Catherine ja Frank kyllästyvät lentokentän kaaokseen ja lähtevät kaupunkiin hurvittelemaan. Mutta mistä yöpaikka? Tarjolla on vain yksi hotellihuone ja sänky.

Catherine 

18. kesäkuuta 

klo 19.17

”Kyllä mä tämän arvasin, Catherine!” Philippe sanoo puhelimessa. Ääni on uhkaava ja samalla sen takana kaikuu ihan selvästi muutama ahdistunut kyynel ja kurkkua ikävästi kuristava pelko.

”Arvasit minkä?” kysyn kohtauksen kaavan mukaan, vaikka tiedän tasan mitä Philippe tarkoittaa ja mikä minua nyt odottaa.

”Ne sun selitykset oli niin noloja, ettei niitä voisi uskoa edes maailman surkein aisankannattajien mestaruussarjalainenkaan!”

”Philippe hei, mä olen nyt todella väsynyt, tää lentokenttä on täydessä kaaoksessa ja ”

”Ai on lentokenttä kaaoksessa vai? Niin varmaan. Mä olen aivan saletti, ettet sä ole koko päivänä mitään lentokenttää edes nähnyt. Sä olet varmasti painunut suoraan sen uuden rakastajas ” Philippe aloittaa omiin fantasioihinsa perustuvan hurjan saarnaamisen, mutta kuin tilauksesta lentokentän kaiuttimet alkavatkin juuri samalla hetkellä tukea minun versiotani tapahtuneesta.

”Arvoisat matkustajat, itsestämme riippumattomista syistä joudumme valitettavasti ilmoittamaan, että kaikki lennot Charles de Gaullen lentokentältämme on toistaiseksi peruttu ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Seuraamme tilannetta mahdollisimman tarkasti ja kerromme teille välittömästi uusista käänteistä ilmaliikenteen tilanteessa. Kiitos ymmärryksestänne, mesdames et messieurs.”

Metallinen ääni toistaa jälleen kerran samaa typerää, mitäänsanomatonta selostustaan, mutta tällä kertaa olen harvinaisen tyytyväinen kuullessani sen. Philippe ei hetkeen osaa sanoa mitään. Hän yskäisee ja kuulen, kuinka hän imaisee nopeasti pitkän vedon tupakastaan ja sylkäisee sen perään ärsyyntyneesti.

”Philippe, ihan oikeesti, mä olen täällä Roissyn kentällä ja kaikki lennot on peruttu, sä voit tsekata koko jutun vaikka uutisista. Mä en haluaisi mitään muuta kuin vaan tulla sinne sun luo ja juoda cocktaileja ja suudella auringonlaskussa sun kanssa. Kulta, sun on pakko uskoa mua, ei jakseta enää käydä läpi tätä samaa kakkaa. Mä rakastan sua ja ”

”Kuka hemmetti se äijä oli, joka sun puhelimeen vastasi?” Philippe herää yhtäkkiä lentokenttä-takaiskustaan ja vaikuttaa entistäkin hermostuneemmalta.

”Joku äijä vaan, se istui mun vieressä ja mä pyysin sitä vahtimaan mun kamoja sillä aikaa, kun mä kävin hakemassa syömistä, täällä on nimittäin oikeesti ihan kamalaa, ihmisiä on joka puolella ja koko paikassa on todella kuuma ja hiki ja ”

”Annatko sä todella jonkun tuntemattoman ukon vahtia sun kamoja ja vastata sun puhelimeen? Mikä sua oikein vaivaa, Carherine? Oletko sä mennyt lopullisesti sekaisin? Mä tiesin kyllä, että sussa oli jotain häikkää, mutten osannut kuvitella, että sä olisit niin totaalisesti häiriintynyt, että ” Philippen ääni on kimeä ja halveksiva ja kuulostaa juuri nyt uskomattoman rumalta.

Vien puhelimen kauemmaksi korvastani ja alan tuijottaa katon halogeenilamppuja, en nyt todellakaan jaksa kuunnella minkäänlaista haukkumista keneltäkään. En ole tehnyt mitään väärää, vaan päinvastoin juuri minua on kohdeltu kaltoin nyt jo todella monelta taholta. Jopa Lusse-koira hylkäsi minut hellien kahvilakopperohetkiemme jälkeen silmääkään räpäyttämättä. Voisinko saada tähän tilanteeseen nyt jonkunlaisen todistajan, joka kertoisi asioiden todellisen laidan? Katon lamput ovat harmaita ja vähän vinossa. Kukahan ne on kiinnittänyt kattoon ja milloin?

Frank katsoo minua kauempaa vähän huolestuneen näköisenä. Huolestuminen ja ystävälliset katseet eivät kuitenkaan tässä nyt paljon auta. Eikö kukaan ole koskaan kertonut Frankille, ettei toisten puhelimiin yleensä ole sopivaa vastailla? Ja että mustasukkaisille poikaystäville ei kannata alkaa kertoa yhtään mitään?

”Kulta, anna jo olla, sun on pakko uskoa mua, ei jakseta enää”, sanon hiljaa, vaikka tiedän, ettei mistään ole enää apua.

Philippen vaahtoaminen toisessa päässä jatkuu. Melkein tunnen pienten hysteeristen sylkipisaroiden lentävän kännykän kautta suoraan korvakäytävääni. Voisin painaa punaista luuria. Ihan kevyesti vain. Ja lopettaa koko tämän paskan. Jättää Philippen yksin linjalle keikkumaan. Olen tuhansien kilometrien päässä minulle räkyttävästä suusta, eivätkä sen hampaat mitenkään voi ulottua tänne saakka.

”Kulta, anna olla, sun on pakko...” yritän vielä.

”Päläpäläpäläpälä!” Philippe huutaa puhelimessa. En enää edes erota hänen sanojaan toisistaan.

Philippe saa varmasti jotain käsittämättömän suurta tyydytystä omien pelkojensa huutamisesta minun korvaani. Mitähän hän tekisi, jos minä lopettaisin kuuntelemisen, jos kieltäytyisinkin surkeasta, repliikittömästä roolistani tässä naurettavassa farssissa? 

”Ihan sama mulle mitä sä teet, Catherine, meillä on joka tapauksessa paljon hauskempaa täällä miesten kesken ilman sua ja sun typeriä valheitasi!” Philippe täräyttää lopuksi ja astuu mustilla varvastossuillaan mieleeni piirretyn kirkkaanpunaisen rajan yli. Äänet vaihtuvat kohinaksi, ja koko vartalo muuttuu vihaiseksi sähköksi. Minun ei tarvitse sietää tätä. Tämä on liikaa. Ihan liikaa. 

”No voi jumalauta, Philippe, jos teillä kerta on siellä keskenään hauskempaa, niin mitäs minä tässä enää itseäni kidutan. Jääkää te sitten sinne vaan munianne raapimaan, mä keksin kyllä varmasti jotain parempaakin tekemistä lomallani!” huudan mahdollisimman hillitysti puhelimeen ja isken kerrankin Philippelle luurin korvaan.

Apua. Hiljaisuus iskee puhelun jälkeen korvaan kuin viiltävä kipu. Mitä minä oikein olen tehnyt? Sydämeen sattuu ja silmiä kirvelee. Mutta mitä muuta kukaan voi tällaisessa tilanteessa muka tehdä? Haloo? Kuuluuko mitään? En halua iskeä luuria kenenkään korvaan, mutta  helvetti. Jos joku sitä kerjää niin Philippe.

Pyyhin raivostuneesti naurettavia kyyneleitä silmistä ja poskilta. Mitä helvettiä minä tässä nyt itken? Jos jonkun pitäisi tässä tilanteessa itkeä niin Philippen. Hän on juuri menettänyt elämänsä upeimman naisen vain koska ei suostu katsomaan tv-uutisia tai lukemaan lehtiä. Mutta silti mieleeni valuu vain kuvia tuhansista suukoista, sadoista tv-aterioista, miljoonista rakkaista katseista, kymmenistä hysteerisistä naurukohtauksista ja salaisista lempinimistä. Miksei mikään ole helppoa? Mikään ei ole selvää, kaikki on vaikeaa. Mustaa ja valkoista ei olekaan, pelkkää rumaa harmaata vain.

”Shoulda left my phone at home ´cause this is a disaster ”, laulaa Lady Gaga jossain taustalla ja on juuri nyt paras ystäväni. ”Stop telephoning me ”

Helvetti. Kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Ilma on entistäkin paksumpaa, hiki valuu entistäkin tahmeampana selkää pitkin. Jano on entistäkin kovempi. Epäilen, ettei tätä janoa kukaan saa sammumaan vedellä, samppanjalla, vaahtosammuttimella tai millään muullakaan. No, tässähän nyt kärvistelen. Täydellisessä umpikujassa. Pyyhin yhä uusia hikipisaroita otsalta pois. Yhä uusia kyyneliä nenästä ja silmäkulmasta. Tämä on naurettavuuden huippu. Philippe ei koskaan tule soittamaan minulle takaisin, se on selvä. Enkä minä nyt todellakaan voi lähteä Istanbuliin lomailemaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ei sillä, että täältä millään välineellä sinne tänään edes pääsisi. Voi kuolema. Ja miten täällä voi olla näin tappavan kuuma?

”Ryppyjä rakkaudessa?” kuuluu Frankin ääni yhtäkkiä takaani.

Vilkaisen hänen kasvoilleen tarkasti viritettyä spanielin ilmettä ja voisin kuristaa jonkun. Ihan kenet tahansa. Suosittelen jo pelkän turvallisuuden nimissä nyt tiettyä etäisyyttä ihan jokaiselle. Mutta ennen kaikkea kuitenkin Frankille.

”Tuota  Catherine”, Frank jatkaa puhumista tappajan katseestani huolimatta. Ilmeisesti hän todellakin haluaa elää vaarallista elämää hamaan loppuun saakka. 

Frank näyttää yhtä liikuttavan ystävälliseltä kuin Lusse kinutessaan suklaakeksiä, ja kun hän ehdottaa illallista Pariisissa, se kuulostaakin minusta yhtäkkiä vuosisadan parhaalta idealta. Miten en tullut ajatelleeksi tätä aikaisemmin? Eihän minun ole pakko jäädä tänne helvetin eteiseen odottelemaan mahdollista lentoa liekkien keskelle joskus läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa. Tunnen yhtäkkiä pitkästä aikaa olevani vapaa tekemään ihan mitä tahansa. On vapaa ilta. On elämä ja Pariisi. On taksi ja taksin maksaja.

Hymyilen Frankille, ja ilmoitan lähteväni mielelläni syömään. 

”Loistava idea”, sanon ja hyvästelen sitten Lussen tyylikkään emännän. Kiitän vielä kerran samppanjasta ja henkeni pelastamisesta ja rapsutan sen jälkeen vanhojen hyvien aikojen muistoksi myös Lussen typerällä vihreällä nauhalla sidottua ylipitkää otsatukkaa.

Sitten lentokentän hiki ja melu kutistuvat hetkessä unenomaiseksi hälyksi kaiken taustalle. Tekisi mieli nostaa kädet ylös ja alkaa pyöriä ja huutaa suoraa huutoa niin kuin pienenä tyttönä joskus. Me pääsemme pois täältä! Jääkää te vaan, me mennään nyt! Adieu, les amis! Adiós amigos! Bye bye, babies! Aiemmin päivällä nyrkkiään lentokenttävirkailijoille puinut vanha mies katsoo minua jotenkin haikeasti matkalaukkunsa päältä, kun kävelemme hänen ohitseen. Ottaisin hänet mukaan, jos osaisin käsitellä vanhuksia. Veisin Seinen rannalle, avaisin pullon rosé-viiniä ja juottaisin monta lasillista muovisesta kertakäyttömukista suoraan suuhun. Mutta nyt minulla on liian kiire ulos ja omaan uuteen elämään. Olo on kuin vankilasta vapautuessa. Ei sillä että siitä mitään tietäisin, mutta silti.

Lentokentän lasiovet liukuvat edestä sivuun kuin jonkun maagisen voiman ansiosta, ja kasvoille virtaa ilmaa. Ilmaa! Ihanaa moottoritieltä tulevaa savua, melua ja pakokaasua! Mahtavaa! Hien haju on kutistunut pikkuriikkiseksi pisteeksi omalle iholle, ja ilma ympärillä todella liikkuu. Tuuli on olemassa. Mikä loistava keksintö! Seisomme hetken ovien edessä ja huokaamme syvään täysin samaan aikaan. Ihmiset ovat selvästi lopulta aina enemmän samanlaisia kuin erilaisia. 

Lentokentän edessä yleensä hysteerisenä hyrräävä liikenne on päivän aikana nukahtanut lähes täysin. Taksikuskit juttelevat rennosti tolppansa vieressä ja heidän edessään on kerrankin pitkä jono valkoisia takseja. Tuntuu vähän kuin koko kenttää olisi kohdannut maailmanloppu tai yllättävä matkustuslakko, mikä ei tietenkin käytännössä edes ole kovin kaukana totuudesta.

Frank tarttuu laukkuuni ja marssii päättäväisesti jonon ensimmäisen taksin luo. Arabimies täräyttää laukkumme takakonttiin ja tekee suuren numeron siitä, ettei Frank puhu ranskaa. Pariisilaiset ovat nimittäin aina pariisilaisia, olivat he sitten syntyneet missä tahansa. Kansalliseläimen kukon tyyliin heillä on periranskalaisesti jalat kakassa, mutta nokka aina tiukasti pystyssä. Toulousessa turisti olisi varmasti otettu vastaan torvisoittofanfaarein.

”Ei sitten tullut lomasta mitään”, aloitan autossa keskustelun kuskin kanssa kevyesti, vaikka Frank nykiikin minua hihasta saadakseen välittömästi tietää meille sopivan ravintolan osoitteen. Valitettavasti saksalainen suoruus istuu huonosti ranskalaiseen latinorupattelukulttuuriin, vastaukset kysymyksiin kun voivat muuttua lähdes täydellisesti keskustelutaidon ja rennon asenteen mukaan. Nyökkään siis Frankille ymmärtäneeni yskän ja jatkan jutellen niitä näitä kuskin kanssa, kun auto kääntyy moottoritielle. 

”Teillä on varmasti ollut hiljaista tänään, oletteko lähteneet hakemaan asiakkaita muualta?” kysyn muka kiinnostuneena, vaikka haluaisin vain painaa silmät kiinni ja nukahtaa auton hurinaan ja ikkunasta valuvaan ilmavirtaan.

Kuski kääntää raï-musiikkia soittavan radion hiljaisemmalle ja alkaa avautua karmeasta työpäivästään. Minä myötäilen ja kauhistelen mukana. Frank on avannut ikkunan ja näyttää autuaan rentoutuneelta ilmavirran pyyhkiessä hänen kasvojaan. Jumitumme pahimpaan ruuhkaan kehätielle, mutta taustalla soiva raï, ikkunasta puhaltava tuuli ja kuskin tasainen rupattelu tekevät tilanteesta siitä huolimatta lähes täydellisen. Mikä tahansa tilanne on joka tapauksessa parempi vaihtoehto kuin loputon odottelu tuhkapakolaisten täyttämällä Charles de Gaullen lentokentällä. 

”Olemme itse asiassa etsimässä jotain hyvää ja edullista ruokapaikkaa keskustasta. Olisiko teillä joku paikka, jota voisitte suositella?” kysyn lopulta, kun olemme käyneet läpi kaikki päivän tapahtumat sekä kuskin koko suvun viimeisten viiden vuoden sairaushistorian. 

Frank on nukahtanut, ja hänen leukansa on notkahtanut voimattomana rintaa vasten. Tekisi mieli salaa silittää väsyneen bisnespakolaisen otsaa.

Kuski innostuu kysymyksestäni ja alkaa kertoa serkkunsa vähän aikaa sitten avaamasta perinteisestä ranskalaisesta ravintolasta, josta voimme saada ”ystäväalennuksen”, jos vihjaamme tulevamme syömään Karimin suosituksesta. Pelkään jo pahinta, mutta en ole mikään Pariisin ravintolaekspertti ja päätän siis suostua Karimin tarjoukseen. Hän kääntää tyytyväisenä radionsa kovemmalle ja laulaa antaumuksella sen mukana: ”Tellement je t'aime, tellement nebghik, nmout aalik ”

Kun Karim kaartaa taksinsa serkkunsa ravintolan eteen Marais'n pienelle sivukadulle, edessämme avautuukin yllättäen oikein kodikkaan näköinen terassi, vaikka ehdin jo odottaa pahinta mahdollista turistirysää.

”No niin nyt mentiin, on y va”, sanon Frankille, joka herää säpsähtäen selvästi varsin pahanmakuisesta unesta. Hän näyttää hetken pelästyneeltä lapselta, mutta palaa sitten taas nopeasti takaisin kesäiltaan Pariisissa ja alkaa haroa hiuksiaan hermostuneesti.

”Jos tarvitsette yöpaikkaa, toinen serkkuni pitää hotellia ihan siinä ravintolan naapurissa”, Karim sanoo, kun Frank tarttuu laukkuuni ja kiskoo sen ulos taksin takakontista.

”Saa nyt nähdä”,  sanon, en todellakaan halua – enkä edes osaa – ajatella, mitä illallisen jälkeen tapahtuu tai missä nukun tänä yönä – ja kenen kanssa 

”Jos muutatte mielenne, tässä on paikan kortti, se on suosittu pieni hotelli, mutta tähän aikaan vuodesta siellä pitäisi olla ihan mukavasti tilaa, kun turistit eivät vielä ole vallanneet kaikkia huoneita”, Karim sanoo ja ojentaa minulle rypistyneen käyntikortin, jossa on hämärä kuva harmaasta hotellin julkisivusta. 

”Kiitos”, sanon ja työnnän kortin nopeasti taskuuni ennen kuin Frank ehtii huomata kyseenalaisia suunnitelmiani.

Taivas on hämärtymässä vaaleanvioleteiksi lavasteiksi illallisellemme, ja pääskyset lentävät sirkuttaen hurjaa vauhtia yläpuolellamme iltataivasta edestakaisin. Istumme pöytään terassille, ja kesä laskeutuu päällemme yhtäkkiä itsestään selvänä kuin lämmin vesi tai rakkaan ihmisen kosketus. Miten olen voinut unohtaa, että elämä voi olla myös helppoa. Että kesä tulee kaikille, tapahtui sitten mitä tahansa.

Päätän ottaa tilanteesta kaiken irti ja kiskon vessassa päälle lomaa varten ostamani korallinvärisen hellemekon. Se tarttuu vähän ikävästi hikiseen ihoon, mutta näyttää silti aika loistavalta, vaikka nyt itse sanonkin. Carpe diem, nyt otan kyllä hetkestä kaiken irti. Tämä voi nimittäin hyvinkin olla ainoa ravintolaillallinen, jonka tällä lomalla saan syödä herraseurassa. Ja korkokengätkin on kiva vetää jalkaan, kun tietää, ettei tarvitse kävellä minnekään. Vilkaisen Karimin antamaa hotellikorttia ja soitan sinne salaa vessasta, kun Frank naukkailee pahaa-aavistamattomana aperitiivia terassilla. Vastaanotosta ilmoitetaan, että heillä on täksi yöksi jäljellä enää yksi vapaa huone. 

”Mutta meitä on kaksi”, sanon hermostuneesti.

”Se on kyllä kahden hengen huone, madame”, virkailija sanoo puhelimessa rauhallisesti ja kysyy sitten haluanko varata sen.

”Oui, merci, kyllä, mielelläni”, kuulen ääneni sanovan enkä tajua itsekään, mitä olen tekemässä. Enhän minä mitenkään voi nukkua yhdessä kahden hengen huoneessa jonkun tuntemattoman, lentokentältä noukkimani miehen kanssa! Riita Philippen kanssa on selvästi saanut aivosoluni notkahtamaan jotenkin täysin sijoiltaan. Tai ehkä kaikki johtuu sittenkin edelleen siitä tuhkapilvestä Euroopan päällä.

Suoristan mekkoni, kampaan hiukset, lisään paksun kerroksen huulikiiltoa ja palaan terassin pöytään viehkeästi hymyillen. Frank katsoo minua ensimmäistä kertaa niin pitkään, että tiedän tehneeni loistavan diilin ostaessani tämän mekon. Ehkä pääsen sittenkin tänä kesänä vielä useammankin kerran miesseuraan 

Ravintolan ruokalista on täynnä niin sanottuja ranskalaisia perinneruokia, joita kukaan ranskalainen ei käytännössä koskaan syö. Frank näyttää kuitenkin enemmän kuin tyytyväiseltä listan valikoimaan ja tilaa innolla alku- pää- ja jälkiruoan. Pohjoisin paikka, missä olen koskaan syönyt bouillabaisse-keittoa on Marseille, mutta päätän antaa Karimin serkulle mahdollisuuden näyttää taitonsa tämän herkun kanssa. Ja täytyy myöntää, että hinta–laatu-suhde on ravintolassa kohdallaan – varsinkin ystäväalennuksemme ansiosta. Keittoon kastetut leipäpalat maistuvat ihanasti valkosipulilta, ja olen erottavinani keitosta myös ihan aidon tuoreen kalan maun.

Syöminen tekee joka tapauksessa valtavan hyvää. Ja ulkoilman hengittäminen. Ja juominen. Gewürztraminer-viini on hedelmäistä ja täydellisen viileää, ja kaikki tuntuu helpolta. Puhumme niitä näitä, se viihdyttää ja sopii täydellisesti illan raukeaan tunnelmaan. Muutama katusoittaja ja ruusukauppias pyörivät terassilla, mutta muuta ei kai voi turistiravintolalta odottaakaan Viini ja väsymys kuplivat päässä ja lämmin ilta iholla, ja se tuntuu kaiken kaaoksen jälkeen täydellisen taivaalliselta.

Kun jälkiruokapaahtovanukkaat on syöty, todellinen tilanteemme hiipii kuitenkin takaisin mieleen. Mitä ihmettä nyt tapahtuu? Minne me tästä jatkamme?

”Aika palata ikävien realiteettien pariin”, Frank sanoo varovasti, ja tiedän jo jossain sumuisessa mielessäni, mitä olen päättänyt. En todellakaan voi kuvitellakaan palaavani nukkumaan kaaoslentokentän lattialle. Eihän minulla enää ole edes lentoa, jota odottaa. Suljen silmät ja hengitän syvään. Tämä hetki on nyt, ja minä voin oikeasti valita oman elämäni sävelet. Ilmassa tuoksuu valkosipuli, partavesi, kevyt hiki ja vapaus. Olen juonut liikaa viiniä ja liian vähän vettä. Hoh hoijaa. Mitä väliä?

Avaan silmät ja ilmoitan Frankin suola ja pippuri -hiuksille, että minulla on meille huone täksi yöksi. Frank ei sano mitään. Hänen ilmeensä on todellakin monen tuhannen euron arvoinen. Silmät laajenevat ja alkavat liikkua kummallisesti puolelta toiselle. Suu on ihan vähän raollaan. Minua alkaa naurattaa. Onko tätä päivää edes olemassa? Vai olenko vain nukahtanut tuhkatulivuoriuutisten eteen? Mutta jos nyt kerrankin antaisin virran vain viedä ja katsoisin, mitä tapahtuu. Loppujen lopuksi en nimittäin halua juuri nyt mitään muuta kuin unohtaa Philippen. Unohtaa Turkin ja halvat cocktailit. Unohtaa rahaongelmat. Unohtaa naurettavan duunin ja iänikuiset riidat. Missään niissä ei kuitenkaan ole päätä ei häntää, ei ratkaisua eikä minkään maan järkeä tai tulevaisuutta.

”No? Mennäänkö? Vai haluatko sä lähteä takaisin lentokentälle telttailemaan?” kysyn nauraen.

Frank ei osaa sanoa mitään, mutta melkein kuulen hämmentyneiden ajatusten törmäilevän toisiinsa hänen päässään. Lähdemme kävelemään Seineä kohti, vaikka se itse asiassa vie meitä kauemmaksi hotellista. Alkukesän ilta on kuitenkin niin täydellinen, että haluan ehdottomasti nähdä Seinen ja sen silloille ja rannoille kokoontuneet ihmiset. Samalla voitan kätevästi aikaa ja saan pääni ehkä vähän selviämään. Pakko ehkä kuitenkin yrittää saada jotain järkeä tähän kaikkeen.

”Ei tämä tuhkakatastrofi ihan täysi katastrofi sitten ollutkaan”, sanon, kun Eiffel-tornin kimaltavat valot alkavat välkkyä kaupungin toisella puolella tasan kymmeneltä. 

Nojaamme Pont des artsin kaiteeseen ja katsomme säihkyviä valoja. Minä potkaisen korkokengät jaloista ja lasken paljaat varpaat sillan puupinnalle. Se tuntuu mukavalta.

”Ei, kesäilta Pariisissa ei tosiaan koskaan voi olla katastrofi”, Frank sanoo ja katsoo minua jotenkin liian pitkään. 

Voi kuolema. Mitä tapahtuu?

”Ihana olla paljain jaloin”, sanon ja osoitan maassa kipristeleviä paljaita varpaitani. 

Pakko keksiä jotain neutraalia puhuttavaa. Päässä pyörii nyt todella pahasti. Ei mitään hajua, miten selviän tästä illasta kunnialla, tai haluanko edes selvitä.

”Mulla oli muuten viime vuonna todella paha jalkasieni”, sanon sitten vakavasti ja osoitan sormella isovarvastani. ”Tässä näin.”

”Vai niin”, Frank sanoo ja alkaa nauraa.

”Kyllä. Juuri niin, tässä nimenomaisessa varpaassa”, vastaan ja nauran sitten mukana.

Tämä on älytöntä. Olen juonut liikaa.

”Luuletko sä, että se tulivuorenpurkaus on mun syytä?” sanon, kun nauru on lopulta laantunut ja Eiffel lopettanut säihkymisensä.

”Miten niin?”

”No, luuletko, että sellainen on mahdollista? Että luonnonkatastrofin voi aiheuttaa jonkun karmea ahdistus tai masentuneet ajatukset?”

”Mä luulen, että se on yhtä mahdollista kuin se, että se sun jalkasienesi oli minun isoäitini heinänuhan syytä”, Frank sanoo naurun karehtiessa selvästi edelleen huulilla.

”Joo, joo, kyllä mä sen tiedän. Että se on mahdotonta. Tavallaan. Mutta eikö tämä juuri ole sitä kaaosteoriaa, sitä perhosefektiä tai jotain? Että joskus vaikka vain perhosen siipien räpäytys voi aiheuttaa maanjäristyksen jossakin muualla maailmassa joskus muulloin?”

”Ja sinäkö olet nyt räpytellyt siivilläsi tulivuoren syöksymään maailman täyteen tuhkaa?” Frank naurahtaa.

”No, niin olen. Miksei se muka olisi mahdollista? Todella monet ihmiset uskovat, että kaikella on tarkoitus, että kaikki tapahtuu hyvästä syystä ja että ” ääneni kuulostaa jotenkin paksulta ja minun on vaikea saada ajatuksia oikeaan järjestykseen suussani.

”No mikä hyvä syy tälle tulivuorenpurkaukselle nyt oli?” Frank kysyy selvästi kalastellen minulta jonkinlaista flirttivastausta.

”No  tämä. Kaikki tämä”, sanon vähän liian kovaa ja heilautan kättäni Pariisin, sillalla istuvien, rosé-viiniä juovien nuorten ja pimeän taivaan suuntaan. 

”Niin. No miksei, onhan se tietysti teoriassa mahdollista”, Frank sanoo ja lisää sitten hiljaa: ”Kuka sitä lopulta kuitenkaan tietää, miten tämä homma toimii.”

”Ehkä se jalkasienikin todella oli sen heinänuhan syytä  Äh, lähdetäänkö nukkumaan”, sanon sitten nopeasti ja heitän korkokengät olalleni.

”Voinko mä pitää sua olkapäästä kiinni? Sillä tavalla olisi helpompi kävellä, tää päivä on nimittäin ollut vähän liikaa mun tasapainoaistille”, sanon ja painan käden Frankin käsivarrelle.

Kävelemme rantaa pitkin Karimin suosittelemaan hotelliin, Frank raahaa matkalaukkuani ja minä marssin Gewürztraminer-maailmanomistajan itsevarmuudellani vastaanottoon vaatimaan varaamaani hotellihuoneen avaimia itselleni ”immédiatement, s'il vous plaît!”

”Hetkinen, mademoiselle  siis kahden hengen huone parisängyllä, huone numero 302, kolmannessa kerroksessa oikealla”, vastaanottovirkailija sanoo ja ojentaa huoneen avaimen minulle.

Päässäni soi vain yksi sana: parisänky. Parisänky. Voi helvetti. Toivottavasti Frank ei ole ymmärtänyt virkailijan puheista mitään. Voin kohta esittää, että parisänkytilanne tulee minullekin täytenä yllätyksenä. Paitsi, että mitä hyötyä siitä on? No hooh  aivot ei toimi, pakko vain päästä lepäämään, menköön koko yö sitten syteen tai saveen.

Astumme hotellin pikkuriikkiseen, selvästi joillekin todella lyhytkasvuisille anorektikoille suunniteltuun hissiin. Huomaan, kuinka vastaanoton mies katsoo paljaita jalkojani hissin lattialla hiukan ymmällään. Tämä on nyt mitä on, ajatelkoon kuka tahansa mitä tahansa. Painan pään hissin peiliä vasten ja tajuan, ettei minulla ole hajuakaan, minne olen menossa.

Hotellin kuparinvärinen avain avaa huoneen 302 oven pienen kotoisan narinan säestämänä. Minä astun ensimmäisenä sisään ja yritän toimia kuin tilanne olisi täysin jokapäiväinen ja normaali. Rullaan matkalaukun vaatekaapin viereen, lasken kengät oven taakse. Näin sitä vain mennään hotellihuoneeseen vieraan lentokentältä napatun viisikymppisen miehen kanssa tulivuorenpurkauksen ja tuhkapilven jälkeen, joo joo tsippadaa, ei tunnu missään. 

Nina kuolisi nauruun, jos näkisi minut nyt. Nina! Ihan pakko soittaa Ninalle nyt heti. Miten olen voinut antaa hänen olla pimennossa näin kauan?

"

”Tota, hetki vaan, mun täytyy soittaa yksi puhelu, mä tulen kohta takaisin”, sanon ja jätän huoneen ovella hämmentyneenä seisovan Frankin yksin ratkaisemaan parisängyn aiheuttamaa pulmatilannetta.

”Öö  okei”, hän sanoo, kun vilahdan paljain jaloin takaisin käytävään.

Näpertelen kännykän auki ja Ninan numeron näyttöön.

”No, vieläkö sä olet tyytyväinen tuhkatilanteeseesi?” Nina vastaa puhelimeensa aina yhtä yllättävästi.

”Nina! Ihana kuulla sun ääni! No mä olen täällä vähän liiankin tyytyväinen kaikkeen, mä olen ihan ihme liemessä. Sun on pakko kertoa mulle nyt, mitä mun pitää tehdä”, selitän hengästyneenä Ninalle.

”Hetkinen, hetkinen, mitä siellä oikein tapahtuu?”

”Mulla oli ihan hirveä riita Philippen kanssa, mä luulen, että meidän juttu on nyt ohi, tai ainakaan mä en mitenkään voi lähteä sinne Istanbuliin tässä tilanteessa, ja sitten mä tapasin siellä kentällä yhden miehen, joka halusi tarjota mulle illallisen ja nyt mä olen hotellissa sen kanssa täällä Pariisissa”, selitän suu vaahdossa.

”Jos hidastaisit vähän vauhtia, Catherine  Kuka se mies oikein on?” Nina kysyy ihmeissään. En yleensä ikinä tee mitään yllättävää, ja Ninan on varmasti vaikea käsittää, mistä nyt tulee. Koko sen ajan kun olemme tunteneet toisemme Ninan kanssa, olen lähinnä keskittynyt valittamaan hänelle Philippestä ja kuuntelemaan hänen jännittävän elämänsä yksityiskohtia. Tuntuu kummalliselta – ja aika mahtavalta – olla yhtäkkiä tarinan toisella puolella.

”Se on sellainen saksalainen, ihan mukava, viisikymppinen, tarjosi mulle ihan hyvän illallisen ja ”

”VIISIKYMPPINEN!”, Nina älähtää puhelimeen. ”JA SAKSALAINEN!”

”Joo, joo, kerro nyt mitä mun pitää tehdä!”

”No tuota, menet omaan huoneeseesi, peset hampaat, vedät pyjaman päälle ja peiton korviin ja nukut hyvin.”

”Ai jaa, okei”, sanon vähän hämmentyneenä. Ja kumman pettyneenä. Odotin ilmeisesti jotenkin alitajuisesti, että Nina antaisi minulle luvan, tai jopa käskyn, toimia vastuuttomasti ja aloittaa vihdoin se hurja nuoruus, josta kaikki aina vaahtoavat.

”Ei sovi suunnitelmiin vai?” Nina naurahtaa melkein arvaten ajatukseni.

”Ei kun siis, joo, vedän pyjaman päälle, joo”, vastaan vähän huonosti artikuloiden.

”Sä olet humalassa, Catherine, anna olla, soita mulle huomenna uudestaan ja kerro mitä tapahtui, okei?”

”Joo, okei”, mumisen. ”Mutta kun meillä on vaan yksi huone”, muistan sitten unohtaneeni tärkeän yksityiskohdan tarinastani.

”Miten teillä voi olla vain yksi huone?” Nina kysyy jo vähän hermostuneesti.

”Ja yksi sänky”, lisään hiljaa ja melkein noloissani.

”No huh huh”, Nina sanoo jotenkin väsyneesti eikä selvästi keksi mitään järkevää ratkaisua pattitilanteeseeni.

”Niin että mitä mun pitää nyt tehdä, Nina?” kysyn vaativasti kuin pieni lapsi.

”Mä ehdotan, että toimit niin kuin mä sanoin: menet huoneeseen, peset hampaat, vedät pyjaman päälle jii än ee, mutta sä olet iso tyttö ja osaat varmasti itsekin päättää, mitä haluat.”

Mitä? Ninasta ei ole tällä kertaa mitään apua. Tämä on täyttä ajan hukkaa. Naurettavaa.

”Okei, kiitti, ihan mahtava neuvo, Nina, kiitos. Mä soitan sulle huomenna ja kerron, mitä seksitauteja sain ja kuinka monta kertaa mua puukotettiin.”

”Lopeta nyt, Catherine! Jos se tyyppi vaikuttaa sun mielestä raiskaajalta ja psykopattitappajalta, niin lähdet vaan takaisin sinne lentokentälle turvaan johonkin telttasänkyyn nukkumaan”, Nina sanoo melkein nauraen, vaikka tässä tilanteessa ei ole minusta kyllä mitään hauskaa.

”Miltä raiskaajat ja psykopaattitappajat vaikuttaa? Miltä ne näyttää?” ajattelen ääneen. 

”Pelottavilta”, Nina vastaa hymähtäen. ”Ja usein myös saksalaisilta”, hän lisää sitten räkäisesti nauraen.

”Heh heh. Very funny. Mutta Frank on oikeesti todella mukava, ja sillä on ihan mahtava rusketus. Ja se tykkää Alsacen viineistä”, sanon jotenkin liian vakavasti.

”Ai no sittenhän Frank on varmasti täysin harmiton”, Nina sanoo ja nauraa entistäkin enemmän. ”Catherine-kulta, pidä hauskaa, mutta muista olla varovainen. Älä tee mitään, mitä minä en tekisi.”

”Joo joo  Mä soitan sulle huomenna täydellisen tilannekatsauksen kanssa”, huokaan puhelimeen.

”Gute nacht!”, Nina nauraa vielä lopuksi puhelimeen.

Heh heh. Miksei Nina voi tukea minua tässä uuden murrosikäni kakkosvaiheessa lainkaan? Minähän olen kuunnellut tarinoita hänen mitä uskomattomimmista seikkailuistaan vaikka kuinka monta kertaa. Ja antanut joka kerta myös todella oivaltavia neuvoja. Äh, antaa olla.

Läpsäytän puhelimen kiinni ja katson ympärilleni. Hotellin käytävä on autio ja haisee vähän homeelta. Punainen kokolattiamatto näyttää hämärässä melkein mustalta, ja kuparinväriset ovenkahvat hehkuvat pimeässä. Jos hotelli kerran on täynnä, voin tietenkin aina syöksyä takomaan muiden huoneiden asukkaita hereille, jos psykopaatti-Frank päättääkin yhtäkkiä hyökätä kimppuuni linkkuveitsi kädessään. Tuijotan hetken paljaita varpaitani matolla ja päätän sitten ottaa riskin ja kääntyä takaisin. Pehmeä sänky ja kunnon yöunet tuntuvat juuri nyt aivan vastustamattoman houkuttelevilta. 

Huoneen 302 ovi on raollaan, ja työnnän sen varovasti auki. Huone on pienempi kuin muistinkaan, siinä on juuri ja juuri tilaa kääntyä, ja matkalaukkuni vie tyhjästä lattiatilasta yli kolmanneksen. Pulmallinen parisänky seisoo järkähtämättömänä huoneen keskellä, se on pedattu siististi, lakanat on taiteltu tiukasti patjan alle ja päädyssä on pehmeä lisäpeite. Sänky on ranskalaisittainkin aika kapea. Kuka näitä huoneita oikein suunnittelee? Raivostuttavaa. Pitäisiköhän minun vaatia pokkana Frankia nukkumaan lattialla? Tai käytävällä? Kylpyhuoneesta kuuluu veden kohinaa. Frank on ilmeisesti päättänyt ottaa virkistävän suihkun ennen yöunia. Ihan hyvä idea sinänsä. Heittäydyn sängylle ja nostan mustat varpaani seinää vasten. Painan silmät kiinni ihan hetkeksi vain 

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.