Catherine ja Frank ovat viettäneet mukavan illan ravintolassa Pariisissa. Hotellihuoneessa heitä odottaa parisänky. Frankin päässä alkaa pyöriä sangen levottomia ajatuksia...

Frank 19. kesäkuuta klo 00.40

"Hitto kun tästä ranskalaisesta suihkusta ei tahdo tulla riittävästi vettä. Minun pitää heilua hulluna edestakaisin kastuakseni kunnolla. Pisaroita tulee niin harvakseltaan,
etten pysty nauttimaan siitä, että vesi virtaisi valtoimenaan hiuksista kasvoille, siitä kuvitteellisesta hetkestä vesiputouksen alla.

Silti tunnen itseni suihkun jälkeen virkistyneeksi, raikkaaksi, valmiiksi taistoon. Vielä vähän Hugo Bossia sinne tänne. Parransänkeen en tietenkään koske, sillä minulle on sanottu, että on sangen seksikästä, kun mies on karhea kuin hiekkapaperi.

Tekisi mieli pukeutua vähän rennommin, vetää päälle vaikka collegepusero ja lenkkihousut, mutta minulla on mukanani vain
yksi ainoa puku, joka alkaa jo olla vähän kärsineen näköinen. Kravatti lähtee sentään laukkuun, ja kauluspaidan toiseksikin ylin nappi jää harkitusti auki. En tiedä miten eteläranskattaret suhtautuvat rintakarvoihin, saksalaisnaisiin ne ainakin tehoavat.

On se niin hassua. Ihminen ei todellakaan enää tarvitsisi karvoitustaan, elämmehän kaikki enimmäkseen ilmastoiduissa tai lämmitetyissä sisätiloissa, ja meillähän on useimmiten vaatteita päällä. Evoluution kannalta katsottuna karvaton ja kalju mies on aiempaa kehittyneempi, moderniin olosuhteisiimme paremmin sopeutunut yksilö, ja tällainen karvanaama kuten minä on muinaisjäänne viime jääkaudelta. Silti miehet pelkäävät kaljuuntumista kuin ruttoa ja silti monet naiset vielä ihailevat miehissä kunnon rintaviidakkoa. Hyvä niin.

Varmaan Catherinekin haluaa mennä suihkuun. Siellä lentoaseman ruokakomerossa taisi olla aika kuuma, ja ainakin sen perusteella, mitä näin hänen juovan äsken illallisen lomassa, hiki ja nestehukka olivat aikamoisia. Aivan varmasti hän haluaa mennä suihkuun. Sääli sinänsä, sillä jos tästä lupaavasta tilanteesta on tullakseen lähikontakti, olisin mielellään löytänyt nuoren ranskattaren tuoksut ilman kosmeettista häirintää. En oikeastaan pidä kosmetiikan hajuista, vaan haluan luottaa ihmiskehon omaan ­kemialliseen viestintään. Meikkikin on yritys evoluution huijaamiseksi. Pidän naisista, jotka uskaltavat näyttää ja tuoksua omalta itseltään – toki ei liikaa, kiitos.

Hetkinen, hampaat täytyy vielä pestä – meinasin unohtaa. Aina täytyy olla valmiina kuin partiopoika. Ai että on naurettavan ihanaa ja ihanan naurettavaa olla mies! Annan hampailleni pikaharjauksen ja virnistelen itselleni. Lähikontaktihan alkaa yleensä suudelmalla. Tässä tapauksessa varmaankin ranskalaisella…

Lopuksi tarkistan ryppyisen, mutta onneksi vielä miellyttävän naamatauluni nopeasti peilistä, sitten avaan oven ja astun viereiseen huoneeseen kuin areenalle, kuin kokenut härkätaistelija. Muistan jopa vetää muutamat ylimääräiset kiloni sisään.
 

Mitä hemmettiä?

Tuhkapilven tuoma uusi tuttavuuteni on lässähtänyt selälleen hotellihuoneen parivuoteelle ja nukahtanut! Korkokengät lojuvat lattialla, punainen matkalaukku on yhä kiinni. Kaunotar ei ehtinyt avata sitä, kun ilmeisesti kaatui  koomaan kuin ammuttuna.

Sen siitä saa kun ostaa naiselle ruokaa ja viiniä. Oloni on kuin huonossa piilokameraohjelmassa. Tai jossain nyyhkyelokuvassa,
jossa keski-ikäinen ukkeli tekee itsestään täydellisen idiootin nuoren naisen takia, joutuu puhumaan syntyjä syviä ja valvomaan koko yön, eikä saa pesää.

No, en ainakaan joudu Catherinen takia valvomaan, vaikka tässä seison suihkunraikkaana ja hampaat kiiltäen.

Eikä tässä läävässä ole tietenkään minibaariakaan. Nappaan nostalgisen messinkiavaimen kouraani ja kävelen päättäväisenä raput alas vastaanottoon. Neuvottelen vähäisellä kielitaidollani, ja saan pullon halpaa punaviiniä ja korkkiruuvin. Muuta ei ole tarjolla tässä yhden tähden etablissementissa. Juomalasia ei löydy, mutta virkailijan elekielestä voin päätellä, että hän suosittelee minulle hammaspesulasia, joka löytyy huoneesta.
 

Kun tulen takaisin, tilanne on entisellään. Otan jakkaran
alleni ja sukat pois jaloista (miksi yleensä laitoin ne?) ja syvennyn katsomaan Catherinea.

Seuraan, miten hänen rentoutunut hengityksensä nostaa ja laskee hitaasti mutta säännöllisesti mekon ohutta kangasta.

Korkki on kiinni pullossa kuin sekuntiliimalla sementoitu. Joudun nousemaan jaloilleni ja vetämään korkkiruuvin kahvasta koko selälläni. Plopp!  Catherine säpsähtää, kun korkki poksahtaa pullon kaulasta. Säpsähtää, kääntyy vähän kyljelleen ja alkaa kuorsata.

Tämähän tästä vielä puuttuikin, että daami perustaa sahan tähän huoneeseen. Onpa somaa.

Ei kai tässä enää muu auta kuin kunnon kippikset itselleni. Taskulämmin punainen litku tuo villit opiskelijabileet mieleen: ikinä en unohda, miltä punaviini maistuu takaperin, ja varsin hyvin muistan myös sen, kun sitä ei tule ainoastaan suusta, vaan myös nenästä takaisin maailmalle.

Epäilemättä alan olla aika tuhdissa humalassa, mutta humala on juuri se paikka, missä haluan olla.

Catherinen rintaliivit ovat sivuttaisessa liikkeessä siirtyneet paikaltaan, ja toinen nänni näkyy puseron läpi. Se näyttää jotenkin isolta noin pienellä naisella. Kenties hänellä on kylmä. Tai sitten hän tekee sen tahallaan. Naiset eivät kaihda mitään keinoja. Jostain luin, että 1920-luvun Pariisissa ja Berliinissä naisilla oli tapana meikata nänninsä ja nännipihansa mustiksi, jotta ne näkyisivät paremmin valkeiden puseroiden läpi. Valkeat puserot olivat silloin suurta muotia eikä rinta-liivejä vielä ollut keksitty. Olisi pitänyt elää kaksikymmentäluvulla eikä nyt. Minulla olisi ollut hiton hauskaa silloin.

Ja paskat. Olisi minulla varmaan ollut hauskaa, mutta kolmekymmentäluvulla olisin takuuvarmasti joutunut keskitysleirille. Se siitä visiosta. Ja muutenkin, jos jollakin on visioita, hänen pitäisi hakeutua hoitoon.
 

Tyttö nukkuu suloista unta. Olen hänelle kateellinen. Hän on nuori. Hän saa ihmiset hullaantumaan, jos hän niin haluaa. Minäkin olen jo jonossa. Hän on kaunis. Hän on luonnollinen, hän on hauska, hänellä on luonnetta. Hän ei tarvitse rahaa eikä valtaa, hänelle riittää vielä kesämekko. Hänen ei tarvitse muuta tehdä kuin kävellä lyhyessä hameessa ja päitä alkaa kääntyä. Putoilla.

Ja hänellä on Turkissa vissiin joku taiteilijapoikaystävä, joku tyhjäntoimittaja, joka ei elä tässä maailmassa. Mies, joka on tuhansien peninkulmien päässä, mutta jaksaa silti olla sihisevän mustasukkainen. Tai juuri sen takia.

Taisi herra elämäntaiteilija haukata enemmän kuin pystyy nielaisemaan. Ehkä Catherine on hänen femme fatalensa, hänen kohtalon nainen, hänen kompastuskivensä. Voikohan noin nuori nainen olla femme fatale, vai onko sellainenkin vaihtoehto olemassa kun fille fatale, kohtalokas tyttö? Olkoonkin että hän on lain edessä aikuinen nainen ja varmaan noin kaksi kertaa oman tyttäreni ikäinen, minun perspektiivistäni hän on silti vasta tyttö.

Catherinen jalat roikkuvat kingsize-patjan reunan yli. Onpa hänellä pieni jalka. Ja likainen. Paljain jaloin kävelemisestä on jäänyt Pariisin katulikaa hänen jalkapohjiinsa, hän näyttää suloiselta, eksyneeltä, rakastettavalta räkä­nokalta, vähän kuin se likainen köyhä orpolapsi Chaplinin elo­kuvassa The Kid.

Ei nyt kuitenkaan ihan. Tyttö nukkuu, ja annan katseeni hiljalleen vaellella mustista varpaista pitkin siroja raajoja. Kyllä tuo on nainen eikä tyttö. Kaadan itselleni lisää punaviiniä ja otan kunnon kulauksen. En pidä punaviinistä, en huonosta enkä hyvästäkään, mutta joskus ihminen löytääitsensä tilanteesta, jossa on aivan pakko juoda suruunsa tai hämmennykseensä jotain etanolipitoista, eikä nyt ole muuta tarjolla kuin punaviiniä.

Kyllä tuo tumma pikku eläin edessäni on oikea ihmisnaaras. Nainen. Ja minä en voi sille mitään, alan ajatella kuin mies. Enhän minä nyt sentään vielä kuollut ole, vaikka luultavasti pian olenkin. Mutta asiat tärkeysjärjestykseen: edessäni makaa nainen Etelä-Ranskasta, tumma, kenties villi ja käsittämätön tapaus. Anteeksi kesyttämätön. Taidan tarvita lisää punkkua.

Onkohan Catherine oikeasti noin tumma? Varmaan hän käsittelee ainakin hiuksiaan jollain aineella.

Mitä jos koskettaisin häntä? Ihan varovasti, ihan vain sormenpäillä, niin kevyesti, ettei hän herää siihen? Tai jos nostaisin ihan hitaasti hänen mekkonsa helmaa ylemmäs, vähän vain, niin että ehkä näkisin minkä väriset pikkuhousut hänellä on. Jos hänellä nyt niitä yleensä onkaan. Milloin olen viimeksi tehnyt jotain tuollaista? Teinipoikana joskus vuonna yksi ja kaksi.

Mutta mitä teen jos hän herää? Aina voisin tietysti selittää, että olin juuri siirtämässä hänet kunnolla peiton alle. Eikä hän varmaan heti ensi työkseen poliisillekaan soittaisi.

Sitten tulee mieleen pahin mahdollinen vaihtoehto: Entäs jos hän herää ja haluaa lisää? En piru vie ottanut erektiolääkettä mukaan tälle matkalle, koska suunnittelin istuvani huomisen aamupäivän tylsien suomalaisinsinöörien kanssa jossain espoolaisessa lasi-terästornissa ja lentäväni sen jälkeen kotiin. En voinut tietää, että tieni päättyisikin Pariisiin, kahden hengen hotellihuoneeseen naisen kanssa, jonka olemassaolosta en eilen aamulla vielä tiennytkään.

Tokihan ”se” toimii myös vielä ilman lääkettä, mutta sitten
pitäisi olla aika rentona eikä saisi ottaa mitään suorituspaineita. Olepas nyt sitten ottamatta suorituspaineita tällaisessa tilanteessa!

Ja sitten täytyisi vielä ajatella mahdollisia seurauksia. En nyt tarkoita edes biologisia seurauksia kuten sukupuolitauteja tai jälkikasvua, vaan pelkästään sitä, mitä huomenna aamulla tapahtuisi, jos tänä yönä jotain tapahtuisi. Näen sen jo kirkkaasti sisäsilmissäni:

Catherine olisi huomenna aamulla aivan hysteerinen, hän heittäisi minulle eeppisen ­kohtauksen, jossa hän kävisi äänekkäästi läpi omaa syyllisyyttään, omaa uskottomuuttaan, hän inhoaisi ja vihaisi ensin itseään, sitten hän vihaisi ja inhoaisi minua, lopuksi hän heittäytyisi vollottavana tunnerauniona syliini ja minun pitäisi antaa hänelle isän roolissa anteeksi se, että hän on pettänyt kanssani elämänsä rakkautta, sitä tyyppiä, joka istuu Turkin rannoilla ja on vähän hidas tajuamaan maailmanlaajuisia luonnonilmiöitä.

Ja minä tuntisin itseni vanhaksi raadonsyöjäksi ja epämääräisesti velvolliseksi rakastumaan häneen. Se on sellainen ikävä tapa, jonka alkuperää en tiedä ja josta en ole vieläkään pääsyt eroon: aina kun olen elämässäni päätynyt rakastelemaan jonkun naisen kanssa, minulla on ollut sen jälkeen sellainen outo tunne, että minun pitäisi ottaa naisesta jotain vastuuta, että olisin hänelle jotain velkaa. Aika sovinistista, vai mitä?

Post coitum omnium animal triste est, yhdynnän jälkeen jokainen eläin on surullinen, sen tiesivät jo muinaiset roomalaiset, ja hehän tunnetusti ymmärsivät rakkauden päälle, kun heittivät epätoivotut vauvansakin elävinä kaatopaikalle…

Eli tähän ei kannata sekaantua, vaikka kiusaus olisi kuinka suuri. Mitä tästä voisi mahdollisesti keskipitkällä tähtäimellä tulla paitsi ongelmia, ja niitähän minulla riittää totisesti jo ennestään.

Toisaalta rakkaus on maailman parhaita tekosyitä kaikkeen. Rakkauteen voi aina vedota kuin johonkin luonnonkatastrofiin,
johonkin force majeure -tapaukseen. Rakkaus oikeuttaa sitä potevan mitä hulluimpiin ratkaisuihin, mitä järjettömimpiin tekoihin ja mitä uskomattomimpiin valheisiin, kuten sarjasta ”En voinut itselleni mitään, olin rakastunut. Jätin sinut vastasyntyneiden kolmosten kanssa, talon ja kaikki laskut maksamatta, koska olen niin umpirakastunut. Kai sinä sen
ymmärrät, kulta, olithan itsekin joskus rakastunut…”

Voisin vaikka karata Catherinen kanssa ja unohtaa työhuolet,
murrosikäisen tyttäreni, minua kuiviin lypsävän ex-vaimoni. Voisimme lähteä aika kauaskin pois, Ranskaa puhutaan myös Kanadassa, joskin aika hassulla tavalla, ja Martiniquella ja jossain muissa trooppisissa maissa. Hetkinen, Martinique ja muut Ranskalla säilyneet alusmaat eivät oikein käy, niissä on käytössä euro ja voimassa Euroopan unionin lainsäädäntö, ja huomisen paljastuksen jälkeen minun pitänee oleilla väliaikaisesti EU-alueen ulkopuolella. Joten Kanadaan sitten. Siellä pärjää englannillakin, ja minun meriiteilläni saan sieltä helposti hyväpalkkaisen työn.

Juu, varmasti. Sitten elämme onnellisina elämämme hamaan loppuun saakka. Catherine haluaa lapsia ja rivitalonpätkän, sen jälkeen hän lihoo, naljailee ja haluaa lisää lapsia. Tai sitten hän haluaa luksusauton ja timantteja. Ja lihoo, naljailee ja haluaa lisää timantteja.

Ei, ei. Tai no joo, kiitos kaunis, mutta ei kiitos.

Isäni oli sitä mieltä, että keskipitkällä tähtäimellä rakkaussuhde on aina enemmän ikävä kuin mukava. Hän oli täysin oikeassa, ainakin jos avioerotilastoihin on uskominen. Toisaalta, eihän sitä keskipitkää tähtäintä tarvitse nyt vielä ajatella, tämähän on selvä irtotapaus. Tuhkapilvitapaaminen.

On rasittavaa olla mies ja joutua koko ajan ajattelemaan kuin mies. Yhtäkkiä huomaan, että vatsalihakseni ovat kireinä. Vieläkin olen vetämässä vatsaa sisään, vaikka kohde, johon minun piti tehdä vaikutus, on syvässä tajuttomuuden tilassa. Olen kyllä varsinainen Don Juan.

No sainpahan häneltä ainakin aivot pellolle, kai minun pitäisi
olla siitä ylpeä ja sahata sen kunniak­si lovi freudilaisen revolverini kahvaan. Voin kertoa kavereilleni villistä pariisilaisyöstäni, joka tuli minulle kuin manulle illallinen, islantilaisen tulivuoren tarjoamana, courtesy of Eijafjallajökull. Vai miten se nyt meni.

Paitsi että eihän minulla kavereita ole. Vain ja ainoastaan Baumgartner, joka hänkään ei ole kaverini, vaan esimieheni ja rikoskumppanini. Rikoskumppanini lahjusjupakassa, joka tulee julkisuuteen huomenna aamupäivällä, kun minua ei näy palaverissa suomalaisen asiakkaan toimistossa.

So fucking what, sanoisi joku minua viisaampi. Tällä hetkellä ei ole väliä, näenkö enää ketään koko firmastani. Jään tänne Pariisiin loppuiäkseni, muutan sillan alle ja opin juomaan punaviiniä, kunnes kuolen koko valtakunnan halpojen punkkujen parhaana eksperttinä.

”Santé!” sanon hiljaa itsekseni. Kyllä kielitaito kannattaa aina, myös epätoivoisimpina ja yksinäisimpinä hetkinä. Voi sentään sääliä itseään tyylikkäästi. Ja tyylihän on kaikki kaikessa. Ilman tyyliä ihmiskunnalla ei ole tulevaisuutta, jawohl!

Juon vielä hammaspesulasillisen punaviiniä. Sen on tarkoitus olla rohkaisuryyppy, sen pitää antaa minulle viimeinen sysäys siihen, että uskallan käyttäytyä kuin kolmetoistavuotias ja nostaa tytön hameen tarpeeksi korkealle. Ihan kuin silloin katolisessa sisäoppilaitoksessa, kun kesällä tiirailimme tyttöjä uimarannan pukukopin seinän oksanreiästä.

Rohkaisuryyppy menee valitettavasti ihan väärään osoitteeseen. Juon sen yhdellä kulauksella, ja se muuttaa humalatilani heti irstaasta melankoliseksi, naps, ikään kuin joku olisi painanut salaista kytkintä päässäni. Keski-ikäisen namusedän identiteetti feidautuu taka-alalle, ja isälliset tunteeni heräävät.

Mitä tuo nätti tyttölapsi oikein ajattelee? Eikö häntä pelota lainkaan? Miten hän voi lähteä ventovieraan miehen kanssa tuntemattomaan hotelliin vieraassa kaupungissa, jossa asuu reilusti yli kymmenen miljoonaa ihmistä?

Eikö hän todellakaan tiedä, ettei vieraiden miesten kanssa mennä hotellihuoneeseen ilman, että joku muu tietää asiasta? Varmaan hän on lukenut liikaa naistenlehtiä ja Harlekiini-kirjallisuutta.

Taisi hän kyllä soittaa vielä jollekin ennen kun tulimme tähän huoneeseen, mutta se oli todennäköisesti hänen miesystävänsä Philippe. Eihän mies voisi tehdä yhtään mitään sieltä kaukaa, jos minä pimahtaisin nyt ja tekisin Catherinelle jotain pahaa.

Tai enhän minä, vaan jos täällä olisi hänen kanssaan nyt joku muu. Minä en ikinä tekisi Catherinelle mitään pahaa.

Paitsi että minun pitäisi antaa hänelle kyllä kunnolla pyllylle. Miten hän voi olla niin naiivi, niin varomaton, niin tyhmä? Jos minä olisin hänen isänsä…

Heti huomenna aamulla kun viaton ja suloinen Catherine
herää, kerron hänelle tarinan herra Issei Sagawan hirmuteosta. Vaikka olisi kuinka epäreilua pelotella ja säikäytellä, niin on pakko tehdä. Jossain täällä Pariisissa tuo japanilainen opiskelija tappoi vuonna 1981 nuoren hollantilaisnaisen, joka oli hänen opiskelu-toverinsa Sorbonnen yliopistossa. Sagawa oli kutsunut Renée Harteveltin luokseen ja  teeskenteli haluavansa keskustella  kirjallisuudesta. Mutta kun Renée istui Sagawan asunnossa, japanilainen ampui hänet. Sen jälkeen Sagawa vietti pari päivää kokkaamalla ja syömällä nuoren naisen ruumiinosia. Lopuksi Sagawa yritti hävittää loput ruumiista upottamalla sen johonkin kaukaiseen järveen, mutta silminnäkijä kertoi havainnostaan poliisille, ja murhaaja jäi kiinni.

Pullossa ei ole enää kovin paljon jäljellä, mutta kyllä purista-malla siitä vielä yksi lasillinen irtoaa. Catherine saa olla tyytyväinen, että sain äsken kunnon aterian. Minulla ei ole yhtään nälkä, en jaksaisi syödä kanankoipiakaan saati grillattua nuorta naista. Catherine on täysin turvassa seurassani. Tämä kypsemmän iän Bill Murrayn lempirooli alkaa tuntua vallan houkuttelevalta näin laskuhumalassa. Sitä paitsi minä olen aina ollut hyvä häviäjä. Itse asiassa erinomainen häviäjä.

Mutta olisihan se kyllä ollut pirun mukavaa jutella vielä vähän hänen kanssaan, kenties jopa flirttailla vähän enemmän. Mene ja tiedä, tämähän saattaa olla viimeinen iltani vapaana miehenä. Jo huomenna aamulla alkavat ison pahan maailman oikeat ongelmat painaa päälle…

Millainenkohan tuomio lahjonnasta mahtaa tulla? Baumgartner on ilmiselvästi heti haistanut palaneen käryä ja häipynyt maisemista. Fiksu mies, minun olisi pitänyt heti tajuta, että hän käyttää minua hyväkseen, että minun roolini tässä kuviossa on olla tykinruokana, mutta nyt taitaa olla jo liian myöhäistä. Hänelle ei voi soittaa eikä hän ole kertaakaan yrittänyt soittaa minulle.

Hiljaisuus tietää pahaa. Varmaan Baumgartner on jo jossain Sveitsissä etsimässä kivaa pikku asuntoa itselleen, sellaista, josta avautuu järvinäköala. Ja minä saan huomenna syyt niskoilleni. Tuleekohan tästä ehdollinen tuomio vai joudunko peräti kiven sisään?

Taas tulee mieleen se japanilainen hullu tappaja. Tuskin
minulla niin hyvää tuuria olisi kuin hänellä. Issei Sagawa on varoittava esimerkki kaikille nuorille naisille ja aivan käsittämätön tapaus, mitä oikeusjärjestelmän uskottavuuteen tulee: Kun hän oli jäänyt kiinni, hänen rikas isänsä palkkasi pojalleen loistavan asianajajan. Sagawa istui kaksi vuotta tutkintavankeudessa ilman oikeudenkäyntiä, ja sen jälkeen ranskalainen tuomari passitti gourmet-murhaajan loppuiäksi mielisairaalaan.

Mutta sitten sensaatiohakuinen japanilainen toimittaja-kirjailija kuuli Sagawasta ja kävi ranskalaisessa mielisairaalassa tapaamassa tätä. Haastattelutuokioista toimitettiin kirja, joka teki murhaajasta hetkessä kuuluisuuden. Sagawalle alkoi sadella kirjatuloja, lisää haastattelupyyntöjä ja jopa kosintoja. Ranskan viranomaiset hermostuivat mauttomasta kohusta ja luovuttivat murhaajan kotimaahansa.

Japanissa psykologit testasivat miehen uudestaan ja totesivat,
ettei hän ollutkaan vaarallinen hullu, vaan ”täysin terve, joskin paha ihminen”. Sitä paitsi Ranskan huolimattomat viranomaiset eivät saaneet toimitettua kaikkia Sagawaa koskevia papereita ja päätöksiä virkaveljilleen, ja Japanin poliisilla ei ollutkaan enää oikeutta pitää Sagawaa vankina.

Siispä eräänä elokuisena päivänä vuonna 1986 Issei Sagawa
käveli ulos tokiolaisesta mielisairaalasta, ja siitä lähtien hän on ollut vapaa mies. Nykyään hän elää pienessä asunnossa Tokiossa, hänestä on tehty dokumentti­elokuvia, hän on vakiovieras televisiossa ja hän on julkaissut useita kirjoja. Silloin tällöin hän jopa kirjoittaa ravintola-arvosteluja erääseen japanilaislehteen.

Pullo on tyhjä. Kylläpä nyt tuli paha olo. En olisi uskonut,
että yksi hikinen punkkupullo kolahtaa niin armottomasti kokeneeseen päähäni.

Parasta mennä pitkälleen, sillä jalat eivät enää oikein tahdo kantaa. Mutta ensin on hoidettava eräs pikku ongelma: Catherine. Miten noin pieni ihminen onnistuukin makaamaan kahdelle hengelle tarkoitetulla sängyllä niin, ettei hänen viereensä mahtuisi enää kissakaan? Tilaa vievä tapaus, tämä ranskalainen söpöliini.

Pitäisiköhän minun laittaa hänet kunnolla sänkyyn? Mitä jos hänellä on kylmä? Pitäisikö minun ottaa päiväpeite pois ja siirtää nukkuva daami vällyjen alle? Pitäisikö ottaa häneltä kesämekko pois ja pukea hänet asianmukaisesti pyjamaan? Avasinhan jo lento­kentän vessassa hänen matkalaukkunsa ja tiedän, että se sisältää Pink Panther -kuvioisen puu­villayöpaidan.

Hän nukkuu niin hyvin, en millään raaskisi herättää häntä nyt. Tytöllä on ollut rankka päivä, ja huonosta kunnostani päätellen niin on ollut minullakin. Pah, minun kannattaa oikeastaan olla kiitollinen tästä pahasta olosta, koska se estää minua käyttäytymästä typerästi, tekemästä virheitä ja itsestäni pölhön.

Nyt tai ei koskaan. Catherine  ärähtelee ja mumisee unissaan kun nostan hänet. Yllättävän kevyesti hän nousee käsivarsilleni. Hän ei todellakaan paina paljon mitään, varmasti alle viisikymmentä kiloa. Ranskalaisillahan on tälle ruumiinrakenteelle oma sana, joka on päässyt ihan kansainväliseenkin levitykseen: petite.

Yhdellä kädellä varmistan ettei Catherine luisu sylistäni lattialle, toisella avaan sängyn, vedän päiväpeitteen pois, avaan puhtaat valkeat lakanat, ja laitan uinuvan prinsessani varovasti makuulle
sileän ja viileän pellavan päälle.
 

Kun peitän hänet, tulee mieleeni, etten vieläkään tiedä minkä väriset pöksyt hänellä on. Catherine ei ole koko siirto-peraation aikana herännyt edes puoliksi, hän on edelleen valovuosien
päässä, ja nyt olisi viimeinen mahdollisuus selvittää asia.

Mutta nyt en enää tunne itseäni nuoreksi hölmöksi. Vaan vanhaksi hölmöksi. Mutta tunnen myös olevani oikeutettu ainakin pieneen pusuun. Oikeutettu ja velvoitettukin. Herrasmiehen kunniasanalla ja niin edelleen. Mutta sillä hetkellä, kun kumarrun Catherinen ylitse ja koetan puhaltaa viattoman pikku pusun hänen otsalleen, aivan kuten Bill Murray tekisi tällaisessa tapauksessa, joudun kääntämään pääni äkkiä pois. Onneksi ehdin kuin ehdinkin viime hetkellä, sillä seuraavaksi tunnen nenässäni sen vanhan tutun, happaman maun, jota minun ei enää koskaan pitänyt maistaa.

Punaviini tulee suustani ja nenästäni ulos hirveällä paineella. Mitä minulle tapahtuu? Joudun käpertymään kyykkyyn, koska
jokin armoton sisäinen voima kuristaa sisälmyksiäni. Pakko mennä matalaksi. Ken valmiiksi lattialla makaa, ei voi lyödä päätään kaatuessaan.

Tämä ei voi johtua alkoholista. En juonut niin paljon, ja vaikka olisinkin, kroppani kestäisi moisen määrän aivan varmasti. Tämä on jotain muuta. Mutta mitä? Selvästi jokin sairauskohtaus, mutta minulla ole rinta- eikä pääkipuja, joten tämä tuskin on sydän- tai aivoinfarkti.

Yritän skarpata ja nousta jaloilleni, mutta huomaan, etten pysty kontrolloimaan silmiäni. Ne eivät katso sinne minne haluan, kaikki näkyy kahtena, silmäni harhailevat ristiin ja ympäriinsä.
Iholleni ilmestyy kylmää hikeä, mutta samalla selkärankaa pitkin nousee kuumia aaltoja. Tämä taitaa olla vakava juttu. Ja aika noloa. Makaan omassa punaviinioksennuksessani pariisilaishotellihuoneen lattialla, viereisessä sängyssä illan valloitus nukkuu ruususen unta eikä huomaa mitään siitä, että minä teen hänen edessään kuolemaa…

Mitä jos tämä on ruokamyrkytys? Mitä jos Catherine ei nuku, vaan on jossain koomassa? Hänhän söi bouillabaissen, se on tunnetusti vaarallinen ruokalaji, siinä on paljon sellaista, joka voi kääntyä syöjäänsä vastaan.

Mutta minähän tässä sairas olen. Etanoita söimme molemmat, ja Catherine ei ole antanut ylen. Sen täytyy olla se coq-au-vin. Tai sitten paikkaa suositelleen taksinkuljettajan hämärät sukulaiset antoivat minulle tyrmäystippoja voidakseen viedä seuralaiseni johonkin orientaaliseen bordelliin… tai minut…

Voin todella huonosti. Suutani kuivaa niin, että puhuminen on vaikeaa.

”Catherine! Catherine!! Herää! Tarvitsen apua!”

Ranskatar nukkuu sikeästi. En saa riittävästi ääntä herättääkseni hänet. Hänen on pakko herätä, hänen on pakko auttaa minua. Taidan tarvita ambulanssin.

Pakko saada Catherine hereille. Otan sängyn reunasta roikkuvan lakanan kulmasta kiinni ja kiskon niin lujaa kun pystyn. Käsissäni ei ole lainkaan voimaa, outoa.

”Catherine! Auta!” saan kuiskatuksi. ”En voi kauhean hyvin.”
Sitten minulta lähtee taju.”

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.

Risteilyemäntä Katri Leinonen jää viettämään hyvin ansaittuja vapaapäiviä maihin. Elämä kotona ei ole ennallaan, mutta onneksi Katri saa apua yllättävältä taholta.

Katri potkaisi työputken aikana eteisen lattialle kertyneet lasku- ja sanomalehtipinot sivuun ja nappasi lehtipinon päälle takertuneen post it -lapun käteensä. Lappuun oli kirjoitettu huojuvalla käsialalla: Summerinne on käännetty pois päältä, kello soi pitkin yötä ja häiritsi asukkaita! Terveisin talonmies.

Kaikenlaista sitä olikin! Katri manasi ja ruttasi lapun kädessään. Seuraavaksi hän nosti lehdet yksi kerrallaan eteisen pöydälle. Pahoin hakattu nuori mies löytyi laivaterminaalista -otsikko summasi edellisen laivaputken tapahtumat muutamaan sanaan. Kylmät väreet lävistivät Katrin jälleen kerran.

Katri tassutteli keittiöön valmistamaan pientä välipalaa, vasta sitten olisi aika purkaa pussit ja pakaasit ja sen tehtyään olisi aika ottaa pienet tirsat! Laivarytmistä tasaiseen tekemättömyyteen laskeutuminen otti muutaman päivän.

Mutta ennen kun hän oli ehtinyt ylittää keittiön kynnyksen, ovikello soi.

Ovikelloa soitti Katrin naapuri. Naapuri oli sympaattinen, kauniisti harmaantunut nainen, jonka kanssa Katri aina jutteli mielellään.

”Summeriasi on soitettu läpi yön. Minun oli pyydettävä talonmiestä kytkemään se pois päältä”, yleensä niin mukava naapuri oli kiukkuinen ja syystä.

Katri pahoitteli tapahtunutta.

”Jos se häiritsi sinua, se häiritsi varmasti muitakin”, hän lisäsi ja veti suklaarasian esiin laivakassin sivutaskusta.

”Minulla ei ole aavistustakaan, kuka ovikelloani on sillä tavoin soittanut”, Katri sanoi, vaikka se ei ollut totta.

Aavistus hänellä oli, ja varsin voimallinen olikin.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa.”

Katri yritti mitata kahvia suodattimeen, mutta sekosi laskuissaan niin monta kertaa, että hänen oli istuttava hetkeksi alas. Jos summerinsoittajat tiesivät, missä hän asui, ei olisi kuin hetkistä kiinni, kun joku prätkäjengin partaveikoista seisoisi oven takana vaatimassa tuliaispussia, jonka sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan.

Laivalla oli käynnistetty tutkinta liittyen huumausaineisiin. Kaikki, jotka olivat olleet Tomin kanssa tekemisissä, kutsuttaisiin kuulusteluihin. Katri odotti kutsua saapua poliisilaitokselle. Siihen asti hän saisi olla rauhassa, tai rauhassa ja rauhassa. Miten rauhassa voisi olla kaiken sen jälkeen, mihin hän oli tietämättään sekaantunut?

Oliko hän edes tarkistanut Vincentiltä, oliko pussia koskaan haettu? Ei ollut, Katri totesi ja kurkotti ikkunaa kohti. Vincentin myymälän ikkunan edessä touhusi koko joukko haalaripukuisia miehiä.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa. Hyvä niin, jos murrosta täytyy hyviä puolia etsiä. Voroille ei kelvannut yksikään mun liikkeen laatuäänitteistä. Ainut kadonnut juttu oli se sun tuoma pussi – ja mun Aerosmith-huppari”, Vincent puuskahti.

Katri katseli ympärilleen. Varsinaisia murron jälkiä ei näkynyt. Hän ystävänsä Vincentin äänilevykaupassa oli yhtä sotkuista kuin aina ennenkin. Katri olisi halunnut paeta paikalta, muttei paennut, vaan heitti Tomin pahoinpitelyn jälkeisenä päivänä julkaistun artikkelin Vincentin eteen.

Lukutuokion päätteeksi Vincent taittoi lehden sieväksi rullaksi ja ojensi sen takaisin.

”Okei, nyt on siis selvinnyt sellainen seikka, ettei pussukka sisältänyt isäpäivälahjaksi tarkoitettua partavettä. Mikä yllätys!” hän puuskahti ja tuijotti levykaupan nurkkaa niin kuin siellä olisi ollut muuta kuin pimeyttä ja pölyä.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat?”

Sitten hän kääntyi Katria kohti ja suuntasi läpitunkevan katseensa naista kohti.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat? Sun takia mun pyhättöön on tunkeuduttu! Mä en ole koskaan muuta halunnut kuin kuunnella musaa, viettää rauhallisia hetkiä itseni seurassa! Ja nyt joku paskajalka on tunkeutunut mun alueelle!” Vincent karjui palavasilmäisenä.

Katri tunsi käpertyvänsä kokoon.

”En ihan oikeasti tiennyt, mitä siinä pussissa oli. Olen pahoillani kaikesta tästä”, Katri sai vaivoin sanotuksi.

Katri poistui liikkeestä vähin äänin, varmana siitä, ettei tulisi koskaan enää samaan kutsua yhteenkään Vincentin järjestämään tangomilongaan. Vincent oli periaatteen mies, joka tunsi vahvasti ja oli valmis nousemaan barrikadeille rakastamansa asian puolesta. Nyt hän oli myös mies, jonka ystävyyden Katri oli menettänyt. Se tuntui pahemmalta kuin bänät.

Katri palasi kotiinsa alakuloisena. Hän paloi halusta soittaa ihmiselle, jolle voisi luottamuksellisesti kertoa kaiken, mitä laivalla oli tapahtunut. Matsin viesti keskeytti Katrin epätoivoiset pohdinnat: Hejssan, mitä kuuluu? Ehtisitkö tavata? Voitaisiin käydä syömässä jossain kivassa paikassa tai vaikka mennä kävelylle? Pus och Kram, Mats.

Edellisyö Matsin seurassa oli ollut haaveiden täyttymys. Mats ei kuitenkaan tiennyt, mitä laivassa tapahtui. Hän lukeutui päällystöön, eikä hänen kuulunutkaan tietää jokaisesta pikkuasiasta, vaikkei hieroja Tomin huumausainekauppa pikkujuttu ollut, kaikkea muuta. Varmaa oli, Mats laittaisi orastavan suhteen poikki välittömästi, mikäli saisi vihiä siitä, millaiseen keitokseen Katri oli tietämättään sekaantunut.

Aamulla vielä, ennen laivan satamaan saapumista ja laukkujen pakkaamista, he olivat kävelleet pienen kierroksen kannella ja juoneet aamukahvit yhdessä messissä. Mats oli painottanut erityisen paljon sitä miten tärkeää oli olla rehellinen ja kertoa kaikki asiat. ”Mikään ei ole sellaista, mistä ei voi puhua!” mies painotti sanojaan puristamalla Katrin kättä itseään vasten. Miten hyvältä se olikaan tuntunut! Hetki oli ollut niin täydellinen.

Katri peitti kasvonsa kämmeniensä suojiin ja purskahti itkuun.

Myöhään illalla Katri rummutteli ikkunalautaa ja seurasi elämää kadulla. Kadut hänen asuntonsa alla muodostivat kolmion muodon, jonka keskiössä oli koirapuisto. Puistossa oli aina vipinää. Koiranulkoiluttajat seisoivat kädet taskuissa ja koirat juoksivat ympyrää ja nuuhkivat toistensa pyllyjä. Asuntoa vastapäätä olevalla kadunpätkässä ei ollut juuri muuta kuin liiketiloja ja virastoja, sekä jokunen rappu asuinhuoneistoja. Yhdessä niistä asui laiva-ajoilta tuttu tanssija, Milla, johon Katri aina silloin tällöin törmäsi elintarvikekioskin jonossa.

Milla oli yksi niistä tanssijoista jotka olivat olleet laivassa silloin kun M/S Fiestan sisaralus upposi. M/S Fiesta oli ollut pelastamaan saapuneiden laivojen joukossa ja yö oli ollut yhtä hornaa.

Hän ei koskaan unohtaisi hetkeä, jolloin Milla marssi hänen toimistonsa ovelle ja ilmoitti irtisanoutuneensa tanssiryhmän palveluksesta. ”Tämä purkki sentään pääsee perille!” hän puuskahti viimeisiksi sanoikseen.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!”

Katri muisti Stellan juorunneen että Milla odotti ensimmäistä lastaan nelikymppisenä. Niin ne vuodet kuluivat, toiset tajusivat tehdä muutoksia ajoissa. Jos Katrikin olisi liittynyt ulosmarssijoiden joukkoon, olisi hän säästynyt kaikilta murheilta, joita joutui nyt yksin miettimään. Ja yksin hän oli. Vuodet olivat kuluneet merillä. Hänellä ei ollut vakituista ihmissuhdetta, perheestä tai lapsista puhumattakaan. Katri hengitti syvään. Olo tuntui äkisti kovin raskaalta.

Katri haukotteli ja nojasi ikkunaan. Olisi tehnyt mieli mennä jo nukkumaan, mutta laivarytmiin tottunut keho ei vaipuisi unten maille kuin vasta aamuyön tunteina. Katri seurasi valkoiseen toppatakkiin pukeutunutta naista, joka ylitti suojatietä hitaasti, puolelta toiselta vaappuen ja askelsi kohti Vincentin vinyylin vieressä olevaa elintarvikekioskia. Katrin sydän pamppaili kiivaasti. Koirapuistoa kelmeästi valaisevien katulamppujen hailakassa valossa hän kyllä erotti kuka kävelijä oli. Sitten Katrille tuli kiire.

Milla seisoi Katrin edessä olkapäille ulottuvat hiukset kiiltäväksi harjattuna. Muhkea toppatakki oli auki ja paljasti Millan raskausajan kotiasun, mikä koostui vaaleanpunaisesta neuletakista ja trikoista. Ja vatsa! Se oli suuri ja sopi Millalle erinomaisesti, oli vaikea uskoa että hän oli joskus keikkunut lavalla verkkosukissa ja viuhkamainen sulkapäähine päässään.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!” Katri sanoi ja tarkoitti joka sanaa.

Milla hymyili onnellista hymyään.

”En tiedä siitä, on hormoneissa hyvätkin puolet! Katso tätä ihoa! Pinkeä ja sileä kuin kuningattaren peppu!” hän sanoi ja Katri myönsi hänen olevan oikeassa.

Milla oli tohkeissaan, kuten aina. Hän halasi Katria ja kutsui babyshowereihin.

”Eikö sellaisten juhlien pitäisi olla salaisuus?” Katri varmensi.

”Mä vihaan salaisuuksia, meillä pelataan avoimilla korteilla!” Milla sanoi ja ryhtyi valitsemaan irtokarkkeja.

”Avoimuus on aina hyvä asia...” Katri mutisi ja maksoi pikavauhtia ostoksensa, litra iskukuumennettua maitoa ja paketti näkkileipää.

Milla vilkaisi Katrin ostoksia ja hörähti nauruun.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

”Sulla on merimiesdieetti! Taidat olla edelleen enimmäkseen töissä ja laivan kokkien ruokinnassa, jos et tuon enempää viitsi kotiin kantaa. Kateeksi käy! Bingoa aamusta iltaan!” Milla nauraa hekotteli.

Ja kohta olen vankilankokkien ruokittavana, ellen osaa pelata tätä kierrosta oikein, Katri muistutti itseään. Kun Milla oli saanut huolellisesti karkki kerrallaan valitun irtokarkkikokoelmansa punnituksi ja uusimmat naistenlehdet kasaksi eteensä, hän suuntasi tarkkaavaisen katseensa Katriin.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

Ja Katri kertoi. Ensin hän käsitteli romanttiset suhteet, alkaneet ja päättyneet, sitten hän kuvaili nopeasti tanssiryhmän ja artistin uusimmat toilaukset. Milla kuunteli kaikkea tätä silmät säihkyen.

”Mitä sä tätä nykyä hommailet?” Katri heitti muka huolettomasti, sillä pitihän juristiasia varmistaa.

Ilme Millan kasvoilla muuttui.

”Olen juristi, ihmisoikeusjuttuja, heviä shittiä. En tiedä oikeasti, pystynkö palaamaan työhöni äitiysloman jälkeen. Kaikki se pahuus, mitä maailmassa tätä nykyä on...”Milla huokaisi ja pudisti päätään.

Hän suuntasi katseensa Katria kohti ja pudisti harteitaan.

Katria viilsi. Ei hän voisi kertoa Millalle, mihin oli sekaantunut. Nainenhan oli herkässä tilassa. Mutta ei se muuttanut Katrin tarvetta saada sanotuksi se, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Hän halusi kertoa, mihin hän oli tietämättään sekaantunut, ja että hän tarvitsi juridisia neuvoja. Hän tiesi, että oli väärin sekoittaa Millaa tähän soppaan, hän löytäisi kyllä lakiapua, kaupunki oli täynnä lakiasiaintoimistoja, Katri muistutti itseään ja heitti kahvimukin roskiin.

Milla ahmi karkkeja kaksin käsin.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken.”

”Tunnen itseni niin voimattomaksi, silti on pidettävä heikompien puolta. Mitä tästä muuten tulee?” Milla kysyi ja Katri nyökkäsi hiljaisena.

Katrikin jauhoi karkkia ja yritti päättää miten hän voisi kertoa Tomin makaavan teho-osastolla koomassa. Nyt oltiin vaarallisilla vesillä. Milla oli herkässä tilassa, viimeisillään raskaana. Mutta ei auttanut.

”Muistatko hieroja Tomin, sen kivan, aina ruskettuneen?” Katri kakaisi kesken Millan maailmantilapohdiskeluiden. Ilme Millan kasvoilla muuttui hetkessä.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken. Fernando soitti mulle!” Milla katsoi Katria tiukasti silmiin ja sitten Katri muisti.

Vuosia sitten Milla ja Tom olivat olleet pari. Milla pudisti päätään ja huokasi.

”En halua tietää, miten tämä asia vaikuttaa hänen äitiinsä. Tom oli äitinsä kultapoika, silmäterä. Naisparka, soitteli minulle vielä pitkään meidän erottua ja toivoi, että tulisin järkiini ja palaisimme yhteen. En voinut sanoa pojan elävän aika rankkaa kaksoiselämää. Tom veti ruohoa jo silloin, sanoin että olisi parempi lopettaa heti, ettei miedoista ole lyhyt matka koviin aineisiin, mutta jätkä vaan nauroi”, Milla sanoi.

Kioski oli pakkautunut täyteen juhlatuulella olevasta nuorisosta jonka kovaääninen keskustelu täytti ahtaat neliöt.

”Lähdetään!” Katri sanoi ja Milla seurasi häntä vaappuen ulos.

Vasta kadulla Katri sai sanottua asiansa. Milla tuijotti häntä hetkisen ajan sanattomana, sitten hän otti Katria käsivarresta kiinni ja talutti tämän kauniisti sisustettuun asuntoonsa.

Lainopillisten neuvojen jälkeen Katri teki pienen kävelykierroksen lähikortteleiden ympäri. Keho kävi edelleen laiva-aikaa ja mielessä hakkasivat risteilyohjelman rastit. Ei siitä mihinkään päässyt, hän tahtoi olla menossa johonkin, olla suorittamassa tehtävää, olla tärkeä jossain. Kuulua johonkin. Tuntea olevansa täysillä siellä missä hänen kuuluikin olla, elää omaa osaansa ilman kehoa pistelevää ulkopuolisuuden tunnetta.

Katri puristi maitolitraa ja näkkileipäpakettia kainaloonsa tiukemmin. Rakkautta. Oliko sellaista olemassakaan? Rakkautta, mikä lämmittäisi ja vakuuttaisi merenkävijän, oli turvallista nousta maihin. Jäädä paikoilleen.

Kotona Katri pyöritti sormeaan viinilasin reunaa pitkin. Milla oli antanut paljon ajateltavaa. Katrin pitäisi saada jotain kautta tietää, mikä oli Peten asema moottoripyöräjengin hierarkiassa. Lisäksi hänen pitäisi selvittää, miten laajaa Tomin toiminta laivassa oli ollut. Tärkeintä olisi kyetä todistamaan oma syyttömyytensä.

Kuluneet päivät olivat olleet stressaavia, mutta tapaaminen Millan kanssa oli antanut toivoa. Millalla oli hyvät verkostot, jos tutkinta käynnistyisi ja Katrin tunnustuksella niin tapahtuisi, osaisi Milla suositella juuri oikean juristin hänen oikeuksiaan puolustamaan. Edessä oli tehtävä, joka pelotti – piti kertoa totuus, mitään salaamatta.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Viini turrutti ja hukutti uhkakuvat, pyyhki pois mielikuvan hakatusta Tomista. Miehestä, joka oli ollut niin kaunis, elinvoimaa uhkuva, suuruudenhullu – ja tyhmä. Katri haukotteli. Keho oli raukea ja raskas. Elämä oli yhtäaikaisesti kurjaa ja hurjaa, täynnä käänteitä, ihmeitä ja ihania kohtaamisia.

Äkkiä Mats soitti. Katri otti kulauksen punaviiniä ja nautti suuhunsa leviävästä happamasta mausta ja nielua lämmittävästä jälkilämmöstä. Ruudulla välkehtivä nimi ankkuroi hänet hetkeksi paikkaan, missä hänelle tapahtui vain hyviä asioita. Sitten hän muisti, ettei ollut vastannut miehen aikaisemmin päivällä lähettämään viestiin. Katri otti vielä uuden kulauksen ja nappasi valokuvan kylpyvaahdon peittämästä rinnastaan ja painoi send.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Katri kääntyi kyljelleen hitaasti. Meni hetki muistaa että hän oli kotona, että hän makasi omassa vuoteessaan. Ettei hän voisi hakata viereisessä hytissä nukkuvan laivapoliisin hytin seinää, tai saada avukseen riuskaotteista matkustajaa, vaan että hän oli kotonaan. Ja mitä hyvänsä rappukäytävässä oli meneillä, hänen olisi selvittävä siitä yksin.

Katri nuuhkaisi asunnossa leijailevaa tuoksua ja oli hetkessä täysin hereillä.

Eteisaulan katosta roikkuvan valaisimen luoma valonkajo ei ollut suuren suuri, mutta se oli riittävä. Katri näki, miten postiluukku aukesi vaakatasoon, ja miten luukun alta työntyi esiin käsi. Miehen sormuksin koristellut sormet kannattelivat otteessaan palavaa savuketta. Katri ponkaisi pystyyn ja syöksyi eteistä kohti.

Jatkuu ensi viikolla.