Osa 1/8: Burnoutin saanut tv-toimittaja Jenni on juuttunut viettämään loputonta kesälomaa pienelle kotipaikkakunnalleen Huhtajärvelle. Elo maalaispitäjässä on alkanut maistua Jennille omituisen hyvin, vaikka töihinpaluun pitäisi olla mielessä. Kuvioita saapuu sekoittamaan tumma muukalainen, jonka kohdattuaan Jenni joutuu verissä päin sairaalaan.

Kuvitus Jussi Kaakinen

Jenni ei oikeastaan huomannut olevansa hereillä, ennen kuin tajusi seuranneensa valkoisen pitsiverhon liikehdintää ikkunassa jo tovin. Hän makasi hievahtamatta ja odotti, pääsisikö vielä takaisin uneen. Se oli ollut hyvä uni, jännittävä, tapahtuma-rikas ja oudon looginen. Hän oli seurannut sitä kuin toimintaelokuvaa, kunnes oli huomaamatta ajautunut liian lähelle valvetilaa ja avannut silmänsä.

Uni loittoni nopeasti. Viimeinen asia, mitä hän siitä muisti, oli punainen urheiluauto, jolla hän oli ajanut kohti horisontissa näkyvää lentokenttää.

Jenni huokaisi ja venytteli ohuen lakanan alla. Hän arveli verhojen läpi siivilöityvän auringon asennosta, että kello oli noin kymmenen. Sänky tuntui houkuttelevalta pesältä, vaikka selkä oli jäykkä monen tunnin unien jälkeen. Hän haukotteli leuat ammollaan, kampesi itsensä istumaan ja siitä samalla vauhdilla pystyasentoon. Päivän ensimmäinen este ylitetty.

Kuuma suihku teki hyvää.

Veden alla rentoutuessaan Jenni liukui uudelleen äskeisen unensa tunnelmaan ja rippeitä siitä palautui hänen mieleensä. Hänellä oli ollut nahkatakki ja sen taskussa pistooli ja perässään tuntematon mies, joka oli välillä ottanut karhun hahmon. Jossain vaiheessa hän oli yrittänyt pitää kultakalaa hengissä etsimällä epätoivoisesti vesiastiaa, sitten karhu oli tavoittanut hänet ja he olivat juosseet peräkanaa pitkin tuntemattoman kaupungin kattoja. Lopuksi punainen urheiluauto ja huikaiseva vapauden tunne. Jenni hymähti ja huuhtoi loput sampoot hiuksistaan. Kyllä unimaailma aina todellisuuden voitti.

Hitaat, unen ja valveen rajalla vietetyt aamut jättivät välillä koko päiväksi kroppaan tunkkaisen ja ärsyyntyneen olon, mutta niiden bonuksena tulivat nämä oudot elokuvaunet. Jenni oli yrittänyt kuvailla niitä Samulle ja Artulle.

– Tavallaan mä en näe unta, mä katselen sitä, hän oli sanonut, mutta pojat olivat vain rypistäneet kulmiaan, ja Samu oli todennut, että ehkäpä moiselle tasolle pääsisi vasta, kun oli muutaman kuukauden ajan harjoitellut nukkumalla 12 tuntia yössä. Arttu oli saman tien porannut kyynärpäänsä Samun kylkeen ja tämän ilme oli muuttunut kauhistuneeksi.

– En mä pahalla, Samu oli paikannut nopeasti.

Niin, ei Samu pahalla. Eikä kukaan muukaan. Päinvastoin, kaikki olivat koko kesän hiipineet hänen ympärillään huopatossut
jalassa varoen jokaista sanaansa. Ainoa, joka oli uskaltanut olla normaali, oli äiti. Niinpä eräänä päivänä toukokuun lopussa Jenni oli kerännyt tavaransa – ja kaikki jäljellä olleet voimansa – ja muuttanut lapsuudenkodistaan Samun ja Artun yläkertaan, jossa rauha oli rikkomaton eikä kukaan ollut häirinnyt hänen untaan.

Sillä unta Jenni oli tarvinnut. Se oli ollut lääkärin määräys.

Ennen kuin Jenni oli raahautunut keväällä Huhtajärvelle, hän oli tehnyt duunia miltei keskeytyksettä kolmen vuoden ajan. Hän oli hypännyt projektista toiseen innoissaan siitä, että niitä riitti. Televisioalalla oli tyypillisesti tarjolla pelkkiä pätkätöitä, ja Jenni oli nähnyt liian monen kaverinsa putoavan tyhjän päälle, kun puhelin oli lakannut soimasta tai varmana pidetty työkeikka olikin peruuntunut.

Kolme vuotta. Hän ei ollut oikeastaan edes yliarvioinut voimiaan, hän vain ei ollut pysähtynyt ajattelemaan koko asiaa. Totta kai
aamulla herääminen oli joskus vaikeaa, flunssat pitkittyivät ilman kunnon lepoa, ja yhä useammin oli päiviä, joista selvisi vain yliannostuksella kofeiinitabletteja tai energiajuomaa, mutta sellainenhan oli normaalia. Eikö ollutkin?

Kunnes eräänä päivänä huippumallikilpailun kuvauksissa sarjan pahin pissis oli yllättäen osoittanut inhimillisyyden oireita ja alkanut muistella rakkaan koiransa kuolemaa. Omaksi kauhukseen Jenni oli alkanut itkeä kesken haastattelun – eikä ollut kyennyt lopettamaan kolmeen päivään.

Lääkäri oli passittanut hänet sairauslomalle ja tuottaja oli ilmoittanut luottotoimittajalleen lempeästi, että tämä voisi saman tien unohtaa myös Lapissa kesällä kuvattavan seikkailuohjelman.

Jenni oli jo ehtinyt vuokrata Helsingin-kämppänsä kesäksi pois, joten hän oli noussut ensimmäiseen bussiin ja tullut kotiin Huhtajärvelle.

Siitä oli kohta neljä kuukautta.

Jenni tiesi, tai ainakin epäili, että kaikkien mielestä hänen pitäisi jo palata Helsinkiin ja ottaa vastaan seuraava mukava työprojekti. Itse asiassa mikä tahansa työprojekti. Hän oli itse täsmälleen samaa mieltä. Mutta jotenkin hänen haaveilemansa pitkä, ihana kesäloma oli pikkuhiljaa muuttunut omaksi irvikuvakseen. Siitä oli tullut samanlainen kuin nämä aamut: pehmeä pitkittynyt uni, josta yritti pitää kiinni viimeiseen saakka, ja josta oli vaikea herätä edes silloin, kun halusi.

Mutta ehkä juuri tänään jokin muuttuisi? Jotain kivaa ilmaantuisi, ja hänen vanha tarmonsa palaisi kuin hyökyaalto. Tai sataisi hänen ylleen kuin vesi suihkussa, joka muuten oli huomaamatta muuttunut jääkylmäksi. Hän oli taas käyttänyt loppuun koko kuumavesivaraajan.

Jenni palasi suihkusta pyyhe päänsä ympärillä, istahti sängylle ja poimi päättäväisesti puhelimensa yöpöydältä laturista. Samun ja Artun laajakaista toimi hyvin yläkerrassa saakka, joten meni vain hetki, kun hän avasi sähköpostinsa. Neljä uutta viestiä. Yksi mainosti Viagraa, toinen lupaili huonolla suomen kielellä lainaa elämän pieniin ylellisyyksiin ja kaksi tarjosi Amazonin nettikaupasta tyrkylle kenkiä ja dvd-leffoja, jotka saattaisivat kiinnostaa häntä. Verkkokauppa tunsi hänen makunsa, mutta ei hänen tilannettaan. Tavarat olisivat hyvinkin saattaneet kiinnostaa häntä edellisessä elämässä, kun hänellä oli vielä ollut rahaa kenkiin ja dvd-bokseihin.

Jenni poisti viestit ja avasi Facebookin. Hänen kavereillaan oli näköjään edelleen elämää, töitä ja ihmissuhteita. Hän itse oli päivittänyt statuksensa viimeksi viikkoja sitten, eli sosiaalisen median mittapuulla häntä ei ollut enää olemassakaan.

Hetkinen. Facebookin vasemmassa ylälaidassa oli sittenkin pieni punainen ykkönen. Hänelle oli tullut viesti. Se oli Pipalta ja siinä luki yksinkertaisesti ”Soita!”

Puhelin kilahti lasisella äänellä kesken Jennin selailun ja ruutuun tuli tekstiviesti. Se oli yhtä yksinkertainen. Ehkä hän ei ihmisten mielestä ollut enää kykenevä ymmärtämään kuin yhden sanan lauseita?

"Apua!" luki viestissä. Se oli Anulta.

Hinnin & Mairen etupiha oli täynnä autoja, joten Jenni pysäköi skootterinsa toiselle puolelle tietä ja nousi pyöränsä selästä. Kypärän riisuttuaan hän jäi katsomaan rakennusta. Hän ei ollut vieläkään tottunut siihen, millaisen muodonmuutoksen vanha kauppa oli käynyt läpi.

Talossa ennen muinoin sijainnut kyläkauppa oli ollut suljettuna pari vuotta jo siinä vaiheessa, kun Jenni muutti opiskelemaan Helsinkiin. Rakennus oli saanut rapistua rauhassa, ja luultavasti kunnanisät olisivat purkaneet sen uusien liiketilojen tieltä, ellei vanha kauppias Maire olisi sitkeästi elellyt siellä kissalaumansa kanssa.

Sitten Maire oli dementoitunut, ja hänen veljentyttärensä Anu oli saapunut huolehtimaan asioista. Anu oli rakastunut paikalliseen eläinlääkäriin ja jäänyt Huhtajärvelle. Hän oli myös lyönyt hynttyyt yhteen Samun ja Artun kanssa, ja lopputulos oli nyt Jennin silmien edessä: Hinni & Maire oli saanut nimensä Anun tädin ja Samun isoäidin mukaan. Se oli yhdistetty vintage-kirpputori, ompelimo, kahvila, catering-firma ja skeittilautojen tuunauspaja.

Nykyisin rakennus oli kylän kaunein. Se oli taivaansininen ja siinä oli tummansiniset nurkkalaudat ja ikkunanpuitteet. Betonirappuset Samu oli edellisenä kesänä maalannut kaikkien kauhuksi kiiltävän kirsikanpunaisiksi, mutta jotenkin kummasti ne istuivat taloon kuin nenä päähän.

Kaiken kruunasi kattoremontti. Anu oli löytänyt tätinsä papereista rakennuksen piirustukset, ja niistä oli selvinnyt, että kauppaan oli alun perin suunniteltu korkea, monitahoinen katto, jossa oli paljon jyrkkiä harjanteita ja kulmia. Jenni ei edes tiennyt, mistä kaikkialta Anu, Samu ja Arttu olivat repineet rahaa, mutta kun hän oli keväällä saapunut Huhtajärvelle, hän oli bussista astuessaan ensimmäisenä nähnyt vanhan kaupan uusvanhassa loistossaan. Häneltä oli päässyt itku.

No toisaalta, siihen aikaan häneltä oli päässyt itku vähintään kerran tunnissa, vaikka mitään erityistä ei olisi tapahtunut.

Jenni laittoi kypärän talteen skootterin satulan alle ja ylitti
kadun. Hän suuntasi valkoisen kaariportin alta kohti rakennuksen takapihaa, josta oli suora käynti Anun ihanaan kahvilaan. Heti kulmalta näki, että suurin osa terassilla ja pihalla sijaitsevista pöytäryhmistä oli kansoitettu. Kahvilasta oli tullut valtavan suosittu lounaspaikka sen jälkeen, kun Anu oli alkanut voileipien, piirakoiden ja muiden pikkusuolaisten lisäksi valmistaa loistavia keittoja.

– Jenni!

Hän pysähtyi kulmalle ja kääntyi katsomaan Hinnin & Mairen etuovelle. Punaisten rappusten yläpäässä seisoi Samu, joka viittoi häntä luokseen. Jenni heilautti takaisin, osoitti takapihalle merkitsevästi nyökytellen ja jatkoi matkaa.

Anu tuli häntä vastaan pihalla. Hän oli matkalla hakemaan likaisia astioita ulkopöydistä pärekori käsivarrellaan ja halasi Jenniä vapaalla kädellään. Kovin lähelle Anua ei enää päässyt, sillä tämä oli kuudennella kuukaudella raskaana ja odotti kaksosia.

Jenni ja Anu olivat ystävystyneet kesän aikana, kun Jenni oli viettänyt lukuisia lämpimiä iltapäiviä kahvilan pihakoivun alla lukien läpi Huhtajärven kirjaston dekkariosastoa. Pikkuhiljaa Anun maha oli kasvanut, eikä Jenni ollut kestänyt katsella toimettomana, kun tämä oli lyllertänyt askareissaan. Totta puhuen hän tarvitsi auttamisen mukana tulevaa hyödyllisyyden tunnetta varmasti enemmän kuin Anu tarvitsi saamaansa apua. Ja totta puhuen hän aavisti, että Anu tiesi sen myös.

– Hyvä kun tulit, Anu sanoi, nappasi Jennin kainaloonsa ja alkoi samalla kuljettaa häntä vauhdilla kohti ovea. Terassille ilmaantui myös Samu, joka oli ilmeisesti salamannopeasti kävellyt sinne
sisäkautta kirpputorin ja kahvilan läpi.

– Mitä nyt on tekeillä? Jenni kysyi epäluuloisesti.

– Mä luulin, että sä tarvitset apua.

– Ehkä myöhemmin. Mutta se oli avunpyyntö pienillä kirjaimilla, jos huomasit.

Totta kai Jenni oli huomannut. He olivat Anun kanssa kehittäneet salaisen koodin. "Apua" pienellä kirjoitettuna tarkoitti: pieni kiire tai pula, tule kun ehdit. "APUA" isoilla kirjaimilla tarkoitti: synnytys käynnissä, avioero, tulipalo, tsunami, maanjäristys tai vastaava katastrofi, tule heti, jos olet hengissä. Jälkimmäistä koodia ei ollut käytetty vielä koskaan.

Anu työnsi Jennin kohti Samua, ja tämä tarttui vuorostaan häntä tiukasti käsivarresta kiinni. Jenni siirrettiin kädestä toiseen kuin räsynukke.

– Sitä paitsi mä lähetin sen viestin vain Samun toiveesta. Tai pikemminkin vaatimuksesta, Anu päätti roolinsa. Hän kääntyi ympäri koreineen ja lähti takaisin kohti pihapöytää, joka oli täynnä likaisia keittolautasia ja laseja.

Jenniä vietiin jo sisälle.

– Sun veljen häät on ylihuomenna, paasasi Samu. – Sun kaksosveljen! Ja sä et ole tehnyt asian eteen mitään. Et yhtään mitään!

Jenni vaikeroi hiljaa. Miten hän ei ollut tajunnut? Hän oli kävellyt suoraan ansaan kuin mikäkin amatööri.

He marssivat kahvilan sisätilan läpi ja oviaukosta kirpputorin puolelle. Jenni muisti kyläkaupan lapsuudestaan ja aina sinne astuessaan hänet valtasi ihmetys ja ilo siitä, miten uskomattoman hieno tila nykyisin oli. Kirppari oli oikea aarreaitta. Samu ei myynyt mitä tahansa rappusille muovikasseissa jätettyjä ryysyjä vaan jokainen vaatekappale oli hänen henkilökohtaisesti hyväksymänsä ja hankkimansa. Mekkoja, paitoja, takkeja, laukkuja, kenkiä! Vaikka Samu kiskoi Jenniä melkoista vauhtia kohti sivuhuoneessa toimivaa
ompelimoa, hän ehti bongata ainakin viisi tai kuusi uutta vaatekappaletta, joita hän olisi kuumeisesti halunnut tutkia lähemmin.

Sitten he olivat ompelimon ovella, ja Jenni löi jarrut kiinni.

Samun ompelupöydän edessä seisoi mallinukke, jolla oli päällään täydellinen vaate. Täydellinen. Se oli hihaton, empiremallinen mekko, joka hohti himmeissä kullan, pronssin ja vihreän sävyissä.

Samu irrotti otteensa hänen käsivarrestaan, mutta Jenni ei edes huomannut sitä. Hän kykeni vain tuijottamaan asua.

– Se on sulle, Samu sanoi.

Mä en voi ottaa tätä, Jenni sanoi ainakin kolmannen kerran.

Samaan aikaan hän kuitenkin tuijotti itseään peilistä eikä tehnyt elettäkään riisuakseen mekkoa.

Samu ei vastannut mitään, nyki vain vaatteen helmaa ja asetteli sitä vielä paremmin Jennin ylle. Totuus oli kuitenkin, ettei mekko olisi voinut istua yhtään täydellisemmin, ja Samun hymystä näki, että hän tiesi sen varsin hyvin itsekin.

– Mä en tajua, Jenni ihmetteli.

– Mä kävin lainaamassa sun kotoa vaatteen, joka sulla oli Juhanin häissä, ja tuunasin mekon sen mukaan. Äitisi sanoi, että sä olet edelleen samankokoinen kuin silloin.

– Pikemminkin taas, Jenni hymähti. Hän oli vaihtanut kokonumeroa varmasti ainakin kolmesti isoveljensä Juhanin viiden vuoden takaisten häiden jälkeen, mutta kuulosti hyvin äidiltä, että tämä ilmoitti varmana totuutena hänen kokonsa ja oli vielä täsmälleen oikeassa.

– Tää on ihana, hän huokaisi, ja alkoi viimeinkin, aivan liian myöhään, vetää täydellistä mekkoa pois päältään.

– Mutta mulla ei todellakaan ole rahaa tähän.

– Se on lahja, Samu sanoi.

– Niin. Mä olen asunut sun yläkerran asunnossa ilmaiseksi kaksi ja puoli kuukautta ja olisin varmaan kuollut nälkään ilman sua ja Anua. Joten totta helvetissä sä olet mulle velkaa vähintään parinsadan euron arvoisen juhlamekon.

Samu siristi silmiään.

– Mä olen sulle juhlamekon velkaa, koska sä olet hieno ihminen ja hyvä ystävä ja ansaitset kaiken hyvän, mitä sulle tässä maailmassa koituu.

– Ja koska mun mutsi maksoi tän?

– Ja koska sun mutsi maksoi ton. Ja siitä edellä mainitusta syystä myös.

Jenni ja Samu kävivät tahtojen taistelua toisiaan silmiin tuijottaen. Tilanteen keskeytti Anu, joka ilmaantui oviaukkoon ja koputti varovasti karmiin rystysillään.

– Keskisuuri apua, Anu sanoi.

Tomaattikeitto oli loppu.

Paniikki alkoi pikkuhiljaa hiipiä Jennin selkäpiihin.

Anu ei ollut lähtenyt synnyttämään, eikä hirmumyrsky ollut iskenyt Huhtajärvelle, mutta Riina, Anun tytärpuoli, oli murtanut
solisluunsa koulun liikuntatunnilla. Riinan isä Mikko oli toisella puolella pitäjää hoitamassa poikivaa lehmää, joten Anu oli lähtenyt terveyskeskukseen ja jättänyt Jennin vastaamaan kahvilasta. Samu oli luvannut auttaa, mutta hänelle oli tullut asiakas, ja Arttu puolestaan oli Helsingissä toimittamassa yhteistyökumppanilleen uusia skeittilautoja.

Lounastajia saapui tasaiseen tahtiin, ja kaikki halusivat Anun kuuluisaa, vuohenjuustoista tomaattikeittoa. Ei aikaakaan, kun kattilanpohja alkoi paistaa läpi.

– Keittoa on iso varakattilallinen kylmiössä, Anu neuvoi kiireissään puhelimessa. Riinaa kuskattiin parhaillaan röntgeniin.
Uusi asiakas astui kahvilaan sisään juuri, kun Jenni oli livahtamassa tiskin takaa kohti kylmiötä.

– Odotatko hetken, mä käväisen tuolla takana, Jenni huikkasi mennessään. Hän ehti huomata, että tulija oli harvinaisen mukavan näköinen nuori mies, mutta sitten tomaattikeitto valtasi hänen ajatuksensa totaalisesti.

Kahvilan kylmiö oli kaupan vanha kylmäsäilytyshuone. Jenni antoi katseensa kiertää pitkin hyllyjä. Ne olivat täynnä luomulihaa, -vihanneksia ja -juureksia, joita Anu haali lähiseudun pientuottajilta. Hyllyillä oli myös jos jonkinlaista astiaa, mutta ei yhtään Anun kuvailemaa "isoa kattilaa". Pahaa aavistellen Jenni kohotti katseensa. Siellä se oli, ylimmällä hyllyllä. Ilmeisesti valtava 15 litran kattila ei korkeutensa puolesta mahtunut muualle.

Jenni silmäili ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään, minkä päälle olisi voinut astua. Eihän Anu tietysti mitään jalansijaa tarvinnutkaan, sillä kahvilanpitäjä oli varsinainen hujoppi naiseksi, melkein parikymmentä senttiä pidempi kuin Jenni.

Itsekseen kiroillen Jenni astui hyllyn viereen ja kohottautui varpailleen. Hän sai kiinni kattilan kyljistä ja alkoi nitkuttaa sitä kohti hyllyn reunaa. Se oli pirun painava.

Hän oli juuri saanut kattilasta otteen ja valmistautui nostamaan sitä, kun kuuli oven avautuvan takanaan.

– Anna mä autan, sanoi tuntematon miesääni.

Joku astui aivan kiinni Jennin selkään ja ruskettuneet käsivarret kurottuivat ottamaan kiinni kattilan kädensijoista. Jenni oli niin
yllättynyt, ettei hän tajunnut irrottaa omaa otettaan. Kun mies nosti kattilan ilmaan, Jennin kädet nousivat vaistomaisesti mukana.

Hänen otteensa heilautti kattilaa ja paksu keitto siirtyi loiskahtaen sen toiselle laidalle. Kaikki tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa. Kattilan painopiste muuttui, eikä mies kyennyt estämään ketjureaktiota. Kansi putosi kolahtaen Jennin päähän ja siitä lattialle, ja perässä satoi paksua, kylmää, punaista keittoa, joka tunkeutui kaikkialle.

Mies sai putouksen loppumaan nopeasti ja käänsi kattilan takaisin pystyasentoon. Hän siirsi rauhallisin liikkein astian lattialle. Jenni kumartui ottamaan kannen vierestään ja asetti sen kattilan päälle. Vasta sitten he kääntyivät katsomaan toisiaan.

Mies oli sama, joka oli juuri äsken astunut kahvilan ovesta sisään. Hänellä oli kapeat kasvot, tummanruskea tukka ja hämmästyttävän siniset silmät. Tyyppi oli saanut oman osansa tomaattisadetta, mutta Jenni arvasi näyttävänsä itse paljon pahemmalta, ja miehen ilme vahvisti sen; tämän vasen suupieli nyki epäilyttävästi.

Sitten muukalainen rypisti kulmiaan ja pysäytti yhden Jennin päästä valuvan keittovanan sormellaan. Kun hän kohotti kättään, Jenni näki, että punainen väri hänen sormissaan oli vielä punaisempaa kuin tomaatti.

Anu ja kantositeen käteensä saanut Riina tulivat Jenniä ja Samua vastaan terveyskeskuksen ovella. Anun ilme oli näkemisen arvoinen: hän oli jättänyt kahvilansa Jennin hoitoon pari tuntia aikaisemmin, ja siinä tyyppi nyt seisoi hänen edessään yltä päältä veressä.

– Suurin osa on tomaattikeittoa, Jenni selitti nopeasti. Hän kohotti froteepyyhettä, jonka sisällä oli pakastehernepussi.

– Vain tää on verta.

– Vain toi on verta, Anu toisti hitaasti.

Anu ja Riina seurasivat heitä takaisin terveyskeskuksen odotustilaan, jossa Jenni selitti tapahtumat Anulle pikakelauksella.

– Laitoitteko te paikan kiinni, Anu kysyi, kun hänet oli viimein saatu uskomaan, ettei kukaan ollut kuollut.

Jenni vilkaisi Samua. Häntä oli alkanut mietityttää kahvilan jättäminen ventovieraan hoiviin, mutta Samu oli vakuuttanut, että kaikki oli kunnossa.

– Se jätkä, joka kaatoi tomaattikeitot Jennin päälle, oli itse asiassa Pete, Samu sanoi.

– Pete? Anu ihmetteli. Sitten lamppu syttyi.

– Pete! Mun veli Pete?

– Niin se sanoi, Samu vahvisti.

– Mun Pete! Ja se on Suomessa?

– Näköjään.

Samu aikoi sanoa jotain muutakin, mutta samalla hetkellä sairaanhoitaja ilmestyi päivystävän lääkärin huoneen ovelle.

– Niskanen Jenni, hoitaja kailotti.

Jenni nosti kätensä ilmaan ja lähti kohti avointa ovea.

– Sanot sitten niille, että haava on pakko saada tikattua ilman että sun hiuksia pitää ajaa pois! Samu huusi hänen peräänsä.

– Sä oot menossa häihin!

Jenni seisoi kirkon edessä empiremekossaan, korkokengissään ja hiuskoristeessaan, joka peitti pienen kaljun kohdan oikean ohimon yläpuolella. Hän kohotti koristetta varovasti ja raapi sen alta. Tikit kutisivat.

Samu mulkaisi häntä varoittavasti hiekkakäytävän toiselta puolelta.

Päivä oli lämmin ja kesäinen, vaikka oli jo elokuun loppu. Paikalle valuva juhlakansa oli pukeutunut sen mukaisesti. Naisilla oli kevyitä kesämekkoja ja miehet kantoivat puvuntakkejaan käsivarrellaan. Kaikki nauttivat auringonpaisteesta ja juttelivat mieluummin viimeiseen asti ulkona, ennen kuin siirtyivät sisään kirkkoon.

Jennin äiti purjehti paikalle tyylikkäässä kotelomekossaan ja asetteli kävellessään leveälieristä hattua päähänsä. Luomus oli sen verran valtava, että ilmeisesti äiti ei ollut mahtunut istumaan autossa se päässään. Isä seurasi normaaliin tapaansa muutaman askeleen perässä ja oikoi harmaan kesäpukunsa liepeitä. Jenni arvasi, että tämä ei ollut saanut äidiltä lupaa olla paitahihasillaan.

– Jenni, kultaseni, äiti sirkutti ja yritti parhaansa mukaan antaa hänelle hattunsa alta kaksi poskisuudelmaa. Isä puolestaan ojensi kouransa ja kätteli häntä miehekkäästi, aivan kuin he eivät olisi tavanneet vuosikausiin.

Isän ja äidin jälkeen pihalle astelivat Jennin isoveli Juhani ja tämän vaimo Elina. Juhani käveli tapansa mukaan pää syvällä hartioiden välissä ja Elina sipsutti hänen perässään pyyhkien hansikoidulla kädellään olematonta hilsettä miehensä hartioilta. He olivat morsiusparin bestman ja kaaso, ja huomatessaan heidän olevan paikalla äiti otti komennon käsiinsä.

– Eiköhän siirrytä kirkkoon, äiti julisti kuuluvalla äänellä.

– Morsiuspari on aivan pian täällä.

Väki lähti tottelevaisesti kävelemään kohti kirkon suuria puuovia, jotka olivat valmiiksi kutsuvasti auki.

Jennikin otti pari askelta ovien suuntaan, mutta vilkaisi sitten vielä kerran taakseen ja nauliutui paikalleen. Portista astuivat juuri sisään Anu, Mikko ja Riina ja heidän jäljessään kapeakasvoinen nuori mies, jonka tummat hiukset olivat jo karanneet siististä kampauksesta omille teilleen. Mystinen Pete.

Jenni ei ollut nähnyt miestä tomaattikeittotapauksen jälkeen mutta kuullut tästä sitäkin enemmän. Samu oli illalla kotona selittänyt innoissaan, että kun hän oli palannut Hinniin & Maireen vietyään tikatun Jennin kotiin lepäämään, Pete oli tarjoillut viimeisiä lounaita ja keittiö oli ollut putipuhdas.

– Ne tomaattikeiton rippeet sitten riittivät? Jenni oli tiedustellut.

– Eikä ne mihinkään riittäneet. Mutta Pete oli pistänyt tuulemaan ja laittanut lounaslistalle munakkaan. Niitä se oli vääntänyt siellä asiakkaiden toiveiden mukaisesti ja kuulemma sellaista gourmet-tavaraa, että jengi oli ollut ihan ihmeissään.

– Gourmet-munakkaita? Jenni oli ihmetellyt.

Mystinen Pete olikin paljastunut kulinaariseksi ihmemieheksi, joka oli reissannut vuosia maailmalla ja elättänyt itsensä erilaisissa keittiöissä. Sen lisäksi hän oli Samun mukaan huippumukava, älyttömän komea ja aivan uskomattoman pantava. Arvio oli tosin aiheuttanut taas kerran Artun kyynärpään kivuliaan porautumisen Samun kylkiluihin.

Jenni ei ollut vielä maistanut Peten ruokia eikä päässyt toteamaan miehen mukavuutta, mutta kahteen viimeksi mainittuun lausuntoon hän oli kyllä valmis yhtymään.

Mutta mitä ihmettä tyyppi teki täällä?


Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.