Catherine ja Frank kyllästyvät lentokentän kaaokseen ja lähtevät kaupunkiin hurvittelemaan. Mutta mistä yöpaikka? Tarjolla on vain yksi hotellihuone ja sänky.

Catherine 

18. kesäkuuta 

klo 19.17

”Kyllä mä tämän arvasin, Catherine!” Philippe sanoo puhelimessa. Ääni on uhkaava ja samalla sen takana kaikuu ihan selvästi muutama ahdistunut kyynel ja kurkkua ikävästi kuristava pelko.

”Arvasit minkä?” kysyn kohtauksen kaavan mukaan, vaikka tiedän tasan mitä Philippe tarkoittaa ja mikä minua nyt odottaa.

”Ne sun selitykset oli niin noloja, ettei niitä voisi uskoa edes maailman surkein aisankannattajien mestaruussarjalainenkaan!”

”Philippe hei, mä olen nyt todella väsynyt, tää lentokenttä on täydessä kaaoksessa ja ”

”Ai on lentokenttä kaaoksessa vai? Niin varmaan. Mä olen aivan saletti, ettet sä ole koko päivänä mitään lentokenttää edes nähnyt. Sä olet varmasti painunut suoraan sen uuden rakastajas ” Philippe aloittaa omiin fantasioihinsa perustuvan hurjan saarnaamisen, mutta kuin tilauksesta lentokentän kaiuttimet alkavatkin juuri samalla hetkellä tukea minun versiotani tapahtuneesta.

”Arvoisat matkustajat, itsestämme riippumattomista syistä joudumme valitettavasti ilmoittamaan, että kaikki lennot Charles de Gaullen lentokentältämme on toistaiseksi peruttu ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Seuraamme tilannetta mahdollisimman tarkasti ja kerromme teille välittömästi uusista käänteistä ilmaliikenteen tilanteessa. Kiitos ymmärryksestänne, mesdames et messieurs.”

Metallinen ääni toistaa jälleen kerran samaa typerää, mitäänsanomatonta selostustaan, mutta tällä kertaa olen harvinaisen tyytyväinen kuullessani sen. Philippe ei hetkeen osaa sanoa mitään. Hän yskäisee ja kuulen, kuinka hän imaisee nopeasti pitkän vedon tupakastaan ja sylkäisee sen perään ärsyyntyneesti.

”Philippe, ihan oikeesti, mä olen täällä Roissyn kentällä ja kaikki lennot on peruttu, sä voit tsekata koko jutun vaikka uutisista. Mä en haluaisi mitään muuta kuin vaan tulla sinne sun luo ja juoda cocktaileja ja suudella auringonlaskussa sun kanssa. Kulta, sun on pakko uskoa mua, ei jakseta enää käydä läpi tätä samaa kakkaa. Mä rakastan sua ja ”

”Kuka hemmetti se äijä oli, joka sun puhelimeen vastasi?” Philippe herää yhtäkkiä lentokenttä-takaiskustaan ja vaikuttaa entistäkin hermostuneemmalta.

”Joku äijä vaan, se istui mun vieressä ja mä pyysin sitä vahtimaan mun kamoja sillä aikaa, kun mä kävin hakemassa syömistä, täällä on nimittäin oikeesti ihan kamalaa, ihmisiä on joka puolella ja koko paikassa on todella kuuma ja hiki ja ”

”Annatko sä todella jonkun tuntemattoman ukon vahtia sun kamoja ja vastata sun puhelimeen? Mikä sua oikein vaivaa, Carherine? Oletko sä mennyt lopullisesti sekaisin? Mä tiesin kyllä, että sussa oli jotain häikkää, mutten osannut kuvitella, että sä olisit niin totaalisesti häiriintynyt, että ” Philippen ääni on kimeä ja halveksiva ja kuulostaa juuri nyt uskomattoman rumalta.

Vien puhelimen kauemmaksi korvastani ja alan tuijottaa katon halogeenilamppuja, en nyt todellakaan jaksa kuunnella minkäänlaista haukkumista keneltäkään. En ole tehnyt mitään väärää, vaan päinvastoin juuri minua on kohdeltu kaltoin nyt jo todella monelta taholta. Jopa Lusse-koira hylkäsi minut hellien kahvilakopperohetkiemme jälkeen silmääkään räpäyttämättä. Voisinko saada tähän tilanteeseen nyt jonkunlaisen todistajan, joka kertoisi asioiden todellisen laidan? Katon lamput ovat harmaita ja vähän vinossa. Kukahan ne on kiinnittänyt kattoon ja milloin?

Frank katsoo minua kauempaa vähän huolestuneen näköisenä. Huolestuminen ja ystävälliset katseet eivät kuitenkaan tässä nyt paljon auta. Eikö kukaan ole koskaan kertonut Frankille, ettei toisten puhelimiin yleensä ole sopivaa vastailla? Ja että mustasukkaisille poikaystäville ei kannata alkaa kertoa yhtään mitään?

”Kulta, anna jo olla, sun on pakko uskoa mua, ei jakseta enää”, sanon hiljaa, vaikka tiedän, ettei mistään ole enää apua.

Philippen vaahtoaminen toisessa päässä jatkuu. Melkein tunnen pienten hysteeristen sylkipisaroiden lentävän kännykän kautta suoraan korvakäytävääni. Voisin painaa punaista luuria. Ihan kevyesti vain. Ja lopettaa koko tämän paskan. Jättää Philippen yksin linjalle keikkumaan. Olen tuhansien kilometrien päässä minulle räkyttävästä suusta, eivätkä sen hampaat mitenkään voi ulottua tänne saakka.

”Kulta, anna olla, sun on pakko...” yritän vielä.

”Päläpäläpäläpälä!” Philippe huutaa puhelimessa. En enää edes erota hänen sanojaan toisistaan.

Philippe saa varmasti jotain käsittämättömän suurta tyydytystä omien pelkojensa huutamisesta minun korvaani. Mitähän hän tekisi, jos minä lopettaisin kuuntelemisen, jos kieltäytyisinkin surkeasta, repliikittömästä roolistani tässä naurettavassa farssissa? 

”Ihan sama mulle mitä sä teet, Catherine, meillä on joka tapauksessa paljon hauskempaa täällä miesten kesken ilman sua ja sun typeriä valheitasi!” Philippe täräyttää lopuksi ja astuu mustilla varvastossuillaan mieleeni piirretyn kirkkaanpunaisen rajan yli. Äänet vaihtuvat kohinaksi, ja koko vartalo muuttuu vihaiseksi sähköksi. Minun ei tarvitse sietää tätä. Tämä on liikaa. Ihan liikaa. 

”No voi jumalauta, Philippe, jos teillä kerta on siellä keskenään hauskempaa, niin mitäs minä tässä enää itseäni kidutan. Jääkää te sitten sinne vaan munianne raapimaan, mä keksin kyllä varmasti jotain parempaakin tekemistä lomallani!” huudan mahdollisimman hillitysti puhelimeen ja isken kerrankin Philippelle luurin korvaan.

Apua. Hiljaisuus iskee puhelun jälkeen korvaan kuin viiltävä kipu. Mitä minä oikein olen tehnyt? Sydämeen sattuu ja silmiä kirvelee. Mutta mitä muuta kukaan voi tällaisessa tilanteessa muka tehdä? Haloo? Kuuluuko mitään? En halua iskeä luuria kenenkään korvaan, mutta  helvetti. Jos joku sitä kerjää niin Philippe.

Pyyhin raivostuneesti naurettavia kyyneleitä silmistä ja poskilta. Mitä helvettiä minä tässä nyt itken? Jos jonkun pitäisi tässä tilanteessa itkeä niin Philippen. Hän on juuri menettänyt elämänsä upeimman naisen vain koska ei suostu katsomaan tv-uutisia tai lukemaan lehtiä. Mutta silti mieleeni valuu vain kuvia tuhansista suukoista, sadoista tv-aterioista, miljoonista rakkaista katseista, kymmenistä hysteerisistä naurukohtauksista ja salaisista lempinimistä. Miksei mikään ole helppoa? Mikään ei ole selvää, kaikki on vaikeaa. Mustaa ja valkoista ei olekaan, pelkkää rumaa harmaata vain.

”Shoulda left my phone at home ´cause this is a disaster ”, laulaa Lady Gaga jossain taustalla ja on juuri nyt paras ystäväni. ”Stop telephoning me ”

Helvetti. Kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Ilma on entistäkin paksumpaa, hiki valuu entistäkin tahmeampana selkää pitkin. Jano on entistäkin kovempi. Epäilen, ettei tätä janoa kukaan saa sammumaan vedellä, samppanjalla, vaahtosammuttimella tai millään muullakaan. No, tässähän nyt kärvistelen. Täydellisessä umpikujassa. Pyyhin yhä uusia hikipisaroita otsalta pois. Yhä uusia kyyneliä nenästä ja silmäkulmasta. Tämä on naurettavuuden huippu. Philippe ei koskaan tule soittamaan minulle takaisin, se on selvä. Enkä minä nyt todellakaan voi lähteä Istanbuliin lomailemaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ei sillä, että täältä millään välineellä sinne tänään edes pääsisi. Voi kuolema. Ja miten täällä voi olla näin tappavan kuuma?

”Ryppyjä rakkaudessa?” kuuluu Frankin ääni yhtäkkiä takaani.

Vilkaisen hänen kasvoilleen tarkasti viritettyä spanielin ilmettä ja voisin kuristaa jonkun. Ihan kenet tahansa. Suosittelen jo pelkän turvallisuuden nimissä nyt tiettyä etäisyyttä ihan jokaiselle. Mutta ennen kaikkea kuitenkin Frankille.

”Tuota  Catherine”, Frank jatkaa puhumista tappajan katseestani huolimatta. Ilmeisesti hän todellakin haluaa elää vaarallista elämää hamaan loppuun saakka. 

Frank näyttää yhtä liikuttavan ystävälliseltä kuin Lusse kinutessaan suklaakeksiä, ja kun hän ehdottaa illallista Pariisissa, se kuulostaakin minusta yhtäkkiä vuosisadan parhaalta idealta. Miten en tullut ajatelleeksi tätä aikaisemmin? Eihän minun ole pakko jäädä tänne helvetin eteiseen odottelemaan mahdollista lentoa liekkien keskelle joskus läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa. Tunnen yhtäkkiä pitkästä aikaa olevani vapaa tekemään ihan mitä tahansa. On vapaa ilta. On elämä ja Pariisi. On taksi ja taksin maksaja.

Hymyilen Frankille, ja ilmoitan lähteväni mielelläni syömään. 

”Loistava idea”, sanon ja hyvästelen sitten Lussen tyylikkään emännän. Kiitän vielä kerran samppanjasta ja henkeni pelastamisesta ja rapsutan sen jälkeen vanhojen hyvien aikojen muistoksi myös Lussen typerällä vihreällä nauhalla sidottua ylipitkää otsatukkaa.

Sitten lentokentän hiki ja melu kutistuvat hetkessä unenomaiseksi hälyksi kaiken taustalle. Tekisi mieli nostaa kädet ylös ja alkaa pyöriä ja huutaa suoraa huutoa niin kuin pienenä tyttönä joskus. Me pääsemme pois täältä! Jääkää te vaan, me mennään nyt! Adieu, les amis! Adiós amigos! Bye bye, babies! Aiemmin päivällä nyrkkiään lentokenttävirkailijoille puinut vanha mies katsoo minua jotenkin haikeasti matkalaukkunsa päältä, kun kävelemme hänen ohitseen. Ottaisin hänet mukaan, jos osaisin käsitellä vanhuksia. Veisin Seinen rannalle, avaisin pullon rosé-viiniä ja juottaisin monta lasillista muovisesta kertakäyttömukista suoraan suuhun. Mutta nyt minulla on liian kiire ulos ja omaan uuteen elämään. Olo on kuin vankilasta vapautuessa. Ei sillä että siitä mitään tietäisin, mutta silti.

Lentokentän lasiovet liukuvat edestä sivuun kuin jonkun maagisen voiman ansiosta, ja kasvoille virtaa ilmaa. Ilmaa! Ihanaa moottoritieltä tulevaa savua, melua ja pakokaasua! Mahtavaa! Hien haju on kutistunut pikkuriikkiseksi pisteeksi omalle iholle, ja ilma ympärillä todella liikkuu. Tuuli on olemassa. Mikä loistava keksintö! Seisomme hetken ovien edessä ja huokaamme syvään täysin samaan aikaan. Ihmiset ovat selvästi lopulta aina enemmän samanlaisia kuin erilaisia. 

Lentokentän edessä yleensä hysteerisenä hyrräävä liikenne on päivän aikana nukahtanut lähes täysin. Taksikuskit juttelevat rennosti tolppansa vieressä ja heidän edessään on kerrankin pitkä jono valkoisia takseja. Tuntuu vähän kuin koko kenttää olisi kohdannut maailmanloppu tai yllättävä matkustuslakko, mikä ei tietenkin käytännössä edes ole kovin kaukana totuudesta.

Frank tarttuu laukkuuni ja marssii päättäväisesti jonon ensimmäisen taksin luo. Arabimies täräyttää laukkumme takakonttiin ja tekee suuren numeron siitä, ettei Frank puhu ranskaa. Pariisilaiset ovat nimittäin aina pariisilaisia, olivat he sitten syntyneet missä tahansa. Kansalliseläimen kukon tyyliin heillä on periranskalaisesti jalat kakassa, mutta nokka aina tiukasti pystyssä. Toulousessa turisti olisi varmasti otettu vastaan torvisoittofanfaarein.

”Ei sitten tullut lomasta mitään”, aloitan autossa keskustelun kuskin kanssa kevyesti, vaikka Frank nykiikin minua hihasta saadakseen välittömästi tietää meille sopivan ravintolan osoitteen. Valitettavasti saksalainen suoruus istuu huonosti ranskalaiseen latinorupattelukulttuuriin, vastaukset kysymyksiin kun voivat muuttua lähdes täydellisesti keskustelutaidon ja rennon asenteen mukaan. Nyökkään siis Frankille ymmärtäneeni yskän ja jatkan jutellen niitä näitä kuskin kanssa, kun auto kääntyy moottoritielle. 

”Teillä on varmasti ollut hiljaista tänään, oletteko lähteneet hakemaan asiakkaita muualta?” kysyn muka kiinnostuneena, vaikka haluaisin vain painaa silmät kiinni ja nukahtaa auton hurinaan ja ikkunasta valuvaan ilmavirtaan.

Kuski kääntää raï-musiikkia soittavan radion hiljaisemmalle ja alkaa avautua karmeasta työpäivästään. Minä myötäilen ja kauhistelen mukana. Frank on avannut ikkunan ja näyttää autuaan rentoutuneelta ilmavirran pyyhkiessä hänen kasvojaan. Jumitumme pahimpaan ruuhkaan kehätielle, mutta taustalla soiva raï, ikkunasta puhaltava tuuli ja kuskin tasainen rupattelu tekevät tilanteesta siitä huolimatta lähes täydellisen. Mikä tahansa tilanne on joka tapauksessa parempi vaihtoehto kuin loputon odottelu tuhkapakolaisten täyttämällä Charles de Gaullen lentokentällä. 

”Olemme itse asiassa etsimässä jotain hyvää ja edullista ruokapaikkaa keskustasta. Olisiko teillä joku paikka, jota voisitte suositella?” kysyn lopulta, kun olemme käyneet läpi kaikki päivän tapahtumat sekä kuskin koko suvun viimeisten viiden vuoden sairaushistorian. 

Frank on nukahtanut, ja hänen leukansa on notkahtanut voimattomana rintaa vasten. Tekisi mieli salaa silittää väsyneen bisnespakolaisen otsaa.

Kuski innostuu kysymyksestäni ja alkaa kertoa serkkunsa vähän aikaa sitten avaamasta perinteisestä ranskalaisesta ravintolasta, josta voimme saada ”ystäväalennuksen”, jos vihjaamme tulevamme syömään Karimin suosituksesta. Pelkään jo pahinta, mutta en ole mikään Pariisin ravintolaekspertti ja päätän siis suostua Karimin tarjoukseen. Hän kääntää tyytyväisenä radionsa kovemmalle ja laulaa antaumuksella sen mukana: ”Tellement je t'aime, tellement nebghik, nmout aalik ”

Kun Karim kaartaa taksinsa serkkunsa ravintolan eteen Marais'n pienelle sivukadulle, edessämme avautuukin yllättäen oikein kodikkaan näköinen terassi, vaikka ehdin jo odottaa pahinta mahdollista turistirysää.

”No niin nyt mentiin, on y va”, sanon Frankille, joka herää säpsähtäen selvästi varsin pahanmakuisesta unesta. Hän näyttää hetken pelästyneeltä lapselta, mutta palaa sitten taas nopeasti takaisin kesäiltaan Pariisissa ja alkaa haroa hiuksiaan hermostuneesti.

”Jos tarvitsette yöpaikkaa, toinen serkkuni pitää hotellia ihan siinä ravintolan naapurissa”, Karim sanoo, kun Frank tarttuu laukkuuni ja kiskoo sen ulos taksin takakontista.

”Saa nyt nähdä”,  sanon, en todellakaan halua – enkä edes osaa – ajatella, mitä illallisen jälkeen tapahtuu tai missä nukun tänä yönä – ja kenen kanssa 

”Jos muutatte mielenne, tässä on paikan kortti, se on suosittu pieni hotelli, mutta tähän aikaan vuodesta siellä pitäisi olla ihan mukavasti tilaa, kun turistit eivät vielä ole vallanneet kaikkia huoneita”, Karim sanoo ja ojentaa minulle rypistyneen käyntikortin, jossa on hämärä kuva harmaasta hotellin julkisivusta. 

”Kiitos”, sanon ja työnnän kortin nopeasti taskuuni ennen kuin Frank ehtii huomata kyseenalaisia suunnitelmiani.

Taivas on hämärtymässä vaaleanvioleteiksi lavasteiksi illallisellemme, ja pääskyset lentävät sirkuttaen hurjaa vauhtia yläpuolellamme iltataivasta edestakaisin. Istumme pöytään terassille, ja kesä laskeutuu päällemme yhtäkkiä itsestään selvänä kuin lämmin vesi tai rakkaan ihmisen kosketus. Miten olen voinut unohtaa, että elämä voi olla myös helppoa. Että kesä tulee kaikille, tapahtui sitten mitä tahansa.

Päätän ottaa tilanteesta kaiken irti ja kiskon vessassa päälle lomaa varten ostamani korallinvärisen hellemekon. Se tarttuu vähän ikävästi hikiseen ihoon, mutta näyttää silti aika loistavalta, vaikka nyt itse sanonkin. Carpe diem, nyt otan kyllä hetkestä kaiken irti. Tämä voi nimittäin hyvinkin olla ainoa ravintolaillallinen, jonka tällä lomalla saan syödä herraseurassa. Ja korkokengätkin on kiva vetää jalkaan, kun tietää, ettei tarvitse kävellä minnekään. Vilkaisen Karimin antamaa hotellikorttia ja soitan sinne salaa vessasta, kun Frank naukkailee pahaa-aavistamattomana aperitiivia terassilla. Vastaanotosta ilmoitetaan, että heillä on täksi yöksi jäljellä enää yksi vapaa huone. 

”Mutta meitä on kaksi”, sanon hermostuneesti.

”Se on kyllä kahden hengen huone, madame”, virkailija sanoo puhelimessa rauhallisesti ja kysyy sitten haluanko varata sen.

”Oui, merci, kyllä, mielelläni”, kuulen ääneni sanovan enkä tajua itsekään, mitä olen tekemässä. Enhän minä mitenkään voi nukkua yhdessä kahden hengen huoneessa jonkun tuntemattoman, lentokentältä noukkimani miehen kanssa! Riita Philippen kanssa on selvästi saanut aivosoluni notkahtamaan jotenkin täysin sijoiltaan. Tai ehkä kaikki johtuu sittenkin edelleen siitä tuhkapilvestä Euroopan päällä.

Suoristan mekkoni, kampaan hiukset, lisään paksun kerroksen huulikiiltoa ja palaan terassin pöytään viehkeästi hymyillen. Frank katsoo minua ensimmäistä kertaa niin pitkään, että tiedän tehneeni loistavan diilin ostaessani tämän mekon. Ehkä pääsen sittenkin tänä kesänä vielä useammankin kerran miesseuraan 

Ravintolan ruokalista on täynnä niin sanottuja ranskalaisia perinneruokia, joita kukaan ranskalainen ei käytännössä koskaan syö. Frank näyttää kuitenkin enemmän kuin tyytyväiseltä listan valikoimaan ja tilaa innolla alku- pää- ja jälkiruoan. Pohjoisin paikka, missä olen koskaan syönyt bouillabaisse-keittoa on Marseille, mutta päätän antaa Karimin serkulle mahdollisuuden näyttää taitonsa tämän herkun kanssa. Ja täytyy myöntää, että hinta–laatu-suhde on ravintolassa kohdallaan – varsinkin ystäväalennuksemme ansiosta. Keittoon kastetut leipäpalat maistuvat ihanasti valkosipulilta, ja olen erottavinani keitosta myös ihan aidon tuoreen kalan maun.

Syöminen tekee joka tapauksessa valtavan hyvää. Ja ulkoilman hengittäminen. Ja juominen. Gewürztraminer-viini on hedelmäistä ja täydellisen viileää, ja kaikki tuntuu helpolta. Puhumme niitä näitä, se viihdyttää ja sopii täydellisesti illan raukeaan tunnelmaan. Muutama katusoittaja ja ruusukauppias pyörivät terassilla, mutta muuta ei kai voi turistiravintolalta odottaakaan Viini ja väsymys kuplivat päässä ja lämmin ilta iholla, ja se tuntuu kaiken kaaoksen jälkeen täydellisen taivaalliselta.

Kun jälkiruokapaahtovanukkaat on syöty, todellinen tilanteemme hiipii kuitenkin takaisin mieleen. Mitä ihmettä nyt tapahtuu? Minne me tästä jatkamme?

”Aika palata ikävien realiteettien pariin”, Frank sanoo varovasti, ja tiedän jo jossain sumuisessa mielessäni, mitä olen päättänyt. En todellakaan voi kuvitellakaan palaavani nukkumaan kaaoslentokentän lattialle. Eihän minulla enää ole edes lentoa, jota odottaa. Suljen silmät ja hengitän syvään. Tämä hetki on nyt, ja minä voin oikeasti valita oman elämäni sävelet. Ilmassa tuoksuu valkosipuli, partavesi, kevyt hiki ja vapaus. Olen juonut liikaa viiniä ja liian vähän vettä. Hoh hoijaa. Mitä väliä?

Avaan silmät ja ilmoitan Frankin suola ja pippuri -hiuksille, että minulla on meille huone täksi yöksi. Frank ei sano mitään. Hänen ilmeensä on todellakin monen tuhannen euron arvoinen. Silmät laajenevat ja alkavat liikkua kummallisesti puolelta toiselle. Suu on ihan vähän raollaan. Minua alkaa naurattaa. Onko tätä päivää edes olemassa? Vai olenko vain nukahtanut tuhkatulivuoriuutisten eteen? Mutta jos nyt kerrankin antaisin virran vain viedä ja katsoisin, mitä tapahtuu. Loppujen lopuksi en nimittäin halua juuri nyt mitään muuta kuin unohtaa Philippen. Unohtaa Turkin ja halvat cocktailit. Unohtaa rahaongelmat. Unohtaa naurettavan duunin ja iänikuiset riidat. Missään niissä ei kuitenkaan ole päätä ei häntää, ei ratkaisua eikä minkään maan järkeä tai tulevaisuutta.

”No? Mennäänkö? Vai haluatko sä lähteä takaisin lentokentälle telttailemaan?” kysyn nauraen.

Frank ei osaa sanoa mitään, mutta melkein kuulen hämmentyneiden ajatusten törmäilevän toisiinsa hänen päässään. Lähdemme kävelemään Seineä kohti, vaikka se itse asiassa vie meitä kauemmaksi hotellista. Alkukesän ilta on kuitenkin niin täydellinen, että haluan ehdottomasti nähdä Seinen ja sen silloille ja rannoille kokoontuneet ihmiset. Samalla voitan kätevästi aikaa ja saan pääni ehkä vähän selviämään. Pakko ehkä kuitenkin yrittää saada jotain järkeä tähän kaikkeen.

”Ei tämä tuhkakatastrofi ihan täysi katastrofi sitten ollutkaan”, sanon, kun Eiffel-tornin kimaltavat valot alkavat välkkyä kaupungin toisella puolella tasan kymmeneltä. 

Nojaamme Pont des artsin kaiteeseen ja katsomme säihkyviä valoja. Minä potkaisen korkokengät jaloista ja lasken paljaat varpaat sillan puupinnalle. Se tuntuu mukavalta.

”Ei, kesäilta Pariisissa ei tosiaan koskaan voi olla katastrofi”, Frank sanoo ja katsoo minua jotenkin liian pitkään. 

Voi kuolema. Mitä tapahtuu?

”Ihana olla paljain jaloin”, sanon ja osoitan maassa kipristeleviä paljaita varpaitani. 

Pakko keksiä jotain neutraalia puhuttavaa. Päässä pyörii nyt todella pahasti. Ei mitään hajua, miten selviän tästä illasta kunnialla, tai haluanko edes selvitä.

”Mulla oli muuten viime vuonna todella paha jalkasieni”, sanon sitten vakavasti ja osoitan sormella isovarvastani. ”Tässä näin.”

”Vai niin”, Frank sanoo ja alkaa nauraa.

”Kyllä. Juuri niin, tässä nimenomaisessa varpaassa”, vastaan ja nauran sitten mukana.

Tämä on älytöntä. Olen juonut liikaa.

”Luuletko sä, että se tulivuorenpurkaus on mun syytä?” sanon, kun nauru on lopulta laantunut ja Eiffel lopettanut säihkymisensä.

”Miten niin?”

”No, luuletko, että sellainen on mahdollista? Että luonnonkatastrofin voi aiheuttaa jonkun karmea ahdistus tai masentuneet ajatukset?”

”Mä luulen, että se on yhtä mahdollista kuin se, että se sun jalkasienesi oli minun isoäitini heinänuhan syytä”, Frank sanoo naurun karehtiessa selvästi edelleen huulilla.

”Joo, joo, kyllä mä sen tiedän. Että se on mahdotonta. Tavallaan. Mutta eikö tämä juuri ole sitä kaaosteoriaa, sitä perhosefektiä tai jotain? Että joskus vaikka vain perhosen siipien räpäytys voi aiheuttaa maanjäristyksen jossakin muualla maailmassa joskus muulloin?”

”Ja sinäkö olet nyt räpytellyt siivilläsi tulivuoren syöksymään maailman täyteen tuhkaa?” Frank naurahtaa.

”No, niin olen. Miksei se muka olisi mahdollista? Todella monet ihmiset uskovat, että kaikella on tarkoitus, että kaikki tapahtuu hyvästä syystä ja että ” ääneni kuulostaa jotenkin paksulta ja minun on vaikea saada ajatuksia oikeaan järjestykseen suussani.

”No mikä hyvä syy tälle tulivuorenpurkaukselle nyt oli?” Frank kysyy selvästi kalastellen minulta jonkinlaista flirttivastausta.

”No  tämä. Kaikki tämä”, sanon vähän liian kovaa ja heilautan kättäni Pariisin, sillalla istuvien, rosé-viiniä juovien nuorten ja pimeän taivaan suuntaan. 

”Niin. No miksei, onhan se tietysti teoriassa mahdollista”, Frank sanoo ja lisää sitten hiljaa: ”Kuka sitä lopulta kuitenkaan tietää, miten tämä homma toimii.”

”Ehkä se jalkasienikin todella oli sen heinänuhan syytä  Äh, lähdetäänkö nukkumaan”, sanon sitten nopeasti ja heitän korkokengät olalleni.

”Voinko mä pitää sua olkapäästä kiinni? Sillä tavalla olisi helpompi kävellä, tää päivä on nimittäin ollut vähän liikaa mun tasapainoaistille”, sanon ja painan käden Frankin käsivarrelle.

Kävelemme rantaa pitkin Karimin suosittelemaan hotelliin, Frank raahaa matkalaukkuani ja minä marssin Gewürztraminer-maailmanomistajan itsevarmuudellani vastaanottoon vaatimaan varaamaani hotellihuoneen avaimia itselleni ”immédiatement, s'il vous plaît!”

”Hetkinen, mademoiselle  siis kahden hengen huone parisängyllä, huone numero 302, kolmannessa kerroksessa oikealla”, vastaanottovirkailija sanoo ja ojentaa huoneen avaimen minulle.

Päässäni soi vain yksi sana: parisänky. Parisänky. Voi helvetti. Toivottavasti Frank ei ole ymmärtänyt virkailijan puheista mitään. Voin kohta esittää, että parisänkytilanne tulee minullekin täytenä yllätyksenä. Paitsi, että mitä hyötyä siitä on? No hooh  aivot ei toimi, pakko vain päästä lepäämään, menköön koko yö sitten syteen tai saveen.

Astumme hotellin pikkuriikkiseen, selvästi joillekin todella lyhytkasvuisille anorektikoille suunniteltuun hissiin. Huomaan, kuinka vastaanoton mies katsoo paljaita jalkojani hissin lattialla hiukan ymmällään. Tämä on nyt mitä on, ajatelkoon kuka tahansa mitä tahansa. Painan pään hissin peiliä vasten ja tajuan, ettei minulla ole hajuakaan, minne olen menossa.

Hotellin kuparinvärinen avain avaa huoneen 302 oven pienen kotoisan narinan säestämänä. Minä astun ensimmäisenä sisään ja yritän toimia kuin tilanne olisi täysin jokapäiväinen ja normaali. Rullaan matkalaukun vaatekaapin viereen, lasken kengät oven taakse. Näin sitä vain mennään hotellihuoneeseen vieraan lentokentältä napatun viisikymppisen miehen kanssa tulivuorenpurkauksen ja tuhkapilven jälkeen, joo joo tsippadaa, ei tunnu missään. 

Nina kuolisi nauruun, jos näkisi minut nyt. Nina! Ihan pakko soittaa Ninalle nyt heti. Miten olen voinut antaa hänen olla pimennossa näin kauan?

"

”Tota, hetki vaan, mun täytyy soittaa yksi puhelu, mä tulen kohta takaisin”, sanon ja jätän huoneen ovella hämmentyneenä seisovan Frankin yksin ratkaisemaan parisängyn aiheuttamaa pulmatilannetta.

”Öö  okei”, hän sanoo, kun vilahdan paljain jaloin takaisin käytävään.

Näpertelen kännykän auki ja Ninan numeron näyttöön.

”No, vieläkö sä olet tyytyväinen tuhkatilanteeseesi?” Nina vastaa puhelimeensa aina yhtä yllättävästi.

”Nina! Ihana kuulla sun ääni! No mä olen täällä vähän liiankin tyytyväinen kaikkeen, mä olen ihan ihme liemessä. Sun on pakko kertoa mulle nyt, mitä mun pitää tehdä”, selitän hengästyneenä Ninalle.

”Hetkinen, hetkinen, mitä siellä oikein tapahtuu?”

”Mulla oli ihan hirveä riita Philippen kanssa, mä luulen, että meidän juttu on nyt ohi, tai ainakaan mä en mitenkään voi lähteä sinne Istanbuliin tässä tilanteessa, ja sitten mä tapasin siellä kentällä yhden miehen, joka halusi tarjota mulle illallisen ja nyt mä olen hotellissa sen kanssa täällä Pariisissa”, selitän suu vaahdossa.

”Jos hidastaisit vähän vauhtia, Catherine  Kuka se mies oikein on?” Nina kysyy ihmeissään. En yleensä ikinä tee mitään yllättävää, ja Ninan on varmasti vaikea käsittää, mistä nyt tulee. Koko sen ajan kun olemme tunteneet toisemme Ninan kanssa, olen lähinnä keskittynyt valittamaan hänelle Philippestä ja kuuntelemaan hänen jännittävän elämänsä yksityiskohtia. Tuntuu kummalliselta – ja aika mahtavalta – olla yhtäkkiä tarinan toisella puolella.

”Se on sellainen saksalainen, ihan mukava, viisikymppinen, tarjosi mulle ihan hyvän illallisen ja ”

”VIISIKYMPPINEN!”, Nina älähtää puhelimeen. ”JA SAKSALAINEN!”

”Joo, joo, kerro nyt mitä mun pitää tehdä!”

”No tuota, menet omaan huoneeseesi, peset hampaat, vedät pyjaman päälle ja peiton korviin ja nukut hyvin.”

”Ai jaa, okei”, sanon vähän hämmentyneenä. Ja kumman pettyneenä. Odotin ilmeisesti jotenkin alitajuisesti, että Nina antaisi minulle luvan, tai jopa käskyn, toimia vastuuttomasti ja aloittaa vihdoin se hurja nuoruus, josta kaikki aina vaahtoavat.

”Ei sovi suunnitelmiin vai?” Nina naurahtaa melkein arvaten ajatukseni.

”Ei kun siis, joo, vedän pyjaman päälle, joo”, vastaan vähän huonosti artikuloiden.

”Sä olet humalassa, Catherine, anna olla, soita mulle huomenna uudestaan ja kerro mitä tapahtui, okei?”

”Joo, okei”, mumisen. ”Mutta kun meillä on vaan yksi huone”, muistan sitten unohtaneeni tärkeän yksityiskohdan tarinastani.

”Miten teillä voi olla vain yksi huone?” Nina kysyy jo vähän hermostuneesti.

”Ja yksi sänky”, lisään hiljaa ja melkein noloissani.

”No huh huh”, Nina sanoo jotenkin väsyneesti eikä selvästi keksi mitään järkevää ratkaisua pattitilanteeseeni.

”Niin että mitä mun pitää nyt tehdä, Nina?” kysyn vaativasti kuin pieni lapsi.

”Mä ehdotan, että toimit niin kuin mä sanoin: menet huoneeseen, peset hampaat, vedät pyjaman päälle jii än ee, mutta sä olet iso tyttö ja osaat varmasti itsekin päättää, mitä haluat.”

Mitä? Ninasta ei ole tällä kertaa mitään apua. Tämä on täyttä ajan hukkaa. Naurettavaa.

”Okei, kiitti, ihan mahtava neuvo, Nina, kiitos. Mä soitan sulle huomenna ja kerron, mitä seksitauteja sain ja kuinka monta kertaa mua puukotettiin.”

”Lopeta nyt, Catherine! Jos se tyyppi vaikuttaa sun mielestä raiskaajalta ja psykopattitappajalta, niin lähdet vaan takaisin sinne lentokentälle turvaan johonkin telttasänkyyn nukkumaan”, Nina sanoo melkein nauraen, vaikka tässä tilanteessa ei ole minusta kyllä mitään hauskaa.

”Miltä raiskaajat ja psykopaattitappajat vaikuttaa? Miltä ne näyttää?” ajattelen ääneen. 

”Pelottavilta”, Nina vastaa hymähtäen. ”Ja usein myös saksalaisilta”, hän lisää sitten räkäisesti nauraen.

”Heh heh. Very funny. Mutta Frank on oikeesti todella mukava, ja sillä on ihan mahtava rusketus. Ja se tykkää Alsacen viineistä”, sanon jotenkin liian vakavasti.

”Ai no sittenhän Frank on varmasti täysin harmiton”, Nina sanoo ja nauraa entistäkin enemmän. ”Catherine-kulta, pidä hauskaa, mutta muista olla varovainen. Älä tee mitään, mitä minä en tekisi.”

”Joo joo  Mä soitan sulle huomenna täydellisen tilannekatsauksen kanssa”, huokaan puhelimeen.

”Gute nacht!”, Nina nauraa vielä lopuksi puhelimeen.

Heh heh. Miksei Nina voi tukea minua tässä uuden murrosikäni kakkosvaiheessa lainkaan? Minähän olen kuunnellut tarinoita hänen mitä uskomattomimmista seikkailuistaan vaikka kuinka monta kertaa. Ja antanut joka kerta myös todella oivaltavia neuvoja. Äh, antaa olla.

Läpsäytän puhelimen kiinni ja katson ympärilleni. Hotellin käytävä on autio ja haisee vähän homeelta. Punainen kokolattiamatto näyttää hämärässä melkein mustalta, ja kuparinväriset ovenkahvat hehkuvat pimeässä. Jos hotelli kerran on täynnä, voin tietenkin aina syöksyä takomaan muiden huoneiden asukkaita hereille, jos psykopaatti-Frank päättääkin yhtäkkiä hyökätä kimppuuni linkkuveitsi kädessään. Tuijotan hetken paljaita varpaitani matolla ja päätän sitten ottaa riskin ja kääntyä takaisin. Pehmeä sänky ja kunnon yöunet tuntuvat juuri nyt aivan vastustamattoman houkuttelevilta. 

Huoneen 302 ovi on raollaan, ja työnnän sen varovasti auki. Huone on pienempi kuin muistinkaan, siinä on juuri ja juuri tilaa kääntyä, ja matkalaukkuni vie tyhjästä lattiatilasta yli kolmanneksen. Pulmallinen parisänky seisoo järkähtämättömänä huoneen keskellä, se on pedattu siististi, lakanat on taiteltu tiukasti patjan alle ja päädyssä on pehmeä lisäpeite. Sänky on ranskalaisittainkin aika kapea. Kuka näitä huoneita oikein suunnittelee? Raivostuttavaa. Pitäisiköhän minun vaatia pokkana Frankia nukkumaan lattialla? Tai käytävällä? Kylpyhuoneesta kuuluu veden kohinaa. Frank on ilmeisesti päättänyt ottaa virkistävän suihkun ennen yöunia. Ihan hyvä idea sinänsä. Heittäydyn sängylle ja nostan mustat varpaani seinää vasten. Painan silmät kiinni ihan hetkeksi vain 

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.