Me Naiset
|
Roman Schatz

Tuhkapilven jumittamat Catherine ja Frank löytävät jälleen toisensa Pariisin lentokentällä. He päättävät lähteä kaaosmaiselta kentältä kaupungin keskustaan nauttimaan illallista.

Frank, 

18. kesäkuuta 

klo 18.30

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tunnen itseni vanhaksi höppänäksi ja minua nolottaa oikein kunnolla. Miten saatoin epäillä tätä avutonta, sievää nuorta ranskalaistyttöä ensin pikkuvarkaaksi ja vainoharhaisuuden saadessa yliotteen jopa kansainväliseksi, huippuvaaralliseksi teollisuusvakoojaksi? Päässäni on ilmeisesti alkanut hitusen viirata ja minusta on tulossa vähän säälittävä setä. Eikä se oikeastaan ole yllättävää, sillä viimeiset kuukaudet ja vuodet ovat menneet jatkuvassa puolisalaisten suunnitelmien ja riskaabelien sijoitusten jännittävässä huumassa. Ei ole ollut hetkeäkään rauhaa millään rintamalla. Psyykkinen energia joka työkuvioista jäi yli, meni ensin avioeroon, sitten omaisuuden jakoon ja nyt se uppoaa eronneen murrosikäisen isän syyllisyyden kanssa pärjäämiseen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tällä hetkellä uupunut ja hikinen Catherine jotenkin muistuttaa aika paljon tytärtäni: Hänellä on tukka herttaisen sekaisin, meikki on maalauksellisesti levinnyt ja hänen suutaan kuivaa niin, ettei hän pysty edes puhumaan kaunista äidinkieltään sujuvasti. 

Hetken päästä hän tulee vessasta kasvot märkänä. Hän oli ollut etsimässä meille ruokaa ja jäänyt vahingossa jonkun pikkukoiran kanssa muutamaksi tunniksi lukkojen taakse loukkuun jonnekin kahvilan kuumaan varastotilaan ilman pisaraakaan juotavaa. Jos koiranomistaja ei olisi päättäväisesti etsinyt lemmikkiään, Catherine olisi edelleen siellä komerossa, ties missä kunnossa.

Täytyy myöntää että tänään on ollut kohtalaisen tapahtumarikas päivä ja adrenaliinia on kyllä erittynyt. Mutta kaiken tämän hulluuden kesken uskomattominta on se, että tuo nuori ranskatar kaiken kokemansa jälkeen vielä oikeasti muisti tuoda minulle sämpylän!

NYT VASTA HUOMAAN, että olen ollut jo lähellä pyörtymispistettä. Kalorit tulevat todelliseen tarpeeseen ja aivan viime sekunnilla. Hotkin täysin välittämättä siitä, miltä näytän. Sämpylä on nahistunut ja kuiva, se maistuu pahviselta, vaikka onkin ranskalaisesta uunista peräisin. Silti se ilman muuta lukeutuu ehdottomasti elämäni parhaisiin kinkkujuustosämpylöihin ja minulla menee alle puoli minuuttia sen täydelliseen hävittämiseen.

Kiitän Catherinea monta kertaa. Eihän tyttö onneksi tiedä, mitä kaikkea hänestä ehdin ajatella sillä aikaa kun hän istui läähättävän terrierin kanssa pimeässä komerossa, mutta silti minulla on huono omatunto. Haluan hyvittää kaiken ja olla kerrankin mukava mies, mutta ennen kuin voin puhua Catherinen kanssa, pikkukoiran omistaja sekaantuu asiaan. Rikas ranskalaisrouva luulee ilmeisesti, että Catherine on pelastanut hänen pienen pörröisen sydänkäpysensä hengen, ja hän vaatii saada näyttää kiitollisuutensa ostamalla Catherinelle lisää kuplivaa juotavaa.

Ihmettelen, miten minulle lankeaa kunnia osallistua koiranpelastajattaren kiitossamppanjaseremoniaan, mutta ymmärrän terrierirouvan ja Catherinen keskustelusta sen verran, että Catherine kertoo minun olevan hänen isänsä. Ymmärrän senkin, kun rouva vastaa toteamalla, ettei yhdennäköisyyttämme voisi mitenkään olla huomaamatta. On kai pakko olla leikissä mukana, joten kättelen rouvaa oikein kohteliaasti.

Sellaisia ovat, nuo ranskalaiset. Ilmeisesti hiukan yksinkertaisia. Miksi ranskattarella olisi isä, joka ei osaa ranskaa? Ja jos isä on kerran saksalainen, miksi tytär ei puhuisi saksaa? Miksi isä ja tytär keskustelisivat keskenään englanniksi kahdella eri korostuksella?

No, voisihan tarina oli niinkin yksinkertainen mutkikas, että Catherine lähti lapsena äitinsä kanssa Ranskaan asumaan – tai jotain. Ehkä kalliisti kimalteleva terrierirouva on ottanut tuon mahdollisuuden huomioon. Tai sitten hän ei usko sanaakaan eikä välitäkään. Sellaisia ovat, nuo ranskalaiset. Täysin hävytöntä porukkaa. Onhan niiden presidenteilläkin aina rakastajattaria, ja kansa on vain ylpeä siitä, kuinka miehekäs valtiopäämies heillä onkaan. 

Toisaalta, kun samppanja saapuu ja ensimmäinen kulaus solisee kurkusta alas, tulen heti paremmalle tuulelle. Onhan tässä piru vie tyyliä. Koko lentokenttä on yksi helvetillinen kaaos, missään ei ole paikkaa istua edes lattialle, ilmastointijärjestelmä joko ei toimi kunnolla tai sitten sen kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä kierrättämään näin monen ihmiskropan hikeä, hajuja ja hengityksiä. En ole syönyt aikoihin mitään muuta paitsi puolikuollutta sämpylää, mutta tässä istun kahden ranskalaisnaisen kanssa siemailemassa Taittingeria. Tämä taitaa olla se kuuluisa savoir-vivre, makean elämisen taito.

EIKÄ AIKAAKAAN ja pullo on tyhjä. Ja ennen kuin kukaan ehtii tilata lisää, Catherinen kännykkä soi.

Heti ensimmäisistä lauseista huomaa, että hän taitaa puhua poikaystävänsä kanssa, sen Philippen kanssa, joka odottaa häntä jossain Turkin turistirannalla rinnalleen lomailemaan ja kutemaan. Catherine selittää käsiensä avulla, hän toistaa usein samoja sanoja ja lauseita, välillä hän kuuntelee pitkään, yrittää saada suunvuoroa, luovuttaa, yrittää uudestaan, välillä hän huutaa kuiskaten pieneen puhelimeensa. En ymmärrä sanaakaan, mutta selvää on, että Catherinella on isohko ongelmatilanne Philippen kanssa. Muutaman minuutin kuluttua Catherine sulkee puhelimen ja katsoo poispäin, koska hänen silmäkulmiinsa on kertynyt vettä. Hän huokaisee.

”Ryppyjä rakkaudessa?” kysyn ja yritän näyttää mahdollisimman viatonta ilmettä. Saan Catherinelta vastaukseksi vain viiltävän katseen. Ilmeisesti äskeisen kansainvälisen puhelun kiihtynyt äänensävy ja pituus johtuikin minusta. Ei olisi pitänyt vastata vieraan ihmisen puhelimeen. Voin kuvitella, mitä herra poikaystävä sanoo kun hänelle selitetään että ”joo, olin jumissa ruokakomerossa lentokentällä koiran kanssa ja ventovieras mies, joka sattui istumaan tavaroideni vieressä vastasi puhelimeeni ” Itsekään en tuota uskoisi, en todellakaan, eikä minulle noin hurjia tarinoita kukaan ole vielä kehdannut syöttääkään.

On se ihminen typerä otus. Mustasukkaiselle kumppanille voi kertoa ihan mitä tahansa, hänelle voi olla täydellisen rehellinen tai hänelle voi syöttää jotain pajunköyttä, ei sillä ole mitään merkitystä, sillä mustasukkainen ihminen kuulee aina vain sen minkä luulee jo tietävänsä ja osaa aina tulkita kaikki yksityiskohdat maksimaalisen huonoon suuntaan.

Nyt minulla on todella syyllinen olo. Että olinkin tyhmä ja pikkumainen. Haluan todella hyvittää tämän jotenkin, mutta miten? Annas kun mietin, mitä vanhan koulukunnan herrasmies tekisi tällaisessa tilanteissa? Mitä herrasmiesten käsikirja antaa ohjenuoraksi sellaiselle miehelle, joka on jumiutunut tulivuoren takia Pariisiin, penkonut vahingossa naisen matkalaukkua ja saanut sen Turkissa lomailevan poikaystävän harrastamaan puhelinperheväkivaltaa?

”Tuota  Catherine?”

”Niin?”

”Ajattelin tässä  Sinä pelastit minut nälkäkuolemasta, nyt olisi minun vuoroni.”

”Mitä tarkoitat?”

”No kun ei ainakaan tänä iltana enää päästä lähtemään lentokoneella täältä mihinkään, eikä tänne pakolaisleirihelvettiin jaksaisi enää hetkeäkään jäädä ”

”Niin?”

”Voisimme lähteä täältä keskustaan syömään. Syömään kunnolla. Sinä voit toimia matkaoppaana, minä maksan.”

”En ole Pariisista, vaan Toulousesta. Kuten jo tiedät.”

”Tiedän, anteeksi. Mutta tiedän myös, että olet hyvä löytämään meille ruokaa. Kunhan et toimita meidät vahingossa jonnekin lukkojen taakse.”

Charles de Gaullen lentoaseman lasiovet avautuvat ja astumme ulos. Nyt vasta huomaan, miten kamala ilma sisällä oli ollutkaan. Tuntuu suorastaan pelastukselta päästä raittiiseen ilmaan. Pariisin kesäkuinen ilta on mitä miellyttävin, ei vielä paahtavan kuuma kuin heinä- tai elokuussa, vaan noin kaksikymmentäviisi astetta. Raikkaan viileä tuulahdus ympäröi meidät, ja olo paranee samalla sekunnilla.

Huokaisemme molemmat helpotuksesta, ja otan Catherinen matkalaukun kannettavaksi. Minulla on ongelma standardilaukkujen kanssa: olen niin pitkä, että niiden kahvat ovat minulle aina aivan liian lyhyet, joten joutuisin kumartumaan niitä vetäessäni. Siksi kannan laukut aina kädessä. Catherine katsoo sivusta, kuinka kevyesti punainen laukku nousee maasta. Itselläni on vain äärimmäisen pieni lentolaukku, pelkkää käsimatkatavaraa. Yhdet ylimääräiset sukat ja alushousut, yksi ylimääräinen paita, passi ja hammasharja. Minunhan piti vain lentää tänään Pariisin kautta Helsinkiin ja huomenna takaisin. Menestyvänä businessmiehenä ja aika paljon rikkaampana 

Liikenne lentoasemalle ja sieltä poispäin on hiljentynyt täysin. Takseja riittää jonoksi asti, ja niiden kuljettajat seisovat rupattelevana ryppäänä tolpan läheisyydessä tupakoimassa. Kestää hetken selvittää kuka on ensimmäisen Taxi de Parisin kuski.

Meille osuva taksinkuljettaja on ilmiselvästi syntynyt yhdellä jalalla Ranskassa, toisella Pohjois-Afrikassa, ja kiiltävässä tiukassa nahkatakissaan hän ei voisi olla enemmän ammattinsa näköinen. Hänen virneensä ulottuu viiksien päästä toiseen ja hän viskaa suureleisesti Catherinen matkalaukun takakonttiin. Kun istumme hänen plyysillä pehmustetun Peugeotinsa takapenkillä, hän kääntyy minuun päin ja kysyy:

”Où va-t-on?”

”Wie bitte?”

”Where do you want to go?” kuljettaja sanoo tuskissaan. Ranskassa riittää ettei osaa kieltä, niin suhtautuminen muuttuu inhimillisestä ylimieliseksi.

”Downtown. Paris”, vastaan, ja varmuuden vuoksi lisään: ”Paris, France.” Hänhän vihaa minua jo, mitäs tässä nyt enää kaunistelemaan.

Käännyn Catherinen puoleen ja pyydän, että hän tiedustelisi taksikuskilta jossain keskustassa olevaa pientä, hienoa, muttei liian hienoa ravintolaa, jossa kaksi tuhkapilven pysäyttämä matkalaista voisi levätä ja toipua miellyttävässä ambientessä.

Taksi lähtee liikkeelle ja Catherinen ja kuljettajan välillä alkaa kauniisti soiva keskustelu, ei niin kiihkeä kuin Catherinen äskeinen puhelu, vaan rauhallisesti soljuva puromainen käkätys, josta ymmärrän aina silloin sanan restaurant.

Avaan takaoven ikkunan ja nautin ilmavirrasta, joka hyväilee kasvojani. Ei minun pitänyt olla tässä kaupungissa kuin neljäkymmentäviisi minuuttia, kahden lennon välisen ajan. Nyt kun kerran olen täällä ihan oikeasti, tunnen itseni jotenkin velvolliseksi katsomaan Pariisia. Kun kerran luonnonoikku on heittänyt minut tänne, kai minun pitäisi yrittää tunnistaa paikkoja ja muistaa joitain nähtävyyksiä.

Olen käynyt Pariisissa useita kertoja, mutta siitä on jo tosi kauan. Nuorena kävin täällä parikin kertaa interrail-matkalla, mutta sen ajan muistoilla ei tänä päivänä enää mitään tee. Eiffel-torni, Montmartre ja Panthéon ovat varmaankin vielä samassa paikassa, liikenne on varmaan edelleenkin sympaattisen kaoottinen ja kahvilat olivat varmaankin vieläkin täynnä wannabe-runoilijoita, wannabe-näyttelijöitä ja wannabe-taidemaalareita. Wannabe on ikuista, mutta kaikki muu on muuttunut. Kaikki muu on kolmekymmentäviisi vuotta vanhempaa kuin ennen. Niin kuin minäkin olen. Missä olen oikein ollut nämä vuodet?

Nautin siitä, että nuori nainen vierelläni osaa kieltä ja hoitaa koko kommunikaation minunkin puolesta. Kerrankin minua hoidetaan eikä minun tarvitse suunnitella, ajatella ja junailla yhtään mitään. Laitan silmät kiinni ja työnnän pääni ulos ikkunasta. Haluan vain tuntea tuulen kasvoillani.

München on kaukana. Ex-vaimoni, tyttäreni ja Baumgartner ovat kaukana. Suomi on kaukana, tosi kaukana. Ja minun tekisi mieli sanoa että tunnen itseni yhtäkkiä taas nuoreksi, mutta se ei pitäisi paikkaansa, se ei osuisi, se ei olisi totta. En tunne itseäni nuoreksi enkä herranjestas haluaisi olla päivääkään nuorempi kuin olen. Eilenhän olin vielä päivän verran tyhmempi kuin mitä tänään olen. Mutta notkeaksi ja kevyeksi tunnen itseni. Ja se tuntuu hyvältä.

Minun pitäisi tällä hetkellä olla Suomessa jossain espoolaisessa hotellissa valmistautumassa huomista asiakastapaamista varten. Ja jos en ole siellä tapaamisessa huomenna aamulla, firmani tarjousta ei voida hyväksyä ja tietyt epäsäännöllisyydet – lue voitelurahat – pääsevät julkisuuteen. Hyvin ikävään julkisuuteen. Ainoa, joka voisi auttaa minua tässä tilanteessa, on pomoni Hans Baumgartner, mutta hän on lähtenyt yllättäen pienelle lomamatkalle eikä häneen saa juuri nyt yhteyttä.

Koko asetelma vaikuttaa epätodelliselta, eihän tällaista oikeasti tapahdu, eihän. Oikeassa todellisuudessa istun pariisilaistaksin takapenkillä kauniin nuoren ranskattaren kanssa ja olen matkalla syömään, en tosin vielä tiedä minne. Ja kaikki tämä sen takia että joku Eddan sankarirunosta eloon herännyt tulivuori tuhansien kilometrien päässä on suvainnut räjähtää ja syöksee tuhkaa taivaaseen.

En voi tehdä yhtään mitään. Olen joutunut luonnonkatastrofin jalkojen alle ja tällaisessa tilanteessa ihmisen on mukauduttava. Luontoäidin kanssa ei kannata haastaa riitaa. Vai onko tämä edes virallinen luonnonkatastrofi? Tähän mennessä ei tulivuorenpurkauksessa ole kuollut vielä suoranaisesti kukaan. Ainoastaan muutama tuhat lentomatkaa on jouduttu peruuttamaan, mikä voisi tarkemmin mietittynä jopa pelastaa ihmishenkiä. Jos yksikin niistä lentokoneista, joka nyt ei pääse nousemaan, olisi syöksynyt maahan, olisi kuollut paljon ihmisiä. Ehkä se olisi jopa ollut minun Helsingin-koneeni? En tule koskaan tietämään 

En voi tilanteelle mitään, vaan minun pitää odottaa ja mennä virran mukaan. En voi tehdä mitään, ja se tarkoittaa samalla sitä, ettei minun tarvitse tehdä mitään. Ja että saan tehdä ihan mitä haluan. Voin siis yhtä hyvin pitää hauskaa. Olen vapaa koska käteni ovat sidotut.

Tästä täytyy nauttia. Ei elämässä tule eteen kovin monta näin kevyttä hetkeä. Pariisin katujen hajut, äänet ja valot kiitävät ohi, lämpötila on miltei täydellinen ja kohta saadaan hyvää ruokaa  Elämisen sietämätön keveys ei tällä hetkellä tunnu yhtään sietämättömältä.

Mitä ihmettä? Tuolla ulkona jalkakäytävällä kävelee Baumgartner! Onko se oikeasti hän? Voiko se todella olla hän? On se, ei epäilystäkään. Baumgartner on Pariisissa! Mitä täällä tapahtuu, mitä tämä tarkoittaa? Miten hän voi olla täällä? Minuako hän etsii? Niinpä tietysti, Münchenin päämaja on varmaan saanut hänelle ilmoitettua, että olen täällä jumissa ilman jatkolentoa ja nyt hän etsii minut käsiinsä, että voimme kahden kesken tehdä vaihtoehtosuunnitelma. Se sen täytyy olla.

Ja häntäkin olin ehtinyt jo epäillä vilunkipelistä, kun oikeasti hän on etsimässä minua!

”Baumgartner! Hans!!!!” huudan kurkun täydeltä ikkunasta, ja Baumgartner pysähtyy.

”Seis!” huudan taksinkuljettajalle, mutta hän ei ole kuulevinaan, vaan jatkaa eteenpäin.

Baumgartner katsoo minun suuntaani, tunnistaa minut ja tervehtii ystävällisesti kättä heiluen.

”Stop! Arrêtez!” Onneksi muistan jostain tämän sanan, mutta sekään ei tehoa kuljettajaan.

”Catherine! Meidän täytyy pysähtyä!! Tuolla on kollegani, pomoni! Catherine!”

Sekä Catherine että taksinkuljettaja ovat yhtäkkiä apaattisia zombeja, he eivät kuule eivätkä näe mitään. Kuski jatkaa robotin elein autolla ajamista ja Catherinen tyhjä katse on suunnattu jonnekin ikuisuuteen.

”Mitä teitä vaivaa?” kysyn ja ravistelen Catherinea. Hän hievahtaa ja uhkaa kaatua syliini, mutta hän ei katso minua eikä puhu 

Yhtäkkiä maisema vaihtuu. Olen jossain isossa, kolkon näköisessä salissa, jossa on paljon vihaisia ihmisiä minua tuijottamassa. Hetkinen – tämä on oikeussali ja minä olen syytettynä! Syytettynä lahjuksista, veropetoksesta ja inside-kaupasta. Baumgartner on todistajanaitiossa ja vannoo valan, jonka mukaan koko homma oli ollut minun ideani, ettei hän tiennyt asiasta mitään ja että hän oli aina epäillyt, etten minä hanki asiakkaita firmalle aina täysin rehellisin keinoin 

Haluan sanoa jotain, mutta mikrofoni edessäni ei toimi eikä kukaan kuuntele minua eikä reagoi siihen, kun huidon hädissäni käsillä.

”Se oli hänen ideansa!” osoitan Baumgartneria ja yritän vakuutella syyttömyyttäni, mutta suustani tulee vain kuivaa yskää, en pysty puhumaan sanaakaan.

Oikeudenkäynti on todella ripeä, muita todistajia ei edes kuulla. Ilman, että saisin itse sanoa omassa asiassani yhtään mitään, tuomari nousee jo julistamaan tuomioni:

”Täten Teidät tuomitaan kymmeneksi vuodeksi raskaaseen pakkotyöhön Pariisin Charles-de-Gaulle-lentoasemalla. Viekää tuomittu pois!”

Oikeussalin kaapin kokoinen vartija tulee hitaasti, mutta varmasti ja uhkaavasti minua kohti, hänellä on toisessa kädessä pamppu, toisessa raudat valmiina esillä.

”No niin! Sitten mentiin!” hän sanoo hyvin oudolla äänellä. Kuinka hänellä voi olla niin lempeä ääni? Se kuulostaa melkein naisen ääneltä, itse asiassa se on naisen ääni. Se on  Catherinen ääni.

”No niin, sitten mentiin!” sanoo Catherinen ääni uudelleen.

Miten kaksimetrisellä satakiloisella saksalaisella oikeussalin vartijakorstolla voi olla Catherinen ääni?

Ilmeisesti torkahdin takapenkille. Ei sinänsä mikään ihme tällaisen päivän jälkeen.

”Taisit nähdä pahaa unta”, Catherine sanoo. ”Rauhoitu, kaikki on hyvin. Luota Ranskaan, muukalainen. Sinulle ei tapahdu täällä mitään pahaa”, hän lisää ja hymyilee.

En ole vieläkään täydessä ymmärryksessä. Ulkona vilkkuvat useiden pikkuravintoloiden valot, terasseilla istuu ihmisiä nauttimassa kesäillan linnunmaitomaisesta pehmeydestä. Kestää hetken ennen kuin tajuan, missä olen ja miten olen tänne tullut. Minulla ei ole aavistustakaan missä kaupunginosassa olemme, mutta arvokkaista vanhoista rakennuksista päätellen matka on tuonut meidät aika lähelle vanhaa keskustaa.

”Ei millään pahalla, Frank, mutta sinun pitää maksaa kyyti”, sanoo Catherine ja leventää hymynsä. ”Tulit ikään kuin luvanneeksi. Muistatko?”

Nyt vasta olen toipunut painajaisestani ja olen taas mukana leikissä.

”Niinpä tietysti, anteeksi. Ei minulle tapahdu täällä mitään pahaa ” virnistelen ja maksan käteisellä. Catherine tönii minua kyynärpäällä kylkiluihin, kunnes annan kuljettajalle kunnon tipin. Sen seurauksena kuljettaja nousee juhlavin elkein ulos Peugeotista ja avaa Catherinelle kumartuen oven. Minulle hän ei avaa ovea, vaan takakontin, jotta voin ottaa sieltä Catherinen laukun.

Kulissienvaihto voisi tuskin täydellisempi olla: Yhtäkkiä istumme hämärtyvän pariisilaistaivaan alla ruudullisten pöytäliinojen, palavien kynttilöiden ja aperitiivin ääressä tutkimassa ruokalistaa.

Catherine vetäytyy ensin vähäksi aikaa matkalaukkunsa kanssa naistenhuoneeseen, ja kun hän tulee takaisin, hänellä on yllään ohut kesämekko ja jaloissa korkokengät. 

”Nyt syödään kunnolla. Alku-, pää- ja jälkiruoka”, sanon ja yritän olla katsomatta häntä liian pitkään yhtäjaksoisesti. Mutta Catherine ei huomaakaan, miten onnistuneesti kesämekko vaikuttaa minuun, vaan on jo syventynyt menuun.

Tilaamme hyväntuulisen pyöreältä tarjoilijatädiltä alkuruoaksi escargots à la bourguignonne, etanoita yrtti- ja valkosipulikastikkeessa.

”Mitä juotavaa saisi olla?” tiedustelen.

”Älä nyt pidä minua hemmoteltuna kakarana, mutta ei ainakaan enää samppanjaa, kiitos. Minusta se on yliarvostettua litkua.”

Pyydän kompromissina pullollisen elsassilaista valkoviiniä. Se on kasvanut ja kypsynyt niillä kukkuloilla, jotka historian saatossa aina välillä kuuluivat Saksalle, aina välillä Ranskalle ja joiden juuret kasteltiin ahkerasti ihmisverellä. Kerron vanhasta, 1860-luvulla syntyneestä ja 85-vuotiaana kuolleesta mummosta, joka eli koko ikänsä samassa pienessä Elsassin kyläpahasessa, ei koskaan lähtenyt sieltä minnekään, mutta ehti elämänsä aikana olla kolme kertaa Ranskan ja kaksi kertaa Saksan kansalainen. Alleviivaan, että ero ranskalaisuuden ja saksalaisuuden välillä on valkoviiniin piirretty viiva ja että se seikka, että Elsass on tällä hetkellä Ranskan puolella, saattaa olla sekin tilapäinen ratkaisu.

Catherine hihittää kohteliaasti.

”Kiitos tietoiskusta. Antakaa Elsassin nyt olla meidän puolellamme, tehän saitte koko Itä-Saksan takaisin. Saisinko minäkin nyt antaa saksalaisherralle hieman paikallista kulttuuriopetusta?”

”Neiti on hyvä!”

Catherine osoittaa sormella hänen edessään lautasella tiriseviä etanoita:

”Meillä täällä Ranskassa oli joskus sellainen runoilija kuin Jacques Prévert. Oletko kuullut hänestä?”

”Täytyy myöntää etten ole. Ellei se sitten ole sama kaveri, joka kärähti dopingista ja sai potkut Tour-de-Francesta.”

”Ei, se ei ole sama kaveri”, Catherine jatkaa leikisti ärtyneenä ja työntää samalla etanan kokonaisena suuhunsa. ”Joka tapauksessa hän on kirjoittanut runon nimeltä chanson des escargots qui vont à l'énterrement.”

”Onpa pitkä nimi.”

”Niin on. Se tarkoittaa 'laulu etanoista jotka ovat matkalla hautajaisiin'.”

”Vielä pidempi englanniksi ”

”Se kertoo kahdesta etanasta, jotka lähtevät syksyllä kuolleen lehden hautajaisiin. Mutta he ovat niin hitaita ja matka on niin pitkä, että he ovat perillä vasta keväällä, kun kaikkialla on jo uudet lehdet. Niinpä he unohtavat matkansa surullisen syyn kokonaan, syövät ja juovat hyvin ja hoipertelevat hilpeinä takaisin kotiin.”

Yritän kuvitella miltä hilpeänä hoiperteleva etana näyttää mutten onnistu siinä.

”Kaunis pikku tarina. Ja miksi kerrot sen minulle?”

Catherine nauraa.

”Etkö tajua? Me olemme nuo etanat. Matkalla jonnekin, auttamattomasti myöhässä, ja mitä teemme?”

”Syömme ja juomme ja unohdamme surut, ymmärrän. Mutta mitä me sen jälkeen tehdään? Mennäänkö mekin hilpeinä takaisin kotiin?”

Ennen kuin Catherine pysty vastaamaan, mustaihoinen hanurinsoittaja tunkeutuu terassille ja alkaa terrorisoida ravintolan asiakkaita soittamalla kappaleen La vie en rose. Hänen tottunut pelisilmänsä tunnistaa meidät heti illan tuoreimmaksi potentiaaliseksi pariskunnaksi ja hän asemoituu pöytämme viereen ja lataa soittoonsa entistäkin enemmän sydänihraa. Annan hänelle kahden euron kolikon, ja hän suostuu lähtemään eteenpäin metelöivien palkeittensa kanssa.

Syömme niin kuin täällä pitääkin, hyvin hitaasti, ja minut valtaa aivan omituinen tunne: Tällaistahan se on olla lomalla! Näinhän se tehdään, nautitaan hyvästä ruoasta hyvässä seurassa eikä mietitä turhan ikäviä asioita. Hassua, että se on niin vaikeaa, niin harvinaista, niin kiven takana.

Catherine on nuori ja hänellä on vilkas aineenvaihdunta. Hän ei näköjään filosofoi, vaan syö oikein hyvällä ruokahalulla bouillabaisse-keittonsa, ja ainakin puolikas patonkikin häviää hänen suuhunsa.

Tilaan toisen pullon Gewürztramineria ja syön omaa pääruokaani, joka on Coq-au-vin. Ei millään pahalla, mutta se on noin tuhat kerta parempaa kuin Charles de Gaullen kuivatettu kinkkujuustosämpylä kokolattiamattoilmapiirissä nautittuna.

Uusi pullo saapuu, pyöreä tarjoilija katsoo hetken Catherinea ja iskee sitten minulle silmää. Voi että nuo ranskalaiset 

”Oliko sinulla muuten kivaa siellä komerossa sen terrierin kanssa? Oletko koiraihmisiä?” kysyn ja kaadan lisää viiniä.

”Luulin kyllä olevani”, Catherine vastaa ja kilistämme laseja. ”Mutta en ole enää ollenkaan niin varma siitä. Koirat, nekin ovat pelkkiä pikku opportunisteja. Ensin oltiin maailman parhaat kamut siellä pimeässä lukkojen takana ja kättäni nuoltiin melkein puhki, mutta heti kun rouva rikas omistajatar ilmestyi paikalle, koira ei enää vilkaissutkaan minuun päin.”

”Sellaista se on. Koirienkin kanssa.”

”Ollaanpas sitä kyyninen.”

”Kippis! Tiedätkö mikä on ero koiran ja kissan välillä?”

”Kai minä ne ihan silmämääräisesti erotan jos sikseen tulee.”

”Tarkoitan sisäistä eroa, persoonallisuuseroa.”

”Kissat on petoja, koirat raadonsyöjiä?”

”Ei, vaan juttu menee näin, että ”

Juuri kun alan selittää, itäeurooppalaisen näköinen viulusolisti änkeää terassille ja alkaa soittaa lemmenkipeitä viisuja. En usko silmiäni enkä korviani kun hänkin tulee aivan meidän pöytämme viereen ja alkaa sahata – ja vain ja ainoastaan meille vasta-rakastuneille – mitäpäs muuta kuin La vie en roseeta!

Onko täällä meneillä jokin salaliitto meitä vastaan? Eikö kukaan täällä valvo katusoittajien repertuaaria? Vai onko tämä biisi kenties Ranskan matkailun edistämiskeskuksen määräämä pakollinen ohjelmanumero kuten poskisuudelmat ja baskerit? Jonkun pitäisi kertoa heille, että pariskunnat haluavat ravintoloissa istua rauhassa, syödä, juoda ja ennen kaikkea jutella keskenään!

Annan virtuoosille kaksi kahden euron kolikkoa, ja hän lopettaa soittonsa ja häipyy samalla sekunnin murto-osalla. Osaavat kyllä asiansa, nämä pariisilaismuusikot.

”Mihin jäätiin?” joudun kysymään Catherinelta.

”Eroon kissan ja koiran välillä”, hän auttaa.

”Ai niin. Koira huomaa, että hei – ihminen silittää ja ruokkii minua, ihmisen täytyy olla jumala ”

”Entäs kissa?”

”Kissa huomaa, että hei – ihminen silittää ja ruokkii minua, minä olen varmaan jumala!”

Catherine nauraa pitkään vanhalle vitsilleni. Täällä ulkoilmassa hänen naurunsa kuulostaa paljon vapautuneemmalta, paljon aidommalta kuin lentoaseman sisätiloissa. Ja nauraako hän muuten ranskaksi? Nauraako ihminen jollain kielellä? Ei kai. Mutta pystyisikö jonkun naurusta sanomaan, mitä kieltä hän puhuu?

Kolmas pullo elsassilaista menee mukavasti jälkiruoan, crème brûléen, kahvin ja liköörin kanssa, ja olo sen kun kevenee. Istumme ravintolassa. On kesä. Emme juurikaan tunne toisiamme. Puhumme vierasta kieltä keskenämme, kahdella eri korostuksella, josta toinen on toista hirveämpi. Ah, tämä on sitä Eurooppaa 

”Hyvän ravintolan se sinun taksikuskisi osasi neuvoa”, totean tyytyväisenä ja täytän lasit uudestaan. ”Tuota  kerroithan taas minun olevan isäsi?”

”En tällä kertaa”, Catherine vastaa ja ottaa kulauksen. ”Ajattelin sitä kyllä ensin, mutten voi enää käyttää sitä valhetta, se on liian ällö.”

”Kiitti vaan. Miksi se nyt on yhtäkkiä ällöttävä? Kelpasinhan sinulle ennenkin isäksi!”

”Niin ennen, mutta mieti nyt itse: Sinähän avasit ja pengoit  matkalaukkuni miesten vessassa, senkin vanha pervo. En todellakaan voi enää ajatella sinua isänä. Kokeilit varmaan rintsikoitanikin ”

Jaha. Taitaa nuorella ranskattarellakin olla aika kevyt olo 

”Olet oikeassa, tätä ulottuvuutta en ajatellut”, vastaan ja päätän kokeilla, miten paljon Catherine on valmis tulemaan mukaan tähän uuteen leikkiin:

”Kiinni jäin”, sanon syyllisellä äänensävyllä. ”Kokeilin niitä oikeasti, mutta ne olivat liian pienet. Minulla on C-kuppi.”

Catherine tuijottaa minua suu auki. Hän ei osaa päättää suuttuuko vai nauraako.

Rinnoistaan kaikki naiset ovat hysteerisen neuroottisia. Joko ne on liian isot, liian pienet, liian pyöreät tai liian eri paria, mutta jotain vikaa on aina. Jos sanoo mitä tahansa naisen rinnoista, se saa hänet epävarmaksi, vaikka se olisikin rehellisen positiivinen kommentti. Itse asiassa juuri heittämällä naiselle kohteliaisuuksia hänen ulkonäöstään, hänen epävarmuutensa saa kasvamaan mukavasti. Näin komplimentti toimii.

Catherine on vielä kasaamassa itseään ja etsimässä sopivan terävää vastausta, kun pakistanilainen tai intialainen ruusujenmyyjä ilmestyy terassille ja alkaa tyrkyttää punaisia rakkauden kukkia kaikille pariskunnille.

”Une rose pour la dame?” hän kysyy minultakin ja tarkastelee Catherinen ulkomuodot kokeneen kamelikauppiaan silmäyksellä.

”Sorry, I don't speak French.” Tämä alkaa olla tosi inhottavaa, katusoittajien ja kaupustelijoiden ei pitäisi päästä ravintoloiden sisälle.

”You take a rose for your lady?” myyjä sanoo ja hymyilee Catherinelle niin leveästi, että kokonainen kultahammasrivi paljastuu.

Nyt perkele riittää. Joskus miehen on oltava mies, riippumatta monikulttuurisuudesta. Nousen hyvin hitaasti seisomaan. Olen ruusujenmyyjää ainakin puolitoista päätä pidempi, hän pelästyy ja jähmettyy paikoilleen. Muut ravintolavieraat huomaavat heti, että jotain on tekeillä. Keskustelut ympärillämme tyrehtyvät, ja myös Catherine odottaa kauhuissaan mitä tuleman pitää.

”Sir!” sanon oikein kuuluvalla äänellä englanniksi ja katson kukkakauppiasta tiukasti silmiin. ”Kuinka julkeatte ehdottaa sellaista? Eikö Teillä ole lainkaan tapoja? Meillä täällä Länsi-Euroopassa ihmiskauppa ei ole ainoastaan moraalisesti arveluttavaa toimintaa, vaan peräti laitonta! En ikimaailmassa vaihtaisi tätä ihanaa, kaunista, nuorta naista mihinkään ruusuun! En vaihtaisi hänet edes autoon! Vastahan minä hänet löysin! Sir, jos eläisimme sivistyneessä maailmassa, vaatisin Teiltä kunnianpalautuksen ja haastaisin Teidät kaksintaisteluun! Menkää tiehenne!”

Käännyn pois ja istun alas, ja täysin hämmentynyt ruusujenmyyjä lähtee kukkakimppunsa kanssa juoksujalkaa ravintolan terassilta ja sulautuu ohikulkijoiden suureen, kasvottomaan virtaan. Muut ravintolavieraat nauravat ja taputtavat minulle, ja otan aplodit kiitollisena vastaan. Näin tällaisia tapauksia hoidetaan, ja kas kun ranskalaisetkin yhtäkkiä ymmärsivät englantia tuosta noin vain.

Kello on jo yli yhdentoista, kun pyöreä tarjoilijatar tuo minulle laskun. Annan hänelle ruhtinaalliset juomarahat, tämä ateria ravitsi sekä ruumiin että hengen, kiitos. Mutta mitä seuraavaksi? Muistan, että minulla on aika iso ongelma. Ja niin on Catherinellakin.

”Aika palata ikävien realiteettien pariin”, aloitan varovasti. ”Missä vietämme yön? Haluatko mennä takaisin lentoasemalle? Vai nukutaanko jossain sillan alla? Sehän on kuulemma tapana täälläpäin.”

Catherine ei kuuntele minua lainkaan, vaan tuijottaa kuin transsissa, kuin jostain kaukaiselta kiertoradalta harmaita ohimoitani.

”Minulla on huone”, hän sanoo yhtäkkiä.

”Mitä?” Nyt on minun vuoroni tuijottaa häntä suu auki.

”Minulla on meille huone täksi yöksi”, hän toistaa. ”Taksikuskin serkku pyörittää pientä majataloa. Se ei ole netissä eikä Facebookissa eikä missään muualla virtuaalitodellisuudessa. Sain äsken taksinkuljettajalta tekstiviestin. Sinne on vain muutaman minuutin kävelymatka ja siellä on vielä tilaa – yksi huone.”

Kun lähdemme täydellisen illallisen jälkeen ravintolasta, on sysimusta yö, ja vaikka kaikki Seinen sillat on valaistu, tähdet näkyvät kirkkaasti. Tällä hetkellä on täysin mahdotonta uskoa, että olen täällä sen takia, että kaukaisessa Islannissa tulivuori nimeltä Eyjafjallajokull purkautui.

”Katso nyt kaikkea tätä tuhkaa!” sanon ja osoitan tähtitaivasta.

”Tuhkaa tuulessa”, nauraa Catherine, ottaa korkokengät pois ja kantaa ne kädessä. Toisella kädellä hän ottaa olkapäästäni kiinni. Näin on kuulemma paljon helpompi kävellä. Sitä paitsi se näyttää niin pariisilaiselta 

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla