Catherine ja Frank ovat viettäneet mukavan illan ravintolassa Pariisissa. Hotellihuoneessa heitä odottaa parisänky. Frankin päässä alkaa pyöriä sangen levottomia ajatuksia...

Frank 19. kesäkuuta klo 00.40

"Hitto kun tästä ranskalaisesta suihkusta ei tahdo tulla riittävästi vettä. Minun pitää heilua hulluna edestakaisin kastuakseni kunnolla. Pisaroita tulee niin harvakseltaan,
etten pysty nauttimaan siitä, että vesi virtaisi valtoimenaan hiuksista kasvoille, siitä kuvitteellisesta hetkestä vesiputouksen alla.

Silti tunnen itseni suihkun jälkeen virkistyneeksi, raikkaaksi, valmiiksi taistoon. Vielä vähän Hugo Bossia sinne tänne. Parransänkeen en tietenkään koske, sillä minulle on sanottu, että on sangen seksikästä, kun mies on karhea kuin hiekkapaperi.

Tekisi mieli pukeutua vähän rennommin, vetää päälle vaikka collegepusero ja lenkkihousut, mutta minulla on mukanani vain
yksi ainoa puku, joka alkaa jo olla vähän kärsineen näköinen. Kravatti lähtee sentään laukkuun, ja kauluspaidan toiseksikin ylin nappi jää harkitusti auki. En tiedä miten eteläranskattaret suhtautuvat rintakarvoihin, saksalaisnaisiin ne ainakin tehoavat.

On se niin hassua. Ihminen ei todellakaan enää tarvitsisi karvoitustaan, elämmehän kaikki enimmäkseen ilmastoiduissa tai lämmitetyissä sisätiloissa, ja meillähän on useimmiten vaatteita päällä. Evoluution kannalta katsottuna karvaton ja kalju mies on aiempaa kehittyneempi, moderniin olosuhteisiimme paremmin sopeutunut yksilö, ja tällainen karvanaama kuten minä on muinaisjäänne viime jääkaudelta. Silti miehet pelkäävät kaljuuntumista kuin ruttoa ja silti monet naiset vielä ihailevat miehissä kunnon rintaviidakkoa. Hyvä niin.

Varmaan Catherinekin haluaa mennä suihkuun. Siellä lentoaseman ruokakomerossa taisi olla aika kuuma, ja ainakin sen perusteella, mitä näin hänen juovan äsken illallisen lomassa, hiki ja nestehukka olivat aikamoisia. Aivan varmasti hän haluaa mennä suihkuun. Sääli sinänsä, sillä jos tästä lupaavasta tilanteesta on tullakseen lähikontakti, olisin mielellään löytänyt nuoren ranskattaren tuoksut ilman kosmeettista häirintää. En oikeastaan pidä kosmetiikan hajuista, vaan haluan luottaa ihmiskehon omaan ­kemialliseen viestintään. Meikkikin on yritys evoluution huijaamiseksi. Pidän naisista, jotka uskaltavat näyttää ja tuoksua omalta itseltään – toki ei liikaa, kiitos.

Hetkinen, hampaat täytyy vielä pestä – meinasin unohtaa. Aina täytyy olla valmiina kuin partiopoika. Ai että on naurettavan ihanaa ja ihanan naurettavaa olla mies! Annan hampailleni pikaharjauksen ja virnistelen itselleni. Lähikontaktihan alkaa yleensä suudelmalla. Tässä tapauksessa varmaankin ranskalaisella…

Lopuksi tarkistan ryppyisen, mutta onneksi vielä miellyttävän naamatauluni nopeasti peilistä, sitten avaan oven ja astun viereiseen huoneeseen kuin areenalle, kuin kokenut härkätaistelija. Muistan jopa vetää muutamat ylimääräiset kiloni sisään.
 

Mitä hemmettiä?

Tuhkapilven tuoma uusi tuttavuuteni on lässähtänyt selälleen hotellihuoneen parivuoteelle ja nukahtanut! Korkokengät lojuvat lattialla, punainen matkalaukku on yhä kiinni. Kaunotar ei ehtinyt avata sitä, kun ilmeisesti kaatui  koomaan kuin ammuttuna.

Sen siitä saa kun ostaa naiselle ruokaa ja viiniä. Oloni on kuin huonossa piilokameraohjelmassa. Tai jossain nyyhkyelokuvassa,
jossa keski-ikäinen ukkeli tekee itsestään täydellisen idiootin nuoren naisen takia, joutuu puhumaan syntyjä syviä ja valvomaan koko yön, eikä saa pesää.

No, en ainakaan joudu Catherinen takia valvomaan, vaikka tässä seison suihkunraikkaana ja hampaat kiiltäen.

Eikä tässä läävässä ole tietenkään minibaariakaan. Nappaan nostalgisen messinkiavaimen kouraani ja kävelen päättäväisenä raput alas vastaanottoon. Neuvottelen vähäisellä kielitaidollani, ja saan pullon halpaa punaviiniä ja korkkiruuvin. Muuta ei ole tarjolla tässä yhden tähden etablissementissa. Juomalasia ei löydy, mutta virkailijan elekielestä voin päätellä, että hän suosittelee minulle hammaspesulasia, joka löytyy huoneesta.
 

Kun tulen takaisin, tilanne on entisellään. Otan jakkaran
alleni ja sukat pois jaloista (miksi yleensä laitoin ne?) ja syvennyn katsomaan Catherinea.

Seuraan, miten hänen rentoutunut hengityksensä nostaa ja laskee hitaasti mutta säännöllisesti mekon ohutta kangasta.

Korkki on kiinni pullossa kuin sekuntiliimalla sementoitu. Joudun nousemaan jaloilleni ja vetämään korkkiruuvin kahvasta koko selälläni. Plopp!  Catherine säpsähtää, kun korkki poksahtaa pullon kaulasta. Säpsähtää, kääntyy vähän kyljelleen ja alkaa kuorsata.

Tämähän tästä vielä puuttuikin, että daami perustaa sahan tähän huoneeseen. Onpa somaa.

Ei kai tässä enää muu auta kuin kunnon kippikset itselleni. Taskulämmin punainen litku tuo villit opiskelijabileet mieleen: ikinä en unohda, miltä punaviini maistuu takaperin, ja varsin hyvin muistan myös sen, kun sitä ei tule ainoastaan suusta, vaan myös nenästä takaisin maailmalle.

Epäilemättä alan olla aika tuhdissa humalassa, mutta humala on juuri se paikka, missä haluan olla.

Catherinen rintaliivit ovat sivuttaisessa liikkeessä siirtyneet paikaltaan, ja toinen nänni näkyy puseron läpi. Se näyttää jotenkin isolta noin pienellä naisella. Kenties hänellä on kylmä. Tai sitten hän tekee sen tahallaan. Naiset eivät kaihda mitään keinoja. Jostain luin, että 1920-luvun Pariisissa ja Berliinissä naisilla oli tapana meikata nänninsä ja nännipihansa mustiksi, jotta ne näkyisivät paremmin valkeiden puseroiden läpi. Valkeat puserot olivat silloin suurta muotia eikä rinta-liivejä vielä ollut keksitty. Olisi pitänyt elää kaksikymmentäluvulla eikä nyt. Minulla olisi ollut hiton hauskaa silloin.

Ja paskat. Olisi minulla varmaan ollut hauskaa, mutta kolmekymmentäluvulla olisin takuuvarmasti joutunut keskitysleirille. Se siitä visiosta. Ja muutenkin, jos jollakin on visioita, hänen pitäisi hakeutua hoitoon.
 

Tyttö nukkuu suloista unta. Olen hänelle kateellinen. Hän on nuori. Hän saa ihmiset hullaantumaan, jos hän niin haluaa. Minäkin olen jo jonossa. Hän on kaunis. Hän on luonnollinen, hän on hauska, hänellä on luonnetta. Hän ei tarvitse rahaa eikä valtaa, hänelle riittää vielä kesämekko. Hänen ei tarvitse muuta tehdä kuin kävellä lyhyessä hameessa ja päitä alkaa kääntyä. Putoilla.

Ja hänellä on Turkissa vissiin joku taiteilijapoikaystävä, joku tyhjäntoimittaja, joka ei elä tässä maailmassa. Mies, joka on tuhansien peninkulmien päässä, mutta jaksaa silti olla sihisevän mustasukkainen. Tai juuri sen takia.

Taisi herra elämäntaiteilija haukata enemmän kuin pystyy nielaisemaan. Ehkä Catherine on hänen femme fatalensa, hänen kohtalon nainen, hänen kompastuskivensä. Voikohan noin nuori nainen olla femme fatale, vai onko sellainenkin vaihtoehto olemassa kun fille fatale, kohtalokas tyttö? Olkoonkin että hän on lain edessä aikuinen nainen ja varmaan noin kaksi kertaa oman tyttäreni ikäinen, minun perspektiivistäni hän on silti vasta tyttö.

Catherinen jalat roikkuvat kingsize-patjan reunan yli. Onpa hänellä pieni jalka. Ja likainen. Paljain jaloin kävelemisestä on jäänyt Pariisin katulikaa hänen jalkapohjiinsa, hän näyttää suloiselta, eksyneeltä, rakastettavalta räkä­nokalta, vähän kuin se likainen köyhä orpolapsi Chaplinin elo­kuvassa The Kid.

Ei nyt kuitenkaan ihan. Tyttö nukkuu, ja annan katseeni hiljalleen vaellella mustista varpaista pitkin siroja raajoja. Kyllä tuo on nainen eikä tyttö. Kaadan itselleni lisää punaviiniä ja otan kunnon kulauksen. En pidä punaviinistä, en huonosta enkä hyvästäkään, mutta joskus ihminen löytääitsensä tilanteesta, jossa on aivan pakko juoda suruunsa tai hämmennykseensä jotain etanolipitoista, eikä nyt ole muuta tarjolla kuin punaviiniä.

Kyllä tuo tumma pikku eläin edessäni on oikea ihmisnaaras. Nainen. Ja minä en voi sille mitään, alan ajatella kuin mies. Enhän minä nyt sentään vielä kuollut ole, vaikka luultavasti pian olenkin. Mutta asiat tärkeysjärjestykseen: edessäni makaa nainen Etelä-Ranskasta, tumma, kenties villi ja käsittämätön tapaus. Anteeksi kesyttämätön. Taidan tarvita lisää punkkua.

Onkohan Catherine oikeasti noin tumma? Varmaan hän käsittelee ainakin hiuksiaan jollain aineella.

Mitä jos koskettaisin häntä? Ihan varovasti, ihan vain sormenpäillä, niin kevyesti, ettei hän herää siihen? Tai jos nostaisin ihan hitaasti hänen mekkonsa helmaa ylemmäs, vähän vain, niin että ehkä näkisin minkä väriset pikkuhousut hänellä on. Jos hänellä nyt niitä yleensä onkaan. Milloin olen viimeksi tehnyt jotain tuollaista? Teinipoikana joskus vuonna yksi ja kaksi.

Mutta mitä teen jos hän herää? Aina voisin tietysti selittää, että olin juuri siirtämässä hänet kunnolla peiton alle. Eikä hän varmaan heti ensi työkseen poliisillekaan soittaisi.

Sitten tulee mieleen pahin mahdollinen vaihtoehto: Entäs jos hän herää ja haluaa lisää? En piru vie ottanut erektiolääkettä mukaan tälle matkalle, koska suunnittelin istuvani huomisen aamupäivän tylsien suomalaisinsinöörien kanssa jossain espoolaisessa lasi-terästornissa ja lentäväni sen jälkeen kotiin. En voinut tietää, että tieni päättyisikin Pariisiin, kahden hengen hotellihuoneeseen naisen kanssa, jonka olemassaolosta en eilen aamulla vielä tiennytkään.

Tokihan ”se” toimii myös vielä ilman lääkettä, mutta sitten
pitäisi olla aika rentona eikä saisi ottaa mitään suorituspaineita. Olepas nyt sitten ottamatta suorituspaineita tällaisessa tilanteessa!

Ja sitten täytyisi vielä ajatella mahdollisia seurauksia. En nyt tarkoita edes biologisia seurauksia kuten sukupuolitauteja tai jälkikasvua, vaan pelkästään sitä, mitä huomenna aamulla tapahtuisi, jos tänä yönä jotain tapahtuisi. Näen sen jo kirkkaasti sisäsilmissäni:

Catherine olisi huomenna aamulla aivan hysteerinen, hän heittäisi minulle eeppisen ­kohtauksen, jossa hän kävisi äänekkäästi läpi omaa syyllisyyttään, omaa uskottomuuttaan, hän inhoaisi ja vihaisi ensin itseään, sitten hän vihaisi ja inhoaisi minua, lopuksi hän heittäytyisi vollottavana tunnerauniona syliini ja minun pitäisi antaa hänelle isän roolissa anteeksi se, että hän on pettänyt kanssani elämänsä rakkautta, sitä tyyppiä, joka istuu Turkin rannoilla ja on vähän hidas tajuamaan maailmanlaajuisia luonnonilmiöitä.

Ja minä tuntisin itseni vanhaksi raadonsyöjäksi ja epämääräisesti velvolliseksi rakastumaan häneen. Se on sellainen ikävä tapa, jonka alkuperää en tiedä ja josta en ole vieläkään pääsyt eroon: aina kun olen elämässäni päätynyt rakastelemaan jonkun naisen kanssa, minulla on ollut sen jälkeen sellainen outo tunne, että minun pitäisi ottaa naisesta jotain vastuuta, että olisin hänelle jotain velkaa. Aika sovinistista, vai mitä?

Post coitum omnium animal triste est, yhdynnän jälkeen jokainen eläin on surullinen, sen tiesivät jo muinaiset roomalaiset, ja hehän tunnetusti ymmärsivät rakkauden päälle, kun heittivät epätoivotut vauvansakin elävinä kaatopaikalle…

Eli tähän ei kannata sekaantua, vaikka kiusaus olisi kuinka suuri. Mitä tästä voisi mahdollisesti keskipitkällä tähtäimellä tulla paitsi ongelmia, ja niitähän minulla riittää totisesti jo ennestään.

Toisaalta rakkaus on maailman parhaita tekosyitä kaikkeen. Rakkauteen voi aina vedota kuin johonkin luonnonkatastrofiin,
johonkin force majeure -tapaukseen. Rakkaus oikeuttaa sitä potevan mitä hulluimpiin ratkaisuihin, mitä järjettömimpiin tekoihin ja mitä uskomattomimpiin valheisiin, kuten sarjasta ”En voinut itselleni mitään, olin rakastunut. Jätin sinut vastasyntyneiden kolmosten kanssa, talon ja kaikki laskut maksamatta, koska olen niin umpirakastunut. Kai sinä sen
ymmärrät, kulta, olithan itsekin joskus rakastunut…”

Voisin vaikka karata Catherinen kanssa ja unohtaa työhuolet,
murrosikäisen tyttäreni, minua kuiviin lypsävän ex-vaimoni. Voisimme lähteä aika kauaskin pois, Ranskaa puhutaan myös Kanadassa, joskin aika hassulla tavalla, ja Martiniquella ja jossain muissa trooppisissa maissa. Hetkinen, Martinique ja muut Ranskalla säilyneet alusmaat eivät oikein käy, niissä on käytössä euro ja voimassa Euroopan unionin lainsäädäntö, ja huomisen paljastuksen jälkeen minun pitänee oleilla väliaikaisesti EU-alueen ulkopuolella. Joten Kanadaan sitten. Siellä pärjää englannillakin, ja minun meriiteilläni saan sieltä helposti hyväpalkkaisen työn.

Juu, varmasti. Sitten elämme onnellisina elämämme hamaan loppuun saakka. Catherine haluaa lapsia ja rivitalonpätkän, sen jälkeen hän lihoo, naljailee ja haluaa lisää lapsia. Tai sitten hän haluaa luksusauton ja timantteja. Ja lihoo, naljailee ja haluaa lisää timantteja.

Ei, ei. Tai no joo, kiitos kaunis, mutta ei kiitos.

Isäni oli sitä mieltä, että keskipitkällä tähtäimellä rakkaussuhde on aina enemmän ikävä kuin mukava. Hän oli täysin oikeassa, ainakin jos avioerotilastoihin on uskominen. Toisaalta, eihän sitä keskipitkää tähtäintä tarvitse nyt vielä ajatella, tämähän on selvä irtotapaus. Tuhkapilvitapaaminen.

On rasittavaa olla mies ja joutua koko ajan ajattelemaan kuin mies. Yhtäkkiä huomaan, että vatsalihakseni ovat kireinä. Vieläkin olen vetämässä vatsaa sisään, vaikka kohde, johon minun piti tehdä vaikutus, on syvässä tajuttomuuden tilassa. Olen kyllä varsinainen Don Juan.

No sainpahan häneltä ainakin aivot pellolle, kai minun pitäisi
olla siitä ylpeä ja sahata sen kunniak­si lovi freudilaisen revolverini kahvaan. Voin kertoa kavereilleni villistä pariisilaisyöstäni, joka tuli minulle kuin manulle illallinen, islantilaisen tulivuoren tarjoamana, courtesy of Eijafjallajökull. Vai miten se nyt meni.

Paitsi että eihän minulla kavereita ole. Vain ja ainoastaan Baumgartner, joka hänkään ei ole kaverini, vaan esimieheni ja rikoskumppanini. Rikoskumppanini lahjusjupakassa, joka tulee julkisuuteen huomenna aamupäivällä, kun minua ei näy palaverissa suomalaisen asiakkaan toimistossa.

So fucking what, sanoisi joku minua viisaampi. Tällä hetkellä ei ole väliä, näenkö enää ketään koko firmastani. Jään tänne Pariisiin loppuiäkseni, muutan sillan alle ja opin juomaan punaviiniä, kunnes kuolen koko valtakunnan halpojen punkkujen parhaana eksperttinä.

”Santé!” sanon hiljaa itsekseni. Kyllä kielitaito kannattaa aina, myös epätoivoisimpina ja yksinäisimpinä hetkinä. Voi sentään sääliä itseään tyylikkäästi. Ja tyylihän on kaikki kaikessa. Ilman tyyliä ihmiskunnalla ei ole tulevaisuutta, jawohl!

Juon vielä hammaspesulasillisen punaviiniä. Sen on tarkoitus olla rohkaisuryyppy, sen pitää antaa minulle viimeinen sysäys siihen, että uskallan käyttäytyä kuin kolmetoistavuotias ja nostaa tytön hameen tarpeeksi korkealle. Ihan kuin silloin katolisessa sisäoppilaitoksessa, kun kesällä tiirailimme tyttöjä uimarannan pukukopin seinän oksanreiästä.

Rohkaisuryyppy menee valitettavasti ihan väärään osoitteeseen. Juon sen yhdellä kulauksella, ja se muuttaa humalatilani heti irstaasta melankoliseksi, naps, ikään kuin joku olisi painanut salaista kytkintä päässäni. Keski-ikäisen namusedän identiteetti feidautuu taka-alalle, ja isälliset tunteeni heräävät.

Mitä tuo nätti tyttölapsi oikein ajattelee? Eikö häntä pelota lainkaan? Miten hän voi lähteä ventovieraan miehen kanssa tuntemattomaan hotelliin vieraassa kaupungissa, jossa asuu reilusti yli kymmenen miljoonaa ihmistä?

Eikö hän todellakaan tiedä, ettei vieraiden miesten kanssa mennä hotellihuoneeseen ilman, että joku muu tietää asiasta? Varmaan hän on lukenut liikaa naistenlehtiä ja Harlekiini-kirjallisuutta.

Taisi hän kyllä soittaa vielä jollekin ennen kun tulimme tähän huoneeseen, mutta se oli todennäköisesti hänen miesystävänsä Philippe. Eihän mies voisi tehdä yhtään mitään sieltä kaukaa, jos minä pimahtaisin nyt ja tekisin Catherinelle jotain pahaa.

Tai enhän minä, vaan jos täällä olisi hänen kanssaan nyt joku muu. Minä en ikinä tekisi Catherinelle mitään pahaa.

Paitsi että minun pitäisi antaa hänelle kyllä kunnolla pyllylle. Miten hän voi olla niin naiivi, niin varomaton, niin tyhmä? Jos minä olisin hänen isänsä…

Heti huomenna aamulla kun viaton ja suloinen Catherine
herää, kerron hänelle tarinan herra Issei Sagawan hirmuteosta. Vaikka olisi kuinka epäreilua pelotella ja säikäytellä, niin on pakko tehdä. Jossain täällä Pariisissa tuo japanilainen opiskelija tappoi vuonna 1981 nuoren hollantilaisnaisen, joka oli hänen opiskelu-toverinsa Sorbonnen yliopistossa. Sagawa oli kutsunut Renée Harteveltin luokseen ja  teeskenteli haluavansa keskustella  kirjallisuudesta. Mutta kun Renée istui Sagawan asunnossa, japanilainen ampui hänet. Sen jälkeen Sagawa vietti pari päivää kokkaamalla ja syömällä nuoren naisen ruumiinosia. Lopuksi Sagawa yritti hävittää loput ruumiista upottamalla sen johonkin kaukaiseen järveen, mutta silminnäkijä kertoi havainnostaan poliisille, ja murhaaja jäi kiinni.

Pullossa ei ole enää kovin paljon jäljellä, mutta kyllä purista-malla siitä vielä yksi lasillinen irtoaa. Catherine saa olla tyytyväinen, että sain äsken kunnon aterian. Minulla ei ole yhtään nälkä, en jaksaisi syödä kanankoipiakaan saati grillattua nuorta naista. Catherine on täysin turvassa seurassani. Tämä kypsemmän iän Bill Murrayn lempirooli alkaa tuntua vallan houkuttelevalta näin laskuhumalassa. Sitä paitsi minä olen aina ollut hyvä häviäjä. Itse asiassa erinomainen häviäjä.

Mutta olisihan se kyllä ollut pirun mukavaa jutella vielä vähän hänen kanssaan, kenties jopa flirttailla vähän enemmän. Mene ja tiedä, tämähän saattaa olla viimeinen iltani vapaana miehenä. Jo huomenna aamulla alkavat ison pahan maailman oikeat ongelmat painaa päälle…

Millainenkohan tuomio lahjonnasta mahtaa tulla? Baumgartner on ilmiselvästi heti haistanut palaneen käryä ja häipynyt maisemista. Fiksu mies, minun olisi pitänyt heti tajuta, että hän käyttää minua hyväkseen, että minun roolini tässä kuviossa on olla tykinruokana, mutta nyt taitaa olla jo liian myöhäistä. Hänelle ei voi soittaa eikä hän ole kertaakaan yrittänyt soittaa minulle.

Hiljaisuus tietää pahaa. Varmaan Baumgartner on jo jossain Sveitsissä etsimässä kivaa pikku asuntoa itselleen, sellaista, josta avautuu järvinäköala. Ja minä saan huomenna syyt niskoilleni. Tuleekohan tästä ehdollinen tuomio vai joudunko peräti kiven sisään?

Taas tulee mieleen se japanilainen hullu tappaja. Tuskin
minulla niin hyvää tuuria olisi kuin hänellä. Issei Sagawa on varoittava esimerkki kaikille nuorille naisille ja aivan käsittämätön tapaus, mitä oikeusjärjestelmän uskottavuuteen tulee: Kun hän oli jäänyt kiinni, hänen rikas isänsä palkkasi pojalleen loistavan asianajajan. Sagawa istui kaksi vuotta tutkintavankeudessa ilman oikeudenkäyntiä, ja sen jälkeen ranskalainen tuomari passitti gourmet-murhaajan loppuiäksi mielisairaalaan.

Mutta sitten sensaatiohakuinen japanilainen toimittaja-kirjailija kuuli Sagawasta ja kävi ranskalaisessa mielisairaalassa tapaamassa tätä. Haastattelutuokioista toimitettiin kirja, joka teki murhaajasta hetkessä kuuluisuuden. Sagawalle alkoi sadella kirjatuloja, lisää haastattelupyyntöjä ja jopa kosintoja. Ranskan viranomaiset hermostuivat mauttomasta kohusta ja luovuttivat murhaajan kotimaahansa.

Japanissa psykologit testasivat miehen uudestaan ja totesivat,
ettei hän ollutkaan vaarallinen hullu, vaan ”täysin terve, joskin paha ihminen”. Sitä paitsi Ranskan huolimattomat viranomaiset eivät saaneet toimitettua kaikkia Sagawaa koskevia papereita ja päätöksiä virkaveljilleen, ja Japanin poliisilla ei ollutkaan enää oikeutta pitää Sagawaa vankina.

Siispä eräänä elokuisena päivänä vuonna 1986 Issei Sagawa
käveli ulos tokiolaisesta mielisairaalasta, ja siitä lähtien hän on ollut vapaa mies. Nykyään hän elää pienessä asunnossa Tokiossa, hänestä on tehty dokumentti­elokuvia, hän on vakiovieras televisiossa ja hän on julkaissut useita kirjoja. Silloin tällöin hän jopa kirjoittaa ravintola-arvosteluja erääseen japanilaislehteen.

Pullo on tyhjä. Kylläpä nyt tuli paha olo. En olisi uskonut,
että yksi hikinen punkkupullo kolahtaa niin armottomasti kokeneeseen päähäni.

Parasta mennä pitkälleen, sillä jalat eivät enää oikein tahdo kantaa. Mutta ensin on hoidettava eräs pikku ongelma: Catherine. Miten noin pieni ihminen onnistuukin makaamaan kahdelle hengelle tarkoitetulla sängyllä niin, ettei hänen viereensä mahtuisi enää kissakaan? Tilaa vievä tapaus, tämä ranskalainen söpöliini.

Pitäisiköhän minun laittaa hänet kunnolla sänkyyn? Mitä jos hänellä on kylmä? Pitäisikö minun ottaa päiväpeite pois ja siirtää nukkuva daami vällyjen alle? Pitäisikö ottaa häneltä kesämekko pois ja pukea hänet asianmukaisesti pyjamaan? Avasinhan jo lento­kentän vessassa hänen matkalaukkunsa ja tiedän, että se sisältää Pink Panther -kuvioisen puu­villayöpaidan.

Hän nukkuu niin hyvin, en millään raaskisi herättää häntä nyt. Tytöllä on ollut rankka päivä, ja huonosta kunnostani päätellen niin on ollut minullakin. Pah, minun kannattaa oikeastaan olla kiitollinen tästä pahasta olosta, koska se estää minua käyttäytymästä typerästi, tekemästä virheitä ja itsestäni pölhön.

Nyt tai ei koskaan. Catherine  ärähtelee ja mumisee unissaan kun nostan hänet. Yllättävän kevyesti hän nousee käsivarsilleni. Hän ei todellakaan paina paljon mitään, varmasti alle viisikymmentä kiloa. Ranskalaisillahan on tälle ruumiinrakenteelle oma sana, joka on päässyt ihan kansainväliseenkin levitykseen: petite.

Yhdellä kädellä varmistan ettei Catherine luisu sylistäni lattialle, toisella avaan sängyn, vedän päiväpeitteen pois, avaan puhtaat valkeat lakanat, ja laitan uinuvan prinsessani varovasti makuulle
sileän ja viileän pellavan päälle.
 

Kun peitän hänet, tulee mieleeni, etten vieläkään tiedä minkä väriset pöksyt hänellä on. Catherine ei ole koko siirto-peraation aikana herännyt edes puoliksi, hän on edelleen valovuosien
päässä, ja nyt olisi viimeinen mahdollisuus selvittää asia.

Mutta nyt en enää tunne itseäni nuoreksi hölmöksi. Vaan vanhaksi hölmöksi. Mutta tunnen myös olevani oikeutettu ainakin pieneen pusuun. Oikeutettu ja velvoitettukin. Herrasmiehen kunniasanalla ja niin edelleen. Mutta sillä hetkellä, kun kumarrun Catherinen ylitse ja koetan puhaltaa viattoman pikku pusun hänen otsalleen, aivan kuten Bill Murray tekisi tällaisessa tapauksessa, joudun kääntämään pääni äkkiä pois. Onneksi ehdin kuin ehdinkin viime hetkellä, sillä seuraavaksi tunnen nenässäni sen vanhan tutun, happaman maun, jota minun ei enää koskaan pitänyt maistaa.

Punaviini tulee suustani ja nenästäni ulos hirveällä paineella. Mitä minulle tapahtuu? Joudun käpertymään kyykkyyn, koska
jokin armoton sisäinen voima kuristaa sisälmyksiäni. Pakko mennä matalaksi. Ken valmiiksi lattialla makaa, ei voi lyödä päätään kaatuessaan.

Tämä ei voi johtua alkoholista. En juonut niin paljon, ja vaikka olisinkin, kroppani kestäisi moisen määrän aivan varmasti. Tämä on jotain muuta. Mutta mitä? Selvästi jokin sairauskohtaus, mutta minulla ole rinta- eikä pääkipuja, joten tämä tuskin on sydän- tai aivoinfarkti.

Yritän skarpata ja nousta jaloilleni, mutta huomaan, etten pysty kontrolloimaan silmiäni. Ne eivät katso sinne minne haluan, kaikki näkyy kahtena, silmäni harhailevat ristiin ja ympäriinsä.
Iholleni ilmestyy kylmää hikeä, mutta samalla selkärankaa pitkin nousee kuumia aaltoja. Tämä taitaa olla vakava juttu. Ja aika noloa. Makaan omassa punaviinioksennuksessani pariisilaishotellihuoneen lattialla, viereisessä sängyssä illan valloitus nukkuu ruususen unta eikä huomaa mitään siitä, että minä teen hänen edessään kuolemaa…

Mitä jos tämä on ruokamyrkytys? Mitä jos Catherine ei nuku, vaan on jossain koomassa? Hänhän söi bouillabaissen, se on tunnetusti vaarallinen ruokalaji, siinä on paljon sellaista, joka voi kääntyä syöjäänsä vastaan.

Mutta minähän tässä sairas olen. Etanoita söimme molemmat, ja Catherine ei ole antanut ylen. Sen täytyy olla se coq-au-vin. Tai sitten paikkaa suositelleen taksinkuljettajan hämärät sukulaiset antoivat minulle tyrmäystippoja voidakseen viedä seuralaiseni johonkin orientaaliseen bordelliin… tai minut…

Voin todella huonosti. Suutani kuivaa niin, että puhuminen on vaikeaa.

”Catherine! Catherine!! Herää! Tarvitsen apua!”

Ranskatar nukkuu sikeästi. En saa riittävästi ääntä herättääkseni hänet. Hänen on pakko herätä, hänen on pakko auttaa minua. Taidan tarvita ambulanssin.

Pakko saada Catherine hereille. Otan sängyn reunasta roikkuvan lakanan kulmasta kiinni ja kiskon niin lujaa kun pystyn. Käsissäni ei ole lainkaan voimaa, outoa.

”Catherine! Auta!” saan kuiskatuksi. ”En voi kauhean hyvin.”
Sitten minulta lähtee taju.”