Osa 8/8: Homo tuli taloon -sarjan viimeistä jaksoa kuvataan Jennin veljen perheessä Huhtajärvellä. Pian käy ilmi, että Elinalla ja Juhanilla on ollut aivan omat syynsä lähteä mukaan ohjelmaan. Tilanne saa Jennin täysin hämmennyksiin, eikä suhde Petenkään kanssa ole vielä selvä.

Jenni pyöri koko yön hereillä mökin makuuparvella.

Hän, Pippa ja Ansku olivat majoittuneet Niskasen lomakylän toiseksi hienoimpaan mökkiin, Poutapilveen. Pippa nukkui ison makuuhuoneen ylellisessä kaksoisvuoteessa, ja Ansku pikkumakkarissa.

Jennillekin olisi ollut makuuhuone, mutta hän majoittui mieluummin matalalle parvelle, joka oli toisesta päästään auki tilavaan olohuoneeseen. Parvi oli vuorattu pehmeillä patjoilla ja siellä oli tavallisten petivaatteiden lisäksi isoja tyynyjä ja torkkupeittoja. Se oli kuin pehmeä, turvallinen pesä. Mutta siitä ei ollut nyt apua.

Jennin aivot olivat käyneet ylikierroksilla siitä saakka, kun Pete oli ohimennen heittänyt, että Juhani saattoi olla homo. Mies oli pyytänyt tökeryyttään anteeksi, ja Oskari oli haukkunut hänet pahanpäiväisesti, mutta Jenni ei voinut lakata ajattelemasta asiaa.

Parvella maatessaan Jenni antoi muistojen virrata. Hänen mieleensä palautui kaukainen välitunti Huhtajärven koulun pihalta. Jenni ja Joonas olivat olleet ensimmäisellä luokalla, Juhani jo yläasteen seiskalla. Ala-aste ja yläaste sijaitsivat kirkonkylällä vierekkäin ja niiden pihat oli erotettu toisistaan aidalla. Jokaista ala-asteikäistä kammotti siirtyminen aidan toiselle puolelle, sillä heti kun opettajien silmä vältti, yläasteen pihalla joku raukka joutui sakinhivutuksen kohteeksi.

Eräänä talvipäivänä se oli ollut hintelä, silmälasipäinen Juhani. Jenni oli seurannut aidan takaa, miten muutaman pojan rinki oli töninyt Juhania, heittänyt tämän lasit hankeen ja lopulta antanut pojalle lumipesun, joka jätti naaman verinaarmuille.

– Lopettakaa, Jenni oli kiljunut aidan takaa. Vaikka hän oli kuusi vuotta nuorempi, hän oli jo silloin tuntenut tarvetta suojella Juhania. Isot pojat olivat tietysti vain nauraneet hänelle, mutta loppujen lopuksi Jennin huuto oli hälyttänyt ala-asteen opettajan, ja tämä oli marssinut aidan toiselle puolelle lopettamaan kiusaamisen.

Jenni ei kuitenkaan muistellut omaa hätäänsä eikä Juhanin itkettynyttä ilmettä. Hän kertasi, mitä pojat olivat hokeneet veljelle, kun olivat tönineet tätä piirin keskellä. – Pikku hinttari. Homo-Juhani.

Kuiskuttelua ja naureskelua oli ollut myöhemminkin, kunnes ennen yhdeksännelle luokalle menoa Juhani oli muutaman kesäkuukauden aikana kasvattanut itselleen maatalon töissä kunnon lihakset. Hän oli myös venähtänyt pituutta, ja kun luokkakaverien naamat olivat alkaneet kukkia punaisen- ja mustankirjavia finnejä, hänen hipiänsä oli pysynyt ihmeen tasaisena.

Kevätlukukauden alkaessa hänellä oli ollut uusi paras kaveri: koulun kaunein tyttö, Elina. Lukiossa ystävyys oli muuttunut rakkaudeksi, ylioppilaspäivänä kihlaukseksi ja paria vuotta myöhemmin avioliitoksi. Elina oli ollut Juhanin elämässä lähes niin kauan kuin Jenni muisti. Vaikka hän välillä piti kälyään aika ikävystyttävänä ja ylipedanttina, hän piti tätä myös ehdottomasti perheensä järkevimpänä jäsenenä ja erittäin hyvänä äitinä Liljalle ja Anterolle.

Oliko mahdollista, että Juhanin ja Elinan suhde oli kaikki nämä vuodet ollut pelkkää valetta?

Aamulla, ennen kuvausten alkua, tiimi kokoontui syömään kartanon aamiaishuoneeseen. Yleensähän mökeissä kokattiin itse, mutta Joonas oli luvannut sisällyttää vuokrahintaan aamupalan, ettei kuvausryhmän tarvitsisi herätä aamulla niin aikaisin. Tai käytännössä: ettei Pipan tarvitsisi herätä kokkaamaan koko porukalle.

Jenni oli parin tunnin levottomien unien jälkeen noussut ennen muita ja kävellyt kartanolle auttamaan Joonasta ja Maikkia aamiaisen laitossa. Heidän kasvoillaan oli vielä rippeet Italian-loman rusketuksesta, mutta Jenni aavisti, että arkirutiini oli jo ehtinyt vaatia veronsa juhlatunnelmasta. Maikki ja Joonas näyttivät siltä, että olivat aamulla ensitöikseen riidelleet.

Hän ei tiennyt, miten olisi ottanut asiansa puheeksi varovasti, joten hän vain purskautti sen suustaan samalla, kun pilkkoi kurkkua. – Joonas, oletko sä koskaan epäillyt, että Juhani olis homo?

Joonaksen käsi pysähtyi kesken kahvinkeittimen latauksen. – Jos sä halusit sekoittaa mut laskuissa, niin toi oli kyllä oikein hyvä keino.

Jenni vain pudisti päätään.

– ... kymmenen, ykstoista, kakstoista... Joonas laski. Sitten hän luovutti, laski kahvipaketin käsistään työtasolle ja katsoi Jenniä silmiin. – Senkö takia te olette täällä?

– Ilmeisesti.

– Oliko tää sun ajatus?

– Ei tietenkään, Jenni kimmastui. – Miten sä voit edes ajatella noin?

– Sä et edes tiennyt?

Jenni laski vuorostaan veitsen kädestään ja istui työtason viereen baarijakkaralle. – Se on siis totta? Olenko mä ainoa, joka ei tiennyt?

– En mä tiedä, tietääkö sitä varsinaisesti kukaan. Ei tää nyt ole sellainen asia, josta muu perhe keskustelee kesäiltaisin grillin ääressä, kun sä olet Helsingissä.

– Mutta jossain on keskusteltu?

– Kännissä saunassa korkeintaan jotain epämääräistä höpisty.

Jenni hymyili kuivasti. – No nyt on tarkoitus muuttaa keskustelukulttuuria vähän avoimemmaksi. Ilmeisesti Elina just sen takia väkisin halusi mukaan ohjelmaan.

– Jessus, Joonas mutisi. – Voiko teidät vielä häätää?

Kun muu ryhmä viimein istui aamiaiselle, Jenni parkkeerasi kahvimukinsa kanssa Peten viereen.

– Voitaisko vaihtaa pari sanaa? hän kysyi äänellä, joka kuulosti oudon viralliselta.

Pete katsoi yllättyneenä ylös puurolautasestaan ja nyökkäsi.

– Mä en voi olla mukana tän jakson tekemisessä. Mä voin kyllä käydä haastattelemassa Tampereella sen Elinan, niin kuin oli puhe, mutta muuten mä ilmoitan Sarille, että mulle ei tarvitse tästä viikosta maksaa palkkaa.

– Miksi?

– Teidän homma on tehdä paras mahdollinen jakso. Mä taas pelkään, että parhaan mahdollisen jakson tekeminen satuttaa mun perhettä.

Pete ei väittänyt vastaan. Eipä tietenkään. Hän söi kaikessa rauhassa lusikallisen puuroa. – Lähdetkö sä Helsinkiin?

Jenni pyöritti päätään. – Mä jään auttamaan Joonasta ja Maikkia. Niillä on vähän kiirettä kartanossa, kun Elina on poissa.

Jenni selitti Petelle koko tarinan. Hän tunsi joka tapauksessa olevansa sen velkaa pomolleen.

Oli käynyt ilmi, että ennen kuin Jenni aamulla oli ilmaantunut keittiöön, Jennin veli ja tämän vaimo olivat joutuneet sanaharkkaan nimenomaan kiireen ja työnjaon takia. Maikilla oli kampaamo kirkonkylässä, mutta hän pystyi yleensä kahden muun kampaajan kanssa järjestämään työnsä niin, että hän pystyi tarvittaessa auttamaan Niskasten bisneksissä.

Kuvausviikolla toiset kampaajat olivat kuitenkin Helsingissä koulutuksessa, minkä Maikki oli autuaasti unohtanut kertoa Joonakselle. Tämä oli puolestaan mennyt lupaamaan kuvausryhmälle aamiaistarjoilun varmistamatta asiaa Maikilta.

– Ja meillä on ensi viikonloppuna yhdet juhlatkin kartanolla, Joonas oli sanonut ja haronut hiuksiaan stressaantuneena. – Ne on pienet, mutta tärkeät. Ja Elinan piti hoitaa niitten järjestelyt.

– Kirjanpitoyrittäjien raittius- ja jumppapäivät? Jenni oli arvannut, ja kaikki kolme olivat nauraneet kuivasti. Elina ei ollut perheen keskuudessa erityisen tunnettu luovien tai riehakkaiden juhlien suunnittelijana. Hänen vastuullaan olivat yleensä kokous- ja seminaarivieraat, ja äiti-Niskanen hoiti juhlatilaisuudet.

Joonas olikin arvannut Jennin seuraavan kysymyksen. – Mutsi on niin suuttunut koko perheelle, että se lähti eilen faijan kanssa nokka pystyssä Saariselän-mökille. Eikä kuulemma tule ikinä kotiin, jos se kammottava ohjelma esitetään televisiossa.

– Niin että edes se asia on kunnossa, Jenni lopetti raporttinsa Petelle ja siemaisi kahvikuppinsa tyhjäksi.

Peteä tieto rouva Niskasen pakoretkestä Lappiin vain nauratti.

– Päivän paras uutinen? hän arveli.

– Ehdottomasti.

– Voidaanko me pyytää sulta apua, jos tulee tarvis?

– Millainen tarvis?

– Eihän sitä koskaan tiedä. Ainakaan kun tästä ohjelmasta on kyse.

Pete tarttui Jennin käteen ja piteli sitä vähän aikaa tiukasti.

– Eihän sitä koskaan tiedä, hän toisti.

Kuvausryhmä lähti kohti Juhanin ja Elinan taloa, ja Jenni jäi katsomaan heidän peräänsä kartanon portaille hieman haikeana. Tuntui oudolta repäistä itsensä irti näin nopeasti ja yllättäen. Hän huokaisi ja meni takaisin sisään kylmästä hytisten. Joonas odotti seuraavan viikonlopun juhlakalua palaveriin muutaman minuutin kuluttua.

Juhlat oli tarkoitus pitää yhdessä kartanon pikkusaleista. Se oli niitä ensimmäisiä tiloja, jotka Joonas oli remontoinut otettuaan paikan haltuunsa, ja entisöinti oli onnistunut yli odotusten. Jenni seisoi keskellä lattiaa ihaillen katon kipsikoristeita juuri, kun Anu astui sisään.

Kahvilanpitäjän kaksosmaha oli valtava ja hän puuskutti hieman kiivettyään portaat yläkertaan, mutta hänen kasvoilleen puhkesi leveä hymy, kun hän näki Jennin.

– Anu! Jenni ihmetteli ja harppoi halaamaan ystäväänsä. – Hoidatko sä juhlien cateringin? Joonas ei sanonut mitään.

Sitten hän vetäytyi hieman kauemmas ja katsoi Anua kunnolla.

– Ei sun pitäis kyllä tossa tilassa tehdä enää mitään hommia. Sähän räjähdät millä hetkellä tahansa!

Anu nauroi. – Mikko sanoo ihan samaa. Lehmätkin kuulemma tajuaa ottaa rauhallisesti, kun poikimisen aika lähestyy.

– Poikimisen aika?

– Juu, ei meillä olla raskaana vaan kantavana. Tai tiineenä. Ja työkielto on ollut päällä jo pari viikkoa. Kahvilassa on pysyvä tuuraaja. Joten me päätettiin tilata juhlat valmiina pakettina Niskasilta.

Anu hymyili Jennin hämmentyneelle ilmeelle.

– Mikko tän sai päähänsä eikä luopunut ajatuksesta millään. Se halusi välttämättä, että asia pitää hoitaa, ennen kuin vauvat syntyy. Ne juhlat on meidän häät.

Anun ja Mikon koruttomat hääsuunnitelmat oli käyty nopeasti läpi –  vihkiminen ja sen jälkeinen yksinkertainen kahvihetki.

– Vieraita ei tule kuin kolmisenkymmentä. Molempien lähisuku ja vähän ystäviä ja kylän miehiä, Anu selitti. – Elinan kanssa oli puhetta, että teiltä tulisi voileipäkakut, pullat, pikkuleivät ja hääkakku. Valkoiset liinat pöydille, kynttilöitä ja valkoisia ruusuja. Sali on niin kaunis, ettei koristehörsellyksiä tarvita.

Kesken puhetulvan Anun silmät äkkiä levisivät ja hän kohotti käden suulleen. – Kauheaa mikä moukka mä olen! Unohtui tässä kokonaan, että sä olet tietysti kutsuttu, niin kuin muukin teidän perhe. Joonaksen ja Elinan kanssa sovittiin jo, että kukaan teistä ei ole sitten lauantaina kyökissä.

– Kiitos, Jenni nyökkäsi.

– Koko homma päätettiin vasta pari päivää sitten, puhelimella ollaan kutsuttu jengi kasaan. Pete sanoi, ettei teille olisi edes kannattanut lähettää kutsua, kun olisitte menneet ristiin postin kanssa. Eikö Pete kertonut sulle häistä mitään?

Jenni pyöritti päätään ja yritti hymyillä, mutta yritys ei ollut kovin hyvä. Anu tarttui häntä saman tien käsivarresta ja istutti pöydän ääreen. – Nyt kerrot kaiken.

Jenni ei tiennyt, miten paljon Anu loppujen lopuksi aavisti, joten varmuuden vuoksi hän tosiaankin kertoi kaiken. Peten ja suhteen ihanan alun, miehen oudoksi muuttuneen käytöksen, aivotärähdysepisodin ja sairaalassa vastaan pölähtäneen valkohampaisen Jessican. Peten rakkaudentunnustuksen ja hänen torjuntansa. Heidän uudet, asialliset työvälinsä.

Anu pyöritteli päätään ihmeissään, kun Jenni pääsi loppuun saakka. – Se hemmetin idiootti. Vihonviimeinen pölhö. Se ei sitten koko aikana saanut kerrottua sulle Jessicasta?

– Eipä. Sä tiesit?

Anu huokaisi ja hieroi melkein huomaamattaan toisella kädellä vatsaansa. – Sinä päivänä, kun se pudotti tomaattikeitot sun päähän... en mä ole koskaan nähnyt veljeäni sellaisena. Se oli aivan kuin sähkö­iskun saanut. Se ei puhunut mistään muusta kuin susta.

Jenni tuijotti Anua.

– Se viskoi pari päivää ennen Joonaksen häitä kännykkäänsä seinään vihapäissään, kun ei saanut Jessicaa vastaamaan. Se yritti Skypeä ja kaikkea mahdollista.

– Oletko sä tavannut Jessican?

– En herran tähden. Eihän se ole ollut kuvioissa kai kuin muutaman kuukauden. Pete oli ilmeisesti Suomeen lähtiessään yrittänyt pistää välit siististi poikki, mutta se ei ollut oikein mennyt perille.

– Ei oikein.

– Mä näin sen sähköpostin, jonka se loppujen lopuksi lähetti. Se oli kyllä tosi selkeä ja nätisti kirjoitettu eikä jättänyt mitään epäselväksi.

Jenni vain hymähti. Anu rypisti kulmiaan. – Mä ymmärrän, että sen kirjeen jälkeen Pete piti itseään sinkkuna, mutta sitä mä en ymmärrä, että se ei kertonut sulle koko juttua. Mä taoin sen päähän vielä häissäkin, että sen on pakko kertoa.

– Sillä taisi pasmat seota,  kun se tajusi olevansa mun pomo.

Anu vihelsi hiljaa. – Niin tietysti. Samperi, miehet on pelkureita!

Samalla hetkellä Jennin puhelin soi. Hän vilkaisi sitä ja irvisti Anulle. – Pelkuri soittaa.

Jenni ei vastattuaan ehtinyt sanoa mitään, kun luurista kuului Peten hermostunut ääni. – Sun on pakko jutella Oskarin kanssa!

Oskari oli aivan tolaltaan saapuessaan kartanolle.

Jenni oli odottanut, että ainakin Pete tulisi Oskarin mukana, mutta Homo tuli taloon -päätähti ilmaantui kartanon keittiöön yksin, talvitakkiin ja paksuun villakaulahuiviin kietoutuneena.

Hän väänteli käsiään ja käveli ympäri keittiötä kuin kissa pistoksissa ennen kuin sai sanaa suustaan.

– Mä tunnen sen!

Jenni kaatoi aamullista kahvia kahteen mukiin ja meni hakemaan jääkaapista maitoa. – Kenet?

– Sun veljen! Mä olen tavannut sen aikaisemmin.

Jenni holautti Oskarin mukiin maitoa ja ojensi sen miehelle.

Tämä tarttui siihen vapisevin käsin.

– Voi jessus, siitä on varmaan 15 vuotta. Oltiin molemmat ihan kakaroita, Oskari muisteli. Pari siemausta kahvia tuntui rauhoittavan häntä.

– Se oli näitä aikoja, joulukuun alkua. Mulla oli siihen aikaan parin kaverin kanssa drag show -ryhmä ja me kierrettiin esiintymässä pikkujouluissa. Ne oli jotkut opiskelijabileet Bottalla, satamäärin kännistä väkeä, hyvä tunnelma. Me jäätiin tietysti keikan jälkeen juhlimaan. Ja mä löysin Jussin, sun veljen.

Jenni istui baarijakkaralla ja heilutti jalkojaan. Jossain hänen sisällään oli sellainen tunne kuin mannerlaatat olisivat hitaasti muuttaneet asentoaan. Tai ehkä ne olivat liikkumassa oikeille paikoilleen?

– Se oli sellainen raikas maalaispoika, opiskeli agronomiksi. Mun olis pitänyt arvata, miten siinä käy. Se oli aamulla ihan kauhuissaan, kertoi olevansa kihloissa ja menevänsä naimisiin ja suurin piirtein pakeni paikalta karmit kaulassa.

– Muistaako se sut?

– Se oli rappusilla vastassa, kun me mentiin. Se halasi ja sanoi, ettei ole koskaan unohtanut mua.

Oskarilla oli kyyneleitä silmissään. – Ja arvaa mitä. Mäkään en ole koskaan unohtanut sitä.

Oli keskiviikko. Jenni istui tutulla paikalla kameran vieressä kylpylän ravintolaan rakennetussa haastattelunurkkauksessa. Elina istui häntä vastapäätä kauniissa housupuvussa, moitteettomasti meikattuna ja jokainen hius paikallaan.

Jossain kameran takana seisoi Henriksi esittäytynyt mies, joka vietti kylpyläviikkoa Elinan kanssa. Henri oli ollut tutun näköinen, ja huomatessaan Jennin miettivän asiaa hän oli kertonut omistavansa autokorjaamon Huhtajärvellä.

– Aloitetaanko? kysyi Elina.

Jenni nyökkäsi päättäväisesti.

– Aloitetaan.

– Mä olin 15-vuotias koulutyttö, kun tutustuin herttaiseen ja mukavaan poikaan, joka tuskaili seksuaalisen identiteettinsä kanssa, sanoi Elina ensimmäisenä lauseenaan.

Homo tuli taloon -sarjan viimeisestä jaksosta tulisi hitonmoinen paukku, se oli varmaa.

Elina kertoi, miten Juhani ja hän olivat kaikesta huolimatta hiljalleen rakastuneet, ja Juhani oli päättänyt haluta viettää koko elämänsä naisen kanssa. Tai ainakin yrittää. He olivat joka tapauksessa toistensa parhaita ystäviä, ja molemmat halusivat lapsia ja perheen. Ehkä se riittäisi.

– Oliko teidän pakko mennä naimisiin asti, Jenni kuuli kysyvänsä.

– Naimisiinmeno oli enemmän ympäristön painetta kuin meidän omaa tahtoa. Juhanin äiti oli siinä aika vahva tekijä. Meille olisi riittänyt yhdessä asuminen ja lapset.

Vastaus ei ollut yllätys.

– Voitko sä kertoa, mikä nyt on muuttunut?

Elina huokaisi syvään. – Mikä nyt on muuttunut? Me ollaan kasvettu aikuisiksi. Mitä vanhemmaksi tulee, sen vaikeampaa on yrittää olla jotakin, mitä ei ole. Se koskee mua ihan yhtä lailla kuin Juhaniakin, mutta Juhania vielä enemmän. Se on tavallaan tehnyt itselleen väkivaltaa jo monta vuotta.

– Sä olet täällä kylpylälomalla ilmeisesti erään Henrin kanssa. Kertoisitko Henristä?

Elina vilkaisi vaistomaisesti kameran ohi ja hymyili pikaisesti Henrille. He olivat jo aiemmin esiintyneet vapaasti yhdessä kameran edessä.

– Henri on ollut kuvioissa pari vuotta. Meillä on ollut... miten sen nyt sanoisi... käytännön järjestely. Mutta jokin aika sitten me tajuttiin, että ollaan rakastuttu toisiimme, se tavallaan oli se viimeinen tekijä, joka laittoi lumipallon liikkeelle.

Uskomatonta kyllä, Jenni oli alkanut uskoa, että Juhani ja Elina olivat todella miettineet asiat halki ja olivat valmiita kaikkeen siihen, mitä tv-ohjelmasta seuraisi.

Mutta miksi? Sen hän halusi tietää. Miksi he halusivat hoitaa asian näin julkisella ja monien mielestä varmaan nöyryyttävällä tavalla.

Elina siemaisi vettä ja mietti pitkään, ennen kuin vastasi kysymykseen.

– Tavallaan Juhanin ja mun avioliitto osoittautui erehdykseksi jo ennen kuin me mentiin naimisiin. Juhani opiskeli Helsingissä ja sillä oli ollut yhden yön juttu miehen kanssa. Sen jälkeen Juhani oli tiennyt, kuka se on, mutta siltä kesti tosi pitkään, ennen kuin se tunnusti sen mulle. Tai itselleen.

– Ja se yhden yön juttu oli Oskari.

– Se yhden yön juttu oli Oskari. Juhani on aina seurannut sen uraa, ja kun se lopulta kertoi koko tarinan, me on puhuttu Oskarista paljon.

Elina piti taas taukoa, mutta Jenni ei mennyt väliin uudella kysymyksellä vaan antoi kälynsä miettiä. Hänellä oli outo tunne, että jokaisella lauseella Elina muuttui hänelle vieraammaksi ja haastattelu helpommaksi tehdä.

– Meillä ei ole mitään menetettävää, Elina sanoi lopulta. – Me erotaan joka tapauksessa, ja Henri ja minä päädytään yhteen. Jos ihmiset ei tiedä koko tarinaa, mä näytän kodinrikkojalta. Juhanikaan ei halua sitä.

Elina nosti taas lasiaan ja jäi tuijottamaan haastattelua varten pystytettyjen valojen heijastumista veden pinnasta. Sitten hän laski lasin takaisin pöydälle.

– Juhani on tosissaan ajatellut Oskaria kaikki nämä vuodet. Me ajateltiin, että jos olisi edes pienen pieni mahdollisuus... vaikka hassuahan se on. Mutta ajatelkaa, jos ne rakastuisivat toisiinsa, ja sitten se kaikki näytettäisiin televisiossa. Kenenkään ei tarvitsisi miettiä, kuka petti ketäkin, tai iskikö Oskari viattoman perheenisän. Se olisi täydellistä.

Samana iltana Jenni seisoi veljensä oven takana. Hän veti syvään henkeä, koputti ja astui sisään. Ovi oli auki niin kuin aina.

– Täällä! kuului Juhanin ääni syvemmältä talosta.

Juhani ja Oskari istuivat vierekkäin olohuoneen sohvalla katsomassa leffaa. Oskari pysäytti dvd:n kaukosäätimellä ja nousi sohvalta. – Teillä on varmasti puhuttavaa. Mä käyn keittämässä teetä.

Jenni istui Oskarin vapaaksi jättämälle paikalle.

– Teidän juttu oikeasti tapahtuu? hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

– Ei tätä kenenkään ole vaikeampi uskoa kuin mun, Juhani naurahti. – Mä olin vuosikaudet ajatellut, että se yö Oskarin kanssa oli mulle tärkeä vain sen takia, että  se oli ensimmäinen ja ainut yö miehen kanssa. Mutta on niitä muitakin öitä sitten ollut. Eikä mikään ole tuntunut samalta.

– Ja Oskari on samaa mieltä?

– Multa meinasi mennä jalat alta, kun mä tajusin, että se ylipäätään muistaa mut.

Jenni pyyhkäisi kyyneleen silmä­nurkastaan. – Tää kuulostaa varmaan kauhean itsekkäältä, mutta miksi sä et koskaan kertonut mulle. Joonaskin tiesi, ainakin jotain.

Juhani kietoi käsivartensa hänen olkapäilleen. – Sä et ollut täällä, veli sanoi yksinkertaisesti. – Ja silloinkin kun sä olit täällä, sä et oikeasti ollut. Mieti nyt, sä asuit meidän luona keväällä, etkä tajunnut mitään. Sulla on vähän sellainen vika, sä et aina ole oikeasti läsnä.

Oskari tuli juuri sisään teetarjotinta kantaen. – Juhani on oikeassa. Sun pitäisi itse nähdä, miten erilainen sä olet, kun sä haastattelet ihmisiä. Sä olet skarppi ja empaattinen. Muun ajan sä osaat olla varsinainen unissakävelijä.

Juhani puristi Jenniä lähemmäs. – Oskari tosin on kertonut, että sä osaat olla tosi läsnäolevainen myös sen herra ohjaajan seurassa.

Jenni punastui.

– Niin tyttö, kuuntelepas setiä, Oskari hymyili. – Me annetaan sulle tehtäväksi laittaa asiat kuntoon Peten kanssa. Se on käsky.

Kuvaukset päättyivät perjantai-iltana, kun Elina palasi kotiin kylpylästä. Virallisesti jakso loppui niin kuin muutkin: Oskari lausui hyvästit perheelle ja Homo tuli taloon -auto kaasutti pihasta pois.

Viimeisessä haastattelussaan Elina ja Juhani vahvistivat eropäätöksensä ja kertoivat, miten aikoivat ottaa asian puheeksi lasten kanssa.

Kameroiden sammuttua kuvausryhmän auto ajoi takaisin Kuunsillan pihaan ja kaikki, Oskari mukaan luettuna, majoittuivat mökkiin vielä pariksi yöksi.

Pete oli sopinut Sari Sandbergin kanssa ylimääräisestä mökkivuokrasta. Tuottaja oli melkein pissinyt housuihinsa kuullessaan, millainen jakso Niskasista oli tulossa, eikä ollut pistänyt hanttiin, kun Pete oli ilmoittanut ryhmän jäävän Huhtajärvelle juhlimaan hänen siskonsa häitä ja ohjelman loppukaronkkaa.

– Pyydä Pippaa soittamaan mulle, niin me sovitaan, paljonko se voi höylätä tarjoiluja firman piikkiin, Sari oli opastanut Peteä. – Ja pidetään virallisempi karonkka sitten, kun palaatte Helsinkiin.

– Kaksi karonkkaa, Koistinen oli ihmetellyt. – Nyt on maailmankirjat sekaisin.

Kuvausten jälkeen Pete ilmestyi kartanon keittiöön ja otti seuraavan päivän tarjoilut haltuunsa.

Se olikin hyvä, sillä Joonas, Maikki ja Jenni olivat saaneet keittiössä aikaiseksi enemmän sotkua kuin mitään muuta. Anu oli joutunut iltapäivällä lähtemään Samun luo hääpukunsa lopulliseen sovitukseen ja oli viime töikseen soittanut veljelleen hätäpuhelun.

– Se sanoi, että parhaassa tapauksessa te vain mokaatte ruuat, mutta pahimmassa tapauksessa poltatte koko kartanon, Pete oli sanonut nauraen sitoessaan esiliinaa -ympärilleen.
Peten ohjauksessa tarjoamiset alkoivat valmistua kuin taikaiskusta. Jenni melkein itki ilosta vetäessään uunista täydellisen muotoisia hääkakun kerroksia yhden toisensa jälkeen. Varsinainen kakku viimeisteltäisiin vasta seuraavana päivänä, mutta voileipäkakut nelikko teki jo valmiiksi. Kun jäljellä oli enää niiden koristelu, Pete lähetti Joonaksen ja Maikin nukkumaan.

Jenni ja Pete työskentelivät tuttavallisesti rinnakkain, kumpikin oman kakkunsa parissa. Pete teki koristelut edellä ja Jenni katsoi mallia. Kurkkujen, tomaattien ja meetvurstiruusukkeiden asettelu oli melkein hypnoottista.

Kun kakut tulivat valmiiksi, Pete kaappasi Jennin syliinsä ja työnsi viimeisen kurkunpalan tämän suuhun. He katsoivat toisiaan silmiin hymyillen. Pete oli juuri sanomassa jotakin, kun hänen puhelimensa alkoi soida farkkujen taskussa.

Jenni tiesi Peten ilmeestä heti, kuka soittaa. Hän hymyili surumielisesti ja irrottautui miehen sylistä.

– Jutellaan huomenna, hän sanoi hiljaa.

– Hi Jessica, Pete sanoi kävellessään keittiöstä ulos.
 

Kartanon pieni sali oli kauniimpi kuin koskaan. Jenni vilkaisi vielä taakseen asettuessaan seisomaan muun hääväen joukkoon huoneen toiseen päähän.

Pöydät oli peitetty valkoisilla liinoilla ja koristeltu ruusuilla ja kynttilöillä. Noutopöydällä oli valtavat kukka-asetelmat ja suuret, hopeiset kyntteliköt. Niiden keskellä kohosi huikean kaunis hääkakku, jonka huipulle Pete oli jossakin ihmeen välissä taiteillut marsipaanista hääparin. Sulhanen piti sylissään koiranroikaletta ja morsiamen vatsa kaartui pyöreänä valkoisen mekon alla. Kaikkea mies osasikin, Jenni mietti taas kerran.

Avoimesta ovesta Jenni näki, että Samu oikoi vielä eteisessä Anun hääpukua, mutta morsian hätisti pojan kimpustaan muiden vieraiden joukkoon. Jennin mielestä morsian näytti aika kalpealta, mutta hän pisti sen jännityksen piikkiin.

Mikon tytär Riina alkoi soittaa flyygelillä häämarssia. Anu ja Mikko kävelivät saliin.

Seremonia oli lyhyt, yksinkertainen ja kaunis. Sen lopuksi Anu ja Mikko suutelivat hartaasti, kunnes Riina alkoi pyöritellä silmiään ja aloitti pontevasti häämarssin uudelleen.

Mikko tarttui Anua kyynärtaipeesta ja oli lähdössä kävelemään hääväen läpi, mutta Anu pidätteli häntä.

– Mä en viitsinyt sanoa aikaisemmin, mutta meillä ei taida nyt olla aikaa jäädä juhlimaan.

Mikon silmät levisivät.

– Kohtuullisen tiuhaan jo, Anu vahvisti. – Taitaa olla tosi kyseessä.

Samassa hän voihkaisi ja taipui kaksinkerroin mahaansa pidellen.

Mikkoon tuli vauhtia. – Onko sulla se varustelaukku mukana täällä?

– Eteisessä, kuiskasi Anu hampaidensa välistä.

Jenni juoksi keittiöön ja nappasi mukaansa kaksi isoa, kannellista muoviastiaa ja paperikassin. Sitten hän kipaisi takaisin juhlasaliin.

Pete tajusi heti, mitä Jennillä oli mielessä. Hän otti toisen astian ja leikkasi siihen valtavan palan voileipäkakkua. Samaan aikaan Jenni lohkaisi ison kimpaleen hääkakun alinta kerrosta ja keikautti sen toiseen astiaan.

– Sehän meni luontevasti, Pete kiusasi. – Mutta unohdit polkaista.

Jenni laittoi molemmat astiat paperikassiin ja kiikutti kassin Mikon käteen. Vastavihityt olivat jo matkalla ulko-ovelle.

– Voileipäkakku on Mikolle evääksi ja hääkakun saatte syödä sitten, kun urakka on ohi, Jenni sanoi ja halasi nopeasti molempia. – Ja onneksi olkoon!

– Älä nyt vielä onnittele! Anu puuskutti.

– Naimisiinmenosta, hölmö, Jenni nauroi.

Mikko soitti sairaalasta vain kolme tuntia myöhemmin. Kaksoset olivat syntyneet, tyttö ja poika. Ne olivat vahvoja ja voivat hyvin, samoin äitinsä.

Niskaset ja kuvausryhmä hurrasivat ja skoolasivat Pipan hankkimalla samppanjalla.

Jenni katseli ympärilleen ja ihmetteli, miten paljon asiat olivat muuttuneet viikossa. Oskari ja Juhani kilistivät lasejaan katsoen toisiaan silmiin ja hymyillen leveästi. Elina puolestaan oli seissyt koko päivän lähellä Henriä ja koskettanut välillä miestä huomaamattomasti. Nyt he siemaisivat samppanjalasinsa kerralla tyhjäksi ja halasivat toisiaan tiukasti.

Juuri sillä hetkellä äiti ja isä Niskanen kävelivät sisään.

Hälyn, huudon ja ihmettelyn keskellä Pete hiipi Jennin viereen ja tarttui tätä tiukasti käsivarresta. Kukaan ei huomannut, kun he livahtivat ovesta ja pakenivat keittiöön.

Pete leikkasi heille palat ylimääräiseksi jäänyttä voileipäkakkua ja avasi uuden samppanjapullon.

– Aikooko herrasmies juottaa mut humalaan, Jenni kysyi.

– Ehdottomasti. Ja itseni myös. Ei kukaan kestä sun perhettä selvin päin.

Jenni nauroi, mutta Peten ilme pysyi vakavana.  Jenni katsoi miestä tutkivasti.

– Jessica ei sitten tullut häihin?

Mies nosti nopeasti katseensa hänen silmiinsä. – Se on Dubaissa. Ollut siitä päivästä saakka, kun näit sen sairaalassa. Ei se ehtinyt paljon Suomesta nähdä, lentokentän ja Töölön tapaturma-aseman.

– Sääli.

– Ja hitot on. Se on sääli, että sun piti nähdä Jessica ja kärsiä siitä, että mä en ollut osannut hoitaa asioita kunnolla. Ja se on sääli, että mä olin niin pelkuri, etten uskaltanut olla sulle rehellinen alusta saakka. Mutta sellaista se on, kun rakastuu suin päin ja pelkää menettävänsä toisen.

– Sellaista se on, Jenni myönsi. – Sellaista se on, kun rakastuu suin päin.

Samassa hän oli Peten sylissä. Tämä piteli häntä tiukasti rintaansa vasten, ennen kuin kumartui suutelemaan hänen huuliaan.

– Mitä sä mietit, Pete kysyi, kun suudelma ikuisuutta myöhemmin päättyi ja mies heijasi häntä sylissään.

– Mä mietin, että mä olen tässä, Jenni kuiskasi ihmeissään. – Että mä olen oikeasti tässä enkä koskaan enää aio olla missään muualla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.