Osa 7/8: Pete on jäänyt kiinni petoksesta, eikä Jenniltä heru sympatiaa, vaikka mies makaa sairaalassa pää siteissä. Tilanne saattaisi murtaa Jennin, ellei hänen olisi pakko keskittyä töihin. Homo tuli taloon -sarjan toiseksi viimeinen jakso heittää hänet aivan uuteen tilanteeseen.

Jennillä ei ollut aavistustakaan, mistä hän sai oikein voimia hillitä itsensä. Hän veti syvään henkeä ja tarttui tytön – Jessican – ojennettuun käteen.

– Hei, hän tervehti englanniksi. – Mä olen tosiaan Jenni, Peten työkaveri.

Hän kätteli reippaasti ja siirtyi sitten kohti Peten sänkyä. Tämän silmät seurasivat häntä vuoteesta väsyneinä ja varuillaan.

– Meillä alkaa ihan kohta palaveri, Jenni höpötti iloisesti, edelleen englanniksi. – Mä tulin vain nopeasti pistäytymään ja tuomaan koko työryhmän puolesta vähän tuliaisia.

Jenni laittoi suklaalevyn, kukat ja äkkiä kovin lapselliselta tuntuvan lehden Peten pöydälle ja alkoi perääntyä vuoteen vierestä.

– Jenni... Pete kähisi hiljaa ja ojensi kättään häntä kohti.

Jenni hymyili edelleen suu korvissa. Hän vaihtoi kielen suomeen.

– Turpa kiinni, saasta. Älä puhu mulle.

Jessica oli seurannut heitä silmät kapeina viiruina. Ilmeisesti hän ei huomannut mitään epäilyttävää, koskapa väläytti lumenvalkoisen hymynsä ja tarttui Peten käteen toisella puolen sänkyä.

– Hän taitaa haluta jo takaisin töihin. Ei tule kuuloonkaan, muru.

– Niin muru, Jennin suupieliin alkoi jo sattua. – Ei tule kuuloonkaan.

Hän puristi Peten peiton alta pilkistävää varvasta ohimennessään. – Parane pian, hän toivotti vielä englanniksi. Sitten hän käveli reippain askelin ovelle. Hänen silmänsä ehtivät kyyneltyä jo ennen kuin hän sai sen auki.

Jenni pääsi ulos asti. Sitten kyyneleitä oli niin paljon, että hän pelkäsi kävelevänsä päin bussia, jollei pysähtyisi hetkeksi. Hän istui penkille sairaalan ovien ulkopuolelle, tuijotti kaukaisuuteen ja antoi kyynelten valua.

Tässä hän oli hyvä. Hän tiesi pystyvänsä valuttamaan pahimman olon nopeasti ulos ja sitten laittamaan tunteilleen kannen päälle. Hän palaisi asiaan vasta, kun siihen olisi aikaa ja tilaa.

Penkin toisessa päässä istui harmaankalpea mies sairaalan pyjamassa ja aamutakissa. Hän veti yhdellä kädellä tupakkaa ja piti toisella kiinni tippapullotelineestä. Pari kertaa mies näytti siltä, että aikoi kysyä Jenniltä jotain, mutta vajosi aina takaisin omaan surkeuteensa.

Lopulta mies kääntyi ja kysyi ykskantaan: – Joku kuoli?

Jenni pudisti päätään. – Petollinen mies.

Mies tuhahti halveksivasti ja sytytti uuden tupakan edellisen jämistä. Hän ei vaivautunut enää edes katsomaan Jenniä.

Näinhän se oli. Maailma ei ollut kaatunut. Kukaan ei ollut kuollut. Peten pääkin oli valmiiksi halki, hänen ei tarvitsisi enää kumauttaa miestä kalloon.

Elämä kai jatkui.

Tasan kolmelta Jenni astui Windmillin tuttuun palaverihuoneeseen. Sari, Koistinen, Oskari ja Pippa istuivat jo siellä. Valkokankaalla pyöri Koistisen edellisenä yönä kuvaamaa materiaalia.

Jenni istui hiljaa alas ja katsoi nauhan loppuun. Hän yllättyi, miten nopeasti kaikki oli loppujen lopuksi mennyt. Paikan päällä oli tuntunut siltä kuin Jykä oli puristanut Oskaria kurkusta tuntikausia, mutta todellisuudessa aikaa oli kulunut korkeintaan kymmeniä sekunteja.

Kamera oli jatkanut kuvaamista senkin jälkeen, kun Koistinen oli heittänyt sen sängylle. Vinossa olevassa kuvassa näkyi ensin Koistisen selkää, sitten lattialle tammen lailla kaatuva Jykä ja viimeisenä Oskarin punaiset kasvot, kun hän heittäytyi Jykän jalkojen päälle.

Koistinen sammutti suoraan videotykkiin liitetyn kameransa ja hetken he kaikki olivat hiljaa. Oskari sormeili liinaa, jonka oli sitonut kaulaansa.

Jennin kysyvän katseen nähdessään hän raotti liinaa vähän. Ihossa oli punaiset jäljet, mutta kaula ei näyttänyt läheskään niin pahalta kuin Jenni oli pelännyt.

– Nyt siinä ei ole edes meikkivoidetta. Sen saa piiloon, jos tarvitsee, Oskari vakuutti. – Miten Pete?

Kaikki kääntyivät katsomaan Jenniä.

– Ihan ok, hän sanoi lyhyesti.

Sari jatkoi aiheesta. – Tietääkseni Pete sai kohtuullisen kovan aivotärähdyksen. Hän oli vielä yön ajan sekava ja oksenteli mutta voi nyt jo paljon paremmin. On kuitenkin selvää, että hän on ainakin jonkin aikaa sairauslomalla.

Jenni nyökytteli aivan kuin olisi ollut sanomassa täsmälleen samat asiat, jos olisi vain ehtinyt.

Sari nousi sillä aikaa seisomaan ja ryki virallisena. Tuottaja näytti kalpealta mutta päättäväiseltä.

– No niin, puidaan tämä onneton tapaus nyt loppuun. Ihan ensimmäiseksi, kiitos ja anteeksipyyntö sulle Jenni.

Jenni punastui ja mutisi jotain epämääräistä.

– Teit kaikki oikeat ratkaisut pahassa paikassa, sen tuo äskeinen nauha osoitti enemmän kuin selvästi. Itse en sillä lailla keskellä yötä yllätettynä ollut ollenkaan kartalla, etkä kyllä toisaalta antanut mahdollisuutta edes yrittää ymmärtää, mitä oli tekeillä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Sari veti henkeä ja siemaisi kahvikupistaan.

– Puhuin äsken Helenan kanssa puhelimessa. Jykä on päässyt putkasta kotiin. Hän on hyvin häpeissään ja pahoillaan kaikesta.

– Oliko sillä joku selitys? kysyi Pippa.

– Se tavallisen suomalaisen miehen selitys: liikaa viinaa ja filmi poikki. Se oli ilmeisesti mennyt paniikkiin siitä ajatuksesta, että joutuisi lähtemään Oskarin ja poikien kanssa julkisesti liikkeelle 'niin kuin joku perkeleen perhe'.

Oskarilta pääsi hysteerinen pieni naurunpurskahdus. Sari hymyili hänelle ymmärtäväisesti.

– Tuotantoyhtiö ei aio nostaa tästä mitään juttua, vaikka Jykän käytöksen takia jakso jää tekemättä, eli periaatteessa kaikki sopimukset on rikottu. Pete ja Oskari saavat päättää itse, vievätkö omat pahoinpitelysyytteensä eteenpäin.

Palaverihuoneen ovi avautui ja sisään astui Kari Lumme. Sari tervehti veteraaniohjaajaa ja viittasi tätä istumaan.

– Mennäänpä sitten eteenpäin. Seuraavan jakson kuvaukset alkavat aikataulun mukaisesti. Peteä tuuraa Kari.

Lumme heilautti laiskasti kättään. Oskari rypisti kulmiaan ja käsi palasi takaisin sormeilemaan kaulaliinan solmua.

– Tämän suhteen siis kaikki kunnossa, jatkoi Sari. – Isompi ongelma onkin sitten se, että meillä on vielä kaksi jaksoa tekemättä.

Ongelma se totisesti oli. Tuotantoon varattu aika loppui seuraavan jakson kuvausten jälkeen. Sponsoriautot pitäisi palauttaa, ja mikä vielä hankalampaa, Koistinen ja Tero oli saman tien varattu toiseen produktioon. Mitä kauemmin he jatkaisivat Homo tuli taloon -kuvauksissa, sitä kalliimmaksi Sarille tulisi hankkia toiseen ohjelmaan heidän tilalleen korvaavat miehet.

– Meidän oli valittava viimeiseen jaksoon perhe, jolle kuvaukset sopivat mahdollisimman kiireisellä aikataululla, eli heti seuraavan jakson perään.

Sarin katse nauliutui Jenniin.

– Jenni, sun veljen perhe oli ainoa, joka suostui.

Jenni huokaisi alistuneena. Hän oli arvannut tämän.

Homo tuli taloon -sarjan toiseksi viimeinen jakso kuvattiin Savonlinnassa. Oskari oli odottanut kuvauksia innoissaan, sillä hän oli kaupungista kotoisin ja uskoi, että siitä olisi hyötyä.

Partaset olivat sarjan vanhin perhe. Isä Markku oli 52-vuotias ja äiti Ingakin lähestyi viittäkymppiä. Perheen pojat Rami ja Jarno olivat 16- ja 14-vuotiaat.

Perhe asui ihanassa vanhassa puutalossa keskustan tuntumassa. Pihalla oli kaksipuolinen keinu, grillikatos ja ristikkoikkunainen söpö pikkutalo, jossa Markun isovanhemmat olivat kuulemma alun perin asuneet rakentaessaan päätaloa. Nykyisin se oli Ingan valtakuntaa, "äiten mökki", niin kuin muu perhe sitä naureskellen kutsui.

Äitelle naureskeltiin Partasten perheessä muutenkin aika paljon. Insinööri-isä ja hänen kaksi klooniksi kasvanutta poikaansa olivat sitä suomalaista ihmistyyppiä, joille mikään asia ei ollut todellinen, jollei sitä pystynyt todistamaan matemaattisella kaavalla. Inga oli heidän mielestään toivoton hörhö; äite seurasi horoskooppeja, käytti homeopaattisia lääkkeitä, juoksi reikihoidoissa ja uskoi enkeleihin.

Inga ei itsekään pitänyt itseään erityisen uskottavana.

– Mä olen tällainen sählääjä. Aina myöhässä, aina väärässä paikassa, aina kaikki sotkussa. Ihan toivoton tapaus.

Lyhyen tuttavuuden perusteella Jenni piti Ingaa fiksuna, empaattisena naisena, ja oli ihmeissään tämän itsetunnon puutteesta. Aina kaikki sotkussa? Hän katsoi ympärilleen Partasten tahrattomassa olohuoneessa, jossa jokainen esine oli kauniisti paikallaan. 

Tai ainakin oli ollut, ennen kuin Kari Lumme oli alkanut muuttaa huonekalujen järjestystä saadakseen aikaiseksi mielestään täydellisen haastattelutaustan.

Kuvaukset olivat alkaneet kaikin tavoin tahmeasti. Siinä missä he olivat aikaisemmissa jaksoissa sujahtaneet kameroineen joustavasti perheiden arkeen, Partasilla oli kierretty taloa moneen kertaan tutkimassa valaistusta ja suunnittelemassa kuvakulmia.

Päivän aluksi Kari oli kuvauttanut Ingaa ja Markkua tekemässä yhdessä ruokaa ja evästänyt näitä "seisomaan rintamasuunta kameraan päin ja juttelemaan ihan luonnollisesti". Ohjaaja itse oli lopputulokseen tyytyväinen, mutta Jenni oli kauhuissaan.

Sama meno oli jatkunut koko päivän. Ainuttakaan tilannetta ei kuvattu aitona. Jos Kari sattui näkemään perheen tekemässä jotain kiinnostavaa, hän keskeytti heidät, tuumaili ja suunnitteli hetken, asemoi Koistisen paikoilleen ja pyysi sitten Partasia esittämään saman uudelleen.

Lounastauolla läheisessä kahvilassa Kari meni hetkeksi ulos puhumaan puhelimeen, ja Koistinen käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän rojautti pitkän ruhonsa Jenniä vastapäätä ja pyöritteli hammastikkua suupielessään.

– Miten tää hoidetaan?

– Mä soitan illalla hotellista Sarille ja yritän itsekin puhua Karin kanssa. Ei yksi jakso voi erottua näin paljon visuaalisesti muista.

Jenni kumartui lähemmäs.

– Siihen asti sä tuuttaat menemään niin paljon kun ehdit. Vaikka salaa Karilta. Tärkeintä on saada kunnollista kuvitusta yhteishaastatteluihin ennen kun Inga lähtee Tampereelle.

– Asia pihvi, kuittasi Koistinen.

Sekä Sari että Jenni puhuivat pitkään ohjaajan kanssa ja tämä vakuutti ymmärtävänsä, mutta kun ohjelman teko jatkui seuraavana päivänä, meno ei ollut muuttunut miksikään.

Varsinkin Rami ja Jarno alkoivat nopeasti turhautua kuvauksiin. Kameran edessä olo ei selkeästi ollut lainkaan niin hauskaa kuin he olivat etukäteen ajatelleet.

– Tällaista tämä televisiohomma on, etupäässä odottelua, selitti Kari myhäillen.

Oskari oli aivan raivona. Toisin kuin Pete, Kari ei antanut hänen tehdä spontaanisti mitään. Jokaisesta ratkaisusta, melkein jokaisesta sanastakin, olisi pitänyt keskustella etukäteen ohjaajan kanssa.

Tilanne vain paheni, kun Oskari alkoi tehdä alustavia suunnitelmia Partasten kodin uutta ilmettä varten.

Markku oli 1980-luvulla saanut tahtonsa läpi ja tehnyt talon keittiössä ison remontin. Entinen tupa oli seinän avulla pilkottu erilliseksi pikkukeittiöksi ja ruokailuhuoneeksi. Leivinuuni oli purettu, mutta piippu oli edelleen jäljellä ja kunnossa.

– Ei ole mennyt päivääkään, etten olisi katunut remonttia, oli Inga sanonut levitellen onnettomana käsiään surkean kokoisessa keittiössään.

Oskari halusi palauttaa kodin sydämen ennalleen leivinuunia myöten. Hänen vanha yläasteen luokkakaverinsa oli muurari ja oli jo luvannut tulla tekemään homman – mutta Kari pisti vastaan.

– Ihan älytöntä. Sarjan budjetti ei kestä tollaisia tempauksia.

Lausuntoa oli seurannut huutokilpailu, jossa tosin huutamisesta oli vastannut enimmäkseen Oskari. Kari ei ollut pyörtänyt päätöstään, vaikka Oskari oli soittanut Sarille ja varmistanut, että ohjelman budjetti salli vaikka kaksi leivinuunia.

Niinpä Jenni ei yllättynyt yhtään, kun Oskari ensimmäisen kuvauspäivänsä iltana lähetti hänelle tekstarin ja pyysi huoneeseensa. Hän ei tosin tiennyt, mitä olisi voinut tehdä miehen kiukkua laannuttaakseen.

Oskarin ovi oli auki, joten Jenni koputti kevyesti ja astui sisään. Huoneen asukas oli puhelimessa ja viittoi Jenniä sulkemaan oven perässään. Tämä teki työtä käskettyä ja istahti vuoteelle.
Oskari puhui Sari Sandbergin kanssa. Hän painoi puhelimen kaiuttimelle ja jatkoi keskustelua.

– Joko Kari lähtee tai minä! Tämä ei ole mitään tyhjää uhkailua, usko nyt, mä en tee sen kanssa töitä.

– Sä tiedät, että Pete ei ole vielä lähimainkaan työkunnossa, kuului kaiuttimesta Sari rauhoitteleva ääni.

– Jenni ohjaa! Oskari vilkaisi Jenniä, joka istui sängyn laidalla silmät suurina. – Se on just nyt tässä mun vieressä ja kuulee kaiken. Se on ihan valmis ottamaan vastuun. Se on eilen ja tänään tehnyt kaikkensa, että täältä on ylipäätään saatu aikaiseksi mitään tv-ohjelmaa muistuttavaa matskua ja se on tuhannesti kykenevämpi hoitamaan tän keikan loppuun kuin Kari.

Sari oli hetken aivan hiljaa. Sitten puhelimesta kuului huokaisu.

– Anna Jennille.

Oskari ojensi puhelimen voitonriemuisesti hymyillen.

– Jenni, sopersi Jenni puhelimeen pienellä äänellä.

Sarin ääni oli tiukka. – Pystytkö sä tähän? Oletko sä valmis ottamaan vastuun?

Jenni nielaisi. – Pystyn ja olen valmis. Koistinen auttaa mua.

– Hyvä on, sanoi Sari lyhyesti.

– Mä soitan Karille. Se lähtee huomenna aamulennolla takaisin Helsinkiin.

Seuraavissa päivissä oli ainakin se erittäin hyvä puoli, ettei Jennillä ollut yhtään ylimääräistä aikaa ajatella Peteä. Pikkuhiljaa hänen paniikkinsa alkoi hellittää, itsevarmuus kasvoi ja hän alkoi nauttia uudesta roolistaan.

Oli jo neljäs kuvauspäivä, kun Jenni aivan sattumalta löysi Ingan maalaukset.

Leivinuunin muuraus oli puolivälissä ja ylimääräinen seinä oli kaadettu. Oskari väitteli parhaillaan siitä, saisiko luontokuvausta harrastavan Markun jättikokoiset valokuvavedokset siirtää olohuoneen seiniltä tämä omaan työhuoneeseen.

Tai ei hän tietenkään mitään väitellyt, oli vain ilmoittanut järkyttyneelle isännälle, että näin tehdään. Samalla hän oli tehnyt tiettäväksi, että tummanvihreät Fjällrävenin reisitaskuhousut olivat kyllä ihan kätevä asuste lintubongausretkelle mutta eivät minnekään muualle.

Jenni oli käynyt "äiten mökissä" pari kertaa aiemmin, ja hänellä oli ollut sellainen tunne, että sieltä puuttui jotain. Aivan kuin Inga olisi siivonnut jotain huolellisesti pois näkyvistä ennen kuin lähti kylpylälomalleen.

Sinä aamupäivänä hän tuli ensimmäistä kertaa avanneeksi eteisessä pienen oven, jota arveli komeroksi. Yllättäen sen takaa paljastui pieni huone ikkunoineen kaikkineen.

Kankaat olivat nojallaan kuvapuoli seinään päin. Ne täyttivät koko huoneen ja paikoin niitä oli kaksi tai kolme päällekkäin. Suurimmat olivat melkein koko seinän kokoisia. Ikkunan alla oli pöytä, joka oli täynnä värejä, pensseleitä ja suteja.

Jenni käänsi ensimmäiseksi käteensä osuneen kankaan. Hän katsoi sitä pitkään, nosti sitten maalauksen ja käänsi sen kokonaan ympäri. – Hyvä luoja, hän henkäisi.

Hetkeä myöhemmin joukko meni pitkin pihapolkua peräkanaa, ensin Oskari, sitten Koistinen kameroineen ja Tero äänitysvehkeineen ja viimeisenä Jenni ja Pippa. Jenni oli antanut Oskarille tehtäväksi mennä mökkiin ja nuuskia niin kauan, että löytäisi jotain mielenkiintoista.

Siihen ei mennyt kauan.

Oskarin leuka loksahti, kun hän näki ensimmäisen maalauksen. Hän kantoi joka ainoan taulun mökin ison huoneen puolelle, ja kun hän oli saanut urakan valmiiksi, hän jäi huoneen keskelle seisomaan. Hän itki, ja Jenni näki, että kyyneleet olivat aitoja.
Ingan maalaukset olivat huikeita. Läheltä katsottuna ne näyttivät vain abstrakteilta, paksuilta väripinnoilta, mutta kauempaa paljastui toisenlainen tarina.

Ne olivat lähikuvia kukan osista. Ruusun terälehden monet eri värisävyt ja käpertynyt, tumma reuna, päivänkakkaran röpelöinen, keltainen keskusta ja aavistus valkoisista terälehdistä, unikon mustapunainen sisusta ja heteet, jotka tuntuivat kohoavan taulusta kolmiulotteisina kohti katsojaa. Liljoja, orkideoja, voikukkia, kiinanruusuja, ruiskukkia, valkovuokkoja, lumpeita, verenpisaroita. Huone näytti siltä kuin kukkakauppa olisi räjähtänyt siellä.

Markku oli taulut nähdessään yhtä hämmästynyt kuin kaikki muutkin. Silkka maalausten määrä oli mykistänyt miehen. – Kyllähän se aina valittaa, että väreihin menee kauheasti rahaa, hän oli mutissut.

Inga oli pari vuotta sitten perinyt vanhemmiltaan mukavan pesä­munan ja oli aviopuolisoiden sanattomalla sopimuksella saanut tehdä rahoilla mitä halusi. Hän oli halunnut omaa rauhaa mökissä.

– En mä tiennyt. Mä joskus kysyin, että eikö se voisi maalata vaikka lasten muotokuvat tai jotain, mitä voisi viedä sukulaisille 50-vuotislahjaksi, mutta se sanoi, että tämä on sille sellaista omaa terapiaa vaan, Markku ihmetteli.

– Omaa terapiaa vaan, toisti Oskari päätään pyöritellen.

Kun Jenni jälkeenpäin katsoi Homo tuli taloon -ohjelmia, hänen mielihetkensä oli aina Savonlinnan jakson loppu.

Oskari oli tehnyt ihmeitä lyhyessä ajassa. Saman tien mökin salaisuuden paljastuttua hän oli soittanut Helsinkiin tutulle galleristille, joka piti kesäisin Savonlinnassa kesä­näyttelyjä.

Hetken taivuttelun jälkeen nainen oli suostunut hyppäämään autoonsa ja ajamaan saman tien Savonlinnaan katsomaan Ingan tauluja.

Lopputuloksena oli, että kesägalleria järjesti historiansa ensimmäisen talvinäyttelyn. Galleristin toiveena oli saada Ingan taulut heti näyttelyn jälkeen esille myös Helsinkiin, mutta sekä Oskarin että Markun mielestä sitä piti sentään kysyä taiteilijalta itseltään.

Inga saapui Tampereelta kotiin kampaajan, meikkaajan ja vaatekaupan kautta. Oskari talutti hänet kotiin silmät sidottuina ja otti siteen pois vasta, kun he olivat päässeet talon uuteen tupaan.

Leivinuunin lasiluukun takana rätisi tunnelmallinen tuli, ja perheen miehet olivat äiteetä vastassa tummissa puvuissa ja tyylikkäissä solmioissa. Markku oli kaatanut vaimolleen lasin samppanjaa.

Inga oli kyyneleet silmissä ja täysin tohkeissaan jo kaikesta tästä, mutta paras oli tietenkin vasta tulossa. Hänen silmänsä sidottiin uudelleen, matka jatkui autoon ja keskustan galleriaan, jonka edessä paloivat roihut ja sisällä kirkkaat halogeenit valaisivat Ingan kukkia.

Uskomattomien maalausten värit loistivat suurista ikkunoista ulos saakka. Galleria oli täynnä väkeä, kaikki Ingan ystävät ja sukulaiset olivat kokoontuneet juhlimaan näyttelyn avajaisia.

Juhlakalu itse alkoi itkeä heti, kun sai siteen pois silmiltään ja Markku ja pojatkin olivat liikuttuneita.

Oskari tietysti vollotti kuin pikkuvauva.

– Tämä on sulle vaikea tilanne.

– Me ollaan järjestelty asioita niin, että sun ei ole edes pakko lähteä sinne, jos sä et halua.

– Vaikka olisi tietysti hyvä, jos sä lähtisit. Harvoin tällaisesta sisä­piirin näkemyksestä pääsee nauttimaan.

Jenni katseli Sari Sandbergiä ja Peteä kyllästyneenä.

Peten sairausloma oli päättynyt ja tämä oli ilmaantunut Homo tuli taloon -sarjan viimeisen jakson palaveriin voimissaan ja hyväntuulisena – tosin hän ei ollut vielä kertaakaan katsonut Jenniä silmiin.

Sari ja Pete olivat tehneet vähän järjestelyjä sillä aikaa, kun he muut olivat olleet Savonlinnassa. Kakkostiimin Ansku oli valittu toimittajaksi Huhtajärvelle.

Kyllähän Jenni ymmärsi, että hän haastattelemassa omaa veljeään ja tämän perhettä olisi ollut liian vaikea yhtälö, mutta silti hänen takaraivossaan jäyti epäilys, että Pete ei vain halunnut häntä koko keikalle mukaan. Anskun värvääminen tuntui syrjäytykseltä.

Fiilis oli erityisen paha, koska hän oli hiljaa mielessään ehtinyt toivoa, että hyvin menneen Savonlinnan-keikan jälkeen hän olisi voinut jatkaa ohjaajana.

Mutta tietysti Pete halusi oman duuninsa takaisin.

– Totta kai mä lähden mukaan, Jenni sanoi suoraan Peteen tuijottaen. Tämä väisti taas hänen katsettaan. – Pakkohan mun on jotain tehdä palkkani eteen.

Sari nyökkäsi pontevasti. – Se on sitten sovittu. Tehdään niin, että sä hoidat torstaina kälysi haastattelun Tampereella, mutta muuten olet mukana Huhtajärvellä... vaikkapa eräänlaisen asiantuntijakonsultin asemassa.

Jenni nousi. – Jos ei ollut muuta, mä lähden kotiin pesemään pyykkiä. Täytyy varata taloyhtiön kuivaushuone, että saa kamat kuivaksi huomisaamuksi.

Petekin ponkaisi ylös. – Mä lähden yhtä matkaa.

– Yksi asia vielä, Sari keskeytti vähän nolon näköisenä.

Jenni jäi seisomaan käsi ovenkahvalla.

– Meillä on vähän majoitusongelmia. Huhtajärvellä ei nimittäin ole hotellia tai motellia, ja matka lähimmästä kaupungista on vähän turhan pitkä ajaa aamuin illoin.

– Mun perheellä on mökkikylä. Siellä pitäisi tähän aikaan olla hyvin tilaa. Jos me saatais kaksi isoa mökkiä, tytöt voisi majoittua toiseen ja pojat toiseen. Niissä on makuuparvi ja ainakin kaksi erillistä makkaria.

Sari meni entistä nolomman näköiseksi. – Pete niistä mökeistä mainitsikin, ja tuotantopäällikkö yritti järjestää asiaa. Se on soittanut pari kertaa, mutta teidän firman toimistosta on molemmilla kerroilla vastannut ilmeisesti sun äitisi. Eikä hän taida olla kauhean innoissaan näistä kuvauksista.

Jenni huokaisi; mutsin kiukuttelu lupasi hankalia aikoja kuvauksia ajatellen. – Kyllä se järjestyy. Mä soitan suoraan mun veljelle Joonakselle. Ei äidillä pitäisi olla mitään sanomista, kuka mökeissä asuu.

– Me maksamme tietysti ihan normaalin hinnan, Sari kiiruhti sanomaan.

– Tietysti. Mä vahvistan parin tunnin sisällä, että kaikki on ok.

Pete asetti askeleensa Jennin tahtiin ja lähti kuin kutsuttuna kävelemään tämän kanssa kohti Vallilaa. Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan sanaakaan. Lopulta Pete rikkoi hiljaisuuden.

– Mä tiedän, että sä sanoit haluavasi puhua vasta viimeisen jakson kuvausten jälkeen, mutta tilanne on muuttunut.

Jenni vain hymähti.

– Sitä paitsi nyt olis viimeisen jakson jälkeen, jos kaikki olis mennyt hyvin.

Jenni pysähtyi ja kääntyi katsomaan miestä. – Mutta kaikki ei mennyt hyvin, vai mitä?

Pete tajusi, että hän ei puhunut pelkästään kuvauksista. – Ei, mies vastasi lyhyesti.

Jenni jatkoi kävelyä ja Pete harppasi parilla askeleella hänet kiinni. – Voitaisko me käydä jossain vaikka kahvilla?

– Mulla on kiire pyykille.

– Mä olin jättänyt sen.

Jenni seisahtui, mutta ei suostunut katsomaan miestä. – Olit vai olet?

– Olin ja olen. Mä sanoin Jessicalle Dubaista lähtiessäni, että en edes tiedä, olenko tulossa takaisin, että sen ei kannattaisi laskea mitään sen varaan.

– Tosi jämäkkää.

– Sitten me tavattiin ja mä laitoin sille samana iltana sähköpostia, että sen kannattaa vaan jatkaa elämäänsä ja unohtaa mut.

– Sähköpostia? Kas kun et tekstaria.

– Mä olisin soittanut, mutta se mökötti eikä vastannut mun puheluihin.

– Vastasiko se sähköpostiin?

– Ei.

– Mutta sä et mielestäsi seurustellut, kun kannoit mulle voileipiä ja viiniä laiturille mun broidin häissä? Koska olit tosiaan päivää aikaisemmin lähettänyt yhden sähköpostiviestin, johon et ollut saanut vastausta?

– Ja yrittänyt soittaa.

– Ja yrittänyt soittaa. Jessus Pete.

Jenni lähti taas harppomaan kohti kotia. Pete riensi perässä puolijuoksua.

– Vaikka sä jollakin kumman logiikalla olisit teoreettisesti ollutkin sinkku, kun sä hyppäsit sänkyyn mun kanssa, se ei poista sitä tosiasiaa, että sulta unohtui kertoa toi kaikki, Jenni paahtoi menemään.

– Tuntui vaan, ettei tullut sopivaa hetkeä.

– Ei vaan tullut sopivaa hetkeä kertoa, että sä olet tv-ohjaaja. Ei vaan tullut sopivaa hetkeä kertoa, että sä olet mun uusi pomo. Ei vaan tullut sopivaa hetkeä kertoa, että sä olit lähtenyt Suomeen suoraan mallin näköisen jenkkityttöystä­väsi lakanoista.

– Se on australialainen.

Jenni kiihdytti vauhtia päästäkseen miehestä eroon. Ei kai tämä aivotärähdyksensä jälkeen sentään juoksemaan pystynyt? – Ei vaan tullut sopivaa hetkeä kertoa! Pete Muurisen elämä pähkinänkuoressa! hän huusi.

Pete oli tosiaan jäänyt seisomaan muutaman askeleen päähän.

– Jenni, mä oon rakastunut sinuun.

Jenni pysähtyi. Hän sulki silmänsä ja veti henkeä. Itku kuristi kurkkua, mutta nyyhkytyksen sijasta häneltä pääsi tukahtunut naurunpyrskähdys. – Arvaa mitä. Nyt ei vaan ollut sopiva hetki kertoa tota.

Seuraavana päivänä ennen kello yhtätoista Homo tuli taloon -sarjan lyhyt kahden auton karavaani ajoi Huhtajärvelle. Jenni katseli paikkakuntaa auton ikkunasta ja ajatteli, että oli kulunut vähintään vuosisata siitä, kun hän oli viimeksi lähtenyt sieltä.
Koko ensimmäisen kuvauspäivän hänestä tuntui kuin lasiseinä olisi erottanut hänet muusta maailmasta. Lasin läpi ei tullut tuoksuja eikä tunteita eikä oikein ääntäkään.

Jossakin vaiheessa Ansku haastatteli Elinaa ja Juhania totisen keskittynyt ilme kasvoillaan, ja nämä vastailivat yhtä totisina. Jenni oli läsnä, mutta kun Oskari illalla kysyi, mitä päivän aikana oli puhuttu, hän ei osannut vastata mitään.

Ansku sen sijaan selasi tohkeissaan muistiinpanojaan. – Elina sanoi, että ne lähti mukaan, koska sen mielestä niiden perheellä oli joku iso asia opittavanaan. Mutta se ei suostunut sanomaan mikä.

Kuvausryhmä istuskeli rauhassa iltaa luksusmökki Kuunsillan olohuoneessa. Joonas oli varannut sen tytöille ja toisen ison mökin pojille, mutta Jennin toivomuksesta he olivat vaihtaneet majoituksia päikseen. Kuunsiltaan liittyi liikaa muistoja.

Muistojen aiheuttajaa ne eivät tuntuneet haittaavan. Pete retkotti nojatuolissa sipsikulho sylissään. Jenni oli eilisen rakkaudentunnustuksen jälkeen jättänyt miehen kadulle seisomaan, mutta tämä oli koko päivän käyttäytynyt aivan kuin heidän välillään ei olisi tapahtunut mitään outoa.

Itse asiassa kuin heidän välillään ei olisi tapahtunut koskaan mitään, piste.

Nyt Pete naputti ajatuksissaan alahuultaan perunalastulla ja tuijotti Jenniä. Lopulta hän heitti sipsin suuhunsa ja sanoi varovasti:

– Mulla on teoria siitä, mitä Elina haluaa niiden oppivan, mutta mä en sano mitään, ennen kuin Oskari pääsee hommiin huomenna.

– Uuh, kiehtovaa, Oskari hymyili.

Jenni katsoi Peteä haastavasti. – Ai sulla on teoria? Kerro se vaan nyt, niin mä voin murskata sen. Älä unohda, että mun helvetin tärkeä osa näissä kuvauksissa on olla oman perheeni asiantuntijakonsultti.

Peten silmissä välähti ärtymys. Hän raksautti toisen perunalastun kahtia kielellään ja imaisi kappaleet suuhunsa.

– Okei, hän sanoi. – Mä luulen, että sun veli on homo.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.