Catherine ja Frank ovat päätyneet pariisilaisen hotellihuoneen sänkyyn. Yhtäkkiä Catherine herää painajaismaiseen tilanteeseen: Frank näyttää elottomalta.

Catherine 19. kesäkuuta klo 0.46

Mitä tapahtuu?! huudan ääneen. Olen herännyt säpsähtäen pariisilaisen hotellihuoneen sängystä tukka sekaisin ja henki vanhalta viinalta lemuten.

”Voi kuoleman yrjö mikä haju!” jatkan ääneen ajattelemistani.

Koko huone haisee halvalta punaviiniltä ja oksennukselta, mutta karmeinta tilanteessa ei kuitenkaan ole haju vaan edessäni aukeava kammottava näky.

Frank makaa polvilleen lyyhistyneenä lemuavan ja yököttävän punertavan oksennuslammikon keskellä täysin liikkumatta. Ei, ei, ei. Tämä ei voi olla totta. Mitä on tapahtunut? Kuinka kauan olen  nukkunut? Ja mitä sillä aikaa on ehtinyt sattua?

”Frank! Herää! FRANK! HERÄÄ!” huudan ja tökin Frankin hervotonta ruumista sormellani.

Mitään ei tapahdu. Tämä ei voi olla todellista. Ensin järjestän koko Euroopan lentoliikenteen kaaokseen ja sitten tapan saksalaisen liikemiehen omaan oksennukseensa! Mahtavaa, Catherine, jatka samaan malliin! Minun on ehdottomasti lopetettava kaikenlainen matkustaminen. Jos selviydyn
tästä kriisistä, lupaan, etten enää koskaan poistu Toulousesta mihinkään. Koko tämä karmea päivä on ollut selvä merkki siitä, että minun on todellakin tarkoitus viettää loppuelämäni tiukasti kotikaupunkini kehätien sisäpuolella.

Mutta sitä ennen minun on selviydyttävä tästä hetkestä. Haloo! Kuuleeko Catherinen ajattelukeskus, nyt olisi hyvä herätyksen paikka! Mitä tällaisessa tilanteessa tehdään? Miten liikemiehiä pelastetaan oksennuslammikoista?

Tökkään Frankia vielä kerran ja nipistän häntä korvanlehdestä niin tiukasti kuin uskallan.

Ei edelleenkään mitään reaktiota. Pakko soittaa apua. Mutta mistä? Ninan nimi välähtää ensimmäisenä mieleen, mutta kuulostaa kyllä todella naurettavalta vaihtoehdolta. Miten Nina muka voisi satojen kilometrien päästä auttaa minua tässä akuutissa oksennustilanteessa? Huomaan silti näppäileväni hänen numeronsa kännykkääni salamannopeasti.

”Catherine, mitä hemmettiä?” Nina murisee puhelimeensa kesken uniensa heränneenä.

”Nina moi, minä tässä, mitä pitää tehdä, jos joku on sammunut omaan oksennukseensa?” kysyn mahdollisimman nopeasti ja selkeästi. Nyt ei ole aikaa jutella mukavia säästä tai kysellä turhia kuulumisia. Nyt mennään kerrankin suoraan asiaan.

”Mitä sä nyt taas olet mennyt tekemään, Catherine?!” Nina
sanoo ja kuulostaa epäilyttävästi hermostuneelta, lastaan toruvalta äidiltä.

”Miten niin taas?” vastaan vihaisesti. ”Tämä on varmasti vasta toinen kerta mun elämässä, kun mä kysyn sulta neuvoa jossain todellisessa kriisitilanteessa. Sinä sitä vastoin olet ollut muutamassa todella oudossa tilanteessa, jossa mä olen aina…”

”Okei, okei, hyvä on”, Nina huokaa.

”Eli älä nyt esitä mitään turhia lisäkysymyksiä, kerro vain, mitä pitää tehdä, kun tyyppi on sammunut omaan oksennukseensa, okei?” sanon tiukasti ja melkein kuulen, miten Nina huolestuu langan toisessa päässä.

”Tota, hetkinen, siis… öö… ensin katsot, ettei se tukehdu, isket sen kylkiasentoon ja soitat ambulanssin paikalle tai vaikka…”

”Okei, kiitos, Nina”, vastaan nopeasti ja suljen puhelimen. Voin melkein kuvitella Ninan hölmistyneen ilmeen.

Sitten painan hotellihuoneen lankapuhelimesta vastaanoton näppäintä ja pyydän heitä kutsumaan paikalle lääkärin mahdollisimman nopeasti. Vastaanoton mies tuntuu hänkin huolestuvan puhelimessa, mutta lupaa lähettää kotikäyntejä tekevän tutun lääkärin huoneeseemme pikavauhtia.

Nyt minun on siis vain hoidettava Frank kylkiasentoon ja estettävä häntä tukehtumasta kieleensä tai karmean hajuiseen oksennukseensa. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Frank näyttää polvilleen luhistuneenakin valtavalta jättiläiseltä. Yritän asettaa jalat tarkasti oksennuslaatan molemmin puolin ja hengittää samalla suun kautta, etten ala itsekin yökätä. Työnnän kädet Frankin kainaloiden alle, pinnistän voi-mani äärimmilleen ja nostan jättimäistä ruhoa ilmaan niin korkealle kuin pystyn. Yläruumis nousee hiukan käsieni mukana, mutta polvet pysyvät kuin liimaantuneina lattiaan. Raivostuttavaa. Yritän vielä, puuskutan ja hikoilen, mutta lopputulos on entistäkin surkeampi. Tästä ei tule yhtään mitään. Frank on todennäköisesti jo kuollut tai vetää viimeiset henkosensa ennen kuin minkään maailman lääkäri ehtii paikalle häntä pelastamaan.

Juuri samalla hetkellä Frank örähtää ilmoille jonkinlaisen kummallisen kurkkuäänteen kuin merkiksi siitä, ettei tilannetta kuitenkaan ole vielä täysin menetetty. Päätän soittaa vastaanoton kaverin paikalle. Tarvitsen selvästi apua – niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Hetken kuluttua oveen koputetaan ja sisään astuu tumma, Karim-taksikuskia kummasti muistuttava hotellivirkailija, joka melkein pyörtyy nähdessään (ja haistaessaan) edessään levittäytyvän kohtauksen.

”Ma-ma-mademoiselle, mitä täällä on tapahtunut? O-onko monsieur kunnossa?” Karim Kakkonen änkyttää ja tuijottaa maassa kykkivää Frankia naama kalpeana.

”No, sitähän tässä nyt juuri yritetään selvittää. Ainakin hän hengitti vielä minuutti sitten, eli ihan vielä ei tarvitse poliiseja kutsua paikalle. Voitteko ystävällisesti auttaa minua nostamaan hänet sängylle kylkiasentoon?” sanon ja yritän tuijottaa edessäni tärisevää hotellivirkailijaa tiukasti ja vetoa­vasti suoraan silmiin. Nyt olisi tosi kiva, jos joku muukin alkaisi aktiivisesti toimia tilanteen pelastamiseksi eikä vain kauhistelisi.

”Ky-ky-kyllä… kai”, Karimin sukulaispoika vastaa eikä tee elettäkään tarttuakseen Frankin hervottomaan ruumiiseen.

”Tartu häntä kainaloista ja nosta sitten niin korkealle kuin pystyt. Minä yritän samalla kiskoa jalat ylös maasta. Yhdessä heitämme hänet sängylle, okei?” sanon ja asetan miehen kädet määrätietoisesti Frankin käsivarsien alle. ”N-Y-T, NYT!” huudan ja kiskaisemme ähkäisten saksalaisen jättiläisen ylös maasta.

”Hyvä, hyvä! Tämä toimii!” hihkaisen ja alan hivuttaa Frankin löysiä jalkoja kohti sänkyä.

Olemme juuri saamassa Frankia sängylle turvalliseen kylkiasentoon, kun ovi aukeaa ja sisään paukkaa hermostuneesti kovalla äänellä huutava kotikäyntilääkäri.

”Mitäs täällä oikein puuhaillaan?!” hän sanoo lähes kiljuen ja melkein kompastuu oven vieressä pyörivään matkalaukkuuni.

Virkailijakantoapurini säpsähtää, päästää irti Frankin yläruumiista, minkä seurauksena se valahtaa löysänä takaisin lattialle ja suoraan pahimpaan oksennuslammikkoon. Yäk, yäk, yäk.

”No voi yrjö! Etkö sä nyt yhtä yläkroppaa osaa sängyssä pitää”,  ärähdän ja yritän turhaan pidellä Frankin jalkoja poissa lattialta.

”A-A-Anteeksi!” Karim Kakkonen – joka todennäköisesti onkin vähintään Karim-ystävämme pikkuserkku tai kummin kaima – änkyttää ja liimautuu kiinni takanaan olevaan seinään, mahdollisimman kauas oksennuksessa kieriskelevästä Frankista.

”Mitä te oikein olette tälle miesraukalle tehneet?!” lääkäri huutaa lähes suoraan korvaani – hän tarvitsisi todennäköisesti itsekin muutaman kotikäynnin korvalääkärikollegaltaan, mies on selvästi puolikuuro.

”No ei yhtään mitään, mehän tässä nimenomaan yritämme auttaa häntä!” minä älähdän ärsyyntyneenä ja täysin kyllästyneenä niin avuttomaan Karimin pikkuserkkuun kuin yrjö-Frankiin ja vieressäni kiljuvaan lääkäriinkin.

”Mademoiselle on yksin vastuussa koko tilanteesta, minun tullessani monsieur oli jo tässä tilassa”, pikkuserkku sanoo nopeasti kuin kaveristaan vasikoiva pikkupoika.

Tilanne alkaa vaatia jo todellisia zen-munkin kärsivällisyystaitoja. Suljen hetkeksi silmäni ja yritän hengittää mahdollisimman syvään lyömättä tai haukkumatta ketään pataluhaksi.

”No voi helvetti! Eikö joku nyt voi nostaa tätä äijää tähän sängylle ja varmistaa, ettei se ole jo kuollut – esimerkiksi nauruun tässä tätä meidän sähläilyä seuratessaan!” huudan ja tällä kertaa lääkärikin tuntuu kuulevan, mitä sanon.

Hän tarttuu Frankia kainaloiden alta ja heilauttaa tämän kerralla sängylle tyylipuhtaaseen kylkiasentoon ja kiskaisee heti
perään Frankin kielenkin ammattitaitoisesti suusta ulos.

”No niin”, hän sanoo, kurkistaa sisään Frankin suuhun ja liukastuu samalla lattialla edelleen lojuvaan oksennukseen. ”Au, au auts!” hän huutaa ja on selvästi satuttanut häntäluunsa kipeästi. Kohta me olemme varmasti kaikki lääkärihoidon tarpeessa.

Kohtaus on kuin suoraan jostain Chaplinin elokuvasta. Ellen olisi yksi tilanteen päänäyttelijöistä, voisin ehkä purskahtaa nauruun. Mutta valitettavasti minulle on valittu päärooli illan farssi-komedian huippunäytöksestä.

”Hupsista keikkaa!” lääkäri huutaa, ottaa tukea vierellään vaarallisesti huojuvasta vanhasta yöpöydästä ja nousee takaisin ylös. Tämä hotellihuone ei varmasti koskaan ole nähnyt näin paljon hurjaa toimintaa yhtenä iltana. Tai mistä minä mitään tiedän. Ollaanhan nyt kuitenkin Pariisissa…

”Voisitteko puhdistaa lattian?!” häntäluuvammainen lääkäri karjuu ja katsoo jostain kumman syystä suoraan minuun.

Minä siirrän katseeni suoraan Karimin pikkuserkkuun ja nyökkään häntä hakemaan siivousvälineet mahdollisimman nopeasti paikalle. Hän katsoo minua silmät laajenneina eikä taaskaan tee elettäkään toimiakseen, vaikka juuri hän on ainoa meistä, joka kuuluu tämän kummallisen hotellin varsinaiseen henkilökuntaan.

”No jo on hemmetti! Ja sitä paitsi koko tämä kohtaus on
todennäköisesti juuri Karimin ravintolavinkin syytä. Se Frankin syömä viinikukko oli ihan varmasti jotain vanhentunutta lihaa, joka saisi vahvavatsaisimman merimiehenkin viettämään koko yön pää vessanpöntössä”, mumisen ja lähden sitten kaikesta huolimatta käytävälle etsimään siivouskomeroa.

Tästä hotelliyöstä en todellakaan aio maksaa pennin pyörylää. En Karimille enkä kenellekään hänen sukunsa edustajalle. Ja minä kun luulin vielä hetki sitten saavani vihdoin aitoa eurooppalaista hotelliseksiä keskellä Pariisin lämmintä yötä! Heh heh. Todella hupaisaa. Melkein naurattaisi, ellei oksettaisi niin paljon.

Käytävällä olevien muiden huoneiden ovet alkavat avautua karjuvan lääkärimme ja muun rymyämisemme ansiosta. Toivotan kaikille kuikuilijoille hyvää yötä ja pyydän heitä palaamaan
takaisin uniensa pariin, täällä ei nimittäin ole mitään erityistä nähtävää. Silti huomaan muutaman silmäparin seuraavan ovenraoista edelleen hyvinkin tarkasti, kuinka kiskon käytävän päässä olevan siivouskomeron oven auki ja nappaan mukaan mopin, muoviämpärin, kasan rättejä ja pari kirkkaanväristä pesuainepulloa. Vilkutan ihailijoilleni pirteästi ja juoksen takaisin pahan onnen huoneeseen numero 302.

”Kiitos, mademoiselle, voitte nyt pyyhkiä ja puhdistaa lattian!” lääkäri huutaa heti minut ja moppini nähdessään. Ilmeisesti hän kuuluu siihen kivikautiseen koulukuntaan, jonka mukaan siivoaminen on automaattisesti naisten hommia. Tekisi mieli alkaa vaatia häntä välittömästi lähtemään hakkaamaan puita läheiseen puistoon, tappamaan citykaneja paljain käsin tai suorittamaan jotain muuta vastaavaa miehille kuin luonnostaan kuuluvaa toimintaa.

Nyt ei kuitenkaan taida olla oikea hetki alkaa lukea feminististä julistusta hotellihuoneessani riehuville, toinen toistaan kummallisemmille mieshenkilöille, joten vedän vain syvään henkeä suun kautta ja alan vähin äänin mopata Frankin kuvottavaa laattaa lattialta. Voin sitten aloittaa tästä hyvästä siivousselibaatin vaikka heti huomenna.

”Mikä nimenne on?!” lääkäri huutaa samaan aikaan Frankille ja epäilee tämän menettäneen muistinsa, kun ei heti saa vastausta
kiperään kysymykseen.

”Hän on saksalainen, hän ei puhu ranskaa”, huudan kuuron lääkärin korvaan.

”Vai niin, hmmm… tilanne on siis vakavampi kuin kuvittelinkaan, minä en nimittäin puhu saksaa”, vastaa lääkäri otsa kurtussa ja näyttää siltä kuin aikoisi jättää pelastusoperaation kesken vain puutteellisen kielitaitonsa takia.

”Frank!” sanon Frankille ja taputan häntä kevyesti poskelle.

Kuin ihmeen kautta Frank tuntuu virkoavan ja avaa silmänsä.

”Mi-mitä?” hän sanoo englanniksi ja tuijottaa minua ihmeissään. Silmät näyttävät sameilta, mutta ainakin hän on hengissä.

”Kysy häneltä mikä vuosi nyt on”, lääkäri huutaa vierestäni.

”Mikä vuosi nyt on, Frank?” teen työtä käskettyä, vaikka arvelen Frankin muistin olevan täysin kunnossa – ainakin mitä nyt viimeiseen vuoteen tulee, viimeisistä tunneista en menisi niinkään takuuseen.

”Tiikerin vuosi”, Frank sanoo ja virnistää minulle ja lääkärille.

”Mitä hän sanoi?!” lääkäri karjuu, ja nyt minuakin alkaa todella naurattaa. ”Tilanne on todella vakava, jos potilas ei muista vuosilukua tai Ranskan tasavallan presidentin nimeä!” tohtori jatkaa entistäkin huolestuneemman näköisenä, mutta minä en saa enää nauruani millään loppumaan.

”Oletko kunnossa, Frank?” kysyn hetken kuluttua hihitykseni lomasta.

”Määrään hänelle pahoinvoinnin estävää lääkitystä sekä erittäin tehokasta päänsärkylääkettä. Kaksi tablettia nyt ja yksi tabletti tarvittaessa, jos alkaa oksettaa tai päätä jomottaa”, lääkäri määrää ja kirjoittaa punainen kynä sauhuten reseptiä pieneen taskulehtiöönsä.

”Päätä särkee ja vähän heikottaa”, Frank vastaa hiljaa.

”Ai niin… Kuka on Ranskan tasavallan presidentti?” kysyn sitten vielä virnistäen.

”Mitä? Öö… no, se hermostunut pieni mies, jolla on korkeammat korot kuin ilmeettömällä mallivaimollaan”, Frank sanoo, ja minä ilmoitan lääkärille tilanteen olevan vihdoin täydessä hallinnassa.

Kun karjuva lääkäri ja edelleen kauhusta värisevä Karim Kakkonen ovat vihdoin poistuneet, lattia kiiltää jälleen puhtaana ja tuoksuu kummalliselta kukkaispesuaineelta. Frank on saanut lääkkeensä ja nukkunut vieressäni sikeästi jo jonkin aikaa. Minuakin väsyttää, torkun vähän, mutten uskalla jättää Frankia kokonaan yksin, ties mistä tilasta löydän hänet, jos päästän hänet silmistäni.

Piip piip piip piip. Kännykkäni alkaa piipittää laukussani uuden tekstiviestin merkiksi. Frank nukkuu niin sikeästi, ettei reagoi
ärsyttävään ääneen mitenkään.

Kaivan kännykän esiin laukustani ja huomaan saaneeni tekstiviestin tuntemattomasta numerosta sekä yhden puhelun, jota en ilmeisesti ole oksennuskarusellin keskellä kuullut.

Puhelu on Philippeltä, ja soittoaika on 01.56. Mitään viestiä hän ei ole jättänyt, mutta jo se, että Philippe soittaa riidan jälkeen, on häneltä käsittämättömän suuri saavutus. Yleensä olisin tässä vaiheessa jo kauan sitten näppäillyt hänen numeronsa puhelimeen ja olisin täyttä häkää pyytelemässä anteeksi aikaisempaa typerää käytöstäni. Mutta nyt sellainen ei jotenkin tule edes mieleen. Tämä on ensimmäinen kerta Philippen kanssa, kun minun ei tee mieli pyydellä anteeksi, kun en edes ole tehnyt mitään väärää.

Olen liian monta kertaa käyttänyt hänen kanssaan anteeksi-
sanaa jonkinlaisena laastarina, jolla olen voinut hoitaa kuntoon myös toisen aiheuttamat haavat. Ehkä minun olisi korkea aika palata sanan alkuperäiseen käyttöön ja pyytää anteeksi vain silloin, kun siihen on jokin järkevä syy – jos olen esimerkiksi tehnyt jotain väärää. Nyt sellaista syytä ei ole, joten päätän jättää Philippen rauhaan. Jos hänellä on jotain tärkeää asiaa, hän voi soittaa uudestaan. Tai jopa jättää viestin.

”Krohsytsyphhh”, sanoo Frank vieressäni unissaan. Hän on selvästi asiasta täysin samaa mieltä.

Tunnen itseni yhtäkkiä todelliseksi voittajaksi.

Sitten näppäilen esiin tuntemattomasta ranskalaisesta numerosta tulleen tekstiviestin. Se on ilmoitus matkanjärjestäjältäni.

”Itsestämme riippumattomasta force majeure -syystä johtuen olemme joutuneet peruuttamaan kaikki charter-lentomme Turkkiin seuraavilta kolmelta päivältä. Voitte tiedustella lisätietoja mahdollisia korvausvaatimuksianne varten toimistostamme heti huomenna. Ystävällisesti, Les Sunny Travels France.”

Huomaan huokaavaani syvään. Kuin suuri paino olisi yhtäkkiä nostettu niskastani. Tilanteeni on ensimmäistä kertaa pitkään
aikaan täysin selvä. Olen Pariisissa eikä minulla ole kiire yhtään
mihinkään. Voisin nousta nyt heti sängystä, napata matkalaukun mukaani, kävellä ulos hotellista ja jatkaa matkaani juuri sinne, minne nenä näyttää. Pian kummallinen Frank ja seikkailumme Pariisin lentokentällä ja hotellissa olisivat pelkkä hämärä, huvittava muisto.

”Huonoja uutisia?” Frankin ääni kuuluu yhtäkkiä vierestäni. Hän on herännyt ja näyttää kal­pealta, mutta silmissä on onneksi jo aitoja elonmerkkejä.

”Mun lennot on peruutettu. Ja samalla koko loma. Ei ole mitään järkeä lähteä Istanbuliin vain pariksi päiväksi”, sanon hiljaa.

”No se on ikävämpi juttu se”, Frank vastaa.

”Eli aika hyviä uutisia itse asiassa”, lisään sitten ja naurahdan.

”Minähän sanoin, että tämä tuhka oli minulle selvä merkki. Tiesin, etten oikeasti halunnut edes lähteä sille typerälle lomalle.”

”Okei, no hyvä juttu sitten.”

Tuijotamme molemmat hetken hotellihuoneen vastakkaisen seinän ruskeankukikasta tapettia.

”Ja kiitos vielä, että pelastit minut oksennustukehtumiselta. Moni matalamoraalisempi neitokainen olisi ottanut samassa tilanteessa aika nopeasti jalat alleen”, Frank sanoo sitten rauhallisesti.

”Eipä kestä”, vastaan yhtä rauhallisesti ja tartun jostain syystä Frankia kädestä. Ei mitään hajua, miksi. Se vain tuntuu jotenkin kuuluvan tähän tilanteeseen. On sitä paitsi varmasti täysin turha jatkaa jonkinlaisen hienon etäisyyden pitämistä, kun on juuri nähnyt toisen heiluvan hervottomana omassa oksennuksessaan. Ja nyt tuntuu vain kivalta, etten ole ihan yksin uuden tilanteeni kanssa.

”Mä en soittanut Philippelle”, sanon sitten kuin se olisi dramaattinenkin tunnustus.

”Jaaha, vai niin”, Frank sanoo, enkä ole varma kuulenko hänen äänessään pienen huvittuneen hymähdyksen vai en.

”Mä en vaan jaksa enää. Mä haluan luovuttaa”, sanon hiljaa ja painan pään Frankin olkapäälle.

”Tiedän tunteen”, hän sanoo ja painaa silmät takaisin kiinni.

Aamuaurinko kurkkii hotelli­huoneen rumien verhojen takaa sänkyymme. Silmät tuntuvat turvonneilta, ja kieli tarttuu ikävästi kuivan suun seinämiin. Hetken joudun oikeasti miettimään, missä olen, mutta muistini palaa hetkessä, kun näen Frankin seisovan täydessä liikemiessotisovassaan ikkunan edessä kännykkä korvallaan.

”Aivan, hyvä on. Kiitos tiedoista, näkemiin”, hän sanoo luuriin ja sulkee sitten puhelimen.

”Huomenta, Sunshine! Toivottavasti nukuit hyvin”, hän jatkaa kääntäen katseensa minuun.

Tunnen itseni homssuiseksi Frankin siistin olemuksen rinnalla.

”Joo, ihan hyvin joo, kiitos”, vastaan ja yritän suoristella pörröttyneitä hiuksiani.

Miten tällaisessa tilanteessa on tarkoitus käyttäytyä? Olo on yhtäkkiä kumman hämmentynyt.

”Koneeni Helsinkiin lähtee viiden tunnin kuluttua”, Frank lisää sitten ehkä ihan hiukkasen surullisesti. Tai ehkä minä vain kuvittelen. Frankin kaltainen liikemieshän on varmasti vain huojentunut päästessään tästä kaaoksesta takaisin tuttuun bisnesmaailmaansa takomaan lisää rahaa.

”Vai niin, no sehän on hyvä juttu”, vastaan mahdollisimman reippaasti.

”Joo, niin on”, Frank vastaa ja alkaa suoristella kravattiaan. ”Että tuota… minä voin kyllä maksaa tämän hotelliyön. Aiheutinhan minä sinulle kuitenkin rauhallisten yöunien sijasta lähinnä pelkkää stressiä ja siivousharjoituksia… Ja sitä paitsi saan joka tapauksessa kaikki kulut työnantajaltani takaisin”, hän jatkaa.

”Kiva, kiitos, ihan hauska yöhän tästä loppujen lopuksi tuli”, valehtelen sujuvasti.

Frank hymyilee minulle ensimmäistä kertaa aidon tuntuisesti. Ja alkaa sitten keräillä tavaroitaan hermostuneesti kokoon.

”Oli  kiva tavata”, sanon ja nousen vaivalloisesti ylös sängystä.

”Joo, niin oli”, Frank vastaa ja iskee kylpyhuoneesta nappaamansa shampoon ja saippuan tottuneesti taskuunsa.

”Keräätkö sä hotellin saip­­­puoita vai?” kysyn naurahtaen.

”Miten niin? Ai… ei kun ajattelin vain, että nyt tuntuu siltä, ettei
enää koskaan voi matkustaessa olla liian hyvin varautunut mahdollisiin hätätilanteisiin”, Frank vastaa nauraen.

”Joo, siltä tosiaan tuntuu”, sanon ja alan nostaa matkalaukkuani ylös lattialta.

”Sinun ei tarvitse vielä lähteä mihinkään, Catherine. Voit hyvin jäädä aamupalalle. Check out on vasta puolenpäivän maissa.”

”No… aamiainen kieltämättä maistuisi”, sanon ja lasken matkalaukun takaisin maahan. ”Kiitos.”

”Eipä kestä. Joo, okei, no… ei kai sitten muuta kuin hyvää jatkoa”, Frank sanoo ja saa kummallisen kuristuksen tarttumaan kurkkuuni.

Mistä ihmeestä se oikein johtuu? Pelkäänkö jääväni yksin
omien päätösteni kanssa vai haluaisinko sittenkin oikeasti lähteä
lomailemaan Suomeen – siellä ei tarvitsisi varoa auringonpistoksia tai ihon palamista. Vai onko kysymys jostain muusta vieläkin älyttömämmästä?

”Joo… hyvää jatkoa sullekin. Toivottavasti se sun tärkeä bisnesdiili menee putkeen ja susta tulee todella rikas ja onnellinen”, sanon muka vitsikkäästi, mutta kuulostankin aivan liian surulliselta.

”Kiitos, joo toivotaan niin. Törmätään toivottavasti taas joskus, kun taivaalta sataa tuhkaa”, Frank sanoo ja kävelee ovesta ulos.

”Hei hei”, kuiskaan ja alan salaa itkeä heti, kun hän on sulkenut oven takanaan.

Itku johtuu varmasti vain käsittämättömästä tuhkapilvien, sämpylänmetsästyksen, valtavan alkoholimäärän, kummallisen
kalakeiton ja oksennuskatastrofien aiheuttamasta tappavasta
väsymyksestä. Ja Philippestä. Ja siitä, että tajuan vihdoin, etten mitenkään voi enää elää hänen kanssaan. Ja mennä Istanbuliin juomaan neonvärisiä cocktaileja hänen kanssaan ja esittämään, että kaikki on hyvin ja että olen onnellinen, kun en vain ole.

Kyyneleet tuntuvat kuumilta katkonaisen yön pöhöttämillä poskilla. Tunnen oloni äärettömän yksinäiseksi. Tulivuori on pyyhkinyt tulisella tuhkallaan koko entisen elämäni pelkäksi muistoksi takaraivoon ja valokuviksi tietokoneen ruudulle. Tänä aamuna taivaalla on kuitenkin jo vähemmän tuhkaa ja minun uusi elämäni voi vihdoin alkaa. Loppuelämäni ensimmäinen päivä on aurinkoinen, ja siihen kuuluu hotelli­aamiainen. Ehkä tämä ei lopulta olekaan niin surullista.

Pesen nopeasti väsyneet kasvoni kylpyhuoneessa, käyn suihkussa
ja kaivan matkalaukusta esiin meikkilaukun ja puhtaat vaatteet. Meikkaan itselleni kasvoja pitkään ja hartaasti, laitan silmiin reilusti ripsiväriä ja luomille turkoosia luomiväriä, joka korostaa kivasti ruskeita silmiä. Kuivaan hiukset kuohkeiksi ja suihkutan päälle kevyen kerroksen kiiltoa korostavaa hiuslakkaa. Vedän ylleni farkut ja ihanan raikkaalta pyykinpesuaineelta tuoksuvan kevyen, siniraitaisen t-paidan.

Tuntuu mahtavalta olla pitkästä aikaa puhdas ja ihmisen näköinen. Lopulta loppuelämäni näyttääkin alkavan paremmin kuin hyvin. Suljen hotellihuoneen numero 302 oven takanani ja päätän lähteä rohkeasti kohti uutta tulevaisuuttani – ja hotellin maukasta aamupalaa.

Olen juuri raahaamassa matkalaukkua sisään hotellin hissiin, kun Nina soittaa kännykkääni.

”Oletko sä hengissä siellä vielä? Mikset sä vastaa puhelimeen?”
Nina sanoo hengästyneesti.

”Miten niin?”

”Mä olen yrittänyt soittaa sulle tänä aamuna jo ainakin kolme kertaa! Mä jo pelkäsin, että säkin olit tukehtunut sinne omaan oksennukseesi!” Nina sanoo melkein vihaisesti.

”Sori”, vastaan ja muistan samalla, että olin jättänyt puhelimen äänettömälle luettuani tekstiviestini.

”No?”

”No, mitä no?”

”No oletko sä hengissä vielä?”

”No en, mitä sä oikein kuvittelet?”

”Lopeta, Catherine, mä olin oikeesti huolissani susta”, Nina puuskahtaa typerälle sanailulleni.

”Voi Nina, kiitos huolen­pidostasi”, sanon sitten yhtäkkiä liikuttuen ja alan taas melkein itkeä. Pakko yrittää saada jotain ryhtiä tähän tai tämä naurettava tunteilu riistäytyy kohta kokonaan käsistä. ”Kaikki on ihan ok täällä, oksennukset on siivottu, ja saksalainen liikemies on jo matkalla kohti omaa lentokonettaan ja huipputärkeää elämäänsä. Eikä kukaan edes tukehtunut.”

”Miksi sä sitten kuulostat samalta kuin silloin kun sun
lemmikkihamsteri Keanu kuoli kymmenen vuotta sitten?” Nina kysyy.

”Enkä kuulosta!” yritän vastustella, vaikka tiedän Ninan olevan oikeassa. Ääneni kuulosti juuri samanlaiselta piipitykseltä Keanun hautajaisissa, kun luin muisto­puhetta hiekkakasan äärellä.

”No kun… mun lennot on peruttu. Mä en pääse Istanbuliin nyt ollenkaan. Ja Philippe yritti soittaa mulle meidän riidan jälkeen enkä mä soittanutkaan takaisin”, sanon hetken hiljaisuuden jälkeen.

”No etkö sä juuri sitä halunnutkin?” Nina kysyy.

”Niin kai…”

”Missä se saku nyt on? Kadutko sä nyt jotain teidän kuumia seksihetkiä vai mistä on kysymys?”

”Äh, ei siitä mitään tullut, äijä päätti sekstailun sijasta keskittyä tällä kertaa ihan vaan perinteiseen oksentamiseen”, naurahdan,
vaikka oksennusjutut eivät oikeasti enää jaksa naurattaa.

”Ja sekö sua nyt ottaa päähän?” Nina jatkaa tenttaamistaan.

”Äh, anna olla, Nina, en mä tiedä itsekään, mikä mua vaivaa”, huokaan sitten. ”Mä soitan sulle, kun olen päässyt takaisin kotiin, jooko?”

”Okei, mutta älä nyt liikaa ala masennella, meillähän on koko
kesä tässä vielä edessä. Ja sitä paitsi me ollaan nuoria ja hurjia ja superälykkäitä”, Nina sanoo ja lähettää minulle lentosuukon
puhelimen kautta.

”Joo, niin kai”, vastaan hiljaa.

Suljen puhelimen ja painan hissin mustaa nappulaa, johon on punaisella maalilla painettu numero nolla. Hissi laskeutuu
naristen hotellin ala-aulaan. Karimin pikkuserkun työvuoro on
näköjään päättynyt, ja tiskin takana häärii jälleen uusi Karimin
kaksoisolento.

”Bonjour, mademoiselle, aamiainen tarjoillaan ruokasalissa”, hän ilmoittaa minulle hymyillen ja osoittaa vastaanoton vieressä
olevaa ruokasalin ovea.

Astun punaista matka­­laukkuani kiskoen sisään ruokasaliin, joka on yhtäkkiä tupaten täynnä ihmisiä. Missä nämä kaikki tyypit ovat oikein piileskelleet? Ja minä kun luulin, että hotelli oli pieni ja rauhallinen. Tai ehkä tämä onkin kaikkien lähiseudun turistien tuntema edullinen aamiaispaikka…

Yhtäkkiä ajatus hotelliaamiaisesta toisiaan tönivien turistien keskellä ei tunnukaan enää lainkaan houkuttelevalta. Tarvitsen nyt juuri jotain ihan muuta kuin lisää melua ja kaaosta yksinäisyyteni ympärille. Seison hetken ruokasalin ovella ja käännyn sitten hitaasti mutta määrätietoisesti pois. Minä aion syödä loppuelämäni ensimmäisen aamiaisen jossain aivan muualla. Ja jossain aivan toisessa seurassa. Päätös on yhtäkkiä mielessäni kirkas kuin ulkona säihkyvä auringonpaiste.
Kävelen ulos hotellista ja rullaan matkalaukkuni lähimmän taksitolpan luokse. Aamuauringossa torkkuva taksikuski herää, kun koputan hänen ikkunaansa.

”Minne matka, mademoiselle?” hän kysyy, nousee ulos autostaan ja tarttuu punaiseen matkalaukkuuni.

”Charles de Gaullen lento­kentälle, kiitos”, vastaan ja kipuan tyytyväisenä auton takapenkille.

”Selvä pyy”, mies sanoo, painaa takakontin kiinni ja kiipeää takaisin ohjauspyöränsä taakse.

Katson ikkunan takana avautuvaa kesäistä Pariisia ja sen aamukiireisiä ihmisiä. Puut vihertävät jo kauniisti, eikä kukaan ohikulkijoista tiedä, mitä minun elämässäni juuri nyt tapahtuu. Enkä minäkään tietenkään tiedä, mitä suuria kriisejä ja päätöksiä heistä jokainen mielessään juuri tänä aamuna pyörittelee.

Taksikuski käynnistää auton ja kääntää radion päälle. Julien Doré laulaa taustalla kummallista kappalettaan Les figures imposées –
Pakolliset kuviot. Mietin, mitkä pakolliset kuviot minua itseäni
tänään odottavat. Eropuhelu Philippelle? Vuolas itsesääli-itku
puhelun jälkeen? Suklaan ja jäätelön syöminen yksinäisyyteen ja suruun? Pitkä itkupuhelu Ninalle? Katumusta ja lisää suklaata? Tai ehkä sittenkin jotain ihan muuta…

”Tiedätte kai, että monet lennot on tänään Charles de Gaullelta
peruutettu, mademoiselle? Jonkin suomalaisen tulivuoren purkauksen takia, taivaalla on kuulemma paljon tuhkaa ja lentäminen on todella vaarallista”, taksikuski
sanoo ja vilkaisee hymyilevää naamaani takapeilistä.

”Tiedän kyllä, kiitos. Mutta minä en olekaan tänään lähdössä minnekään. Minulla on vain lentokentällä eräs tärkeä tapaaminen”, sanon ja hymyilen edelleen typerästi.

Sinisellä taivaalla näkyy vain muutama poutapilvi. Ne ovat vitivalkoisia, elämäni muuttaneesta tuhkasta ei juuri nyt näy taivaalla merkkiäkään.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.