Catherine ja Frank ovat viettäneet mukavan illan ravintolassa Pariisissa. Hotellihuoneessa heitä odottaa parisänky. Frankin päässä alkaa pyöriä sangen levottomia ajatuksia...

Frank 19. kesäkuuta klo 00.40

"Hitto kun tästä ranskalaisesta suihkusta ei tahdo tulla riittävästi vettä. Minun pitää heilua hulluna edestakaisin kastuakseni kunnolla. Pisaroita tulee niin harvakseltaan,
etten pysty nauttimaan siitä, että vesi virtaisi valtoimenaan hiuksista kasvoille, siitä kuvitteellisesta hetkestä vesiputouksen alla.

Silti tunnen itseni suihkun jälkeen virkistyneeksi, raikkaaksi, valmiiksi taistoon. Vielä vähän Hugo Bossia sinne tänne. Parransänkeen en tietenkään koske, sillä minulle on sanottu, että on sangen seksikästä, kun mies on karhea kuin hiekkapaperi.

Tekisi mieli pukeutua vähän rennommin, vetää päälle vaikka collegepusero ja lenkkihousut, mutta minulla on mukanani vain
yksi ainoa puku, joka alkaa jo olla vähän kärsineen näköinen. Kravatti lähtee sentään laukkuun, ja kauluspaidan toiseksikin ylin nappi jää harkitusti auki. En tiedä miten eteläranskattaret suhtautuvat rintakarvoihin, saksalaisnaisiin ne ainakin tehoavat.

On se niin hassua. Ihminen ei todellakaan enää tarvitsisi karvoitustaan, elämmehän kaikki enimmäkseen ilmastoiduissa tai lämmitetyissä sisätiloissa, ja meillähän on useimmiten vaatteita päällä. Evoluution kannalta katsottuna karvaton ja kalju mies on aiempaa kehittyneempi, moderniin olosuhteisiimme paremmin sopeutunut yksilö, ja tällainen karvanaama kuten minä on muinaisjäänne viime jääkaudelta. Silti miehet pelkäävät kaljuuntumista kuin ruttoa ja silti monet naiset vielä ihailevat miehissä kunnon rintaviidakkoa. Hyvä niin.

Varmaan Catherinekin haluaa mennä suihkuun. Siellä lentoaseman ruokakomerossa taisi olla aika kuuma, ja ainakin sen perusteella, mitä näin hänen juovan äsken illallisen lomassa, hiki ja nestehukka olivat aikamoisia. Aivan varmasti hän haluaa mennä suihkuun. Sääli sinänsä, sillä jos tästä lupaavasta tilanteesta on tullakseen lähikontakti, olisin mielellään löytänyt nuoren ranskattaren tuoksut ilman kosmeettista häirintää. En oikeastaan pidä kosmetiikan hajuista, vaan haluan luottaa ihmiskehon omaan ­kemialliseen viestintään. Meikkikin on yritys evoluution huijaamiseksi. Pidän naisista, jotka uskaltavat näyttää ja tuoksua omalta itseltään – toki ei liikaa, kiitos.

Hetkinen, hampaat täytyy vielä pestä – meinasin unohtaa. Aina täytyy olla valmiina kuin partiopoika. Ai että on naurettavan ihanaa ja ihanan naurettavaa olla mies! Annan hampailleni pikaharjauksen ja virnistelen itselleni. Lähikontaktihan alkaa yleensä suudelmalla. Tässä tapauksessa varmaankin ranskalaisella…

Lopuksi tarkistan ryppyisen, mutta onneksi vielä miellyttävän naamatauluni nopeasti peilistä, sitten avaan oven ja astun viereiseen huoneeseen kuin areenalle, kuin kokenut härkätaistelija. Muistan jopa vetää muutamat ylimääräiset kiloni sisään.
 

Mitä hemmettiä?

Tuhkapilven tuoma uusi tuttavuuteni on lässähtänyt selälleen hotellihuoneen parivuoteelle ja nukahtanut! Korkokengät lojuvat lattialla, punainen matkalaukku on yhä kiinni. Kaunotar ei ehtinyt avata sitä, kun ilmeisesti kaatui  koomaan kuin ammuttuna.

Sen siitä saa kun ostaa naiselle ruokaa ja viiniä. Oloni on kuin huonossa piilokameraohjelmassa. Tai jossain nyyhkyelokuvassa,
jossa keski-ikäinen ukkeli tekee itsestään täydellisen idiootin nuoren naisen takia, joutuu puhumaan syntyjä syviä ja valvomaan koko yön, eikä saa pesää.

No, en ainakaan joudu Catherinen takia valvomaan, vaikka tässä seison suihkunraikkaana ja hampaat kiiltäen.

Eikä tässä läävässä ole tietenkään minibaariakaan. Nappaan nostalgisen messinkiavaimen kouraani ja kävelen päättäväisenä raput alas vastaanottoon. Neuvottelen vähäisellä kielitaidollani, ja saan pullon halpaa punaviiniä ja korkkiruuvin. Muuta ei ole tarjolla tässä yhden tähden etablissementissa. Juomalasia ei löydy, mutta virkailijan elekielestä voin päätellä, että hän suosittelee minulle hammaspesulasia, joka löytyy huoneesta.
 

Kun tulen takaisin, tilanne on entisellään. Otan jakkaran
alleni ja sukat pois jaloista (miksi yleensä laitoin ne?) ja syvennyn katsomaan Catherinea.

Seuraan, miten hänen rentoutunut hengityksensä nostaa ja laskee hitaasti mutta säännöllisesti mekon ohutta kangasta.

Korkki on kiinni pullossa kuin sekuntiliimalla sementoitu. Joudun nousemaan jaloilleni ja vetämään korkkiruuvin kahvasta koko selälläni. Plopp!  Catherine säpsähtää, kun korkki poksahtaa pullon kaulasta. Säpsähtää, kääntyy vähän kyljelleen ja alkaa kuorsata.

Tämähän tästä vielä puuttuikin, että daami perustaa sahan tähän huoneeseen. Onpa somaa.

Ei kai tässä enää muu auta kuin kunnon kippikset itselleni. Taskulämmin punainen litku tuo villit opiskelijabileet mieleen: ikinä en unohda, miltä punaviini maistuu takaperin, ja varsin hyvin muistan myös sen, kun sitä ei tule ainoastaan suusta, vaan myös nenästä takaisin maailmalle.

Epäilemättä alan olla aika tuhdissa humalassa, mutta humala on juuri se paikka, missä haluan olla.

Catherinen rintaliivit ovat sivuttaisessa liikkeessä siirtyneet paikaltaan, ja toinen nänni näkyy puseron läpi. Se näyttää jotenkin isolta noin pienellä naisella. Kenties hänellä on kylmä. Tai sitten hän tekee sen tahallaan. Naiset eivät kaihda mitään keinoja. Jostain luin, että 1920-luvun Pariisissa ja Berliinissä naisilla oli tapana meikata nänninsä ja nännipihansa mustiksi, jotta ne näkyisivät paremmin valkeiden puseroiden läpi. Valkeat puserot olivat silloin suurta muotia eikä rinta-liivejä vielä ollut keksitty. Olisi pitänyt elää kaksikymmentäluvulla eikä nyt. Minulla olisi ollut hiton hauskaa silloin.

Ja paskat. Olisi minulla varmaan ollut hauskaa, mutta kolmekymmentäluvulla olisin takuuvarmasti joutunut keskitysleirille. Se siitä visiosta. Ja muutenkin, jos jollakin on visioita, hänen pitäisi hakeutua hoitoon.
 

Tyttö nukkuu suloista unta. Olen hänelle kateellinen. Hän on nuori. Hän saa ihmiset hullaantumaan, jos hän niin haluaa. Minäkin olen jo jonossa. Hän on kaunis. Hän on luonnollinen, hän on hauska, hänellä on luonnetta. Hän ei tarvitse rahaa eikä valtaa, hänelle riittää vielä kesämekko. Hänen ei tarvitse muuta tehdä kuin kävellä lyhyessä hameessa ja päitä alkaa kääntyä. Putoilla.

Ja hänellä on Turkissa vissiin joku taiteilijapoikaystävä, joku tyhjäntoimittaja, joka ei elä tässä maailmassa. Mies, joka on tuhansien peninkulmien päässä, mutta jaksaa silti olla sihisevän mustasukkainen. Tai juuri sen takia.

Taisi herra elämäntaiteilija haukata enemmän kuin pystyy nielaisemaan. Ehkä Catherine on hänen femme fatalensa, hänen kohtalon nainen, hänen kompastuskivensä. Voikohan noin nuori nainen olla femme fatale, vai onko sellainenkin vaihtoehto olemassa kun fille fatale, kohtalokas tyttö? Olkoonkin että hän on lain edessä aikuinen nainen ja varmaan noin kaksi kertaa oman tyttäreni ikäinen, minun perspektiivistäni hän on silti vasta tyttö.

Catherinen jalat roikkuvat kingsize-patjan reunan yli. Onpa hänellä pieni jalka. Ja likainen. Paljain jaloin kävelemisestä on jäänyt Pariisin katulikaa hänen jalkapohjiinsa, hän näyttää suloiselta, eksyneeltä, rakastettavalta räkä­nokalta, vähän kuin se likainen köyhä orpolapsi Chaplinin elo­kuvassa The Kid.

Ei nyt kuitenkaan ihan. Tyttö nukkuu, ja annan katseeni hiljalleen vaellella mustista varpaista pitkin siroja raajoja. Kyllä tuo on nainen eikä tyttö. Kaadan itselleni lisää punaviiniä ja otan kunnon kulauksen. En pidä punaviinistä, en huonosta enkä hyvästäkään, mutta joskus ihminen löytääitsensä tilanteesta, jossa on aivan pakko juoda suruunsa tai hämmennykseensä jotain etanolipitoista, eikä nyt ole muuta tarjolla kuin punaviiniä.

Kyllä tuo tumma pikku eläin edessäni on oikea ihmisnaaras. Nainen. Ja minä en voi sille mitään, alan ajatella kuin mies. Enhän minä nyt sentään vielä kuollut ole, vaikka luultavasti pian olenkin. Mutta asiat tärkeysjärjestykseen: edessäni makaa nainen Etelä-Ranskasta, tumma, kenties villi ja käsittämätön tapaus. Anteeksi kesyttämätön. Taidan tarvita lisää punkkua.

Onkohan Catherine oikeasti noin tumma? Varmaan hän käsittelee ainakin hiuksiaan jollain aineella.

Mitä jos koskettaisin häntä? Ihan varovasti, ihan vain sormenpäillä, niin kevyesti, ettei hän herää siihen? Tai jos nostaisin ihan hitaasti hänen mekkonsa helmaa ylemmäs, vähän vain, niin että ehkä näkisin minkä väriset pikkuhousut hänellä on. Jos hänellä nyt niitä yleensä onkaan. Milloin olen viimeksi tehnyt jotain tuollaista? Teinipoikana joskus vuonna yksi ja kaksi.

Mutta mitä teen jos hän herää? Aina voisin tietysti selittää, että olin juuri siirtämässä hänet kunnolla peiton alle. Eikä hän varmaan heti ensi työkseen poliisillekaan soittaisi.

Sitten tulee mieleen pahin mahdollinen vaihtoehto: Entäs jos hän herää ja haluaa lisää? En piru vie ottanut erektiolääkettä mukaan tälle matkalle, koska suunnittelin istuvani huomisen aamupäivän tylsien suomalaisinsinöörien kanssa jossain espoolaisessa lasi-terästornissa ja lentäväni sen jälkeen kotiin. En voinut tietää, että tieni päättyisikin Pariisiin, kahden hengen hotellihuoneeseen naisen kanssa, jonka olemassaolosta en eilen aamulla vielä tiennytkään.

Tokihan ”se” toimii myös vielä ilman lääkettä, mutta sitten
pitäisi olla aika rentona eikä saisi ottaa mitään suorituspaineita. Olepas nyt sitten ottamatta suorituspaineita tällaisessa tilanteessa!

Ja sitten täytyisi vielä ajatella mahdollisia seurauksia. En nyt tarkoita edes biologisia seurauksia kuten sukupuolitauteja tai jälkikasvua, vaan pelkästään sitä, mitä huomenna aamulla tapahtuisi, jos tänä yönä jotain tapahtuisi. Näen sen jo kirkkaasti sisäsilmissäni:

Catherine olisi huomenna aamulla aivan hysteerinen, hän heittäisi minulle eeppisen ­kohtauksen, jossa hän kävisi äänekkäästi läpi omaa syyllisyyttään, omaa uskottomuuttaan, hän inhoaisi ja vihaisi ensin itseään, sitten hän vihaisi ja inhoaisi minua, lopuksi hän heittäytyisi vollottavana tunnerauniona syliini ja minun pitäisi antaa hänelle isän roolissa anteeksi se, että hän on pettänyt kanssani elämänsä rakkautta, sitä tyyppiä, joka istuu Turkin rannoilla ja on vähän hidas tajuamaan maailmanlaajuisia luonnonilmiöitä.

Ja minä tuntisin itseni vanhaksi raadonsyöjäksi ja epämääräisesti velvolliseksi rakastumaan häneen. Se on sellainen ikävä tapa, jonka alkuperää en tiedä ja josta en ole vieläkään pääsyt eroon: aina kun olen elämässäni päätynyt rakastelemaan jonkun naisen kanssa, minulla on ollut sen jälkeen sellainen outo tunne, että minun pitäisi ottaa naisesta jotain vastuuta, että olisin hänelle jotain velkaa. Aika sovinistista, vai mitä?

Post coitum omnium animal triste est, yhdynnän jälkeen jokainen eläin on surullinen, sen tiesivät jo muinaiset roomalaiset, ja hehän tunnetusti ymmärsivät rakkauden päälle, kun heittivät epätoivotut vauvansakin elävinä kaatopaikalle…

Eli tähän ei kannata sekaantua, vaikka kiusaus olisi kuinka suuri. Mitä tästä voisi mahdollisesti keskipitkällä tähtäimellä tulla paitsi ongelmia, ja niitähän minulla riittää totisesti jo ennestään.

Toisaalta rakkaus on maailman parhaita tekosyitä kaikkeen. Rakkauteen voi aina vedota kuin johonkin luonnonkatastrofiin,
johonkin force majeure -tapaukseen. Rakkaus oikeuttaa sitä potevan mitä hulluimpiin ratkaisuihin, mitä järjettömimpiin tekoihin ja mitä uskomattomimpiin valheisiin, kuten sarjasta ”En voinut itselleni mitään, olin rakastunut. Jätin sinut vastasyntyneiden kolmosten kanssa, talon ja kaikki laskut maksamatta, koska olen niin umpirakastunut. Kai sinä sen
ymmärrät, kulta, olithan itsekin joskus rakastunut…”

Voisin vaikka karata Catherinen kanssa ja unohtaa työhuolet,
murrosikäisen tyttäreni, minua kuiviin lypsävän ex-vaimoni. Voisimme lähteä aika kauaskin pois, Ranskaa puhutaan myös Kanadassa, joskin aika hassulla tavalla, ja Martiniquella ja jossain muissa trooppisissa maissa. Hetkinen, Martinique ja muut Ranskalla säilyneet alusmaat eivät oikein käy, niissä on käytössä euro ja voimassa Euroopan unionin lainsäädäntö, ja huomisen paljastuksen jälkeen minun pitänee oleilla väliaikaisesti EU-alueen ulkopuolella. Joten Kanadaan sitten. Siellä pärjää englannillakin, ja minun meriiteilläni saan sieltä helposti hyväpalkkaisen työn.

Juu, varmasti. Sitten elämme onnellisina elämämme hamaan loppuun saakka. Catherine haluaa lapsia ja rivitalonpätkän, sen jälkeen hän lihoo, naljailee ja haluaa lisää lapsia. Tai sitten hän haluaa luksusauton ja timantteja. Ja lihoo, naljailee ja haluaa lisää timantteja.

Ei, ei. Tai no joo, kiitos kaunis, mutta ei kiitos.

Isäni oli sitä mieltä, että keskipitkällä tähtäimellä rakkaussuhde on aina enemmän ikävä kuin mukava. Hän oli täysin oikeassa, ainakin jos avioerotilastoihin on uskominen. Toisaalta, eihän sitä keskipitkää tähtäintä tarvitse nyt vielä ajatella, tämähän on selvä irtotapaus. Tuhkapilvitapaaminen.

On rasittavaa olla mies ja joutua koko ajan ajattelemaan kuin mies. Yhtäkkiä huomaan, että vatsalihakseni ovat kireinä. Vieläkin olen vetämässä vatsaa sisään, vaikka kohde, johon minun piti tehdä vaikutus, on syvässä tajuttomuuden tilassa. Olen kyllä varsinainen Don Juan.

No sainpahan häneltä ainakin aivot pellolle, kai minun pitäisi
olla siitä ylpeä ja sahata sen kunniak­si lovi freudilaisen revolverini kahvaan. Voin kertoa kavereilleni villistä pariisilaisyöstäni, joka tuli minulle kuin manulle illallinen, islantilaisen tulivuoren tarjoamana, courtesy of Eijafjallajökull. Vai miten se nyt meni.

Paitsi että eihän minulla kavereita ole. Vain ja ainoastaan Baumgartner, joka hänkään ei ole kaverini, vaan esimieheni ja rikoskumppanini. Rikoskumppanini lahjusjupakassa, joka tulee julkisuuteen huomenna aamupäivällä, kun minua ei näy palaverissa suomalaisen asiakkaan toimistossa.

So fucking what, sanoisi joku minua viisaampi. Tällä hetkellä ei ole väliä, näenkö enää ketään koko firmastani. Jään tänne Pariisiin loppuiäkseni, muutan sillan alle ja opin juomaan punaviiniä, kunnes kuolen koko valtakunnan halpojen punkkujen parhaana eksperttinä.

”Santé!” sanon hiljaa itsekseni. Kyllä kielitaito kannattaa aina, myös epätoivoisimpina ja yksinäisimpinä hetkinä. Voi sentään sääliä itseään tyylikkäästi. Ja tyylihän on kaikki kaikessa. Ilman tyyliä ihmiskunnalla ei ole tulevaisuutta, jawohl!

Juon vielä hammaspesulasillisen punaviiniä. Sen on tarkoitus olla rohkaisuryyppy, sen pitää antaa minulle viimeinen sysäys siihen, että uskallan käyttäytyä kuin kolmetoistavuotias ja nostaa tytön hameen tarpeeksi korkealle. Ihan kuin silloin katolisessa sisäoppilaitoksessa, kun kesällä tiirailimme tyttöjä uimarannan pukukopin seinän oksanreiästä.

Rohkaisuryyppy menee valitettavasti ihan väärään osoitteeseen. Juon sen yhdellä kulauksella, ja se muuttaa humalatilani heti irstaasta melankoliseksi, naps, ikään kuin joku olisi painanut salaista kytkintä päässäni. Keski-ikäisen namusedän identiteetti feidautuu taka-alalle, ja isälliset tunteeni heräävät.

Mitä tuo nätti tyttölapsi oikein ajattelee? Eikö häntä pelota lainkaan? Miten hän voi lähteä ventovieraan miehen kanssa tuntemattomaan hotelliin vieraassa kaupungissa, jossa asuu reilusti yli kymmenen miljoonaa ihmistä?

Eikö hän todellakaan tiedä, ettei vieraiden miesten kanssa mennä hotellihuoneeseen ilman, että joku muu tietää asiasta? Varmaan hän on lukenut liikaa naistenlehtiä ja Harlekiini-kirjallisuutta.

Taisi hän kyllä soittaa vielä jollekin ennen kun tulimme tähän huoneeseen, mutta se oli todennäköisesti hänen miesystävänsä Philippe. Eihän mies voisi tehdä yhtään mitään sieltä kaukaa, jos minä pimahtaisin nyt ja tekisin Catherinelle jotain pahaa.

Tai enhän minä, vaan jos täällä olisi hänen kanssaan nyt joku muu. Minä en ikinä tekisi Catherinelle mitään pahaa.

Paitsi että minun pitäisi antaa hänelle kyllä kunnolla pyllylle. Miten hän voi olla niin naiivi, niin varomaton, niin tyhmä? Jos minä olisin hänen isänsä…

Heti huomenna aamulla kun viaton ja suloinen Catherine
herää, kerron hänelle tarinan herra Issei Sagawan hirmuteosta. Vaikka olisi kuinka epäreilua pelotella ja säikäytellä, niin on pakko tehdä. Jossain täällä Pariisissa tuo japanilainen opiskelija tappoi vuonna 1981 nuoren hollantilaisnaisen, joka oli hänen opiskelu-toverinsa Sorbonnen yliopistossa. Sagawa oli kutsunut Renée Harteveltin luokseen ja  teeskenteli haluavansa keskustella  kirjallisuudesta. Mutta kun Renée istui Sagawan asunnossa, japanilainen ampui hänet. Sen jälkeen Sagawa vietti pari päivää kokkaamalla ja syömällä nuoren naisen ruumiinosia. Lopuksi Sagawa yritti hävittää loput ruumiista upottamalla sen johonkin kaukaiseen järveen, mutta silminnäkijä kertoi havainnostaan poliisille, ja murhaaja jäi kiinni.

Pullossa ei ole enää kovin paljon jäljellä, mutta kyllä purista-malla siitä vielä yksi lasillinen irtoaa. Catherine saa olla tyytyväinen, että sain äsken kunnon aterian. Minulla ei ole yhtään nälkä, en jaksaisi syödä kanankoipiakaan saati grillattua nuorta naista. Catherine on täysin turvassa seurassani. Tämä kypsemmän iän Bill Murrayn lempirooli alkaa tuntua vallan houkuttelevalta näin laskuhumalassa. Sitä paitsi minä olen aina ollut hyvä häviäjä. Itse asiassa erinomainen häviäjä.

Mutta olisihan se kyllä ollut pirun mukavaa jutella vielä vähän hänen kanssaan, kenties jopa flirttailla vähän enemmän. Mene ja tiedä, tämähän saattaa olla viimeinen iltani vapaana miehenä. Jo huomenna aamulla alkavat ison pahan maailman oikeat ongelmat painaa päälle…

Millainenkohan tuomio lahjonnasta mahtaa tulla? Baumgartner on ilmiselvästi heti haistanut palaneen käryä ja häipynyt maisemista. Fiksu mies, minun olisi pitänyt heti tajuta, että hän käyttää minua hyväkseen, että minun roolini tässä kuviossa on olla tykinruokana, mutta nyt taitaa olla jo liian myöhäistä. Hänelle ei voi soittaa eikä hän ole kertaakaan yrittänyt soittaa minulle.

Hiljaisuus tietää pahaa. Varmaan Baumgartner on jo jossain Sveitsissä etsimässä kivaa pikku asuntoa itselleen, sellaista, josta avautuu järvinäköala. Ja minä saan huomenna syyt niskoilleni. Tuleekohan tästä ehdollinen tuomio vai joudunko peräti kiven sisään?

Taas tulee mieleen se japanilainen hullu tappaja. Tuskin
minulla niin hyvää tuuria olisi kuin hänellä. Issei Sagawa on varoittava esimerkki kaikille nuorille naisille ja aivan käsittämätön tapaus, mitä oikeusjärjestelmän uskottavuuteen tulee: Kun hän oli jäänyt kiinni, hänen rikas isänsä palkkasi pojalleen loistavan asianajajan. Sagawa istui kaksi vuotta tutkintavankeudessa ilman oikeudenkäyntiä, ja sen jälkeen ranskalainen tuomari passitti gourmet-murhaajan loppuiäksi mielisairaalaan.

Mutta sitten sensaatiohakuinen japanilainen toimittaja-kirjailija kuuli Sagawasta ja kävi ranskalaisessa mielisairaalassa tapaamassa tätä. Haastattelutuokioista toimitettiin kirja, joka teki murhaajasta hetkessä kuuluisuuden. Sagawalle alkoi sadella kirjatuloja, lisää haastattelupyyntöjä ja jopa kosintoja. Ranskan viranomaiset hermostuivat mauttomasta kohusta ja luovuttivat murhaajan kotimaahansa.

Japanissa psykologit testasivat miehen uudestaan ja totesivat,
ettei hän ollutkaan vaarallinen hullu, vaan ”täysin terve, joskin paha ihminen”. Sitä paitsi Ranskan huolimattomat viranomaiset eivät saaneet toimitettua kaikkia Sagawaa koskevia papereita ja päätöksiä virkaveljilleen, ja Japanin poliisilla ei ollutkaan enää oikeutta pitää Sagawaa vankina.

Siispä eräänä elokuisena päivänä vuonna 1986 Issei Sagawa
käveli ulos tokiolaisesta mielisairaalasta, ja siitä lähtien hän on ollut vapaa mies. Nykyään hän elää pienessä asunnossa Tokiossa, hänestä on tehty dokumentti­elokuvia, hän on vakiovieras televisiossa ja hän on julkaissut useita kirjoja. Silloin tällöin hän jopa kirjoittaa ravintola-arvosteluja erääseen japanilaislehteen.

Pullo on tyhjä. Kylläpä nyt tuli paha olo. En olisi uskonut,
että yksi hikinen punkkupullo kolahtaa niin armottomasti kokeneeseen päähäni.

Parasta mennä pitkälleen, sillä jalat eivät enää oikein tahdo kantaa. Mutta ensin on hoidettava eräs pikku ongelma: Catherine. Miten noin pieni ihminen onnistuukin makaamaan kahdelle hengelle tarkoitetulla sängyllä niin, ettei hänen viereensä mahtuisi enää kissakaan? Tilaa vievä tapaus, tämä ranskalainen söpöliini.

Pitäisiköhän minun laittaa hänet kunnolla sänkyyn? Mitä jos hänellä on kylmä? Pitäisikö minun ottaa päiväpeite pois ja siirtää nukkuva daami vällyjen alle? Pitäisikö ottaa häneltä kesämekko pois ja pukea hänet asianmukaisesti pyjamaan? Avasinhan jo lento­kentän vessassa hänen matkalaukkunsa ja tiedän, että se sisältää Pink Panther -kuvioisen puu­villayöpaidan.

Hän nukkuu niin hyvin, en millään raaskisi herättää häntä nyt. Tytöllä on ollut rankka päivä, ja huonosta kunnostani päätellen niin on ollut minullakin. Pah, minun kannattaa oikeastaan olla kiitollinen tästä pahasta olosta, koska se estää minua käyttäytymästä typerästi, tekemästä virheitä ja itsestäni pölhön.

Nyt tai ei koskaan. Catherine  ärähtelee ja mumisee unissaan kun nostan hänet. Yllättävän kevyesti hän nousee käsivarsilleni. Hän ei todellakaan paina paljon mitään, varmasti alle viisikymmentä kiloa. Ranskalaisillahan on tälle ruumiinrakenteelle oma sana, joka on päässyt ihan kansainväliseenkin levitykseen: petite.

Yhdellä kädellä varmistan ettei Catherine luisu sylistäni lattialle, toisella avaan sängyn, vedän päiväpeitteen pois, avaan puhtaat valkeat lakanat, ja laitan uinuvan prinsessani varovasti makuulle
sileän ja viileän pellavan päälle.
 

Kun peitän hänet, tulee mieleeni, etten vieläkään tiedä minkä väriset pöksyt hänellä on. Catherine ei ole koko siirto-peraation aikana herännyt edes puoliksi, hän on edelleen valovuosien
päässä, ja nyt olisi viimeinen mahdollisuus selvittää asia.

Mutta nyt en enää tunne itseäni nuoreksi hölmöksi. Vaan vanhaksi hölmöksi. Mutta tunnen myös olevani oikeutettu ainakin pieneen pusuun. Oikeutettu ja velvoitettukin. Herrasmiehen kunniasanalla ja niin edelleen. Mutta sillä hetkellä, kun kumarrun Catherinen ylitse ja koetan puhaltaa viattoman pikku pusun hänen otsalleen, aivan kuten Bill Murray tekisi tällaisessa tapauksessa, joudun kääntämään pääni äkkiä pois. Onneksi ehdin kuin ehdinkin viime hetkellä, sillä seuraavaksi tunnen nenässäni sen vanhan tutun, happaman maun, jota minun ei enää koskaan pitänyt maistaa.

Punaviini tulee suustani ja nenästäni ulos hirveällä paineella. Mitä minulle tapahtuu? Joudun käpertymään kyykkyyn, koska
jokin armoton sisäinen voima kuristaa sisälmyksiäni. Pakko mennä matalaksi. Ken valmiiksi lattialla makaa, ei voi lyödä päätään kaatuessaan.

Tämä ei voi johtua alkoholista. En juonut niin paljon, ja vaikka olisinkin, kroppani kestäisi moisen määrän aivan varmasti. Tämä on jotain muuta. Mutta mitä? Selvästi jokin sairauskohtaus, mutta minulla ole rinta- eikä pääkipuja, joten tämä tuskin on sydän- tai aivoinfarkti.

Yritän skarpata ja nousta jaloilleni, mutta huomaan, etten pysty kontrolloimaan silmiäni. Ne eivät katso sinne minne haluan, kaikki näkyy kahtena, silmäni harhailevat ristiin ja ympäriinsä.
Iholleni ilmestyy kylmää hikeä, mutta samalla selkärankaa pitkin nousee kuumia aaltoja. Tämä taitaa olla vakava juttu. Ja aika noloa. Makaan omassa punaviinioksennuksessani pariisilaishotellihuoneen lattialla, viereisessä sängyssä illan valloitus nukkuu ruususen unta eikä huomaa mitään siitä, että minä teen hänen edessään kuolemaa…

Mitä jos tämä on ruokamyrkytys? Mitä jos Catherine ei nuku, vaan on jossain koomassa? Hänhän söi bouillabaissen, se on tunnetusti vaarallinen ruokalaji, siinä on paljon sellaista, joka voi kääntyä syöjäänsä vastaan.

Mutta minähän tässä sairas olen. Etanoita söimme molemmat, ja Catherine ei ole antanut ylen. Sen täytyy olla se coq-au-vin. Tai sitten paikkaa suositelleen taksinkuljettajan hämärät sukulaiset antoivat minulle tyrmäystippoja voidakseen viedä seuralaiseni johonkin orientaaliseen bordelliin… tai minut…

Voin todella huonosti. Suutani kuivaa niin, että puhuminen on vaikeaa.

”Catherine! Catherine!! Herää! Tarvitsen apua!”

Ranskatar nukkuu sikeästi. En saa riittävästi ääntä herättääkseni hänet. Hänen on pakko herätä, hänen on pakko auttaa minua. Taidan tarvita ambulanssin.

Pakko saada Catherine hereille. Otan sängyn reunasta roikkuvan lakanan kulmasta kiinni ja kiskon niin lujaa kun pystyn. Käsissäni ei ole lainkaan voimaa, outoa.

”Catherine! Auta!” saan kuiskatuksi. ”En voi kauhean hyvin.”
Sitten minulta lähtee taju.”

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.