Tuhkapilven jumittamat Catherine ja Frank löytävät jälleen toisensa Pariisin lentokentällä. He päättävät lähteä kaaosmaiselta kentältä kaupungin keskustaan nauttimaan illallista.

Frank, 

18. kesäkuuta 

klo 18.30

Tunnen itseni vanhaksi höppänäksi ja minua nolottaa oikein kunnolla. Miten saatoin epäillä tätä avutonta, sievää nuorta ranskalaistyttöä ensin pikkuvarkaaksi ja vainoharhaisuuden saadessa yliotteen jopa kansainväliseksi, huippuvaaralliseksi teollisuusvakoojaksi? Päässäni on ilmeisesti alkanut hitusen viirata ja minusta on tulossa vähän säälittävä setä. Eikä se oikeastaan ole yllättävää, sillä viimeiset kuukaudet ja vuodet ovat menneet jatkuvassa puolisalaisten suunnitelmien ja riskaabelien sijoitusten jännittävässä huumassa. Ei ole ollut hetkeäkään rauhaa millään rintamalla. Psyykkinen energia joka työkuvioista jäi yli, meni ensin avioeroon, sitten omaisuuden jakoon ja nyt se uppoaa eronneen murrosikäisen isän syyllisyyden kanssa pärjäämiseen.

Tällä hetkellä uupunut ja hikinen Catherine jotenkin muistuttaa aika paljon tytärtäni: Hänellä on tukka herttaisen sekaisin, meikki on maalauksellisesti levinnyt ja hänen suutaan kuivaa niin, ettei hän pysty edes puhumaan kaunista äidinkieltään sujuvasti. 

Hetken päästä hän tulee vessasta kasvot märkänä. Hän oli ollut etsimässä meille ruokaa ja jäänyt vahingossa jonkun pikkukoiran kanssa muutamaksi tunniksi lukkojen taakse loukkuun jonnekin kahvilan kuumaan varastotilaan ilman pisaraakaan juotavaa. Jos koiranomistaja ei olisi päättäväisesti etsinyt lemmikkiään, Catherine olisi edelleen siellä komerossa, ties missä kunnossa.

Täytyy myöntää että tänään on ollut kohtalaisen tapahtumarikas päivä ja adrenaliinia on kyllä erittynyt. Mutta kaiken tämän hulluuden kesken uskomattominta on se, että tuo nuori ranskatar kaiken kokemansa jälkeen vielä oikeasti muisti tuoda minulle sämpylän!

NYT VASTA HUOMAAN, että olen ollut jo lähellä pyörtymispistettä. Kalorit tulevat todelliseen tarpeeseen ja aivan viime sekunnilla. Hotkin täysin välittämättä siitä, miltä näytän. Sämpylä on nahistunut ja kuiva, se maistuu pahviselta, vaikka onkin ranskalaisesta uunista peräisin. Silti se ilman muuta lukeutuu ehdottomasti elämäni parhaisiin kinkkujuustosämpylöihin ja minulla menee alle puoli minuuttia sen täydelliseen hävittämiseen.

Kiitän Catherinea monta kertaa. Eihän tyttö onneksi tiedä, mitä kaikkea hänestä ehdin ajatella sillä aikaa kun hän istui läähättävän terrierin kanssa pimeässä komerossa, mutta silti minulla on huono omatunto. Haluan hyvittää kaiken ja olla kerrankin mukava mies, mutta ennen kuin voin puhua Catherinen kanssa, pikkukoiran omistaja sekaantuu asiaan. Rikas ranskalaisrouva luulee ilmeisesti, että Catherine on pelastanut hänen pienen pörröisen sydänkäpysensä hengen, ja hän vaatii saada näyttää kiitollisuutensa ostamalla Catherinelle lisää kuplivaa juotavaa.

Ihmettelen, miten minulle lankeaa kunnia osallistua koiranpelastajattaren kiitossamppanjaseremoniaan, mutta ymmärrän terrierirouvan ja Catherinen keskustelusta sen verran, että Catherine kertoo minun olevan hänen isänsä. Ymmärrän senkin, kun rouva vastaa toteamalla, ettei yhdennäköisyyttämme voisi mitenkään olla huomaamatta. On kai pakko olla leikissä mukana, joten kättelen rouvaa oikein kohteliaasti.

Sellaisia ovat, nuo ranskalaiset. Ilmeisesti hiukan yksinkertaisia. Miksi ranskattarella olisi isä, joka ei osaa ranskaa? Ja jos isä on kerran saksalainen, miksi tytär ei puhuisi saksaa? Miksi isä ja tytär keskustelisivat keskenään englanniksi kahdella eri korostuksella?

No, voisihan tarina oli niinkin yksinkertainen mutkikas, että Catherine lähti lapsena äitinsä kanssa Ranskaan asumaan – tai jotain. Ehkä kalliisti kimalteleva terrierirouva on ottanut tuon mahdollisuuden huomioon. Tai sitten hän ei usko sanaakaan eikä välitäkään. Sellaisia ovat, nuo ranskalaiset. Täysin hävytöntä porukkaa. Onhan niiden presidenteilläkin aina rakastajattaria, ja kansa on vain ylpeä siitä, kuinka miehekäs valtiopäämies heillä onkaan. 

Toisaalta, kun samppanja saapuu ja ensimmäinen kulaus solisee kurkusta alas, tulen heti paremmalle tuulelle. Onhan tässä piru vie tyyliä. Koko lentokenttä on yksi helvetillinen kaaos, missään ei ole paikkaa istua edes lattialle, ilmastointijärjestelmä joko ei toimi kunnolla tai sitten sen kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä kierrättämään näin monen ihmiskropan hikeä, hajuja ja hengityksiä. En ole syönyt aikoihin mitään muuta paitsi puolikuollutta sämpylää, mutta tässä istun kahden ranskalaisnaisen kanssa siemailemassa Taittingeria. Tämä taitaa olla se kuuluisa savoir-vivre, makean elämisen taito.

EIKÄ AIKAAKAAN ja pullo on tyhjä. Ja ennen kuin kukaan ehtii tilata lisää, Catherinen kännykkä soi.

Heti ensimmäisistä lauseista huomaa, että hän taitaa puhua poikaystävänsä kanssa, sen Philippen kanssa, joka odottaa häntä jossain Turkin turistirannalla rinnalleen lomailemaan ja kutemaan. Catherine selittää käsiensä avulla, hän toistaa usein samoja sanoja ja lauseita, välillä hän kuuntelee pitkään, yrittää saada suunvuoroa, luovuttaa, yrittää uudestaan, välillä hän huutaa kuiskaten pieneen puhelimeensa. En ymmärrä sanaakaan, mutta selvää on, että Catherinella on isohko ongelmatilanne Philippen kanssa. Muutaman minuutin kuluttua Catherine sulkee puhelimen ja katsoo poispäin, koska hänen silmäkulmiinsa on kertynyt vettä. Hän huokaisee.

”Ryppyjä rakkaudessa?” kysyn ja yritän näyttää mahdollisimman viatonta ilmettä. Saan Catherinelta vastaukseksi vain viiltävän katseen. Ilmeisesti äskeisen kansainvälisen puhelun kiihtynyt äänensävy ja pituus johtuikin minusta. Ei olisi pitänyt vastata vieraan ihmisen puhelimeen. Voin kuvitella, mitä herra poikaystävä sanoo kun hänelle selitetään että ”joo, olin jumissa ruokakomerossa lentokentällä koiran kanssa ja ventovieras mies, joka sattui istumaan tavaroideni vieressä vastasi puhelimeeni ” Itsekään en tuota uskoisi, en todellakaan, eikä minulle noin hurjia tarinoita kukaan ole vielä kehdannut syöttääkään.

On se ihminen typerä otus. Mustasukkaiselle kumppanille voi kertoa ihan mitä tahansa, hänelle voi olla täydellisen rehellinen tai hänelle voi syöttää jotain pajunköyttä, ei sillä ole mitään merkitystä, sillä mustasukkainen ihminen kuulee aina vain sen minkä luulee jo tietävänsä ja osaa aina tulkita kaikki yksityiskohdat maksimaalisen huonoon suuntaan.

Nyt minulla on todella syyllinen olo. Että olinkin tyhmä ja pikkumainen. Haluan todella hyvittää tämän jotenkin, mutta miten? Annas kun mietin, mitä vanhan koulukunnan herrasmies tekisi tällaisessa tilanteissa? Mitä herrasmiesten käsikirja antaa ohjenuoraksi sellaiselle miehelle, joka on jumiutunut tulivuoren takia Pariisiin, penkonut vahingossa naisen matkalaukkua ja saanut sen Turkissa lomailevan poikaystävän harrastamaan puhelinperheväkivaltaa?

”Tuota  Catherine?”

”Niin?”

”Ajattelin tässä  Sinä pelastit minut nälkäkuolemasta, nyt olisi minun vuoroni.”

”Mitä tarkoitat?”

”No kun ei ainakaan tänä iltana enää päästä lähtemään lentokoneella täältä mihinkään, eikä tänne pakolaisleirihelvettiin jaksaisi enää hetkeäkään jäädä ”

”Niin?”

”Voisimme lähteä täältä keskustaan syömään. Syömään kunnolla. Sinä voit toimia matkaoppaana, minä maksan.”

”En ole Pariisista, vaan Toulousesta. Kuten jo tiedät.”

”Tiedän, anteeksi. Mutta tiedän myös, että olet hyvä löytämään meille ruokaa. Kunhan et toimita meidät vahingossa jonnekin lukkojen taakse.”

Charles de Gaullen lentoaseman lasiovet avautuvat ja astumme ulos. Nyt vasta huomaan, miten kamala ilma sisällä oli ollutkaan. Tuntuu suorastaan pelastukselta päästä raittiiseen ilmaan. Pariisin kesäkuinen ilta on mitä miellyttävin, ei vielä paahtavan kuuma kuin heinä- tai elokuussa, vaan noin kaksikymmentäviisi astetta. Raikkaan viileä tuulahdus ympäröi meidät, ja olo paranee samalla sekunnilla.

Huokaisemme molemmat helpotuksesta, ja otan Catherinen matkalaukun kannettavaksi. Minulla on ongelma standardilaukkujen kanssa: olen niin pitkä, että niiden kahvat ovat minulle aina aivan liian lyhyet, joten joutuisin kumartumaan niitä vetäessäni. Siksi kannan laukut aina kädessä. Catherine katsoo sivusta, kuinka kevyesti punainen laukku nousee maasta. Itselläni on vain äärimmäisen pieni lentolaukku, pelkkää käsimatkatavaraa. Yhdet ylimääräiset sukat ja alushousut, yksi ylimääräinen paita, passi ja hammasharja. Minunhan piti vain lentää tänään Pariisin kautta Helsinkiin ja huomenna takaisin. Menestyvänä businessmiehenä ja aika paljon rikkaampana 

Liikenne lentoasemalle ja sieltä poispäin on hiljentynyt täysin. Takseja riittää jonoksi asti, ja niiden kuljettajat seisovat rupattelevana ryppäänä tolpan läheisyydessä tupakoimassa. Kestää hetken selvittää kuka on ensimmäisen Taxi de Parisin kuski.

Meille osuva taksinkuljettaja on ilmiselvästi syntynyt yhdellä jalalla Ranskassa, toisella Pohjois-Afrikassa, ja kiiltävässä tiukassa nahkatakissaan hän ei voisi olla enemmän ammattinsa näköinen. Hänen virneensä ulottuu viiksien päästä toiseen ja hän viskaa suureleisesti Catherinen matkalaukun takakonttiin. Kun istumme hänen plyysillä pehmustetun Peugeotinsa takapenkillä, hän kääntyy minuun päin ja kysyy:

”Où va-t-on?”

”Wie bitte?”

”Where do you want to go?” kuljettaja sanoo tuskissaan. Ranskassa riittää ettei osaa kieltä, niin suhtautuminen muuttuu inhimillisestä ylimieliseksi.

”Downtown. Paris”, vastaan, ja varmuuden vuoksi lisään: ”Paris, France.” Hänhän vihaa minua jo, mitäs tässä nyt enää kaunistelemaan.

Käännyn Catherinen puoleen ja pyydän, että hän tiedustelisi taksikuskilta jossain keskustassa olevaa pientä, hienoa, muttei liian hienoa ravintolaa, jossa kaksi tuhkapilven pysäyttämä matkalaista voisi levätä ja toipua miellyttävässä ambientessä.

Taksi lähtee liikkeelle ja Catherinen ja kuljettajan välillä alkaa kauniisti soiva keskustelu, ei niin kiihkeä kuin Catherinen äskeinen puhelu, vaan rauhallisesti soljuva puromainen käkätys, josta ymmärrän aina silloin sanan restaurant.

Avaan takaoven ikkunan ja nautin ilmavirrasta, joka hyväilee kasvojani. Ei minun pitänyt olla tässä kaupungissa kuin neljäkymmentäviisi minuuttia, kahden lennon välisen ajan. Nyt kun kerran olen täällä ihan oikeasti, tunnen itseni jotenkin velvolliseksi katsomaan Pariisia. Kun kerran luonnonoikku on heittänyt minut tänne, kai minun pitäisi yrittää tunnistaa paikkoja ja muistaa joitain nähtävyyksiä.

Olen käynyt Pariisissa useita kertoja, mutta siitä on jo tosi kauan. Nuorena kävin täällä parikin kertaa interrail-matkalla, mutta sen ajan muistoilla ei tänä päivänä enää mitään tee. Eiffel-torni, Montmartre ja Panthéon ovat varmaankin vielä samassa paikassa, liikenne on varmaan edelleenkin sympaattisen kaoottinen ja kahvilat olivat varmaankin vieläkin täynnä wannabe-runoilijoita, wannabe-näyttelijöitä ja wannabe-taidemaalareita. Wannabe on ikuista, mutta kaikki muu on muuttunut. Kaikki muu on kolmekymmentäviisi vuotta vanhempaa kuin ennen. Niin kuin minäkin olen. Missä olen oikein ollut nämä vuodet?

Nautin siitä, että nuori nainen vierelläni osaa kieltä ja hoitaa koko kommunikaation minunkin puolesta. Kerrankin minua hoidetaan eikä minun tarvitse suunnitella, ajatella ja junailla yhtään mitään. Laitan silmät kiinni ja työnnän pääni ulos ikkunasta. Haluan vain tuntea tuulen kasvoillani.

München on kaukana. Ex-vaimoni, tyttäreni ja Baumgartner ovat kaukana. Suomi on kaukana, tosi kaukana. Ja minun tekisi mieli sanoa että tunnen itseni yhtäkkiä taas nuoreksi, mutta se ei pitäisi paikkaansa, se ei osuisi, se ei olisi totta. En tunne itseäni nuoreksi enkä herranjestas haluaisi olla päivääkään nuorempi kuin olen. Eilenhän olin vielä päivän verran tyhmempi kuin mitä tänään olen. Mutta notkeaksi ja kevyeksi tunnen itseni. Ja se tuntuu hyvältä.

Minun pitäisi tällä hetkellä olla Suomessa jossain espoolaisessa hotellissa valmistautumassa huomista asiakastapaamista varten. Ja jos en ole siellä tapaamisessa huomenna aamulla, firmani tarjousta ei voida hyväksyä ja tietyt epäsäännöllisyydet – lue voitelurahat – pääsevät julkisuuteen. Hyvin ikävään julkisuuteen. Ainoa, joka voisi auttaa minua tässä tilanteessa, on pomoni Hans Baumgartner, mutta hän on lähtenyt yllättäen pienelle lomamatkalle eikä häneen saa juuri nyt yhteyttä.

Koko asetelma vaikuttaa epätodelliselta, eihän tällaista oikeasti tapahdu, eihän. Oikeassa todellisuudessa istun pariisilaistaksin takapenkillä kauniin nuoren ranskattaren kanssa ja olen matkalla syömään, en tosin vielä tiedä minne. Ja kaikki tämä sen takia että joku Eddan sankarirunosta eloon herännyt tulivuori tuhansien kilometrien päässä on suvainnut räjähtää ja syöksee tuhkaa taivaaseen.

En voi tehdä yhtään mitään. Olen joutunut luonnonkatastrofin jalkojen alle ja tällaisessa tilanteessa ihmisen on mukauduttava. Luontoäidin kanssa ei kannata haastaa riitaa. Vai onko tämä edes virallinen luonnonkatastrofi? Tähän mennessä ei tulivuorenpurkauksessa ole kuollut vielä suoranaisesti kukaan. Ainoastaan muutama tuhat lentomatkaa on jouduttu peruuttamaan, mikä voisi tarkemmin mietittynä jopa pelastaa ihmishenkiä. Jos yksikin niistä lentokoneista, joka nyt ei pääse nousemaan, olisi syöksynyt maahan, olisi kuollut paljon ihmisiä. Ehkä se olisi jopa ollut minun Helsingin-koneeni? En tule koskaan tietämään 

En voi tilanteelle mitään, vaan minun pitää odottaa ja mennä virran mukaan. En voi tehdä mitään, ja se tarkoittaa samalla sitä, ettei minun tarvitse tehdä mitään. Ja että saan tehdä ihan mitä haluan. Voin siis yhtä hyvin pitää hauskaa. Olen vapaa koska käteni ovat sidotut.

Tästä täytyy nauttia. Ei elämässä tule eteen kovin monta näin kevyttä hetkeä. Pariisin katujen hajut, äänet ja valot kiitävät ohi, lämpötila on miltei täydellinen ja kohta saadaan hyvää ruokaa  Elämisen sietämätön keveys ei tällä hetkellä tunnu yhtään sietämättömältä.

Mitä ihmettä? Tuolla ulkona jalkakäytävällä kävelee Baumgartner! Onko se oikeasti hän? Voiko se todella olla hän? On se, ei epäilystäkään. Baumgartner on Pariisissa! Mitä täällä tapahtuu, mitä tämä tarkoittaa? Miten hän voi olla täällä? Minuako hän etsii? Niinpä tietysti, Münchenin päämaja on varmaan saanut hänelle ilmoitettua, että olen täällä jumissa ilman jatkolentoa ja nyt hän etsii minut käsiinsä, että voimme kahden kesken tehdä vaihtoehtosuunnitelma. Se sen täytyy olla.

Ja häntäkin olin ehtinyt jo epäillä vilunkipelistä, kun oikeasti hän on etsimässä minua!

”Baumgartner! Hans!!!!” huudan kurkun täydeltä ikkunasta, ja Baumgartner pysähtyy.

”Seis!” huudan taksinkuljettajalle, mutta hän ei ole kuulevinaan, vaan jatkaa eteenpäin.

Baumgartner katsoo minun suuntaani, tunnistaa minut ja tervehtii ystävällisesti kättä heiluen.

”Stop! Arrêtez!” Onneksi muistan jostain tämän sanan, mutta sekään ei tehoa kuljettajaan.

”Catherine! Meidän täytyy pysähtyä!! Tuolla on kollegani, pomoni! Catherine!”

Sekä Catherine että taksinkuljettaja ovat yhtäkkiä apaattisia zombeja, he eivät kuule eivätkä näe mitään. Kuski jatkaa robotin elein autolla ajamista ja Catherinen tyhjä katse on suunnattu jonnekin ikuisuuteen.

”Mitä teitä vaivaa?” kysyn ja ravistelen Catherinea. Hän hievahtaa ja uhkaa kaatua syliini, mutta hän ei katso minua eikä puhu 

Yhtäkkiä maisema vaihtuu. Olen jossain isossa, kolkon näköisessä salissa, jossa on paljon vihaisia ihmisiä minua tuijottamassa. Hetkinen – tämä on oikeussali ja minä olen syytettynä! Syytettynä lahjuksista, veropetoksesta ja inside-kaupasta. Baumgartner on todistajanaitiossa ja vannoo valan, jonka mukaan koko homma oli ollut minun ideani, ettei hän tiennyt asiasta mitään ja että hän oli aina epäillyt, etten minä hanki asiakkaita firmalle aina täysin rehellisin keinoin 

Haluan sanoa jotain, mutta mikrofoni edessäni ei toimi eikä kukaan kuuntele minua eikä reagoi siihen, kun huidon hädissäni käsillä.

”Se oli hänen ideansa!” osoitan Baumgartneria ja yritän vakuutella syyttömyyttäni, mutta suustani tulee vain kuivaa yskää, en pysty puhumaan sanaakaan.

Oikeudenkäynti on todella ripeä, muita todistajia ei edes kuulla. Ilman, että saisin itse sanoa omassa asiassani yhtään mitään, tuomari nousee jo julistamaan tuomioni:

”Täten Teidät tuomitaan kymmeneksi vuodeksi raskaaseen pakkotyöhön Pariisin Charles-de-Gaulle-lentoasemalla. Viekää tuomittu pois!”

Oikeussalin kaapin kokoinen vartija tulee hitaasti, mutta varmasti ja uhkaavasti minua kohti, hänellä on toisessa kädessä pamppu, toisessa raudat valmiina esillä.

”No niin! Sitten mentiin!” hän sanoo hyvin oudolla äänellä. Kuinka hänellä voi olla niin lempeä ääni? Se kuulostaa melkein naisen ääneltä, itse asiassa se on naisen ääni. Se on  Catherinen ääni.

”No niin, sitten mentiin!” sanoo Catherinen ääni uudelleen.

Miten kaksimetrisellä satakiloisella saksalaisella oikeussalin vartijakorstolla voi olla Catherinen ääni?

Ilmeisesti torkahdin takapenkille. Ei sinänsä mikään ihme tällaisen päivän jälkeen.

”Taisit nähdä pahaa unta”, Catherine sanoo. ”Rauhoitu, kaikki on hyvin. Luota Ranskaan, muukalainen. Sinulle ei tapahdu täällä mitään pahaa”, hän lisää ja hymyilee.

En ole vieläkään täydessä ymmärryksessä. Ulkona vilkkuvat useiden pikkuravintoloiden valot, terasseilla istuu ihmisiä nauttimassa kesäillan linnunmaitomaisesta pehmeydestä. Kestää hetken ennen kuin tajuan, missä olen ja miten olen tänne tullut. Minulla ei ole aavistustakaan missä kaupunginosassa olemme, mutta arvokkaista vanhoista rakennuksista päätellen matka on tuonut meidät aika lähelle vanhaa keskustaa.

”Ei millään pahalla, Frank, mutta sinun pitää maksaa kyyti”, sanoo Catherine ja leventää hymynsä. ”Tulit ikään kuin luvanneeksi. Muistatko?”

Nyt vasta olen toipunut painajaisestani ja olen taas mukana leikissä.

”Niinpä tietysti, anteeksi. Ei minulle tapahdu täällä mitään pahaa ” virnistelen ja maksan käteisellä. Catherine tönii minua kyynärpäällä kylkiluihin, kunnes annan kuljettajalle kunnon tipin. Sen seurauksena kuljettaja nousee juhlavin elkein ulos Peugeotista ja avaa Catherinelle kumartuen oven. Minulle hän ei avaa ovea, vaan takakontin, jotta voin ottaa sieltä Catherinen laukun.

Kulissienvaihto voisi tuskin täydellisempi olla: Yhtäkkiä istumme hämärtyvän pariisilaistaivaan alla ruudullisten pöytäliinojen, palavien kynttilöiden ja aperitiivin ääressä tutkimassa ruokalistaa.

Catherine vetäytyy ensin vähäksi aikaa matkalaukkunsa kanssa naistenhuoneeseen, ja kun hän tulee takaisin, hänellä on yllään ohut kesämekko ja jaloissa korkokengät. 

”Nyt syödään kunnolla. Alku-, pää- ja jälkiruoka”, sanon ja yritän olla katsomatta häntä liian pitkään yhtäjaksoisesti. Mutta Catherine ei huomaakaan, miten onnistuneesti kesämekko vaikuttaa minuun, vaan on jo syventynyt menuun.

Tilaamme hyväntuulisen pyöreältä tarjoilijatädiltä alkuruoaksi escargots à la bourguignonne, etanoita yrtti- ja valkosipulikastikkeessa.

”Mitä juotavaa saisi olla?” tiedustelen.

”Älä nyt pidä minua hemmoteltuna kakarana, mutta ei ainakaan enää samppanjaa, kiitos. Minusta se on yliarvostettua litkua.”

Pyydän kompromissina pullollisen elsassilaista valkoviiniä. Se on kasvanut ja kypsynyt niillä kukkuloilla, jotka historian saatossa aina välillä kuuluivat Saksalle, aina välillä Ranskalle ja joiden juuret kasteltiin ahkerasti ihmisverellä. Kerron vanhasta, 1860-luvulla syntyneestä ja 85-vuotiaana kuolleesta mummosta, joka eli koko ikänsä samassa pienessä Elsassin kyläpahasessa, ei koskaan lähtenyt sieltä minnekään, mutta ehti elämänsä aikana olla kolme kertaa Ranskan ja kaksi kertaa Saksan kansalainen. Alleviivaan, että ero ranskalaisuuden ja saksalaisuuden välillä on valkoviiniin piirretty viiva ja että se seikka, että Elsass on tällä hetkellä Ranskan puolella, saattaa olla sekin tilapäinen ratkaisu.

Catherine hihittää kohteliaasti.

”Kiitos tietoiskusta. Antakaa Elsassin nyt olla meidän puolellamme, tehän saitte koko Itä-Saksan takaisin. Saisinko minäkin nyt antaa saksalaisherralle hieman paikallista kulttuuriopetusta?”

”Neiti on hyvä!”

Catherine osoittaa sormella hänen edessään lautasella tiriseviä etanoita:

”Meillä täällä Ranskassa oli joskus sellainen runoilija kuin Jacques Prévert. Oletko kuullut hänestä?”

”Täytyy myöntää etten ole. Ellei se sitten ole sama kaveri, joka kärähti dopingista ja sai potkut Tour-de-Francesta.”

”Ei, se ei ole sama kaveri”, Catherine jatkaa leikisti ärtyneenä ja työntää samalla etanan kokonaisena suuhunsa. ”Joka tapauksessa hän on kirjoittanut runon nimeltä chanson des escargots qui vont à l'énterrement.”

”Onpa pitkä nimi.”

”Niin on. Se tarkoittaa 'laulu etanoista jotka ovat matkalla hautajaisiin'.”

”Vielä pidempi englanniksi ”

”Se kertoo kahdesta etanasta, jotka lähtevät syksyllä kuolleen lehden hautajaisiin. Mutta he ovat niin hitaita ja matka on niin pitkä, että he ovat perillä vasta keväällä, kun kaikkialla on jo uudet lehdet. Niinpä he unohtavat matkansa surullisen syyn kokonaan, syövät ja juovat hyvin ja hoipertelevat hilpeinä takaisin kotiin.”

Yritän kuvitella miltä hilpeänä hoiperteleva etana näyttää mutten onnistu siinä.

”Kaunis pikku tarina. Ja miksi kerrot sen minulle?”

Catherine nauraa.

”Etkö tajua? Me olemme nuo etanat. Matkalla jonnekin, auttamattomasti myöhässä, ja mitä teemme?”

”Syömme ja juomme ja unohdamme surut, ymmärrän. Mutta mitä me sen jälkeen tehdään? Mennäänkö mekin hilpeinä takaisin kotiin?”

Ennen kuin Catherine pysty vastaamaan, mustaihoinen hanurinsoittaja tunkeutuu terassille ja alkaa terrorisoida ravintolan asiakkaita soittamalla kappaleen La vie en rose. Hänen tottunut pelisilmänsä tunnistaa meidät heti illan tuoreimmaksi potentiaaliseksi pariskunnaksi ja hän asemoituu pöytämme viereen ja lataa soittoonsa entistäkin enemmän sydänihraa. Annan hänelle kahden euron kolikon, ja hän suostuu lähtemään eteenpäin metelöivien palkeittensa kanssa.

Syömme niin kuin täällä pitääkin, hyvin hitaasti, ja minut valtaa aivan omituinen tunne: Tällaistahan se on olla lomalla! Näinhän se tehdään, nautitaan hyvästä ruoasta hyvässä seurassa eikä mietitä turhan ikäviä asioita. Hassua, että se on niin vaikeaa, niin harvinaista, niin kiven takana.

Catherine on nuori ja hänellä on vilkas aineenvaihdunta. Hän ei näköjään filosofoi, vaan syö oikein hyvällä ruokahalulla bouillabaisse-keittonsa, ja ainakin puolikas patonkikin häviää hänen suuhunsa.

Tilaan toisen pullon Gewürztramineria ja syön omaa pääruokaani, joka on Coq-au-vin. Ei millään pahalla, mutta se on noin tuhat kerta parempaa kuin Charles de Gaullen kuivatettu kinkkujuustosämpylä kokolattiamattoilmapiirissä nautittuna.

Uusi pullo saapuu, pyöreä tarjoilija katsoo hetken Catherinea ja iskee sitten minulle silmää. Voi että nuo ranskalaiset 

”Oliko sinulla muuten kivaa siellä komerossa sen terrierin kanssa? Oletko koiraihmisiä?” kysyn ja kaadan lisää viiniä.

”Luulin kyllä olevani”, Catherine vastaa ja kilistämme laseja. ”Mutta en ole enää ollenkaan niin varma siitä. Koirat, nekin ovat pelkkiä pikku opportunisteja. Ensin oltiin maailman parhaat kamut siellä pimeässä lukkojen takana ja kättäni nuoltiin melkein puhki, mutta heti kun rouva rikas omistajatar ilmestyi paikalle, koira ei enää vilkaissutkaan minuun päin.”

”Sellaista se on. Koirienkin kanssa.”

”Ollaanpas sitä kyyninen.”

”Kippis! Tiedätkö mikä on ero koiran ja kissan välillä?”

”Kai minä ne ihan silmämääräisesti erotan jos sikseen tulee.”

”Tarkoitan sisäistä eroa, persoonallisuuseroa.”

”Kissat on petoja, koirat raadonsyöjiä?”

”Ei, vaan juttu menee näin, että ”

Juuri kun alan selittää, itäeurooppalaisen näköinen viulusolisti änkeää terassille ja alkaa soittaa lemmenkipeitä viisuja. En usko silmiäni enkä korviani kun hänkin tulee aivan meidän pöytämme viereen ja alkaa sahata – ja vain ja ainoastaan meille vasta-rakastuneille – mitäpäs muuta kuin La vie en roseeta!

Onko täällä meneillä jokin salaliitto meitä vastaan? Eikö kukaan täällä valvo katusoittajien repertuaaria? Vai onko tämä biisi kenties Ranskan matkailun edistämiskeskuksen määräämä pakollinen ohjelmanumero kuten poskisuudelmat ja baskerit? Jonkun pitäisi kertoa heille, että pariskunnat haluavat ravintoloissa istua rauhassa, syödä, juoda ja ennen kaikkea jutella keskenään!

Annan virtuoosille kaksi kahden euron kolikkoa, ja hän lopettaa soittonsa ja häipyy samalla sekunnin murto-osalla. Osaavat kyllä asiansa, nämä pariisilaismuusikot.

”Mihin jäätiin?” joudun kysymään Catherinelta.

”Eroon kissan ja koiran välillä”, hän auttaa.

”Ai niin. Koira huomaa, että hei – ihminen silittää ja ruokkii minua, ihmisen täytyy olla jumala ”

”Entäs kissa?”

”Kissa huomaa, että hei – ihminen silittää ja ruokkii minua, minä olen varmaan jumala!”

Catherine nauraa pitkään vanhalle vitsilleni. Täällä ulkoilmassa hänen naurunsa kuulostaa paljon vapautuneemmalta, paljon aidommalta kuin lentoaseman sisätiloissa. Ja nauraako hän muuten ranskaksi? Nauraako ihminen jollain kielellä? Ei kai. Mutta pystyisikö jonkun naurusta sanomaan, mitä kieltä hän puhuu?

Kolmas pullo elsassilaista menee mukavasti jälkiruoan, crème brûléen, kahvin ja liköörin kanssa, ja olo sen kun kevenee. Istumme ravintolassa. On kesä. Emme juurikaan tunne toisiamme. Puhumme vierasta kieltä keskenämme, kahdella eri korostuksella, josta toinen on toista hirveämpi. Ah, tämä on sitä Eurooppaa 

”Hyvän ravintolan se sinun taksikuskisi osasi neuvoa”, totean tyytyväisenä ja täytän lasit uudestaan. ”Tuota  kerroithan taas minun olevan isäsi?”

”En tällä kertaa”, Catherine vastaa ja ottaa kulauksen. ”Ajattelin sitä kyllä ensin, mutten voi enää käyttää sitä valhetta, se on liian ällö.”

”Kiitti vaan. Miksi se nyt on yhtäkkiä ällöttävä? Kelpasinhan sinulle ennenkin isäksi!”

”Niin ennen, mutta mieti nyt itse: Sinähän avasit ja pengoit  matkalaukkuni miesten vessassa, senkin vanha pervo. En todellakaan voi enää ajatella sinua isänä. Kokeilit varmaan rintsikoitanikin ”

Jaha. Taitaa nuorella ranskattarellakin olla aika kevyt olo 

”Olet oikeassa, tätä ulottuvuutta en ajatellut”, vastaan ja päätän kokeilla, miten paljon Catherine on valmis tulemaan mukaan tähän uuteen leikkiin:

”Kiinni jäin”, sanon syyllisellä äänensävyllä. ”Kokeilin niitä oikeasti, mutta ne olivat liian pienet. Minulla on C-kuppi.”

Catherine tuijottaa minua suu auki. Hän ei osaa päättää suuttuuko vai nauraako.

Rinnoistaan kaikki naiset ovat hysteerisen neuroottisia. Joko ne on liian isot, liian pienet, liian pyöreät tai liian eri paria, mutta jotain vikaa on aina. Jos sanoo mitä tahansa naisen rinnoista, se saa hänet epävarmaksi, vaikka se olisikin rehellisen positiivinen kommentti. Itse asiassa juuri heittämällä naiselle kohteliaisuuksia hänen ulkonäöstään, hänen epävarmuutensa saa kasvamaan mukavasti. Näin komplimentti toimii.

Catherine on vielä kasaamassa itseään ja etsimässä sopivan terävää vastausta, kun pakistanilainen tai intialainen ruusujenmyyjä ilmestyy terassille ja alkaa tyrkyttää punaisia rakkauden kukkia kaikille pariskunnille.

”Une rose pour la dame?” hän kysyy minultakin ja tarkastelee Catherinen ulkomuodot kokeneen kamelikauppiaan silmäyksellä.

”Sorry, I don't speak French.” Tämä alkaa olla tosi inhottavaa, katusoittajien ja kaupustelijoiden ei pitäisi päästä ravintoloiden sisälle.

”You take a rose for your lady?” myyjä sanoo ja hymyilee Catherinelle niin leveästi, että kokonainen kultahammasrivi paljastuu.

Nyt perkele riittää. Joskus miehen on oltava mies, riippumatta monikulttuurisuudesta. Nousen hyvin hitaasti seisomaan. Olen ruusujenmyyjää ainakin puolitoista päätä pidempi, hän pelästyy ja jähmettyy paikoilleen. Muut ravintolavieraat huomaavat heti, että jotain on tekeillä. Keskustelut ympärillämme tyrehtyvät, ja myös Catherine odottaa kauhuissaan mitä tuleman pitää.

”Sir!” sanon oikein kuuluvalla äänellä englanniksi ja katson kukkakauppiasta tiukasti silmiin. ”Kuinka julkeatte ehdottaa sellaista? Eikö Teillä ole lainkaan tapoja? Meillä täällä Länsi-Euroopassa ihmiskauppa ei ole ainoastaan moraalisesti arveluttavaa toimintaa, vaan peräti laitonta! En ikimaailmassa vaihtaisi tätä ihanaa, kaunista, nuorta naista mihinkään ruusuun! En vaihtaisi hänet edes autoon! Vastahan minä hänet löysin! Sir, jos eläisimme sivistyneessä maailmassa, vaatisin Teiltä kunnianpalautuksen ja haastaisin Teidät kaksintaisteluun! Menkää tiehenne!”

Käännyn pois ja istun alas, ja täysin hämmentynyt ruusujenmyyjä lähtee kukkakimppunsa kanssa juoksujalkaa ravintolan terassilta ja sulautuu ohikulkijoiden suureen, kasvottomaan virtaan. Muut ravintolavieraat nauravat ja taputtavat minulle, ja otan aplodit kiitollisena vastaan. Näin tällaisia tapauksia hoidetaan, ja kas kun ranskalaisetkin yhtäkkiä ymmärsivät englantia tuosta noin vain.

Kello on jo yli yhdentoista, kun pyöreä tarjoilijatar tuo minulle laskun. Annan hänelle ruhtinaalliset juomarahat, tämä ateria ravitsi sekä ruumiin että hengen, kiitos. Mutta mitä seuraavaksi? Muistan, että minulla on aika iso ongelma. Ja niin on Catherinellakin.

”Aika palata ikävien realiteettien pariin”, aloitan varovasti. ”Missä vietämme yön? Haluatko mennä takaisin lentoasemalle? Vai nukutaanko jossain sillan alla? Sehän on kuulemma tapana täälläpäin.”

Catherine ei kuuntele minua lainkaan, vaan tuijottaa kuin transsissa, kuin jostain kaukaiselta kiertoradalta harmaita ohimoitani.

”Minulla on huone”, hän sanoo yhtäkkiä.

”Mitä?” Nyt on minun vuoroni tuijottaa häntä suu auki.

”Minulla on meille huone täksi yöksi”, hän toistaa. ”Taksikuskin serkku pyörittää pientä majataloa. Se ei ole netissä eikä Facebookissa eikä missään muualla virtuaalitodellisuudessa. Sain äsken taksinkuljettajalta tekstiviestin. Sinne on vain muutaman minuutin kävelymatka ja siellä on vielä tilaa – yksi huone.”

Kun lähdemme täydellisen illallisen jälkeen ravintolasta, on sysimusta yö, ja vaikka kaikki Seinen sillat on valaistu, tähdet näkyvät kirkkaasti. Tällä hetkellä on täysin mahdotonta uskoa, että olen täällä sen takia, että kaukaisessa Islannissa tulivuori nimeltä Eyjafjallajokull purkautui.

”Katso nyt kaikkea tätä tuhkaa!” sanon ja osoitan tähtitaivasta.

”Tuhkaa tuulessa”, nauraa Catherine, ottaa korkokengät pois ja kantaa ne kädessä. Toisella kädellä hän ottaa olkapäästäni kiinni. Näin on kuulemma paljon helpompi kävellä. Sitä paitsi se näyttää niin pariisilaiselta 

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.