Catherine ja Frank kyllästyvät lentokentän kaaokseen ja lähtevät kaupunkiin hurvittelemaan. Mutta mistä yöpaikka? Tarjolla on vain yksi hotellihuone ja sänky.

Catherine 

18. kesäkuuta 

klo 19.17

”Kyllä mä tämän arvasin, Catherine!” Philippe sanoo puhelimessa. Ääni on uhkaava ja samalla sen takana kaikuu ihan selvästi muutama ahdistunut kyynel ja kurkkua ikävästi kuristava pelko.

”Arvasit minkä?” kysyn kohtauksen kaavan mukaan, vaikka tiedän tasan mitä Philippe tarkoittaa ja mikä minua nyt odottaa.

”Ne sun selitykset oli niin noloja, ettei niitä voisi uskoa edes maailman surkein aisankannattajien mestaruussarjalainenkaan!”

”Philippe hei, mä olen nyt todella väsynyt, tää lentokenttä on täydessä kaaoksessa ja ”

”Ai on lentokenttä kaaoksessa vai? Niin varmaan. Mä olen aivan saletti, ettet sä ole koko päivänä mitään lentokenttää edes nähnyt. Sä olet varmasti painunut suoraan sen uuden rakastajas ” Philippe aloittaa omiin fantasioihinsa perustuvan hurjan saarnaamisen, mutta kuin tilauksesta lentokentän kaiuttimet alkavatkin juuri samalla hetkellä tukea minun versiotani tapahtuneesta.

”Arvoisat matkustajat, itsestämme riippumattomista syistä joudumme valitettavasti ilmoittamaan, että kaikki lennot Charles de Gaullen lentokentältämme on toistaiseksi peruttu ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Seuraamme tilannetta mahdollisimman tarkasti ja kerromme teille välittömästi uusista käänteistä ilmaliikenteen tilanteessa. Kiitos ymmärryksestänne, mesdames et messieurs.”

Metallinen ääni toistaa jälleen kerran samaa typerää, mitäänsanomatonta selostustaan, mutta tällä kertaa olen harvinaisen tyytyväinen kuullessani sen. Philippe ei hetkeen osaa sanoa mitään. Hän yskäisee ja kuulen, kuinka hän imaisee nopeasti pitkän vedon tupakastaan ja sylkäisee sen perään ärsyyntyneesti.

”Philippe, ihan oikeesti, mä olen täällä Roissyn kentällä ja kaikki lennot on peruttu, sä voit tsekata koko jutun vaikka uutisista. Mä en haluaisi mitään muuta kuin vaan tulla sinne sun luo ja juoda cocktaileja ja suudella auringonlaskussa sun kanssa. Kulta, sun on pakko uskoa mua, ei jakseta enää käydä läpi tätä samaa kakkaa. Mä rakastan sua ja ”

”Kuka hemmetti se äijä oli, joka sun puhelimeen vastasi?” Philippe herää yhtäkkiä lentokenttä-takaiskustaan ja vaikuttaa entistäkin hermostuneemmalta.

”Joku äijä vaan, se istui mun vieressä ja mä pyysin sitä vahtimaan mun kamoja sillä aikaa, kun mä kävin hakemassa syömistä, täällä on nimittäin oikeesti ihan kamalaa, ihmisiä on joka puolella ja koko paikassa on todella kuuma ja hiki ja ”

”Annatko sä todella jonkun tuntemattoman ukon vahtia sun kamoja ja vastata sun puhelimeen? Mikä sua oikein vaivaa, Carherine? Oletko sä mennyt lopullisesti sekaisin? Mä tiesin kyllä, että sussa oli jotain häikkää, mutten osannut kuvitella, että sä olisit niin totaalisesti häiriintynyt, että ” Philippen ääni on kimeä ja halveksiva ja kuulostaa juuri nyt uskomattoman rumalta.

Vien puhelimen kauemmaksi korvastani ja alan tuijottaa katon halogeenilamppuja, en nyt todellakaan jaksa kuunnella minkäänlaista haukkumista keneltäkään. En ole tehnyt mitään väärää, vaan päinvastoin juuri minua on kohdeltu kaltoin nyt jo todella monelta taholta. Jopa Lusse-koira hylkäsi minut hellien kahvilakopperohetkiemme jälkeen silmääkään räpäyttämättä. Voisinko saada tähän tilanteeseen nyt jonkunlaisen todistajan, joka kertoisi asioiden todellisen laidan? Katon lamput ovat harmaita ja vähän vinossa. Kukahan ne on kiinnittänyt kattoon ja milloin?

Frank katsoo minua kauempaa vähän huolestuneen näköisenä. Huolestuminen ja ystävälliset katseet eivät kuitenkaan tässä nyt paljon auta. Eikö kukaan ole koskaan kertonut Frankille, ettei toisten puhelimiin yleensä ole sopivaa vastailla? Ja että mustasukkaisille poikaystäville ei kannata alkaa kertoa yhtään mitään?

”Kulta, anna jo olla, sun on pakko uskoa mua, ei jakseta enää”, sanon hiljaa, vaikka tiedän, ettei mistään ole enää apua.

Philippen vaahtoaminen toisessa päässä jatkuu. Melkein tunnen pienten hysteeristen sylkipisaroiden lentävän kännykän kautta suoraan korvakäytävääni. Voisin painaa punaista luuria. Ihan kevyesti vain. Ja lopettaa koko tämän paskan. Jättää Philippen yksin linjalle keikkumaan. Olen tuhansien kilometrien päässä minulle räkyttävästä suusta, eivätkä sen hampaat mitenkään voi ulottua tänne saakka.

”Kulta, anna olla, sun on pakko...” yritän vielä.

”Päläpäläpäläpälä!” Philippe huutaa puhelimessa. En enää edes erota hänen sanojaan toisistaan.

Philippe saa varmasti jotain käsittämättömän suurta tyydytystä omien pelkojensa huutamisesta minun korvaani. Mitähän hän tekisi, jos minä lopettaisin kuuntelemisen, jos kieltäytyisinkin surkeasta, repliikittömästä roolistani tässä naurettavassa farssissa? 

”Ihan sama mulle mitä sä teet, Catherine, meillä on joka tapauksessa paljon hauskempaa täällä miesten kesken ilman sua ja sun typeriä valheitasi!” Philippe täräyttää lopuksi ja astuu mustilla varvastossuillaan mieleeni piirretyn kirkkaanpunaisen rajan yli. Äänet vaihtuvat kohinaksi, ja koko vartalo muuttuu vihaiseksi sähköksi. Minun ei tarvitse sietää tätä. Tämä on liikaa. Ihan liikaa. 

”No voi jumalauta, Philippe, jos teillä kerta on siellä keskenään hauskempaa, niin mitäs minä tässä enää itseäni kidutan. Jääkää te sitten sinne vaan munianne raapimaan, mä keksin kyllä varmasti jotain parempaakin tekemistä lomallani!” huudan mahdollisimman hillitysti puhelimeen ja isken kerrankin Philippelle luurin korvaan.

Apua. Hiljaisuus iskee puhelun jälkeen korvaan kuin viiltävä kipu. Mitä minä oikein olen tehnyt? Sydämeen sattuu ja silmiä kirvelee. Mutta mitä muuta kukaan voi tällaisessa tilanteessa muka tehdä? Haloo? Kuuluuko mitään? En halua iskeä luuria kenenkään korvaan, mutta  helvetti. Jos joku sitä kerjää niin Philippe.

Pyyhin raivostuneesti naurettavia kyyneleitä silmistä ja poskilta. Mitä helvettiä minä tässä nyt itken? Jos jonkun pitäisi tässä tilanteessa itkeä niin Philippen. Hän on juuri menettänyt elämänsä upeimman naisen vain koska ei suostu katsomaan tv-uutisia tai lukemaan lehtiä. Mutta silti mieleeni valuu vain kuvia tuhansista suukoista, sadoista tv-aterioista, miljoonista rakkaista katseista, kymmenistä hysteerisistä naurukohtauksista ja salaisista lempinimistä. Miksei mikään ole helppoa? Mikään ei ole selvää, kaikki on vaikeaa. Mustaa ja valkoista ei olekaan, pelkkää rumaa harmaata vain.

”Shoulda left my phone at home ´cause this is a disaster ”, laulaa Lady Gaga jossain taustalla ja on juuri nyt paras ystäväni. ”Stop telephoning me ”

Helvetti. Kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Ilma on entistäkin paksumpaa, hiki valuu entistäkin tahmeampana selkää pitkin. Jano on entistäkin kovempi. Epäilen, ettei tätä janoa kukaan saa sammumaan vedellä, samppanjalla, vaahtosammuttimella tai millään muullakaan. No, tässähän nyt kärvistelen. Täydellisessä umpikujassa. Pyyhin yhä uusia hikipisaroita otsalta pois. Yhä uusia kyyneliä nenästä ja silmäkulmasta. Tämä on naurettavuuden huippu. Philippe ei koskaan tule soittamaan minulle takaisin, se on selvä. Enkä minä nyt todellakaan voi lähteä Istanbuliin lomailemaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ei sillä, että täältä millään välineellä sinne tänään edes pääsisi. Voi kuolema. Ja miten täällä voi olla näin tappavan kuuma?

”Ryppyjä rakkaudessa?” kuuluu Frankin ääni yhtäkkiä takaani.

Vilkaisen hänen kasvoilleen tarkasti viritettyä spanielin ilmettä ja voisin kuristaa jonkun. Ihan kenet tahansa. Suosittelen jo pelkän turvallisuuden nimissä nyt tiettyä etäisyyttä ihan jokaiselle. Mutta ennen kaikkea kuitenkin Frankille.

”Tuota  Catherine”, Frank jatkaa puhumista tappajan katseestani huolimatta. Ilmeisesti hän todellakin haluaa elää vaarallista elämää hamaan loppuun saakka. 

Frank näyttää yhtä liikuttavan ystävälliseltä kuin Lusse kinutessaan suklaakeksiä, ja kun hän ehdottaa illallista Pariisissa, se kuulostaakin minusta yhtäkkiä vuosisadan parhaalta idealta. Miten en tullut ajatelleeksi tätä aikaisemmin? Eihän minun ole pakko jäädä tänne helvetin eteiseen odottelemaan mahdollista lentoa liekkien keskelle joskus läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa. Tunnen yhtäkkiä pitkästä aikaa olevani vapaa tekemään ihan mitä tahansa. On vapaa ilta. On elämä ja Pariisi. On taksi ja taksin maksaja.

Hymyilen Frankille, ja ilmoitan lähteväni mielelläni syömään. 

”Loistava idea”, sanon ja hyvästelen sitten Lussen tyylikkään emännän. Kiitän vielä kerran samppanjasta ja henkeni pelastamisesta ja rapsutan sen jälkeen vanhojen hyvien aikojen muistoksi myös Lussen typerällä vihreällä nauhalla sidottua ylipitkää otsatukkaa.

Sitten lentokentän hiki ja melu kutistuvat hetkessä unenomaiseksi hälyksi kaiken taustalle. Tekisi mieli nostaa kädet ylös ja alkaa pyöriä ja huutaa suoraa huutoa niin kuin pienenä tyttönä joskus. Me pääsemme pois täältä! Jääkää te vaan, me mennään nyt! Adieu, les amis! Adiós amigos! Bye bye, babies! Aiemmin päivällä nyrkkiään lentokenttävirkailijoille puinut vanha mies katsoo minua jotenkin haikeasti matkalaukkunsa päältä, kun kävelemme hänen ohitseen. Ottaisin hänet mukaan, jos osaisin käsitellä vanhuksia. Veisin Seinen rannalle, avaisin pullon rosé-viiniä ja juottaisin monta lasillista muovisesta kertakäyttömukista suoraan suuhun. Mutta nyt minulla on liian kiire ulos ja omaan uuteen elämään. Olo on kuin vankilasta vapautuessa. Ei sillä että siitä mitään tietäisin, mutta silti.

Lentokentän lasiovet liukuvat edestä sivuun kuin jonkun maagisen voiman ansiosta, ja kasvoille virtaa ilmaa. Ilmaa! Ihanaa moottoritieltä tulevaa savua, melua ja pakokaasua! Mahtavaa! Hien haju on kutistunut pikkuriikkiseksi pisteeksi omalle iholle, ja ilma ympärillä todella liikkuu. Tuuli on olemassa. Mikä loistava keksintö! Seisomme hetken ovien edessä ja huokaamme syvään täysin samaan aikaan. Ihmiset ovat selvästi lopulta aina enemmän samanlaisia kuin erilaisia. 

Lentokentän edessä yleensä hysteerisenä hyrräävä liikenne on päivän aikana nukahtanut lähes täysin. Taksikuskit juttelevat rennosti tolppansa vieressä ja heidän edessään on kerrankin pitkä jono valkoisia takseja. Tuntuu vähän kuin koko kenttää olisi kohdannut maailmanloppu tai yllättävä matkustuslakko, mikä ei tietenkin käytännössä edes ole kovin kaukana totuudesta.

Frank tarttuu laukkuuni ja marssii päättäväisesti jonon ensimmäisen taksin luo. Arabimies täräyttää laukkumme takakonttiin ja tekee suuren numeron siitä, ettei Frank puhu ranskaa. Pariisilaiset ovat nimittäin aina pariisilaisia, olivat he sitten syntyneet missä tahansa. Kansalliseläimen kukon tyyliin heillä on periranskalaisesti jalat kakassa, mutta nokka aina tiukasti pystyssä. Toulousessa turisti olisi varmasti otettu vastaan torvisoittofanfaarein.

”Ei sitten tullut lomasta mitään”, aloitan autossa keskustelun kuskin kanssa kevyesti, vaikka Frank nykiikin minua hihasta saadakseen välittömästi tietää meille sopivan ravintolan osoitteen. Valitettavasti saksalainen suoruus istuu huonosti ranskalaiseen latinorupattelukulttuuriin, vastaukset kysymyksiin kun voivat muuttua lähdes täydellisesti keskustelutaidon ja rennon asenteen mukaan. Nyökkään siis Frankille ymmärtäneeni yskän ja jatkan jutellen niitä näitä kuskin kanssa, kun auto kääntyy moottoritielle. 

”Teillä on varmasti ollut hiljaista tänään, oletteko lähteneet hakemaan asiakkaita muualta?” kysyn muka kiinnostuneena, vaikka haluaisin vain painaa silmät kiinni ja nukahtaa auton hurinaan ja ikkunasta valuvaan ilmavirtaan.

Kuski kääntää raï-musiikkia soittavan radion hiljaisemmalle ja alkaa avautua karmeasta työpäivästään. Minä myötäilen ja kauhistelen mukana. Frank on avannut ikkunan ja näyttää autuaan rentoutuneelta ilmavirran pyyhkiessä hänen kasvojaan. Jumitumme pahimpaan ruuhkaan kehätielle, mutta taustalla soiva raï, ikkunasta puhaltava tuuli ja kuskin tasainen rupattelu tekevät tilanteesta siitä huolimatta lähes täydellisen. Mikä tahansa tilanne on joka tapauksessa parempi vaihtoehto kuin loputon odottelu tuhkapakolaisten täyttämällä Charles de Gaullen lentokentällä. 

”Olemme itse asiassa etsimässä jotain hyvää ja edullista ruokapaikkaa keskustasta. Olisiko teillä joku paikka, jota voisitte suositella?” kysyn lopulta, kun olemme käyneet läpi kaikki päivän tapahtumat sekä kuskin koko suvun viimeisten viiden vuoden sairaushistorian. 

Frank on nukahtanut, ja hänen leukansa on notkahtanut voimattomana rintaa vasten. Tekisi mieli salaa silittää väsyneen bisnespakolaisen otsaa.

Kuski innostuu kysymyksestäni ja alkaa kertoa serkkunsa vähän aikaa sitten avaamasta perinteisestä ranskalaisesta ravintolasta, josta voimme saada ”ystäväalennuksen”, jos vihjaamme tulevamme syömään Karimin suosituksesta. Pelkään jo pahinta, mutta en ole mikään Pariisin ravintolaekspertti ja päätän siis suostua Karimin tarjoukseen. Hän kääntää tyytyväisenä radionsa kovemmalle ja laulaa antaumuksella sen mukana: ”Tellement je t'aime, tellement nebghik, nmout aalik ”

Kun Karim kaartaa taksinsa serkkunsa ravintolan eteen Marais'n pienelle sivukadulle, edessämme avautuukin yllättäen oikein kodikkaan näköinen terassi, vaikka ehdin jo odottaa pahinta mahdollista turistirysää.

”No niin nyt mentiin, on y va”, sanon Frankille, joka herää säpsähtäen selvästi varsin pahanmakuisesta unesta. Hän näyttää hetken pelästyneeltä lapselta, mutta palaa sitten taas nopeasti takaisin kesäiltaan Pariisissa ja alkaa haroa hiuksiaan hermostuneesti.

”Jos tarvitsette yöpaikkaa, toinen serkkuni pitää hotellia ihan siinä ravintolan naapurissa”, Karim sanoo, kun Frank tarttuu laukkuuni ja kiskoo sen ulos taksin takakontista.

”Saa nyt nähdä”,  sanon, en todellakaan halua – enkä edes osaa – ajatella, mitä illallisen jälkeen tapahtuu tai missä nukun tänä yönä – ja kenen kanssa 

”Jos muutatte mielenne, tässä on paikan kortti, se on suosittu pieni hotelli, mutta tähän aikaan vuodesta siellä pitäisi olla ihan mukavasti tilaa, kun turistit eivät vielä ole vallanneet kaikkia huoneita”, Karim sanoo ja ojentaa minulle rypistyneen käyntikortin, jossa on hämärä kuva harmaasta hotellin julkisivusta. 

”Kiitos”, sanon ja työnnän kortin nopeasti taskuuni ennen kuin Frank ehtii huomata kyseenalaisia suunnitelmiani.

Taivas on hämärtymässä vaaleanvioleteiksi lavasteiksi illallisellemme, ja pääskyset lentävät sirkuttaen hurjaa vauhtia yläpuolellamme iltataivasta edestakaisin. Istumme pöytään terassille, ja kesä laskeutuu päällemme yhtäkkiä itsestään selvänä kuin lämmin vesi tai rakkaan ihmisen kosketus. Miten olen voinut unohtaa, että elämä voi olla myös helppoa. Että kesä tulee kaikille, tapahtui sitten mitä tahansa.

Päätän ottaa tilanteesta kaiken irti ja kiskon vessassa päälle lomaa varten ostamani korallinvärisen hellemekon. Se tarttuu vähän ikävästi hikiseen ihoon, mutta näyttää silti aika loistavalta, vaikka nyt itse sanonkin. Carpe diem, nyt otan kyllä hetkestä kaiken irti. Tämä voi nimittäin hyvinkin olla ainoa ravintolaillallinen, jonka tällä lomalla saan syödä herraseurassa. Ja korkokengätkin on kiva vetää jalkaan, kun tietää, ettei tarvitse kävellä minnekään. Vilkaisen Karimin antamaa hotellikorttia ja soitan sinne salaa vessasta, kun Frank naukkailee pahaa-aavistamattomana aperitiivia terassilla. Vastaanotosta ilmoitetaan, että heillä on täksi yöksi jäljellä enää yksi vapaa huone. 

”Mutta meitä on kaksi”, sanon hermostuneesti.

”Se on kyllä kahden hengen huone, madame”, virkailija sanoo puhelimessa rauhallisesti ja kysyy sitten haluanko varata sen.

”Oui, merci, kyllä, mielelläni”, kuulen ääneni sanovan enkä tajua itsekään, mitä olen tekemässä. Enhän minä mitenkään voi nukkua yhdessä kahden hengen huoneessa jonkun tuntemattoman, lentokentältä noukkimani miehen kanssa! Riita Philippen kanssa on selvästi saanut aivosoluni notkahtamaan jotenkin täysin sijoiltaan. Tai ehkä kaikki johtuu sittenkin edelleen siitä tuhkapilvestä Euroopan päällä.

Suoristan mekkoni, kampaan hiukset, lisään paksun kerroksen huulikiiltoa ja palaan terassin pöytään viehkeästi hymyillen. Frank katsoo minua ensimmäistä kertaa niin pitkään, että tiedän tehneeni loistavan diilin ostaessani tämän mekon. Ehkä pääsen sittenkin tänä kesänä vielä useammankin kerran miesseuraan 

Ravintolan ruokalista on täynnä niin sanottuja ranskalaisia perinneruokia, joita kukaan ranskalainen ei käytännössä koskaan syö. Frank näyttää kuitenkin enemmän kuin tyytyväiseltä listan valikoimaan ja tilaa innolla alku- pää- ja jälkiruoan. Pohjoisin paikka, missä olen koskaan syönyt bouillabaisse-keittoa on Marseille, mutta päätän antaa Karimin serkulle mahdollisuuden näyttää taitonsa tämän herkun kanssa. Ja täytyy myöntää, että hinta–laatu-suhde on ravintolassa kohdallaan – varsinkin ystäväalennuksemme ansiosta. Keittoon kastetut leipäpalat maistuvat ihanasti valkosipulilta, ja olen erottavinani keitosta myös ihan aidon tuoreen kalan maun.

Syöminen tekee joka tapauksessa valtavan hyvää. Ja ulkoilman hengittäminen. Ja juominen. Gewürztraminer-viini on hedelmäistä ja täydellisen viileää, ja kaikki tuntuu helpolta. Puhumme niitä näitä, se viihdyttää ja sopii täydellisesti illan raukeaan tunnelmaan. Muutama katusoittaja ja ruusukauppias pyörivät terassilla, mutta muuta ei kai voi turistiravintolalta odottaakaan Viini ja väsymys kuplivat päässä ja lämmin ilta iholla, ja se tuntuu kaiken kaaoksen jälkeen täydellisen taivaalliselta.

Kun jälkiruokapaahtovanukkaat on syöty, todellinen tilanteemme hiipii kuitenkin takaisin mieleen. Mitä ihmettä nyt tapahtuu? Minne me tästä jatkamme?

”Aika palata ikävien realiteettien pariin”, Frank sanoo varovasti, ja tiedän jo jossain sumuisessa mielessäni, mitä olen päättänyt. En todellakaan voi kuvitellakaan palaavani nukkumaan kaaoslentokentän lattialle. Eihän minulla enää ole edes lentoa, jota odottaa. Suljen silmät ja hengitän syvään. Tämä hetki on nyt, ja minä voin oikeasti valita oman elämäni sävelet. Ilmassa tuoksuu valkosipuli, partavesi, kevyt hiki ja vapaus. Olen juonut liikaa viiniä ja liian vähän vettä. Hoh hoijaa. Mitä väliä?

Avaan silmät ja ilmoitan Frankin suola ja pippuri -hiuksille, että minulla on meille huone täksi yöksi. Frank ei sano mitään. Hänen ilmeensä on todellakin monen tuhannen euron arvoinen. Silmät laajenevat ja alkavat liikkua kummallisesti puolelta toiselle. Suu on ihan vähän raollaan. Minua alkaa naurattaa. Onko tätä päivää edes olemassa? Vai olenko vain nukahtanut tuhkatulivuoriuutisten eteen? Mutta jos nyt kerrankin antaisin virran vain viedä ja katsoisin, mitä tapahtuu. Loppujen lopuksi en nimittäin halua juuri nyt mitään muuta kuin unohtaa Philippen. Unohtaa Turkin ja halvat cocktailit. Unohtaa rahaongelmat. Unohtaa naurettavan duunin ja iänikuiset riidat. Missään niissä ei kuitenkaan ole päätä ei häntää, ei ratkaisua eikä minkään maan järkeä tai tulevaisuutta.

”No? Mennäänkö? Vai haluatko sä lähteä takaisin lentokentälle telttailemaan?” kysyn nauraen.

Frank ei osaa sanoa mitään, mutta melkein kuulen hämmentyneiden ajatusten törmäilevän toisiinsa hänen päässään. Lähdemme kävelemään Seineä kohti, vaikka se itse asiassa vie meitä kauemmaksi hotellista. Alkukesän ilta on kuitenkin niin täydellinen, että haluan ehdottomasti nähdä Seinen ja sen silloille ja rannoille kokoontuneet ihmiset. Samalla voitan kätevästi aikaa ja saan pääni ehkä vähän selviämään. Pakko ehkä kuitenkin yrittää saada jotain järkeä tähän kaikkeen.

”Ei tämä tuhkakatastrofi ihan täysi katastrofi sitten ollutkaan”, sanon, kun Eiffel-tornin kimaltavat valot alkavat välkkyä kaupungin toisella puolella tasan kymmeneltä. 

Nojaamme Pont des artsin kaiteeseen ja katsomme säihkyviä valoja. Minä potkaisen korkokengät jaloista ja lasken paljaat varpaat sillan puupinnalle. Se tuntuu mukavalta.

”Ei, kesäilta Pariisissa ei tosiaan koskaan voi olla katastrofi”, Frank sanoo ja katsoo minua jotenkin liian pitkään. 

Voi kuolema. Mitä tapahtuu?

”Ihana olla paljain jaloin”, sanon ja osoitan maassa kipristeleviä paljaita varpaitani. 

Pakko keksiä jotain neutraalia puhuttavaa. Päässä pyörii nyt todella pahasti. Ei mitään hajua, miten selviän tästä illasta kunnialla, tai haluanko edes selvitä.

”Mulla oli muuten viime vuonna todella paha jalkasieni”, sanon sitten vakavasti ja osoitan sormella isovarvastani. ”Tässä näin.”

”Vai niin”, Frank sanoo ja alkaa nauraa.

”Kyllä. Juuri niin, tässä nimenomaisessa varpaassa”, vastaan ja nauran sitten mukana.

Tämä on älytöntä. Olen juonut liikaa.

”Luuletko sä, että se tulivuorenpurkaus on mun syytä?” sanon, kun nauru on lopulta laantunut ja Eiffel lopettanut säihkymisensä.

”Miten niin?”

”No, luuletko, että sellainen on mahdollista? Että luonnonkatastrofin voi aiheuttaa jonkun karmea ahdistus tai masentuneet ajatukset?”

”Mä luulen, että se on yhtä mahdollista kuin se, että se sun jalkasienesi oli minun isoäitini heinänuhan syytä”, Frank sanoo naurun karehtiessa selvästi edelleen huulilla.

”Joo, joo, kyllä mä sen tiedän. Että se on mahdotonta. Tavallaan. Mutta eikö tämä juuri ole sitä kaaosteoriaa, sitä perhosefektiä tai jotain? Että joskus vaikka vain perhosen siipien räpäytys voi aiheuttaa maanjäristyksen jossakin muualla maailmassa joskus muulloin?”

”Ja sinäkö olet nyt räpytellyt siivilläsi tulivuoren syöksymään maailman täyteen tuhkaa?” Frank naurahtaa.

”No, niin olen. Miksei se muka olisi mahdollista? Todella monet ihmiset uskovat, että kaikella on tarkoitus, että kaikki tapahtuu hyvästä syystä ja että ” ääneni kuulostaa jotenkin paksulta ja minun on vaikea saada ajatuksia oikeaan järjestykseen suussani.

”No mikä hyvä syy tälle tulivuorenpurkaukselle nyt oli?” Frank kysyy selvästi kalastellen minulta jonkinlaista flirttivastausta.

”No  tämä. Kaikki tämä”, sanon vähän liian kovaa ja heilautan kättäni Pariisin, sillalla istuvien, rosé-viiniä juovien nuorten ja pimeän taivaan suuntaan. 

”Niin. No miksei, onhan se tietysti teoriassa mahdollista”, Frank sanoo ja lisää sitten hiljaa: ”Kuka sitä lopulta kuitenkaan tietää, miten tämä homma toimii.”

”Ehkä se jalkasienikin todella oli sen heinänuhan syytä  Äh, lähdetäänkö nukkumaan”, sanon sitten nopeasti ja heitän korkokengät olalleni.

”Voinko mä pitää sua olkapäästä kiinni? Sillä tavalla olisi helpompi kävellä, tää päivä on nimittäin ollut vähän liikaa mun tasapainoaistille”, sanon ja painan käden Frankin käsivarrelle.

Kävelemme rantaa pitkin Karimin suosittelemaan hotelliin, Frank raahaa matkalaukkuani ja minä marssin Gewürztraminer-maailmanomistajan itsevarmuudellani vastaanottoon vaatimaan varaamaani hotellihuoneen avaimia itselleni ”immédiatement, s'il vous plaît!”

”Hetkinen, mademoiselle  siis kahden hengen huone parisängyllä, huone numero 302, kolmannessa kerroksessa oikealla”, vastaanottovirkailija sanoo ja ojentaa huoneen avaimen minulle.

Päässäni soi vain yksi sana: parisänky. Parisänky. Voi helvetti. Toivottavasti Frank ei ole ymmärtänyt virkailijan puheista mitään. Voin kohta esittää, että parisänkytilanne tulee minullekin täytenä yllätyksenä. Paitsi, että mitä hyötyä siitä on? No hooh  aivot ei toimi, pakko vain päästä lepäämään, menköön koko yö sitten syteen tai saveen.

Astumme hotellin pikkuriikkiseen, selvästi joillekin todella lyhytkasvuisille anorektikoille suunniteltuun hissiin. Huomaan, kuinka vastaanoton mies katsoo paljaita jalkojani hissin lattialla hiukan ymmällään. Tämä on nyt mitä on, ajatelkoon kuka tahansa mitä tahansa. Painan pään hissin peiliä vasten ja tajuan, ettei minulla ole hajuakaan, minne olen menossa.

Hotellin kuparinvärinen avain avaa huoneen 302 oven pienen kotoisan narinan säestämänä. Minä astun ensimmäisenä sisään ja yritän toimia kuin tilanne olisi täysin jokapäiväinen ja normaali. Rullaan matkalaukun vaatekaapin viereen, lasken kengät oven taakse. Näin sitä vain mennään hotellihuoneeseen vieraan lentokentältä napatun viisikymppisen miehen kanssa tulivuorenpurkauksen ja tuhkapilven jälkeen, joo joo tsippadaa, ei tunnu missään. 

Nina kuolisi nauruun, jos näkisi minut nyt. Nina! Ihan pakko soittaa Ninalle nyt heti. Miten olen voinut antaa hänen olla pimennossa näin kauan?

"

”Tota, hetki vaan, mun täytyy soittaa yksi puhelu, mä tulen kohta takaisin”, sanon ja jätän huoneen ovella hämmentyneenä seisovan Frankin yksin ratkaisemaan parisängyn aiheuttamaa pulmatilannetta.

”Öö  okei”, hän sanoo, kun vilahdan paljain jaloin takaisin käytävään.

Näpertelen kännykän auki ja Ninan numeron näyttöön.

”No, vieläkö sä olet tyytyväinen tuhkatilanteeseesi?” Nina vastaa puhelimeensa aina yhtä yllättävästi.

”Nina! Ihana kuulla sun ääni! No mä olen täällä vähän liiankin tyytyväinen kaikkeen, mä olen ihan ihme liemessä. Sun on pakko kertoa mulle nyt, mitä mun pitää tehdä”, selitän hengästyneenä Ninalle.

”Hetkinen, hetkinen, mitä siellä oikein tapahtuu?”

”Mulla oli ihan hirveä riita Philippen kanssa, mä luulen, että meidän juttu on nyt ohi, tai ainakaan mä en mitenkään voi lähteä sinne Istanbuliin tässä tilanteessa, ja sitten mä tapasin siellä kentällä yhden miehen, joka halusi tarjota mulle illallisen ja nyt mä olen hotellissa sen kanssa täällä Pariisissa”, selitän suu vaahdossa.

”Jos hidastaisit vähän vauhtia, Catherine  Kuka se mies oikein on?” Nina kysyy ihmeissään. En yleensä ikinä tee mitään yllättävää, ja Ninan on varmasti vaikea käsittää, mistä nyt tulee. Koko sen ajan kun olemme tunteneet toisemme Ninan kanssa, olen lähinnä keskittynyt valittamaan hänelle Philippestä ja kuuntelemaan hänen jännittävän elämänsä yksityiskohtia. Tuntuu kummalliselta – ja aika mahtavalta – olla yhtäkkiä tarinan toisella puolella.

”Se on sellainen saksalainen, ihan mukava, viisikymppinen, tarjosi mulle ihan hyvän illallisen ja ”

”VIISIKYMPPINEN!”, Nina älähtää puhelimeen. ”JA SAKSALAINEN!”

”Joo, joo, kerro nyt mitä mun pitää tehdä!”

”No tuota, menet omaan huoneeseesi, peset hampaat, vedät pyjaman päälle ja peiton korviin ja nukut hyvin.”

”Ai jaa, okei”, sanon vähän hämmentyneenä. Ja kumman pettyneenä. Odotin ilmeisesti jotenkin alitajuisesti, että Nina antaisi minulle luvan, tai jopa käskyn, toimia vastuuttomasti ja aloittaa vihdoin se hurja nuoruus, josta kaikki aina vaahtoavat.

”Ei sovi suunnitelmiin vai?” Nina naurahtaa melkein arvaten ajatukseni.

”Ei kun siis, joo, vedän pyjaman päälle, joo”, vastaan vähän huonosti artikuloiden.

”Sä olet humalassa, Catherine, anna olla, soita mulle huomenna uudestaan ja kerro mitä tapahtui, okei?”

”Joo, okei”, mumisen. ”Mutta kun meillä on vaan yksi huone”, muistan sitten unohtaneeni tärkeän yksityiskohdan tarinastani.

”Miten teillä voi olla vain yksi huone?” Nina kysyy jo vähän hermostuneesti.

”Ja yksi sänky”, lisään hiljaa ja melkein noloissani.

”No huh huh”, Nina sanoo jotenkin väsyneesti eikä selvästi keksi mitään järkevää ratkaisua pattitilanteeseeni.

”Niin että mitä mun pitää nyt tehdä, Nina?” kysyn vaativasti kuin pieni lapsi.

”Mä ehdotan, että toimit niin kuin mä sanoin: menet huoneeseen, peset hampaat, vedät pyjaman päälle jii än ee, mutta sä olet iso tyttö ja osaat varmasti itsekin päättää, mitä haluat.”

Mitä? Ninasta ei ole tällä kertaa mitään apua. Tämä on täyttä ajan hukkaa. Naurettavaa.

”Okei, kiitti, ihan mahtava neuvo, Nina, kiitos. Mä soitan sulle huomenna ja kerron, mitä seksitauteja sain ja kuinka monta kertaa mua puukotettiin.”

”Lopeta nyt, Catherine! Jos se tyyppi vaikuttaa sun mielestä raiskaajalta ja psykopattitappajalta, niin lähdet vaan takaisin sinne lentokentälle turvaan johonkin telttasänkyyn nukkumaan”, Nina sanoo melkein nauraen, vaikka tässä tilanteessa ei ole minusta kyllä mitään hauskaa.

”Miltä raiskaajat ja psykopaattitappajat vaikuttaa? Miltä ne näyttää?” ajattelen ääneen. 

”Pelottavilta”, Nina vastaa hymähtäen. ”Ja usein myös saksalaisilta”, hän lisää sitten räkäisesti nauraen.

”Heh heh. Very funny. Mutta Frank on oikeesti todella mukava, ja sillä on ihan mahtava rusketus. Ja se tykkää Alsacen viineistä”, sanon jotenkin liian vakavasti.

”Ai no sittenhän Frank on varmasti täysin harmiton”, Nina sanoo ja nauraa entistäkin enemmän. ”Catherine-kulta, pidä hauskaa, mutta muista olla varovainen. Älä tee mitään, mitä minä en tekisi.”

”Joo joo  Mä soitan sulle huomenna täydellisen tilannekatsauksen kanssa”, huokaan puhelimeen.

”Gute nacht!”, Nina nauraa vielä lopuksi puhelimeen.

Heh heh. Miksei Nina voi tukea minua tässä uuden murrosikäni kakkosvaiheessa lainkaan? Minähän olen kuunnellut tarinoita hänen mitä uskomattomimmista seikkailuistaan vaikka kuinka monta kertaa. Ja antanut joka kerta myös todella oivaltavia neuvoja. Äh, antaa olla.

Läpsäytän puhelimen kiinni ja katson ympärilleni. Hotellin käytävä on autio ja haisee vähän homeelta. Punainen kokolattiamatto näyttää hämärässä melkein mustalta, ja kuparinväriset ovenkahvat hehkuvat pimeässä. Jos hotelli kerran on täynnä, voin tietenkin aina syöksyä takomaan muiden huoneiden asukkaita hereille, jos psykopaatti-Frank päättääkin yhtäkkiä hyökätä kimppuuni linkkuveitsi kädessään. Tuijotan hetken paljaita varpaitani matolla ja päätän sitten ottaa riskin ja kääntyä takaisin. Pehmeä sänky ja kunnon yöunet tuntuvat juuri nyt aivan vastustamattoman houkuttelevilta. 

Huoneen 302 ovi on raollaan, ja työnnän sen varovasti auki. Huone on pienempi kuin muistinkaan, siinä on juuri ja juuri tilaa kääntyä, ja matkalaukkuni vie tyhjästä lattiatilasta yli kolmanneksen. Pulmallinen parisänky seisoo järkähtämättömänä huoneen keskellä, se on pedattu siististi, lakanat on taiteltu tiukasti patjan alle ja päädyssä on pehmeä lisäpeite. Sänky on ranskalaisittainkin aika kapea. Kuka näitä huoneita oikein suunnittelee? Raivostuttavaa. Pitäisiköhän minun vaatia pokkana Frankia nukkumaan lattialla? Tai käytävällä? Kylpyhuoneesta kuuluu veden kohinaa. Frank on ilmeisesti päättänyt ottaa virkistävän suihkun ennen yöunia. Ihan hyvä idea sinänsä. Heittäydyn sängylle ja nostan mustat varpaani seinää vasten. Painan silmät kiinni ihan hetkeksi vain 

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Uusi jatkokertomus alkaa! Pauliina saa kohtalon oikusta kutsun tuntemattoman pariskunnan, Neten ja Jarin, syyshäihin. Tätä tilaisuutta hän ei voi jättää käyttämättä!

 

Pauliina näki kirjekuoren heti, kun oli avannut ulko-oven. Kuori oli kermanvalkoinen ja paperissa oli aavistus helmiäistä. Kallista paperia eikä mitään postin tusinatavaraa. Terreus. Sellaisen paperimerkin Pauliina muisti toimistolta, kun oli valinnut kuoria firman vuosijuhlien kutsuihin.

Pauliina nosti kuoren karkealta kynnysmatolta, jossa luki Tervetuloa ystävät. Koukeroinen, tyylitelty käsiala oli vallannut kuoren pinta-alasta puolet. Pauliina Berg, Hämeentie numeroineen, 00500 Helsinki. Kuori oli hänelle.

Pauliina noukki malttamattomasti myös muut postit, potkaisi avokkaat jaloistaan ja marssi keittiöön takki päällään. Tiskipöydällä lepäsi leipäveitsi, joka sai toimittaa nyt paperiveitsen virkaa. Jossain piirongin syövereissä oli se norsunluupäinen veitsi, jonka hän oli vaatinut itselleen Keniassa lähetystyössä olleen Anelma-tädin kuolinpesästä. Periaatteessa tuo paperiveitsi kuului Pauliinalle, koska hän ei ollut koskaan päässyt häämatkalle eläviä norsuja katsomaan. Mutta tämä kuori aukesi hyvin myös leipäveitsellä ja paljasti sisuksistaan aarteen, samansävyisen kortin, Terreus-perheen jäsenen, johon oli painettu kutsu.

Tervetuloa todistamaan avioliittoon vihkimistämme Porvoon Tuomiokirkkoon 13. lokakuuta klo 14. Vihkimisen jälkeen siirrymme viettämään hääjuhlaa Juhlahuoneisto...

Kutsujina Nette ja Jari. Pukukoodiksi oli merkitty tumma puku ja kortin alalaidassa hyvin pienellä pistekoolla: Vp. 15.8. mennessä, nette<3jari@gmail.com

Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää.

Pauliinalla ei ollut aavistustakaan keitä nämä ihmiset olivat, mutta kutsu oli hänelle osoitettu, siis hänelle tarkoitettu. Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää. Tähän juhlaan Pauliina voisi astella itsevarmasti, oman elämänsä valtiattarena ja poimia illan hämärtyessä mukaansa vaikka bestmanin tai morsiamen isän, jos siltä tuntui.

Oli tietysti mahdollista, että kutsu oli oikeasti tarkoitettu sille toiselle Pauliina Bergille. Sille ikävälle naiselle, jonka verikoetuloksen hän oli kerran erheellisesti saanut. Pauliinaa oli vaivannut ärhäkkä virtsatievaiva ja hän oli varannut kaikki mahdolliset kokeet, jotka työterveyshuolto salli. Koska oireet viittasivat tyypilliseen virtsatulehdukseen, tuttu lääkäri määräsi hänelle saman tien lääkekuurin, mutta lupasi, että työterveyshoitaja soittaisi vielä lopullisista tuloksista.

”Onneksi olkoon. Näyttää siltä, että te olette raskaana”, terveydenhoitaja oli sanonut seuraavana päivänä puhelimessa.

Se lapsi olisi kuulunut Pauliinalle. Hänen kuuluisi olla äiti, eikä sen toisen Pauliina Bergin. Ärsyttävä ihminen, joka käytti hänen nimeään. Valitettavasti firman pikkujoulujen pikapuuhista oli silloin kulunut jo niin monet kuukautiset, että Pauliinan piti luopua ilmoitetusta raskaudesta. Hän myönsi terveydenhoitajalle, ettei tulos ollut hänen. Hoitaja pahoitteli nolona potilasrekisterin pettämistä tai inhimillistä erehdystä. Pauliina ei tuntenut armoa, vaikka virtsatulehdus alkoi jo helpottaa. Hän valitti HR-osastolle työterveyskumppanin huonosta yhteistyökyvystä.

Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle.


Kutsun aiheuttama jännitys sai Pauliinan ruokahalun heräämään. Hänen oli pakko syödä jotain ennen kuin tekisi asialle yhtään mitään. Hän himoitsi elimistöönsä hiilihydraatteja, jotain rehellistä lohturuokaa, vaikka eihän hän varsinaisesti ollut surullinen. Kutsuhan oli mahdollisuus. Tilaisuus juhlia luvan kanssa.

Pauliina kietaisi punaiseen taittuvat pitkät kutrinsa rennolle nutturalle ja laittoi Tukholman kuninkaanlinnan kaupasta ostamansa esiliinan suojakseen. Sitten hän tutustui jääkaappinsa sisältöön. Pala parmesaania teki päätöksen hänen puolestaan. Kaikki muu pestoon tarvittava löytyikin ruokakomeron vakiovarusteina: pinjansiemeniä, valkosipulia, oliiviöljyä ja ruukusta tuoretta basilikaa.

Pauliina oli oppinut reseptin tädiltään Annelilta, joka oli puolestaan tuonut sen tuliaisena Ventimigliasta, ainoasta ulkomaankohteesta, johon hänen edesmennyt miehensä Einari oli suostunut matkustamaan. Pariskunta oli matkannut samaan italialaiseen pikkukaupunkiin vuosi toisensa perään. He pakkasivat aina juhannuksena farmariautonsa täyteen ja sanoivat lähtevänsä mökille. Samaan aikaan Annelin sisko Anelma vietti jännittävää elämää Afrikan mantereella. Pauliina oli varma, että Anneli oli ollut kateellinen siskolleen, vaikka ei sitä koskaan myöntänyt. Nyt olivat poissa sekä Einari että Anelma. Jäljellä pestoresepti ja norsunluuveitsi.

Pauliina pyöräytti ainekset tehosekoittimessa samalla kun pasta kypsyi kattilassa. Hän valitsi annokselleen suurimman mahdollisen lautasen. Pestoa olisi voinut syödä vielä aamulla paahtoleivän päällä, mutta ei sitä koskaan jäänyt.

Kesken ruokahetkensä Pauliina tajusi olleensa sittenkin alakuloinen. Vatsa oli ollut aivoja viisaampi ja tilannut tarvittavat hiilarit pöytään. Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle. Sebastian oli ollut tarkka ruoasta, pihvin kypsyysasteesta, kananmunien alkuperästä, vihannesten tuoreudesta, viinien rypäleistä puhumattakaan. Sebastian oli ollut ruokahifistelijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Pauliina oli antanut Sebastianin tehdä aina valinnat ravintolassa, mutta peston hän oli osannut valmistaa nuorta miestä tyydyttävällä tavalla.

He olivat tutustuneet Kaivohuoneen sykkeessä, kun Pauliina opiskeli kauppaoppilaitoksessa ja Sebastian Hankkenilla. Flirtti oli alkanut siitä, että Sebastian oli yrittänyt arvata Pauliinan nimen. Viidennellä yrittämällä hän osui oikeaan ja kertoi aikovansa valmistuttuaan pankkiin analyytikoksi. Määrätietoisuus oli Pauliinasta todella seksikäs piirre miehessä. Hän itse oli mennyt kauppaoppilaitokseen, koska ei ollut muutakaan keksinyt.

Vielä silloin Pauliina ei tiennyt, että päätyisi töihin vakuutusyhtiöön ja jämähtäisi ilman akateemista koulutusta samoihin johdon assistentin tehtäviin vuosikausiksi. Vielä silloin Pauliina oli kuvitellut astelevansa jonain päivänä yhdessä Sebastianin kanssa kohti alttaria. Kirkko olisi tietysti ollut Porvoon Tuomiokirkko, sillä Sebastian oli Porvoosta kotoisin. Pauliina ei ollut mistään kotoisin, ei ainakaan mistään, mihin olisi halunnut viedä Sebastianin tai kenenkään muunkaan miehen. Ainut sukulainen, johon Pauliina piti yhteyttä oli Anneli-täti. Siihenkin yhteyteen oli tullut taukoa, kun Anneli oli ottanut luonnevikaisen koiran, eikä Pauliina voinut allergiansa takia käydä tädillään.

Pastalautanen oli tyhjä. Pauliina pyöräytti leivänkannikan pitkin öljyistä lautasta, että sai viimeisetkin kastikkeen rippeet suuhunsa. Sebastianin ajattelu vaati nyt kaakaota jälkiruoaksi. Tumman suklaan aromi voisi vielä korjata sen, mihin pasta ei pystynyt.

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Näin ei voinut herkutella ihan jokaisena päivänä. Rakkaus ruokaan näkyi ja tuntui Pauliinan lantiolla vuosi vuodelta selvemmin. Hän oli aina ollut pehmeän naisellinen.

Vp. Vastausta pyydetään. Hyvä on, saatte pyytämänne, Pauliina ajatteli kutsukortti kädessään. Kaakaokupin ääressä hän avasi sähköpostinsa ja kirjoitti:

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Minä tulen ja otan sen, mikä minulle kuuluu, mutta sitä hän ei sentään viestiinsä kirjoittanut.

Pauliina haki karkkikätköstään kourallisen toffeita kaakaonsa seuraksi ja aloitti tutustumisen Porvoon hotellitarjontaan. Valikoima ei ollut kaksinen. Hän päätyi pieneen boutique-hotelliin, jonka keskeinen sijainti ja tyylikäs sisustus lunastivat korkean hinnan. Pauliina päätti varata hotellista kaksi yötä, jotta olisi kaupungissa jo juhlapäivän aamuna. Huoneessa oli parisänky. Eihän sitä vielä tiennyt, löytyisikö mieluisa unikaveri...

Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Nette trimmasi koiria pihalla. Hän oli jättänyt takaoven auki, että kuulisi, kun Nella ja Noa heräisivät päiväuniltaan. Jari oli luvannut tulla kerrankin ajoissa kotiin ja hoitaa päivällisen. Mies tuntui olettavan, että kotona päivisin oleva Nette ehtisi tehdä kaiken. Nette oli kädet täynnä lasten ja koirien hoitoa sekä kodin sisustamista. Myös hääjärjestelyt haukkasivat osansa Neten ajankäytöstä.

Nette oli värvännyt serkkunsa Jannikan avukseen. Jannika oli Neten kaaso, joten osa hommista kuului luonnollisesti kaason tehtäviin, kuten morsiamen tukeminen kaikissa häihin liittyvissä valinnoissa ja päätöksissä, puvun etsimisessä, kampauksen suunnittelussa ja meikkaajan tilaamisessa. Yhdessä he olivat kierrelleet hääpukuliikkeitä ja kilpailuttaneet juhlapaikat.

Jannika oli puolihuolimattomasti sanonut, että voisi joskus ryhtyä oikeaksi hääsuunnittelijaksi. Nette tarttui takiaisena tähän lauseeseen ja antoi Jannikalle tehtäviä toisensa perään juhlapaikan koristelusta, morsiuslasten pukemiseen ja kaitsemiseen, sekä hääkarkkien askarteluun. Tämähän oli ilmaista työnohjausta ja valmennusta. Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Polttarit olivat fiasko, mutta Nette antoi sen Jannikalle anteeksi ja yritti aktiivisesti unohtaa koko illan. Jannikan tehtävä oli myös selvittää vieraiden osoitteet ja postittaa kutsut. Hääpäivänä Nette halusi Jannikan olevan ennen kaikkea hänen assistenttinsa pukeutumisessa ja aikataulussa pysymisessä.

Neten uusi työ koirakuiskaajana vei oman aikansa. Valitettavasti Jari ei pitänyt ongelmakoirien auttamista oikeana työnä, vaan Neten harrastuksena. Vielä hän näyttäisi kykynsä. Tänäänkin hän oli saanut kyselyn helsinkiläiseltä teinitytöltä, joka ei pärjännyt villakoiransa koulutuksessa.

Iltapäiväaurinko ja koirien turkeista irtoavat karvahahtuvat saivat Neten tuntemaan olonsa huonoksi. Yleensä trimmaus oli hänen mielipuuhaansa. Onneksi säännöllinen turkin hoito ja rutiinit tekivät toimenpiteestä nopean.

Kun viimeinen puudeli oli suittu siistiksi, Nette keräsi tarvikkeet koriin ja toivoi, että päivä jatkuisi yhtä kauniina. He voisivat syödä Jarin valmistaman aterian ulkona.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan.

Jari pakkasi läppärinsä reppuun ja lopetteli työpäiväänsä toimituksessa. Hän ehtisi käydä nopeasti salilla ja viedä sitten perheen ulos syömään. Jokirantaan oli ilmestynyt kebab-kioski, jota urheilutoimittaja Hanski oli kehunut. Hanski jos joku hallitsi kioskiruoan vertailun. Oli milloin missäkin raveissa ja turnajaisissa suolapalaa vailla.

Nellasta ja Noasta olisi varmasti hauskaa istua penkillä, syödä jotain kotiruoasta poikkeavaa, katsoa veneitä ja pelätä lokkeja. Nette voisi ottaa koiratkin mukaan. Eikä Jarin tarvitsisi viedä niitä enää iltalenkille. Siitä oli vaivihkaa tullut hänen hommansa. Muuten Nette hoiti kennelinsä yksin.

Kun he olivat Neten kanssa tavanneet, koiria oli vain yksi. Nyt niitä oli neljä. Vai sittenkin viisi? Välillä heillä oli pentujakin, joista aina joku onnekas karvakasa sai jäädä taloksi. Jari yritti vastustella uusia koiria, mutta ennen kuin hän huomasikaan, heillä oli taas yksi lisää. Nette osasi suostuttelun. Eikä hän voinut vastustaa upeaa avovaimoaan, joka pian olisi vihitty rouva.

Nette oli alusta asti taivutellut Jaria kaikkeen muuhun paitsi avio­liittoon. Nette oli saanut unelmiensa puutalon Porvoon Mannerheiminkadulta, vauvan, toisen koiran, toisen vauvan, lisää koiria, keittiöremontin, uuden sohvan, lomamatkan Mauritiukselle, Burberryn trenssin ja Vuittonin laukun. Mutta sen verran konservatiivinen Nette oli, ettei halunnut ruikuttaa kirkkohäitä, vaikka he olivat olleet kihloissa vuosikaudet. Nette halusi Jarilta polvillaan kosinnan ja lopulta saikin.

Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa.

”Hei rakas, mitä olet puuhaillut tänään?” Jari kysyi ja muiskautti suukon Neten otsalle.

”Mulla meni melkein koko päivä koirien kanssa. Sitten pidettiin Jannikan kanssa Skype-palaveri kaikista tekemättömistä asioista. Mua jänskättää, miten se handlaa näin ison kuvion... Mitä ruokaa sä ajattelit laittaa? Voitais syödä pihalla, kun on niin kaunis ilma.”

”Ilma on kuin morsian, joten mä ajattelin viedä teidät ulos syömään.”

”Ai, oletko varannut pöydän jostain?”

”Ei me tarvita pöytää. Käydään testaamassa jokirannan uusi kebab-kioski. Hanski kehui sitä.”

”Toi oli varmaan vitsi! Kyllähän sä tiedät, että mä yritän vähentää punaista lihaa. Veikkaan, että tommoisen kioskin pitäjällä ei ole edes hygieniapassia.”

Jari otti tyynesti kauppakassin, tyhjät pullot ja Neten laatiman elintarvikkeiden puutelistan, ja lähti kauppaan inspiroitumaan kokkauksesta. Autossa hän yritti inspiroitua myös häähärdellistä.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan. Lopulta morsian oli lähtenyt. Hylännyt hänet yhdellä puhelinsoitolla. Siitä toipumiseen oli mennyt aikansa. Pettymyksestä huolimatta Jari oli halunnut uskoa unelmiinsa. Heti tuoreena valtiotieteilijänä hän oli hakenut porvoolaisen sanomalehden toimitukseen ja saanut paikan. Porvoo oli sopivan etäisyyden päästä Loviisassa asuvista vanhemmista ja Helsingissä kukoistavasta kulttuurielämästä.

Jarin ensimmäinen koti Porvoossa oli ollut vuokra-asunto Runeberginkadulla. Siinä hän asui, kun tapasi terassitunnelmissa Neten. Kaikki oli sillä selvää. Kahden kuukauden päästä hän muutti pienen irtaimistonsa Neten kaksioon, ja virallinen yhteiselämä sai alkaa. Kaikki Neten suunnitelmat sopivat hänelle, olihan nainen kuin lottovoitto. Kaikki muu paitsi häät.

Kun Nella oli syntynyt Jari yllätti Neten Diana-sormuksella. Se oli kihlaus, lupaus avioliitosta. Noan synnyttyä he kävivät lyhyen keskustelun maistraattivihkimisestä. Neten kanta tuli selväksi kahdella kirjaimella: EI.

Vuosi vuodelta muisto menneestä hiipui. Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa. Viime uutenavuotena tasan puoliltaöin Jari löysi itsensä polviltaan Neten edestä ja sai myöntävän vastauksen. Siitä alkoi vimmattu suunnittelu, jolla ei ollut rajoja – eikä budjettia.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!

Pauliina selasi naistenlehteä. Julkimot paistattelivat palstan salamavaloissa. Jossain oli taas juhlittu isosti. Pauliina ei koskaan pääsisi tuollaisiin pirskeisiin. Ei niihin kutsuttu tavallisia pulliaisia, jotka työskentelivät vakuutusyhtiöissä tai muissa tylsissä työpaikoissa.

Pauliinan katse kiinnittyi hymyilevään Anne Kukkohoviin. Tällä oli päällään ihastuttava vaaleansininen puku. Tuollaisen Pauliina haluaisi itselleen Porvoon häihin.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!


Jatkuu ensi viikolla.