Osa 2/8: Tv-toimittaja Jenni on valmis palaamaan töihin pitkäksi venähtäneen kesäloman jälkeen, ja hän saakin juuri parahiksi työ­tarjouksen uuden ohjelman kuvauksiin. Harmi vain, että Jennin kotipaikkakunnalle Huhtajärvelle on juuri ilmaantunut hänen unelmiensa mies, salaperäinen Pete... Jennin veljen häissä tilanne saa uuden käänteen.

Kuvitus Jussi Kaakinen

Pete huomasi Jennin, heilautti kättään ja hymyili koko naamansa leveydeltä. Jenni tunsi polviensa pehmenevän. Sitten mies rypisti kulmiaan, kosketti kättään oikean ohimonsa yläpuolelta ja irvisti myötätuntoisesti. Jenni kohotti kätensä omalle ohimolleen ja melkein hämmästyi muistaessaan haavansa. Hän heilautti kättään: mitäs pienistä!

Pete oli kävelemässä määrätietoisesti häntä kohti, mutta samassa vanha, musta amerikanrauta lipui portin eteen. Koppalakkipäinen kuski astui autosta ja kiersi avaamaan kirkonpuoleisen takaoven. Jennin tuleva käly Maikki nousi autosta helmojaan kannatellen ja hymyili säteilevästi koko maailmalle. Toiselta puolen autoa nousi Jennin kaksoisveli Joonas, jonka frakki oli ojennuksessa ja tumma tukka oli suittu geelillä taakse. Joonaksen leuka loksahti auki, kun hän huomasi kirkon edessä seisovan seurueen.

– Pete, Joonas huudahti ja lähti harppomaan kohti miestä morsiamensa unohtaen. – Mitä helvettiä sä täällä teet? Mä en edes tiennyt, että sä olet Suomessa.

Pete nauroi ja kaappasi Joonaksen karhunhalaukseen.

– En kai mä olisi jättänyt tätä väliin mistään hinnasta.

Sitten hän vapautti Joonaksen nopeasti ja suuntasi kohteliaasti huomionsa Maikkiin.

– Mä olen Muurisen Pete, ton Anun veli ja sun tulevan miehesi vanha opiskelukaveri.

Jennin päässä raksutti. Tämän oli pakko olla se sama Pete, jonka kanssa Joonas oli ollut ensimmäisenä opiskeluvuotenaan matkailualan koulussa kuin paita ja peppu. Heti seuraavana kesänä Pete oli painunut kesätöihin ulkomaille ja jäänyt sille tielleen. Jenni ei ollut ehtinyt koskaan tavata miestä, koska oli itse samana vuonna aloittanut opinnot media-alan koulussa ja ollut liian kiireinen harjoitustöiden ja hauskanpidon kurimuksessa.

Maikki halasi Peteä lämpimästi.

– Arvaa olenko mä kuullut susta paljon.

Seurue lähti iloisesti rupatellen siirtymään kohti kirkkoa. Pete jättäytyi kuitenkin nopeasti pari askelta jälkeen ja liimautui Jennin viereen.

– Hei, anteeksi vielä se keittoepisodi, mies sanoi matalalla äänellä. – Sattuiko sua pahasti?

Jenni pudisti päätään.

– Ei, ja vaikka olisi sattunutkin, niin se oli kyllä paljon enemmän mun kuin sun vika.

– Fifty-sixty, Pete virnisti. Sitten hän pidensi askeleitaan, harppoi Anun ja Mikon kiinni ja käveli näiden kanssa sisään kirkkosaliin.

Jenni oli juuri astumassa viimeisenä ennen morsiusparia kirkon käytävälle, kun hänen pienen käsilaukkunsa sisällä alkoi soida.

Hän kaivoi nolona puhelimen esiin laittaakseen sen äänettömälle, mutta jäikin tuijottamaan näyttöä. Joonas katsoi häntä ihmeissään. Jenni nosti anteeksipyytävästi katseensa puhelimesta veljensä silmiin.

– Anteeksi kauheasti. Mun on pakko vastata tähän.

– Mut, mut... Maikki hoki hädissään.

– Tää on todella tärkeää. Aloittakaa vaan, mä puhun nopeasti ja hiivin sitten sivukäytävää pitkin etupenkkiin. Mä otan kengät pois, niin kopina ei häiritse.

Jenni oli puhuessaan siirtynyt morsiusparin välistä takaisin kirkon eteiseen. Hän vilkutti vielä pikaisesti Joonakselle ja Maikille ja astui sitten ulos vastaten samalla puheluun.

– Jenni Niskanen, Jenni sanoi. Samalla hetkellä urut alkoivat soittaa Kuulan häämarssia.

– Sandbergin Sari tässä hei! Missä sä oikein olet?

– Kirkossa.

– Mitä sä kirkossa teet? En kai mä häiritse mitään tärkeää?

– Mä tulin rukoilemaan, että joku soittaisi ja tarjoaisi mulle töitä. Urut alkoi huutaa hoosiannaa, kun puhelin pirisi, Jenni vastasi.

Suomen suurimman tv-tuotantoyhtiön pomo alkoi nauraa.

– Kuulostaa siltä, että sä voit jo paremmin.

Jenni nielaisi.

– Niin kai. Ehkä.

– Anteeksi, että mä soitan tällä lailla viikonloppuna, mutta mulla on hätätilanne. Meillä alkaa syyskuun ensimmäisellä viikolla uuden tv-ohjelman kuvaukset, ja pari päivää sitten Kilpisen Jaana putosi hevosen selästä ja mursi ranteensa.

Jenni äännähti myötätuntoisesti, mutta mietti samalla, kuinka monta ihmistä Sari oli ehtinyt parissa päivässä soittaa läpi, ennen kuin oli kaivanut viimeisenä oljenkortenaan esiin burn out -Niskasen puhelinnumeron.

– Työryhmän seuraava palaveri ja aloituskaronkka on keskiviikkona.

– Siis nyt tulevana keskiviikkona? Jenni varmisti. Hänen mahaansa nipisti.

– Nyt tulevana keskiviikkona, tuottaja vahvisti. – Pääsetkö sä mukaan? Siis ylipäätään, ei vain palsuun.

– Toimittajaksi? varmisti Jenni.

– Joo, ihan puhtaasti toimittajaksi. Tässä on ohjaaja erikseen.

– Tunneko mä sen? Jenni pelasi aikaa.

– Et, tää on uusi tyyppi. Mutta Saarisen Pippa on kuvaussihteerinä!

Jenni muisti saman tien unohtaneensa Pipan Facebook-viestin, jossa tämä pyysi häntä soittamaan. Luultavasti Pippa oli laittanut viestin heti, kun oli kuullut Jennin kollegan onnettomuudesta. Saattoi myös olla, että uskollinen Pippa oli piileskellyt puskan takana ja kivittänyt hevosta. Jenni tunsi omatunnon pistoksen; hän oli -pitänyt luvattoman vähän yhteyttä parhaaseen työkaveriinsa.

– Kerro vähän siitä ohjelmasta, hän sanoi puhelimeen.

Sari Sandbergin äänestä kuuli, että hänen mielestään Jennin olisi vain kannattanut sanoa kiltisti kyllä, kun kerran työtä tarjottiin. Ja tiesihän Jenni itsekin vastaavansa kyllä, mutta hän halusi pitää kiinni arvokkuuden rippeistään.

– Se on brittiformaatti, mennyt siellä tosi hyvin Channel Fourilla. Sen suomenkielinen nimi on Homo tuli taloon.

Jenni tiesi ohjelman. Hän oli pari kertaa kesän aikana nähnyt tv:ssä mainoksen, jossa siihen etsittiin osallistujia. Sarjassa kuuluisa, trendikäs homoguru lähetettiin joka viikko yhteen tavalliseen suomalaiskotiin. Perheen äiti sai virkistysloman kylpylässä ja hänen poissa ollessaan homo stailasi uusiksi niin miehen, lapset kuin kodinkin.

Jenni hengitti syvään samalla, kun Sari selitti nopeasti juuri ne faktat, jotka hän jo tiesi. Hänellä oli omituisen kaksijakoinen olo. Hän halusi tämän duunin, hän oli valmis, hänellä oli yhtäkkiä tarmoa ja voimia. Toisaalta hän ei halunnut mitään niin paljon kuin pysyä Huhtajärvellä – ainakin niin kauan kuin Anun veli olisi vierailulla.

Hänellä oli samanlainen olo kuin uimahyppytornissa ennen sukellusta. Tai lentokoneen ovella juuri ennen laskuvarjohyppyä.

– Okei, hän kuuli sanovansa.

– Mä oon mukana.

– Anteeksi, sanoi Jennin äiti. Hänen haarukkansa oli pysähtynyt puolitiehen matkalla suuhun, ja osa sienisalaattia valui takaisin kohti lautasta. – Sinä olet menossa töihin MIHIN?

Jenni vilkuili ympärilleen. Koko pöytä, mukaan luettuna hääpari, oli lakannut juttelemasta ja kääntynyt tuijottamaan. Joskus äidin äänellä oli sellainen vaikutus; se toimi kuin palovaroitin tai auton varashälytin. Jenni kohotti valkoviinilasin huulilleen, joi sen yhdellä siemauksella tyhjäksi ja asetti lasin rauhallisesti takaisin pöydälle. Sitten hän jatkoi muina miehinä syömistä. Teknisesti ottaen äidin kysymys ei kuulunut hänelle, koska hän ei ollut sanonut mitään.

Äiti laski haarukkansa lautaselle ja kohdisti pistävän katseensa takaisin morsian Maikkiin, jonka kanssa oli jutellut hetkeä aikaisemmin.

Maikki nielaisi hermostuneena. Joonas taputti tuoretta vaimoaan rauhoittavasti käsivarrelle. Jenni arveli eleen tarkoittavan, ettei anoppi ollut niin paha miltä juuri sillä hetkellä vaikutti. Hänen teki mieli kuiskata Maikille, että Joonas valehtelee.

– No kun Jennin kännykkä soi juuri kun meidän piti lähteä alttarille, Maikki selitti niin nopeasti, että sanat kompastelivat toisiinsa. Äiti ei antanut hänen jatkaa.

– Kännykkä, Irina Niskanen toisti huulet kireänä ja kääntyi taas katsomaan Jenniä. – Senkö takia sinä olit myöhässä veljesi häistä.

Jenni nyökkäsi ja leikkasi lohta. Maikki jatkoi kertomustaan.

– Jenni sanoi, että se oli tärkeä puhelu, joten mä kysyin siltä äsken vessassa, että mikä nyt sitten oli niin tärkeää. Ja Jenni kertoi, että sille oli tarjottu töitä.

Maikki hymyili anopilleen leveää tekohymyä ja poimi haarukan ja veitsen käteensä jatkaakseen kesken jäänyttä ateriaansa.

– Niin mutta mitä töitä? äiti tivasi periksi antamatta.

Maikki katsoi Jenniä apua anoen, eikä Jennille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin päästää tuore kälynsä pinteestä. Hän taputti kiireettömästi huuliaan lautasliinalla ja katsoi vastapäätä istuvaa äitiään silmiin.

– Se on sellainen tv-ohjelma kuin Homo tuli taloon, hän ilmoitti tyynesti.

– MIKÄ tuli taloon? äiti kiekaisi.

Jennin vasemmalla puolella hänen isoveljensä Juhani äännähti hämmästyneesti ja tämän vaimon Elinan haarukka putosi kilahtaen lautaselle. Elina ei näyttänyt huomaavaan kastikeläikkää, jonka haarukka roiskaisi hänen vaaleankeltaiselle pellavaleningilleen.

– Homo tuli taloon, henkäisi Elina. Äidin hyinen katse siirtyi salamannopeasti Jennistä Elinaan.

– Mä olen... nähnyt siitä mainoksia, Elina sopersi. Hän huomasi kastiketahran ja alkoi kiivaasti hangata sitä vesilasiin kastamallaan lautasliinalla. – Se vaikuttaa mielenkiintoiselta, hän mumisi leuka rinnassa.

– Onko se taas sitä... tositeeveetä? äiti sylkäisi sanan suustaan kuin olisi sillä voinut päästä eroon koko ilmiöstä.

– Sitä, Jenni vahvisti.

– Minä olin jo ajatellut, että sinä viimeinkin tulisit järkiisi ja hakeutuisit kunnon tv-töihin.

Äiti huokaisi teatraalisesti ja tarttui isän käteen kuin tukea hakien.

– Meille on ollut niin raskasta. Ihmiset ovat kyselleet. On jo tarpeeksi kauheaa, että omalla tyttärellä on burnout, mutta että hän on hankkinut sen tekemällä kaiken maailman tusinaviihdettä. Kykykilpailuja, muuttumisleikkejä ja pariutumisohjelmia!

– Eli ihan sitä, mihin hänet on koulutettukin, pisti Jenni väliin.

– Toimittajan pitäisi tehdä uutisia, ajankohtaisohjelmia tai dokumentteja, julisti äiti ja puristi isän kättä niin lujaa, että kynnet upposivat lihaan. Isä ymmärsi vihjeen.

– Niin, kyllä me olemme tarjonneet sinulle monta kertaa mahdollisuutta, että jos me ainakin osin rahoittaisimme ensimmäisen dokumenttisi.

– Argh, karjaisi Jenni turhautuneena ja nousi pystyyn niin voimalla, että tuoli kaatui lattialle. Nostaessaan sitä hän henkäisi pari kertaa syvään ja kääntyi jo vähän rauhoittuneena katsomaan vanhempiaan.

– Mutta kun mä tykkään viihteestä, hän sanoi lempeästi.

Äiti avasi suunsa jatkaakseen keskustelua, mutta Jenni ei aikonut jäädä kuuntelemaan. Hän hymyili anteeksipyytävästi hääparille, Maikin vanhemmille ja muille lähisuvun pöydässä istuville vieraille ja käveli ulos kartanon juhlasalista.

Puolimatkassa hän teki mutkan tarjoilupöydän luo ja nappasi mukaansa pullon valkoviiniä. Silmä­nurkastaan hän näki, että Anun vieressä reunimmaisessa pöydässä istuva Pete jäi katsomaan tutkivasti hänen peräänsä.

Jenni istui lempipaikassaan kartanon suurella laiturilla, siemaisi viiniä pullonsuusta ja katseli juhlataloa. Keltainen päärakennus kohosi pöyhkeänä mäen päällä. Avonaisista ikkunoista kantautui laiturille hääväen puheensorinaa ja flyygelin soittoa.

Jenni ei ollut koskaan varsinaisesti asunut kartanossa. Isä ja äiti olivat uhranneet sen matkailubisneksensä vetonaulaksi jo 1980-luvun alussa, kun Juhani oli ollut alle kouluikäinen eikä Jennistä ja Joonaksesta ollut vielä ollut tietoakaan. Historiallinen rakennus oli ulkoapäin entisessä loistossaan, mutta sisätilojen kannalta muutostyöt olivat olleet kohtalokkaat. Äiti ei ollut juurikaan kunnioittanut vanhaa sisustusta vaan remontoinut kartanosta "käytännöllisen" ja "modernien standardien mukaisen". Paljon vanhaa oli menetetty ikuisiksi ajoiksi.

Aivan viime aikoina Joonas oli onneksi alkanut entisöidä taloa ja korjata pahimpia virheitä. Silti salien puiset puolipaneloinnit ja kattojen loisteputket puistattivat Jenniä, ja hänestä tuntui, että monilla vanhoilla kyläläisillä oli tippa silmässä, kun he muistelivat "entistä kartanoa". Vaikka ei tietenkään koskaan äidin kuullen.
Joonas oli ottanut vanhempiensa matkailuyrityksen haltuunsa edellisvuonna. Siihen kuului juhlien ja kokousten pitopaikkana toimivan kartanon lisäksi mökkikylä, joka levittäytyi päärakennukselta katsoen Huhtajärven rantaviivaa molempiin suuntiin. Kartanon metsät ja pellot olivat puolestaan maanviljelijäksi halunneen Juhanin vastuulla. Hänen perheensä asui pienen metsäsaarekkeen taakse jäävässä tiilitalossa, jossa Jennikin oli viettänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Äidille ja isälle oli muutama vuosi sitten rakennettu järven rantaan uudenkarhea hirsitalo, jossa taisi kyllä olla enemmän lasipintaa kuin hirttä.

Jenni oli ainoa lapsista, joka ei ollut jäänyt perhebisnekseen töihin. Hän ei ollut koskaan tuntenut sisimmässään ripaustakaan sitä yrittäjähenkeä, joka ajoi äitiä ja Joonasta, eikä toisaalta myöskään sitä jyväjemmarihenkeä, joka sai isän ja Juhanin viihtymään haalareissa ja kumisaappaissa. Hän oli aina ollut perheen outo lintu. Lapsena ja teininä Jenni oli pakotettu siivoamaan mökkejä vieraiden jäljiltä, ja matkalla huvilalta toiselle hänellä oli ollut usein tapana pysähtyä laiturille. Hän oli maannut selällään, katsonut taivaalla seilaavia poutapilviä ja miettinyt mielessään, mitä hänen oikea perheensä teki juuri sillä hetkellä ja tiesivätkö he, että hän oli olemassa. Hän oli ollut varma, ettei ollut yksi Niskasista.

Jenniä nauratti. Nyt kun hänellä oli melkein kolmenkymmenen vuoden kokemus äidistään, teoria tuntui vielä uskottavammalta kuin lapsena. Olisi ollut ihan äidin tapaista päättää synnytyssairaalassa, että hitto soikoon, ei ollut kaiken kivun ja vaivan arvoista lähteä kotiin vain yhden lapsen kanssa, toinen oli varastettava jostain.

Kun Jenni katsoi uudelleen kohti kartanoa, hän näki yksinäisen hahmon, joka käveli rinnettä alas kohti järveä. Hänen sydämensä alkoi lyödä hieman nopeammin. Tulijalla oli tummanruskeat hiukset, joita tuuli sotki entisestään. Musta pikkutakki oli auki ja sen alla oli musta t-paita, jonka rintamuksessa irvisti rumpujensa takaa Muppet Shown ihana Animal. Paita oli naurattanut Jenniä jo kirkon pihalla.
Pete käveli alamäkeen varovasti, sillä hän roikotti yhdessä kädessään kahta viinipulloa ja tasapainotteli toisessa tarjotinta, joka vaikutti olevan täynnä ruokaa.

– Aika taitavaa, Jenni kommentoi, kun Pete pääsi tarpeeksi lähelle. Hän ojentautui ottamaan viinipullot vastaan. Pete istahti tarjottimineen laiturille hänen viereensä.

– Puoli vuotta töissä rantabaarissa Balilla, Pete sanoi. – Asiakkaat joi kuin sienet ja drinkit kannettiin perille pehmeässä hiekassa.

– Piknik?

Jenni nappasi tarjottimelta leivän ja tunki sen suuhunsa parilla haukkauksella. Pete tarkasteli häntä vinosti hymyillen.

– Joonas sanoi, että sulla jäi alkuruuat lautaselle, kun sä lähdit. Taisi tulla vähän sanomista?

– Mutsi on kulttuurilautakunnan puheenjohtaja ja pohjoisen pallonpuoliskon sivistynein ihminen, Jenni sanoi suu täynnä leipää. – Se ei halua, että mä otan vastaan mun uutta duunipaikkaa yhdessä tv-ohjelmassa.

Pete kohotti kulmakarvojaan.

– Miksei?

– Koska sellainen 'sivistymätön, aivoton möykkääminen' on eurokriisin, vihapuheiden, ilmastonmuutoksen ja kaikkien muidenkin maailmanlaajuisten saati sitten sitä pienempien ongelmien alku ja juuri. Mutsi häpeää syvästi, että mä olen sekaantunut sellaiseen.

– Melkein pelottaa kysyä, mikä ohjelma se on.

Jenni nuoli majoneesia sormistaan ja katsoi Peteä kulmiensa alta. – Et sä sitä varmaan tiedä, jos sä olet ollut Kaukoidässä.

Pete avasi valkkaripulloa eikä sanonut mitään.

– Okei. Sen nimi on Homo tuli taloon.

Pete nosti nopeasti katseensa ja nyökkäsi miettivästi.

– Mä oon kuullut siitä.

Jenni ojensi kätensä ja Pete antoi hänelle viinipullon. Jenni kohotti pullon tervehdykseen ja otti huikan.

– Lasit jäi, Pete sanoi.

– Mitä väliä.

He mutustelivat voileipiä toverillisesti jutellen, kunnes tarjotin oli tyhjä. Totuuden nimissä oli kyllä myönnettävä, että Pete nakersi koko ajan vain yhtä samaa leipää ja jätti loput Jennille.

– Aika hyviä, Jenni myönsi.

– Hyvät ainekset.

– Vaatimatonkin vielä.

Pete vain naurahti.

– Tulitko sä Suomeen jäädäksesi? Meinaatko perustaa jonkun kahdeksan Michelin-tähden ravintolan?

Pete ei vastannut heti. – Mulla on täällä yksi työprojekti, hän sanoi viimein.

– Ruokaan liittyen?

– No ei ihan. Mä en voi kauheasti puhua siitä vielä.

Ylhäältä mäen päältä alkoi kuulua musiikin jytke. Juhlat olivat ilmeisesti siirtyneet kartanon entisen navetan vintille, jonne oli remontoitu biletila tanssilattioineen ja baaritiskeineen.

Pete käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän nousi seisomaan ja vaihtoi sujuvasti puheenaihetta.

– Lähdetäänkö tanssimaan? Pete kysyi. – Saiskos pluvan?

Jenni tarttui miehen ojennettuun käteen ja ponnisti pystyyn viinipulloa roikottaen. Hän päätyi hyvin lähelle miestä, ja vaikka hän oli riisunut korkokenkänsä laiturille astuessaan, pystyssä pysyminen tuntui kummallisen haastavalta. Pete onneksi auttoi pitämällä hänestä kiinni.

– Kiitos ruuasta, Jenni tokaisi tuijottaen lähietäisyydeltä miehen silmiin.

– Hmmm, Pete murahti. – Se oli osa suunnitelmaa. Mä aion juottaa sut känniin ja käyttää sua törkeästi hyväkseni. Mutta herrasmiehenä mun piti ensin ruokkia sut, ettet sä tulisi liian helposti huppeliin. Kato, haastetta pitää kuitenkin olla.

– Luojan kiitos, että on vielä herrasmiehiä, Jenni mutisi.

Pete tarttui häntä niskasta ja suuteli perinpohjaisesti.

Häiden loppu sujui mahtavasti. Joonaksen palkkaama paikallinen bändi soitti ensin vanhaa tanssimusiikkia, ja Jenni kävi pyörähtelemässä lattialla Juhanin, Joonaksen ja isänsä kanssa. Isä pyöritti häntä pitkään puhumatta mitään, mutta tanssin loppupuolella hän puristi lujaa Jennin kättä ja sanoi: – Onnea uuteen työhösi.

– Kiitos, Jenni sanoi.

– Äitisi ei tarkoita pahaa. Hänellä on vain niin valtava usko teidän kaikkien kykyihin, että hänen mielestään sinun pitäisi tehdä vain Oscarin arvoisia ohjelmia.

– Hmph, Jenni hymähti. – Kyllä minä tiedän, kenen kykyihin hänellä on valtava usko. Omiinsa.

Isä hymyili surullisesti.

– Te olette aina olleet kuin kissa ja koira.

Tanssin lopuksi isä halasi häntä lujasti ja vei hänet takaisin pöytään, jossa Pete odotti.

– Mukavan tuntuinen poika, isä sanoi silmää iskien. Ele sopi hänelle niin huonosti, että Jenni oli vähällä kysyä, oliko isä saanut roskan silmäänsä.

Musiikki muuttui nopeammaksi ja Jenni tanssi sydämensä kyllyydestä sekä Peten kanssa että isommalla porukalla. Jossain vaiheessa vieraat muodostivat ringin, jonka sisällä Joonas ja Maikki pistivät parastaan.

Kun ensimmäiset hitaat alkoivat soida, Pete veti Jennin päättäväisesti syliinsä. Jennistä tuntui, että hän asettui siihen kuin kotiinsa. Hän oli etäisesti tietoinen, että heitä tuijotettiin – enimmäkseen hyväntahtoisesti hymyillen – mutta hän ei piitannut siitä tippaakaan.

Bändi veti Careless Whisperiä patetiaa lähenevällä mahtipontisuudella, kun Jenni näki silmä­nurkastaan Joonaksen ja Maikin tanssivan heidän viereensä.

– Vaihto! kiljaisi Joonas äkkiä, ja ennen kuin Jenni ehti edes tajuta, mitä tapahtui, hän huomasi tanssivansa veljensä käsivarsilla kohti lattian toista laitaa. Pete ja Maikki jäivät tuijottamaan heidän peräänsä molemmat yhtä pöllämystyneinä, mutta lopulta Pete kohautti nauraen olkapäitään ja vetäisi Maikin tanssiotteeseen.

– Anna mun arvata, Jenni huokaisi teatraalisesti. – Suhun iski veljellinen suojelunhalu ja nyt sä aiot kertoa mulle, että Pete on naistennaurattaja ja lääninhuijari vailla vertaa.

Joonas nauroi. – No en mä sitä nyt munkiksi menisi kutsumaan, mutta en ihan noinkaan.

Veli vakavoitui. – Jos mun pitäisi sitä jotenkin kuvailla, niin mä sanoisin vain, että se on maailman paras tyyppi.

– Alatko sä nyt naittaa meitä?

– Nimenomaan.

Joonas lakkasi tanssimasta ja veti Jennin seisomaan vähän matkan päähän tanssilattiasta.

– Äiti on varannut meille koko viikonlopuksi Kuunsillan, hän sanoi matalalla äänellä.

– Tiedän, Jenni vastasi. – Me vietiin tänään Anun kanssa sen jääkaappi täyteen samppanjaa ja ruokaa. Teillä ei ole mitään syytä poistua sieltä ennen keskiviikkoa.

Kuunsilta oli Niskasen lomakylän ylpeys, luksusmökki jossa oli kaikki mahdolliset herkut kylpypaljusta ja infrapunasaunasta kotiteatteriin ja markkinoitten kalleimpaan motorisoituun sänkyyn.

Joonas hymyili salaperäisesti.

– Mä en ole kertonut äidille, koska se on maailman huonoin pitämään mitään salaisuuksia. Me ei mennä Kuunsiltaan.

Hän vilkaisi kelloaan.

– Taksi tulee hakemaan meitä puolen tunnin päästä. Mä olen pakannut salaa matkalaukut, Maikki ei tiedä mitään. Me ollaan ensi yö lentoaseman Hiltonissa ja lennetään aamulla Italiaan, Portofinoon.

– Vau, mahtavaa! Jenni halasi veljeään. – Ihana yllätys Maikille.

Joonas irrottautui syleilystä ja virnisti suu korvissa.

– Hitto, sä olet joskus hidasjärkinen.

Jenni ei tajunnut vieläkään. Joonas otti häntä käsivarsista kiinni ja ravisti lempeästi.

– Kuunsilta on päiväkausia vapaana, palju on lämmitetty, sauna on päällä ja jääkaappi, niin kuin just kerroit, on täynnä samppanjaa ja ruokaa.

Jenni rypisti kulmiaan ja katsoi tanssilattialle. Pete tanssi juuri ohi Maikin kanssa ja vilkutti Jennille sormenpäillään. Jenni käänsi katseensa veljeensä.

– Oonko koskaan kertonut, että mää rakastan sua?

Oli maanantaiaamu. Jenni heräsi nautinnollisesti venytellen Peten vierestä ja kääntyi suutelemaan tätä otsalle. Pete hymyili avaamatta silmiään.

– Kauhea nälkä, hän sanoi.

– Taas! Jenni nauroi. – Me mässättiin eilen illalla kuin porsaat.

– Ei se, paljon syö, vaan se, paljon kuluttaa, Pete paasasi ja kierähti Jennin päälle. He jäivät katsomaan toisiaan silmiin.

– Aikamoista, Pete sanoi.

– Aikamoista, Jenni myönsi.

He suutelivat.

Tuntia myöhemmin Pete vihelteli suihkussa ja Jenni teki aamiaista. Kun muu oli valmiina, hän kaatoi kahteen lasiin puolet tuoremehua ja puolet samppanjaa. Oli melkein sääli tuhlata kallista ainetta, mutta hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että mikään ei aloittanut aamua yhtä mahtavasti kuin mimosa.

Pete tuli huoneeseen pyyhkeeseen kääriytyneenä ja suihkun jäljiltä höyryten. Jenni ojensi hänelle lasin.

Samassa puhelin soi. Jenni kääntyi katsomaan sitä otsa rypyssä. Se oli lankapuhelin, joka oli asennettu, että asiakkaat pystyivät pitämään yhteyttä mökkikylän toimiston kanssa ja tilaamaan haluamiaan lisäpalveluita.

Hän nosti kuulokkeen varovasti.

– Haloo.

– Jenni, kuului äidin kireä ääni. – Kartanon pihaan ajoi juuri auto, jonka kyljessä lukee jumalattoman isolla Homo tuli taloon. Tule selvittämään tämä asia ja heti.


Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.