Osa 6/8: Homo tuli taloon -ohjelman kuvaukset ovat loppusuoralla, mutta niin saattaa olla myös Jennin ja Peten suhde. Mies jää kiinni valehtelusta.

Kuvitus Hannele Wanha-Aho

Omituista, miten paljon ehtii ajatella parissa sekunnissa.

Suunnilleen sen verran Jennillä oli aikaa miettiä, kun Pete sanoi puhuneensa puhelimessa Sari Sandbergin kanssa.

Hymy pysyi liimattuna Jennin kasvoilla, samalla kun aivot kävivät ylikierroksilla. Miksi Pete valehteli? Kenen kanssa hän oli oikeasti puhunut? Oliko tämä heidän suhteensa ensimmäinen iso kriisi? Vai suhteen loppu?

Tuohon kaikkeen kului suunnilleen ensimmäinen sekunti. Toisen sekunnin ajan Jenni ajatteli töitä. Homo tuli taloon -sarjan kuvauksia oli jäljellä noin kuukausi. Mitä työnteosta tulisi, jos ohjaaja ja toimittaja heittäytyisivät nyt jonkinlaiseen yksityiselämän draamaan? Se olisi epäammattimaista ja epämukavaa kaikille.

Sarja ei ollut taidetta eikä yhteiskunnallisesti merkittävää journalismia, mutta Jenni oli alkanut pikkuhiljaa ajatella, että he tekivät aika mukavaa viihdeohjelmaa, jolla oli jopa jotakin sanottavaa. Useassa jaksossa oli koettu pieniä ihmeitä, kun ihmiset olivat löytäneet itsensä tai toisensa, ja kyyneleitä oli valutettu kameran molemmin puolin. Jenni ei kerta kaikkiaan ollut valmis vaarantamaan sitä kaikkea.

– Kuka sulle soitti? Pete kysyi uudelleen jo hieman kummastuneen näköisenä.

Jenni vaihtoi hymynsä vähän huolestuneeseen virnistykseen.

– Pippa. Sari haluaa tavata meidät kaikki toimistolla parin tunnin päästä. Me joudutaan vaihtamaan seuraavan jakson perhe.

– Olitko sä Sari tosiaan sitä mieltä, että tää perhe ei vaikuttanut alun perin tarpeeksi kiinnostavalta? Jenni kysyi silmät pyöreinä.

Hän oli katsellut Oskarin, Pipan ja Peten kanssa Laine–Nieminen-perheen haastattelunauhaa vartin verran ja oli jo hukkua epäilyksiin. Mutta sanottiin mitä tahansa, valkokankaalla istuvaa pariskuntaa ei voinut väittää tylsäksi.

Jyrki "Jykä" Laine oli nelikymppinen raksamies, kivipaaden kokoinen miehenjärkäle, jolla oli päälaelta harventunut, ylikasvanut siilitukka ja valtavan kokoiset kourat. Nauhalla hän hikoili ja kärsi liian pienessä kauluspaidassa ja kravatissa, jotka hän oli selvästi pakotettuna laittanut päälleen. Oskari kirjaimellisesti kirkui nähdessään hänet ensimmäisen kerran.

Jykän kihlattu Helena Nieminen oli miestään selvästi nuorempi, alle kolmenkymmenen. Hänen sosiologian opintonsa yliopistolla olivat loppusuoralla ja hän toivoi voivansa jäädä laitokselle töihin. Helenan punaraitainen rastatukka oli kahdella löysällä letillä ja hänellä oli violetti tunika ja mustat legginsit.

Pariskunta oli niin epäsuhtainen, että Jennin silmiä särki. Hänestä tuntui kuin hän olisi katsonut kahta eri nauhoitusta rinnakkain.

Sari Sandberg pysäytti haastattelunauhan.

– Niin, hän ryki. – Taisin vähän kaunistella totuutta, kun juttelin aikaisemmin Jennin kanssa puhelimessa.

Jenni vaikersi äänettömästi. Pete istui viistosti hänen edessään. Mies ei kääntynyt eikä osoittanut eleelläkään tajunneensa, mitä Sari sanoi, mutta Jenni näki, miten Peten korva helahti tulipunaiseksi. Voi paska.

– Halusin, että näette itse nauhan ja teette omat johtopäätöksenne, Sari jatkoi.

– Johtopäätökset tehty! Haaste vastaanotettu! julisti Oskari.

– Musta ne vaikuttaa oikeinkin mielenkiintoisilta, Pete sanoi. Hänen äänensä oli tasainen, melkein väritön. – Onko lasten kanssa joku ongelma?

– Ne oli koulussa, kun Jaana kävi tekemässä haastattelun, joten meillä ei ole niitä nauhalla, Sari pahoitteli.

Pipalla oli edessään Jaanan tekemät muistiinpanot perheestä.

– Kaksi poikaa, Jussi ja Kalle, 10- ja 7-vuotiaat. Molemmat Jykän entisestä avioliitosta. Jäivät erossa ensin äidilleen mutta päätyivät parin vuoden päästä huostaanoton jälkeen isälleen. Sillä on nykyään yksinhuoltajuus. Äiti asuu jossain alkoholistiasuntolassa, ei ole perheen kanssa tekemisissä.

– Äidistä ei tietenkään puhuttaisi ohjelmassa, todettaisiin vain, että lapset asuvat pysyvästi Jykän ja Helenan luona, Sari kiirehti lisäämään.

Jenni yritti koota ajatuksiaan. Hän yritti kääntyä niin, ettei koko ajan näkisi Peten punaista korvaa silmänurkastaan.

– Miksi te sitten Jaanan kanssa hylkäsitte tän perheen?

Sari hankasi kämmenellään silmiään väsyneen näköisenä. Hän painoi kaukosäädintä ja Jykän ja Helenan haastattelu eteni kankaalla pikakelauksella äänettömästi. Sari puhui samalla.

– Tän haastattelun jälkeen Helena lähti yliopistolle ja Jaana jäi laittamaan kamoja kasaan. Jykä tuli selittämään sille, että kaikki kamut sen kantabaarissa odottaa tätä ohjelmaa kauheasti. Ja että ne haluaisivat kovasti nähdä Oskarin siellä.

Valkokankaalla kuva pimeni hetkeksi ja räpsähti sitten uudelleen päälle. Sari lopetti pikakelauksen ja painoi play.
Kamera oli muuttanut Laine–Niemisen olohuoneesta hämärään baariin. Paikka oli puolitäysi, vaikka kameran kello näytti puoltapäivää.

Jykä istui pöydässä neljän kaverinsa kanssa. Hän oli vaihtanut kauluspaitansa Popedan t-paitaan ja Ferrarin värejä kantavaan pusakkaan.

Jaana piti kameraa käsivaralla ja se heilui hieman.

– Jutelkaa vaan niin kuin mä en olisi tässä, Jaanan ääni kuului nauhalla.

– No, mitä me puhuttais? Jykä kysyi muilta teennäisen kovalla äänellä.

– Maahanmuuttopolitiikkaa? ehdotti viisikymppinen mies, jolla oli kukkakaalin kokoinen punainen nenä.

– Siinä mitään puhumista. Neekerit takaisin Afrikkaan, muslimit takaisin Mekkaan ja Karjala takaisin Suomelle, totesi seurueen nuorin mies katsoen suoraan kameraan. Miehen sänkitukan alta erottui korvan ylle tatuoitu pataässä ja hänen puhuessaan kädet väänsivät sätkää kuin itsestään.

– Kertokaa vaikka, mitä te puhuisitte Oskari Merraskarin kanssa, jos hän tulisi ohjelman kuvausten aikana käymään täällä, Jaanan ääni kehotti.

Miehet röhähtivät nauramaan yhdestä suusta.

– Meillä on sille lahja, Jykä ilmoitti. – Mehmed, näytä.

Kamera kääntyi heiluen kohti baaritiskiä, jonka takana keski-ikäinen kurdiomistaja hymyili vaivautuneena. Mehmed kumartui ja noukki tiskin alta jotain. Hän ravisteli sen auki ja nosti kameran nähtäville. Se oli vaaleanpunainen rimpsuhame.

Oskari pomppasi pystyyn ja pui nyrkkiään. – Bring it on! hän huusi.

Ajomatka Pohjois-Helsinkiin ei onneksi kestänyt kauan. Pelkästä tottumuksesta he olivat asettuneet autoihin tutuille paikoille, vaikka Jenni olisi itse asiassa ollut melkein missä tahansa muualla mieluummin kuin Peten kanssa kahdestaan suljetussa tilassa.

Oli ollut jo melkein ilta, kun he olivat lähteneet Windmillin toimistolta kotiin. Pippa oli ottanut taksin Töölöön, ja Jenni oli vihjaissut Petelle, että tämähän pääsisi kätevästi samalla kyydillä väliaikaiseen vuokrakämppäänsä Mechelininkadulle.

Pete oli mennyt kiltisti Pipan perässä taksiin. – Puhutaan huomenna, hän oli sanonut ovenraosta. Pippa oli katsonut heitä uteliaisuudesta kihisten.

Nyt he istuivat autossa hiljaisina rinnakkain. Pete ajoi suu tiukkana viivana ja Jenni katseli ohi vilistävää kaupunkia sivuikkunasta. Hän ehti jo toivoa, että he selviäisivät perille asti avaamatta suutaan, mutta äkkiä Pete huokaisi syvään. – Jenni...

– Me ollaan ok, Jenni vastasi katse visusti ikkunassa.

Pete ei hellittänyt. – Se eilinen...

Jenni kääntyi katsomaan miestä etusormi huulillaan. Pete vaikeni. Jenni keräsi hetken ajatuksiaan.

– Just tän takia ei olis pitänyt ruveta sähläämään mitään. Sulla oli varmaan joku tosi hyvä syy valehdella, mutta mä en halua kuulla sitä. Tästä asiasta keskustellaan sitten, kun kaikki jaksot on purkissa, jos silloin vielä tuntuu siltä, että halutaan keskustella.

Pete nyökkäsi. Jos jotain, hän näytti helpottuneelta. Se sai Jennin arvelemaan, että olipa tekeillä mitä tahansa, se oli vielä vakavampaa kuin hän aavisti.

Jykän ja Helenan kolmen huoneen ja keittiön koti sijaitsi luhtityyppisessä pienkerrostalossa. Kyseessä oli ensimmäinen kerros, joten parvekkeen sijasta asuntoon kuului iso terassi.

Talon takapiha oli puistomaista, tasaista aluetta, jossa kasvoi pari jykevää kuusta. Perhe oli ottanut sen omakseen nostamalla pihalle muovisen pöydän ja neljä tuolia. Grilli oli sentään suojassa syksyn sateilta terassin katon alla.

– Kolmas puutarhakalustesarja tänä vuonna, Jykä murahti esitellessään kuvausryhmälle taloa.

– Naapureita ketuttaa, että ollaan muka omittu takapiha. Yhdet poltettiin, puisia ei olla sen jälkeen ostettu. Kukaan ei kiellä niitä kantamasta vaikka sänkyjään pihalle, täällä on vain niin pienipäistä sakkia.

Jykän pojat olivat päässeet koulusta tavallista aikaisemmin. Jussi ja Kalle olivat isänsä pienoismalleja, mutta kummallisella ripauksella Helenaa. Heillä oli sinivalkoiset reisi-taskuhousut ja pääkallohupparit, mutta huppareiden alla siistit vaaleankeltaiset kauluspaidat ja – käsittämätöntä kyllä – tummansiniset rusetit.

Jussi vaikutti kymmenestä ikävuodestaan huolimatta täysiveriseltä murkulta, joka murahteli yhden tavun vastauksia ja kiukutteli, kun Helena ei antanut hänen pelata pleikkaria. Kalle sen sijaan tuli helposti halaamaan ja höpötti taukoamatta.

Jaanan muistiinpanoista oli selvinnyt, että Kallella oli keskittymisvaikeuksia ja että tämän oli melkein mahdotonta pysyä sekuntiakaan paikallaan tai hiljaa. Jenni totesi nopeasti, että se piti paikkansa. Toisaalta poika oli hauska, avoin ja hellyttävä.

Jykän ja Helenan yhteishaastatteluun meni aikaa, sillä Jykä unohti jatkuvasti vastata kysymyksiin kokonaisilla lauseilla, ja Jennin piti pyytää tätä vastaamaan uudelleen. Lopulta pariskunta päätyi rutiiniin, jossa Helena aloitti jokaisen vastauksen oikeaoppisesti ja Jykä tyytyi täydentämään kihlattuaan.

– Me tavattiin tossa lähiön omassa kuppilassa, Helena muisteli hymyillen. – Mä olin yhden kaveripariskuntani tupareissa...

– Lesbopariskunnan, keskeytti Jykä.

– Tosiaan kavereiden tupareissa tässä lähellä ja me lähdettiin sieltä joskus yhdentoista maissa baariin käymään. Laulettiin karaokea ja pistettiin tanssit pystyyn.

– Mä hain Helenaa tanssimaan. Pyysin yhtä kaveria laulamaan jotain kunnollista, ei mitään Madonnaa...

– Yön Lumivalkoisen.

– Ja me tanssittiin ja siitä se sitten lähti.

Aamulla Jykän sisko, joka oli sittemmin muuttanut Kokkolaan, oli palauttanut hoidossa olleet pojat Jykälle. Helena oli ottanut heidät vastaan rastat pörrössä ja pelkkä t-paita päällään, tehnyt aamiaista ja katsonut sitten poikien kanssa aamupiirrettyjä niin kauan, että Jykä oli kömpinyt hereille.

– En mä oikeastaan poistunut täältä sen jälkeen kuin hakemaan kamat mun vuokrakämpästä.

– Pojat tarvitsee äidin.

– Me on sopeuduttu tähän ihan hyvin.

Niin he ehkä olivatkin, mutta silti Jenni ei voinut olla panematta merkille, miten eriytyneitä heidän elämänsä olivat.

Kumpikaan ei keksinyt oikein mitään vastattavaa, kun Jenni kysyi, mitä he tekivät yhdessä perheenä. Molemmat tuntuivat käyvän töissään ja pojat koulussaan. Iltaisin Helena kirjoitti opiskelutöitään, Jykä katsoi televisiota ja pojat joko katsoivat omaa telkkariaan omassa huoneessaan, olivat netissä tai pelasivat.

– Entäs vapaapäivinä? Jenni kysyi.

Jykä ja Helena vilkaisivat toisiaan.

– Meillä molemmilla on aika lailla oma ystäväporukkamme, Helena myönsi.

– Vuorotellen käydään istumassa iltaa kavereitten kanssa, säesti Jykä.

– Mä lähtisin mielelläni Jykän kanssa ja tutustuisin sen kavereihin paremmin, mutta lastenhoitajaa on vaikea löytää, kun Kalle osaa olla aika hankala. Toisen pitää melkein aina olla kotona.

– Käydään me joskus sunnuntaisin yhdessä Hesburgerissa syömässä.

Jykä ja pojat söivät välipalaa keittiössä sillä aikaa, kun kuvausryhmä haastatteli vielä Helenan. Pian tämän olisi aika lähteä Pipan kyydissä rautatieasemalle ja Tampereen-junaan.

– Tää on jotenkin kauhean hahmotonta, Jenni valitti hiljaa Petelle, kun Helena oli käymässä vessassa ennen kuvausta. – Mitä Oskari täällä tekee?

Petekin näytti huolestuneelta.

– Sisustaa? hän ehdotti.

– No joo. Vaikka Helenalla on kyllä hyvä maku ja se on varmaan parissa vuodessa laittanut tän kämpän ihan uuteen uskoon.

– Stailaa Jykän?

– Ja se suostuu? Revittyihin farkkuihin ja piukkoihin t-paitoihin? Isokauluksisiin villatakkeihin?

– Yritä nyt saada siltä selville, miksi se on ylipäätään hakenut tähän ohjelmaan. Helenan ideahan se oli. Jokin taka-ajatus sillä on oltava.

Ja kyllä Helenalla eräänlainen taka-ajatus olikin.

– Jykä on ihana mies, sellainen vanhanaikainen, perinteinen, kunnon miesten mies. Ei sellaisia enää edes tehdä.

Helena piti taukoa ja mutristi suutaan miettien, miten jatkaisi.

– Mutta se tulee aika vanhoillisesta kodista ja sen koko elämänpiiri on ollut kauhean pieni. Se on asunut tässä muutaman korttelin alueella koko ikänsä. Sillä on hyvä pää, mutta se ei ole koskaan saanut kunnolla mahdollisuutta käyttää sitä – saati sitten laajentaa tietoisuuttaan tai ajatusmaailmaansa.

– Mitä sä haluaisit, että Oskari tekee täällä viikon aikana? Jenni kysyi lempeästi.

– Mä haluan, että se vain on. On ja elää täällä ja on ihan tavallinen oma itsensä. Niin että Jykä näkee, ettei siinä ole mitään kummallista. Eikä pelottavaa.

Jos Oskari olisi vielä musta ja ruotsinkielinen, Helena olisi saanut kaikki kärpäset yhdellä iskulla, Jenni ajatteli.

Helena ei ollut vielä lopettanut. – Jos pojatkin tottuisivat Oskariin ja näkisivät vielä muutoksen isässäänkin. Jos niistä vaikka... Helena hymyili kameralle epävarmasti ja jatkoi: – Jos Jykästä ja Oskarista vaikka tulisi ystäviä.

Neljäntenä kuvauspäivänä Jenni oli jo valmis julistamaan, että keikan ainoa hyvä puoli oli se, ettei tarvinnut asua hotellissa.
Ilta toisensa jälkeen he sulloutuivat autoihin luhtitalon parkkipaikalla neuvottomina ja masentuneina ja ajoivat koteihinsa. Nimenomaan kukin omaan kotiinsa.

Jennistä tuntui, ettei hän ollut koko viikkona lausunut yhtään ainoaa lausetta muuhun kuin työhön liittyen. Ei ainakaan Peten kanssa.

Päivät Laine–Niemisen kotona olivat pitkiä ja tylsiä. Sääkin oli heitä vastaan. Talvi teki tuloaan aikaisin, ja joka päivä satoi joko räntää tai teräviä pieniä lumikiteitä, jotka kulkivat tuulen mukana vaakasuoraan ja pistelivät kasvoja.

Jykällä oli kuvausten ajan viikko vapaata ennen seuraavan rakennustyömaan alkua ja hän röhnötti kotona sen näköisenä, että olisi mieluummin missä tahansa muualla. Hän käyttäytyi Oskaria kohtaan sivistyneesti mutta täysin välinpitämättömästi ja puhui kotiinsa tunkeutuneelle muukalaiselle vain, jos oli pakko.

Oskari oli yrittänyt kaverillista lähestymistapaa, provokaatiota, nalkutusta ja shokkihoitoa, mutta mikään ei saanut eloa Jykään. Tämä kuunteli ilmeettömästi Oskarin sisustussuunnitelmia eikä puuttunut asioihin, kun vieras rajoitti rajulla kädellä poikien aikaa tietokoneella ja pleikkarilla.

Haastatteluissakin raksamies vain hymyili etäisesti ja vakuutti, että kaikki meni hyvin.

– Oskari on ihan ok, oli voimallisin lausunto, jonka Jenni sai puristettua hänestä irti.

Kuvausten ainoa positiivinen asia oli toistaiseksi ollut Jussin, Kallen ja Oskarin suhde. Kalle oli ollut alusta alkaen Oskarin paras kaveri, ja Jussikin oli yllättävän nopeasti lakannut kiukuttelemasta pelirajoituksista. Kolmikolla oli käynnissä Afrikan tähti -turnaus, jota aiottiin jatkaa niin kauan kun Oskari oli talossa.

– Pitääkö viedä Jykä ja Oskari siihen baariin? Pete mietti.

– Ja jättää lapset tänne kahdestaan?

Pete painoi nenäntyveään etusormellaan ja peukalollaan ja pyöritti päätään.

Oskari hääräsi keittiössä ruokaa, ja pojat kattoivat pöytää. Jykä istui olohuoneen sohvalla ja katsoi telkkaria. Jos hän olisi tunkenut käden housuihin, hän olisi ollut ilmetty Al Bundy.

– Mitä ruokaa? Jykä karjaisi.

Pojat vilkaisivat Oskaria kysyvästi. Tämä muodosti vastauksen äänettömästi huulillaan.

– Pasta alla Norma! Kalle ilmoitti.

– Munakoiso-tomaattipastaa! täydensi Oskari.

Olohuoneesta kuului epämääräistä tyytymätöntä ähinää.

– Huomenna, kun te pääsette koulusta, me lähdetään käymään kaupungilla, Oskari sanoi pojille juuri sen verran kovalla äänellä, että tiesi sen kantautuvan olohuoneen puolelle.

– Jippii!

Sohvalla Jykä kohottautui hieman puolimakaavasta asennostaan ja kääntyi keittiöön päin. Oviaukossa kameroineen seisonut Koistinen kääntyi vaivihkaa ja otti kuviin Oskarin ja poikien sijasta Jykän. Huomatessaan ettei olisi kuvissa Tero siirtyi puomimikin kanssa lähemmäs poikia, joilla ei ollut omia nappimikkejä, kuten Oskarilla ja Jykällä.

– Mennään vähän shoppailemaan.

– Pleikkapelejä!

– Ei vaan vaatteita! Tehdään teistä prinssejä ja isistä herrasmies, niin Helena riemastuu, kun tulee kotiin. Käydään jossain kivassa paikassa syömässä samalla.

Pojat kiekuivat riemusta, mutta sohvalla Jykän kasvot valahtivat tuhkanharmaiksi.

Ateria kului hiljaisuuden vallitessa – Jykän osalta. Kalle sen sijaan lörpötteli taukoamatta. Jussi yritti pariin kertaa jututtaa isäänsä, mutta tämä vastasi vain murahtelemalla ja imemällä lisää spagettia suuhunsa.

Ruuan jälkeen Pete ehdotti Jykälle lyhyttä haastattelua makuuhuoneessa, mutta Jykä haroi lyhyttä tukkaansa kiusaantuneen näköisenä ja suunnisti kohti eteistä.

– Tupakat loppu. En muistanut ostaa päivällä kaupasta.

Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, ovi kolahti kiinni Jykän perässä.

Kalle katseli olohuoneen ikkunasta, miten hänen isänsä oikaisi takapihan nurmiaukean poikki ja potkaisi mennessään yhden puutarhatuolin nurin.

Samaan aikaan äänittäjä Tero tarttui irvistäen luureihinsa ja kohotti niitä. – Se irrotti nappimikin ja lähettimen ja heitti ne menemään.

Ilta raahautui eteenpäin, mutta Jykää ei näkynyt. Oskari jatkoi Afrikan tähti -turnaustaan poikien kanssa keittiön pöydän ääressä, ja kuvausryhmä istui ympärillä.

Myöhemmin Oskari laittoi pojat nukkumaan. Kun he olivat unten mailla, Pippa tilasi sudennälkäiselle ryhmälle pizzaa. Ne ahmittiin muutamassa minuutissa. Sen jälkeen kellon viisarit jatkoivat matelemistaan.

– Jos te lähdette? Oskari yritti ehdottaa, kun puoliyö lähestyi uhkaavasti. – Mä jään poikien kanssa siihen saakka, että Jykä tulee.

Pete pyöritti päätään päättäväisesti. – Ei tule kuuloonkaan. Ensinnäkin, sä et jää tänne yksin. Lastenhoitajana oleminen ei kuulu sun toimenkuvaan, eikä me voida tietää, onko se edes turvallista, Pete virnisti. – Sitä paitsi tästä tulee joka tapauksessa paras osio koko jaksoon. Niin että älä edes kuvittele, että mä antaisin kameran lähteä mihinkään.

Koistinen nosti pöydälle asettamaansa kameraa. – Valmiina ollaan.

Kello oli yli kolme, kun Jenni vihdoin havahtui alaoven kolahdukseen. Sitä säesti miehinen naurunremakka ja mölinä, josta ei erottunut yksittäisiä sanoja.

Sohvalla hänen vieressään nuokkunut Koistinen nousi istumaan tikkusuorana. Kuvaajan käsi oli koko ajan levännyt kameran päällä.

Toisella puolella Tero terästäytyi ja tarrasi puomiinsa. Hän oli käynyt etsimässä pihalta Jykän hylkäämän nappimikin, mutta tiesi, että nyt ei olisi aikaa asetella sitä paikalleen – ja äänistä päätellen asiaa olisi turha edes mennä ehdottamaan Jykälle.

Pete ponnisti pystyyn nojatuolista, jolla oli retkottanut jalat käsinojan yli heitettyinä. Hän lähti saman tien poikien huoneeseen. Oskari nukkui sen lattialla vieraspatjalla.

Pippa ilmestyi silmät tihrussa vanhempien makuuhuoneesta, jossa oli loikoillut päiväpeiton päällä.

Jykältä kesti jokunen hetki saada avain sopimaan lukkoon. Sillä aikaa Koistinen ja Tero ehtivät asemiinsa. Jenni päätteli oven ulkopuolelta kuuluvista äänistä, että Jykän seurassa oli onneksi vain yksi mies. Hän oli hieman nasaalista soundista tunnistavinaan Jaanan nauhalla esiintyneen pataässäpään.

– Oskariiii! Jykä kailotti kolistellessaan viimein sisään.

Sisäovi paukahti vasten oven viereistä lipastoa. Se kuulosti pistoolin laukaukselta, ja molemmat pojat heräsivät siihen saman tien.

– Hei hinttapuli, mä toin sulle seuraa! Jyrki huusi ja puhkesi hihittämään.

Hänen perässään ovesta astui mies, jonka päähän oli tosiaan tatuoitu pataässä. Tosin nyt sitä ei näkynyt, sillä hänen päässään oli vaalea Marilyn-peruukki. Hän oli pukeutunut vaaleanpunaiseen rimpsuhameeseen ja sutannut koko suun ympäryksensä huulipunalla. Hänkin nauroi niin, ettei ollut pysyä jaloillaan.

– Kulta, mä tulin!

– Isi? kuului makuuhuoneesta Kallen pelästynyt ääni.

Poika herahti itkemään.

Jenni katsoi tapahtumien etenemistä lamaantuneena. Hän seisoi Koistisen ja Teron takana puoliksi keittiössä, puoliksi eteisessä ja näki kuvaajan ja äänimiehen välistä, että Pete aikoi tulla lasten makuuhuoneesta heidän luokseen. Ohjaajan tarkoitus oli varmasti tulla pois kameran tieltä, mutta nähdessään eteisessä Jykän humalasta harittavan katseen hän peruutti takaisin.

Jykä lähti kenkiään riisumatta kohti poikien huonetta ja Pataässä sipsutti hänen perässään huulet naisellisesti supussa. Eteinen jäi täyteen kuraisia jälkiä.

Koistinen ja Tero seurasivat miesten perässä. Huoneen ovella Jenni kiilasi heistä ohi ja asemoi itsensä pelkästä tottumuksesta kameralta piiloon vaatekaapin ja seinän väliseen nurkkaan.

Jykä oli pysähtynyt keskelle huonetta. Hän hengitti raskaasti ja hänen valtavat kouransa roikkuivat nyrkissä pitkin housunsaumoja. Pataässä ei ollut humalaltaan vielä huomannut kaverinsa tuulen vaihtuneen, vaan hän niiasi Oskarille hameenhelmaansa levitellen.

Nyt itkivät jo molemmat pojat. Kalle oli melkein hysteerinen. Hän oli takertunut sängyn vieressä polvillaan olevaan Oskariin kuin pieni apina.

Viimein Jykään tuli eloa.

– Irti! hän karjaisi. – Irti mun pojasta!

Iso mies harppasi Oskarin luo ja tempaisi tämän pystyyn. Kalle seurasi mukana, mutta Jykä pyyhkäisi hänen kätensä irti ja poika retkahti takaisin sänkyyn.

Jykän valtavat kourat kietoutuivat Oskarin kaulan ympärille.

Sen jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti.

Pataässän naureskelu loppui. Hän kääntyi kohti ovea – ehkä lähteäkseen – mutta tajusi samassa, että Koistinen seisoi hänen tiellään ja että kameran linssi sojotti suoraan hänen silmilleen.

– Mua et kusipää kuvaa! Pataässä kirosi ja yritti tarttua linssiin.

Koistisen selkärangassa oli suojella kallista kameraansa vaikka omalla hengellään. Salamannopeasti hän siirsi sen toisella kädellään turvaan polviensa tasalle. Toisen kätensä hän asetti keskelle Pataässän rintaa. Mies pysähtyi kuin seinään.

Samaan aikaan Pippa ryntäsi Koistisen takaa huoneeseen ja alkoi takoa kuvauskansiollaan Jykää selkään.

– Päästä se irti! Pippa kirkui.

Pete oli jo kiinni Jykässä ja yritti repiä tämän käsiä irti Oskarin kaulalta. Ohjaaja näytti toivottoman hoikalta ja hennolta raksamiehen rinnalla.

Jykä irrotti toisen kätensä Oskarista siksi aikaa, että huitaisi Peten syrjään kimpustaan. Hänen iskunsa sattui osumaan hetkeen, jolloin Peten tasapaino oli muutenkin huono. Mies horjahti, yritti saavuttaa tasapainon ottamalla pari askelta taaksepäin, kompastui muoviseen paloautoon ja kaatui. Hänen päänsä kolahti Jussin sänkyyn ja hän jäi makaamaan lattialle liikkumattomana. Pian pään alta alkoi valua verta.

Koistinen karjaisi ja hyökkäsi sisään edelleen kameraansa roikottaen. Tero seurasi perässä kuulokkeet yhä päässään. Jenni pisti ohimennen merkille, että Pataässä pujahti saman tien ovesta ulos, ja hetken kuluttua kuului ulko-oven kolahdus.

Jenni heräsi eloon. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja laittoi siihen virran päälle. Peruuttaessaan ovesta rauhallisempaan eteiseen hän ehti nähdä, miten Koistinen asetti kameransa Kallen sängylle ja repi Jykän väkisin irti Oskarin kimpusta. Oskari tarttui kurkkuunsa henkeään haukkoen. Koistinen ja Tero kaatoivat Jykän maahan ja asettuivat tämän päälle makaamaan. Oskari istui varmuuden vuoksi Jykän jalkojen päälle, ja Pippa rynnisti katsomaan lattialla makaavaa Peteä.
Samassa hälytysnumerossa vastattiin.

Pete ehti palata puoliksi tajuihinsa, ennen kuin ambulanssi tuli, mutta hän oli sekava ja pään haavasta vuoti runsaasti verta.
Poliisikin saapui nopeasti. Jykä lastattiin poliisiautoon ja Pete side päässään sairasautoon.

Oskari ja Pippa keittivät pojille kaakaota ja istuivat heidän kanssaan keittiössä, kunnes Kallenkin itkunpyrskähdykset vaimenivat. Poliisi oli kysynyt Jenniltä, pitäisikö heidän kutsua paikalle lastensuojeluviranomaiset, mutta Jenni oli sanonut, ettei se ollut tarpeellista. Jostain kumman syystä poliisi oli uskonut häntä.

– Mitä nyt tehdään? tiedusteli Koistinen, joka oli jo ehtinyt varmistaa, että kamera oli selvinnyt kahakasta ilman kolhuja.

– Mä soitan Sarille.

Tuottaja vastasi puhelimeen unenpöpperöisenä ja kärttyisenä, eikä Jennin mielestä oikein käsittänyt tilanteen vakavuutta.

– Saitteko te sen kaiken nauhalle? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.

– Sun ohjaaja on sairaalassa ja päätähtikin melkein pääsi hengestään. Mä en usko, että tässä on nyt tärkeintä, onko meillä kaikki nauhalla.

– Niin mutta miten jakson käy.

Jenni sulki tuhahtaen puhelimen.

Hän ei edes pysähtynyt miettimään, vaan soitti saman tien Tampereelle kylpylään ja pyysi yhdistämään Helenan huoneeseen.

Helena pelästyi – tietenkin – vaikka Jenni yritti selittää tapahtuneen mahdollisimman rauhallisesti.

– Mitä nyt tehdään? Helena kysyi pienellä äänellä.

– Nyt tehdään niin, että sä pakkaat kamasi ja hyppäät taksiin. Ajat sieltä heti taksilla kotiin saakka. Pippa on täällä vastassa ja maksaa taksin firman luottokortilla.

– Okei.

Jenni laittoi puhelimen pois ja kääntyi katsomaan Koistista, Teroa ja Pippaa, jotka tuijottivat häntä.

– Tästä ei sitten tule jaksoa? Koistinen varmisti.

– Ei kai se nyt mitenkään enää olisi mahdollista?

Jenni painoi kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä.

Oli Pipan vuoro ottaa ohjat käsiinsä.

– Koistinen ja Tero, te lähdette nyt himaan. Oskari, sä voit jäädä mun kanssa tänne odottamaan Helenaa. Ja sä, Pippa osoitti Jenniä. – Sä hyppäät Koistisen kyytiin ja ne heittää sut sairaalaan.

Koistinen ajoi kuin riivattu ja pysähtyi matkan varrella vain päästämään Teron ulos tämän kotitalon kohdalla. Mutta kun he pääsivät sairaalaan, Jenni ei tietenkään päässyt katsomaan Peteä.

– Hän tarvitsee lepoa. Huomenna sitten vierailuaikaan, ilmoitti ystävällinen hoitaja.

Onneksi Koistinen oli odottanut sairaalan parkkipaikalla ja heitti Jennin kotiin.

Jenni heräsi puolenpäivän jälkeen. Hän ei ollut havahtunut Sarin puheluyrityksiin eikä aamuyhdeksältä tulleeseen tekstiviestiin, jossa tämä kutsui työryhmän toimistolle kello 15.
Hän mietti, saisiko potkut loppukuvausten peruuttamisesta, mutta ei jaksanut välittää. Hänen ajatuksiinsa mahtui vain Pete.

Miten typerää, että he eivät olleet puhuneet riitaansa selväksi moneen päivään. Näin jälkeenpäin ajatellen Petellä oli varmasti ollut täysin ymmärrettävä syy valehdella puhelustaan. Ehkä hänellä oli perhehuolia, joilla hän ei halunnut kuormittaa työkavereitaan. Tai ehkä häntä houkuteltiin kuvausten jälkeen takaisin Dubaihin.

Heti vierailuajan alkaessa Jenni käveli sairaalaan mukanaan kimppu gerberoita, suklaalevy ja uusin Aku Ankka -lehti. Parin tiedustelun jälkeen hän löysi Peten huoneen, koputti oveen ja astui sisään.

Peten vuoteen äärellä istui jo joku. Kaunis tumma tyttö, joka piti Peteä kädestä ja puhui hiljaa tämän korvaan.

Pete käänsi päätään ja irvisti kivusta. Tyttö nousi seisomaan ja tuli kohti ovea. Jenni ehti pistää merkille kilometrin mittaiset, pillifarkkuihin ja kalliisiin mokkasaappaisiin verhotut sääret.

Sitten tyttö seisoi hänen edessään ja hymyili valkoiset hampaat välkkyen.

– Hei, olet varmaan Peten työ­kaveri, muukalainen sanoi englanniksi. – Minä olen Jessica, Peten tyttö­ystävä.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.