Osa 7/8: Pete on jäänyt kiinni petoksesta, eikä Jenniltä heru sympatiaa, vaikka mies makaa sairaalassa pää siteissä. Tilanne saattaisi murtaa Jennin, ellei hänen olisi pakko keskittyä töihin. Homo tuli taloon -sarjan toiseksi viimeinen jakso heittää hänet aivan uuteen tilanteeseen.

Jennillä ei ollut aavistustakaan, mistä hän sai oikein voimia hillitä itsensä. Hän veti syvään henkeä ja tarttui tytön – Jessican – ojennettuun käteen.

– Hei, hän tervehti englanniksi. – Mä olen tosiaan Jenni, Peten työkaveri.

Hän kätteli reippaasti ja siirtyi sitten kohti Peten sänkyä. Tämän silmät seurasivat häntä vuoteesta väsyneinä ja varuillaan.

– Meillä alkaa ihan kohta palaveri, Jenni höpötti iloisesti, edelleen englanniksi. – Mä tulin vain nopeasti pistäytymään ja tuomaan koko työryhmän puolesta vähän tuliaisia.

Jenni laittoi suklaalevyn, kukat ja äkkiä kovin lapselliselta tuntuvan lehden Peten pöydälle ja alkoi perääntyä vuoteen vierestä.

– Jenni... Pete kähisi hiljaa ja ojensi kättään häntä kohti.

Jenni hymyili edelleen suu korvissa. Hän vaihtoi kielen suomeen.

– Turpa kiinni, saasta. Älä puhu mulle.

Jessica oli seurannut heitä silmät kapeina viiruina. Ilmeisesti hän ei huomannut mitään epäilyttävää, koskapa väläytti lumenvalkoisen hymynsä ja tarttui Peten käteen toisella puolen sänkyä.

– Hän taitaa haluta jo takaisin töihin. Ei tule kuuloonkaan, muru.

– Niin muru, Jennin suupieliin alkoi jo sattua. – Ei tule kuuloonkaan.

Hän puristi Peten peiton alta pilkistävää varvasta ohimennessään. – Parane pian, hän toivotti vielä englanniksi. Sitten hän käveli reippain askelin ovelle. Hänen silmänsä ehtivät kyyneltyä jo ennen kuin hän sai sen auki.

Jenni pääsi ulos asti. Sitten kyyneleitä oli niin paljon, että hän pelkäsi kävelevänsä päin bussia, jollei pysähtyisi hetkeksi. Hän istui penkille sairaalan ovien ulkopuolelle, tuijotti kaukaisuuteen ja antoi kyynelten valua.

Tässä hän oli hyvä. Hän tiesi pystyvänsä valuttamaan pahimman olon nopeasti ulos ja sitten laittamaan tunteilleen kannen päälle. Hän palaisi asiaan vasta, kun siihen olisi aikaa ja tilaa.

Penkin toisessa päässä istui harmaankalpea mies sairaalan pyjamassa ja aamutakissa. Hän veti yhdellä kädellä tupakkaa ja piti toisella kiinni tippapullotelineestä. Pari kertaa mies näytti siltä, että aikoi kysyä Jenniltä jotain, mutta vajosi aina takaisin omaan surkeuteensa.

Lopulta mies kääntyi ja kysyi ykskantaan: – Joku kuoli?

Jenni pudisti päätään. – Petollinen mies.

Mies tuhahti halveksivasti ja sytytti uuden tupakan edellisen jämistä. Hän ei vaivautunut enää edes katsomaan Jenniä.

Näinhän se oli. Maailma ei ollut kaatunut. Kukaan ei ollut kuollut. Peten pääkin oli valmiiksi halki, hänen ei tarvitsisi enää kumauttaa miestä kalloon.

Elämä kai jatkui.

Tasan kolmelta Jenni astui Windmillin tuttuun palaverihuoneeseen. Sari, Koistinen, Oskari ja Pippa istuivat jo siellä. Valkokankaalla pyöri Koistisen edellisenä yönä kuvaamaa materiaalia.

Jenni istui hiljaa alas ja katsoi nauhan loppuun. Hän yllättyi, miten nopeasti kaikki oli loppujen lopuksi mennyt. Paikan päällä oli tuntunut siltä kuin Jykä oli puristanut Oskaria kurkusta tuntikausia, mutta todellisuudessa aikaa oli kulunut korkeintaan kymmeniä sekunteja.

Kamera oli jatkanut kuvaamista senkin jälkeen, kun Koistinen oli heittänyt sen sängylle. Vinossa olevassa kuvassa näkyi ensin Koistisen selkää, sitten lattialle tammen lailla kaatuva Jykä ja viimeisenä Oskarin punaiset kasvot, kun hän heittäytyi Jykän jalkojen päälle.

Koistinen sammutti suoraan videotykkiin liitetyn kameransa ja hetken he kaikki olivat hiljaa. Oskari sormeili liinaa, jonka oli sitonut kaulaansa.

Jennin kysyvän katseen nähdessään hän raotti liinaa vähän. Ihossa oli punaiset jäljet, mutta kaula ei näyttänyt läheskään niin pahalta kuin Jenni oli pelännyt.

– Nyt siinä ei ole edes meikkivoidetta. Sen saa piiloon, jos tarvitsee, Oskari vakuutti. – Miten Pete?

Kaikki kääntyivät katsomaan Jenniä.

– Ihan ok, hän sanoi lyhyesti.

Sari jatkoi aiheesta. – Tietääkseni Pete sai kohtuullisen kovan aivotärähdyksen. Hän oli vielä yön ajan sekava ja oksenteli mutta voi nyt jo paljon paremmin. On kuitenkin selvää, että hän on ainakin jonkin aikaa sairauslomalla.

Jenni nyökytteli aivan kuin olisi ollut sanomassa täsmälleen samat asiat, jos olisi vain ehtinyt.

Sari nousi sillä aikaa seisomaan ja ryki virallisena. Tuottaja näytti kalpealta mutta päättäväiseltä.

– No niin, puidaan tämä onneton tapaus nyt loppuun. Ihan ensimmäiseksi, kiitos ja anteeksipyyntö sulle Jenni.

Jenni punastui ja mutisi jotain epämääräistä.

– Teit kaikki oikeat ratkaisut pahassa paikassa, sen tuo äskeinen nauha osoitti enemmän kuin selvästi. Itse en sillä lailla keskellä yötä yllätettynä ollut ollenkaan kartalla, etkä kyllä toisaalta antanut mahdollisuutta edes yrittää ymmärtää, mitä oli tekeillä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Sari veti henkeä ja siemaisi kahvikupistaan.

– Puhuin äsken Helenan kanssa puhelimessa. Jykä on päässyt putkasta kotiin. Hän on hyvin häpeissään ja pahoillaan kaikesta.

– Oliko sillä joku selitys? kysyi Pippa.

– Se tavallisen suomalaisen miehen selitys: liikaa viinaa ja filmi poikki. Se oli ilmeisesti mennyt paniikkiin siitä ajatuksesta, että joutuisi lähtemään Oskarin ja poikien kanssa julkisesti liikkeelle 'niin kuin joku perkeleen perhe'.

Oskarilta pääsi hysteerinen pieni naurunpurskahdus. Sari hymyili hänelle ymmärtäväisesti.

– Tuotantoyhtiö ei aio nostaa tästä mitään juttua, vaikka Jykän käytöksen takia jakso jää tekemättä, eli periaatteessa kaikki sopimukset on rikottu. Pete ja Oskari saavat päättää itse, vievätkö omat pahoinpitelysyytteensä eteenpäin.

Palaverihuoneen ovi avautui ja sisään astui Kari Lumme. Sari tervehti veteraaniohjaajaa ja viittasi tätä istumaan.

– Mennäänpä sitten eteenpäin. Seuraavan jakson kuvaukset alkavat aikataulun mukaisesti. Peteä tuuraa Kari.

Lumme heilautti laiskasti kättään. Oskari rypisti kulmiaan ja käsi palasi takaisin sormeilemaan kaulaliinan solmua.

– Tämän suhteen siis kaikki kunnossa, jatkoi Sari. – Isompi ongelma onkin sitten se, että meillä on vielä kaksi jaksoa tekemättä.

Ongelma se totisesti oli. Tuotantoon varattu aika loppui seuraavan jakson kuvausten jälkeen. Sponsoriautot pitäisi palauttaa, ja mikä vielä hankalampaa, Koistinen ja Tero oli saman tien varattu toiseen produktioon. Mitä kauemmin he jatkaisivat Homo tuli taloon -kuvauksissa, sitä kalliimmaksi Sarille tulisi hankkia toiseen ohjelmaan heidän tilalleen korvaavat miehet.

– Meidän oli valittava viimeiseen jaksoon perhe, jolle kuvaukset sopivat mahdollisimman kiireisellä aikataululla, eli heti seuraavan jakson perään.

Sarin katse nauliutui Jenniin.

– Jenni, sun veljen perhe oli ainoa, joka suostui.

Jenni huokaisi alistuneena. Hän oli arvannut tämän.

Homo tuli taloon -sarjan toiseksi viimeinen jakso kuvattiin Savonlinnassa. Oskari oli odottanut kuvauksia innoissaan, sillä hän oli kaupungista kotoisin ja uskoi, että siitä olisi hyötyä.

Partaset olivat sarjan vanhin perhe. Isä Markku oli 52-vuotias ja äiti Ingakin lähestyi viittäkymppiä. Perheen pojat Rami ja Jarno olivat 16- ja 14-vuotiaat.

Perhe asui ihanassa vanhassa puutalossa keskustan tuntumassa. Pihalla oli kaksipuolinen keinu, grillikatos ja ristikkoikkunainen söpö pikkutalo, jossa Markun isovanhemmat olivat kuulemma alun perin asuneet rakentaessaan päätaloa. Nykyisin se oli Ingan valtakuntaa, "äiten mökki", niin kuin muu perhe sitä naureskellen kutsui.

Äitelle naureskeltiin Partasten perheessä muutenkin aika paljon. Insinööri-isä ja hänen kaksi klooniksi kasvanutta poikaansa olivat sitä suomalaista ihmistyyppiä, joille mikään asia ei ollut todellinen, jollei sitä pystynyt todistamaan matemaattisella kaavalla. Inga oli heidän mielestään toivoton hörhö; äite seurasi horoskooppeja, käytti homeopaattisia lääkkeitä, juoksi reikihoidoissa ja uskoi enkeleihin.

Inga ei itsekään pitänyt itseään erityisen uskottavana.

– Mä olen tällainen sählääjä. Aina myöhässä, aina väärässä paikassa, aina kaikki sotkussa. Ihan toivoton tapaus.

Lyhyen tuttavuuden perusteella Jenni piti Ingaa fiksuna, empaattisena naisena, ja oli ihmeissään tämän itsetunnon puutteesta. Aina kaikki sotkussa? Hän katsoi ympärilleen Partasten tahrattomassa olohuoneessa, jossa jokainen esine oli kauniisti paikallaan. 

Tai ainakin oli ollut, ennen kuin Kari Lumme oli alkanut muuttaa huonekalujen järjestystä saadakseen aikaiseksi mielestään täydellisen haastattelutaustan.

Kuvaukset olivat alkaneet kaikin tavoin tahmeasti. Siinä missä he olivat aikaisemmissa jaksoissa sujahtaneet kameroineen joustavasti perheiden arkeen, Partasilla oli kierretty taloa moneen kertaan tutkimassa valaistusta ja suunnittelemassa kuvakulmia.

Päivän aluksi Kari oli kuvauttanut Ingaa ja Markkua tekemässä yhdessä ruokaa ja evästänyt näitä "seisomaan rintamasuunta kameraan päin ja juttelemaan ihan luonnollisesti". Ohjaaja itse oli lopputulokseen tyytyväinen, mutta Jenni oli kauhuissaan.

Sama meno oli jatkunut koko päivän. Ainuttakaan tilannetta ei kuvattu aitona. Jos Kari sattui näkemään perheen tekemässä jotain kiinnostavaa, hän keskeytti heidät, tuumaili ja suunnitteli hetken, asemoi Koistisen paikoilleen ja pyysi sitten Partasia esittämään saman uudelleen.

Lounastauolla läheisessä kahvilassa Kari meni hetkeksi ulos puhumaan puhelimeen, ja Koistinen käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän rojautti pitkän ruhonsa Jenniä vastapäätä ja pyöritteli hammastikkua suupielessään.

– Miten tää hoidetaan?

– Mä soitan illalla hotellista Sarille ja yritän itsekin puhua Karin kanssa. Ei yksi jakso voi erottua näin paljon visuaalisesti muista.

Jenni kumartui lähemmäs.

– Siihen asti sä tuuttaat menemään niin paljon kun ehdit. Vaikka salaa Karilta. Tärkeintä on saada kunnollista kuvitusta yhteishaastatteluihin ennen kun Inga lähtee Tampereelle.

– Asia pihvi, kuittasi Koistinen.

Sekä Sari että Jenni puhuivat pitkään ohjaajan kanssa ja tämä vakuutti ymmärtävänsä, mutta kun ohjelman teko jatkui seuraavana päivänä, meno ei ollut muuttunut miksikään.

Varsinkin Rami ja Jarno alkoivat nopeasti turhautua kuvauksiin. Kameran edessä olo ei selkeästi ollut lainkaan niin hauskaa kuin he olivat etukäteen ajatelleet.

– Tällaista tämä televisiohomma on, etupäässä odottelua, selitti Kari myhäillen.

Oskari oli aivan raivona. Toisin kuin Pete, Kari ei antanut hänen tehdä spontaanisti mitään. Jokaisesta ratkaisusta, melkein jokaisesta sanastakin, olisi pitänyt keskustella etukäteen ohjaajan kanssa.

Tilanne vain paheni, kun Oskari alkoi tehdä alustavia suunnitelmia Partasten kodin uutta ilmettä varten.

Markku oli 1980-luvulla saanut tahtonsa läpi ja tehnyt talon keittiössä ison remontin. Entinen tupa oli seinän avulla pilkottu erilliseksi pikkukeittiöksi ja ruokailuhuoneeksi. Leivinuuni oli purettu, mutta piippu oli edelleen jäljellä ja kunnossa.

– Ei ole mennyt päivääkään, etten olisi katunut remonttia, oli Inga sanonut levitellen onnettomana käsiään surkean kokoisessa keittiössään.

Oskari halusi palauttaa kodin sydämen ennalleen leivinuunia myöten. Hänen vanha yläasteen luokkakaverinsa oli muurari ja oli jo luvannut tulla tekemään homman – mutta Kari pisti vastaan.

– Ihan älytöntä. Sarjan budjetti ei kestä tollaisia tempauksia.

Lausuntoa oli seurannut huutokilpailu, jossa tosin huutamisesta oli vastannut enimmäkseen Oskari. Kari ei ollut pyörtänyt päätöstään, vaikka Oskari oli soittanut Sarille ja varmistanut, että ohjelman budjetti salli vaikka kaksi leivinuunia.

Niinpä Jenni ei yllättynyt yhtään, kun Oskari ensimmäisen kuvauspäivänsä iltana lähetti hänelle tekstarin ja pyysi huoneeseensa. Hän ei tosin tiennyt, mitä olisi voinut tehdä miehen kiukkua laannuttaakseen.

Oskarin ovi oli auki, joten Jenni koputti kevyesti ja astui sisään. Huoneen asukas oli puhelimessa ja viittoi Jenniä sulkemaan oven perässään. Tämä teki työtä käskettyä ja istahti vuoteelle.
Oskari puhui Sari Sandbergin kanssa. Hän painoi puhelimen kaiuttimelle ja jatkoi keskustelua.

– Joko Kari lähtee tai minä! Tämä ei ole mitään tyhjää uhkailua, usko nyt, mä en tee sen kanssa töitä.

– Sä tiedät, että Pete ei ole vielä lähimainkaan työkunnossa, kuului kaiuttimesta Sari rauhoitteleva ääni.

– Jenni ohjaa! Oskari vilkaisi Jenniä, joka istui sängyn laidalla silmät suurina. – Se on just nyt tässä mun vieressä ja kuulee kaiken. Se on ihan valmis ottamaan vastuun. Se on eilen ja tänään tehnyt kaikkensa, että täältä on ylipäätään saatu aikaiseksi mitään tv-ohjelmaa muistuttavaa matskua ja se on tuhannesti kykenevämpi hoitamaan tän keikan loppuun kuin Kari.

Sari oli hetken aivan hiljaa. Sitten puhelimesta kuului huokaisu.

– Anna Jennille.

Oskari ojensi puhelimen voitonriemuisesti hymyillen.

– Jenni, sopersi Jenni puhelimeen pienellä äänellä.

Sarin ääni oli tiukka. – Pystytkö sä tähän? Oletko sä valmis ottamaan vastuun?

Jenni nielaisi. – Pystyn ja olen valmis. Koistinen auttaa mua.

– Hyvä on, sanoi Sari lyhyesti.

– Mä soitan Karille. Se lähtee huomenna aamulennolla takaisin Helsinkiin.

Seuraavissa päivissä oli ainakin se erittäin hyvä puoli, ettei Jennillä ollut yhtään ylimääräistä aikaa ajatella Peteä. Pikkuhiljaa hänen paniikkinsa alkoi hellittää, itsevarmuus kasvoi ja hän alkoi nauttia uudesta roolistaan.

Oli jo neljäs kuvauspäivä, kun Jenni aivan sattumalta löysi Ingan maalaukset.

Leivinuunin muuraus oli puolivälissä ja ylimääräinen seinä oli kaadettu. Oskari väitteli parhaillaan siitä, saisiko luontokuvausta harrastavan Markun jättikokoiset valokuvavedokset siirtää olohuoneen seiniltä tämä omaan työhuoneeseen.

Tai ei hän tietenkään mitään väitellyt, oli vain ilmoittanut järkyttyneelle isännälle, että näin tehdään. Samalla hän oli tehnyt tiettäväksi, että tummanvihreät Fjällrävenin reisitaskuhousut olivat kyllä ihan kätevä asuste lintubongausretkelle mutta eivät minnekään muualle.

Jenni oli käynyt "äiten mökissä" pari kertaa aiemmin, ja hänellä oli ollut sellainen tunne, että sieltä puuttui jotain. Aivan kuin Inga olisi siivonnut jotain huolellisesti pois näkyvistä ennen kuin lähti kylpylälomalleen.

Sinä aamupäivänä hän tuli ensimmäistä kertaa avanneeksi eteisessä pienen oven, jota arveli komeroksi. Yllättäen sen takaa paljastui pieni huone ikkunoineen kaikkineen.

Kankaat olivat nojallaan kuvapuoli seinään päin. Ne täyttivät koko huoneen ja paikoin niitä oli kaksi tai kolme päällekkäin. Suurimmat olivat melkein koko seinän kokoisia. Ikkunan alla oli pöytä, joka oli täynnä värejä, pensseleitä ja suteja.

Jenni käänsi ensimmäiseksi käteensä osuneen kankaan. Hän katsoi sitä pitkään, nosti sitten maalauksen ja käänsi sen kokonaan ympäri. – Hyvä luoja, hän henkäisi.

Hetkeä myöhemmin joukko meni pitkin pihapolkua peräkanaa, ensin Oskari, sitten Koistinen kameroineen ja Tero äänitysvehkeineen ja viimeisenä Jenni ja Pippa. Jenni oli antanut Oskarille tehtäväksi mennä mökkiin ja nuuskia niin kauan, että löytäisi jotain mielenkiintoista.

Siihen ei mennyt kauan.

Oskarin leuka loksahti, kun hän näki ensimmäisen maalauksen. Hän kantoi joka ainoan taulun mökin ison huoneen puolelle, ja kun hän oli saanut urakan valmiiksi, hän jäi huoneen keskelle seisomaan. Hän itki, ja Jenni näki, että kyyneleet olivat aitoja.
Ingan maalaukset olivat huikeita. Läheltä katsottuna ne näyttivät vain abstrakteilta, paksuilta väripinnoilta, mutta kauempaa paljastui toisenlainen tarina.

Ne olivat lähikuvia kukan osista. Ruusun terälehden monet eri värisävyt ja käpertynyt, tumma reuna, päivänkakkaran röpelöinen, keltainen keskusta ja aavistus valkoisista terälehdistä, unikon mustapunainen sisusta ja heteet, jotka tuntuivat kohoavan taulusta kolmiulotteisina kohti katsojaa. Liljoja, orkideoja, voikukkia, kiinanruusuja, ruiskukkia, valkovuokkoja, lumpeita, verenpisaroita. Huone näytti siltä kuin kukkakauppa olisi räjähtänyt siellä.

Markku oli taulut nähdessään yhtä hämmästynyt kuin kaikki muutkin. Silkka maalausten määrä oli mykistänyt miehen. – Kyllähän se aina valittaa, että väreihin menee kauheasti rahaa, hän oli mutissut.

Inga oli pari vuotta sitten perinyt vanhemmiltaan mukavan pesä­munan ja oli aviopuolisoiden sanattomalla sopimuksella saanut tehdä rahoilla mitä halusi. Hän oli halunnut omaa rauhaa mökissä.

– En mä tiennyt. Mä joskus kysyin, että eikö se voisi maalata vaikka lasten muotokuvat tai jotain, mitä voisi viedä sukulaisille 50-vuotislahjaksi, mutta se sanoi, että tämä on sille sellaista omaa terapiaa vaan, Markku ihmetteli.

– Omaa terapiaa vaan, toisti Oskari päätään pyöritellen.

Kun Jenni jälkeenpäin katsoi Homo tuli taloon -ohjelmia, hänen mielihetkensä oli aina Savonlinnan jakson loppu.

Oskari oli tehnyt ihmeitä lyhyessä ajassa. Saman tien mökin salaisuuden paljastuttua hän oli soittanut Helsinkiin tutulle galleristille, joka piti kesäisin Savonlinnassa kesä­näyttelyjä.

Hetken taivuttelun jälkeen nainen oli suostunut hyppäämään autoonsa ja ajamaan saman tien Savonlinnaan katsomaan Ingan tauluja.

Lopputuloksena oli, että kesägalleria järjesti historiansa ensimmäisen talvinäyttelyn. Galleristin toiveena oli saada Ingan taulut heti näyttelyn jälkeen esille myös Helsinkiin, mutta sekä Oskarin että Markun mielestä sitä piti sentään kysyä taiteilijalta itseltään.

Inga saapui Tampereelta kotiin kampaajan, meikkaajan ja vaatekaupan kautta. Oskari talutti hänet kotiin silmät sidottuina ja otti siteen pois vasta, kun he olivat päässeet talon uuteen tupaan.

Leivinuunin lasiluukun takana rätisi tunnelmallinen tuli, ja perheen miehet olivat äiteetä vastassa tummissa puvuissa ja tyylikkäissä solmioissa. Markku oli kaatanut vaimolleen lasin samppanjaa.

Inga oli kyyneleet silmissä ja täysin tohkeissaan jo kaikesta tästä, mutta paras oli tietenkin vasta tulossa. Hänen silmänsä sidottiin uudelleen, matka jatkui autoon ja keskustan galleriaan, jonka edessä paloivat roihut ja sisällä kirkkaat halogeenit valaisivat Ingan kukkia.

Uskomattomien maalausten värit loistivat suurista ikkunoista ulos saakka. Galleria oli täynnä väkeä, kaikki Ingan ystävät ja sukulaiset olivat kokoontuneet juhlimaan näyttelyn avajaisia.

Juhlakalu itse alkoi itkeä heti, kun sai siteen pois silmiltään ja Markku ja pojatkin olivat liikuttuneita.

Oskari tietysti vollotti kuin pikkuvauva.

– Tämä on sulle vaikea tilanne.

– Me ollaan järjestelty asioita niin, että sun ei ole edes pakko lähteä sinne, jos sä et halua.

– Vaikka olisi tietysti hyvä, jos sä lähtisit. Harvoin tällaisesta sisä­piirin näkemyksestä pääsee nauttimaan.

Jenni katseli Sari Sandbergiä ja Peteä kyllästyneenä.

Peten sairausloma oli päättynyt ja tämä oli ilmaantunut Homo tuli taloon -sarjan viimeisen jakson palaveriin voimissaan ja hyväntuulisena – tosin hän ei ollut vielä kertaakaan katsonut Jenniä silmiin.

Sari ja Pete olivat tehneet vähän järjestelyjä sillä aikaa, kun he muut olivat olleet Savonlinnassa. Kakkostiimin Ansku oli valittu toimittajaksi Huhtajärvelle.

Kyllähän Jenni ymmärsi, että hän haastattelemassa omaa veljeään ja tämän perhettä olisi ollut liian vaikea yhtälö, mutta silti hänen takaraivossaan jäyti epäilys, että Pete ei vain halunnut häntä koko keikalle mukaan. Anskun värvääminen tuntui syrjäytykseltä.

Fiilis oli erityisen paha, koska hän oli hiljaa mielessään ehtinyt toivoa, että hyvin menneen Savonlinnan-keikan jälkeen hän olisi voinut jatkaa ohjaajana.

Mutta tietysti Pete halusi oman duuninsa takaisin.

– Totta kai mä lähden mukaan, Jenni sanoi suoraan Peteen tuijottaen. Tämä väisti taas hänen katsettaan. – Pakkohan mun on jotain tehdä palkkani eteen.

Sari nyökkäsi pontevasti. – Se on sitten sovittu. Tehdään niin, että sä hoidat torstaina kälysi haastattelun Tampereella, mutta muuten olet mukana Huhtajärvellä... vaikkapa eräänlaisen asiantuntijakonsultin asemassa.

Jenni nousi. – Jos ei ollut muuta, mä lähden kotiin pesemään pyykkiä. Täytyy varata taloyhtiön kuivaushuone, että saa kamat kuivaksi huomisaamuksi.

Petekin ponkaisi ylös. – Mä lähden yhtä matkaa.

– Yksi asia vielä, Sari keskeytti vähän nolon näköisenä.

Jenni jäi seisomaan käsi ovenkahvalla.

– Meillä on vähän majoitusongelmia. Huhtajärvellä ei nimittäin ole hotellia tai motellia, ja matka lähimmästä kaupungista on vähän turhan pitkä ajaa aamuin illoin.

– Mun perheellä on mökkikylä. Siellä pitäisi tähän aikaan olla hyvin tilaa. Jos me saatais kaksi isoa mökkiä, tytöt voisi majoittua toiseen ja pojat toiseen. Niissä on makuuparvi ja ainakin kaksi erillistä makkaria.

Sari meni entistä nolomman näköiseksi. – Pete niistä mökeistä mainitsikin, ja tuotantopäällikkö yritti järjestää asiaa. Se on soittanut pari kertaa, mutta teidän firman toimistosta on molemmilla kerroilla vastannut ilmeisesti sun äitisi. Eikä hän taida olla kauhean innoissaan näistä kuvauksista.

Jenni huokaisi; mutsin kiukuttelu lupasi hankalia aikoja kuvauksia ajatellen. – Kyllä se järjestyy. Mä soitan suoraan mun veljelle Joonakselle. Ei äidillä pitäisi olla mitään sanomista, kuka mökeissä asuu.

– Me maksamme tietysti ihan normaalin hinnan, Sari kiiruhti sanomaan.

– Tietysti. Mä vahvistan parin tunnin sisällä, että kaikki on ok.

Pete asetti askeleensa Jennin tahtiin ja lähti kuin kutsuttuna kävelemään tämän kanssa kohti Vallilaa. Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan sanaakaan. Lopulta Pete rikkoi hiljaisuuden.

– Mä tiedän, että sä sanoit haluavasi puhua vasta viimeisen jakson kuvausten jälkeen, mutta tilanne on muuttunut.

Jenni vain hymähti.

– Sitä paitsi nyt olis viimeisen jakson jälkeen, jos kaikki olis mennyt hyvin.

Jenni pysähtyi ja kääntyi katsomaan miestä. – Mutta kaikki ei mennyt hyvin, vai mitä?

Pete tajusi, että hän ei puhunut pelkästään kuvauksista. – Ei, mies vastasi lyhyesti.

Jenni jatkoi kävelyä ja Pete harppasi parilla askeleella hänet kiinni. – Voitaisko me käydä jossain vaikka kahvilla?

– Mulla on kiire pyykille.

– Mä olin jättänyt sen.

Jenni seisahtui, mutta ei suostunut katsomaan miestä. – Olit vai olet?

– Olin ja olen. Mä sanoin Jessicalle Dubaista lähtiessäni, että en edes tiedä, olenko tulossa takaisin, että sen ei kannattaisi laskea mitään sen varaan.

– Tosi jämäkkää.

– Sitten me tavattiin ja mä laitoin sille samana iltana sähköpostia, että sen kannattaa vaan jatkaa elämäänsä ja unohtaa mut.

– Sähköpostia? Kas kun et tekstaria.

– Mä olisin soittanut, mutta se mökötti eikä vastannut mun puheluihin.

– Vastasiko se sähköpostiin?

– Ei.

– Mutta sä et mielestäsi seurustellut, kun kannoit mulle voileipiä ja viiniä laiturille mun broidin häissä? Koska olit tosiaan päivää aikaisemmin lähettänyt yhden sähköpostiviestin, johon et ollut saanut vastausta?

– Ja yrittänyt soittaa.

– Ja yrittänyt soittaa. Jessus Pete.

Jenni lähti taas harppomaan kohti kotia. Pete riensi perässä puolijuoksua.

– Vaikka sä jollakin kumman logiikalla olisit teoreettisesti ollutkin sinkku, kun sä hyppäsit sänkyyn mun kanssa, se ei poista sitä tosiasiaa, että sulta unohtui kertoa toi kaikki, Jenni paahtoi menemään.

– Tuntui vaan, ettei tullut sopivaa hetkeä.

– Ei vaan tullut sopivaa hetkeä kertoa, että sä olet tv-ohjaaja. Ei vaan tullut sopivaa hetkeä kertoa, että sä olet mun uusi pomo. Ei vaan tullut sopivaa hetkeä kertoa, että sä olit lähtenyt Suomeen suoraan mallin näköisen jenkkityttöystä­väsi lakanoista.

– Se on australialainen.

Jenni kiihdytti vauhtia päästäkseen miehestä eroon. Ei kai tämä aivotärähdyksensä jälkeen sentään juoksemaan pystynyt? – Ei vaan tullut sopivaa hetkeä kertoa! Pete Muurisen elämä pähkinänkuoressa! hän huusi.

Pete oli tosiaan jäänyt seisomaan muutaman askeleen päähän.

– Jenni, mä oon rakastunut sinuun.

Jenni pysähtyi. Hän sulki silmänsä ja veti henkeä. Itku kuristi kurkkua, mutta nyyhkytyksen sijasta häneltä pääsi tukahtunut naurunpyrskähdys. – Arvaa mitä. Nyt ei vaan ollut sopiva hetki kertoa tota.

Seuraavana päivänä ennen kello yhtätoista Homo tuli taloon -sarjan lyhyt kahden auton karavaani ajoi Huhtajärvelle. Jenni katseli paikkakuntaa auton ikkunasta ja ajatteli, että oli kulunut vähintään vuosisata siitä, kun hän oli viimeksi lähtenyt sieltä.
Koko ensimmäisen kuvauspäivän hänestä tuntui kuin lasiseinä olisi erottanut hänet muusta maailmasta. Lasin läpi ei tullut tuoksuja eikä tunteita eikä oikein ääntäkään.

Jossakin vaiheessa Ansku haastatteli Elinaa ja Juhania totisen keskittynyt ilme kasvoillaan, ja nämä vastailivat yhtä totisina. Jenni oli läsnä, mutta kun Oskari illalla kysyi, mitä päivän aikana oli puhuttu, hän ei osannut vastata mitään.

Ansku sen sijaan selasi tohkeissaan muistiinpanojaan. – Elina sanoi, että ne lähti mukaan, koska sen mielestä niiden perheellä oli joku iso asia opittavanaan. Mutta se ei suostunut sanomaan mikä.

Kuvausryhmä istuskeli rauhassa iltaa luksusmökki Kuunsillan olohuoneessa. Joonas oli varannut sen tytöille ja toisen ison mökin pojille, mutta Jennin toivomuksesta he olivat vaihtaneet majoituksia päikseen. Kuunsiltaan liittyi liikaa muistoja.

Muistojen aiheuttajaa ne eivät tuntuneet haittaavan. Pete retkotti nojatuolissa sipsikulho sylissään. Jenni oli eilisen rakkaudentunnustuksen jälkeen jättänyt miehen kadulle seisomaan, mutta tämä oli koko päivän käyttäytynyt aivan kuin heidän välillään ei olisi tapahtunut mitään outoa.

Itse asiassa kuin heidän välillään ei olisi tapahtunut koskaan mitään, piste.

Nyt Pete naputti ajatuksissaan alahuultaan perunalastulla ja tuijotti Jenniä. Lopulta hän heitti sipsin suuhunsa ja sanoi varovasti:

– Mulla on teoria siitä, mitä Elina haluaa niiden oppivan, mutta mä en sano mitään, ennen kuin Oskari pääsee hommiin huomenna.

– Uuh, kiehtovaa, Oskari hymyili.

Jenni katsoi Peteä haastavasti. – Ai sulla on teoria? Kerro se vaan nyt, niin mä voin murskata sen. Älä unohda, että mun helvetin tärkeä osa näissä kuvauksissa on olla oman perheeni asiantuntijakonsultti.

Peten silmissä välähti ärtymys. Hän raksautti toisen perunalastun kahtia kielellään ja imaisi kappaleet suuhunsa.

– Okei, hän sanoi. – Mä luulen, että sun veli on homo.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.