Catherine ja Frank ovat viettäneet mukavan illan ravintolassa Pariisissa. Hotellihuoneessa heitä odottaa parisänky. Frankin päässä alkaa pyöriä sangen levottomia ajatuksia...

Frank 19. kesäkuuta klo 00.40

"Hitto kun tästä ranskalaisesta suihkusta ei tahdo tulla riittävästi vettä. Minun pitää heilua hulluna edestakaisin kastuakseni kunnolla. Pisaroita tulee niin harvakseltaan,
etten pysty nauttimaan siitä, että vesi virtaisi valtoimenaan hiuksista kasvoille, siitä kuvitteellisesta hetkestä vesiputouksen alla.

Silti tunnen itseni suihkun jälkeen virkistyneeksi, raikkaaksi, valmiiksi taistoon. Vielä vähän Hugo Bossia sinne tänne. Parransänkeen en tietenkään koske, sillä minulle on sanottu, että on sangen seksikästä, kun mies on karhea kuin hiekkapaperi.

Tekisi mieli pukeutua vähän rennommin, vetää päälle vaikka collegepusero ja lenkkihousut, mutta minulla on mukanani vain
yksi ainoa puku, joka alkaa jo olla vähän kärsineen näköinen. Kravatti lähtee sentään laukkuun, ja kauluspaidan toiseksikin ylin nappi jää harkitusti auki. En tiedä miten eteläranskattaret suhtautuvat rintakarvoihin, saksalaisnaisiin ne ainakin tehoavat.

On se niin hassua. Ihminen ei todellakaan enää tarvitsisi karvoitustaan, elämmehän kaikki enimmäkseen ilmastoiduissa tai lämmitetyissä sisätiloissa, ja meillähän on useimmiten vaatteita päällä. Evoluution kannalta katsottuna karvaton ja kalju mies on aiempaa kehittyneempi, moderniin olosuhteisiimme paremmin sopeutunut yksilö, ja tällainen karvanaama kuten minä on muinaisjäänne viime jääkaudelta. Silti miehet pelkäävät kaljuuntumista kuin ruttoa ja silti monet naiset vielä ihailevat miehissä kunnon rintaviidakkoa. Hyvä niin.

Varmaan Catherinekin haluaa mennä suihkuun. Siellä lentoaseman ruokakomerossa taisi olla aika kuuma, ja ainakin sen perusteella, mitä näin hänen juovan äsken illallisen lomassa, hiki ja nestehukka olivat aikamoisia. Aivan varmasti hän haluaa mennä suihkuun. Sääli sinänsä, sillä jos tästä lupaavasta tilanteesta on tullakseen lähikontakti, olisin mielellään löytänyt nuoren ranskattaren tuoksut ilman kosmeettista häirintää. En oikeastaan pidä kosmetiikan hajuista, vaan haluan luottaa ihmiskehon omaan ­kemialliseen viestintään. Meikkikin on yritys evoluution huijaamiseksi. Pidän naisista, jotka uskaltavat näyttää ja tuoksua omalta itseltään – toki ei liikaa, kiitos.

Hetkinen, hampaat täytyy vielä pestä – meinasin unohtaa. Aina täytyy olla valmiina kuin partiopoika. Ai että on naurettavan ihanaa ja ihanan naurettavaa olla mies! Annan hampailleni pikaharjauksen ja virnistelen itselleni. Lähikontaktihan alkaa yleensä suudelmalla. Tässä tapauksessa varmaankin ranskalaisella…

Lopuksi tarkistan ryppyisen, mutta onneksi vielä miellyttävän naamatauluni nopeasti peilistä, sitten avaan oven ja astun viereiseen huoneeseen kuin areenalle, kuin kokenut härkätaistelija. Muistan jopa vetää muutamat ylimääräiset kiloni sisään.
 

Mitä hemmettiä?

Tuhkapilven tuoma uusi tuttavuuteni on lässähtänyt selälleen hotellihuoneen parivuoteelle ja nukahtanut! Korkokengät lojuvat lattialla, punainen matkalaukku on yhä kiinni. Kaunotar ei ehtinyt avata sitä, kun ilmeisesti kaatui  koomaan kuin ammuttuna.

Sen siitä saa kun ostaa naiselle ruokaa ja viiniä. Oloni on kuin huonossa piilokameraohjelmassa. Tai jossain nyyhkyelokuvassa,
jossa keski-ikäinen ukkeli tekee itsestään täydellisen idiootin nuoren naisen takia, joutuu puhumaan syntyjä syviä ja valvomaan koko yön, eikä saa pesää.

No, en ainakaan joudu Catherinen takia valvomaan, vaikka tässä seison suihkunraikkaana ja hampaat kiiltäen.

Eikä tässä läävässä ole tietenkään minibaariakaan. Nappaan nostalgisen messinkiavaimen kouraani ja kävelen päättäväisenä raput alas vastaanottoon. Neuvottelen vähäisellä kielitaidollani, ja saan pullon halpaa punaviiniä ja korkkiruuvin. Muuta ei ole tarjolla tässä yhden tähden etablissementissa. Juomalasia ei löydy, mutta virkailijan elekielestä voin päätellä, että hän suosittelee minulle hammaspesulasia, joka löytyy huoneesta.
 

Kun tulen takaisin, tilanne on entisellään. Otan jakkaran
alleni ja sukat pois jaloista (miksi yleensä laitoin ne?) ja syvennyn katsomaan Catherinea.

Seuraan, miten hänen rentoutunut hengityksensä nostaa ja laskee hitaasti mutta säännöllisesti mekon ohutta kangasta.

Korkki on kiinni pullossa kuin sekuntiliimalla sementoitu. Joudun nousemaan jaloilleni ja vetämään korkkiruuvin kahvasta koko selälläni. Plopp!  Catherine säpsähtää, kun korkki poksahtaa pullon kaulasta. Säpsähtää, kääntyy vähän kyljelleen ja alkaa kuorsata.

Tämähän tästä vielä puuttuikin, että daami perustaa sahan tähän huoneeseen. Onpa somaa.

Ei kai tässä enää muu auta kuin kunnon kippikset itselleni. Taskulämmin punainen litku tuo villit opiskelijabileet mieleen: ikinä en unohda, miltä punaviini maistuu takaperin, ja varsin hyvin muistan myös sen, kun sitä ei tule ainoastaan suusta, vaan myös nenästä takaisin maailmalle.

Epäilemättä alan olla aika tuhdissa humalassa, mutta humala on juuri se paikka, missä haluan olla.

Catherinen rintaliivit ovat sivuttaisessa liikkeessä siirtyneet paikaltaan, ja toinen nänni näkyy puseron läpi. Se näyttää jotenkin isolta noin pienellä naisella. Kenties hänellä on kylmä. Tai sitten hän tekee sen tahallaan. Naiset eivät kaihda mitään keinoja. Jostain luin, että 1920-luvun Pariisissa ja Berliinissä naisilla oli tapana meikata nänninsä ja nännipihansa mustiksi, jotta ne näkyisivät paremmin valkeiden puseroiden läpi. Valkeat puserot olivat silloin suurta muotia eikä rinta-liivejä vielä ollut keksitty. Olisi pitänyt elää kaksikymmentäluvulla eikä nyt. Minulla olisi ollut hiton hauskaa silloin.

Ja paskat. Olisi minulla varmaan ollut hauskaa, mutta kolmekymmentäluvulla olisin takuuvarmasti joutunut keskitysleirille. Se siitä visiosta. Ja muutenkin, jos jollakin on visioita, hänen pitäisi hakeutua hoitoon.
 

Tyttö nukkuu suloista unta. Olen hänelle kateellinen. Hän on nuori. Hän saa ihmiset hullaantumaan, jos hän niin haluaa. Minäkin olen jo jonossa. Hän on kaunis. Hän on luonnollinen, hän on hauska, hänellä on luonnetta. Hän ei tarvitse rahaa eikä valtaa, hänelle riittää vielä kesämekko. Hänen ei tarvitse muuta tehdä kuin kävellä lyhyessä hameessa ja päitä alkaa kääntyä. Putoilla.

Ja hänellä on Turkissa vissiin joku taiteilijapoikaystävä, joku tyhjäntoimittaja, joka ei elä tässä maailmassa. Mies, joka on tuhansien peninkulmien päässä, mutta jaksaa silti olla sihisevän mustasukkainen. Tai juuri sen takia.

Taisi herra elämäntaiteilija haukata enemmän kuin pystyy nielaisemaan. Ehkä Catherine on hänen femme fatalensa, hänen kohtalon nainen, hänen kompastuskivensä. Voikohan noin nuori nainen olla femme fatale, vai onko sellainenkin vaihtoehto olemassa kun fille fatale, kohtalokas tyttö? Olkoonkin että hän on lain edessä aikuinen nainen ja varmaan noin kaksi kertaa oman tyttäreni ikäinen, minun perspektiivistäni hän on silti vasta tyttö.

Catherinen jalat roikkuvat kingsize-patjan reunan yli. Onpa hänellä pieni jalka. Ja likainen. Paljain jaloin kävelemisestä on jäänyt Pariisin katulikaa hänen jalkapohjiinsa, hän näyttää suloiselta, eksyneeltä, rakastettavalta räkä­nokalta, vähän kuin se likainen köyhä orpolapsi Chaplinin elo­kuvassa The Kid.

Ei nyt kuitenkaan ihan. Tyttö nukkuu, ja annan katseeni hiljalleen vaellella mustista varpaista pitkin siroja raajoja. Kyllä tuo on nainen eikä tyttö. Kaadan itselleni lisää punaviiniä ja otan kunnon kulauksen. En pidä punaviinistä, en huonosta enkä hyvästäkään, mutta joskus ihminen löytääitsensä tilanteesta, jossa on aivan pakko juoda suruunsa tai hämmennykseensä jotain etanolipitoista, eikä nyt ole muuta tarjolla kuin punaviiniä.

Kyllä tuo tumma pikku eläin edessäni on oikea ihmisnaaras. Nainen. Ja minä en voi sille mitään, alan ajatella kuin mies. Enhän minä nyt sentään vielä kuollut ole, vaikka luultavasti pian olenkin. Mutta asiat tärkeysjärjestykseen: edessäni makaa nainen Etelä-Ranskasta, tumma, kenties villi ja käsittämätön tapaus. Anteeksi kesyttämätön. Taidan tarvita lisää punkkua.

Onkohan Catherine oikeasti noin tumma? Varmaan hän käsittelee ainakin hiuksiaan jollain aineella.

Mitä jos koskettaisin häntä? Ihan varovasti, ihan vain sormenpäillä, niin kevyesti, ettei hän herää siihen? Tai jos nostaisin ihan hitaasti hänen mekkonsa helmaa ylemmäs, vähän vain, niin että ehkä näkisin minkä väriset pikkuhousut hänellä on. Jos hänellä nyt niitä yleensä onkaan. Milloin olen viimeksi tehnyt jotain tuollaista? Teinipoikana joskus vuonna yksi ja kaksi.

Mutta mitä teen jos hän herää? Aina voisin tietysti selittää, että olin juuri siirtämässä hänet kunnolla peiton alle. Eikä hän varmaan heti ensi työkseen poliisillekaan soittaisi.

Sitten tulee mieleen pahin mahdollinen vaihtoehto: Entäs jos hän herää ja haluaa lisää? En piru vie ottanut erektiolääkettä mukaan tälle matkalle, koska suunnittelin istuvani huomisen aamupäivän tylsien suomalaisinsinöörien kanssa jossain espoolaisessa lasi-terästornissa ja lentäväni sen jälkeen kotiin. En voinut tietää, että tieni päättyisikin Pariisiin, kahden hengen hotellihuoneeseen naisen kanssa, jonka olemassaolosta en eilen aamulla vielä tiennytkään.

Tokihan ”se” toimii myös vielä ilman lääkettä, mutta sitten
pitäisi olla aika rentona eikä saisi ottaa mitään suorituspaineita. Olepas nyt sitten ottamatta suorituspaineita tällaisessa tilanteessa!

Ja sitten täytyisi vielä ajatella mahdollisia seurauksia. En nyt tarkoita edes biologisia seurauksia kuten sukupuolitauteja tai jälkikasvua, vaan pelkästään sitä, mitä huomenna aamulla tapahtuisi, jos tänä yönä jotain tapahtuisi. Näen sen jo kirkkaasti sisäsilmissäni:

Catherine olisi huomenna aamulla aivan hysteerinen, hän heittäisi minulle eeppisen ­kohtauksen, jossa hän kävisi äänekkäästi läpi omaa syyllisyyttään, omaa uskottomuuttaan, hän inhoaisi ja vihaisi ensin itseään, sitten hän vihaisi ja inhoaisi minua, lopuksi hän heittäytyisi vollottavana tunnerauniona syliini ja minun pitäisi antaa hänelle isän roolissa anteeksi se, että hän on pettänyt kanssani elämänsä rakkautta, sitä tyyppiä, joka istuu Turkin rannoilla ja on vähän hidas tajuamaan maailmanlaajuisia luonnonilmiöitä.

Ja minä tuntisin itseni vanhaksi raadonsyöjäksi ja epämääräisesti velvolliseksi rakastumaan häneen. Se on sellainen ikävä tapa, jonka alkuperää en tiedä ja josta en ole vieläkään pääsyt eroon: aina kun olen elämässäni päätynyt rakastelemaan jonkun naisen kanssa, minulla on ollut sen jälkeen sellainen outo tunne, että minun pitäisi ottaa naisesta jotain vastuuta, että olisin hänelle jotain velkaa. Aika sovinistista, vai mitä?

Post coitum omnium animal triste est, yhdynnän jälkeen jokainen eläin on surullinen, sen tiesivät jo muinaiset roomalaiset, ja hehän tunnetusti ymmärsivät rakkauden päälle, kun heittivät epätoivotut vauvansakin elävinä kaatopaikalle…

Eli tähän ei kannata sekaantua, vaikka kiusaus olisi kuinka suuri. Mitä tästä voisi mahdollisesti keskipitkällä tähtäimellä tulla paitsi ongelmia, ja niitähän minulla riittää totisesti jo ennestään.

Toisaalta rakkaus on maailman parhaita tekosyitä kaikkeen. Rakkauteen voi aina vedota kuin johonkin luonnonkatastrofiin,
johonkin force majeure -tapaukseen. Rakkaus oikeuttaa sitä potevan mitä hulluimpiin ratkaisuihin, mitä järjettömimpiin tekoihin ja mitä uskomattomimpiin valheisiin, kuten sarjasta ”En voinut itselleni mitään, olin rakastunut. Jätin sinut vastasyntyneiden kolmosten kanssa, talon ja kaikki laskut maksamatta, koska olen niin umpirakastunut. Kai sinä sen
ymmärrät, kulta, olithan itsekin joskus rakastunut…”

Voisin vaikka karata Catherinen kanssa ja unohtaa työhuolet,
murrosikäisen tyttäreni, minua kuiviin lypsävän ex-vaimoni. Voisimme lähteä aika kauaskin pois, Ranskaa puhutaan myös Kanadassa, joskin aika hassulla tavalla, ja Martiniquella ja jossain muissa trooppisissa maissa. Hetkinen, Martinique ja muut Ranskalla säilyneet alusmaat eivät oikein käy, niissä on käytössä euro ja voimassa Euroopan unionin lainsäädäntö, ja huomisen paljastuksen jälkeen minun pitänee oleilla väliaikaisesti EU-alueen ulkopuolella. Joten Kanadaan sitten. Siellä pärjää englannillakin, ja minun meriiteilläni saan sieltä helposti hyväpalkkaisen työn.

Juu, varmasti. Sitten elämme onnellisina elämämme hamaan loppuun saakka. Catherine haluaa lapsia ja rivitalonpätkän, sen jälkeen hän lihoo, naljailee ja haluaa lisää lapsia. Tai sitten hän haluaa luksusauton ja timantteja. Ja lihoo, naljailee ja haluaa lisää timantteja.

Ei, ei. Tai no joo, kiitos kaunis, mutta ei kiitos.

Isäni oli sitä mieltä, että keskipitkällä tähtäimellä rakkaussuhde on aina enemmän ikävä kuin mukava. Hän oli täysin oikeassa, ainakin jos avioerotilastoihin on uskominen. Toisaalta, eihän sitä keskipitkää tähtäintä tarvitse nyt vielä ajatella, tämähän on selvä irtotapaus. Tuhkapilvitapaaminen.

On rasittavaa olla mies ja joutua koko ajan ajattelemaan kuin mies. Yhtäkkiä huomaan, että vatsalihakseni ovat kireinä. Vieläkin olen vetämässä vatsaa sisään, vaikka kohde, johon minun piti tehdä vaikutus, on syvässä tajuttomuuden tilassa. Olen kyllä varsinainen Don Juan.

No sainpahan häneltä ainakin aivot pellolle, kai minun pitäisi
olla siitä ylpeä ja sahata sen kunniak­si lovi freudilaisen revolverini kahvaan. Voin kertoa kavereilleni villistä pariisilaisyöstäni, joka tuli minulle kuin manulle illallinen, islantilaisen tulivuoren tarjoamana, courtesy of Eijafjallajökull. Vai miten se nyt meni.

Paitsi että eihän minulla kavereita ole. Vain ja ainoastaan Baumgartner, joka hänkään ei ole kaverini, vaan esimieheni ja rikoskumppanini. Rikoskumppanini lahjusjupakassa, joka tulee julkisuuteen huomenna aamupäivällä, kun minua ei näy palaverissa suomalaisen asiakkaan toimistossa.

So fucking what, sanoisi joku minua viisaampi. Tällä hetkellä ei ole väliä, näenkö enää ketään koko firmastani. Jään tänne Pariisiin loppuiäkseni, muutan sillan alle ja opin juomaan punaviiniä, kunnes kuolen koko valtakunnan halpojen punkkujen parhaana eksperttinä.

”Santé!” sanon hiljaa itsekseni. Kyllä kielitaito kannattaa aina, myös epätoivoisimpina ja yksinäisimpinä hetkinä. Voi sentään sääliä itseään tyylikkäästi. Ja tyylihän on kaikki kaikessa. Ilman tyyliä ihmiskunnalla ei ole tulevaisuutta, jawohl!

Juon vielä hammaspesulasillisen punaviiniä. Sen on tarkoitus olla rohkaisuryyppy, sen pitää antaa minulle viimeinen sysäys siihen, että uskallan käyttäytyä kuin kolmetoistavuotias ja nostaa tytön hameen tarpeeksi korkealle. Ihan kuin silloin katolisessa sisäoppilaitoksessa, kun kesällä tiirailimme tyttöjä uimarannan pukukopin seinän oksanreiästä.

Rohkaisuryyppy menee valitettavasti ihan väärään osoitteeseen. Juon sen yhdellä kulauksella, ja se muuttaa humalatilani heti irstaasta melankoliseksi, naps, ikään kuin joku olisi painanut salaista kytkintä päässäni. Keski-ikäisen namusedän identiteetti feidautuu taka-alalle, ja isälliset tunteeni heräävät.

Mitä tuo nätti tyttölapsi oikein ajattelee? Eikö häntä pelota lainkaan? Miten hän voi lähteä ventovieraan miehen kanssa tuntemattomaan hotelliin vieraassa kaupungissa, jossa asuu reilusti yli kymmenen miljoonaa ihmistä?

Eikö hän todellakaan tiedä, ettei vieraiden miesten kanssa mennä hotellihuoneeseen ilman, että joku muu tietää asiasta? Varmaan hän on lukenut liikaa naistenlehtiä ja Harlekiini-kirjallisuutta.

Taisi hän kyllä soittaa vielä jollekin ennen kun tulimme tähän huoneeseen, mutta se oli todennäköisesti hänen miesystävänsä Philippe. Eihän mies voisi tehdä yhtään mitään sieltä kaukaa, jos minä pimahtaisin nyt ja tekisin Catherinelle jotain pahaa.

Tai enhän minä, vaan jos täällä olisi hänen kanssaan nyt joku muu. Minä en ikinä tekisi Catherinelle mitään pahaa.

Paitsi että minun pitäisi antaa hänelle kyllä kunnolla pyllylle. Miten hän voi olla niin naiivi, niin varomaton, niin tyhmä? Jos minä olisin hänen isänsä…

Heti huomenna aamulla kun viaton ja suloinen Catherine
herää, kerron hänelle tarinan herra Issei Sagawan hirmuteosta. Vaikka olisi kuinka epäreilua pelotella ja säikäytellä, niin on pakko tehdä. Jossain täällä Pariisissa tuo japanilainen opiskelija tappoi vuonna 1981 nuoren hollantilaisnaisen, joka oli hänen opiskelu-toverinsa Sorbonnen yliopistossa. Sagawa oli kutsunut Renée Harteveltin luokseen ja  teeskenteli haluavansa keskustella  kirjallisuudesta. Mutta kun Renée istui Sagawan asunnossa, japanilainen ampui hänet. Sen jälkeen Sagawa vietti pari päivää kokkaamalla ja syömällä nuoren naisen ruumiinosia. Lopuksi Sagawa yritti hävittää loput ruumiista upottamalla sen johonkin kaukaiseen järveen, mutta silminnäkijä kertoi havainnostaan poliisille, ja murhaaja jäi kiinni.

Pullossa ei ole enää kovin paljon jäljellä, mutta kyllä purista-malla siitä vielä yksi lasillinen irtoaa. Catherine saa olla tyytyväinen, että sain äsken kunnon aterian. Minulla ei ole yhtään nälkä, en jaksaisi syödä kanankoipiakaan saati grillattua nuorta naista. Catherine on täysin turvassa seurassani. Tämä kypsemmän iän Bill Murrayn lempirooli alkaa tuntua vallan houkuttelevalta näin laskuhumalassa. Sitä paitsi minä olen aina ollut hyvä häviäjä. Itse asiassa erinomainen häviäjä.

Mutta olisihan se kyllä ollut pirun mukavaa jutella vielä vähän hänen kanssaan, kenties jopa flirttailla vähän enemmän. Mene ja tiedä, tämähän saattaa olla viimeinen iltani vapaana miehenä. Jo huomenna aamulla alkavat ison pahan maailman oikeat ongelmat painaa päälle…

Millainenkohan tuomio lahjonnasta mahtaa tulla? Baumgartner on ilmiselvästi heti haistanut palaneen käryä ja häipynyt maisemista. Fiksu mies, minun olisi pitänyt heti tajuta, että hän käyttää minua hyväkseen, että minun roolini tässä kuviossa on olla tykinruokana, mutta nyt taitaa olla jo liian myöhäistä. Hänelle ei voi soittaa eikä hän ole kertaakaan yrittänyt soittaa minulle.

Hiljaisuus tietää pahaa. Varmaan Baumgartner on jo jossain Sveitsissä etsimässä kivaa pikku asuntoa itselleen, sellaista, josta avautuu järvinäköala. Ja minä saan huomenna syyt niskoilleni. Tuleekohan tästä ehdollinen tuomio vai joudunko peräti kiven sisään?

Taas tulee mieleen se japanilainen hullu tappaja. Tuskin
minulla niin hyvää tuuria olisi kuin hänellä. Issei Sagawa on varoittava esimerkki kaikille nuorille naisille ja aivan käsittämätön tapaus, mitä oikeusjärjestelmän uskottavuuteen tulee: Kun hän oli jäänyt kiinni, hänen rikas isänsä palkkasi pojalleen loistavan asianajajan. Sagawa istui kaksi vuotta tutkintavankeudessa ilman oikeudenkäyntiä, ja sen jälkeen ranskalainen tuomari passitti gourmet-murhaajan loppuiäksi mielisairaalaan.

Mutta sitten sensaatiohakuinen japanilainen toimittaja-kirjailija kuuli Sagawasta ja kävi ranskalaisessa mielisairaalassa tapaamassa tätä. Haastattelutuokioista toimitettiin kirja, joka teki murhaajasta hetkessä kuuluisuuden. Sagawalle alkoi sadella kirjatuloja, lisää haastattelupyyntöjä ja jopa kosintoja. Ranskan viranomaiset hermostuivat mauttomasta kohusta ja luovuttivat murhaajan kotimaahansa.

Japanissa psykologit testasivat miehen uudestaan ja totesivat,
ettei hän ollutkaan vaarallinen hullu, vaan ”täysin terve, joskin paha ihminen”. Sitä paitsi Ranskan huolimattomat viranomaiset eivät saaneet toimitettua kaikkia Sagawaa koskevia papereita ja päätöksiä virkaveljilleen, ja Japanin poliisilla ei ollutkaan enää oikeutta pitää Sagawaa vankina.

Siispä eräänä elokuisena päivänä vuonna 1986 Issei Sagawa
käveli ulos tokiolaisesta mielisairaalasta, ja siitä lähtien hän on ollut vapaa mies. Nykyään hän elää pienessä asunnossa Tokiossa, hänestä on tehty dokumentti­elokuvia, hän on vakiovieras televisiossa ja hän on julkaissut useita kirjoja. Silloin tällöin hän jopa kirjoittaa ravintola-arvosteluja erääseen japanilaislehteen.

Pullo on tyhjä. Kylläpä nyt tuli paha olo. En olisi uskonut,
että yksi hikinen punkkupullo kolahtaa niin armottomasti kokeneeseen päähäni.

Parasta mennä pitkälleen, sillä jalat eivät enää oikein tahdo kantaa. Mutta ensin on hoidettava eräs pikku ongelma: Catherine. Miten noin pieni ihminen onnistuukin makaamaan kahdelle hengelle tarkoitetulla sängyllä niin, ettei hänen viereensä mahtuisi enää kissakaan? Tilaa vievä tapaus, tämä ranskalainen söpöliini.

Pitäisiköhän minun laittaa hänet kunnolla sänkyyn? Mitä jos hänellä on kylmä? Pitäisikö minun ottaa päiväpeite pois ja siirtää nukkuva daami vällyjen alle? Pitäisikö ottaa häneltä kesämekko pois ja pukea hänet asianmukaisesti pyjamaan? Avasinhan jo lento­kentän vessassa hänen matkalaukkunsa ja tiedän, että se sisältää Pink Panther -kuvioisen puu­villayöpaidan.

Hän nukkuu niin hyvin, en millään raaskisi herättää häntä nyt. Tytöllä on ollut rankka päivä, ja huonosta kunnostani päätellen niin on ollut minullakin. Pah, minun kannattaa oikeastaan olla kiitollinen tästä pahasta olosta, koska se estää minua käyttäytymästä typerästi, tekemästä virheitä ja itsestäni pölhön.

Nyt tai ei koskaan. Catherine  ärähtelee ja mumisee unissaan kun nostan hänet. Yllättävän kevyesti hän nousee käsivarsilleni. Hän ei todellakaan paina paljon mitään, varmasti alle viisikymmentä kiloa. Ranskalaisillahan on tälle ruumiinrakenteelle oma sana, joka on päässyt ihan kansainväliseenkin levitykseen: petite.

Yhdellä kädellä varmistan ettei Catherine luisu sylistäni lattialle, toisella avaan sängyn, vedän päiväpeitteen pois, avaan puhtaat valkeat lakanat, ja laitan uinuvan prinsessani varovasti makuulle
sileän ja viileän pellavan päälle.
 

Kun peitän hänet, tulee mieleeni, etten vieläkään tiedä minkä väriset pöksyt hänellä on. Catherine ei ole koko siirto-peraation aikana herännyt edes puoliksi, hän on edelleen valovuosien
päässä, ja nyt olisi viimeinen mahdollisuus selvittää asia.

Mutta nyt en enää tunne itseäni nuoreksi hölmöksi. Vaan vanhaksi hölmöksi. Mutta tunnen myös olevani oikeutettu ainakin pieneen pusuun. Oikeutettu ja velvoitettukin. Herrasmiehen kunniasanalla ja niin edelleen. Mutta sillä hetkellä, kun kumarrun Catherinen ylitse ja koetan puhaltaa viattoman pikku pusun hänen otsalleen, aivan kuten Bill Murray tekisi tällaisessa tapauksessa, joudun kääntämään pääni äkkiä pois. Onneksi ehdin kuin ehdinkin viime hetkellä, sillä seuraavaksi tunnen nenässäni sen vanhan tutun, happaman maun, jota minun ei enää koskaan pitänyt maistaa.

Punaviini tulee suustani ja nenästäni ulos hirveällä paineella. Mitä minulle tapahtuu? Joudun käpertymään kyykkyyn, koska
jokin armoton sisäinen voima kuristaa sisälmyksiäni. Pakko mennä matalaksi. Ken valmiiksi lattialla makaa, ei voi lyödä päätään kaatuessaan.

Tämä ei voi johtua alkoholista. En juonut niin paljon, ja vaikka olisinkin, kroppani kestäisi moisen määrän aivan varmasti. Tämä on jotain muuta. Mutta mitä? Selvästi jokin sairauskohtaus, mutta minulla ole rinta- eikä pääkipuja, joten tämä tuskin on sydän- tai aivoinfarkti.

Yritän skarpata ja nousta jaloilleni, mutta huomaan, etten pysty kontrolloimaan silmiäni. Ne eivät katso sinne minne haluan, kaikki näkyy kahtena, silmäni harhailevat ristiin ja ympäriinsä.
Iholleni ilmestyy kylmää hikeä, mutta samalla selkärankaa pitkin nousee kuumia aaltoja. Tämä taitaa olla vakava juttu. Ja aika noloa. Makaan omassa punaviinioksennuksessani pariisilaishotellihuoneen lattialla, viereisessä sängyssä illan valloitus nukkuu ruususen unta eikä huomaa mitään siitä, että minä teen hänen edessään kuolemaa…

Mitä jos tämä on ruokamyrkytys? Mitä jos Catherine ei nuku, vaan on jossain koomassa? Hänhän söi bouillabaissen, se on tunnetusti vaarallinen ruokalaji, siinä on paljon sellaista, joka voi kääntyä syöjäänsä vastaan.

Mutta minähän tässä sairas olen. Etanoita söimme molemmat, ja Catherine ei ole antanut ylen. Sen täytyy olla se coq-au-vin. Tai sitten paikkaa suositelleen taksinkuljettajan hämärät sukulaiset antoivat minulle tyrmäystippoja voidakseen viedä seuralaiseni johonkin orientaaliseen bordelliin… tai minut…

Voin todella huonosti. Suutani kuivaa niin, että puhuminen on vaikeaa.

”Catherine! Catherine!! Herää! Tarvitsen apua!”

Ranskatar nukkuu sikeästi. En saa riittävästi ääntä herättääkseni hänet. Hänen on pakko herätä, hänen on pakko auttaa minua. Taidan tarvita ambulanssin.

Pakko saada Catherine hereille. Otan sängyn reunasta roikkuvan lakanan kulmasta kiinni ja kiskon niin lujaa kun pystyn. Käsissäni ei ole lainkaan voimaa, outoa.

”Catherine! Auta!” saan kuiskatuksi. ”En voi kauhean hyvin.”
Sitten minulta lähtee taju.”

Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Mirjamia ei joulunvietto huvittaisi yhtään, mutta muut tuntuvat ottavan juhlasta kaiken irti.

Onnistuin vaientamaan Usvan, mutta kotona hän alkoi paahtaa ideaansa kasvot loistaen. Minun piti naida Salim, kun kerran olin ihan joutilaana siinä. Siten Salim välttäisi palautuksen. Ihmeekseni Salim kieltäytyi jyrkästi jo ennen minua. Salimin mielestä avioliitto oli pyhä asia eikä siihen menty kevytmielisesti tai laskelmoiden. Tarvittiin rakkautta, jota oli ollut Irmelin ja hänen välillään, mutta ei totisesti minun ja Salimin välillä.

”Tuo nainen kylmä ja paha. Ei kukaan voi rakasta tuo”, Salim lausui diplomaattisesti tuomionsa ja varmuuden vuoksi vielä osoitti syyllistä sormellaan.

”Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. ”

Usva yritti piipittää, että suunniteltu avioliitto oli vain muodollisuus, mutta Salim pysyi järkkymättömänä niin kuin minäkin. Usvan mielestä olimme idiootteja.

”Järjestetty avioliitto! Minä vihaan”, Salim aivan pullistui omasta korkeamoraalisuudestaan.

En malttanut olla huomauttamatta, että erinäisissä maissa avioliittoja edelleen järjesteltiin. Kuten Salimin kotimaassa.

”Minä kristitty!”, Salim puhisi. ”Minä moderni ihminen! Sivistynyt. Järjestetty avioliitto on inhottava. Nuori nainen pakko mennä vanhan miehen vaimo.”

Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. Näin sen. Samalla hänen kasvoillaan oli vaikeasti tulkittava ilme, jossa oli jonkinlaista vahingoniloa, voitonriemua – ja flirttiäkö? Mitä hän oikeastaan tarkoitti kiivaalla kieltäytymisellään? Päinvastaista?

Pysyin tyynenä enkä pillastunut Salimin arvioista vaan lohdutin, että kotimaassa hän tapaisi perheensä, vanhempansa ja sisaruksensa. Hän suuttui entistä enemmän.

”Minun isä äiti tapettu!”, hän sanoi. ”Minun veli ja veljen vaimo tapettu. Minulla ei ole ei edes yksi ihminen siellä.”

Mistä minä olisin voinut tietää? ”I’m sorry for your loss”, sanoin, koska se tuli ensimmäisenä mieleeni, mutta ei sekään Salimia lepyttänyt. Ovi pamahti niin että karmit taipuivat, kun hän lähti.

”I’m sorry for you!”, hän huusi lähtiessään.

Emme kuulleet Salimista sen jälkeen. Kyselin joskus Usvalta, joka kertoi miehen odottelevan palautusta vastaanottokeskuksessa. Kaipa tätä masensi.

”En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille.”

Päivät lyhenivät, illat pitenivät. Talvi oli sellainen kuin talvet nykyään olivat: liioiteltu syksy.

Olin väsynyt ja himoitsin hiilareita. Suklaata, jäätelöä, voikkuleipää. Vatsani pömpötti, reiteni levisivät. Olin jo ostanut halpamarketista collegeverkkarit, joissa hiihtelin päivät pääksytysten. Verkkareissa piili turtumusvirus, joka nousi takapuolesta kohti aivoja. Kadotin ajantajuni. Sekosin viikonpäivissä.

Hoidettavia asioita oli loputon määrä. Irmelin kuoleman vuoksi piti tehdä perunkirjoitus ja perinnönjako. Piti ilmoittaa verotoimistolle, laatia valtakirjoja, juosta virastoissa, lopettaa jäsenyyksiä, pankkitilejä ja vakuutuksia. Piti hävittää Irmelin vaatteita ja tavaroita.

Koluttuani päivän seurakunnan, kunnan ja verohallinnon toimistoja kaaduin sänkyyni väsymyksestä horkkaisena. Irmelin sänkyyn, siis. Nukuin sisarvainajani sängyssä, hänen pussilakanoissaan ja katselin iltaisin julisteita, valokuvia ja matkamuistoja, joita hän oli ripustanut seinille. Joka ilta mietin, että minun pitäisi riisua huone sisareni historiasta, mutta en saanut sitä tehdyksi.

”Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa.”

En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille. Piti lukea Wilmaa, piti allekirjoittaa sen tuhatta lippua ja lappua, piti osallistua vanhempain varttiin ja opintoneuvontailtoihin, piti tilata hammaslääkäriä ja jonottaa koulupsykologia. Piti kuljettaa tyttöä teatterikerhoon, kaverin luo, elokuviin ja ties mihin diskoon. Ajokortiton nuoriso päristeli mönkijöillä pitkin teitä. Lukiolaiset ajelivat jo mopoilla tai kalliilla mopoautoilla. Vaivuin nostalgiaan muistellessani teinideittejä traktorin kyydissä.

Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa. Milloin kävi nuohooja, milloin sähkömies, vessa meni tukkoon ja katosta tippui vettä. Likakaivo piti tyhjennyttää. Piti tilata öljyä ja öljykattilan huolto. Klapit olivat halvempia, niitäkin tilasin.

Olin vaipunut apatiaan. Olin kuin alkoholisti, joka vaipuu kohti kivipohjaa, tietää sen, mutta ei pysty kääntämään elämänsä suuntaa ja uimaan pintaan. Päivästä toiseen suoritin pieniä velvollisuuksia, tilasin likakaivon puhdistusta, jonotin verotoimistossa, luin Wilma-viestejä, suihkutin äitiä. Tein pieniä ja enkä jaksanut ajatella suuria kuten elämäni suuntaa.

En viitsinyt enää etsiä työkontakteja. Rahat hupenivat. Posti kantoi joka päivä laskuja, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Hirvittävän isoja sähkölaskuja, lehtien tilausmaksuja, vesilaskuja, kiinteistöveroja, jätemaksuja, polttopuulaskuja, öljylaskuja, kotihoidon maksuja, terveyskeskusmaksuja, vainajan sairaalalaskuja, hammaslääkärin laskuja, puhelinlaskuja, hautaustoimiston laskuja, seurakunnan laskuja.

”Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain.”

Äitinsä perillisenä Usva sai talonpuolikkaasta puolikkaan, täysin arvottoman, mutta perintövero oli iso. Veron maksamiseksi myimme pellot naapurille perintöveron hinnalla. Usva sai lapsilisää ja pientä eläkettä, äiti yhtä pientä eläkettä, minun palkkani juoksi vielä. Joka laskun kohdalla arvoimme, kenen tilillä oli sen verran rahaa, että se voitiin maksaa.

Kun Geelin&Galjun maksama palkka loppuisi, olisi edessä oli työvoimatoimiston terävähampainen kita. Välttelin kuin ruttoa viranomaisten käsiin joutumista. Se olisi alennustilani syvin syöveri. Että joku määräisi, miten minun piti olla ja toimia, ja minun olisi pakko totella, muuten kuolisin nälkään ja viluun.

”Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut.”

Sosiaalitoimiston kanssa asioiminen oli riittävän rankkaa. Äidin saama, niin kutsuttu kotihoito, oli yhtä tyhjän kanssa. Kotihoitaja kaarsi pihaamme jarrut kirskuen, juoksi sisään, huusi tullessaan, oliko pillerit otettu – tottakai, siitä pidin toki huolen. Sitten hän kaapaisi läppärin salkustaan ja alkoi kirjata toimenpiteitään. Kirjaamiseen meni enemmän aikaa kuin toimenpiteisiin. Selitin, että äidin pesu ja ihonhoito oli ongelmamme. Se ei kuulunut kotihoitoon. Jos sellaista halusimme, meidän pitäisi itse tilata ja maksaa se itse.

Kaipasin niitä kolmea mummoa, jos he nyt mummoja edes olivat.

Usva kävi koulua nurkuen ja valittaen, mutta ei lintsannut. Minä olin oppinut runsaasti yläkoulun matematiikkaa ja kemiaa. Yritin muistaa kysyä häneltä joka päivä, kuinka oli mennyt ja miltä hänestä tuntui. Kysymykseni olivat turhia, sillä Usva vastasi joko suopeasti ”ihan ookoo” tai tietyllä tympääntyneellä äänensävyllä ”aivan sama”.

Porusessiomme jälkeen olimme ryhtyneet muistelemaan Irmeliä. Se oli käynyt helpommaksi. Kerroin Usvalle sisareni viikoittaisista puhelinraporteista. Jätin pois oman suhtautumiseni. Imagoni sisarentyttären silmissä oli riittävän huono. Usva kertoi minulle äidistään ja pirautti pienen itkun. Omituista kyllä, se tuntui hyvältä.

”Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.”

Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut. Hänellä oli ollut terveydenhoitajan työnsä vastaanottokeskuksessa, mutta hän oli venyttänyt työtuntejaan reippaasti yli maksetun. Hän oli hoitanut äidin ja huushollin ja leiponut joka viikko. Hän oli hoitanut eläimet. Hän oli kuulunut Marttoihin ja laulanut kirkkokuorossa. Hän oli toiminut koulun vanhempainyhdistyksessä. Hän oli leikannut matonkuteita ja kutonut räsymattoja.

Millä ihmeen ajalla? Minulla ei ollut työtä, äidin hoitoon sain apua, joskin huonoa, mutta en jaksanut mitään. Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain. Joka päivä oli tarkoitukseni palata hiilari-proteiini-dieettiin, mutta aina löysin itseni keittämästä perunoita tai tuijottamasta televisiota voileipä kourassa.

Eläinten Albert Schweizer pistäytyi talossa silloin tällöin mukamas katsomassa vuohia. Hän katseli minua merkitsevästi, mutta en ollut tietävinäni. Niin syvällä alennuksen suossa en sentään ollut. Pari kertaa tosin kävin hänen kanssaan Seinäjoella elokuvissa ja kerran teatterissa jotain musiikkihupailua katsomassa. Olihan se vaihtelua. Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.

”Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle.”

Joulu läheni.

Eläintohtori teki tikusta asiaa jälleen kerran ja tuli käymään. Hänen asiansa koski joulukuusta. Hän oli menossa sahaamaan itselleen kuusta, joten saisimme omamme siinä samalla, jos halusimme.

En todellakaan halunnut kuusta, en koristeita, joululauluja, lahjoja, enkä varsinkaan jouluruokia. Ei kiitos. Joulukuusi olisi pikkusormen antamista jouluhysterian pirulle, ja sitten se veisi koko käden.

”Ihanko totta, voi kiitos!”, huudahti Usva enkä raaskinut tyrmätä hänen kirkassilmäistä toivettaan.

Usva kysyi, pääsisikö hän kuusimetsään valitsemaan kuusta. Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle. Painostuksen alaisena lupauduin. Mister Elukka ryhtyi heti sopimaan suurimuotoisia järjestelyjä. Kuusen kaatamiseen tarvittiin ilmeisesti kosolti aikaa, automatka, lämpimät vaatteet, pulkka, eväät ja valoisa ajankohta, joka siis oli lyhyt näin joulun alla. Minä olin kuvitellut, että jonkun näreen poikkaisemiseen tarvittiin saha ja siinä se.

Suuri Hyväntekijä saapui lauantaiaamuna punaposkisena hakemaan meitä. Lastauduimme farmariin, minä eteen ja Usva takapenkille eräänlaisen hurtan viereen. En ollut tiennytkään, että urhealla kuusenkaatajallamme oli koira. Usva sen sijaan tiesi, että vasikan kokoinen otus oli bokseri ja nimeltään Retu. Hän paijasi koiraa ja lepersi sille. Vastalahjaksi koira piereskeli niin että minulta oli mennä taju.

”Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.”

Anteeksi, Retu pääsi ahmimaan lehmän mahaa. Se on Retun mielestä herkkua mutta seuraukset ovat säädyttömät, herra Joulumieli valitteli. Ilmeeni nähdessään hän lisäsi kiireesti, että kyseessä oli pakaste, ei tuoretuote.

Usvaa pieruhuumori huvitti, ja hurttakin virnuili pikku pilaansa tyytyväisenä.

Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.

Usva ja Alfauros sahasivat poikki kaksi puuta. Minulle olisi riittänyt aivan pieni kuusenpahanen, mutta Usva valitsi ison. Puut sullottiin muovisäkkeihin, joissa ne oli helpompi raahata autolle ja nostaa katolle kuin paraskin saalis. Tämän suuren urotyön päätteeksi seurueemme erämies viritti nuotion. Istuskelimme nuotion äärellä, paistoimme makkaroita, joimme kahvia, söimme eväsleipiä ja savustuimme. Kaikki vaatteet täytyisi pestä, kun pääsisimme kotiin.

Herran Joulunhenki kyseli jouluperinteistämme. Usva osasi niitä luetella: himmeli kattoon, silkkipaperista lumihiutaleita ikkunaan, pahvinen tontturivi, kynttilät, kuusenkoristeet vintiltä, joululiina lipaston päälle, liinan päälle hyasintti.

Usva ja Tiernapoika sopivat innokkaasti suuresta jalkaanlaittopäivästä, joka oli Usvan mukaan perinteisesti aatonaatto. En pystynyt sitä estämäänkään, ja kaiken tämän avuliaisuuden ja illan hämärtymisen vuoksi minun oli pakko kutsua Mr Mänkki illastamaan kanssamme.

Suuri kuusenpystytyspäivä saapui ja niin myös Joulueksperttimme. Usva oli edellispäivänä leikellyt ikkunoihin räntähiutaleita muistuttavia silkkipaperiteelmiä ja kiskonut kuusen sulamaan navettaan. Se kannettiin riemusaatossa tupaan ja törkättiin jalkaansa. Seurasi vinouden oikaisemisia ja kuusen kiilaamista paikalleen, koristeiden ripustelua pitkin ja poikin, ja lopuksi kahvit joulutorttujen kera.

Kahvipöydässä Usva alkoi tentata Eläinten Kuningasta joulunvietosta ja tämä kertoi, että vietti joulun yleensä poikansa kanssa, mutta ei nyt ollut asiasta varma, koska poika oli lähdössä joulunviettoon poikaystävänsä perheen luokse.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Höristin korviani. Sanoiko hän pojallaan olevan poikaystävä? Noin vain, ilman selityksiä tai rykimisiä. Nivalan Villapaitamiehessä olikin uusia särmiä.

Ennen kuin ehdin pelastaa tilannetta, Usva jo kutsui Tähtipojan meille joulunviettoon ja äijäpiru hyväksyi kutsun nopeasti, joskin kohteliaasti toppuutteli, että eihän hän nyt voi tulla perhejoulua häiritsemään. Arvasi, että minä keksisin jonkin esteen vierailulle. Hymyilin väkinäisesti, että mukavaahan se olisi, mutta joulunviettomme oli vaatimatonta. Meillä ei ollut edes kinkkua ja jouluruuat oli ostettu myyjäisistä. Tämähän keksi oitis siihen vastaväitteen, että seura se on tärkeintä joulussa ja olisi todella anteliasta päästää yksinäinen mies nauttimaan perhejoulusta. Kotipuoleensa sukujouluun hän ei voinut päivystysvelvollisuuksiensa vuoksi lähteä.

Odottaakahan vain, pääsette minusta eroon, kun aattona hevonen saa ähkyn tai koira hotkii salaa kinkkua ja sairastuu, niin se on aina ennenkin mennyt, hän ennusti.

Miehen lähdettyä kysyin Usvalta, miksi ihmeessä hän oli kutsunut Tohtori Whon jouluvieraaksemme.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Mistä ihmeestä olet saanut tuon käsityksen? Se on väärä. Olen hänelle kohtelias, se ei merkitse tykkäämistä, paremminkin päinvastoin, valistin.

Usva väitti havainneensa, että välillämme oli tykövetoa ja että olin aina hyvällä tuulella, kun olin tavannut Jarkon.

Jouluaaton ateria meni loppujen lopuksi aivan hyvin. Äiti oli innoissaan miesvieraasta, Usva samoin ja minä kestin tilanteen. Meillä oli Marttojen laatimia joululaatikoita, ihan itse kuorittuja ja keitettyjä perunoita sekä jouluhauki, sillä Usva ei antanut minun ostaa tarjouksessa ollut norjalaislohta, koska se oli kasvatettu epäekologisesti ja epäeettisesti kassissa. Hauen elämäntarinaa en tuntenut, mutta se lienee ollut onnellinen ja ekologinen. Ehkä myös perunamme olivat eläneet iloisesti.

Usva oli käynyt vilkuilemassa vuohia vähän väliä, sillä Barbara oli hänen mukaansa käynyt levottomaksi ja sillä oli ihan sellainen ilme. Kun lahjat oli jaettu Usva ja Vuohispesialisti menivät navettaan ja viipyivät epäilyttävän kauan.

”Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti.”

Menin itsekin katsomaan. Vuohi kulki karsinassaan ympyrää ja päkätti. Sitten sen peräpäästä muljahti limainen möykky, jota emo kävi nuolemaan ja joka nuolemisen tuloksena muuttui pieneksi vuoheksi. Usva itki ilosta, mutta Jarkko sanoi, että toinenkin oli vielä tulossa. Odotimme ja odotimme.

Tohtorimme ei vaikuttanut huolestuneelta, joten tilanne oli kaiketi hallinnassa. Minua kyllä jo hermostutti. Eniten hermostutti Usvan reaktio, jos jokin menisi vinoon.

Odottaessamme kuulin kumahduksen navetan heinävintiltä.

Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti. Menin portaille ja kiipesin ylös, mutta vintillä oli pimeää. Kunnes sinne sytytettiin valo.

Salim sytytti. Hänellä oli jonkinlainen majapaikka. Patja, peitto, jatkoroikka ja työmaavalaisin, vedenkeitin.

”Mitä helvettiä tämä tarkoittaa”, kysyin, ja Usva vastasi alhaalta, että tulkaa katsomaan, nyt se syntyy.

Kapusimme alas ja ehdimme nähdä, miten toinenkin vuohivauva pullahti maailmaan. Jarkko sanoi, että tässä meillä on sitten joulun ihme. Minä ja Usva töllötimme kuin paimenet kedolla ihmettelemässä vauvoja oljilla, Eeva-vuohi kurotteli turpaansa aidan yli ja olihan seimen äärellä kaksi tietäjääkin, itämaan ja länsimaan.

Jatkis päivittyy lauantaisin.