Osa 6/8: Homo tuli taloon -ohjelman kuvaukset ovat loppusuoralla, mutta niin saattaa olla myös Jennin ja Peten suhde. Mies jää kiinni valehtelusta.

Kuvitus Hannele Wanha-Aho

Omituista, miten paljon ehtii ajatella parissa sekunnissa.

Suunnilleen sen verran Jennillä oli aikaa miettiä, kun Pete sanoi puhuneensa puhelimessa Sari Sandbergin kanssa.

Hymy pysyi liimattuna Jennin kasvoilla, samalla kun aivot kävivät ylikierroksilla. Miksi Pete valehteli? Kenen kanssa hän oli oikeasti puhunut? Oliko tämä heidän suhteensa ensimmäinen iso kriisi? Vai suhteen loppu?

Tuohon kaikkeen kului suunnilleen ensimmäinen sekunti. Toisen sekunnin ajan Jenni ajatteli töitä. Homo tuli taloon -sarjan kuvauksia oli jäljellä noin kuukausi. Mitä työnteosta tulisi, jos ohjaaja ja toimittaja heittäytyisivät nyt jonkinlaiseen yksityiselämän draamaan? Se olisi epäammattimaista ja epämukavaa kaikille.

Sarja ei ollut taidetta eikä yhteiskunnallisesti merkittävää journalismia, mutta Jenni oli alkanut pikkuhiljaa ajatella, että he tekivät aika mukavaa viihdeohjelmaa, jolla oli jopa jotakin sanottavaa. Useassa jaksossa oli koettu pieniä ihmeitä, kun ihmiset olivat löytäneet itsensä tai toisensa, ja kyyneleitä oli valutettu kameran molemmin puolin. Jenni ei kerta kaikkiaan ollut valmis vaarantamaan sitä kaikkea.

– Kuka sulle soitti? Pete kysyi uudelleen jo hieman kummastuneen näköisenä.

Jenni vaihtoi hymynsä vähän huolestuneeseen virnistykseen.

– Pippa. Sari haluaa tavata meidät kaikki toimistolla parin tunnin päästä. Me joudutaan vaihtamaan seuraavan jakson perhe.

– Olitko sä Sari tosiaan sitä mieltä, että tää perhe ei vaikuttanut alun perin tarpeeksi kiinnostavalta? Jenni kysyi silmät pyöreinä.

Hän oli katsellut Oskarin, Pipan ja Peten kanssa Laine–Nieminen-perheen haastattelunauhaa vartin verran ja oli jo hukkua epäilyksiin. Mutta sanottiin mitä tahansa, valkokankaalla istuvaa pariskuntaa ei voinut väittää tylsäksi.

Jyrki "Jykä" Laine oli nelikymppinen raksamies, kivipaaden kokoinen miehenjärkäle, jolla oli päälaelta harventunut, ylikasvanut siilitukka ja valtavan kokoiset kourat. Nauhalla hän hikoili ja kärsi liian pienessä kauluspaidassa ja kravatissa, jotka hän oli selvästi pakotettuna laittanut päälleen. Oskari kirjaimellisesti kirkui nähdessään hänet ensimmäisen kerran.

Jykän kihlattu Helena Nieminen oli miestään selvästi nuorempi, alle kolmenkymmenen. Hänen sosiologian opintonsa yliopistolla olivat loppusuoralla ja hän toivoi voivansa jäädä laitokselle töihin. Helenan punaraitainen rastatukka oli kahdella löysällä letillä ja hänellä oli violetti tunika ja mustat legginsit.

Pariskunta oli niin epäsuhtainen, että Jennin silmiä särki. Hänestä tuntui kuin hän olisi katsonut kahta eri nauhoitusta rinnakkain.

Sari Sandberg pysäytti haastattelunauhan.

– Niin, hän ryki. – Taisin vähän kaunistella totuutta, kun juttelin aikaisemmin Jennin kanssa puhelimessa.

Jenni vaikersi äänettömästi. Pete istui viistosti hänen edessään. Mies ei kääntynyt eikä osoittanut eleelläkään tajunneensa, mitä Sari sanoi, mutta Jenni näki, miten Peten korva helahti tulipunaiseksi. Voi paska.

– Halusin, että näette itse nauhan ja teette omat johtopäätöksenne, Sari jatkoi.

– Johtopäätökset tehty! Haaste vastaanotettu! julisti Oskari.

– Musta ne vaikuttaa oikeinkin mielenkiintoisilta, Pete sanoi. Hänen äänensä oli tasainen, melkein väritön. – Onko lasten kanssa joku ongelma?

– Ne oli koulussa, kun Jaana kävi tekemässä haastattelun, joten meillä ei ole niitä nauhalla, Sari pahoitteli.

Pipalla oli edessään Jaanan tekemät muistiinpanot perheestä.

– Kaksi poikaa, Jussi ja Kalle, 10- ja 7-vuotiaat. Molemmat Jykän entisestä avioliitosta. Jäivät erossa ensin äidilleen mutta päätyivät parin vuoden päästä huostaanoton jälkeen isälleen. Sillä on nykyään yksinhuoltajuus. Äiti asuu jossain alkoholistiasuntolassa, ei ole perheen kanssa tekemisissä.

– Äidistä ei tietenkään puhuttaisi ohjelmassa, todettaisiin vain, että lapset asuvat pysyvästi Jykän ja Helenan luona, Sari kiirehti lisäämään.

Jenni yritti koota ajatuksiaan. Hän yritti kääntyä niin, ettei koko ajan näkisi Peten punaista korvaa silmänurkastaan.

– Miksi te sitten Jaanan kanssa hylkäsitte tän perheen?

Sari hankasi kämmenellään silmiään väsyneen näköisenä. Hän painoi kaukosäädintä ja Jykän ja Helenan haastattelu eteni kankaalla pikakelauksella äänettömästi. Sari puhui samalla.

– Tän haastattelun jälkeen Helena lähti yliopistolle ja Jaana jäi laittamaan kamoja kasaan. Jykä tuli selittämään sille, että kaikki kamut sen kantabaarissa odottaa tätä ohjelmaa kauheasti. Ja että ne haluaisivat kovasti nähdä Oskarin siellä.

Valkokankaalla kuva pimeni hetkeksi ja räpsähti sitten uudelleen päälle. Sari lopetti pikakelauksen ja painoi play.
Kamera oli muuttanut Laine–Niemisen olohuoneesta hämärään baariin. Paikka oli puolitäysi, vaikka kameran kello näytti puoltapäivää.

Jykä istui pöydässä neljän kaverinsa kanssa. Hän oli vaihtanut kauluspaitansa Popedan t-paitaan ja Ferrarin värejä kantavaan pusakkaan.

Jaana piti kameraa käsivaralla ja se heilui hieman.

– Jutelkaa vaan niin kuin mä en olisi tässä, Jaanan ääni kuului nauhalla.

– No, mitä me puhuttais? Jykä kysyi muilta teennäisen kovalla äänellä.

– Maahanmuuttopolitiikkaa? ehdotti viisikymppinen mies, jolla oli kukkakaalin kokoinen punainen nenä.

– Siinä mitään puhumista. Neekerit takaisin Afrikkaan, muslimit takaisin Mekkaan ja Karjala takaisin Suomelle, totesi seurueen nuorin mies katsoen suoraan kameraan. Miehen sänkitukan alta erottui korvan ylle tatuoitu pataässä ja hänen puhuessaan kädet väänsivät sätkää kuin itsestään.

– Kertokaa vaikka, mitä te puhuisitte Oskari Merraskarin kanssa, jos hän tulisi ohjelman kuvausten aikana käymään täällä, Jaanan ääni kehotti.

Miehet röhähtivät nauramaan yhdestä suusta.

– Meillä on sille lahja, Jykä ilmoitti. – Mehmed, näytä.

Kamera kääntyi heiluen kohti baaritiskiä, jonka takana keski-ikäinen kurdiomistaja hymyili vaivautuneena. Mehmed kumartui ja noukki tiskin alta jotain. Hän ravisteli sen auki ja nosti kameran nähtäville. Se oli vaaleanpunainen rimpsuhame.

Oskari pomppasi pystyyn ja pui nyrkkiään. – Bring it on! hän huusi.

Ajomatka Pohjois-Helsinkiin ei onneksi kestänyt kauan. Pelkästä tottumuksesta he olivat asettuneet autoihin tutuille paikoille, vaikka Jenni olisi itse asiassa ollut melkein missä tahansa muualla mieluummin kuin Peten kanssa kahdestaan suljetussa tilassa.

Oli ollut jo melkein ilta, kun he olivat lähteneet Windmillin toimistolta kotiin. Pippa oli ottanut taksin Töölöön, ja Jenni oli vihjaissut Petelle, että tämähän pääsisi kätevästi samalla kyydillä väliaikaiseen vuokrakämppäänsä Mechelininkadulle.

Pete oli mennyt kiltisti Pipan perässä taksiin. – Puhutaan huomenna, hän oli sanonut ovenraosta. Pippa oli katsonut heitä uteliaisuudesta kihisten.

Nyt he istuivat autossa hiljaisina rinnakkain. Pete ajoi suu tiukkana viivana ja Jenni katseli ohi vilistävää kaupunkia sivuikkunasta. Hän ehti jo toivoa, että he selviäisivät perille asti avaamatta suutaan, mutta äkkiä Pete huokaisi syvään. – Jenni...

– Me ollaan ok, Jenni vastasi katse visusti ikkunassa.

Pete ei hellittänyt. – Se eilinen...

Jenni kääntyi katsomaan miestä etusormi huulillaan. Pete vaikeni. Jenni keräsi hetken ajatuksiaan.

– Just tän takia ei olis pitänyt ruveta sähläämään mitään. Sulla oli varmaan joku tosi hyvä syy valehdella, mutta mä en halua kuulla sitä. Tästä asiasta keskustellaan sitten, kun kaikki jaksot on purkissa, jos silloin vielä tuntuu siltä, että halutaan keskustella.

Pete nyökkäsi. Jos jotain, hän näytti helpottuneelta. Se sai Jennin arvelemaan, että olipa tekeillä mitä tahansa, se oli vielä vakavampaa kuin hän aavisti.

Jykän ja Helenan kolmen huoneen ja keittiön koti sijaitsi luhtityyppisessä pienkerrostalossa. Kyseessä oli ensimmäinen kerros, joten parvekkeen sijasta asuntoon kuului iso terassi.

Talon takapiha oli puistomaista, tasaista aluetta, jossa kasvoi pari jykevää kuusta. Perhe oli ottanut sen omakseen nostamalla pihalle muovisen pöydän ja neljä tuolia. Grilli oli sentään suojassa syksyn sateilta terassin katon alla.

– Kolmas puutarhakalustesarja tänä vuonna, Jykä murahti esitellessään kuvausryhmälle taloa.

– Naapureita ketuttaa, että ollaan muka omittu takapiha. Yhdet poltettiin, puisia ei olla sen jälkeen ostettu. Kukaan ei kiellä niitä kantamasta vaikka sänkyjään pihalle, täällä on vain niin pienipäistä sakkia.

Jykän pojat olivat päässeet koulusta tavallista aikaisemmin. Jussi ja Kalle olivat isänsä pienoismalleja, mutta kummallisella ripauksella Helenaa. Heillä oli sinivalkoiset reisi-taskuhousut ja pääkallohupparit, mutta huppareiden alla siistit vaaleankeltaiset kauluspaidat ja – käsittämätöntä kyllä – tummansiniset rusetit.

Jussi vaikutti kymmenestä ikävuodestaan huolimatta täysiveriseltä murkulta, joka murahteli yhden tavun vastauksia ja kiukutteli, kun Helena ei antanut hänen pelata pleikkaria. Kalle sen sijaan tuli helposti halaamaan ja höpötti taukoamatta.

Jaanan muistiinpanoista oli selvinnyt, että Kallella oli keskittymisvaikeuksia ja että tämän oli melkein mahdotonta pysyä sekuntiakaan paikallaan tai hiljaa. Jenni totesi nopeasti, että se piti paikkansa. Toisaalta poika oli hauska, avoin ja hellyttävä.

Jykän ja Helenan yhteishaastatteluun meni aikaa, sillä Jykä unohti jatkuvasti vastata kysymyksiin kokonaisilla lauseilla, ja Jennin piti pyytää tätä vastaamaan uudelleen. Lopulta pariskunta päätyi rutiiniin, jossa Helena aloitti jokaisen vastauksen oikeaoppisesti ja Jykä tyytyi täydentämään kihlattuaan.

– Me tavattiin tossa lähiön omassa kuppilassa, Helena muisteli hymyillen. – Mä olin yhden kaveripariskuntani tupareissa...

– Lesbopariskunnan, keskeytti Jykä.

– Tosiaan kavereiden tupareissa tässä lähellä ja me lähdettiin sieltä joskus yhdentoista maissa baariin käymään. Laulettiin karaokea ja pistettiin tanssit pystyyn.

– Mä hain Helenaa tanssimaan. Pyysin yhtä kaveria laulamaan jotain kunnollista, ei mitään Madonnaa...

– Yön Lumivalkoisen.

– Ja me tanssittiin ja siitä se sitten lähti.

Aamulla Jykän sisko, joka oli sittemmin muuttanut Kokkolaan, oli palauttanut hoidossa olleet pojat Jykälle. Helena oli ottanut heidät vastaan rastat pörrössä ja pelkkä t-paita päällään, tehnyt aamiaista ja katsonut sitten poikien kanssa aamupiirrettyjä niin kauan, että Jykä oli kömpinyt hereille.

– En mä oikeastaan poistunut täältä sen jälkeen kuin hakemaan kamat mun vuokrakämpästä.

– Pojat tarvitsee äidin.

– Me on sopeuduttu tähän ihan hyvin.

Niin he ehkä olivatkin, mutta silti Jenni ei voinut olla panematta merkille, miten eriytyneitä heidän elämänsä olivat.

Kumpikaan ei keksinyt oikein mitään vastattavaa, kun Jenni kysyi, mitä he tekivät yhdessä perheenä. Molemmat tuntuivat käyvän töissään ja pojat koulussaan. Iltaisin Helena kirjoitti opiskelutöitään, Jykä katsoi televisiota ja pojat joko katsoivat omaa telkkariaan omassa huoneessaan, olivat netissä tai pelasivat.

– Entäs vapaapäivinä? Jenni kysyi.

Jykä ja Helena vilkaisivat toisiaan.

– Meillä molemmilla on aika lailla oma ystäväporukkamme, Helena myönsi.

– Vuorotellen käydään istumassa iltaa kavereitten kanssa, säesti Jykä.

– Mä lähtisin mielelläni Jykän kanssa ja tutustuisin sen kavereihin paremmin, mutta lastenhoitajaa on vaikea löytää, kun Kalle osaa olla aika hankala. Toisen pitää melkein aina olla kotona.

– Käydään me joskus sunnuntaisin yhdessä Hesburgerissa syömässä.

Jykä ja pojat söivät välipalaa keittiössä sillä aikaa, kun kuvausryhmä haastatteli vielä Helenan. Pian tämän olisi aika lähteä Pipan kyydissä rautatieasemalle ja Tampereen-junaan.

– Tää on jotenkin kauhean hahmotonta, Jenni valitti hiljaa Petelle, kun Helena oli käymässä vessassa ennen kuvausta. – Mitä Oskari täällä tekee?

Petekin näytti huolestuneelta.

– Sisustaa? hän ehdotti.

– No joo. Vaikka Helenalla on kyllä hyvä maku ja se on varmaan parissa vuodessa laittanut tän kämpän ihan uuteen uskoon.

– Stailaa Jykän?

– Ja se suostuu? Revittyihin farkkuihin ja piukkoihin t-paitoihin? Isokauluksisiin villatakkeihin?

– Yritä nyt saada siltä selville, miksi se on ylipäätään hakenut tähän ohjelmaan. Helenan ideahan se oli. Jokin taka-ajatus sillä on oltava.

Ja kyllä Helenalla eräänlainen taka-ajatus olikin.

– Jykä on ihana mies, sellainen vanhanaikainen, perinteinen, kunnon miesten mies. Ei sellaisia enää edes tehdä.

Helena piti taukoa ja mutristi suutaan miettien, miten jatkaisi.

– Mutta se tulee aika vanhoillisesta kodista ja sen koko elämänpiiri on ollut kauhean pieni. Se on asunut tässä muutaman korttelin alueella koko ikänsä. Sillä on hyvä pää, mutta se ei ole koskaan saanut kunnolla mahdollisuutta käyttää sitä – saati sitten laajentaa tietoisuuttaan tai ajatusmaailmaansa.

– Mitä sä haluaisit, että Oskari tekee täällä viikon aikana? Jenni kysyi lempeästi.

– Mä haluan, että se vain on. On ja elää täällä ja on ihan tavallinen oma itsensä. Niin että Jykä näkee, ettei siinä ole mitään kummallista. Eikä pelottavaa.

Jos Oskari olisi vielä musta ja ruotsinkielinen, Helena olisi saanut kaikki kärpäset yhdellä iskulla, Jenni ajatteli.

Helena ei ollut vielä lopettanut. – Jos pojatkin tottuisivat Oskariin ja näkisivät vielä muutoksen isässäänkin. Jos niistä vaikka... Helena hymyili kameralle epävarmasti ja jatkoi: – Jos Jykästä ja Oskarista vaikka tulisi ystäviä.

Neljäntenä kuvauspäivänä Jenni oli jo valmis julistamaan, että keikan ainoa hyvä puoli oli se, ettei tarvinnut asua hotellissa.
Ilta toisensa jälkeen he sulloutuivat autoihin luhtitalon parkkipaikalla neuvottomina ja masentuneina ja ajoivat koteihinsa. Nimenomaan kukin omaan kotiinsa.

Jennistä tuntui, ettei hän ollut koko viikkona lausunut yhtään ainoaa lausetta muuhun kuin työhön liittyen. Ei ainakaan Peten kanssa.

Päivät Laine–Niemisen kotona olivat pitkiä ja tylsiä. Sääkin oli heitä vastaan. Talvi teki tuloaan aikaisin, ja joka päivä satoi joko räntää tai teräviä pieniä lumikiteitä, jotka kulkivat tuulen mukana vaakasuoraan ja pistelivät kasvoja.

Jykällä oli kuvausten ajan viikko vapaata ennen seuraavan rakennustyömaan alkua ja hän röhnötti kotona sen näköisenä, että olisi mieluummin missä tahansa muualla. Hän käyttäytyi Oskaria kohtaan sivistyneesti mutta täysin välinpitämättömästi ja puhui kotiinsa tunkeutuneelle muukalaiselle vain, jos oli pakko.

Oskari oli yrittänyt kaverillista lähestymistapaa, provokaatiota, nalkutusta ja shokkihoitoa, mutta mikään ei saanut eloa Jykään. Tämä kuunteli ilmeettömästi Oskarin sisustussuunnitelmia eikä puuttunut asioihin, kun vieras rajoitti rajulla kädellä poikien aikaa tietokoneella ja pleikkarilla.

Haastatteluissakin raksamies vain hymyili etäisesti ja vakuutti, että kaikki meni hyvin.

– Oskari on ihan ok, oli voimallisin lausunto, jonka Jenni sai puristettua hänestä irti.

Kuvausten ainoa positiivinen asia oli toistaiseksi ollut Jussin, Kallen ja Oskarin suhde. Kalle oli ollut alusta alkaen Oskarin paras kaveri, ja Jussikin oli yllättävän nopeasti lakannut kiukuttelemasta pelirajoituksista. Kolmikolla oli käynnissä Afrikan tähti -turnaus, jota aiottiin jatkaa niin kauan kun Oskari oli talossa.

– Pitääkö viedä Jykä ja Oskari siihen baariin? Pete mietti.

– Ja jättää lapset tänne kahdestaan?

Pete painoi nenäntyveään etusormellaan ja peukalollaan ja pyöritti päätään.

Oskari hääräsi keittiössä ruokaa, ja pojat kattoivat pöytää. Jykä istui olohuoneen sohvalla ja katsoi telkkaria. Jos hän olisi tunkenut käden housuihin, hän olisi ollut ilmetty Al Bundy.

– Mitä ruokaa? Jykä karjaisi.

Pojat vilkaisivat Oskaria kysyvästi. Tämä muodosti vastauksen äänettömästi huulillaan.

– Pasta alla Norma! Kalle ilmoitti.

– Munakoiso-tomaattipastaa! täydensi Oskari.

Olohuoneesta kuului epämääräistä tyytymätöntä ähinää.

– Huomenna, kun te pääsette koulusta, me lähdetään käymään kaupungilla, Oskari sanoi pojille juuri sen verran kovalla äänellä, että tiesi sen kantautuvan olohuoneen puolelle.

– Jippii!

Sohvalla Jykä kohottautui hieman puolimakaavasta asennostaan ja kääntyi keittiöön päin. Oviaukossa kameroineen seisonut Koistinen kääntyi vaivihkaa ja otti kuviin Oskarin ja poikien sijasta Jykän. Huomatessaan ettei olisi kuvissa Tero siirtyi puomimikin kanssa lähemmäs poikia, joilla ei ollut omia nappimikkejä, kuten Oskarilla ja Jykällä.

– Mennään vähän shoppailemaan.

– Pleikkapelejä!

– Ei vaan vaatteita! Tehdään teistä prinssejä ja isistä herrasmies, niin Helena riemastuu, kun tulee kotiin. Käydään jossain kivassa paikassa syömässä samalla.

Pojat kiekuivat riemusta, mutta sohvalla Jykän kasvot valahtivat tuhkanharmaiksi.

Ateria kului hiljaisuuden vallitessa – Jykän osalta. Kalle sen sijaan lörpötteli taukoamatta. Jussi yritti pariin kertaa jututtaa isäänsä, mutta tämä vastasi vain murahtelemalla ja imemällä lisää spagettia suuhunsa.

Ruuan jälkeen Pete ehdotti Jykälle lyhyttä haastattelua makuuhuoneessa, mutta Jykä haroi lyhyttä tukkaansa kiusaantuneen näköisenä ja suunnisti kohti eteistä.

– Tupakat loppu. En muistanut ostaa päivällä kaupasta.

Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, ovi kolahti kiinni Jykän perässä.

Kalle katseli olohuoneen ikkunasta, miten hänen isänsä oikaisi takapihan nurmiaukean poikki ja potkaisi mennessään yhden puutarhatuolin nurin.

Samaan aikaan äänittäjä Tero tarttui irvistäen luureihinsa ja kohotti niitä. – Se irrotti nappimikin ja lähettimen ja heitti ne menemään.

Ilta raahautui eteenpäin, mutta Jykää ei näkynyt. Oskari jatkoi Afrikan tähti -turnaustaan poikien kanssa keittiön pöydän ääressä, ja kuvausryhmä istui ympärillä.

Myöhemmin Oskari laittoi pojat nukkumaan. Kun he olivat unten mailla, Pippa tilasi sudennälkäiselle ryhmälle pizzaa. Ne ahmittiin muutamassa minuutissa. Sen jälkeen kellon viisarit jatkoivat matelemistaan.

– Jos te lähdette? Oskari yritti ehdottaa, kun puoliyö lähestyi uhkaavasti. – Mä jään poikien kanssa siihen saakka, että Jykä tulee.

Pete pyöritti päätään päättäväisesti. – Ei tule kuuloonkaan. Ensinnäkin, sä et jää tänne yksin. Lastenhoitajana oleminen ei kuulu sun toimenkuvaan, eikä me voida tietää, onko se edes turvallista, Pete virnisti. – Sitä paitsi tästä tulee joka tapauksessa paras osio koko jaksoon. Niin että älä edes kuvittele, että mä antaisin kameran lähteä mihinkään.

Koistinen nosti pöydälle asettamaansa kameraa. – Valmiina ollaan.

Kello oli yli kolme, kun Jenni vihdoin havahtui alaoven kolahdukseen. Sitä säesti miehinen naurunremakka ja mölinä, josta ei erottunut yksittäisiä sanoja.

Sohvalla hänen vieressään nuokkunut Koistinen nousi istumaan tikkusuorana. Kuvaajan käsi oli koko ajan levännyt kameran päällä.

Toisella puolella Tero terästäytyi ja tarrasi puomiinsa. Hän oli käynyt etsimässä pihalta Jykän hylkäämän nappimikin, mutta tiesi, että nyt ei olisi aikaa asetella sitä paikalleen – ja äänistä päätellen asiaa olisi turha edes mennä ehdottamaan Jykälle.

Pete ponnisti pystyyn nojatuolista, jolla oli retkottanut jalat käsinojan yli heitettyinä. Hän lähti saman tien poikien huoneeseen. Oskari nukkui sen lattialla vieraspatjalla.

Pippa ilmestyi silmät tihrussa vanhempien makuuhuoneesta, jossa oli loikoillut päiväpeiton päällä.

Jykältä kesti jokunen hetki saada avain sopimaan lukkoon. Sillä aikaa Koistinen ja Tero ehtivät asemiinsa. Jenni päätteli oven ulkopuolelta kuuluvista äänistä, että Jykän seurassa oli onneksi vain yksi mies. Hän oli hieman nasaalista soundista tunnistavinaan Jaanan nauhalla esiintyneen pataässäpään.

– Oskariiii! Jykä kailotti kolistellessaan viimein sisään.

Sisäovi paukahti vasten oven viereistä lipastoa. Se kuulosti pistoolin laukaukselta, ja molemmat pojat heräsivät siihen saman tien.

– Hei hinttapuli, mä toin sulle seuraa! Jyrki huusi ja puhkesi hihittämään.

Hänen perässään ovesta astui mies, jonka päähän oli tosiaan tatuoitu pataässä. Tosin nyt sitä ei näkynyt, sillä hänen päässään oli vaalea Marilyn-peruukki. Hän oli pukeutunut vaaleanpunaiseen rimpsuhameeseen ja sutannut koko suun ympäryksensä huulipunalla. Hänkin nauroi niin, ettei ollut pysyä jaloillaan.

– Kulta, mä tulin!

– Isi? kuului makuuhuoneesta Kallen pelästynyt ääni.

Poika herahti itkemään.

Jenni katsoi tapahtumien etenemistä lamaantuneena. Hän seisoi Koistisen ja Teron takana puoliksi keittiössä, puoliksi eteisessä ja näki kuvaajan ja äänimiehen välistä, että Pete aikoi tulla lasten makuuhuoneesta heidän luokseen. Ohjaajan tarkoitus oli varmasti tulla pois kameran tieltä, mutta nähdessään eteisessä Jykän humalasta harittavan katseen hän peruutti takaisin.

Jykä lähti kenkiään riisumatta kohti poikien huonetta ja Pataässä sipsutti hänen perässään huulet naisellisesti supussa. Eteinen jäi täyteen kuraisia jälkiä.

Koistinen ja Tero seurasivat miesten perässä. Huoneen ovella Jenni kiilasi heistä ohi ja asemoi itsensä pelkästä tottumuksesta kameralta piiloon vaatekaapin ja seinän väliseen nurkkaan.

Jykä oli pysähtynyt keskelle huonetta. Hän hengitti raskaasti ja hänen valtavat kouransa roikkuivat nyrkissä pitkin housunsaumoja. Pataässä ei ollut humalaltaan vielä huomannut kaverinsa tuulen vaihtuneen, vaan hän niiasi Oskarille hameenhelmaansa levitellen.

Nyt itkivät jo molemmat pojat. Kalle oli melkein hysteerinen. Hän oli takertunut sängyn vieressä polvillaan olevaan Oskariin kuin pieni apina.

Viimein Jykään tuli eloa.

– Irti! hän karjaisi. – Irti mun pojasta!

Iso mies harppasi Oskarin luo ja tempaisi tämän pystyyn. Kalle seurasi mukana, mutta Jykä pyyhkäisi hänen kätensä irti ja poika retkahti takaisin sänkyyn.

Jykän valtavat kourat kietoutuivat Oskarin kaulan ympärille.

Sen jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti.

Pataässän naureskelu loppui. Hän kääntyi kohti ovea – ehkä lähteäkseen – mutta tajusi samassa, että Koistinen seisoi hänen tiellään ja että kameran linssi sojotti suoraan hänen silmilleen.

– Mua et kusipää kuvaa! Pataässä kirosi ja yritti tarttua linssiin.

Koistisen selkärangassa oli suojella kallista kameraansa vaikka omalla hengellään. Salamannopeasti hän siirsi sen toisella kädellään turvaan polviensa tasalle. Toisen kätensä hän asetti keskelle Pataässän rintaa. Mies pysähtyi kuin seinään.

Samaan aikaan Pippa ryntäsi Koistisen takaa huoneeseen ja alkoi takoa kuvauskansiollaan Jykää selkään.

– Päästä se irti! Pippa kirkui.

Pete oli jo kiinni Jykässä ja yritti repiä tämän käsiä irti Oskarin kaulalta. Ohjaaja näytti toivottoman hoikalta ja hennolta raksamiehen rinnalla.

Jykä irrotti toisen kätensä Oskarista siksi aikaa, että huitaisi Peten syrjään kimpustaan. Hänen iskunsa sattui osumaan hetkeen, jolloin Peten tasapaino oli muutenkin huono. Mies horjahti, yritti saavuttaa tasapainon ottamalla pari askelta taaksepäin, kompastui muoviseen paloautoon ja kaatui. Hänen päänsä kolahti Jussin sänkyyn ja hän jäi makaamaan lattialle liikkumattomana. Pian pään alta alkoi valua verta.

Koistinen karjaisi ja hyökkäsi sisään edelleen kameraansa roikottaen. Tero seurasi perässä kuulokkeet yhä päässään. Jenni pisti ohimennen merkille, että Pataässä pujahti saman tien ovesta ulos, ja hetken kuluttua kuului ulko-oven kolahdus.

Jenni heräsi eloon. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja laittoi siihen virran päälle. Peruuttaessaan ovesta rauhallisempaan eteiseen hän ehti nähdä, miten Koistinen asetti kameransa Kallen sängylle ja repi Jykän väkisin irti Oskarin kimpusta. Oskari tarttui kurkkuunsa henkeään haukkoen. Koistinen ja Tero kaatoivat Jykän maahan ja asettuivat tämän päälle makaamaan. Oskari istui varmuuden vuoksi Jykän jalkojen päälle, ja Pippa rynnisti katsomaan lattialla makaavaa Peteä.
Samassa hälytysnumerossa vastattiin.

Pete ehti palata puoliksi tajuihinsa, ennen kuin ambulanssi tuli, mutta hän oli sekava ja pään haavasta vuoti runsaasti verta.
Poliisikin saapui nopeasti. Jykä lastattiin poliisiautoon ja Pete side päässään sairasautoon.

Oskari ja Pippa keittivät pojille kaakaota ja istuivat heidän kanssaan keittiössä, kunnes Kallenkin itkunpyrskähdykset vaimenivat. Poliisi oli kysynyt Jenniltä, pitäisikö heidän kutsua paikalle lastensuojeluviranomaiset, mutta Jenni oli sanonut, ettei se ollut tarpeellista. Jostain kumman syystä poliisi oli uskonut häntä.

– Mitä nyt tehdään? tiedusteli Koistinen, joka oli jo ehtinyt varmistaa, että kamera oli selvinnyt kahakasta ilman kolhuja.

– Mä soitan Sarille.

Tuottaja vastasi puhelimeen unenpöpperöisenä ja kärttyisenä, eikä Jennin mielestä oikein käsittänyt tilanteen vakavuutta.

– Saitteko te sen kaiken nauhalle? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.

– Sun ohjaaja on sairaalassa ja päätähtikin melkein pääsi hengestään. Mä en usko, että tässä on nyt tärkeintä, onko meillä kaikki nauhalla.

– Niin mutta miten jakson käy.

Jenni sulki tuhahtaen puhelimen.

Hän ei edes pysähtynyt miettimään, vaan soitti saman tien Tampereelle kylpylään ja pyysi yhdistämään Helenan huoneeseen.

Helena pelästyi – tietenkin – vaikka Jenni yritti selittää tapahtuneen mahdollisimman rauhallisesti.

– Mitä nyt tehdään? Helena kysyi pienellä äänellä.

– Nyt tehdään niin, että sä pakkaat kamasi ja hyppäät taksiin. Ajat sieltä heti taksilla kotiin saakka. Pippa on täällä vastassa ja maksaa taksin firman luottokortilla.

– Okei.

Jenni laittoi puhelimen pois ja kääntyi katsomaan Koistista, Teroa ja Pippaa, jotka tuijottivat häntä.

– Tästä ei sitten tule jaksoa? Koistinen varmisti.

– Ei kai se nyt mitenkään enää olisi mahdollista?

Jenni painoi kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä.

Oli Pipan vuoro ottaa ohjat käsiinsä.

– Koistinen ja Tero, te lähdette nyt himaan. Oskari, sä voit jäädä mun kanssa tänne odottamaan Helenaa. Ja sä, Pippa osoitti Jenniä. – Sä hyppäät Koistisen kyytiin ja ne heittää sut sairaalaan.

Koistinen ajoi kuin riivattu ja pysähtyi matkan varrella vain päästämään Teron ulos tämän kotitalon kohdalla. Mutta kun he pääsivät sairaalaan, Jenni ei tietenkään päässyt katsomaan Peteä.

– Hän tarvitsee lepoa. Huomenna sitten vierailuaikaan, ilmoitti ystävällinen hoitaja.

Onneksi Koistinen oli odottanut sairaalan parkkipaikalla ja heitti Jennin kotiin.

Jenni heräsi puolenpäivän jälkeen. Hän ei ollut havahtunut Sarin puheluyrityksiin eikä aamuyhdeksältä tulleeseen tekstiviestiin, jossa tämä kutsui työryhmän toimistolle kello 15.
Hän mietti, saisiko potkut loppukuvausten peruuttamisesta, mutta ei jaksanut välittää. Hänen ajatuksiinsa mahtui vain Pete.

Miten typerää, että he eivät olleet puhuneet riitaansa selväksi moneen päivään. Näin jälkeenpäin ajatellen Petellä oli varmasti ollut täysin ymmärrettävä syy valehdella puhelustaan. Ehkä hänellä oli perhehuolia, joilla hän ei halunnut kuormittaa työkavereitaan. Tai ehkä häntä houkuteltiin kuvausten jälkeen takaisin Dubaihin.

Heti vierailuajan alkaessa Jenni käveli sairaalaan mukanaan kimppu gerberoita, suklaalevy ja uusin Aku Ankka -lehti. Parin tiedustelun jälkeen hän löysi Peten huoneen, koputti oveen ja astui sisään.

Peten vuoteen äärellä istui jo joku. Kaunis tumma tyttö, joka piti Peteä kädestä ja puhui hiljaa tämän korvaan.

Pete käänsi päätään ja irvisti kivusta. Tyttö nousi seisomaan ja tuli kohti ovea. Jenni ehti pistää merkille kilometrin mittaiset, pillifarkkuihin ja kalliisiin mokkasaappaisiin verhotut sääret.

Sitten tyttö seisoi hänen edessään ja hymyili valkoiset hampaat välkkyen.

– Hei, olet varmaan Peten työ­kaveri, muukalainen sanoi englanniksi. – Minä olen Jessica, Peten tyttö­ystävä.