Osa 5/8: Homo tuli taloon -ohjelman kuvaukset ovat alkaneet, ja rauha tuntuu vallitsevan Jennin ja hänen ihastuksensa, ohjaaja-Peten välillä. Heti ensimmäiset kuvaukset osoittavat, että ohjelman teko ei suju ilman yllätyksiä. Ensimmäisen ja pahimman niistä aiheuttaa päätähti Oskari.

Kuvitus Hannele Wanha-Aho

Kun Jenni pikasuihkun, pikameikkauksen ja pikapukeutumisen jälkeen avasi hotellihuoneensa oven, Pete odotti jo käytävässä käsiään väännellen.

– Oskaria ei ole missään, Pete vaikersi. – Mä olen koputtanut sen oveen ja soittanut hotellin puhelimeen ja kännykkään.

Jenni irvisti. – Mä en tiedä, kumpaa mä pelkään enemmän, että se on lähtenyt vai että se kyhjöttää huoneessaan, eikä vastaa.

Oskarin huone oli Peten huoneen vieressä, vinosti Jenniä vastapäätä. Varmuuden vuoksi Jennikin marssi ovelle, koputti pari kertaa reippaasti ja huusi: – Oskari, avaa! Jenni täällä!

Ei vastausta.

– Pakko käydä pyytämässä, että respa avaisi oven, Jenni totesi.

Hississä matkalla alakertaan Pete selitti, että oli vielä illalla siirtänyt Sannan haastattelun kamerasta kannettavalle tietokoneelleen ja oli ajatellut näyttää sen Oskarille aamiaisella.

– Mä ajattelin, että ehkä sille jäi eilen liiankin rankka kuva siitä haastiksesta.

– Se oli aika paniikissa, Jenni myönsi.

Hotellivirkailija katsoi heitä epäilevästi, kun he kertoivat tarvitsevansa avaimen työkaverinsa huoneeseen.

– Tämä on hätätapaus, Pete painotti.

– Ei kai sairaustapaus? nainen kysyi. – Kutsunko ambulanssin?

Pete ja Jenni vilkaisivat toisiaan. Ei kai sentään?

– Jos me käydään ensin katsomassa, Pete ehdotti.

– Huone 435.

Nainen otti avainkortin käteensä ja naputteli konettaan. Hän rypisti otsaansa ja naputti uudestaan. Sitten hän nosti katseensa ymmällään.

– Huone 435 on tyhjä. Asukas on tsekannut itsensä ulos tänä aamuna ennen seitsemää.

Pete ajoi kohti lentokenttää suu tiukkana viivana. Jenni istui vieressä ja yritti vielä kerran tavoittaa Oskaria kännykästä. Turhaan.

– Se voi olla jo koneessa, hän sanoi Petelle.

Jennin ja Peten epätoivoiset anelut olivat lopulta tehonneet hotellivirkailijaan, ja tämä oli suostunut soittamaan kollegalleen, joka oli päässyt yövuorosta seitsemältä. Kotoa herätetty kiukkuinen respa oli muistanut Oskarin oikein hyvin.

– Hänellä oli matkatavarat mukana ja hän oli kysellyt lentoaikatauluja Helsinkiin, virkailija oli välittänyt työtoverinsa terveiset.

– Onko sulla ne lentoaikataulut? Pete oli kysynyt.

Respa oli muistanut lennot ulkoa.

– Finnair lähtee seitsemältä ja Blue1 puoli yhdeksältä.

Hän oli vilkaissut kelloaan.

– Oskari ei ole millään ehtinyt seitsemän lennolle, mutta toisaalta te ette taida ehtiä millään kentälle, ennen kuin puoli yhdeksän kone lähtee.

– Pakko yrittää, Jenni oli vastannut olkansa yli. Hän ja Pete olivat jo juosseet kohti ulko-ovea.

Jennin puhelin piippasi viestiä. Pete vilkaisi häntä toiveikkaana ratin takaa.

– Äh, se on vaan Pippa, Jenni huokaisi. – Se ilmoittaa, että ne on matkalla Mattiloille. Ne pistää kaiken valmiiksi ja kuvaa Jarin ja lasten aamupuuhia. Ja toivoo, että me ilmestytään paikalle Oskarin kanssa.

– Toivoa sopii, Pete mutisi. He olivat jo aivan lentokentän liepeillä, mutta kellokin oli huolestuttavan paljon yli kahdeksan.

Pete käänsi tila-autoa juuri pysäköintialueelle, kun Jenni taputti häntä olkapäälle ja osoitti ulos. Sinivalkoinen potkurikone vilahti ikkunoissa noustessaan yläilmoihin.

Pete kiroili hartaasti ja nojasi päätään ohjauspyörällä lepääviin käsiinsä. Jenni hakkasi takaraivoaan penkin niskatukeen. He nostivat päätään vasta, kun takana tuleva auto soitti torveaan vaativasti.

– Ei kai tässä auta kuin lähteä Mattiloille selvittämään tilannetta, Pete huokaisi.

– Käydään edes kahvilla, Jenni pyysi. – Mä en pysty mihinkään ilman aamukahvia.

Pete laittoi auton parkkiin. Hän sammutti virran ja huokaisi syvään. Sitten hän tarttui Jennin leukaan ja käänsi tämän kasvot itseään kohti. He suutelivat pitkään.

– Urhea naiseni, mikä legendaarinen takaa-ajo, Pete huokaisi.

– Kyllä tästä jotenkin selvitään, Jenni vakuutti yhtä paljon itselleen kuin miehelle.

He kävelivät peräkanaa sisään lentoasemalle. Se oli sen verran pieni, että koko halli oli näkyvissä yhdellä silmäyksellä. Ehkä siksi ensimmäinen asia, jonka he molemmat huomasivat, oli lähtöselvitystiskien lähellä yksin istuva Oskari.

Mies katseli totisena, kun he lähestyivät hänen penkkiään.

– Mulla oli jo lippukin, Oskari sanoi, kun he pääsivät tarpeeksi lähelle. Hän heilutteli boarding-passiaan kädessään. – Mutta en mä voinut lähteä.

Yksi iso kyynel valui pitkin Oskarin poskea. – Kaikki mun tavarat on matkalla Helsinkiin.

– Kiitos, kailottivat Miska ja Silja ja hyppäsivät pystyyn aamiaispöydästä.

– Kiitot, säesti pikku-Hilja ja nousi sisarustensa perässä.
Miska ja Silja olivat jo ovella, ennen kuin Oskarin tiukka ääni sai heidät kiinni.

– Mikäs unohtui?

Lapset kääntyivät ympäri ja katsoivat taakseen. Heidät likaiset astiansa nököttivät vielä pöydällä. Hilja sen sijaan oli matkalla tiskipöydän luo kantaen muovimukiaan ja -lautastaan kieli keskellä suuta.

– Äää, valitti Miska. – Onks ihan pakko?

– Nyt on kuule jo kolmatta päivää pakko, luulisi sen pikkuhiljaa uppoavan paksuunkin kalloon, Oskari paasasi. Hän heilutti isoa lusikkaa, josta roiskui kastiketta esiliinalle. Ihan kuin joulupukin muori, ajatteli nurkassa tarkkaileva Jenni naureskellen.

Lapset näyttivät kieltään Oskarille, mutta heidän silmissään oli naurua.

– Mä en kerta kaikkiaan ymmärrä, Oskari jatkoi. – Kun te kuitenkin kävelette tiskipöydän ohi, kun te lähdette pöydästä, miten se on teille yhtään sen raskaampaa ottaa astiat mukaan?

– Kun äiti tulee kotiin, loppuu tää raataminen, Silja julisti teatraalisesti asettaessaan lautasensa tiskialtaaseen.

– Eikä muuten lopu, korjasi Oskari. Mutta Jenni näki hänen hymyilevän salaa ja arvasi, että mies oli pistänyt merkille Siljan sanavalinnan: äiti. Oskari iskikin kameralle silmää.

– Et sitten tee taas jotain outoa yök-ruokaa, komensi Miska, joka oli jäänyt astioineen seisomaan Oskarin eteen.

– Joo, ankanmaksapalleroita appelsiini-inkiväärikastikkeessa ja parsakaalipyreetä, uhkaili Oskari.

– Salaatissa ekstrapaljon oliiveja. Ja katkarapuja.

– Yäääh, Miska irvisti silmät kierossa.

Samassa Sirkku-mummo käveli keittiöön kotitakissaan ja esiliinassaan, hiukset nutturalle kietaistuna.

– Tulette sitten minun puolelle syömään, mummo tekee lihapullia, hän kujersi. – Ja anna kun minä korjaan ne astiat.

Mummo nappasi Miskan kädestä mehulasin, huuhtoi hanan alla ja laittoi kuivauskaappiin. Sitten Sirkku kiinnitti haukankatseensa keittiön pöytään. Sen päätypaikalla oli vielä likainen lautanen, lasi ja kahvikuppi.

Jenni taputti Koistista kevyesti käsivarrelle kiinnittääkseen tämän huomion. Koistinen nyökkäsi kevyesti. Kamerassa paloi punainen valo.

Sirkku lähti päättäväisesti kohti pöytää. Hän ehti poimia lautasen käteensä, ennen kuin Oskari haukahti terävän komentonsa.

– Seis!

Silkasta yllätyksestä Sirkku antoi lautasen kolahtaa takaisin pöydälle.

– Jokainen korjaa itse omat astiansa. Komento koskee myös poikaasi, Oskari sanoi lempeämmin.

– Mitä turhanaikaasta, Sirkku mutisi. – Tästä mitään vaivaa ole...

– Anna niitten olla.

Mummo ja homo tuijottivat toisiaan keittiön poikki kuin tappelukukot. Juuri sillä hetkellä Jari astui huoneeseen siisteissä farkuissa ja neulepuserossa. Hän ei huomannut kireää tilannetta, vaan pyörähti Oskarin edessä kuin malli catwalkilla. Erittäin sarkastinen malli.

– Kelpaako herralle? hän tiedusteli silmiään pyöritellen.

Oskari katsoi Jaria päästä varpaisiin naputellen etusormeaan alahuuleensa. – Hmmm, kelpaa, hän sanoi viimein.

– Mitäs tämä on? Sirkku tiedusteli.

Vasta nyt Jari huomasi äitinsä ja lehahti punaiseksi.

– Jari lähtee kylille ostamaan puimuriin jotain osaa, ja pistin hänet vaihtamaan vaatteita, ennen kuin hän poistuu tiluksilta ihmisten ilmoille, Oskari selitti.

– Pyhävaatteissa maatalouskauppaan, Sirkku kauhisteli.

– No mä käyn samalla pankissa ja hoidan pari muutakin asiaa. Ja olihan ne työvaatteet aika pölyiset, Jari yritti lepytellä.

– Ja nämä, Oskari sanoi viitaten kädellään Jarin asuun. – Nämä eivät todellakaan ole hänen pyhävaatteensa. Ja jos ovat olleetkin, ne on juuri alennettu arkivaatteiksi. Pyhävaatteita me kaksi lähdemme shoppaamaan huomenna Vaasaan.

Jari vaikersi aitoa kauhua äänessään.

Oskari tarttui isäntä Mattilaa käsivarsista, käänsi ympäri ja osoitti mitään sanomatta likaisia astioita pöydällä.

Jari huokaisi alistuneesti ja meni hartiat lysyssä tyhjentämään pöytää. Sirkku tarttui puurolautaseen yhtä aikaa poikansa kanssa ja hetken he seisoivat vastakkain pitäen astiasta kiinni molemmin puolin.

– Minä korjaan ne, sanoi Sirkku lujasti. – Tässä talossa ei ole miesten ennenkään tarvinnut ämmien töitä tehrä.

– Mitä sä muori horiset? Jari puuskahti. – Kun me oltiin lapsia, sä olisit hakannut meidät mattopiiskalla, jos meille olisi tullut edes mieleen jättää likaisia astioita ruokapöytään.

Sirkku availi suutaan mutta ei saanut sanotuksi mitään.

– Muistaakseni mulla oli oma tiskivuoro, ja olin niin pieni, että piti seistä tuolilla, että yletyin altaaseen, Jari jatkoi ja tempaisi lautasen äitinsä kädestä. Hän toi likaiset astiansa lavuaariin ja huuhtoi ne kuumalla vedellä. Sitten hän tömisti keittiöstä ulos.

– Silja ja Miska, vauhtia nyt, jos meinaatte päästä kyydissä kouluun, hän huusi yläkertaan.

Sirkku oikoi esiliinaansa arvokkaana.

– Minä lähren syöttämään kanat pikkulikan kanssa, hän ilmoitti ja poistui niin arvokkaasti kuin pystyi.

Oskari otti muutaman askeleen, kunnes seisoi aivan kameran edessä. Hän kurkotti kohti linssiä, kohotti kulmakarvojaan ja kuiskasi: – Mitä täällä tapahtuu?

Oskari, Pete ja Jenni joivat Oskarin keittämää kahvia keittiön pöydän ääressä ja pohtivat strategiaansa. Jenni piteli mukia kaksin käsin ja imi aromia sisäänsä. Hotellin kahvinlitku ei vetänyt vertoja tälle herkulle.

– Onhan tässä nyt kuitenkin edistystä, Pete sanoi. – Lapset on siivonneet itse huoneensa ja Jari on suostunut heittämään ne kuvottavat työhaalarinsa ongelmajätekeräykseen.

– Sitä paitsi Silja ja Hilja oli ihan intona siitä teatterireissusta, ja niin oli Miskakin, vaikka yritti peitellä sitä, säesti Jenni.

Oskari oli mennyt kalpeaksi järkytyksestä kuullessaan, etteivät lapset olleet koskaan käyneet missään kulttuuririennossa – Disneyn leffoja hän ei laskenut sellaisiksi. Niinpä hän oli edellisenä iltana vienyt Jarin ja lapset Vaasan teatteriin katsomaan Risto Räppääjää.

– Mmmm, joo, kyllä ne tais siitä tykätä, Oskari myhäili, mutta vakavoitui saman tien. – No, mä siis pistän Jarin vaatekaapin uusiksi, niin kuin Sanna pyysi ja stailaan niiden makuuhuoneen, vaikka sitä se ei edes pyytänyt. Mutta Jari lipsautti, että makkarille ei ole tehty mitään sen vaimovainajan jäljiltä, joten mä ajattelin, että Sanna ei halua nukkua mausoleumissa mutta on liian kiltti sanoakseen mitään.

Jenni ja Pete nyökyttelivät, mutta Oskari painoi päänsä käsiinsä.

– Mutta se on kaikki pelkkää pintasilausta. Mitä mun pitäis tehdä? Välillä mä pääsen askeleen eteenpäin niiden lasten kanssa, ja saan ne juttelemaan jotain kivaa Sannasta, mutta seuraavan kerran ne on taas ottaneet kaksi askelta taaksepäin ja puhuu siitä kuin se olis joku ilkeä sisäkkö.

Pippa pelmahti keittiön kynnykselle kuvaussihteerin kansio kädessään ja selvästi tohkeissaan. Hän oli hetki sitten lähtenyt Koistisen ja Teron kanssa kuvaamaan Sirkku-mummon ja Hiljan kanalareissua.

– Mitä? kysyi Jenni.

– Se hemmetin mummo, Pippa henkäisi.

– Mitä? Pete kysyi vuorostaan.

– Ne kanat pelkää meitä ihan hulluna, joten me mentiin sinne hiljaksiin, ettei ne törmäilisi orsiinsa tai nyppis toisiaan kaljuiksi. Sirkku ja Hilja ei kuullu, kun me tultiin.

Pippa otti Jennin kahvimukin pöydältä ja hörppäsi sen kerralla tyhjäksi.

– Siellä ne keräili munia pesästä ja mummo höpötti koko ajan Hiljalle: 'Voi voi, kulta, kun sinun äitis ei välitä susta. Ei se olis lähtenyt kylpylään, jos se rakastais sua. Voi lapsiraukkaa.'

Pipan imitaatio Sirkusta oli niin osuva, että asian vakavuudesta huolimatta Jenni purskahti nauruun. Oskari ei nauranut. Hän nousi seisomaan niin että tuoli heilahti ja iski nyrkkinsä pöytään.

– Kuule mummo, nyt se on sota! hän julisti.

Jenni lepäili illalla hotellihuoneensa sängyllä ja katseli laiskana musiikkikanavaa, kun oveen koputettiin. Hän nousi ja päästi Peten ja Oskarin sisään.

– Mä latasin palvelimelta Sannan haastattelun raakaversion, katsotaanko? Pete ehdotti kannettavaa tietokonettaan näyttäen.

Toinen kuvausryhmä oli viettänyt päivän Sannan kanssa kylpylässä. Tämä oli nähnyt kotiväen tekemän videotervehdyksen ja kertonut kameralle tunnelmiaan, kun oli viettänyt kolme päivää yksikseen.

Sanna näytti levänneeltä ja virkistyneeltä mutta vähän surumieliseltä.

– Hirveä ikävä lapsia. Ja Jaria tietysti, hän tunnusti ensimmäiseksi haastattelussa.

Pete oli antanut toimittaja Anskulle tehtäväksi johdattaa pikkuhiljaa puhe Sirkkuun ja miniän ja anopin väleihin.

– Sirkku on supermummo, Sanna sanoi hymyillen. – Jari ei olisi millään pärjännyt ilman sitä, kun se jäi Mirjan kuoleman jälkeen yksin Siljan kanssa.

– Kuinka paljon Sirkku on mukana teidän arjessa nykyisin? kuului nauhalta Anskun ääni.

Sanna mietti hetken, ennen kuin vastasi – kuuliaisesti kokonaisilla lauseilla niin kuin oli opetettu.

– Sirkku on mukana meidän arjessa tosi paljon. Joskus siitä on huono omatunto. Jos mulla on vaikka alusvaatekutsut jossain kauempana, Jari ja lapset syö sen luona iltaruuan. Vaivaahan meistä sille on.

Pieni pilvi kulki Sannan kasvojen yli. – Tosin ne kaikki kyllä rakastaa mummon laittamaa ruokaa.

Pete painoi pausea ja kääntyi katsomaan muita. – Mitä se Jari vastasikaan tohon samaan kysymykseen?

– Suunnilleen samoin sanoin, Jenni sanoi. – Että se ei olisi ikinä pärjännyt ilman äitiään niinä ensimmäisinä vuosina vaimonsa kuoleman jälkeen.

– Ja että sillä on huono omatunto siitä, että Sirkku joutuu edelleen auttamaan niitä tosi paljon, vaikka Sanna on periaatteessa kotiäitinä, pisti Oskari väliin. Hän oli puolisalaa katsonut Jarin haastattelua monitorin kautta viereisessä huoneessa. – Se mummonliero osaa tehdä itsestään korvaamattoman.

Jenni hieroi otsaansa mietteliäänä. – Jari sanoi, että Sirkku oli ennen kova menemään. Se oli mukana vaikka missä yhdistyksissä ja kävi tansseissa ja jonkun rouvaporukan kanssa teatterissa ja konserteissa. Sillä on huono omatunto, että äiti on nyt juuttunut kotiin.

– Ihan oma valinta, Oskari puuskahti leppymättömänä.

– Oottakaas, Jenni sanoi. Hän ponnisti sängyltä ja penkoi hetken kuvauskansioitaan ja muistiinpanojaan, kunnes löysi pinon valokuvia.

– Jari antoi vanhoja fotoja kuvitusta varten. Täällä oli muistaakseni yksi... Heureka!

Jenni poimi pinosta yhden kuvan ja antoi sen Peten ja Oskarin nähtäväksi.

Kuva oli Siljan ristiäisistä. Jarin vaimo Mirja seisoi vauva sylissään. Kuvan ottamisen jälkeen hänellä oli enää vajaa vuosi aikaa, ennen kuin ajovirhe jäisellä tiellä oli vienyt hänen henkensä.

Mirjan vieressä seisoi Jari ja hänen oikealla puolellaan Sirkku.

– Oho, pääsi Peteltä. Oskarikin vihelsi hiljaa.

Sirkulla oli kuohkea föönattu polkkatukka, tyköistuva mekko ja sen päällä silkkiseltä vaikuttava, liehuvasta kankaasta tehty jakku. Korot olivat korkeammat kuin miniällä.

– Vau mikä riittauosukainen, Oskari ihmetteli.

Jenni laittoi kuvan takaisin kansion väliin ja istahti pöydän reunalle miehiä vastapäätä.

– Nyt tulee kyökkipsykologin diagnoosi, hän julisti. – Mirjan kuoleman jälkeen Jari ja Silja eivät olisi tulleet toimeen ilman mummoa. Sitten tuli Sanna. Se on täysin pätevä ja kykenevä huolehtimaan perheestään, mutta Sirkku ei kestänyt, että sitä ei tarvittu enää. Niinpä se kaivertaa koko ajan Sannan arvovaltaa ja yrittää edelleen olla korvaamaton.

Pete ja Oskari nyökyttelivät.

– Kysymys kuuluu tietysti, että mitä nyt tehdään, päätti Jenni.

– Mulla on idea, sanoi Oskari mietteliäänä. – Varautukaa tekemään huomenna pidempi työ­päivä.

Samoin tein Oskari pomppasi pystyyn ja suuntasi kohti ovea.

– Ja te sydänkäpyset tarvitsette nyt vähän omaa aikaa! Puhutaan aamiaisella lisää.

Kun ovi sulkeutui Oskarin jäljiltä, Pete veti Jennin syliinsä sängylle.

– Ollaanko me ok? Jenni tiedusti miehen silmiin katsoen.

– Me ollaan ok, julisti Pete.

Mutta Jenni olisi voinut vannoa, että mies epäröi sekunnin ajan, ja että tämän katseessa häivähti pieni varjo. Sitten Peten kasvot tulivat lähemmäs, huulet osuivat hänen huuliinsa eikä Jenni nähnyt miehen silmiä enää.

– Oo, isä, vau! huusi Silja.

Jari seisoi keskellä olohuonetta uudessa lookissaan ja punasteli hämmentyneenä, vaikka katsomassa ei ollut muita kuin hänen lapsensa ja Sirkku. Niin ja tietysti kamera.
Jarilla oli muodikkaasti kuluneet tummat farkut, himmeän liituraitainen pikkutakki, harmaa iso kaulahuivi ja samansävyinen kauluspaita. Hänen lyhyisiin hiuksiinsa, jotka olivat olleet Oskarin mukaan kuin "viiskytlukulaisen koulupojan keritty kesätukka", oli saatu taitavalla leikkauksella ja parilla raidalla muotoiltua ihan oikea kampaus.

– Sä oot aika komea, ihasteli Miskakin. Hilja katseli miestä silmiään siristäen ja vilkaisi aina välillä ovelle kuin odottaen, koska hänen oikea isänsä astuisi sisään.

Oskari taputti pari kertaa käsiään kiinnittääkseen huomion.

– No niin! Mä käväisen nyt yläkerrassa katsomassa, että makuuhuoneen remontti sujuu niin kuin pitää. Sillä aikaa sinä menet valmistautumaan, Oskari osoitti sormellaan Sirkkua. – Kohta lähdetään Vaasaan.

– Minä? Sirkku äännähti.

– Sinä, vahvisti Jari ja alkoi työntää äitiään lempeästi selästä kohti ovea.

– Kai sinä tulet mukaan?

– Minä jään lasten kanssa. Oskari ja kuvausryhmä lähtee sinun kanssasi.

– En minä... Sirkku aloitti, mutta Jari kietoi kätensä äitinsä hartioille ja lähti kuljettamaan tätä kohti asuntoja yhdistävää ovea.

Jenni lähti Oskarin kanssa vilkaisemaan yläkerran makuuhuonetta. Mirjan aikoinaan sisustama hennon roosan värinen huone oli kadonnut. Tilalle oli tullut palanen Provencea.

Oskari oli asennuttanut huoneen kattoon tummanruskeaksi petsatut hirret ja vanhaan parisänkyyn samanvärisen, massiivisen päädyn. Seinät olivat saaneet sinikukalliset tapetit.
Keveyttä toivat uudet, valkoiset yöpöydät molemmin puolin sänkyä sekä ikkunan alle asetettu valkoinen korituoli.

Vaatekaappien valkoiset lastulevyovet odottivat yläkerran aulassa kyytiä kaatopaikalle. Ne oli korvattu peiliovilla, joissa oli tummanruskeat puitteet.

Oskari nyökytteli tyytyväisenä kahdelle Vaasasta tilatulle raksamiehelle ja antoi viimeiset ohjeet.

Jennikin silmäili huonetta tyytyväisenä. – Sä saat koska tahansa tulla sisustamaan mun kämpän uusiksi.

– Mulla on jo valmis suunnitelma, Oskari nauroi. – Älä unohda, että mä olen ollut sun luona jatkoilla. Tosin Pete heitti mut ulos kesken bileiden.

– Viiden jälkeen aamulla, kun emäntä oli jo sammunut, täydensi Pete, joka oli huomaamatta ilmestynyt heidän taaksensa.

Raksamiehistä välittämättä hän varasti Jenniltä nopean pusun.

Sirkku tuijotti itseään mykistyneenä Marimekon liikkeen suuresta peilistä.

Hän oli käynyt kampaajalla ja meikissä, mutta lopputulos oli pidetty piilossa, ennen kuin kaikki oli valmista. Nyt Sirkulla oli puuvillainen, mustavalkoinen mekko ja lyhyt musta villatakki. Hänen hiuksensa oli leikattu pitkähköön polkkapituuteen ja raidoitettu hopeanvaaleiksi. Hän kosketteli tukkaansa epäuskoisena.

Oskari ojensi Sirkulle selkänsä takaa sirot kengät, joissa oli puolikorkea korko. – Matka jatkuu, hän julisti.

Sirkun vanhassa lempiravintolassa – Jari oli osoittautunut erinomaiseksi tiedonlähteeksi – seuruetta odotti kolme tyylikästä rouvaa. Sirkun sydänystävät nousivat halaamaan tätä ja ojensivat lasillisen valkoviiniä.

Sirkku istahti pöytään syvään huokaisten ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Kamera tavoitti eleen hienosti.

Sannan kotiinpaluu oli mahtava.Kaikki kolme lasta roikkuivat hänen käsissään ja jaloissaan ja kiskoivat kohti yläkertaa katsomaan uutta makuuhuonetta. Sannalla oli tosin ensin vaikeuksia saada silmänsä irti Jarista, joka oli pörröttänyt tukkansa muodikkaasti ja vetänyt uudesta garderobistaan päälleen lihaksia korostavan pitkä­hihaisen t-paidan ja löysät farkut.

Kun makuuhuone oli ihasteltu, Sanna kohtasi kaikkein suurimman yllätyksen nähdessään anoppinsa uuden stailauksen. Hän tuijotti viininpunaiseen housupukuun pukeutunutta Sirkkua suu ammollaan.

– Minulla on tänään vähän menoa. Lähdetään tyttöjen kanssa Jari Sillanpään konserttiin, Sirkku kertoi. – Mutta huomenna minä voisin ottaa lapset illaksi omalle puolelleni, niin saatte olla kahdestaan. Kunhan ruokitte ne ensin, tuo syö mummonsa konkurssiin.

Sirkku osoitti Miskaa, joka hymyili silmät viattoman suurina.

– Okei, Sanna kuiskasi.

– Tänään me ollaan Oskarin kanssa tehty meille kaikille vähän herkkuruokaa, Jari sanoi.

– Äiti, mä olen oppinut syömään oliiveja, huusi Silja väliin.

– Ja parsakaalia, säesti Miska.

– Hilja töi katkalapuja, pienimmäinen tiedotti tärkeänä.

Sanna katseli ympärilleen aivan  ihmeissään.

– Vai katkalapujakin, hän huokaisi. – Äidin rakkaat.

Ajomatka Helsinkiin tuntui pitkältä. Pete ja Jenni vaihtoivat kuskivuoroa usein ja pysähtyivät kolme kertaa kahville.

Illalla Windmillin toimistolla he pysäköivät autot sisäpihalle ja kantoivat kuvauskamat yläkertaan tuotantoyhtiön varastoon. Sitten Pete ja Jenni hyvästelivät Pipan, Koistisen ja Teron ja kävelivät hiljaisen kaupungin läpi Vallillaan Jennin asunnolle.

Ruhtinaallisen yhden vapaapäivän jälkeen sama viisikko kokoontui aamuvarhaisella samalla pihalla ja lastasi samat kamat takaisin autoihin. Homo tuli taloon -kakkososa kuvattiin Lappeenrannassa iloisen karjalaisen nuorenparin kotona.

Rouva otti kylpylälomalle mukaansa parhaan ystävättärensä ja bailasi sydämensä kyllyydestä Tampereen yössä. Peten pyynnöstä Sari Sandberg lähetti kakkostiimin yhden päivän sijasta kolmeksi vuorokaudeksi naisten perään.

– Parempaa sisältöä ne saa sieltä kuin me täältä, hän selitti puhelimessa.

Samaan aikaan Lappeenrannassa herra hoiti kotona kaksivuotiaita kaksosia ja piti heidät pois tieltä, kun Oskari remppasi "Pohjoismaiden mauttomimman rivitalokolmion" lattiasta kattoon.

Jakson kuvaaminen oli helppoa ja suunnattoman tylsää. Puolivälissä viikkoa Jenni muutti Peten hotellihuoneeseen, ja loppuaikaa Pete kutsuikin Etelä-Karjalan suurimmiksi seksifestareiksi.

Kolmannen jakson Luukkaset olivat ensin osoittautua Jennin pelkäämäksi katastrofiperheeksi. Kun äiti lähti suunnatonta matkalaukkua kiskoen kylpyläreissulleen, isä ja lapset hiipivät pari ensimmäistä päivää pelokkaina pitkin seiniä.

– Ne ei osaa olla, kun kukaan ei ole neuvomassa niitä, miten hengitetään, Pippa päivitteli.

Onneksi Jaanan vaisto oli loppujen lopuksi osunut oikeaan; pato murtui ja perhe pisti tuulemaan. Oskari remppasi lastenhuoneet täysin uusiksi, juuri sellaisiksi kuin lapset itse halusivat.

Loppuviikosta hän kävi isä-Luukkasen kanssa ostamassa moottoripyörän. Ja nahkahousut.

– Ilman vaimon lupaa, kauhisteli Jenni Petelle.

– Niin kyllä nahkahousuihin pitäisi aina pyytää lupa, Pete säesti.

Sillä aikaa kylpylässä rouva Luukkanen eksyi joogatunnille ja löysi sisältään pienen äiti Amman. Ennen kuin viikko oli ohi, hän oli päättänyt ottaa lastenvaatefirmaansa ainakin kaksi uutta työntekijää, hellittää työtahtiaan, hankkiutua eroon kaikista kulmikkaista, kromatuista huonekaluista ja sisustaa olohuoneensa intialaiseen tyyliin.

Tieto suunnitelmista kantautui toisen ryhmän kautta Oskarin korviin, joka toteutti rouvan sisustusunelmat viimeistä piirtoa myöten.

Viikon jälkeen kotiin palasi rento, säteilevä äiti, joka rakasti uutta kotiaan ja halusi ensi töikseen lähteä miehensä kanssa moottoripyöräajelulle.

Kun kuvausryhmä sulki Luukkasten oven takanaan viimeisten haastattelujen jälkeen, he pysähtyivät halaamaan toisiaan rappusille.

– Mä olen nero! julisti Oskari.

– Ylivertainen nero!

Viikot ja jaksot seurasivat toisiaan ilman pitkiä vapaita, mutta ihmeekseen Jenni tunsi voimiensa pikemminkin lisääntyvän kuin vähenevän.

– Ehkä siksi, että me otetaan nämä harvat vapaat levon kannalta, hän arveli Petelle eräänä viikonloppuna, kun he nousivat kahden vuorokauden aikana sängystä ylös vain pari kertaa.

Seitsemän jaksoa oli saatu jo purkkiin, kun Jenni sai vapaapäivänä puhelun Sari Sandbergiltä.

– Mä yritin tavoittaa Peteä, mutta sen puhelin oli varattu, tuottaja selitti.

Jenni vilkaisi keittiöstä makuuhuoneeseen. Peten siluetti näkyi ikkunasta. Tämä puhui parvekkeella puhelimeen suljetun oven takana. Pelkkä t-paita päällä. Lokakuussa.

– Mä tiedän, että teillä on ollut tosi vähän vapaata, mutta nyt mun pitäisi pyytää teitä käymään täällä toimistossa ennen seuraavan keikan alkua.

– Okei. Miksi? Jenni aavisti pahaa – jostain syystä myös Peten puhelun suhteen.

– Tässä välissä piti kuvata se jakso, johon valittu perhe peruutti, ennen kuin edes aloitettiin kuvaukset. Nyt meiltä peruutti eilen se espoolainen perhe, joka oli valittu niitten tilalle. Lapsi joutui umpisuolenleikkaukseen illalla.

– Auts, Jenni sanoi.

– Kari ja minä ollaan valittu niitten tilalle alkuperäisistä hakijoista yksi helsinkiläinen perhe, joka me ensi vaiheessa hylättiin. Mutta niille sopi tämä aikataulu eikä tässä nyt ole varaa olla nirso.

– Ei kuulosta kauhean hyvältä... Jenni aloitti.

– Toinen vaihtoehto on sun veljen perhe, Sari keskeytti.

– Otetaan ne helsinkiläiset, Jenni sanoi nopeasti. – Miksi ne alun perin hylättiin?

– Ne ei vaan tuntuneet niin... kiinnostavilta, Sari vastasi epäröiden.

Jenni lupasi, että he tulisivat Peten kanssa toimistolle katsomaan haastattelunauhan iltapäivään mennessä.

Hän oli tuskin saanut puhelimen kädestään, kun Pete ilmestyi parvekkeelta otsa rypyssä.

– Kenen kanssa juttelit, mies kysyi suukottaen häntä poskelle.

– Kenen kanssa itse, Jenni kiusoitteli.

– Sandbergin Sarin kanssa juttelin, Pete valehteli silmät kirkkaina. – Ei mitään ihmeitä, rutiiniasioita vaan.


Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.