Tuhkapilven jumittamat Catherine ja Frank löytävät jälleen toisensa Pariisin lentokentällä. He päättävät lähteä kaaosmaiselta kentältä kaupungin keskustaan nauttimaan illallista.

Frank, 

18. kesäkuuta 

klo 18.30

Tunnen itseni vanhaksi höppänäksi ja minua nolottaa oikein kunnolla. Miten saatoin epäillä tätä avutonta, sievää nuorta ranskalaistyttöä ensin pikkuvarkaaksi ja vainoharhaisuuden saadessa yliotteen jopa kansainväliseksi, huippuvaaralliseksi teollisuusvakoojaksi? Päässäni on ilmeisesti alkanut hitusen viirata ja minusta on tulossa vähän säälittävä setä. Eikä se oikeastaan ole yllättävää, sillä viimeiset kuukaudet ja vuodet ovat menneet jatkuvassa puolisalaisten suunnitelmien ja riskaabelien sijoitusten jännittävässä huumassa. Ei ole ollut hetkeäkään rauhaa millään rintamalla. Psyykkinen energia joka työkuvioista jäi yli, meni ensin avioeroon, sitten omaisuuden jakoon ja nyt se uppoaa eronneen murrosikäisen isän syyllisyyden kanssa pärjäämiseen.

Tällä hetkellä uupunut ja hikinen Catherine jotenkin muistuttaa aika paljon tytärtäni: Hänellä on tukka herttaisen sekaisin, meikki on maalauksellisesti levinnyt ja hänen suutaan kuivaa niin, ettei hän pysty edes puhumaan kaunista äidinkieltään sujuvasti. 

Hetken päästä hän tulee vessasta kasvot märkänä. Hän oli ollut etsimässä meille ruokaa ja jäänyt vahingossa jonkun pikkukoiran kanssa muutamaksi tunniksi lukkojen taakse loukkuun jonnekin kahvilan kuumaan varastotilaan ilman pisaraakaan juotavaa. Jos koiranomistaja ei olisi päättäväisesti etsinyt lemmikkiään, Catherine olisi edelleen siellä komerossa, ties missä kunnossa.

Täytyy myöntää että tänään on ollut kohtalaisen tapahtumarikas päivä ja adrenaliinia on kyllä erittynyt. Mutta kaiken tämän hulluuden kesken uskomattominta on se, että tuo nuori ranskatar kaiken kokemansa jälkeen vielä oikeasti muisti tuoda minulle sämpylän!

NYT VASTA HUOMAAN, että olen ollut jo lähellä pyörtymispistettä. Kalorit tulevat todelliseen tarpeeseen ja aivan viime sekunnilla. Hotkin täysin välittämättä siitä, miltä näytän. Sämpylä on nahistunut ja kuiva, se maistuu pahviselta, vaikka onkin ranskalaisesta uunista peräisin. Silti se ilman muuta lukeutuu ehdottomasti elämäni parhaisiin kinkkujuustosämpylöihin ja minulla menee alle puoli minuuttia sen täydelliseen hävittämiseen.

Kiitän Catherinea monta kertaa. Eihän tyttö onneksi tiedä, mitä kaikkea hänestä ehdin ajatella sillä aikaa kun hän istui läähättävän terrierin kanssa pimeässä komerossa, mutta silti minulla on huono omatunto. Haluan hyvittää kaiken ja olla kerrankin mukava mies, mutta ennen kuin voin puhua Catherinen kanssa, pikkukoiran omistaja sekaantuu asiaan. Rikas ranskalaisrouva luulee ilmeisesti, että Catherine on pelastanut hänen pienen pörröisen sydänkäpysensä hengen, ja hän vaatii saada näyttää kiitollisuutensa ostamalla Catherinelle lisää kuplivaa juotavaa.

Ihmettelen, miten minulle lankeaa kunnia osallistua koiranpelastajattaren kiitossamppanjaseremoniaan, mutta ymmärrän terrierirouvan ja Catherinen keskustelusta sen verran, että Catherine kertoo minun olevan hänen isänsä. Ymmärrän senkin, kun rouva vastaa toteamalla, ettei yhdennäköisyyttämme voisi mitenkään olla huomaamatta. On kai pakko olla leikissä mukana, joten kättelen rouvaa oikein kohteliaasti.

Sellaisia ovat, nuo ranskalaiset. Ilmeisesti hiukan yksinkertaisia. Miksi ranskattarella olisi isä, joka ei osaa ranskaa? Ja jos isä on kerran saksalainen, miksi tytär ei puhuisi saksaa? Miksi isä ja tytär keskustelisivat keskenään englanniksi kahdella eri korostuksella?

No, voisihan tarina oli niinkin yksinkertainen mutkikas, että Catherine lähti lapsena äitinsä kanssa Ranskaan asumaan – tai jotain. Ehkä kalliisti kimalteleva terrierirouva on ottanut tuon mahdollisuuden huomioon. Tai sitten hän ei usko sanaakaan eikä välitäkään. Sellaisia ovat, nuo ranskalaiset. Täysin hävytöntä porukkaa. Onhan niiden presidenteilläkin aina rakastajattaria, ja kansa on vain ylpeä siitä, kuinka miehekäs valtiopäämies heillä onkaan. 

Toisaalta, kun samppanja saapuu ja ensimmäinen kulaus solisee kurkusta alas, tulen heti paremmalle tuulelle. Onhan tässä piru vie tyyliä. Koko lentokenttä on yksi helvetillinen kaaos, missään ei ole paikkaa istua edes lattialle, ilmastointijärjestelmä joko ei toimi kunnolla tai sitten sen kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä kierrättämään näin monen ihmiskropan hikeä, hajuja ja hengityksiä. En ole syönyt aikoihin mitään muuta paitsi puolikuollutta sämpylää, mutta tässä istun kahden ranskalaisnaisen kanssa siemailemassa Taittingeria. Tämä taitaa olla se kuuluisa savoir-vivre, makean elämisen taito.

EIKÄ AIKAAKAAN ja pullo on tyhjä. Ja ennen kuin kukaan ehtii tilata lisää, Catherinen kännykkä soi.

Heti ensimmäisistä lauseista huomaa, että hän taitaa puhua poikaystävänsä kanssa, sen Philippen kanssa, joka odottaa häntä jossain Turkin turistirannalla rinnalleen lomailemaan ja kutemaan. Catherine selittää käsiensä avulla, hän toistaa usein samoja sanoja ja lauseita, välillä hän kuuntelee pitkään, yrittää saada suunvuoroa, luovuttaa, yrittää uudestaan, välillä hän huutaa kuiskaten pieneen puhelimeensa. En ymmärrä sanaakaan, mutta selvää on, että Catherinella on isohko ongelmatilanne Philippen kanssa. Muutaman minuutin kuluttua Catherine sulkee puhelimen ja katsoo poispäin, koska hänen silmäkulmiinsa on kertynyt vettä. Hän huokaisee.

”Ryppyjä rakkaudessa?” kysyn ja yritän näyttää mahdollisimman viatonta ilmettä. Saan Catherinelta vastaukseksi vain viiltävän katseen. Ilmeisesti äskeisen kansainvälisen puhelun kiihtynyt äänensävy ja pituus johtuikin minusta. Ei olisi pitänyt vastata vieraan ihmisen puhelimeen. Voin kuvitella, mitä herra poikaystävä sanoo kun hänelle selitetään että ”joo, olin jumissa ruokakomerossa lentokentällä koiran kanssa ja ventovieras mies, joka sattui istumaan tavaroideni vieressä vastasi puhelimeeni ” Itsekään en tuota uskoisi, en todellakaan, eikä minulle noin hurjia tarinoita kukaan ole vielä kehdannut syöttääkään.

On se ihminen typerä otus. Mustasukkaiselle kumppanille voi kertoa ihan mitä tahansa, hänelle voi olla täydellisen rehellinen tai hänelle voi syöttää jotain pajunköyttä, ei sillä ole mitään merkitystä, sillä mustasukkainen ihminen kuulee aina vain sen minkä luulee jo tietävänsä ja osaa aina tulkita kaikki yksityiskohdat maksimaalisen huonoon suuntaan.

Nyt minulla on todella syyllinen olo. Että olinkin tyhmä ja pikkumainen. Haluan todella hyvittää tämän jotenkin, mutta miten? Annas kun mietin, mitä vanhan koulukunnan herrasmies tekisi tällaisessa tilanteissa? Mitä herrasmiesten käsikirja antaa ohjenuoraksi sellaiselle miehelle, joka on jumiutunut tulivuoren takia Pariisiin, penkonut vahingossa naisen matkalaukkua ja saanut sen Turkissa lomailevan poikaystävän harrastamaan puhelinperheväkivaltaa?

”Tuota  Catherine?”

”Niin?”

”Ajattelin tässä  Sinä pelastit minut nälkäkuolemasta, nyt olisi minun vuoroni.”

”Mitä tarkoitat?”

”No kun ei ainakaan tänä iltana enää päästä lähtemään lentokoneella täältä mihinkään, eikä tänne pakolaisleirihelvettiin jaksaisi enää hetkeäkään jäädä ”

”Niin?”

”Voisimme lähteä täältä keskustaan syömään. Syömään kunnolla. Sinä voit toimia matkaoppaana, minä maksan.”

”En ole Pariisista, vaan Toulousesta. Kuten jo tiedät.”

”Tiedän, anteeksi. Mutta tiedän myös, että olet hyvä löytämään meille ruokaa. Kunhan et toimita meidät vahingossa jonnekin lukkojen taakse.”

Charles de Gaullen lentoaseman lasiovet avautuvat ja astumme ulos. Nyt vasta huomaan, miten kamala ilma sisällä oli ollutkaan. Tuntuu suorastaan pelastukselta päästä raittiiseen ilmaan. Pariisin kesäkuinen ilta on mitä miellyttävin, ei vielä paahtavan kuuma kuin heinä- tai elokuussa, vaan noin kaksikymmentäviisi astetta. Raikkaan viileä tuulahdus ympäröi meidät, ja olo paranee samalla sekunnilla.

Huokaisemme molemmat helpotuksesta, ja otan Catherinen matkalaukun kannettavaksi. Minulla on ongelma standardilaukkujen kanssa: olen niin pitkä, että niiden kahvat ovat minulle aina aivan liian lyhyet, joten joutuisin kumartumaan niitä vetäessäni. Siksi kannan laukut aina kädessä. Catherine katsoo sivusta, kuinka kevyesti punainen laukku nousee maasta. Itselläni on vain äärimmäisen pieni lentolaukku, pelkkää käsimatkatavaraa. Yhdet ylimääräiset sukat ja alushousut, yksi ylimääräinen paita, passi ja hammasharja. Minunhan piti vain lentää tänään Pariisin kautta Helsinkiin ja huomenna takaisin. Menestyvänä businessmiehenä ja aika paljon rikkaampana 

Liikenne lentoasemalle ja sieltä poispäin on hiljentynyt täysin. Takseja riittää jonoksi asti, ja niiden kuljettajat seisovat rupattelevana ryppäänä tolpan läheisyydessä tupakoimassa. Kestää hetken selvittää kuka on ensimmäisen Taxi de Parisin kuski.

Meille osuva taksinkuljettaja on ilmiselvästi syntynyt yhdellä jalalla Ranskassa, toisella Pohjois-Afrikassa, ja kiiltävässä tiukassa nahkatakissaan hän ei voisi olla enemmän ammattinsa näköinen. Hänen virneensä ulottuu viiksien päästä toiseen ja hän viskaa suureleisesti Catherinen matkalaukun takakonttiin. Kun istumme hänen plyysillä pehmustetun Peugeotinsa takapenkillä, hän kääntyy minuun päin ja kysyy:

”Où va-t-on?”

”Wie bitte?”

”Where do you want to go?” kuljettaja sanoo tuskissaan. Ranskassa riittää ettei osaa kieltä, niin suhtautuminen muuttuu inhimillisestä ylimieliseksi.

”Downtown. Paris”, vastaan, ja varmuuden vuoksi lisään: ”Paris, France.” Hänhän vihaa minua jo, mitäs tässä nyt enää kaunistelemaan.

Käännyn Catherinen puoleen ja pyydän, että hän tiedustelisi taksikuskilta jossain keskustassa olevaa pientä, hienoa, muttei liian hienoa ravintolaa, jossa kaksi tuhkapilven pysäyttämä matkalaista voisi levätä ja toipua miellyttävässä ambientessä.

Taksi lähtee liikkeelle ja Catherinen ja kuljettajan välillä alkaa kauniisti soiva keskustelu, ei niin kiihkeä kuin Catherinen äskeinen puhelu, vaan rauhallisesti soljuva puromainen käkätys, josta ymmärrän aina silloin sanan restaurant.

Avaan takaoven ikkunan ja nautin ilmavirrasta, joka hyväilee kasvojani. Ei minun pitänyt olla tässä kaupungissa kuin neljäkymmentäviisi minuuttia, kahden lennon välisen ajan. Nyt kun kerran olen täällä ihan oikeasti, tunnen itseni jotenkin velvolliseksi katsomaan Pariisia. Kun kerran luonnonoikku on heittänyt minut tänne, kai minun pitäisi yrittää tunnistaa paikkoja ja muistaa joitain nähtävyyksiä.

Olen käynyt Pariisissa useita kertoja, mutta siitä on jo tosi kauan. Nuorena kävin täällä parikin kertaa interrail-matkalla, mutta sen ajan muistoilla ei tänä päivänä enää mitään tee. Eiffel-torni, Montmartre ja Panthéon ovat varmaankin vielä samassa paikassa, liikenne on varmaan edelleenkin sympaattisen kaoottinen ja kahvilat olivat varmaankin vieläkin täynnä wannabe-runoilijoita, wannabe-näyttelijöitä ja wannabe-taidemaalareita. Wannabe on ikuista, mutta kaikki muu on muuttunut. Kaikki muu on kolmekymmentäviisi vuotta vanhempaa kuin ennen. Niin kuin minäkin olen. Missä olen oikein ollut nämä vuodet?

Nautin siitä, että nuori nainen vierelläni osaa kieltä ja hoitaa koko kommunikaation minunkin puolesta. Kerrankin minua hoidetaan eikä minun tarvitse suunnitella, ajatella ja junailla yhtään mitään. Laitan silmät kiinni ja työnnän pääni ulos ikkunasta. Haluan vain tuntea tuulen kasvoillani.

München on kaukana. Ex-vaimoni, tyttäreni ja Baumgartner ovat kaukana. Suomi on kaukana, tosi kaukana. Ja minun tekisi mieli sanoa että tunnen itseni yhtäkkiä taas nuoreksi, mutta se ei pitäisi paikkaansa, se ei osuisi, se ei olisi totta. En tunne itseäni nuoreksi enkä herranjestas haluaisi olla päivääkään nuorempi kuin olen. Eilenhän olin vielä päivän verran tyhmempi kuin mitä tänään olen. Mutta notkeaksi ja kevyeksi tunnen itseni. Ja se tuntuu hyvältä.

Minun pitäisi tällä hetkellä olla Suomessa jossain espoolaisessa hotellissa valmistautumassa huomista asiakastapaamista varten. Ja jos en ole siellä tapaamisessa huomenna aamulla, firmani tarjousta ei voida hyväksyä ja tietyt epäsäännöllisyydet – lue voitelurahat – pääsevät julkisuuteen. Hyvin ikävään julkisuuteen. Ainoa, joka voisi auttaa minua tässä tilanteessa, on pomoni Hans Baumgartner, mutta hän on lähtenyt yllättäen pienelle lomamatkalle eikä häneen saa juuri nyt yhteyttä.

Koko asetelma vaikuttaa epätodelliselta, eihän tällaista oikeasti tapahdu, eihän. Oikeassa todellisuudessa istun pariisilaistaksin takapenkillä kauniin nuoren ranskattaren kanssa ja olen matkalla syömään, en tosin vielä tiedä minne. Ja kaikki tämä sen takia että joku Eddan sankarirunosta eloon herännyt tulivuori tuhansien kilometrien päässä on suvainnut räjähtää ja syöksee tuhkaa taivaaseen.

En voi tehdä yhtään mitään. Olen joutunut luonnonkatastrofin jalkojen alle ja tällaisessa tilanteessa ihmisen on mukauduttava. Luontoäidin kanssa ei kannata haastaa riitaa. Vai onko tämä edes virallinen luonnonkatastrofi? Tähän mennessä ei tulivuorenpurkauksessa ole kuollut vielä suoranaisesti kukaan. Ainoastaan muutama tuhat lentomatkaa on jouduttu peruuttamaan, mikä voisi tarkemmin mietittynä jopa pelastaa ihmishenkiä. Jos yksikin niistä lentokoneista, joka nyt ei pääse nousemaan, olisi syöksynyt maahan, olisi kuollut paljon ihmisiä. Ehkä se olisi jopa ollut minun Helsingin-koneeni? En tule koskaan tietämään 

En voi tilanteelle mitään, vaan minun pitää odottaa ja mennä virran mukaan. En voi tehdä mitään, ja se tarkoittaa samalla sitä, ettei minun tarvitse tehdä mitään. Ja että saan tehdä ihan mitä haluan. Voin siis yhtä hyvin pitää hauskaa. Olen vapaa koska käteni ovat sidotut.

Tästä täytyy nauttia. Ei elämässä tule eteen kovin monta näin kevyttä hetkeä. Pariisin katujen hajut, äänet ja valot kiitävät ohi, lämpötila on miltei täydellinen ja kohta saadaan hyvää ruokaa  Elämisen sietämätön keveys ei tällä hetkellä tunnu yhtään sietämättömältä.

Mitä ihmettä? Tuolla ulkona jalkakäytävällä kävelee Baumgartner! Onko se oikeasti hän? Voiko se todella olla hän? On se, ei epäilystäkään. Baumgartner on Pariisissa! Mitä täällä tapahtuu, mitä tämä tarkoittaa? Miten hän voi olla täällä? Minuako hän etsii? Niinpä tietysti, Münchenin päämaja on varmaan saanut hänelle ilmoitettua, että olen täällä jumissa ilman jatkolentoa ja nyt hän etsii minut käsiinsä, että voimme kahden kesken tehdä vaihtoehtosuunnitelma. Se sen täytyy olla.

Ja häntäkin olin ehtinyt jo epäillä vilunkipelistä, kun oikeasti hän on etsimässä minua!

”Baumgartner! Hans!!!!” huudan kurkun täydeltä ikkunasta, ja Baumgartner pysähtyy.

”Seis!” huudan taksinkuljettajalle, mutta hän ei ole kuulevinaan, vaan jatkaa eteenpäin.

Baumgartner katsoo minun suuntaani, tunnistaa minut ja tervehtii ystävällisesti kättä heiluen.

”Stop! Arrêtez!” Onneksi muistan jostain tämän sanan, mutta sekään ei tehoa kuljettajaan.

”Catherine! Meidän täytyy pysähtyä!! Tuolla on kollegani, pomoni! Catherine!”

Sekä Catherine että taksinkuljettaja ovat yhtäkkiä apaattisia zombeja, he eivät kuule eivätkä näe mitään. Kuski jatkaa robotin elein autolla ajamista ja Catherinen tyhjä katse on suunnattu jonnekin ikuisuuteen.

”Mitä teitä vaivaa?” kysyn ja ravistelen Catherinea. Hän hievahtaa ja uhkaa kaatua syliini, mutta hän ei katso minua eikä puhu 

Yhtäkkiä maisema vaihtuu. Olen jossain isossa, kolkon näköisessä salissa, jossa on paljon vihaisia ihmisiä minua tuijottamassa. Hetkinen – tämä on oikeussali ja minä olen syytettynä! Syytettynä lahjuksista, veropetoksesta ja inside-kaupasta. Baumgartner on todistajanaitiossa ja vannoo valan, jonka mukaan koko homma oli ollut minun ideani, ettei hän tiennyt asiasta mitään ja että hän oli aina epäillyt, etten minä hanki asiakkaita firmalle aina täysin rehellisin keinoin 

Haluan sanoa jotain, mutta mikrofoni edessäni ei toimi eikä kukaan kuuntele minua eikä reagoi siihen, kun huidon hädissäni käsillä.

”Se oli hänen ideansa!” osoitan Baumgartneria ja yritän vakuutella syyttömyyttäni, mutta suustani tulee vain kuivaa yskää, en pysty puhumaan sanaakaan.

Oikeudenkäynti on todella ripeä, muita todistajia ei edes kuulla. Ilman, että saisin itse sanoa omassa asiassani yhtään mitään, tuomari nousee jo julistamaan tuomioni:

”Täten Teidät tuomitaan kymmeneksi vuodeksi raskaaseen pakkotyöhön Pariisin Charles-de-Gaulle-lentoasemalla. Viekää tuomittu pois!”

Oikeussalin kaapin kokoinen vartija tulee hitaasti, mutta varmasti ja uhkaavasti minua kohti, hänellä on toisessa kädessä pamppu, toisessa raudat valmiina esillä.

”No niin! Sitten mentiin!” hän sanoo hyvin oudolla äänellä. Kuinka hänellä voi olla niin lempeä ääni? Se kuulostaa melkein naisen ääneltä, itse asiassa se on naisen ääni. Se on  Catherinen ääni.

”No niin, sitten mentiin!” sanoo Catherinen ääni uudelleen.

Miten kaksimetrisellä satakiloisella saksalaisella oikeussalin vartijakorstolla voi olla Catherinen ääni?

Ilmeisesti torkahdin takapenkille. Ei sinänsä mikään ihme tällaisen päivän jälkeen.

”Taisit nähdä pahaa unta”, Catherine sanoo. ”Rauhoitu, kaikki on hyvin. Luota Ranskaan, muukalainen. Sinulle ei tapahdu täällä mitään pahaa”, hän lisää ja hymyilee.

En ole vieläkään täydessä ymmärryksessä. Ulkona vilkkuvat useiden pikkuravintoloiden valot, terasseilla istuu ihmisiä nauttimassa kesäillan linnunmaitomaisesta pehmeydestä. Kestää hetken ennen kuin tajuan, missä olen ja miten olen tänne tullut. Minulla ei ole aavistustakaan missä kaupunginosassa olemme, mutta arvokkaista vanhoista rakennuksista päätellen matka on tuonut meidät aika lähelle vanhaa keskustaa.

”Ei millään pahalla, Frank, mutta sinun pitää maksaa kyyti”, sanoo Catherine ja leventää hymynsä. ”Tulit ikään kuin luvanneeksi. Muistatko?”

Nyt vasta olen toipunut painajaisestani ja olen taas mukana leikissä.

”Niinpä tietysti, anteeksi. Ei minulle tapahdu täällä mitään pahaa ” virnistelen ja maksan käteisellä. Catherine tönii minua kyynärpäällä kylkiluihin, kunnes annan kuljettajalle kunnon tipin. Sen seurauksena kuljettaja nousee juhlavin elkein ulos Peugeotista ja avaa Catherinelle kumartuen oven. Minulle hän ei avaa ovea, vaan takakontin, jotta voin ottaa sieltä Catherinen laukun.

Kulissienvaihto voisi tuskin täydellisempi olla: Yhtäkkiä istumme hämärtyvän pariisilaistaivaan alla ruudullisten pöytäliinojen, palavien kynttilöiden ja aperitiivin ääressä tutkimassa ruokalistaa.

Catherine vetäytyy ensin vähäksi aikaa matkalaukkunsa kanssa naistenhuoneeseen, ja kun hän tulee takaisin, hänellä on yllään ohut kesämekko ja jaloissa korkokengät. 

”Nyt syödään kunnolla. Alku-, pää- ja jälkiruoka”, sanon ja yritän olla katsomatta häntä liian pitkään yhtäjaksoisesti. Mutta Catherine ei huomaakaan, miten onnistuneesti kesämekko vaikuttaa minuun, vaan on jo syventynyt menuun.

Tilaamme hyväntuulisen pyöreältä tarjoilijatädiltä alkuruoaksi escargots à la bourguignonne, etanoita yrtti- ja valkosipulikastikkeessa.

”Mitä juotavaa saisi olla?” tiedustelen.

”Älä nyt pidä minua hemmoteltuna kakarana, mutta ei ainakaan enää samppanjaa, kiitos. Minusta se on yliarvostettua litkua.”

Pyydän kompromissina pullollisen elsassilaista valkoviiniä. Se on kasvanut ja kypsynyt niillä kukkuloilla, jotka historian saatossa aina välillä kuuluivat Saksalle, aina välillä Ranskalle ja joiden juuret kasteltiin ahkerasti ihmisverellä. Kerron vanhasta, 1860-luvulla syntyneestä ja 85-vuotiaana kuolleesta mummosta, joka eli koko ikänsä samassa pienessä Elsassin kyläpahasessa, ei koskaan lähtenyt sieltä minnekään, mutta ehti elämänsä aikana olla kolme kertaa Ranskan ja kaksi kertaa Saksan kansalainen. Alleviivaan, että ero ranskalaisuuden ja saksalaisuuden välillä on valkoviiniin piirretty viiva ja että se seikka, että Elsass on tällä hetkellä Ranskan puolella, saattaa olla sekin tilapäinen ratkaisu.

Catherine hihittää kohteliaasti.

”Kiitos tietoiskusta. Antakaa Elsassin nyt olla meidän puolellamme, tehän saitte koko Itä-Saksan takaisin. Saisinko minäkin nyt antaa saksalaisherralle hieman paikallista kulttuuriopetusta?”

”Neiti on hyvä!”

Catherine osoittaa sormella hänen edessään lautasella tiriseviä etanoita:

”Meillä täällä Ranskassa oli joskus sellainen runoilija kuin Jacques Prévert. Oletko kuullut hänestä?”

”Täytyy myöntää etten ole. Ellei se sitten ole sama kaveri, joka kärähti dopingista ja sai potkut Tour-de-Francesta.”

”Ei, se ei ole sama kaveri”, Catherine jatkaa leikisti ärtyneenä ja työntää samalla etanan kokonaisena suuhunsa. ”Joka tapauksessa hän on kirjoittanut runon nimeltä chanson des escargots qui vont à l'énterrement.”

”Onpa pitkä nimi.”

”Niin on. Se tarkoittaa 'laulu etanoista jotka ovat matkalla hautajaisiin'.”

”Vielä pidempi englanniksi ”

”Se kertoo kahdesta etanasta, jotka lähtevät syksyllä kuolleen lehden hautajaisiin. Mutta he ovat niin hitaita ja matka on niin pitkä, että he ovat perillä vasta keväällä, kun kaikkialla on jo uudet lehdet. Niinpä he unohtavat matkansa surullisen syyn kokonaan, syövät ja juovat hyvin ja hoipertelevat hilpeinä takaisin kotiin.”

Yritän kuvitella miltä hilpeänä hoiperteleva etana näyttää mutten onnistu siinä.

”Kaunis pikku tarina. Ja miksi kerrot sen minulle?”

Catherine nauraa.

”Etkö tajua? Me olemme nuo etanat. Matkalla jonnekin, auttamattomasti myöhässä, ja mitä teemme?”

”Syömme ja juomme ja unohdamme surut, ymmärrän. Mutta mitä me sen jälkeen tehdään? Mennäänkö mekin hilpeinä takaisin kotiin?”

Ennen kuin Catherine pysty vastaamaan, mustaihoinen hanurinsoittaja tunkeutuu terassille ja alkaa terrorisoida ravintolan asiakkaita soittamalla kappaleen La vie en rose. Hänen tottunut pelisilmänsä tunnistaa meidät heti illan tuoreimmaksi potentiaaliseksi pariskunnaksi ja hän asemoituu pöytämme viereen ja lataa soittoonsa entistäkin enemmän sydänihraa. Annan hänelle kahden euron kolikon, ja hän suostuu lähtemään eteenpäin metelöivien palkeittensa kanssa.

Syömme niin kuin täällä pitääkin, hyvin hitaasti, ja minut valtaa aivan omituinen tunne: Tällaistahan se on olla lomalla! Näinhän se tehdään, nautitaan hyvästä ruoasta hyvässä seurassa eikä mietitä turhan ikäviä asioita. Hassua, että se on niin vaikeaa, niin harvinaista, niin kiven takana.

Catherine on nuori ja hänellä on vilkas aineenvaihdunta. Hän ei näköjään filosofoi, vaan syö oikein hyvällä ruokahalulla bouillabaisse-keittonsa, ja ainakin puolikas patonkikin häviää hänen suuhunsa.

Tilaan toisen pullon Gewürztramineria ja syön omaa pääruokaani, joka on Coq-au-vin. Ei millään pahalla, mutta se on noin tuhat kerta parempaa kuin Charles de Gaullen kuivatettu kinkkujuustosämpylä kokolattiamattoilmapiirissä nautittuna.

Uusi pullo saapuu, pyöreä tarjoilija katsoo hetken Catherinea ja iskee sitten minulle silmää. Voi että nuo ranskalaiset 

”Oliko sinulla muuten kivaa siellä komerossa sen terrierin kanssa? Oletko koiraihmisiä?” kysyn ja kaadan lisää viiniä.

”Luulin kyllä olevani”, Catherine vastaa ja kilistämme laseja. ”Mutta en ole enää ollenkaan niin varma siitä. Koirat, nekin ovat pelkkiä pikku opportunisteja. Ensin oltiin maailman parhaat kamut siellä pimeässä lukkojen takana ja kättäni nuoltiin melkein puhki, mutta heti kun rouva rikas omistajatar ilmestyi paikalle, koira ei enää vilkaissutkaan minuun päin.”

”Sellaista se on. Koirienkin kanssa.”

”Ollaanpas sitä kyyninen.”

”Kippis! Tiedätkö mikä on ero koiran ja kissan välillä?”

”Kai minä ne ihan silmämääräisesti erotan jos sikseen tulee.”

”Tarkoitan sisäistä eroa, persoonallisuuseroa.”

”Kissat on petoja, koirat raadonsyöjiä?”

”Ei, vaan juttu menee näin, että ”

Juuri kun alan selittää, itäeurooppalaisen näköinen viulusolisti änkeää terassille ja alkaa soittaa lemmenkipeitä viisuja. En usko silmiäni enkä korviani kun hänkin tulee aivan meidän pöytämme viereen ja alkaa sahata – ja vain ja ainoastaan meille vasta-rakastuneille – mitäpäs muuta kuin La vie en roseeta!

Onko täällä meneillä jokin salaliitto meitä vastaan? Eikö kukaan täällä valvo katusoittajien repertuaaria? Vai onko tämä biisi kenties Ranskan matkailun edistämiskeskuksen määräämä pakollinen ohjelmanumero kuten poskisuudelmat ja baskerit? Jonkun pitäisi kertoa heille, että pariskunnat haluavat ravintoloissa istua rauhassa, syödä, juoda ja ennen kaikkea jutella keskenään!

Annan virtuoosille kaksi kahden euron kolikkoa, ja hän lopettaa soittonsa ja häipyy samalla sekunnin murto-osalla. Osaavat kyllä asiansa, nämä pariisilaismuusikot.

”Mihin jäätiin?” joudun kysymään Catherinelta.

”Eroon kissan ja koiran välillä”, hän auttaa.

”Ai niin. Koira huomaa, että hei – ihminen silittää ja ruokkii minua, ihmisen täytyy olla jumala ”

”Entäs kissa?”

”Kissa huomaa, että hei – ihminen silittää ja ruokkii minua, minä olen varmaan jumala!”

Catherine nauraa pitkään vanhalle vitsilleni. Täällä ulkoilmassa hänen naurunsa kuulostaa paljon vapautuneemmalta, paljon aidommalta kuin lentoaseman sisätiloissa. Ja nauraako hän muuten ranskaksi? Nauraako ihminen jollain kielellä? Ei kai. Mutta pystyisikö jonkun naurusta sanomaan, mitä kieltä hän puhuu?

Kolmas pullo elsassilaista menee mukavasti jälkiruoan, crème brûléen, kahvin ja liköörin kanssa, ja olo sen kun kevenee. Istumme ravintolassa. On kesä. Emme juurikaan tunne toisiamme. Puhumme vierasta kieltä keskenämme, kahdella eri korostuksella, josta toinen on toista hirveämpi. Ah, tämä on sitä Eurooppaa 

”Hyvän ravintolan se sinun taksikuskisi osasi neuvoa”, totean tyytyväisenä ja täytän lasit uudestaan. ”Tuota  kerroithan taas minun olevan isäsi?”

”En tällä kertaa”, Catherine vastaa ja ottaa kulauksen. ”Ajattelin sitä kyllä ensin, mutten voi enää käyttää sitä valhetta, se on liian ällö.”

”Kiitti vaan. Miksi se nyt on yhtäkkiä ällöttävä? Kelpasinhan sinulle ennenkin isäksi!”

”Niin ennen, mutta mieti nyt itse: Sinähän avasit ja pengoit  matkalaukkuni miesten vessassa, senkin vanha pervo. En todellakaan voi enää ajatella sinua isänä. Kokeilit varmaan rintsikoitanikin ”

Jaha. Taitaa nuorella ranskattarellakin olla aika kevyt olo 

”Olet oikeassa, tätä ulottuvuutta en ajatellut”, vastaan ja päätän kokeilla, miten paljon Catherine on valmis tulemaan mukaan tähän uuteen leikkiin:

”Kiinni jäin”, sanon syyllisellä äänensävyllä. ”Kokeilin niitä oikeasti, mutta ne olivat liian pienet. Minulla on C-kuppi.”

Catherine tuijottaa minua suu auki. Hän ei osaa päättää suuttuuko vai nauraako.

Rinnoistaan kaikki naiset ovat hysteerisen neuroottisia. Joko ne on liian isot, liian pienet, liian pyöreät tai liian eri paria, mutta jotain vikaa on aina. Jos sanoo mitä tahansa naisen rinnoista, se saa hänet epävarmaksi, vaikka se olisikin rehellisen positiivinen kommentti. Itse asiassa juuri heittämällä naiselle kohteliaisuuksia hänen ulkonäöstään, hänen epävarmuutensa saa kasvamaan mukavasti. Näin komplimentti toimii.

Catherine on vielä kasaamassa itseään ja etsimässä sopivan terävää vastausta, kun pakistanilainen tai intialainen ruusujenmyyjä ilmestyy terassille ja alkaa tyrkyttää punaisia rakkauden kukkia kaikille pariskunnille.

”Une rose pour la dame?” hän kysyy minultakin ja tarkastelee Catherinen ulkomuodot kokeneen kamelikauppiaan silmäyksellä.

”Sorry, I don't speak French.” Tämä alkaa olla tosi inhottavaa, katusoittajien ja kaupustelijoiden ei pitäisi päästä ravintoloiden sisälle.

”You take a rose for your lady?” myyjä sanoo ja hymyilee Catherinelle niin leveästi, että kokonainen kultahammasrivi paljastuu.

Nyt perkele riittää. Joskus miehen on oltava mies, riippumatta monikulttuurisuudesta. Nousen hyvin hitaasti seisomaan. Olen ruusujenmyyjää ainakin puolitoista päätä pidempi, hän pelästyy ja jähmettyy paikoilleen. Muut ravintolavieraat huomaavat heti, että jotain on tekeillä. Keskustelut ympärillämme tyrehtyvät, ja myös Catherine odottaa kauhuissaan mitä tuleman pitää.

”Sir!” sanon oikein kuuluvalla äänellä englanniksi ja katson kukkakauppiasta tiukasti silmiin. ”Kuinka julkeatte ehdottaa sellaista? Eikö Teillä ole lainkaan tapoja? Meillä täällä Länsi-Euroopassa ihmiskauppa ei ole ainoastaan moraalisesti arveluttavaa toimintaa, vaan peräti laitonta! En ikimaailmassa vaihtaisi tätä ihanaa, kaunista, nuorta naista mihinkään ruusuun! En vaihtaisi hänet edes autoon! Vastahan minä hänet löysin! Sir, jos eläisimme sivistyneessä maailmassa, vaatisin Teiltä kunnianpalautuksen ja haastaisin Teidät kaksintaisteluun! Menkää tiehenne!”

Käännyn pois ja istun alas, ja täysin hämmentynyt ruusujenmyyjä lähtee kukkakimppunsa kanssa juoksujalkaa ravintolan terassilta ja sulautuu ohikulkijoiden suureen, kasvottomaan virtaan. Muut ravintolavieraat nauravat ja taputtavat minulle, ja otan aplodit kiitollisena vastaan. Näin tällaisia tapauksia hoidetaan, ja kas kun ranskalaisetkin yhtäkkiä ymmärsivät englantia tuosta noin vain.

Kello on jo yli yhdentoista, kun pyöreä tarjoilijatar tuo minulle laskun. Annan hänelle ruhtinaalliset juomarahat, tämä ateria ravitsi sekä ruumiin että hengen, kiitos. Mutta mitä seuraavaksi? Muistan, että minulla on aika iso ongelma. Ja niin on Catherinellakin.

”Aika palata ikävien realiteettien pariin”, aloitan varovasti. ”Missä vietämme yön? Haluatko mennä takaisin lentoasemalle? Vai nukutaanko jossain sillan alla? Sehän on kuulemma tapana täälläpäin.”

Catherine ei kuuntele minua lainkaan, vaan tuijottaa kuin transsissa, kuin jostain kaukaiselta kiertoradalta harmaita ohimoitani.

”Minulla on huone”, hän sanoo yhtäkkiä.

”Mitä?” Nyt on minun vuoroni tuijottaa häntä suu auki.

”Minulla on meille huone täksi yöksi”, hän toistaa. ”Taksikuskin serkku pyörittää pientä majataloa. Se ei ole netissä eikä Facebookissa eikä missään muualla virtuaalitodellisuudessa. Sain äsken taksinkuljettajalta tekstiviestin. Sinne on vain muutaman minuutin kävelymatka ja siellä on vielä tilaa – yksi huone.”

Kun lähdemme täydellisen illallisen jälkeen ravintolasta, on sysimusta yö, ja vaikka kaikki Seinen sillat on valaistu, tähdet näkyvät kirkkaasti. Tällä hetkellä on täysin mahdotonta uskoa, että olen täällä sen takia, että kaukaisessa Islannissa tulivuori nimeltä Eyjafjallajokull purkautui.

”Katso nyt kaikkea tätä tuhkaa!” sanon ja osoitan tähtitaivasta.

”Tuhkaa tuulessa”, nauraa Catherine, ottaa korkokengät pois ja kantaa ne kädessä. Toisella kädellä hän ottaa olkapäästäni kiinni. Näin on kuulemma paljon helpompi kävellä. Sitä paitsi se näyttää niin pariisilaiselta 

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.