sulle rehellinen alusta saakka. Mutta sellaista se on, kun rakastuu suin päin ja pelkää menettävänsä toisen.

– Sellaista se on, Jenni myönsi. – Sellaista se on, kun rakastuu suin päin.

Samassa hän oli Peten sylissä. Tämä piteli häntä tiukasti rintaansa vasten, ennen kuin kumartui suutelemaan hänen huuliaan.

– Mitä sä mietit, Pete kysyi, kun suudelma ikuisuutta myöhemmin päättyi ja mies heijasi häntä sylissään.

– Mä mietin, että mä olen tässä, Jenni kuiskasi ihmeissään. – Että mä olen oikeasti tässä enkä koskaan enää aio olla missään muualla.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.