Catherine ja Frank ovat päätyneet pariisilaisen hotellihuoneen sänkyyn. Yhtäkkiä Catherine herää painajaismaiseen tilanteeseen: Frank näyttää elottomalta.

Catherine 19. kesäkuuta klo 0.46

Mitä tapahtuu?! huudan ääneen. Olen herännyt säpsähtäen pariisilaisen hotellihuoneen sängystä tukka sekaisin ja henki vanhalta viinalta lemuten.

”Voi kuoleman yrjö mikä haju!” jatkan ääneen ajattelemistani.

Koko huone haisee halvalta punaviiniltä ja oksennukselta, mutta karmeinta tilanteessa ei kuitenkaan ole haju vaan edessäni aukeava kammottava näky.

Frank makaa polvilleen lyyhistyneenä lemuavan ja yököttävän punertavan oksennuslammikon keskellä täysin liikkumatta. Ei, ei, ei. Tämä ei voi olla totta. Mitä on tapahtunut? Kuinka kauan olen  nukkunut? Ja mitä sillä aikaa on ehtinyt sattua?

”Frank! Herää! FRANK! HERÄÄ!” huudan ja tökin Frankin hervotonta ruumista sormellani.

Mitään ei tapahdu. Tämä ei voi olla todellista. Ensin järjestän koko Euroopan lentoliikenteen kaaokseen ja sitten tapan saksalaisen liikemiehen omaan oksennukseensa! Mahtavaa, Catherine, jatka samaan malliin! Minun on ehdottomasti lopetettava kaikenlainen matkustaminen. Jos selviydyn
tästä kriisistä, lupaan, etten enää koskaan poistu Toulousesta mihinkään. Koko tämä karmea päivä on ollut selvä merkki siitä, että minun on todellakin tarkoitus viettää loppuelämäni tiukasti kotikaupunkini kehätien sisäpuolella.

Mutta sitä ennen minun on selviydyttävä tästä hetkestä. Haloo! Kuuleeko Catherinen ajattelukeskus, nyt olisi hyvä herätyksen paikka! Mitä tällaisessa tilanteessa tehdään? Miten liikemiehiä pelastetaan oksennuslammikoista?

Tökkään Frankia vielä kerran ja nipistän häntä korvanlehdestä niin tiukasti kuin uskallan.

Ei edelleenkään mitään reaktiota. Pakko soittaa apua. Mutta mistä? Ninan nimi välähtää ensimmäisenä mieleen, mutta kuulostaa kyllä todella naurettavalta vaihtoehdolta. Miten Nina muka voisi satojen kilometrien päästä auttaa minua tässä akuutissa oksennustilanteessa? Huomaan silti näppäileväni hänen numeronsa kännykkääni salamannopeasti.

”Catherine, mitä hemmettiä?” Nina murisee puhelimeensa kesken uniensa heränneenä.

”Nina moi, minä tässä, mitä pitää tehdä, jos joku on sammunut omaan oksennukseensa?” kysyn mahdollisimman nopeasti ja selkeästi. Nyt ei ole aikaa jutella mukavia säästä tai kysellä turhia kuulumisia. Nyt mennään kerrankin suoraan asiaan.

”Mitä sä nyt taas olet mennyt tekemään, Catherine?!” Nina
sanoo ja kuulostaa epäilyttävästi hermostuneelta, lastaan toruvalta äidiltä.

”Miten niin taas?” vastaan vihaisesti. ”Tämä on varmasti vasta toinen kerta mun elämässä, kun mä kysyn sulta neuvoa jossain todellisessa kriisitilanteessa. Sinä sitä vastoin olet ollut muutamassa todella oudossa tilanteessa, jossa mä olen aina…”

”Okei, okei, hyvä on”, Nina huokaa.

”Eli älä nyt esitä mitään turhia lisäkysymyksiä, kerro vain, mitä pitää tehdä, kun tyyppi on sammunut omaan oksennukseensa, okei?” sanon tiukasti ja melkein kuulen, miten Nina huolestuu langan toisessa päässä.

”Tota, hetkinen, siis… öö… ensin katsot, ettei se tukehdu, isket sen kylkiasentoon ja soitat ambulanssin paikalle tai vaikka…”

”Okei, kiitos, Nina”, vastaan nopeasti ja suljen puhelimen. Voin melkein kuvitella Ninan hölmistyneen ilmeen.

Sitten painan hotellihuoneen lankapuhelimesta vastaanoton näppäintä ja pyydän heitä kutsumaan paikalle lääkärin mahdollisimman nopeasti. Vastaanoton mies tuntuu hänkin huolestuvan puhelimessa, mutta lupaa lähettää kotikäyntejä tekevän tutun lääkärin huoneeseemme pikavauhtia.

Nyt minun on siis vain hoidettava Frank kylkiasentoon ja estettävä häntä tukehtumasta kieleensä tai karmean hajuiseen oksennukseensa. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Frank näyttää polvilleen luhistuneenakin valtavalta jättiläiseltä. Yritän asettaa jalat tarkasti oksennuslaatan molemmin puolin ja hengittää samalla suun kautta, etten ala itsekin yökätä. Työnnän kädet Frankin kainaloiden alle, pinnistän voi-mani äärimmilleen ja nostan jättimäistä ruhoa ilmaan niin korkealle kuin pystyn. Yläruumis nousee hiukan käsieni mukana, mutta polvet pysyvät kuin liimaantuneina lattiaan. Raivostuttavaa. Yritän vielä, puuskutan ja hikoilen, mutta lopputulos on entistäkin surkeampi. Tästä ei tule yhtään mitään. Frank on todennäköisesti jo kuollut tai vetää viimeiset henkosensa ennen kuin minkään maailman lääkäri ehtii paikalle häntä pelastamaan.

Juuri samalla hetkellä Frank örähtää ilmoille jonkinlaisen kummallisen kurkkuäänteen kuin merkiksi siitä, ettei tilannetta kuitenkaan ole vielä täysin menetetty. Päätän soittaa vastaanoton kaverin paikalle. Tarvitsen selvästi apua – niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Hetken kuluttua oveen koputetaan ja sisään astuu tumma, Karim-taksikuskia kummasti muistuttava hotellivirkailija, joka melkein pyörtyy nähdessään (ja haistaessaan) edessään levittäytyvän kohtauksen.

”Ma-ma-mademoiselle, mitä täällä on tapahtunut? O-onko monsieur kunnossa?” Karim Kakkonen änkyttää ja tuijottaa maassa kykkivää Frankia naama kalpeana.

”No, sitähän tässä nyt juuri yritetään selvittää. Ainakin hän hengitti vielä minuutti sitten, eli ihan vielä ei tarvitse poliiseja kutsua paikalle. Voitteko ystävällisesti auttaa minua nostamaan hänet sängylle kylkiasentoon?” sanon ja yritän tuijottaa edessäni tärisevää hotellivirkailijaa tiukasti ja vetoa­vasti suoraan silmiin. Nyt olisi tosi kiva, jos joku muukin alkaisi aktiivisesti toimia tilanteen pelastamiseksi eikä vain kauhistelisi.

”Ky-ky-kyllä… kai”, Karimin sukulaispoika vastaa eikä tee elettäkään tarttuakseen Frankin hervottomaan ruumiiseen.

”Tartu häntä kainaloista ja nosta sitten niin korkealle kuin pystyt. Minä yritän samalla kiskoa jalat ylös maasta. Yhdessä heitämme hänet sängylle, okei?” sanon ja asetan miehen kädet määrätietoisesti Frankin käsivarsien alle. ”N-Y-T, NYT!” huudan ja kiskaisemme ähkäisten saksalaisen jättiläisen ylös maasta.

”Hyvä, hyvä! Tämä toimii!” hihkaisen ja alan hivuttaa Frankin löysiä jalkoja kohti sänkyä.

Olemme juuri saamassa Frankia sängylle turvalliseen kylkiasentoon, kun ovi aukeaa ja sisään paukkaa hermostuneesti kovalla äänellä huutava kotikäyntilääkäri.

”Mitäs täällä oikein puuhaillaan?!” hän sanoo lähes kiljuen ja melkein kompastuu oven vieressä pyörivään matkalaukkuuni.

Virkailijakantoapurini säpsähtää, päästää irti Frankin yläruumiista, minkä seurauksena se valahtaa löysänä takaisin lattialle ja suoraan pahimpaan oksennuslammikkoon. Yäk, yäk, yäk.

”No voi yrjö! Etkö sä nyt yhtä yläkroppaa osaa sängyssä pitää”,  ärähdän ja yritän turhaan pidellä Frankin jalkoja poissa lattialta.

”A-A-Anteeksi!” Karim Kakkonen – joka todennäköisesti onkin vähintään Karim-ystävämme pikkuserkku tai kummin kaima – änkyttää ja liimautuu kiinni takanaan olevaan seinään, mahdollisimman kauas oksennuksessa kieriskelevästä Frankista.

”Mitä te oikein olette tälle miesraukalle tehneet?!” lääkäri huutaa lähes suoraan korvaani – hän tarvitsisi todennäköisesti itsekin muutaman kotikäynnin korvalääkärikollegaltaan, mies on selvästi puolikuuro.

”No ei yhtään mitään, mehän tässä nimenomaan yritämme auttaa häntä!” minä älähdän ärsyyntyneenä ja täysin kyllästyneenä niin avuttomaan Karimin pikkuserkkuun kuin yrjö-Frankiin ja vieressäni kiljuvaan lääkäriinkin.

”Mademoiselle on yksin vastuussa koko tilanteesta, minun tullessani monsieur oli jo tässä tilassa”, pikkuserkku sanoo nopeasti kuin kaveristaan vasikoiva pikkupoika.

Tilanne alkaa vaatia jo todellisia zen-munkin kärsivällisyystaitoja. Suljen hetkeksi silmäni ja yritän hengittää mahdollisimman syvään lyömättä tai haukkumatta ketään pataluhaksi.

”No voi helvetti! Eikö joku nyt voi nostaa tätä äijää tähän sängylle ja varmistaa, ettei se ole jo kuollut – esimerkiksi nauruun tässä tätä meidän sähläilyä seuratessaan!” huudan ja tällä kertaa lääkärikin tuntuu kuulevan, mitä sanon.

Hän tarttuu Frankia kainaloiden alta ja heilauttaa tämän kerralla sängylle tyylipuhtaaseen kylkiasentoon ja kiskaisee heti
perään Frankin kielenkin ammattitaitoisesti suusta ulos.

”No niin”, hän sanoo, kurkistaa sisään Frankin suuhun ja liukastuu samalla lattialla edelleen lojuvaan oksennukseen. ”Au, au auts!” hän huutaa ja on selvästi satuttanut häntäluunsa kipeästi. Kohta me olemme varmasti kaikki lääkärihoidon tarpeessa.

Kohtaus on kuin suoraan jostain Chaplinin elokuvasta. Ellen olisi yksi tilanteen päänäyttelijöistä, voisin ehkä purskahtaa nauruun. Mutta valitettavasti minulle on valittu päärooli illan farssi-komedian huippunäytöksestä.

”Hupsista keikkaa!” lääkäri huutaa, ottaa tukea vierellään vaarallisesti huojuvasta vanhasta yöpöydästä ja nousee takaisin ylös. Tämä hotellihuone ei varmasti koskaan ole nähnyt näin paljon hurjaa toimintaa yhtenä iltana. Tai mistä minä mitään tiedän. Ollaanhan nyt kuitenkin Pariisissa…

”Voisitteko puhdistaa lattian?!” häntäluuvammainen lääkäri karjuu ja katsoo jostain kumman syystä suoraan minuun.

Minä siirrän katseeni suoraan Karimin pikkuserkkuun ja nyökkään häntä hakemaan siivousvälineet mahdollisimman nopeasti paikalle. Hän katsoo minua silmät laajenneina eikä taaskaan tee elettäkään toimiakseen, vaikka juuri hän on ainoa meistä, joka kuuluu tämän kummallisen hotellin varsinaiseen henkilökuntaan.

”No jo on hemmetti! Ja sitä paitsi koko tämä kohtaus on
todennäköisesti juuri Karimin ravintolavinkin syytä. Se Frankin syömä viinikukko oli ihan varmasti jotain vanhentunutta lihaa, joka saisi vahvavatsaisimman merimiehenkin viettämään koko yön pää vessanpöntössä”, mumisen ja lähden sitten kaikesta huolimatta käytävälle etsimään siivouskomeroa.

Tästä hotelliyöstä en todellakaan aio maksaa pennin pyörylää. En Karimille enkä kenellekään hänen sukunsa edustajalle. Ja minä kun luulin vielä hetki sitten saavani vihdoin aitoa eurooppalaista hotelliseksiä keskellä Pariisin lämmintä yötä! Heh heh. Todella hupaisaa. Melkein naurattaisi, ellei oksettaisi niin paljon.

Käytävällä olevien muiden huoneiden ovet alkavat avautua karjuvan lääkärimme ja muun rymyämisemme ansiosta. Toivotan kaikille kuikuilijoille hyvää yötä ja pyydän heitä palaamaan
takaisin uniensa pariin, täällä ei nimittäin ole mitään erityistä nähtävää. Silti huomaan muutaman silmäparin seuraavan ovenraoista edelleen hyvinkin tarkasti, kuinka kiskon käytävän päässä olevan siivouskomeron oven auki ja nappaan mukaan mopin, muoviämpärin, kasan rättejä ja pari kirkkaanväristä pesuainepulloa. Vilkutan ihailijoilleni pirteästi ja juoksen takaisin pahan onnen huoneeseen numero 302.

”Kiitos, mademoiselle, voitte nyt pyyhkiä ja puhdistaa lattian!” lääkäri huutaa heti minut ja moppini nähdessään. Ilmeisesti hän kuuluu siihen kivikautiseen koulukuntaan, jonka mukaan siivoaminen on automaattisesti naisten hommia. Tekisi mieli alkaa vaatia häntä välittömästi lähtemään hakkaamaan puita läheiseen puistoon, tappamaan citykaneja paljain käsin tai suorittamaan jotain muuta vastaavaa miehille kuin luonnostaan kuuluvaa toimintaa.

Nyt ei kuitenkaan taida olla oikea hetki alkaa lukea feminististä julistusta hotellihuoneessani riehuville, toinen toistaan kummallisemmille mieshenkilöille, joten vedän vain syvään henkeä suun kautta ja alan vähin äänin mopata Frankin kuvottavaa laattaa lattialta. Voin sitten aloittaa tästä hyvästä siivousselibaatin vaikka heti huomenna.

”Mikä nimenne on?!” lääkäri huutaa samaan aikaan Frankille ja epäilee tämän menettäneen muistinsa, kun ei heti saa vastausta
kiperään kysymykseen.

”Hän on saksalainen, hän ei puhu ranskaa”, huudan kuuron lääkärin korvaan.

”Vai niin, hmmm… tilanne on siis vakavampi kuin kuvittelinkaan, minä en nimittäin puhu saksaa”, vastaa lääkäri otsa kurtussa ja näyttää siltä kuin aikoisi jättää pelastusoperaation kesken vain puutteellisen kielitaitonsa takia.

”Frank!” sanon Frankille ja taputan häntä kevyesti poskelle.

Kuin ihmeen kautta Frank tuntuu virkoavan ja avaa silmänsä.

”Mi-mitä?” hän sanoo englanniksi ja tuijottaa minua ihmeissään. Silmät näyttävät sameilta, mutta ainakin hän on hengissä.

”Kysy häneltä mikä vuosi nyt on”, lääkäri huutaa vierestäni.

”Mikä vuosi nyt on, Frank?” teen työtä käskettyä, vaikka arvelen Frankin muistin olevan täysin kunnossa – ainakin mitä nyt viimeiseen vuoteen tulee, viimeisistä tunneista en menisi niinkään takuuseen.

”Tiikerin vuosi”, Frank sanoo ja virnistää minulle ja lääkärille.

”Mitä hän sanoi?!” lääkäri karjuu, ja nyt minuakin alkaa todella naurattaa. ”Tilanne on todella vakava, jos potilas ei muista vuosilukua tai Ranskan tasavallan presidentin nimeä!” tohtori jatkaa entistäkin huolestuneemman näköisenä, mutta minä en saa enää nauruani millään loppumaan.

”Oletko kunnossa, Frank?” kysyn hetken kuluttua hihitykseni lomasta.

”Määrään hänelle pahoinvoinnin estävää lääkitystä sekä erittäin tehokasta päänsärkylääkettä. Kaksi tablettia nyt ja yksi tabletti tarvittaessa, jos alkaa oksettaa tai päätä jomottaa”, lääkäri määrää ja kirjoittaa punainen kynä sauhuten reseptiä pieneen taskulehtiöönsä.

”Päätä särkee ja vähän heikottaa”, Frank vastaa hiljaa.

”Ai niin… Kuka on Ranskan tasavallan presidentti?” kysyn sitten vielä virnistäen.

”Mitä? Öö… no, se hermostunut pieni mies, jolla on korkeammat korot kuin ilmeettömällä mallivaimollaan”, Frank sanoo, ja minä ilmoitan lääkärille tilanteen olevan vihdoin täydessä hallinnassa.

Kun karjuva lääkäri ja edelleen kauhusta värisevä Karim Kakkonen ovat vihdoin poistuneet, lattia kiiltää jälleen puhtaana ja tuoksuu kummalliselta kukkaispesuaineelta. Frank on saanut lääkkeensä ja nukkunut vieressäni sikeästi jo jonkin aikaa. Minuakin väsyttää, torkun vähän, mutten uskalla jättää Frankia kokonaan yksin, ties mistä tilasta löydän hänet, jos päästän hänet silmistäni.

Piip piip piip piip. Kännykkäni alkaa piipittää laukussani uuden tekstiviestin merkiksi. Frank nukkuu niin sikeästi, ettei reagoi
ärsyttävään ääneen mitenkään.

Kaivan kännykän esiin laukustani ja huomaan saaneeni tekstiviestin tuntemattomasta numerosta sekä yhden puhelun, jota en ilmeisesti ole oksennuskarusellin keskellä kuullut.

Puhelu on Philippeltä, ja soittoaika on 01.56. Mitään viestiä hän ei ole jättänyt, mutta jo se, että Philippe soittaa riidan jälkeen, on häneltä käsittämättömän suuri saavutus. Yleensä olisin tässä vaiheessa jo kauan sitten näppäillyt hänen numeronsa puhelimeen ja olisin täyttä häkää pyytelemässä anteeksi aikaisempaa typerää käytöstäni. Mutta nyt sellainen ei jotenkin tule edes mieleen. Tämä on ensimmäinen kerta Philippen kanssa, kun minun ei tee mieli pyydellä anteeksi, kun en edes ole tehnyt mitään väärää.

Olen liian monta kertaa käyttänyt hänen kanssaan anteeksi-
sanaa jonkinlaisena laastarina, jolla olen voinut hoitaa kuntoon myös toisen aiheuttamat haavat. Ehkä minun olisi korkea aika palata sanan alkuperäiseen käyttöön ja pyytää anteeksi vain silloin, kun siihen on jokin järkevä syy – jos olen esimerkiksi tehnyt jotain väärää. Nyt sellaista syytä ei ole, joten päätän jättää Philippen rauhaan. Jos hänellä on jotain tärkeää asiaa, hän voi soittaa uudestaan. Tai jopa jättää viestin.

”Krohsytsyphhh”, sanoo Frank vieressäni unissaan. Hän on selvästi asiasta täysin samaa mieltä.

Tunnen itseni yhtäkkiä todelliseksi voittajaksi.

Sitten näppäilen esiin tuntemattomasta ranskalaisesta numerosta tulleen tekstiviestin. Se on ilmoitus matkanjärjestäjältäni.

”Itsestämme riippumattomasta force majeure -syystä johtuen olemme joutuneet peruuttamaan kaikki charter-lentomme Turkkiin seuraavilta kolmelta päivältä. Voitte tiedustella lisätietoja mahdollisia korvausvaatimuksianne varten toimistostamme heti huomenna. Ystävällisesti, Les Sunny Travels France.”

Huomaan huokaavaani syvään. Kuin suuri paino olisi yhtäkkiä nostettu niskastani. Tilanteeni on ensimmäistä kertaa pitkään
aikaan täysin selvä. Olen Pariisissa eikä minulla ole kiire yhtään
mihinkään. Voisin nousta nyt heti sängystä, napata matkalaukun mukaani, kävellä ulos hotellista ja jatkaa matkaani juuri sinne, minne nenä näyttää. Pian kummallinen Frank ja seikkailumme Pariisin lentokentällä ja hotellissa olisivat pelkkä hämärä, huvittava muisto.

”Huonoja uutisia?” Frankin ääni kuuluu yhtäkkiä vierestäni. Hän on herännyt ja näyttää kal­pealta, mutta silmissä on onneksi jo aitoja elonmerkkejä.

”Mun lennot on peruutettu. Ja samalla koko loma. Ei ole mitään järkeä lähteä Istanbuliin vain pariksi päiväksi”, sanon hiljaa.

”No se on ikävämpi juttu se”, Frank vastaa.

”Eli aika hyviä uutisia itse asiassa”, lisään sitten ja naurahdan.

”Minähän sanoin, että tämä tuhka oli minulle selvä merkki. Tiesin, etten oikeasti halunnut edes lähteä sille typerälle lomalle.”

”Okei, no hyvä juttu sitten.”

Tuijotamme molemmat hetken hotellihuoneen vastakkaisen seinän ruskeankukikasta tapettia.

”Ja kiitos vielä, että pelastit minut oksennustukehtumiselta. Moni matalamoraalisempi neitokainen olisi ottanut samassa tilanteessa aika nopeasti jalat alleen”, Frank sanoo sitten rauhallisesti.

”Eipä kestä”, vastaan yhtä rauhallisesti ja tartun jostain syystä Frankia kädestä. Ei mitään hajua, miksi. Se vain tuntuu jotenkin kuuluvan tähän tilanteeseen. On sitä paitsi varmasti täysin turha jatkaa jonkinlaisen hienon etäisyyden pitämistä, kun on juuri nähnyt toisen heiluvan hervottomana omassa oksennuksessaan. Ja nyt tuntuu vain kivalta, etten ole ihan yksin uuden tilanteeni kanssa.

”Mä en soittanut Philippelle”, sanon sitten kuin se olisi dramaattinenkin tunnustus.

”Jaaha, vai niin”, Frank sanoo, enkä ole varma kuulenko hänen äänessään pienen huvittuneen hymähdyksen vai en.

”Mä en vaan jaksa enää. Mä haluan luovuttaa”, sanon hiljaa ja painan pään Frankin olkapäälle.

”Tiedän tunteen”, hän sanoo ja painaa silmät takaisin kiinni.

Aamuaurinko kurkkii hotelli­huoneen rumien verhojen takaa sänkyymme. Silmät tuntuvat turvonneilta, ja kieli tarttuu ikävästi kuivan suun seinämiin. Hetken joudun oikeasti miettimään, missä olen, mutta muistini palaa hetkessä, kun näen Frankin seisovan täydessä liikemiessotisovassaan ikkunan edessä kännykkä korvallaan.

”Aivan, hyvä on. Kiitos tiedoista, näkemiin”, hän sanoo luuriin ja sulkee sitten puhelimen.

”Huomenta, Sunshine! Toivottavasti nukuit hyvin”, hän jatkaa kääntäen katseensa minuun.

Tunnen itseni homssuiseksi Frankin siistin olemuksen rinnalla.

”Joo, ihan hyvin joo, kiitos”, vastaan ja yritän suoristella pörröttyneitä hiuksiani.

Miten tällaisessa tilanteessa on tarkoitus käyttäytyä? Olo on yhtäkkiä kumman hämmentynyt.

”Koneeni Helsinkiin lähtee viiden tunnin kuluttua”, Frank lisää sitten ehkä ihan hiukkasen surullisesti. Tai ehkä minä vain kuvittelen. Frankin kaltainen liikemieshän on varmasti vain huojentunut päästessään tästä kaaoksesta takaisin tuttuun bisnesmaailmaansa takomaan lisää rahaa.

”Vai niin, no sehän on hyvä juttu”, vastaan mahdollisimman reippaasti.

”Joo, niin on”, Frank vastaa ja alkaa suoristella kravattiaan. ”Että tuota… minä voin kyllä maksaa tämän hotelliyön. Aiheutinhan minä sinulle kuitenkin rauhallisten yöunien sijasta lähinnä pelkkää stressiä ja siivousharjoituksia… Ja sitä paitsi saan joka tapauksessa kaikki kulut työnantajaltani takaisin”, hän jatkaa.

”Kiva, kiitos, ihan hauska yöhän tästä loppujen lopuksi tuli”, valehtelen sujuvasti.

Frank hymyilee minulle ensimmäistä kertaa aidon tuntuisesti. Ja alkaa sitten keräillä tavaroitaan hermostuneesti kokoon.

”Oli  kiva tavata”, sanon ja nousen vaivalloisesti ylös sängystä.

”Joo, niin oli”, Frank vastaa ja iskee kylpyhuoneesta nappaamansa shampoon ja saippuan tottuneesti taskuunsa.

”Keräätkö sä hotellin saip­­­puoita vai?” kysyn naurahtaen.

”Miten niin? Ai… ei kun ajattelin vain, että nyt tuntuu siltä, ettei
enää koskaan voi matkustaessa olla liian hyvin varautunut mahdollisiin hätätilanteisiin”, Frank vastaa nauraen.

”Joo, siltä tosiaan tuntuu”, sanon ja alan nostaa matkalaukkuani ylös lattialta.

”Sinun ei tarvitse vielä lähteä mihinkään, Catherine. Voit hyvin jäädä aamupalalle. Check out on vasta puolenpäivän maissa.”

”No… aamiainen kieltämättä maistuisi”, sanon ja lasken matkalaukun takaisin maahan. ”Kiitos.”

”Eipä kestä. Joo, okei, no… ei kai sitten muuta kuin hyvää jatkoa”, Frank sanoo ja saa kummallisen kuristuksen tarttumaan kurkkuuni.

Mistä ihmeestä se oikein johtuu? Pelkäänkö jääväni yksin
omien päätösteni kanssa vai haluaisinko sittenkin oikeasti lähteä
lomailemaan Suomeen – siellä ei tarvitsisi varoa auringonpistoksia tai ihon palamista. Vai onko kysymys jostain muusta vieläkin älyttömämmästä?

”Joo… hyvää jatkoa sullekin. Toivottavasti se sun tärkeä bisnesdiili menee putkeen ja susta tulee todella rikas ja onnellinen”, sanon muka vitsikkäästi, mutta kuulostankin aivan liian surulliselta.

”Kiitos, joo toivotaan niin. Törmätään toivottavasti taas joskus, kun taivaalta sataa tuhkaa”, Frank sanoo ja kävelee ovesta ulos.

”Hei hei”, kuiskaan ja alan salaa itkeä heti, kun hän on sulkenut oven takanaan.

Itku johtuu varmasti vain käsittämättömästä tuhkapilvien, sämpylänmetsästyksen, valtavan alkoholimäärän, kummallisen
kalakeiton ja oksennuskatastrofien aiheuttamasta tappavasta
väsymyksestä. Ja Philippestä. Ja siitä, että tajuan vihdoin, etten mitenkään voi enää elää hänen kanssaan. Ja mennä Istanbuliin juomaan neonvärisiä cocktaileja hänen kanssaan ja esittämään, että kaikki on hyvin ja että olen onnellinen, kun en vain ole.

Kyyneleet tuntuvat kuumilta katkonaisen yön pöhöttämillä poskilla. Tunnen oloni äärettömän yksinäiseksi. Tulivuori on pyyhkinyt tulisella tuhkallaan koko entisen elämäni pelkäksi muistoksi takaraivoon ja valokuviksi tietokoneen ruudulle. Tänä aamuna taivaalla on kuitenkin jo vähemmän tuhkaa ja minun uusi elämäni voi vihdoin alkaa. Loppuelämäni ensimmäinen päivä on aurinkoinen, ja siihen kuuluu hotelli­aamiainen. Ehkä tämä ei lopulta olekaan niin surullista.

Pesen nopeasti väsyneet kasvoni kylpyhuoneessa, käyn suihkussa
ja kaivan matkalaukusta esiin meikkilaukun ja puhtaat vaatteet. Meikkaan itselleni kasvoja pitkään ja hartaasti, laitan silmiin reilusti ripsiväriä ja luomille turkoosia luomiväriä, joka korostaa kivasti ruskeita silmiä. Kuivaan hiukset kuohkeiksi ja suihkutan päälle kevyen kerroksen kiiltoa korostavaa hiuslakkaa. Vedän ylleni farkut ja ihanan raikkaalta pyykinpesuaineelta tuoksuvan kevyen, siniraitaisen t-paidan.

Tuntuu mahtavalta olla pitkästä aikaa puhdas ja ihmisen näköinen. Lopulta loppuelämäni näyttääkin alkavan paremmin kuin hyvin. Suljen hotellihuoneen numero 302 oven takanani ja päätän lähteä rohkeasti kohti uutta tulevaisuuttani – ja hotellin maukasta aamupalaa.

Olen juuri raahaamassa matkalaukkua sisään hotellin hissiin, kun Nina soittaa kännykkääni.

”Oletko sä hengissä siellä vielä? Mikset sä vastaa puhelimeen?”
Nina sanoo hengästyneesti.

”Miten niin?”

”Mä olen yrittänyt soittaa sulle tänä aamuna jo ainakin kolme kertaa! Mä jo pelkäsin, että säkin olit tukehtunut sinne omaan oksennukseesi!” Nina sanoo melkein vihaisesti.

”Sori”, vastaan ja muistan samalla, että olin jättänyt puhelimen äänettömälle luettuani tekstiviestini.

”No?”

”No, mitä no?”

”No oletko sä hengissä vielä?”

”No en, mitä sä oikein kuvittelet?”

”Lopeta, Catherine, mä olin oikeesti huolissani susta”, Nina puuskahtaa typerälle sanailulleni.

”Voi Nina, kiitos huolen­pidostasi”, sanon sitten yhtäkkiä liikuttuen ja alan taas melkein itkeä. Pakko yrittää saada jotain ryhtiä tähän tai tämä naurettava tunteilu riistäytyy kohta kokonaan käsistä. ”Kaikki on ihan ok täällä, oksennukset on siivottu, ja saksalainen liikemies on jo matkalla kohti omaa lentokonettaan ja huipputärkeää elämäänsä. Eikä kukaan edes tukehtunut.”

”Miksi sä sitten kuulostat samalta kuin silloin kun sun
lemmikkihamsteri Keanu kuoli kymmenen vuotta sitten?” Nina kysyy.

”Enkä kuulosta!” yritän vastustella, vaikka tiedän Ninan olevan oikeassa. Ääneni kuulosti juuri samanlaiselta piipitykseltä Keanun hautajaisissa, kun luin muisto­puhetta hiekkakasan äärellä.

”No kun… mun lennot on peruttu. Mä en pääse Istanbuliin nyt ollenkaan. Ja Philippe yritti soittaa mulle meidän riidan jälkeen enkä mä soittanutkaan takaisin”, sanon hetken hiljaisuuden jälkeen.

”No etkö sä juuri sitä halunnutkin?” Nina kysyy.

”Niin kai…”

”Missä se saku nyt on? Kadutko sä nyt jotain teidän kuumia seksihetkiä vai mistä on kysymys?”

”Äh, ei siitä mitään tullut, äijä päätti sekstailun sijasta keskittyä tällä kertaa ihan vaan perinteiseen oksentamiseen”, naurahdan,
vaikka oksennusjutut eivät oikeasti enää jaksa naurattaa.

”Ja sekö sua nyt ottaa päähän?” Nina jatkaa tenttaamistaan.

”Äh, anna olla, Nina, en mä tiedä itsekään, mikä mua vaivaa”, huokaan sitten. ”Mä soitan sulle, kun olen päässyt takaisin kotiin, jooko?”

”Okei, mutta älä nyt liikaa ala masennella, meillähän on koko
kesä tässä vielä edessä. Ja sitä paitsi me ollaan nuoria ja hurjia ja superälykkäitä”, Nina sanoo ja lähettää minulle lentosuukon
puhelimen kautta.

”Joo, niin kai”, vastaan hiljaa.

Suljen puhelimen ja painan hissin mustaa nappulaa, johon on punaisella maalilla painettu numero nolla. Hissi laskeutuu
naristen hotellin ala-aulaan. Karimin pikkuserkun työvuoro on
näköjään päättynyt, ja tiskin takana häärii jälleen uusi Karimin
kaksoisolento.

”Bonjour, mademoiselle, aamiainen tarjoillaan ruokasalissa”, hän ilmoittaa minulle hymyillen ja osoittaa vastaanoton vieressä
olevaa ruokasalin ovea.

Astun punaista matka­­laukkuani kiskoen sisään ruokasaliin, joka on yhtäkkiä tupaten täynnä ihmisiä. Missä nämä kaikki tyypit ovat oikein piileskelleet? Ja minä kun luulin, että hotelli oli pieni ja rauhallinen. Tai ehkä tämä onkin kaikkien lähiseudun turistien tuntema edullinen aamiaispaikka…

Yhtäkkiä ajatus hotelliaamiaisesta toisiaan tönivien turistien keskellä ei tunnukaan enää lainkaan houkuttelevalta. Tarvitsen nyt juuri jotain ihan muuta kuin lisää melua ja kaaosta yksinäisyyteni ympärille. Seison hetken ruokasalin ovella ja käännyn sitten hitaasti mutta määrätietoisesti pois. Minä aion syödä loppuelämäni ensimmäisen aamiaisen jossain aivan muualla. Ja jossain aivan toisessa seurassa. Päätös on yhtäkkiä mielessäni kirkas kuin ulkona säihkyvä auringonpaiste.
Kävelen ulos hotellista ja rullaan matkalaukkuni lähimmän taksitolpan luokse. Aamuauringossa torkkuva taksikuski herää, kun koputan hänen ikkunaansa.

”Minne matka, mademoiselle?” hän kysyy, nousee ulos autostaan ja tarttuu punaiseen matkalaukkuuni.

”Charles de Gaullen lento­kentälle, kiitos”, vastaan ja kipuan tyytyväisenä auton takapenkille.

”Selvä pyy”, mies sanoo, painaa takakontin kiinni ja kiipeää takaisin ohjauspyöränsä taakse.

Katson ikkunan takana avautuvaa kesäistä Pariisia ja sen aamukiireisiä ihmisiä. Puut vihertävät jo kauniisti, eikä kukaan ohikulkijoista tiedä, mitä minun elämässäni juuri nyt tapahtuu. Enkä minäkään tietenkään tiedä, mitä suuria kriisejä ja päätöksiä heistä jokainen mielessään juuri tänä aamuna pyörittelee.

Taksikuski käynnistää auton ja kääntää radion päälle. Julien Doré laulaa taustalla kummallista kappalettaan Les figures imposées –
Pakolliset kuviot. Mietin, mitkä pakolliset kuviot minua itseäni
tänään odottavat. Eropuhelu Philippelle? Vuolas itsesääli-itku
puhelun jälkeen? Suklaan ja jäätelön syöminen yksinäisyyteen ja suruun? Pitkä itkupuhelu Ninalle? Katumusta ja lisää suklaata? Tai ehkä sittenkin jotain ihan muuta…

”Tiedätte kai, että monet lennot on tänään Charles de Gaullelta
peruutettu, mademoiselle? Jonkin suomalaisen tulivuoren purkauksen takia, taivaalla on kuulemma paljon tuhkaa ja lentäminen on todella vaarallista”, taksikuski
sanoo ja vilkaisee hymyilevää naamaani takapeilistä.

”Tiedän kyllä, kiitos. Mutta minä en olekaan tänään lähdössä minnekään. Minulla on vain lentokentällä eräs tärkeä tapaaminen”, sanon ja hymyilen edelleen typerästi.

Sinisellä taivaalla näkyy vain muutama poutapilvi. Ne ovat vitivalkoisia, elämäni muuttaneesta tuhkasta ei juuri nyt näy taivaalla merkkiäkään.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Tess

Syyshäihin kuokkimaan suuntaava Pauliina kääntää juhlavaihteen silmään – lue jatkiksen toinen osa!

Hurraa! Luulen, että olen onnellisin nainen maan päällä, kun aviomieheni on palannut elämäänsä, kun hän jätti minut 2 vuotta ja 7 kuukautta, ja opetin, että hän oli poissa koko ajan, kunnes tohtori Okpa tuli avuksi. Olen onnellinen tänään, koska tohtori Okpa, joka voin sanoa, että hän on enemmän tai vähemmän jumala minulle, koska en koskaan opettanut voisin saada mieheni takaisin, mutta tohtori Okpa teki hienoa työtä, jota en koskaan opettanut 24 tunnin välein. Haluan käyttää tätä...
Lue kommentti