Me Naiset
|
Kira Poutanen

Catherine ja Frank kyllästyvät lentokentän kaaokseen ja lähtevät kaupunkiin hurvittelemaan. Mutta mistä yöpaikka? Tarjolla on vain yksi hotellihuone ja sänky.

Catherine 

18. kesäkuuta 

klo 19.17

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Kyllä mä tämän arvasin, Catherine!” Philippe sanoo puhelimessa. Ääni on uhkaava ja samalla sen takana kaikuu ihan selvästi muutama ahdistunut kyynel ja kurkkua ikävästi kuristava pelko.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Arvasit minkä?” kysyn kohtauksen kaavan mukaan, vaikka tiedän tasan mitä Philippe tarkoittaa ja mikä minua nyt odottaa.

”Ne sun selitykset oli niin noloja, ettei niitä voisi uskoa edes maailman surkein aisankannattajien mestaruussarjalainenkaan!”

”Philippe hei, mä olen nyt todella väsynyt, tää lentokenttä on täydessä kaaoksessa ja ”

”Ai on lentokenttä kaaoksessa vai? Niin varmaan. Mä olen aivan saletti, ettet sä ole koko päivänä mitään lentokenttää edes nähnyt. Sä olet varmasti painunut suoraan sen uuden rakastajas ” Philippe aloittaa omiin fantasioihinsa perustuvan hurjan saarnaamisen, mutta kuin tilauksesta lentokentän kaiuttimet alkavatkin juuri samalla hetkellä tukea minun versiotani tapahtuneesta.

”Arvoisat matkustajat, itsestämme riippumattomista syistä joudumme valitettavasti ilmoittamaan, että kaikki lennot Charles de Gaullen lentokentältämme on toistaiseksi peruttu ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Seuraamme tilannetta mahdollisimman tarkasti ja kerromme teille välittömästi uusista käänteistä ilmaliikenteen tilanteessa. Kiitos ymmärryksestänne, mesdames et messieurs.”

Metallinen ääni toistaa jälleen kerran samaa typerää, mitäänsanomatonta selostustaan, mutta tällä kertaa olen harvinaisen tyytyväinen kuullessani sen. Philippe ei hetkeen osaa sanoa mitään. Hän yskäisee ja kuulen, kuinka hän imaisee nopeasti pitkän vedon tupakastaan ja sylkäisee sen perään ärsyyntyneesti.

”Philippe, ihan oikeesti, mä olen täällä Roissyn kentällä ja kaikki lennot on peruttu, sä voit tsekata koko jutun vaikka uutisista. Mä en haluaisi mitään muuta kuin vaan tulla sinne sun luo ja juoda cocktaileja ja suudella auringonlaskussa sun kanssa. Kulta, sun on pakko uskoa mua, ei jakseta enää käydä läpi tätä samaa kakkaa. Mä rakastan sua ja ”

”Kuka hemmetti se äijä oli, joka sun puhelimeen vastasi?” Philippe herää yhtäkkiä lentokenttä-takaiskustaan ja vaikuttaa entistäkin hermostuneemmalta.

”Joku äijä vaan, se istui mun vieressä ja mä pyysin sitä vahtimaan mun kamoja sillä aikaa, kun mä kävin hakemassa syömistä, täällä on nimittäin oikeesti ihan kamalaa, ihmisiä on joka puolella ja koko paikassa on todella kuuma ja hiki ja ”

”Annatko sä todella jonkun tuntemattoman ukon vahtia sun kamoja ja vastata sun puhelimeen? Mikä sua oikein vaivaa, Carherine? Oletko sä mennyt lopullisesti sekaisin? Mä tiesin kyllä, että sussa oli jotain häikkää, mutten osannut kuvitella, että sä olisit niin totaalisesti häiriintynyt, että ” Philippen ääni on kimeä ja halveksiva ja kuulostaa juuri nyt uskomattoman rumalta.

Vien puhelimen kauemmaksi korvastani ja alan tuijottaa katon halogeenilamppuja, en nyt todellakaan jaksa kuunnella minkäänlaista haukkumista keneltäkään. En ole tehnyt mitään väärää, vaan päinvastoin juuri minua on kohdeltu kaltoin nyt jo todella monelta taholta. Jopa Lusse-koira hylkäsi minut hellien kahvilakopperohetkiemme jälkeen silmääkään räpäyttämättä. Voisinko saada tähän tilanteeseen nyt jonkunlaisen todistajan, joka kertoisi asioiden todellisen laidan? Katon lamput ovat harmaita ja vähän vinossa. Kukahan ne on kiinnittänyt kattoon ja milloin?

Frank katsoo minua kauempaa vähän huolestuneen näköisenä. Huolestuminen ja ystävälliset katseet eivät kuitenkaan tässä nyt paljon auta. Eikö kukaan ole koskaan kertonut Frankille, ettei toisten puhelimiin yleensä ole sopivaa vastailla? Ja että mustasukkaisille poikaystäville ei kannata alkaa kertoa yhtään mitään?

”Kulta, anna jo olla, sun on pakko uskoa mua, ei jakseta enää”, sanon hiljaa, vaikka tiedän, ettei mistään ole enää apua.

Philippen vaahtoaminen toisessa päässä jatkuu. Melkein tunnen pienten hysteeristen sylkipisaroiden lentävän kännykän kautta suoraan korvakäytävääni. Voisin painaa punaista luuria. Ihan kevyesti vain. Ja lopettaa koko tämän paskan. Jättää Philippen yksin linjalle keikkumaan. Olen tuhansien kilometrien päässä minulle räkyttävästä suusta, eivätkä sen hampaat mitenkään voi ulottua tänne saakka.

”Kulta, anna olla, sun on pakko...” yritän vielä.

”Päläpäläpäläpälä!” Philippe huutaa puhelimessa. En enää edes erota hänen sanojaan toisistaan.

Philippe saa varmasti jotain käsittämättömän suurta tyydytystä omien pelkojensa huutamisesta minun korvaani. Mitähän hän tekisi, jos minä lopettaisin kuuntelemisen, jos kieltäytyisinkin surkeasta, repliikittömästä roolistani tässä naurettavassa farssissa? 

”Ihan sama mulle mitä sä teet, Catherine, meillä on joka tapauksessa paljon hauskempaa täällä miesten kesken ilman sua ja sun typeriä valheitasi!” Philippe täräyttää lopuksi ja astuu mustilla varvastossuillaan mieleeni piirretyn kirkkaanpunaisen rajan yli. Äänet vaihtuvat kohinaksi, ja koko vartalo muuttuu vihaiseksi sähköksi. Minun ei tarvitse sietää tätä. Tämä on liikaa. Ihan liikaa. 

”No voi jumalauta, Philippe, jos teillä kerta on siellä keskenään hauskempaa, niin mitäs minä tässä enää itseäni kidutan. Jääkää te sitten sinne vaan munianne raapimaan, mä keksin kyllä varmasti jotain parempaakin tekemistä lomallani!” huudan mahdollisimman hillitysti puhelimeen ja isken kerrankin Philippelle luurin korvaan.

Apua. Hiljaisuus iskee puhelun jälkeen korvaan kuin viiltävä kipu. Mitä minä oikein olen tehnyt? Sydämeen sattuu ja silmiä kirvelee. Mutta mitä muuta kukaan voi tällaisessa tilanteessa muka tehdä? Haloo? Kuuluuko mitään? En halua iskeä luuria kenenkään korvaan, mutta  helvetti. Jos joku sitä kerjää niin Philippe.

Pyyhin raivostuneesti naurettavia kyyneleitä silmistä ja poskilta. Mitä helvettiä minä tässä nyt itken? Jos jonkun pitäisi tässä tilanteessa itkeä niin Philippen. Hän on juuri menettänyt elämänsä upeimman naisen vain koska ei suostu katsomaan tv-uutisia tai lukemaan lehtiä. Mutta silti mieleeni valuu vain kuvia tuhansista suukoista, sadoista tv-aterioista, miljoonista rakkaista katseista, kymmenistä hysteerisistä naurukohtauksista ja salaisista lempinimistä. Miksei mikään ole helppoa? Mikään ei ole selvää, kaikki on vaikeaa. Mustaa ja valkoista ei olekaan, pelkkää rumaa harmaata vain.

”Shoulda left my phone at home ´cause this is a disaster ”, laulaa Lady Gaga jossain taustalla ja on juuri nyt paras ystäväni. ”Stop telephoning me ”

Helvetti. Kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Ilma on entistäkin paksumpaa, hiki valuu entistäkin tahmeampana selkää pitkin. Jano on entistäkin kovempi. Epäilen, ettei tätä janoa kukaan saa sammumaan vedellä, samppanjalla, vaahtosammuttimella tai millään muullakaan. No, tässähän nyt kärvistelen. Täydellisessä umpikujassa. Pyyhin yhä uusia hikipisaroita otsalta pois. Yhä uusia kyyneliä nenästä ja silmäkulmasta. Tämä on naurettavuuden huippu. Philippe ei koskaan tule soittamaan minulle takaisin, se on selvä. Enkä minä nyt todellakaan voi lähteä Istanbuliin lomailemaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ei sillä, että täältä millään välineellä sinne tänään edes pääsisi. Voi kuolema. Ja miten täällä voi olla näin tappavan kuuma?

”Ryppyjä rakkaudessa?” kuuluu Frankin ääni yhtäkkiä takaani.

Vilkaisen hänen kasvoilleen tarkasti viritettyä spanielin ilmettä ja voisin kuristaa jonkun. Ihan kenet tahansa. Suosittelen jo pelkän turvallisuuden nimissä nyt tiettyä etäisyyttä ihan jokaiselle. Mutta ennen kaikkea kuitenkin Frankille.

”Tuota  Catherine”, Frank jatkaa puhumista tappajan katseestani huolimatta. Ilmeisesti hän todellakin haluaa elää vaarallista elämää hamaan loppuun saakka. 

Frank näyttää yhtä liikuttavan ystävälliseltä kuin Lusse kinutessaan suklaakeksiä, ja kun hän ehdottaa illallista Pariisissa, se kuulostaakin minusta yhtäkkiä vuosisadan parhaalta idealta. Miten en tullut ajatelleeksi tätä aikaisemmin? Eihän minun ole pakko jäädä tänne helvetin eteiseen odottelemaan mahdollista lentoa liekkien keskelle joskus läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa. Tunnen yhtäkkiä pitkästä aikaa olevani vapaa tekemään ihan mitä tahansa. On vapaa ilta. On elämä ja Pariisi. On taksi ja taksin maksaja.

Hymyilen Frankille, ja ilmoitan lähteväni mielelläni syömään. 

”Loistava idea”, sanon ja hyvästelen sitten Lussen tyylikkään emännän. Kiitän vielä kerran samppanjasta ja henkeni pelastamisesta ja rapsutan sen jälkeen vanhojen hyvien aikojen muistoksi myös Lussen typerällä vihreällä nauhalla sidottua ylipitkää otsatukkaa.

Sitten lentokentän hiki ja melu kutistuvat hetkessä unenomaiseksi hälyksi kaiken taustalle. Tekisi mieli nostaa kädet ylös ja alkaa pyöriä ja huutaa suoraa huutoa niin kuin pienenä tyttönä joskus. Me pääsemme pois täältä! Jääkää te vaan, me mennään nyt! Adieu, les amis! Adiós amigos! Bye bye, babies! Aiemmin päivällä nyrkkiään lentokenttävirkailijoille puinut vanha mies katsoo minua jotenkin haikeasti matkalaukkunsa päältä, kun kävelemme hänen ohitseen. Ottaisin hänet mukaan, jos osaisin käsitellä vanhuksia. Veisin Seinen rannalle, avaisin pullon rosé-viiniä ja juottaisin monta lasillista muovisesta kertakäyttömukista suoraan suuhun. Mutta nyt minulla on liian kiire ulos ja omaan uuteen elämään. Olo on kuin vankilasta vapautuessa. Ei sillä että siitä mitään tietäisin, mutta silti.

Lentokentän lasiovet liukuvat edestä sivuun kuin jonkun maagisen voiman ansiosta, ja kasvoille virtaa ilmaa. Ilmaa! Ihanaa moottoritieltä tulevaa savua, melua ja pakokaasua! Mahtavaa! Hien haju on kutistunut pikkuriikkiseksi pisteeksi omalle iholle, ja ilma ympärillä todella liikkuu. Tuuli on olemassa. Mikä loistava keksintö! Seisomme hetken ovien edessä ja huokaamme syvään täysin samaan aikaan. Ihmiset ovat selvästi lopulta aina enemmän samanlaisia kuin erilaisia. 

Lentokentän edessä yleensä hysteerisenä hyrräävä liikenne on päivän aikana nukahtanut lähes täysin. Taksikuskit juttelevat rennosti tolppansa vieressä ja heidän edessään on kerrankin pitkä jono valkoisia takseja. Tuntuu vähän kuin koko kenttää olisi kohdannut maailmanloppu tai yllättävä matkustuslakko, mikä ei tietenkin käytännössä edes ole kovin kaukana totuudesta.

Frank tarttuu laukkuuni ja marssii päättäväisesti jonon ensimmäisen taksin luo. Arabimies täräyttää laukkumme takakonttiin ja tekee suuren numeron siitä, ettei Frank puhu ranskaa. Pariisilaiset ovat nimittäin aina pariisilaisia, olivat he sitten syntyneet missä tahansa. Kansalliseläimen kukon tyyliin heillä on periranskalaisesti jalat kakassa, mutta nokka aina tiukasti pystyssä. Toulousessa turisti olisi varmasti otettu vastaan torvisoittofanfaarein.

”Ei sitten tullut lomasta mitään”, aloitan autossa keskustelun kuskin kanssa kevyesti, vaikka Frank nykiikin minua hihasta saadakseen välittömästi tietää meille sopivan ravintolan osoitteen. Valitettavasti saksalainen suoruus istuu huonosti ranskalaiseen latinorupattelukulttuuriin, vastaukset kysymyksiin kun voivat muuttua lähdes täydellisesti keskustelutaidon ja rennon asenteen mukaan. Nyökkään siis Frankille ymmärtäneeni yskän ja jatkan jutellen niitä näitä kuskin kanssa, kun auto kääntyy moottoritielle. 

”Teillä on varmasti ollut hiljaista tänään, oletteko lähteneet hakemaan asiakkaita muualta?” kysyn muka kiinnostuneena, vaikka haluaisin vain painaa silmät kiinni ja nukahtaa auton hurinaan ja ikkunasta valuvaan ilmavirtaan.

Kuski kääntää raï-musiikkia soittavan radion hiljaisemmalle ja alkaa avautua karmeasta työpäivästään. Minä myötäilen ja kauhistelen mukana. Frank on avannut ikkunan ja näyttää autuaan rentoutuneelta ilmavirran pyyhkiessä hänen kasvojaan. Jumitumme pahimpaan ruuhkaan kehätielle, mutta taustalla soiva raï, ikkunasta puhaltava tuuli ja kuskin tasainen rupattelu tekevät tilanteesta siitä huolimatta lähes täydellisen. Mikä tahansa tilanne on joka tapauksessa parempi vaihtoehto kuin loputon odottelu tuhkapakolaisten täyttämällä Charles de Gaullen lentokentällä. 

”Olemme itse asiassa etsimässä jotain hyvää ja edullista ruokapaikkaa keskustasta. Olisiko teillä joku paikka, jota voisitte suositella?” kysyn lopulta, kun olemme käyneet läpi kaikki päivän tapahtumat sekä kuskin koko suvun viimeisten viiden vuoden sairaushistorian. 

Frank on nukahtanut, ja hänen leukansa on notkahtanut voimattomana rintaa vasten. Tekisi mieli salaa silittää väsyneen bisnespakolaisen otsaa.

Kuski innostuu kysymyksestäni ja alkaa kertoa serkkunsa vähän aikaa sitten avaamasta perinteisestä ranskalaisesta ravintolasta, josta voimme saada ”ystäväalennuksen”, jos vihjaamme tulevamme syömään Karimin suosituksesta. Pelkään jo pahinta, mutta en ole mikään Pariisin ravintolaekspertti ja päätän siis suostua Karimin tarjoukseen. Hän kääntää tyytyväisenä radionsa kovemmalle ja laulaa antaumuksella sen mukana: ”Tellement je t'aime, tellement nebghik, nmout aalik ”

Kun Karim kaartaa taksinsa serkkunsa ravintolan eteen Marais'n pienelle sivukadulle, edessämme avautuukin yllättäen oikein kodikkaan näköinen terassi, vaikka ehdin jo odottaa pahinta mahdollista turistirysää.

”No niin nyt mentiin, on y va”, sanon Frankille, joka herää säpsähtäen selvästi varsin pahanmakuisesta unesta. Hän näyttää hetken pelästyneeltä lapselta, mutta palaa sitten taas nopeasti takaisin kesäiltaan Pariisissa ja alkaa haroa hiuksiaan hermostuneesti.

”Jos tarvitsette yöpaikkaa, toinen serkkuni pitää hotellia ihan siinä ravintolan naapurissa”, Karim sanoo, kun Frank tarttuu laukkuuni ja kiskoo sen ulos taksin takakontista.

”Saa nyt nähdä”,  sanon, en todellakaan halua – enkä edes osaa – ajatella, mitä illallisen jälkeen tapahtuu tai missä nukun tänä yönä – ja kenen kanssa 

”Jos muutatte mielenne, tässä on paikan kortti, se on suosittu pieni hotelli, mutta tähän aikaan vuodesta siellä pitäisi olla ihan mukavasti tilaa, kun turistit eivät vielä ole vallanneet kaikkia huoneita”, Karim sanoo ja ojentaa minulle rypistyneen käyntikortin, jossa on hämärä kuva harmaasta hotellin julkisivusta. 

”Kiitos”, sanon ja työnnän kortin nopeasti taskuuni ennen kuin Frank ehtii huomata kyseenalaisia suunnitelmiani.

Taivas on hämärtymässä vaaleanvioleteiksi lavasteiksi illallisellemme, ja pääskyset lentävät sirkuttaen hurjaa vauhtia yläpuolellamme iltataivasta edestakaisin. Istumme pöytään terassille, ja kesä laskeutuu päällemme yhtäkkiä itsestään selvänä kuin lämmin vesi tai rakkaan ihmisen kosketus. Miten olen voinut unohtaa, että elämä voi olla myös helppoa. Että kesä tulee kaikille, tapahtui sitten mitä tahansa.

Päätän ottaa tilanteesta kaiken irti ja kiskon vessassa päälle lomaa varten ostamani korallinvärisen hellemekon. Se tarttuu vähän ikävästi hikiseen ihoon, mutta näyttää silti aika loistavalta, vaikka nyt itse sanonkin. Carpe diem, nyt otan kyllä hetkestä kaiken irti. Tämä voi nimittäin hyvinkin olla ainoa ravintolaillallinen, jonka tällä lomalla saan syödä herraseurassa. Ja korkokengätkin on kiva vetää jalkaan, kun tietää, ettei tarvitse kävellä minnekään. Vilkaisen Karimin antamaa hotellikorttia ja soitan sinne salaa vessasta, kun Frank naukkailee pahaa-aavistamattomana aperitiivia terassilla. Vastaanotosta ilmoitetaan, että heillä on täksi yöksi jäljellä enää yksi vapaa huone. 

”Mutta meitä on kaksi”, sanon hermostuneesti.

”Se on kyllä kahden hengen huone, madame”, virkailija sanoo puhelimessa rauhallisesti ja kysyy sitten haluanko varata sen.

”Oui, merci, kyllä, mielelläni”, kuulen ääneni sanovan enkä tajua itsekään, mitä olen tekemässä. Enhän minä mitenkään voi nukkua yhdessä kahden hengen huoneessa jonkun tuntemattoman, lentokentältä noukkimani miehen kanssa! Riita Philippen kanssa on selvästi saanut aivosoluni notkahtamaan jotenkin täysin sijoiltaan. Tai ehkä kaikki johtuu sittenkin edelleen siitä tuhkapilvestä Euroopan päällä.

Suoristan mekkoni, kampaan hiukset, lisään paksun kerroksen huulikiiltoa ja palaan terassin pöytään viehkeästi hymyillen. Frank katsoo minua ensimmäistä kertaa niin pitkään, että tiedän tehneeni loistavan diilin ostaessani tämän mekon. Ehkä pääsen sittenkin tänä kesänä vielä useammankin kerran miesseuraan 

Ravintolan ruokalista on täynnä niin sanottuja ranskalaisia perinneruokia, joita kukaan ranskalainen ei käytännössä koskaan syö. Frank näyttää kuitenkin enemmän kuin tyytyväiseltä listan valikoimaan ja tilaa innolla alku- pää- ja jälkiruoan. Pohjoisin paikka, missä olen koskaan syönyt bouillabaisse-keittoa on Marseille, mutta päätän antaa Karimin serkulle mahdollisuuden näyttää taitonsa tämän herkun kanssa. Ja täytyy myöntää, että hinta–laatu-suhde on ravintolassa kohdallaan – varsinkin ystäväalennuksemme ansiosta. Keittoon kastetut leipäpalat maistuvat ihanasti valkosipulilta, ja olen erottavinani keitosta myös ihan aidon tuoreen kalan maun.

Syöminen tekee joka tapauksessa valtavan hyvää. Ja ulkoilman hengittäminen. Ja juominen. Gewürztraminer-viini on hedelmäistä ja täydellisen viileää, ja kaikki tuntuu helpolta. Puhumme niitä näitä, se viihdyttää ja sopii täydellisesti illan raukeaan tunnelmaan. Muutama katusoittaja ja ruusukauppias pyörivät terassilla, mutta muuta ei kai voi turistiravintolalta odottaakaan Viini ja väsymys kuplivat päässä ja lämmin ilta iholla, ja se tuntuu kaiken kaaoksen jälkeen täydellisen taivaalliselta.

Kun jälkiruokapaahtovanukkaat on syöty, todellinen tilanteemme hiipii kuitenkin takaisin mieleen. Mitä ihmettä nyt tapahtuu? Minne me tästä jatkamme?

”Aika palata ikävien realiteettien pariin”, Frank sanoo varovasti, ja tiedän jo jossain sumuisessa mielessäni, mitä olen päättänyt. En todellakaan voi kuvitellakaan palaavani nukkumaan kaaoslentokentän lattialle. Eihän minulla enää ole edes lentoa, jota odottaa. Suljen silmät ja hengitän syvään. Tämä hetki on nyt, ja minä voin oikeasti valita oman elämäni sävelet. Ilmassa tuoksuu valkosipuli, partavesi, kevyt hiki ja vapaus. Olen juonut liikaa viiniä ja liian vähän vettä. Hoh hoijaa. Mitä väliä?

Avaan silmät ja ilmoitan Frankin suola ja pippuri -hiuksille, että minulla on meille huone täksi yöksi. Frank ei sano mitään. Hänen ilmeensä on todellakin monen tuhannen euron arvoinen. Silmät laajenevat ja alkavat liikkua kummallisesti puolelta toiselle. Suu on ihan vähän raollaan. Minua alkaa naurattaa. Onko tätä päivää edes olemassa? Vai olenko vain nukahtanut tuhkatulivuoriuutisten eteen? Mutta jos nyt kerrankin antaisin virran vain viedä ja katsoisin, mitä tapahtuu. Loppujen lopuksi en nimittäin halua juuri nyt mitään muuta kuin unohtaa Philippen. Unohtaa Turkin ja halvat cocktailit. Unohtaa rahaongelmat. Unohtaa naurettavan duunin ja iänikuiset riidat. Missään niissä ei kuitenkaan ole päätä ei häntää, ei ratkaisua eikä minkään maan järkeä tai tulevaisuutta.

”No? Mennäänkö? Vai haluatko sä lähteä takaisin lentokentälle telttailemaan?” kysyn nauraen.

Frank ei osaa sanoa mitään, mutta melkein kuulen hämmentyneiden ajatusten törmäilevän toisiinsa hänen päässään. Lähdemme kävelemään Seineä kohti, vaikka se itse asiassa vie meitä kauemmaksi hotellista. Alkukesän ilta on kuitenkin niin täydellinen, että haluan ehdottomasti nähdä Seinen ja sen silloille ja rannoille kokoontuneet ihmiset. Samalla voitan kätevästi aikaa ja saan pääni ehkä vähän selviämään. Pakko ehkä kuitenkin yrittää saada jotain järkeä tähän kaikkeen.

”Ei tämä tuhkakatastrofi ihan täysi katastrofi sitten ollutkaan”, sanon, kun Eiffel-tornin kimaltavat valot alkavat välkkyä kaupungin toisella puolella tasan kymmeneltä. 

Nojaamme Pont des artsin kaiteeseen ja katsomme säihkyviä valoja. Minä potkaisen korkokengät jaloista ja lasken paljaat varpaat sillan puupinnalle. Se tuntuu mukavalta.

”Ei, kesäilta Pariisissa ei tosiaan koskaan voi olla katastrofi”, Frank sanoo ja katsoo minua jotenkin liian pitkään. 

Voi kuolema. Mitä tapahtuu?

”Ihana olla paljain jaloin”, sanon ja osoitan maassa kipristeleviä paljaita varpaitani. 

Pakko keksiä jotain neutraalia puhuttavaa. Päässä pyörii nyt todella pahasti. Ei mitään hajua, miten selviän tästä illasta kunnialla, tai haluanko edes selvitä.

”Mulla oli muuten viime vuonna todella paha jalkasieni”, sanon sitten vakavasti ja osoitan sormella isovarvastani. ”Tässä näin.”

”Vai niin”, Frank sanoo ja alkaa nauraa.

”Kyllä. Juuri niin, tässä nimenomaisessa varpaassa”, vastaan ja nauran sitten mukana.

Tämä on älytöntä. Olen juonut liikaa.

”Luuletko sä, että se tulivuorenpurkaus on mun syytä?” sanon, kun nauru on lopulta laantunut ja Eiffel lopettanut säihkymisensä.

”Miten niin?”

”No, luuletko, että sellainen on mahdollista? Että luonnonkatastrofin voi aiheuttaa jonkun karmea ahdistus tai masentuneet ajatukset?”

”Mä luulen, että se on yhtä mahdollista kuin se, että se sun jalkasienesi oli minun isoäitini heinänuhan syytä”, Frank sanoo naurun karehtiessa selvästi edelleen huulilla.

”Joo, joo, kyllä mä sen tiedän. Että se on mahdotonta. Tavallaan. Mutta eikö tämä juuri ole sitä kaaosteoriaa, sitä perhosefektiä tai jotain? Että joskus vaikka vain perhosen siipien räpäytys voi aiheuttaa maanjäristyksen jossakin muualla maailmassa joskus muulloin?”

”Ja sinäkö olet nyt räpytellyt siivilläsi tulivuoren syöksymään maailman täyteen tuhkaa?” Frank naurahtaa.

”No, niin olen. Miksei se muka olisi mahdollista? Todella monet ihmiset uskovat, että kaikella on tarkoitus, että kaikki tapahtuu hyvästä syystä ja että ” ääneni kuulostaa jotenkin paksulta ja minun on vaikea saada ajatuksia oikeaan järjestykseen suussani.

”No mikä hyvä syy tälle tulivuorenpurkaukselle nyt oli?” Frank kysyy selvästi kalastellen minulta jonkinlaista flirttivastausta.

”No  tämä. Kaikki tämä”, sanon vähän liian kovaa ja heilautan kättäni Pariisin, sillalla istuvien, rosé-viiniä juovien nuorten ja pimeän taivaan suuntaan. 

”Niin. No miksei, onhan se tietysti teoriassa mahdollista”, Frank sanoo ja lisää sitten hiljaa: ”Kuka sitä lopulta kuitenkaan tietää, miten tämä homma toimii.”

”Ehkä se jalkasienikin todella oli sen heinänuhan syytä  Äh, lähdetäänkö nukkumaan”, sanon sitten nopeasti ja heitän korkokengät olalleni.

”Voinko mä pitää sua olkapäästä kiinni? Sillä tavalla olisi helpompi kävellä, tää päivä on nimittäin ollut vähän liikaa mun tasapainoaistille”, sanon ja painan käden Frankin käsivarrelle.

Kävelemme rantaa pitkin Karimin suosittelemaan hotelliin, Frank raahaa matkalaukkuani ja minä marssin Gewürztraminer-maailmanomistajan itsevarmuudellani vastaanottoon vaatimaan varaamaani hotellihuoneen avaimia itselleni ”immédiatement, s'il vous plaît!”

”Hetkinen, mademoiselle  siis kahden hengen huone parisängyllä, huone numero 302, kolmannessa kerroksessa oikealla”, vastaanottovirkailija sanoo ja ojentaa huoneen avaimen minulle.

Päässäni soi vain yksi sana: parisänky. Parisänky. Voi helvetti. Toivottavasti Frank ei ole ymmärtänyt virkailijan puheista mitään. Voin kohta esittää, että parisänkytilanne tulee minullekin täytenä yllätyksenä. Paitsi, että mitä hyötyä siitä on? No hooh  aivot ei toimi, pakko vain päästä lepäämään, menköön koko yö sitten syteen tai saveen.

Astumme hotellin pikkuriikkiseen, selvästi joillekin todella lyhytkasvuisille anorektikoille suunniteltuun hissiin. Huomaan, kuinka vastaanoton mies katsoo paljaita jalkojani hissin lattialla hiukan ymmällään. Tämä on nyt mitä on, ajatelkoon kuka tahansa mitä tahansa. Painan pään hissin peiliä vasten ja tajuan, ettei minulla ole hajuakaan, minne olen menossa.

Hotellin kuparinvärinen avain avaa huoneen 302 oven pienen kotoisan narinan säestämänä. Minä astun ensimmäisenä sisään ja yritän toimia kuin tilanne olisi täysin jokapäiväinen ja normaali. Rullaan matkalaukun vaatekaapin viereen, lasken kengät oven taakse. Näin sitä vain mennään hotellihuoneeseen vieraan lentokentältä napatun viisikymppisen miehen kanssa tulivuorenpurkauksen ja tuhkapilven jälkeen, joo joo tsippadaa, ei tunnu missään. 

Nina kuolisi nauruun, jos näkisi minut nyt. Nina! Ihan pakko soittaa Ninalle nyt heti. Miten olen voinut antaa hänen olla pimennossa näin kauan?

"

”Tota, hetki vaan, mun täytyy soittaa yksi puhelu, mä tulen kohta takaisin”, sanon ja jätän huoneen ovella hämmentyneenä seisovan Frankin yksin ratkaisemaan parisängyn aiheuttamaa pulmatilannetta.

”Öö  okei”, hän sanoo, kun vilahdan paljain jaloin takaisin käytävään.

Näpertelen kännykän auki ja Ninan numeron näyttöön.

”No, vieläkö sä olet tyytyväinen tuhkatilanteeseesi?” Nina vastaa puhelimeensa aina yhtä yllättävästi.

”Nina! Ihana kuulla sun ääni! No mä olen täällä vähän liiankin tyytyväinen kaikkeen, mä olen ihan ihme liemessä. Sun on pakko kertoa mulle nyt, mitä mun pitää tehdä”, selitän hengästyneenä Ninalle.

”Hetkinen, hetkinen, mitä siellä oikein tapahtuu?”

”Mulla oli ihan hirveä riita Philippen kanssa, mä luulen, että meidän juttu on nyt ohi, tai ainakaan mä en mitenkään voi lähteä sinne Istanbuliin tässä tilanteessa, ja sitten mä tapasin siellä kentällä yhden miehen, joka halusi tarjota mulle illallisen ja nyt mä olen hotellissa sen kanssa täällä Pariisissa”, selitän suu vaahdossa.

”Jos hidastaisit vähän vauhtia, Catherine  Kuka se mies oikein on?” Nina kysyy ihmeissään. En yleensä ikinä tee mitään yllättävää, ja Ninan on varmasti vaikea käsittää, mistä nyt tulee. Koko sen ajan kun olemme tunteneet toisemme Ninan kanssa, olen lähinnä keskittynyt valittamaan hänelle Philippestä ja kuuntelemaan hänen jännittävän elämänsä yksityiskohtia. Tuntuu kummalliselta – ja aika mahtavalta – olla yhtäkkiä tarinan toisella puolella.

”Se on sellainen saksalainen, ihan mukava, viisikymppinen, tarjosi mulle ihan hyvän illallisen ja ”

”VIISIKYMPPINEN!”, Nina älähtää puhelimeen. ”JA SAKSALAINEN!”

”Joo, joo, kerro nyt mitä mun pitää tehdä!”

”No tuota, menet omaan huoneeseesi, peset hampaat, vedät pyjaman päälle ja peiton korviin ja nukut hyvin.”

”Ai jaa, okei”, sanon vähän hämmentyneenä. Ja kumman pettyneenä. Odotin ilmeisesti jotenkin alitajuisesti, että Nina antaisi minulle luvan, tai jopa käskyn, toimia vastuuttomasti ja aloittaa vihdoin se hurja nuoruus, josta kaikki aina vaahtoavat.

”Ei sovi suunnitelmiin vai?” Nina naurahtaa melkein arvaten ajatukseni.

”Ei kun siis, joo, vedän pyjaman päälle, joo”, vastaan vähän huonosti artikuloiden.

”Sä olet humalassa, Catherine, anna olla, soita mulle huomenna uudestaan ja kerro mitä tapahtui, okei?”

”Joo, okei”, mumisen. ”Mutta kun meillä on vaan yksi huone”, muistan sitten unohtaneeni tärkeän yksityiskohdan tarinastani.

”Miten teillä voi olla vain yksi huone?” Nina kysyy jo vähän hermostuneesti.

”Ja yksi sänky”, lisään hiljaa ja melkein noloissani.

”No huh huh”, Nina sanoo jotenkin väsyneesti eikä selvästi keksi mitään järkevää ratkaisua pattitilanteeseeni.

”Niin että mitä mun pitää nyt tehdä, Nina?” kysyn vaativasti kuin pieni lapsi.

”Mä ehdotan, että toimit niin kuin mä sanoin: menet huoneeseen, peset hampaat, vedät pyjaman päälle jii än ee, mutta sä olet iso tyttö ja osaat varmasti itsekin päättää, mitä haluat.”

Mitä? Ninasta ei ole tällä kertaa mitään apua. Tämä on täyttä ajan hukkaa. Naurettavaa.

”Okei, kiitti, ihan mahtava neuvo, Nina, kiitos. Mä soitan sulle huomenna ja kerron, mitä seksitauteja sain ja kuinka monta kertaa mua puukotettiin.”

”Lopeta nyt, Catherine! Jos se tyyppi vaikuttaa sun mielestä raiskaajalta ja psykopattitappajalta, niin lähdet vaan takaisin sinne lentokentälle turvaan johonkin telttasänkyyn nukkumaan”, Nina sanoo melkein nauraen, vaikka tässä tilanteessa ei ole minusta kyllä mitään hauskaa.

”Miltä raiskaajat ja psykopaattitappajat vaikuttaa? Miltä ne näyttää?” ajattelen ääneen. 

”Pelottavilta”, Nina vastaa hymähtäen. ”Ja usein myös saksalaisilta”, hän lisää sitten räkäisesti nauraen.

”Heh heh. Very funny. Mutta Frank on oikeesti todella mukava, ja sillä on ihan mahtava rusketus. Ja se tykkää Alsacen viineistä”, sanon jotenkin liian vakavasti.

”Ai no sittenhän Frank on varmasti täysin harmiton”, Nina sanoo ja nauraa entistäkin enemmän. ”Catherine-kulta, pidä hauskaa, mutta muista olla varovainen. Älä tee mitään, mitä minä en tekisi.”

”Joo joo  Mä soitan sulle huomenna täydellisen tilannekatsauksen kanssa”, huokaan puhelimeen.

”Gute nacht!”, Nina nauraa vielä lopuksi puhelimeen.

Heh heh. Miksei Nina voi tukea minua tässä uuden murrosikäni kakkosvaiheessa lainkaan? Minähän olen kuunnellut tarinoita hänen mitä uskomattomimmista seikkailuistaan vaikka kuinka monta kertaa. Ja antanut joka kerta myös todella oivaltavia neuvoja. Äh, antaa olla.

Läpsäytän puhelimen kiinni ja katson ympärilleni. Hotellin käytävä on autio ja haisee vähän homeelta. Punainen kokolattiamatto näyttää hämärässä melkein mustalta, ja kuparinväriset ovenkahvat hehkuvat pimeässä. Jos hotelli kerran on täynnä, voin tietenkin aina syöksyä takomaan muiden huoneiden asukkaita hereille, jos psykopaatti-Frank päättääkin yhtäkkiä hyökätä kimppuuni linkkuveitsi kädessään. Tuijotan hetken paljaita varpaitani matolla ja päätän sitten ottaa riskin ja kääntyä takaisin. Pehmeä sänky ja kunnon yöunet tuntuvat juuri nyt aivan vastustamattoman houkuttelevilta. 

Huoneen 302 ovi on raollaan, ja työnnän sen varovasti auki. Huone on pienempi kuin muistinkaan, siinä on juuri ja juuri tilaa kääntyä, ja matkalaukkuni vie tyhjästä lattiatilasta yli kolmanneksen. Pulmallinen parisänky seisoo järkähtämättömänä huoneen keskellä, se on pedattu siististi, lakanat on taiteltu tiukasti patjan alle ja päädyssä on pehmeä lisäpeite. Sänky on ranskalaisittainkin aika kapea. Kuka näitä huoneita oikein suunnittelee? Raivostuttavaa. Pitäisiköhän minun vaatia pokkana Frankia nukkumaan lattialla? Tai käytävällä? Kylpyhuoneesta kuuluu veden kohinaa. Frank on ilmeisesti päättänyt ottaa virkistävän suihkun ennen yöunia. Ihan hyvä idea sinänsä. Heittäydyn sängylle ja nostan mustat varpaani seinää vasten. Painan silmät kiinni ihan hetkeksi vain 

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla