Osa 4/8: Tv-toimittaja Jennille on selvinnyt, että hänen ihastuksensa Pete on hänen uusi pomonsa, Homo tuli taloon -sarjan vasta valittu ohjaaja. Miten välit Peten kanssa kehittyvät, kun tulee aika lähteä kentälle sarjan kuvauksiin? Muutamat ohjelmaan valituista perheistä vaikuttavat erikoisilta mutta eivät sentään niin erikoisilta kuin sarjan päätähti, diivaileva Oskari.

Blondi ojensi kättään ja tarttui pitkillä kynsillään miestään tiukasti käsivarresta.

– Kulta, hän sanoi.

– Anna mä kerron.

Pete painoi pause-nappia ja nauhan nainen jähmettyi paikalleen. Tämän sormet olivat uppoutuneena syvälle miehen käteen.

– Kolmas kerta, kun se tekee ton saman, Pete huomautti.

Jaana Kilpinen nyökkäsi ja siirsi otsaansa rypistäen kipsikättään parempaan asentoon. Toimittajan ratsastusvamma oli osoittautunut pahemmaksi kuin alun perin luultiinkaan. Ranteen lisäksi käsivarren luu oli murtunut.

– Joo, Luukkaset on aika mielenkiintoinen tapaus, Jaana totesi.

– Lievästi sanottuna, puuskahti Jenni. Hän oli seurannut perheen haastattelunauhaa kasvavan hämmennyksen vallassa.

– Toi nainen on ihan patologinen tapaus.

Jaana nauroi.

– Odotas kun päästään lasten haastatteluun asti. Mä yritin jopa poistaa sen huoneesta, mutta se ei suostunut lähtemään. Se istui kuvan ulkopuolella ja sekaantui heti, jos lapset ei vastanneet kysymyksiin niin kuin se halusi.

– Tästä voi tulla hyvä jakso, mietti Pete.

– Ton perheen dynamiikka muuttuu aika tavalla jo pelkästään siitä, että dominoiva mutsi lähtee muualle. Siihen kun sitten lätkäistään lisäksi Oskari...

Jenni imeskeli kynäänsä ja katseli valkokankaan pysäytyskuvaa.

– Hmmm, toivottavasti dynamiikka ei muutu mykäksi, hän sanoi.

– Mun mielestä toi näyttää vain sieltä, että rouva on pakottanut kaikki muut mukaan tähän. Kun sen poistaa kuvioista, puhuuko kukaan vapaaehtoisesti mitään?

– Toisaalta ne ei kyllä aristelleet kameraa yhtään, Jaana vastasi.

– Lapset ja mieskin jopa olivat ihan luontevia. Jos ne ei olis jännittäneet sitä, mitä äiti sanoo, ne olis olleet ihan rentoja.

– Tämä oli kolmas jakso? Pete kysyi edessään olevaa kansiota selaillen.

– Mmmm, Jaana mutisi myöntävästi selaten omaa paperipinoaan yhdellä kädellä.

– Äiti on yksityisyrittäjä, jolla on oma lastenvaatemerkki. Se oli tosi tarkka siitä, milloin se pystyy pitämään vapaata kuvauksia varten. Isä on säästänyt tähän viikon kesälomaansa. Karin kanssa ajateltiin myös, että on parempi ottaa ennen tätä pari helpommalta vaikuttavaa keissiä.

Jenni kurotti pöydältä edestään termoskannun ja kallisti sitä. Tyhjä. Hän nousi huokaisten. Edellinen yö painoi vielä jäsenissä ja hän arveli tyhjentäneensä termarin suurin piirtein yksin.

– Mä haen lisää kahvia.

Pete nyökkäsi hajamielisesti.

– Me katsotaan tää haastis loppuun ja odotetaan sitten sua, ennen kuin siirrytään lapsiin ja yleiskuviin kodista.

– Ok, Jenni huikkasi ovelta.

Toimiston pienessä keittiössä vallitsi normaali kaaos. Joku oli onneksi juuri laittanut kahvia tippumaan, ja Jenni päätti käyttää odotusajan hyödykseen tyhjentämällä astianpesukoneesta puhtaat astiat ja täyttämällä sen likaisilla.

Hän oli juuri saanut astiat ladattua, kun Kari Lumme tömisteli keittiöön likainen lautanen ja muki kädessään. Hän ojensi ne mitään puhumatta Jennille, joka tunki ne kiltisti jo pullistelevaan koneeseen ja käynnisti ohjelman. Vasta sitten hän kääntyi uudelleen katsomaan veteraaniohjaajaa.

– Harmi, ettei päästy tekemään kimpassa hommia, Jenni tokaisi.

– Nooo, Kari venytteli tuttuun tyyliinsä. – En tiedä. Meikäläinen alkaa olla jo siinä iässä, ettei tuo ihmisten kiusaaminen tosi-tv:llä enää niin innosta.

– Sulla meni sukset ristiin Oskarin kanssa?

Kari suki viiksiään mietteliäänä.

– Ei me oikein ehditty edes laittaa suksia jalkaan. Mä luulen, että se vilkaisi kerran mun epämuodikkaita samettifarkkuja ja sukat–sandaalit-yhdistelmää ja päätti, että meidän ’kemiat ei kohtaa’, vai miten se Sari sen teille ilmaisi.

– No jotakuinkin noin, Jenni myönsi.

Kari täytti mukinsa ja lähti jatkamaan töitään. Jenni tyhjensi loput kahvinkeittimestä termoskannuunsa ja latasi keittimen uudelleen täyteen.

Palatessaan palaverihuoneeseen Peten ja Jaanan luo hän vilkaisi vielä työpisteellään istuvaa Karia. Tämä kuunteli jotain kuulokkeet korvillaan ja oli nostanut valkoisten sukkien ja vaellussandaalien peittämät jalkansa kirjoituspöydälle.
Jenni mietti, että niin paljon kuin hän Karista pitkin, tämän junttipukeutuminen ei ehkä sittenkään ollut se syy, miksi Oskari halusi Homo tuli taloon -ohjaajan vaihtoon. Karin kiireetön, viilipyttymäinen olemus rauhoitti kyllä kuvauksiin tottumattomia amatöörejä tiukassa paikassa, mutta toisaalta hänen ”jos tuumattaisiin hetki rauhassa” -asenteensa aiheutti sen, että hyviä hetkiä meni auttamatta ohi suun.

Ehkä Oskari oli aistinut, että ohjaaja ei pysyisi perässä hänen tuulennopeissa käänteissään? Ainakin se olisi parempi vaihtoehto kuin se, että ohjelman päätähti oli aloittanut diivailemisen jo ennen kuin kuvaukset pääsivät käyntiin.
Jenni avasi palaverihuoneen oven ja pujahti takaisin sisään. Pete irrotti katseensa valkokankaasta, jolla rouva Riitta Luukkanen parhaillaan selosti perinpohjaisesti Luukkasen perheen päivittäisiä rutiineja, joista yhden Oskarin takia ei kuulemma poikettaisi piiruakaan. Mies hymyili Jennille leveästi ja näytti peukkuaan.

– Käyttistä! hän kuiskasi.

– Perhe Mattila
, Pohojonmaa, täältä tullaan! Pete julisti. – Onko kaikki valmista?

Jenni, Pete, Pippa, kuvaaja Koistinen ja äänimies Tero seisoivat Windmillin sisäpihalla kahden identtisen tila-auton vieressä. Kello oli kahdeksan aamulla. Edessä oli monen tunnin ajomatka ja sen päälle melkein täysi työpäivä. Homo tuli taloon -ohjelman
ensimmäinen työpäivä.

Jennin mahaa nipisti, kun hän asetteli viimeisen valojalustan auton takakonttiin ja iski luukun kiinni.

– Kaiken pitäis olla mukana.

– Miten me jakaannutaan? Tero kysyi haukotellen.

– Mä tulen sun ja Koistisen kyytiin, Pippa ilmoitti nopeasti.

– Mut meillä on paljon enemmän kamaa, Koistinen ihmetteli.

–Tossa toisessa on takapenkki melkein vapaa.

Pippa taputti Koistista takapuoleen. – Niin mutta eihän teitä voi päästää kahdestaan liikenteeseen. Te eksytte ennen Hyvinkäätä.

– Ai navigaattorin kanssa?

–Navigaattorinkin kanssa pitäisi erottaa oikea vasemmasta, Pippa kiusoitteli ja hyppäsi muitta mutkitta Koistisen auton takapenkille.

Tero kohautti olkapäitään ja asettui apukuskin paikalle. Koistinen tietysti ajoi. Kameramiehet ajoivat aina.

– Kumpi? kysyi Pete pitäen auton etuovea auki.

– Vuorotellen, mutta aloita vaikka sä, Jenni vastasi.

He ajoivat alkumatkan hiljaisuuden vallitessa. Jenni valitsi radiosta rokkikanavan ja laittoi sen täysille. Pete hoilasi mukana täysin keuhkoin.

– Nyt löytyi ainakin yksi taito, jota sulla ei ole, Jenni huusi musiikin yli.

– Twisted Sister on NIIN hyvä, Pete kiljui vastaan.

– Samaa mieltä, mutta kun tää on Judas Priest!

Moottoritiellä Pete kaasutti edellä ajavan Koistisen rinnalle. Pippa painoi naamansa takaoven ikkunaan niin, että hänen nenänsä lytistyi lasiin. Pete ja Jenni purskahtivat nauruun. Pete käänsi radion pienemmälle.

– Pippa on tosi hyvä tyyppi, hän sanoi hymyillen.

– Paras, Jenni vastasi yksinkertaisesti. – Sitä paitsi se on ihan älyttömän hyvä työssään. Kun se on kuvaussihteeri-järjestäjänä, se hoitaa aina niin hyvät safkat, että kaikki lihoo ainakin kaksi kiloa.

– Joo, hyvät safkat on tietysti tärkein osa sen työtä, Pete kiusasi.

– No, leikkaajat myös kehuu aina, että se tekee parhaat kuvausmuistiinpanot.

– Mikä sen oikea nimi on? Pirjo? Vai Piia?

– Eiku se on oikeasti Pippa.

Pete vilkaisi Jenniä epäuskoisesti. – Äää?

– Joo joo. Sillä on kaksi vanhempaa siskoa ja niitten nimet on Titta ja Kikka.

Pete rypisti kulmiaan, mutta tajusi melkein saman tien. – No olisi sille voinut käydä huonomminkin. Se vois olla vaikka Sissa.

– Tai Rirra.

– Tai Hihha.

Molemmat hihittivät kontrolloimattomasti. Pete tokeni nopeasti ja tiukensi otettaan ratista.

Radio alkoi suhista ja rätistä. Jenni kurottautui etsimään kanavaa kohdalleen. Pete katseli hänen profiiliaan mietteliäästi.

– Mitä? kysyi Jenni päätään kääntämättä.

– Ollaanko me ok?

Jenni osti aikaa kääntelemällä kaikessa rauhassa nappuloita, kunnes Pete käänsi ratin säätimestä radion kokonaan pois päältä. Jenni kääntyi katsomaan miestä.

– Eiköhän me olla.

Pete nyökkäsi ja puristi häntä polvesta.

– Kädet rattiin! Jenni komensi.

He ajoivat hetken hiljaisuudessa.

– Meille on kuitenkin varattu omat huoneet hotellista, Pete sanoi viimein.

– No paras olla! Jenni puuskahti.

– Miten sun mielestä... Pete aloitti uudestaan.

– No mun mielestä työryhmä tietää, missä mennään. Pippa tiesi alusta alkaen ja Koistiselle ja Terollekin se on ollut varmaan karonkkaillasta asti ihan selvää.

– No hyvä, että se on joillekin selvää.

Jenni huokaisi ja risti kädet rinnalleen.

– Kuule, ei mulla ole mitään valmiita vastauksia. En mä ole koskaan lähtenyt työkeikalle niin, että mulla on sutinaa työkaverin kanssa.

– Pomon kanssa, Pete korjasi virnistäen. Jenniä ei naurattanut. Hän katsoi miestä tutkivasti.

– Pystytkö sä pitämään näppisi erosta musta, kun ollaan kuvauspaikalla? Koska siitä ei edes keskustella. Suurimmalle osalle ihmisistä on muutenkin ihan tarpeeksi uutta ja jännittävää olla tv-ohjelmassa mukana, ei ne tarvitse mitään ylimääräistä häslinkiä työryhmältä.

– Mä pystyn, jos sä pystyt.

Jenni ei ehtinyt vastata, sillä  kännykkä soi. Siellä oli Pippa.

– Syödään Seinäjoella lounas, ennen kuin ajetaan loppumatka sinne Mattiloille. Siihen menee vielä melkein tunti, Pippa ilmoitti.

– Ok, onko sulla joku paikka jo mielessä?

– Mä tekstaan, jos eksytään toisistamme. Oskari on soittanut jo sata kertaa.

Jenni laittoi Pipan kaiuttimelle.

– Petekin on kuulolla. Mitä se Oskari?

– Lähinnä se kyselee, eikö me olla jo perillä ja millaisia ne ihmiset on. Se on vaan niin täpinöissään. Sen lento lähtee kohta Vaasaan.

Oskari oli yötä samassa hotellissa, johon hekin menisivät päivän päätteeksi. Aamulla hän lähtisi kuvausryhmän seurassa Mattiloiden kotiin.

Jenni ja Pete katsoivat toisiaan. Pete iski silmää.

Puolenpäivän maissa he istuivat lounasravintolassa Seinäjoella edessään annokset salaattia, lihapullia ja perunamuusia. Koistinen oli onnensa kukkuloilla. Hän oli lastannut lautasensa kukkuroilleen muusia ja reunalle vielä viisi palaa ravintolan omatekoista leipää. Kuudetta palaa hän dippasi parhaillaan kermakastikkeeseen.

– Kerrataan vielä nopeasti nämä Mattilat, Pete pyysi. – Teillähän on vähän etulyöntiasema tässä jaksossa. Mä en ollut maassa silloin, kun niillä oli edellinen vartti kuuluisuudessa.

– Ai tv:stä tutut Mattis-pupuset? Pippa nauroi.

Jari ja Sanna Mattila olivat muutama vuosi sitten osallistuneet tv-ohjelmaan, jossa joukko maanviljelijöitä etsi emäntiä tiloilleen. Heidän kohdallaan rakkaus oli iskenyt heti ensitapaamisella, ja yhteinen lapsi oli syntynyt niin nopeasti, ettei ollut ihan varma, olivatko kuvaukset ehtineet loppua, ennen kuin vauva laitettiin alulle.

Jenni oli ollut hieman ihmeissään, että Mattilat oli valittu mukaan ohjelmaan, vaikka täytyi myöntää, että heidän avullaan sarja varmasti sai kaivattua ennakkojulkisuutta.

– Jarilla on viljanviljelytila, Sanna on kotiäiti ja pitää siinä ohessa alusvaatekutsuja koko Pohjanmaan alueella, Pippa aloitti.

Tero katsoi silmät pyöreänä ylös annoksestaan.

– Ne on niin kuin Tupperware-kutsut, mutta niissä myydään tissiliivejä ja alkkareita, Pippa jatkoi henkeä vetämättä. – Jarilla oli ennestään yksi tytär, Silja, ja Sannalla yksi poika, Miska. Yhteinen lapsi, Hilja, on nyt neljä.

Pete pyöritteli haarukkaansa muusissa. – Mitä luulette, miksi ne on hakeneet mukaan ohjelmaan?

Pippa kohautti olkiaan. – Ne tykkäsi olla mukana siinä deittiohjelmassa, hän sanoi.

Koistinen nielaisi lihapullalastin ja siemaisi maitoa päälle.

– Mä olin siinä kuvaajana. Ne vaikutti ensi näkemältä tosi epäsuhtaiselta parilta. Mies oli perinteinen pohjalainen farmari, nainen oli kai viettänyt täällä päin lapsuutensa, mutta oli minun mielestä täysverinen helsinkiläinen juppi. Vai miten sitä naisesta sanotaan? Bitch?

– Onko sulla joku teoria tohon liittyen? Pete halusi tietää.

– No mun mielestä sille Sannalle oli jo silloin pääasia, mitä kaikkea se haluaa muuttaa Jarissa ja sen kodissa. Ehkä ne hommat eivät ole menneet niin kuin se halusi.

– Mulle tuli kyllä haastattelunauhalla niistä ihan onnellinen kuva, Jenni pisti väliin.

Koistinen oli ehtinyt tunkea uudelleen suunsa täyteen muusia ja tyytyi vain virnistämään tietävästi. Tero yhtyi virnuiluun.

– Kahdestaanko te olette niitä haastattelunauhoja siellä katsoneet? Ettei vain olisi ollut mitkään ruusunpunaiset lasit päässä?

Pete asetti haarukkansa ja veitsensä tarjottimelle.

– No niin, kuulkaas. Ihan hyvä, että tämä asia tuli puheeksi.
Nythän on niin, että me tosiaan Jennin kanssa sattumalta päädyttiin yhteiseen punkkaan, ennen kuin kumpikaan meistä tiesi, että ollaan samassa produktiossa töissä.

Jenni mulkaisi miestä julmasti.

– Tai no, okei, Jenni ei tiennyt, Pete korjasi. – Mutta tilanne on nyt joka tapauksessa tämä: vaikka tapahtuisi mitä, vaikka te ette saisi nukuttua, koska mun hotellihuoneessa sängynpääty hakkaa seinään jumalattomalla ryskeellä koko yön, te ette millään, ette yhdelläkään sanalla tai eleen puolikkaallakaan kommentoi asiaa niin kauan kun ollaan kuvauksissa. Onko selvä?

– Ai me ei saada tehdä näin? varmisti Pippa työntäen kieltään syvälle poskeensa.

– Tai näin? säesti Tero liikuttaen sormeaan peukalon ja etusormen muodostaman renkaan läpi.

– Saati sitten näin, päätti Koistinen tehden niin rivon eleen, ettei Jenni edes ollut varma, mitä se tarkoitti.

– Täsmälleen, vahvisti Pete, poimi haarukkansa ja veitsensä ja jatkoi ateriaansa.

Jenni pisti merkille, että pikkuhiljaa myös viereisessä pöydässä lakattiin tuijottamasta ja jatkettiin syömistä.

Koistinen kävi vielä viimeisen kerran muokkaamassa valoja ja palasi sitten kameransa taakse.

– Täällä olisi valmista.

– Onko Pippa valmis? kysyi Pete.

– Valmis.

– Jenni?

– Valmis.

– Jari ja Sanna?

Mattilat katsoivat toisiaan vähän hermostuneesti hymyillen ja nyökkäsivät sitten Petelle. He olivat kaunis pari, molemmat hoikkia, vaaleita ja nuorekkaita. Jenni oli heidät ensimmäisen kerran nähtyään ajatellut, että he olisivat voineet olla sisaruksia.

– Eiköhän sitten pistetä pyörimään, julisti Pete.

– Täällä käy, vastasi Koistinen.

Jennin vatsanpohjasta nipisti. Tästä se nyt lähtisi. Hän istui epämukavasti aivan kameran jalustassa kiinni, jotta haastateltavat katsoisivat puhuessaan luontevaan suuntaan.
Hetkeksi hänen mieleensä palasi edellinen kerta, kun hän oli ollut samassa tilanteessa. Hän muisti, miten oli yhtäkkiä tuntenut kuumat kyyneleet poskillaan, ja uskomattoman laiha tyttö hänen edessään oli katsonut ymmällään ja alkanut sitten vilkuilla ympärilleen; tulkaa auttamaan, tää toimittaja tuli hulluksi.

Jenni tunsi Koistisen rauhoittavan käden puristavan olkapäätään ja rentoutui. Hän hymyili Mattiloille lämpimästi.

– Muistakaa sitten tosiaan, että mun kysymykset leikataan lopullisesta ohjelmasta pois, eli teidän pitäisi yrittää vastata aina kokonaisilla lauseilla. Vaikka teillehän tämä on tosiaan jo tuttua puuhaa.

Jari ja Sanna nyökkäsivät tottelevaisesti.

– No niin, aloitetaan. Kertokaa ihan ensin omin sanoin, keitä te olette ja missä me nyt ollaan.

Toistaiseksi Mattiloiden maalaisidylli vaikutti täydelliseltä. Talo ja ulkorakennukset pihakoivuineen ja puutarhoineen sijaitsivat peltolakeuksien keskellä. Päärakennus oli perinteinen, kaksikuistinen pohjalaistalo, hiljattain punamullan sävyyn maalattu ja sisältä kauniiksi laitettu.

Pihapiirissä oli navetta, jossa tepasteli muutama kana. Vieressä oli myös iso ja pieni aitta, leikkimökki ja huvimaja. Konehalli ja kuivuri sijaitsivat kauempana.

Yksi yllätys kuvausryhmälle oli jo ehtinyt tulla eteen. Heti pihamaalla kätellessä oli käynyt ilmi, että päärakennuksen toisesta kuistista kuljettiinkin pienempään asuntoon, jossa majaili Jarin eläkeikäinen äiti.

– En minä mihinkään uskaltaisi lähteä, jos en tietäisi, että lapset pääsevät aina mummon luo, jos tulee hätä, Sanna Mattila oli selittänyt, kun mummo oli tullut kättelemään Jenniä ja Peteä.

– Mutta televiisioon minä en tule, soon varma, vanha emäntä oli ilmoittanut ensitöikseen.

Vanhemmat lapset olivat tulleet reippaasti kättelemään, mutta nuorin oli pysytellyt mummonsa kukkahameen helmoissa ja katsellut vieraita peukalo suussa ja silmät suurina.

– Hemmetin Jaana, Pete oli kuiskannut Jennille, kun Jari oli kierrättänyt heitä katsomassa tiluksia.

– Miksei nauhalla tai käsiksissä ollut mitään mummosta? Miten me hoidetaan tämä, jos lapset pyörii sen puolella koko ajan?

– Mä juttelen sen kanssa vielä, Jenni oli luvannut.

Sillä aikaa, kun Koistinen oli viritellyt olohuoneeseen valoja Matiloiden haastattelua varten, Jenni oli livahtanut keittiöön ja ottanut kahvinkeitossa hyörineen mummon käsittelyynsä.
Ennen kuin olohuoneessa oltiin valmiita, hän oli saanut vanhan rouva Mattilan lupautumaan kaikkeen muuhun paitsi suoraan kameralle tehtävään haastatteluun. Oikeiden sanojen löytymiseen oli mennyt aikansa, mutta loppujen lopuksi naiseen oli tehonnut Jennin vakuuttelu siitä, että kameroissa ei ollut mitään pelättävää.

– Enhän minä nyt toki pelkää, mummo oli puuskahtanut loukkaantuneena, ja asia oli sillä selvä.

Ensimmäisen päivän työt olivat lähes lopussa. Jenni oli tehnyt Mattiloiden yhteishaastattelun ja kysellyt Jarin ennakkotunnelmat yksin. Lapsista Miska oli ilmoittanut, että äitiä tulisi ikävä, Silja puolestaan oli tehnyt korostetun selväksi, että Sanna saisi hänen puolestaan olla pois niin kauan kuin halusi. Pikku-Hilja oli istunut sisarustensa välissä ja pomputtanut leikkihevosta sylissään.

– Mihin äiti menee? hän oli kysynyt otsaansa rypistäen.

– Kylpylään rauhoittumaan, Miska oli vastannut pikkuvanhasti.

Silja oli tuhahtanut jotain, joka oli kuulostanut siltä kuin hän olisi sanonut ”tulee tarpeeseen”.

Sanna istuutui kameran eteen. Kyseessä oli haastattelu, jonka Oskari näkisi seuraavana aamuna saavuttuaan taloon ja tavattuaan muut perheenjäsenet. Siinä vaimon oli tarkoitus kertoa perheensä elämästä ja luetella, mihin asioihin hän haluaisi Oskarin puuttuvan ja mihin taas ei.

Ei sinänsä, että Oskarin olisi pakko ohjeita noudattaa.

– Lasten harrastukset, Sanna muisti. – Miskan pesisharjoitukset on maanantai-iltaisin, ja Siljan näytelmäkerho tiistaisin. Tietysti Jarikin voi hoitaa kuljetukset... Paitsi, että jos Oskarin on tarkoitus kokeilla, miten meillä eletään, niin sen pitää hoitaa ne itse.

Sanna puri huultaan ja pyöritteli hermostuneena hieman liian isoa vihkisormusta sormessaan. Jenni odotti, että sai Sannan huomion.

– Sanna, mitä sä haluaisit, että Oskari muuttaa täällä?

Sanna heläytti hermostuneen naurun.

– No ihan ensinnäkin, Jarin pukeutumisen! Mä ostan sille jatkuvasti vaatteita, mutta se vaan pitää niitä kaapissa ja pukeutuu samoihin ryysyihin. Mä olen tuhat kertaa heittänyt sen lempivaatteet työrytkyjen joukkoon tai roskiin, mutta aina se ne jostain löytää.

Nainen veti välillä henkeä ja jatkoi rauhallisemmin.

– Eli Jarille pliis täydellinen make over, hän sanoi suoraan kameralle hymyillen herttaisesti.

– Mitä muuta? Jenni kysyi.

Sanna vakavoitui ja tuntui hakevan sanoja.

– Lapset... hän aloitti, oli taas hetken hiljaa. – Mä oon ollu Jarin kanssa yhdessä viisi vuotta, ja Silja kohtelee mua edelleen kuin mä olisin paha äitipuoli. Mä olen sille pelkkä palvelija, joka tekee ruokaa ja kuskaa. Ja Miskakin on alkanut kohdella mua itsestäänselvyytenä.

Kun Sanna kaivoi nenäliinan taskustaan ja pyyhki silmiään, Jenni varmisti syrjä­silmällä, paloiko kamerassa punainen valo. Koistinen kohtasi hänen katseensa ja nyökkäsi huomaamattomasti.

Sanna otti nenäliinan pois silmiltään, mutta näytti vielä itkuisemmalta kuin äsken.

– Joskus musta tuntuu, että mä olen näkymätön. Jarikin näkee vaan, mitä mä teen, mutta kukaan ei näe mua. Mä olen vain puuro, joka ilmestyy pöytään aamulla ja auto, joka odottaa harkkojen jälkeen.

Hetken he olivat kaikki hiljaa. Jenni mietti kuumeisesti, pitäisikö hänen kysyä jotain vai odottaa, jatkuisiko Sannan purkaus vielä. Hän oli juuri avaamassa suutaan, kun Sanna ehti ensin.

– En mä odota, että Oskari oikeasti pystyy mitään muuttamaan. Itse mun on se tehtävä. Mutta mä en ole ollut yhtään yötä yksin sen jälkeen kun Hilja syntyi. Mä tarvitsen tän breikin. Mä haluan sinne kylpylään. Ja jos mulla käy tuuri, mun perheelle tulee mua ikävä ja ne ehkä tajuaa jostain jotain.

Kun Sanna hiljeni, Pete totesi kameran takaan ykskantaan: – Se oli siinä. Laita poikki.

Sanna korjasi pikaisesti meikkinsä ja hyvästeli sitten perheensä. Hilja tirautti rappusilla pienet itkut, mutta Miska ja Silja vain heiluttivat nopeasti ja riensivät takaisin sisään katsomaan piirrettyjä.

Pippa hyppäsi auton rattiin. Sanna halasi miestään ennen kuin istui etupenkille.

– Kyllä sä olet aikamoiseen liriin meidät saattanut, Jari sanoi vielä ovenraosta, ennen kuin löi oven kiinni. Auto kaasutti pois pihasta. Pippa veisi Sannan rautatieasemalle, josta tämä lähtisi Tampereelle viettämään kylpyläviikkoaan.

Muu ryhmä kasasi kuvaustarvikkeensa Jarin työhuoneeseen, hyvästeli perheen seuraavaan aamuun saakka ja lähti ajamaan kohti Vaasaa.

Oskari odotti heitä hotellin aulassa, kun he tulivat sisään laukkujaan raahaten. Hänellä oli edessään gin tonic ja pino ulkomaisia, kiiltäväkantisia aikakauslehtiä.

– Kertokaa, kertokaa! hän kiljaisi heti.

– Jos me nyt kuitenkin tsekataan ensin sisään ja viedään kamat huoneeseen, Pete rauhoitteli.

– Sitten me voidaan mennä valmiiksi hotellin ravintolaan odottamaan Pippaa ja briiffata sut.

Jenni kävi vessassa, vaihtoi vaatteet, kampasi hiuksensa ja uudisti meikkinsä, mutta kun hän ehti ravintolaan, kaikki Pippa mukaan luettuna olivat jo paikalla ja hakkasivat pöytää haarukalla tuijottaen häntä syyttävästi.

– No? Oskari vaati heti, kun tarjoilija oli käynyt hakemassa heidän tilauksensa.

– Paljonko me voidaan kertoa, Jenni kysyi Peteltä.

– Ei ne muuallakaan sitä formaattia noudata, Oskari puuskahti.

– Se brittiheppu varmasti näkee kaikki haastattelut etukäteen.

Pete nakersi mietteliäänä leipätikkua.

– Tästä tulee varmaan aika erilainen jakso kuin mitä me etukäteen odotettiin. Ja mulla on myös sellainen kutina, että tästä saattaa tulla aika erilainen ohjelma, mitä Oskari tai kukaan meistä osasi arvata.

Oskarin ilme muuttui kauhistuneeksi. – Mitä, mitä? hän hoki.

Jenni ja Pete olivat etupäässä äänessä, kun he kertasivat päivän tapahtumat Oskarille. Ensiksi tämä eli tarinassa mukana yliampuvan innokkaasti, mutta pikku hiljaa draama queenin ilmeet jäivät syrjään ja Oskari alkoi näyttää aidosti huolestuneelta.

– Mun piti mennä ihmisten koteihin leikkauttamaan miehille trenditukat ja sisustamaan olohuoneet beigeiksi, hän voihki.
– Ei mulla ole mitään pätevyyttä lähteä avioliittoneuvojaksi tai kasvattaa niitten lapset viikossa kunnioittamaan äitiään.

Ohjelman päätähti työnsi caesar-salaattinsa kauemmas ja pomppasi pystyyn.

– Mä en pysty tähän!

Oskari pakeni huoneesta.

– Annetaanko me sen mennä? kysyi Jenni.

Pete katsoi häntä ymmällään.

– Kai me annetaan. Eiköhän se aamuksi rauhoitu.

Rättiväsyneet Jenni ja Pete eivät edes harkinneet samassa vuoteessa nukkumista. He vaihtoivat vain kesyn pusun käytävällä ja menivät omiin huoneisiinsa.

Aamulla Jenni heräsi kännykän soittoon. Hän vilkaisi kelloa ennen kuin vastasi. Puoli kahdeksan. Hän oli asettanut herätyksen vasta kahdeksaksi, lähtö hotellilta oli sovittu yhdeksäksi.

– Haloo, hän vastasi haukotellen.

– Pete moi! Mä koputtelin Oskarin ovelle, mutta se ei vastannut
ja nyt mä olen täällä aamiaishuoneessa, eikä se ole täälläkään.

– Täh?

– Jenni, Oskari on kadonnut!

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.