Catherine ja Frank ovat päätyneet pariisilaisen hotellihuoneen sänkyyn. Yhtäkkiä Catherine herää painajaismaiseen tilanteeseen: Frank näyttää elottomalta.

Catherine 19. kesäkuuta klo 0.46

Mitä tapahtuu?! huudan ääneen. Olen herännyt säpsähtäen pariisilaisen hotellihuoneen sängystä tukka sekaisin ja henki vanhalta viinalta lemuten.

”Voi kuoleman yrjö mikä haju!” jatkan ääneen ajattelemistani.

Koko huone haisee halvalta punaviiniltä ja oksennukselta, mutta karmeinta tilanteessa ei kuitenkaan ole haju vaan edessäni aukeava kammottava näky.

Frank makaa polvilleen lyyhistyneenä lemuavan ja yököttävän punertavan oksennuslammikon keskellä täysin liikkumatta. Ei, ei, ei. Tämä ei voi olla totta. Mitä on tapahtunut? Kuinka kauan olen  nukkunut? Ja mitä sillä aikaa on ehtinyt sattua?

”Frank! Herää! FRANK! HERÄÄ!” huudan ja tökin Frankin hervotonta ruumista sormellani.

Mitään ei tapahdu. Tämä ei voi olla todellista. Ensin järjestän koko Euroopan lentoliikenteen kaaokseen ja sitten tapan saksalaisen liikemiehen omaan oksennukseensa! Mahtavaa, Catherine, jatka samaan malliin! Minun on ehdottomasti lopetettava kaikenlainen matkustaminen. Jos selviydyn
tästä kriisistä, lupaan, etten enää koskaan poistu Toulousesta mihinkään. Koko tämä karmea päivä on ollut selvä merkki siitä, että minun on todellakin tarkoitus viettää loppuelämäni tiukasti kotikaupunkini kehätien sisäpuolella.

Mutta sitä ennen minun on selviydyttävä tästä hetkestä. Haloo! Kuuleeko Catherinen ajattelukeskus, nyt olisi hyvä herätyksen paikka! Mitä tällaisessa tilanteessa tehdään? Miten liikemiehiä pelastetaan oksennuslammikoista?

Tökkään Frankia vielä kerran ja nipistän häntä korvanlehdestä niin tiukasti kuin uskallan.

Ei edelleenkään mitään reaktiota. Pakko soittaa apua. Mutta mistä? Ninan nimi välähtää ensimmäisenä mieleen, mutta kuulostaa kyllä todella naurettavalta vaihtoehdolta. Miten Nina muka voisi satojen kilometrien päästä auttaa minua tässä akuutissa oksennustilanteessa? Huomaan silti näppäileväni hänen numeronsa kännykkääni salamannopeasti.

”Catherine, mitä hemmettiä?” Nina murisee puhelimeensa kesken uniensa heränneenä.

”Nina moi, minä tässä, mitä pitää tehdä, jos joku on sammunut omaan oksennukseensa?” kysyn mahdollisimman nopeasti ja selkeästi. Nyt ei ole aikaa jutella mukavia säästä tai kysellä turhia kuulumisia. Nyt mennään kerrankin suoraan asiaan.

”Mitä sä nyt taas olet mennyt tekemään, Catherine?!” Nina
sanoo ja kuulostaa epäilyttävästi hermostuneelta, lastaan toruvalta äidiltä.

”Miten niin taas?” vastaan vihaisesti. ”Tämä on varmasti vasta toinen kerta mun elämässä, kun mä kysyn sulta neuvoa jossain todellisessa kriisitilanteessa. Sinä sitä vastoin olet ollut muutamassa todella oudossa tilanteessa, jossa mä olen aina…”

”Okei, okei, hyvä on”, Nina huokaa.

”Eli älä nyt esitä mitään turhia lisäkysymyksiä, kerro vain, mitä pitää tehdä, kun tyyppi on sammunut omaan oksennukseensa, okei?” sanon tiukasti ja melkein kuulen, miten Nina huolestuu langan toisessa päässä.

”Tota, hetkinen, siis… öö… ensin katsot, ettei se tukehdu, isket sen kylkiasentoon ja soitat ambulanssin paikalle tai vaikka…”

”Okei, kiitos, Nina”, vastaan nopeasti ja suljen puhelimen. Voin melkein kuvitella Ninan hölmistyneen ilmeen.

Sitten painan hotellihuoneen lankapuhelimesta vastaanoton näppäintä ja pyydän heitä kutsumaan paikalle lääkärin mahdollisimman nopeasti. Vastaanoton mies tuntuu hänkin huolestuvan puhelimessa, mutta lupaa lähettää kotikäyntejä tekevän tutun lääkärin huoneeseemme pikavauhtia.

Nyt minun on siis vain hoidettava Frank kylkiasentoon ja estettävä häntä tukehtumasta kieleensä tai karmean hajuiseen oksennukseensa. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Frank näyttää polvilleen luhistuneenakin valtavalta jättiläiseltä. Yritän asettaa jalat tarkasti oksennuslaatan molemmin puolin ja hengittää samalla suun kautta, etten ala itsekin yökätä. Työnnän kädet Frankin kainaloiden alle, pinnistän voi-mani äärimmilleen ja nostan jättimäistä ruhoa ilmaan niin korkealle kuin pystyn. Yläruumis nousee hiukan käsieni mukana, mutta polvet pysyvät kuin liimaantuneina lattiaan. Raivostuttavaa. Yritän vielä, puuskutan ja hikoilen, mutta lopputulos on entistäkin surkeampi. Tästä ei tule yhtään mitään. Frank on todennäköisesti jo kuollut tai vetää viimeiset henkosensa ennen kuin minkään maailman lääkäri ehtii paikalle häntä pelastamaan.

Juuri samalla hetkellä Frank örähtää ilmoille jonkinlaisen kummallisen kurkkuäänteen kuin merkiksi siitä, ettei tilannetta kuitenkaan ole vielä täysin menetetty. Päätän soittaa vastaanoton kaverin paikalle. Tarvitsen selvästi apua – niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Hetken kuluttua oveen koputetaan ja sisään astuu tumma, Karim-taksikuskia kummasti muistuttava hotellivirkailija, joka melkein pyörtyy nähdessään (ja haistaessaan) edessään levittäytyvän kohtauksen.

”Ma-ma-mademoiselle, mitä täällä on tapahtunut? O-onko monsieur kunnossa?” Karim Kakkonen änkyttää ja tuijottaa maassa kykkivää Frankia naama kalpeana.

”No, sitähän tässä nyt juuri yritetään selvittää. Ainakin hän hengitti vielä minuutti sitten, eli ihan vielä ei tarvitse poliiseja kutsua paikalle. Voitteko ystävällisesti auttaa minua nostamaan hänet sängylle kylkiasentoon?” sanon ja yritän tuijottaa edessäni tärisevää hotellivirkailijaa tiukasti ja vetoa­vasti suoraan silmiin. Nyt olisi tosi kiva, jos joku muukin alkaisi aktiivisesti toimia tilanteen pelastamiseksi eikä vain kauhistelisi.

”Ky-ky-kyllä… kai”, Karimin sukulaispoika vastaa eikä tee elettäkään tarttuakseen Frankin hervottomaan ruumiiseen.

”Tartu häntä kainaloista ja nosta sitten niin korkealle kuin pystyt. Minä yritän samalla kiskoa jalat ylös maasta. Yhdessä heitämme hänet sängylle, okei?” sanon ja asetan miehen kädet määrätietoisesti Frankin käsivarsien alle. ”N-Y-T, NYT!” huudan ja kiskaisemme ähkäisten saksalaisen jättiläisen ylös maasta.

”Hyvä, hyvä! Tämä toimii!” hihkaisen ja alan hivuttaa Frankin löysiä jalkoja kohti sänkyä.

Olemme juuri saamassa Frankia sängylle turvalliseen kylkiasentoon, kun ovi aukeaa ja sisään paukkaa hermostuneesti kovalla äänellä huutava kotikäyntilääkäri.

”Mitäs täällä oikein puuhaillaan?!” hän sanoo lähes kiljuen ja melkein kompastuu oven vieressä pyörivään matkalaukkuuni.

Virkailijakantoapurini säpsähtää, päästää irti Frankin yläruumiista, minkä seurauksena se valahtaa löysänä takaisin lattialle ja suoraan pahimpaan oksennuslammikkoon. Yäk, yäk, yäk.

”No voi yrjö! Etkö sä nyt yhtä yläkroppaa osaa sängyssä pitää”,  ärähdän ja yritän turhaan pidellä Frankin jalkoja poissa lattialta.

”A-A-Anteeksi!” Karim Kakkonen – joka todennäköisesti onkin vähintään Karim-ystävämme pikkuserkku tai kummin kaima – änkyttää ja liimautuu kiinni takanaan olevaan seinään, mahdollisimman kauas oksennuksessa kieriskelevästä Frankista.

”Mitä te oikein olette tälle miesraukalle tehneet?!” lääkäri huutaa lähes suoraan korvaani – hän tarvitsisi todennäköisesti itsekin muutaman kotikäynnin korvalääkärikollegaltaan, mies on selvästi puolikuuro.

”No ei yhtään mitään, mehän tässä nimenomaan yritämme auttaa häntä!” minä älähdän ärsyyntyneenä ja täysin kyllästyneenä niin avuttomaan Karimin pikkuserkkuun kuin yrjö-Frankiin ja vieressäni kiljuvaan lääkäriinkin.

”Mademoiselle on yksin vastuussa koko tilanteesta, minun tullessani monsieur oli jo tässä tilassa”, pikkuserkku sanoo nopeasti kuin kaveristaan vasikoiva pikkupoika.

Tilanne alkaa vaatia jo todellisia zen-munkin kärsivällisyystaitoja. Suljen hetkeksi silmäni ja yritän hengittää mahdollisimman syvään lyömättä tai haukkumatta ketään pataluhaksi.

”No voi helvetti! Eikö joku nyt voi nostaa tätä äijää tähän sängylle ja varmistaa, ettei se ole jo kuollut – esimerkiksi nauruun tässä tätä meidän sähläilyä seuratessaan!” huudan ja tällä kertaa lääkärikin tuntuu kuulevan, mitä sanon.

Hän tarttuu Frankia kainaloiden alta ja heilauttaa tämän kerralla sängylle tyylipuhtaaseen kylkiasentoon ja kiskaisee heti
perään Frankin kielenkin ammattitaitoisesti suusta ulos.

”No niin”, hän sanoo, kurkistaa sisään Frankin suuhun ja liukastuu samalla lattialla edelleen lojuvaan oksennukseen. ”Au, au auts!” hän huutaa ja on selvästi satuttanut häntäluunsa kipeästi. Kohta me olemme varmasti kaikki lääkärihoidon tarpeessa.

Kohtaus on kuin suoraan jostain Chaplinin elokuvasta. Ellen olisi yksi tilanteen päänäyttelijöistä, voisin ehkä purskahtaa nauruun. Mutta valitettavasti minulle on valittu päärooli illan farssi-komedian huippunäytöksestä.

”Hupsista keikkaa!” lääkäri huutaa, ottaa tukea vierellään vaarallisesti huojuvasta vanhasta yöpöydästä ja nousee takaisin ylös. Tämä hotellihuone ei varmasti koskaan ole nähnyt näin paljon hurjaa toimintaa yhtenä iltana. Tai mistä minä mitään tiedän. Ollaanhan nyt kuitenkin Pariisissa…

”Voisitteko puhdistaa lattian?!” häntäluuvammainen lääkäri karjuu ja katsoo jostain kumman syystä suoraan minuun.

Minä siirrän katseeni suoraan Karimin pikkuserkkuun ja nyökkään häntä hakemaan siivousvälineet mahdollisimman nopeasti paikalle. Hän katsoo minua silmät laajenneina eikä taaskaan tee elettäkään toimiakseen, vaikka juuri hän on ainoa meistä, joka kuuluu tämän kummallisen hotellin varsinaiseen henkilökuntaan.

”No jo on hemmetti! Ja sitä paitsi koko tämä kohtaus on
todennäköisesti juuri Karimin ravintolavinkin syytä. Se Frankin syömä viinikukko oli ihan varmasti jotain vanhentunutta lihaa, joka saisi vahvavatsaisimman merimiehenkin viettämään koko yön pää vessanpöntössä”, mumisen ja lähden sitten kaikesta huolimatta käytävälle etsimään siivouskomeroa.

Tästä hotelliyöstä en todellakaan aio maksaa pennin pyörylää. En Karimille enkä kenellekään hänen sukunsa edustajalle. Ja minä kun luulin vielä hetki sitten saavani vihdoin aitoa eurooppalaista hotelliseksiä keskellä Pariisin lämmintä yötä! Heh heh. Todella hupaisaa. Melkein naurattaisi, ellei oksettaisi niin paljon.

Käytävällä olevien muiden huoneiden ovet alkavat avautua karjuvan lääkärimme ja muun rymyämisemme ansiosta. Toivotan kaikille kuikuilijoille hyvää yötä ja pyydän heitä palaamaan
takaisin uniensa pariin, täällä ei nimittäin ole mitään erityistä nähtävää. Silti huomaan muutaman silmäparin seuraavan ovenraoista edelleen hyvinkin tarkasti, kuinka kiskon käytävän päässä olevan siivouskomeron oven auki ja nappaan mukaan mopin, muoviämpärin, kasan rättejä ja pari kirkkaanväristä pesuainepulloa. Vilkutan ihailijoilleni pirteästi ja juoksen takaisin pahan onnen huoneeseen numero 302.

”Kiitos, mademoiselle, voitte nyt pyyhkiä ja puhdistaa lattian!” lääkäri huutaa heti minut ja moppini nähdessään. Ilmeisesti hän kuuluu siihen kivikautiseen koulukuntaan, jonka mukaan siivoaminen on automaattisesti naisten hommia. Tekisi mieli alkaa vaatia häntä välittömästi lähtemään hakkaamaan puita läheiseen puistoon, tappamaan citykaneja paljain käsin tai suorittamaan jotain muuta vastaavaa miehille kuin luonnostaan kuuluvaa toimintaa.

Nyt ei kuitenkaan taida olla oikea hetki alkaa lukea feminististä julistusta hotellihuoneessani riehuville, toinen toistaan kummallisemmille mieshenkilöille, joten vedän vain syvään henkeä suun kautta ja alan vähin äänin mopata Frankin kuvottavaa laattaa lattialta. Voin sitten aloittaa tästä hyvästä siivousselibaatin vaikka heti huomenna.

”Mikä nimenne on?!” lääkäri huutaa samaan aikaan Frankille ja epäilee tämän menettäneen muistinsa, kun ei heti saa vastausta
kiperään kysymykseen.

”Hän on saksalainen, hän ei puhu ranskaa”, huudan kuuron lääkärin korvaan.

”Vai niin, hmmm… tilanne on siis vakavampi kuin kuvittelinkaan, minä en nimittäin puhu saksaa”, vastaa lääkäri otsa kurtussa ja näyttää siltä kuin aikoisi jättää pelastusoperaation kesken vain puutteellisen kielitaitonsa takia.

”Frank!” sanon Frankille ja taputan häntä kevyesti poskelle.

Kuin ihmeen kautta Frank tuntuu virkoavan ja avaa silmänsä.

”Mi-mitä?” hän sanoo englanniksi ja tuijottaa minua ihmeissään. Silmät näyttävät sameilta, mutta ainakin hän on hengissä.

”Kysy häneltä mikä vuosi nyt on”, lääkäri huutaa vierestäni.

”Mikä vuosi nyt on, Frank?” teen työtä käskettyä, vaikka arvelen Frankin muistin olevan täysin kunnossa – ainakin mitä nyt viimeiseen vuoteen tulee, viimeisistä tunneista en menisi niinkään takuuseen.

”Tiikerin vuosi”, Frank sanoo ja virnistää minulle ja lääkärille.

”Mitä hän sanoi?!” lääkäri karjuu, ja nyt minuakin alkaa todella naurattaa. ”Tilanne on todella vakava, jos potilas ei muista vuosilukua tai Ranskan tasavallan presidentin nimeä!” tohtori jatkaa entistäkin huolestuneemman näköisenä, mutta minä en saa enää nauruani millään loppumaan.

”Oletko kunnossa, Frank?” kysyn hetken kuluttua hihitykseni lomasta.

”Määrään hänelle pahoinvoinnin estävää lääkitystä sekä erittäin tehokasta päänsärkylääkettä. Kaksi tablettia nyt ja yksi tabletti tarvittaessa, jos alkaa oksettaa tai päätä jomottaa”, lääkäri määrää ja kirjoittaa punainen kynä sauhuten reseptiä pieneen taskulehtiöönsä.

”Päätä särkee ja vähän heikottaa”, Frank vastaa hiljaa.

”Ai niin… Kuka on Ranskan tasavallan presidentti?” kysyn sitten vielä virnistäen.

”Mitä? Öö… no, se hermostunut pieni mies, jolla on korkeammat korot kuin ilmeettömällä mallivaimollaan”, Frank sanoo, ja minä ilmoitan lääkärille tilanteen olevan vihdoin täydessä hallinnassa.

Kun karjuva lääkäri ja edelleen kauhusta värisevä Karim Kakkonen ovat vihdoin poistuneet, lattia kiiltää jälleen puhtaana ja tuoksuu kummalliselta kukkaispesuaineelta. Frank on saanut lääkkeensä ja nukkunut vieressäni sikeästi jo jonkin aikaa. Minuakin väsyttää, torkun vähän, mutten uskalla jättää Frankia kokonaan yksin, ties mistä tilasta löydän hänet, jos päästän hänet silmistäni.

Piip piip piip piip. Kännykkäni alkaa piipittää laukussani uuden tekstiviestin merkiksi. Frank nukkuu niin sikeästi, ettei reagoi
ärsyttävään ääneen mitenkään.

Kaivan kännykän esiin laukustani ja huomaan saaneeni tekstiviestin tuntemattomasta numerosta sekä yhden puhelun, jota en ilmeisesti ole oksennuskarusellin keskellä kuullut.

Puhelu on Philippeltä, ja soittoaika on 01.56. Mitään viestiä hän ei ole jättänyt, mutta jo se, että Philippe soittaa riidan jälkeen, on häneltä käsittämättömän suuri saavutus. Yleensä olisin tässä vaiheessa jo kauan sitten näppäillyt hänen numeronsa puhelimeen ja olisin täyttä häkää pyytelemässä anteeksi aikaisempaa typerää käytöstäni. Mutta nyt sellainen ei jotenkin tule edes mieleen. Tämä on ensimmäinen kerta Philippen kanssa, kun minun ei tee mieli pyydellä anteeksi, kun en edes ole tehnyt mitään väärää.

Olen liian monta kertaa käyttänyt hänen kanssaan anteeksi-
sanaa jonkinlaisena laastarina, jolla olen voinut hoitaa kuntoon myös toisen aiheuttamat haavat. Ehkä minun olisi korkea aika palata sanan alkuperäiseen käyttöön ja pyytää anteeksi vain silloin, kun siihen on jokin järkevä syy – jos olen esimerkiksi tehnyt jotain väärää. Nyt sellaista syytä ei ole, joten päätän jättää Philippen rauhaan. Jos hänellä on jotain tärkeää asiaa, hän voi soittaa uudestaan. Tai jopa jättää viestin.

”Krohsytsyphhh”, sanoo Frank vieressäni unissaan. Hän on selvästi asiasta täysin samaa mieltä.

Tunnen itseni yhtäkkiä todelliseksi voittajaksi.

Sitten näppäilen esiin tuntemattomasta ranskalaisesta numerosta tulleen tekstiviestin. Se on ilmoitus matkanjärjestäjältäni.

”Itsestämme riippumattomasta force majeure -syystä johtuen olemme joutuneet peruuttamaan kaikki charter-lentomme Turkkiin seuraavilta kolmelta päivältä. Voitte tiedustella lisätietoja mahdollisia korvausvaatimuksianne varten toimistostamme heti huomenna. Ystävällisesti, Les Sunny Travels France.”

Huomaan huokaavaani syvään. Kuin suuri paino olisi yhtäkkiä nostettu niskastani. Tilanteeni on ensimmäistä kertaa pitkään
aikaan täysin selvä. Olen Pariisissa eikä minulla ole kiire yhtään
mihinkään. Voisin nousta nyt heti sängystä, napata matkalaukun mukaani, kävellä ulos hotellista ja jatkaa matkaani juuri sinne, minne nenä näyttää. Pian kummallinen Frank ja seikkailumme Pariisin lentokentällä ja hotellissa olisivat pelkkä hämärä, huvittava muisto.

”Huonoja uutisia?” Frankin ääni kuuluu yhtäkkiä vierestäni. Hän on herännyt ja näyttää kal­pealta, mutta silmissä on onneksi jo aitoja elonmerkkejä.

”Mun lennot on peruutettu. Ja samalla koko loma. Ei ole mitään järkeä lähteä Istanbuliin vain pariksi päiväksi”, sanon hiljaa.

”No se on ikävämpi juttu se”, Frank vastaa.

”Eli aika hyviä uutisia itse asiassa”, lisään sitten ja naurahdan.

”Minähän sanoin, että tämä tuhka oli minulle selvä merkki. Tiesin, etten oikeasti halunnut edes lähteä sille typerälle lomalle.”

”Okei, no hyvä juttu sitten.”

Tuijotamme molemmat hetken hotellihuoneen vastakkaisen seinän ruskeankukikasta tapettia.

”Ja kiitos vielä, että pelastit minut oksennustukehtumiselta. Moni matalamoraalisempi neitokainen olisi ottanut samassa tilanteessa aika nopeasti jalat alleen”, Frank sanoo sitten rauhallisesti.

”Eipä kestä”, vastaan yhtä rauhallisesti ja tartun jostain syystä Frankia kädestä. Ei mitään hajua, miksi. Se vain tuntuu jotenkin kuuluvan tähän tilanteeseen. On sitä paitsi varmasti täysin turha jatkaa jonkinlaisen hienon etäisyyden pitämistä, kun on juuri nähnyt toisen heiluvan hervottomana omassa oksennuksessaan. Ja nyt tuntuu vain kivalta, etten ole ihan yksin uuden tilanteeni kanssa.

”Mä en soittanut Philippelle”, sanon sitten kuin se olisi dramaattinenkin tunnustus.

”Jaaha, vai niin”, Frank sanoo, enkä ole varma kuulenko hänen äänessään pienen huvittuneen hymähdyksen vai en.

”Mä en vaan jaksa enää. Mä haluan luovuttaa”, sanon hiljaa ja painan pään Frankin olkapäälle.

”Tiedän tunteen”, hän sanoo ja painaa silmät takaisin kiinni.

Aamuaurinko kurkkii hotelli­huoneen rumien verhojen takaa sänkyymme. Silmät tuntuvat turvonneilta, ja kieli tarttuu ikävästi kuivan suun seinämiin. Hetken joudun oikeasti miettimään, missä olen, mutta muistini palaa hetkessä, kun näen Frankin seisovan täydessä liikemiessotisovassaan ikkunan edessä kännykkä korvallaan.

”Aivan, hyvä on. Kiitos tiedoista, näkemiin”, hän sanoo luuriin ja sulkee sitten puhelimen.

”Huomenta, Sunshine! Toivottavasti nukuit hyvin”, hän jatkaa kääntäen katseensa minuun.

Tunnen itseni homssuiseksi Frankin siistin olemuksen rinnalla.

”Joo, ihan hyvin joo, kiitos”, vastaan ja yritän suoristella pörröttyneitä hiuksiani.

Miten tällaisessa tilanteessa on tarkoitus käyttäytyä? Olo on yhtäkkiä kumman hämmentynyt.

”Koneeni Helsinkiin lähtee viiden tunnin kuluttua”, Frank lisää sitten ehkä ihan hiukkasen surullisesti. Tai ehkä minä vain kuvittelen. Frankin kaltainen liikemieshän on varmasti vain huojentunut päästessään tästä kaaoksesta takaisin tuttuun bisnesmaailmaansa takomaan lisää rahaa.

”Vai niin, no sehän on hyvä juttu”, vastaan mahdollisimman reippaasti.

”Joo, niin on”, Frank vastaa ja alkaa suoristella kravattiaan. ”Että tuota… minä voin kyllä maksaa tämän hotelliyön. Aiheutinhan minä sinulle kuitenkin rauhallisten yöunien sijasta lähinnä pelkkää stressiä ja siivousharjoituksia… Ja sitä paitsi saan joka tapauksessa kaikki kulut työnantajaltani takaisin”, hän jatkaa.

”Kiva, kiitos, ihan hauska yöhän tästä loppujen lopuksi tuli”, valehtelen sujuvasti.

Frank hymyilee minulle ensimmäistä kertaa aidon tuntuisesti. Ja alkaa sitten keräillä tavaroitaan hermostuneesti kokoon.

”Oli  kiva tavata”, sanon ja nousen vaivalloisesti ylös sängystä.

”Joo, niin oli”, Frank vastaa ja iskee kylpyhuoneesta nappaamansa shampoon ja saippuan tottuneesti taskuunsa.

”Keräätkö sä hotellin saip­­­puoita vai?” kysyn naurahtaen.

”Miten niin? Ai… ei kun ajattelin vain, että nyt tuntuu siltä, ettei
enää koskaan voi matkustaessa olla liian hyvin varautunut mahdollisiin hätätilanteisiin”, Frank vastaa nauraen.

”Joo, siltä tosiaan tuntuu”, sanon ja alan nostaa matkalaukkuani ylös lattialta.

”Sinun ei tarvitse vielä lähteä mihinkään, Catherine. Voit hyvin jäädä aamupalalle. Check out on vasta puolenpäivän maissa.”

”No… aamiainen kieltämättä maistuisi”, sanon ja lasken matkalaukun takaisin maahan. ”Kiitos.”

”Eipä kestä. Joo, okei, no… ei kai sitten muuta kuin hyvää jatkoa”, Frank sanoo ja saa kummallisen kuristuksen tarttumaan kurkkuuni.

Mistä ihmeestä se oikein johtuu? Pelkäänkö jääväni yksin
omien päätösteni kanssa vai haluaisinko sittenkin oikeasti lähteä
lomailemaan Suomeen – siellä ei tarvitsisi varoa auringonpistoksia tai ihon palamista. Vai onko kysymys jostain muusta vieläkin älyttömämmästä?

”Joo… hyvää jatkoa sullekin. Toivottavasti se sun tärkeä bisnesdiili menee putkeen ja susta tulee todella rikas ja onnellinen”, sanon muka vitsikkäästi, mutta kuulostankin aivan liian surulliselta.

”Kiitos, joo toivotaan niin. Törmätään toivottavasti taas joskus, kun taivaalta sataa tuhkaa”, Frank sanoo ja kävelee ovesta ulos.

”Hei hei”, kuiskaan ja alan salaa itkeä heti, kun hän on sulkenut oven takanaan.

Itku johtuu varmasti vain käsittämättömästä tuhkapilvien, sämpylänmetsästyksen, valtavan alkoholimäärän, kummallisen
kalakeiton ja oksennuskatastrofien aiheuttamasta tappavasta
väsymyksestä. Ja Philippestä. Ja siitä, että tajuan vihdoin, etten mitenkään voi enää elää hänen kanssaan. Ja mennä Istanbuliin juomaan neonvärisiä cocktaileja hänen kanssaan ja esittämään, että kaikki on hyvin ja että olen onnellinen, kun en vain ole.

Kyyneleet tuntuvat kuumilta katkonaisen yön pöhöttämillä poskilla. Tunnen oloni äärettömän yksinäiseksi. Tulivuori on pyyhkinyt tulisella tuhkallaan koko entisen elämäni pelkäksi muistoksi takaraivoon ja valokuviksi tietokoneen ruudulle. Tänä aamuna taivaalla on kuitenkin jo vähemmän tuhkaa ja minun uusi elämäni voi vihdoin alkaa. Loppuelämäni ensimmäinen päivä on aurinkoinen, ja siihen kuuluu hotelli­aamiainen. Ehkä tämä ei lopulta olekaan niin surullista.

Pesen nopeasti väsyneet kasvoni kylpyhuoneessa, käyn suihkussa
ja kaivan matkalaukusta esiin meikkilaukun ja puhtaat vaatteet. Meikkaan itselleni kasvoja pitkään ja hartaasti, laitan silmiin reilusti ripsiväriä ja luomille turkoosia luomiväriä, joka korostaa kivasti ruskeita silmiä. Kuivaan hiukset kuohkeiksi ja suihkutan päälle kevyen kerroksen kiiltoa korostavaa hiuslakkaa. Vedän ylleni farkut ja ihanan raikkaalta pyykinpesuaineelta tuoksuvan kevyen, siniraitaisen t-paidan.

Tuntuu mahtavalta olla pitkästä aikaa puhdas ja ihmisen näköinen. Lopulta loppuelämäni näyttääkin alkavan paremmin kuin hyvin. Suljen hotellihuoneen numero 302 oven takanani ja päätän lähteä rohkeasti kohti uutta tulevaisuuttani – ja hotellin maukasta aamupalaa.

Olen juuri raahaamassa matkalaukkua sisään hotellin hissiin, kun Nina soittaa kännykkääni.

”Oletko sä hengissä siellä vielä? Mikset sä vastaa puhelimeen?”
Nina sanoo hengästyneesti.

”Miten niin?”

”Mä olen yrittänyt soittaa sulle tänä aamuna jo ainakin kolme kertaa! Mä jo pelkäsin, että säkin olit tukehtunut sinne omaan oksennukseesi!” Nina sanoo melkein vihaisesti.

”Sori”, vastaan ja muistan samalla, että olin jättänyt puhelimen äänettömälle luettuani tekstiviestini.

”No?”

”No, mitä no?”

”No oletko sä hengissä vielä?”

”No en, mitä sä oikein kuvittelet?”

”Lopeta, Catherine, mä olin oikeesti huolissani susta”, Nina puuskahtaa typerälle sanailulleni.

”Voi Nina, kiitos huolen­pidostasi”, sanon sitten yhtäkkiä liikuttuen ja alan taas melkein itkeä. Pakko yrittää saada jotain ryhtiä tähän tai tämä naurettava tunteilu riistäytyy kohta kokonaan käsistä. ”Kaikki on ihan ok täällä, oksennukset on siivottu, ja saksalainen liikemies on jo matkalla kohti omaa lentokonettaan ja huipputärkeää elämäänsä. Eikä kukaan edes tukehtunut.”

”Miksi sä sitten kuulostat samalta kuin silloin kun sun
lemmikkihamsteri Keanu kuoli kymmenen vuotta sitten?” Nina kysyy.

”Enkä kuulosta!” yritän vastustella, vaikka tiedän Ninan olevan oikeassa. Ääneni kuulosti juuri samanlaiselta piipitykseltä Keanun hautajaisissa, kun luin muisto­puhetta hiekkakasan äärellä.

”No kun… mun lennot on peruttu. Mä en pääse Istanbuliin nyt ollenkaan. Ja Philippe yritti soittaa mulle meidän riidan jälkeen enkä mä soittanutkaan takaisin”, sanon hetken hiljaisuuden jälkeen.

”No etkö sä juuri sitä halunnutkin?” Nina kysyy.

”Niin kai…”

”Missä se saku nyt on? Kadutko sä nyt jotain teidän kuumia seksihetkiä vai mistä on kysymys?”

”Äh, ei siitä mitään tullut, äijä päätti sekstailun sijasta keskittyä tällä kertaa ihan vaan perinteiseen oksentamiseen”, naurahdan,
vaikka oksennusjutut eivät oikeasti enää jaksa naurattaa.

”Ja sekö sua nyt ottaa päähän?” Nina jatkaa tenttaamistaan.

”Äh, anna olla, Nina, en mä tiedä itsekään, mikä mua vaivaa”, huokaan sitten. ”Mä soitan sulle, kun olen päässyt takaisin kotiin, jooko?”

”Okei, mutta älä nyt liikaa ala masennella, meillähän on koko
kesä tässä vielä edessä. Ja sitä paitsi me ollaan nuoria ja hurjia ja superälykkäitä”, Nina sanoo ja lähettää minulle lentosuukon
puhelimen kautta.

”Joo, niin kai”, vastaan hiljaa.

Suljen puhelimen ja painan hissin mustaa nappulaa, johon on punaisella maalilla painettu numero nolla. Hissi laskeutuu
naristen hotellin ala-aulaan. Karimin pikkuserkun työvuoro on
näköjään päättynyt, ja tiskin takana häärii jälleen uusi Karimin
kaksoisolento.

”Bonjour, mademoiselle, aamiainen tarjoillaan ruokasalissa”, hän ilmoittaa minulle hymyillen ja osoittaa vastaanoton vieressä
olevaa ruokasalin ovea.

Astun punaista matka­­laukkuani kiskoen sisään ruokasaliin, joka on yhtäkkiä tupaten täynnä ihmisiä. Missä nämä kaikki tyypit ovat oikein piileskelleet? Ja minä kun luulin, että hotelli oli pieni ja rauhallinen. Tai ehkä tämä onkin kaikkien lähiseudun turistien tuntema edullinen aamiaispaikka…

Yhtäkkiä ajatus hotelliaamiaisesta toisiaan tönivien turistien keskellä ei tunnukaan enää lainkaan houkuttelevalta. Tarvitsen nyt juuri jotain ihan muuta kuin lisää melua ja kaaosta yksinäisyyteni ympärille. Seison hetken ruokasalin ovella ja käännyn sitten hitaasti mutta määrätietoisesti pois. Minä aion syödä loppuelämäni ensimmäisen aamiaisen jossain aivan muualla. Ja jossain aivan toisessa seurassa. Päätös on yhtäkkiä mielessäni kirkas kuin ulkona säihkyvä auringonpaiste.
Kävelen ulos hotellista ja rullaan matkalaukkuni lähimmän taksitolpan luokse. Aamuauringossa torkkuva taksikuski herää, kun koputan hänen ikkunaansa.

”Minne matka, mademoiselle?” hän kysyy, nousee ulos autostaan ja tarttuu punaiseen matkalaukkuuni.

”Charles de Gaullen lento­kentälle, kiitos”, vastaan ja kipuan tyytyväisenä auton takapenkille.

”Selvä pyy”, mies sanoo, painaa takakontin kiinni ja kiipeää takaisin ohjauspyöränsä taakse.

Katson ikkunan takana avautuvaa kesäistä Pariisia ja sen aamukiireisiä ihmisiä. Puut vihertävät jo kauniisti, eikä kukaan ohikulkijoista tiedä, mitä minun elämässäni juuri nyt tapahtuu. Enkä minäkään tietenkään tiedä, mitä suuria kriisejä ja päätöksiä heistä jokainen mielessään juuri tänä aamuna pyörittelee.

Taksikuski käynnistää auton ja kääntää radion päälle. Julien Doré laulaa taustalla kummallista kappalettaan Les figures imposées –
Pakolliset kuviot. Mietin, mitkä pakolliset kuviot minua itseäni
tänään odottavat. Eropuhelu Philippelle? Vuolas itsesääli-itku
puhelun jälkeen? Suklaan ja jäätelön syöminen yksinäisyyteen ja suruun? Pitkä itkupuhelu Ninalle? Katumusta ja lisää suklaata? Tai ehkä sittenkin jotain ihan muuta…

”Tiedätte kai, että monet lennot on tänään Charles de Gaullelta
peruutettu, mademoiselle? Jonkin suomalaisen tulivuoren purkauksen takia, taivaalla on kuulemma paljon tuhkaa ja lentäminen on todella vaarallista”, taksikuski
sanoo ja vilkaisee hymyilevää naamaani takapeilistä.

”Tiedän kyllä, kiitos. Mutta minä en olekaan tänään lähdössä minnekään. Minulla on vain lentokentällä eräs tärkeä tapaaminen”, sanon ja hymyilen edelleen typerästi.

Sinisellä taivaalla näkyy vain muutama poutapilvi. Ne ovat vitivalkoisia, elämäni muuttaneesta tuhkasta ei juuri nyt näy taivaalla merkkiäkään.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.