Tuhkapilven jumittamat Catherine ja Frank löytävät jälleen toisensa Pariisin lentokentällä. He päättävät lähteä kaaosmaiselta kentältä kaupungin keskustaan nauttimaan illallista.

Frank, 

18. kesäkuuta 

klo 18.30

Tunnen itseni vanhaksi höppänäksi ja minua nolottaa oikein kunnolla. Miten saatoin epäillä tätä avutonta, sievää nuorta ranskalaistyttöä ensin pikkuvarkaaksi ja vainoharhaisuuden saadessa yliotteen jopa kansainväliseksi, huippuvaaralliseksi teollisuusvakoojaksi? Päässäni on ilmeisesti alkanut hitusen viirata ja minusta on tulossa vähän säälittävä setä. Eikä se oikeastaan ole yllättävää, sillä viimeiset kuukaudet ja vuodet ovat menneet jatkuvassa puolisalaisten suunnitelmien ja riskaabelien sijoitusten jännittävässä huumassa. Ei ole ollut hetkeäkään rauhaa millään rintamalla. Psyykkinen energia joka työkuvioista jäi yli, meni ensin avioeroon, sitten omaisuuden jakoon ja nyt se uppoaa eronneen murrosikäisen isän syyllisyyden kanssa pärjäämiseen.

Tällä hetkellä uupunut ja hikinen Catherine jotenkin muistuttaa aika paljon tytärtäni: Hänellä on tukka herttaisen sekaisin, meikki on maalauksellisesti levinnyt ja hänen suutaan kuivaa niin, ettei hän pysty edes puhumaan kaunista äidinkieltään sujuvasti. 

Hetken päästä hän tulee vessasta kasvot märkänä. Hän oli ollut etsimässä meille ruokaa ja jäänyt vahingossa jonkun pikkukoiran kanssa muutamaksi tunniksi lukkojen taakse loukkuun jonnekin kahvilan kuumaan varastotilaan ilman pisaraakaan juotavaa. Jos koiranomistaja ei olisi päättäväisesti etsinyt lemmikkiään, Catherine olisi edelleen siellä komerossa, ties missä kunnossa.

Täytyy myöntää että tänään on ollut kohtalaisen tapahtumarikas päivä ja adrenaliinia on kyllä erittynyt. Mutta kaiken tämän hulluuden kesken uskomattominta on se, että tuo nuori ranskatar kaiken kokemansa jälkeen vielä oikeasti muisti tuoda minulle sämpylän!

NYT VASTA HUOMAAN, että olen ollut jo lähellä pyörtymispistettä. Kalorit tulevat todelliseen tarpeeseen ja aivan viime sekunnilla. Hotkin täysin välittämättä siitä, miltä näytän. Sämpylä on nahistunut ja kuiva, se maistuu pahviselta, vaikka onkin ranskalaisesta uunista peräisin. Silti se ilman muuta lukeutuu ehdottomasti elämäni parhaisiin kinkkujuustosämpylöihin ja minulla menee alle puoli minuuttia sen täydelliseen hävittämiseen.

Kiitän Catherinea monta kertaa. Eihän tyttö onneksi tiedä, mitä kaikkea hänestä ehdin ajatella sillä aikaa kun hän istui läähättävän terrierin kanssa pimeässä komerossa, mutta silti minulla on huono omatunto. Haluan hyvittää kaiken ja olla kerrankin mukava mies, mutta ennen kuin voin puhua Catherinen kanssa, pikkukoiran omistaja sekaantuu asiaan. Rikas ranskalaisrouva luulee ilmeisesti, että Catherine on pelastanut hänen pienen pörröisen sydänkäpysensä hengen, ja hän vaatii saada näyttää kiitollisuutensa ostamalla Catherinelle lisää kuplivaa juotavaa.

Ihmettelen, miten minulle lankeaa kunnia osallistua koiranpelastajattaren kiitossamppanjaseremoniaan, mutta ymmärrän terrierirouvan ja Catherinen keskustelusta sen verran, että Catherine kertoo minun olevan hänen isänsä. Ymmärrän senkin, kun rouva vastaa toteamalla, ettei yhdennäköisyyttämme voisi mitenkään olla huomaamatta. On kai pakko olla leikissä mukana, joten kättelen rouvaa oikein kohteliaasti.

Sellaisia ovat, nuo ranskalaiset. Ilmeisesti hiukan yksinkertaisia. Miksi ranskattarella olisi isä, joka ei osaa ranskaa? Ja jos isä on kerran saksalainen, miksi tytär ei puhuisi saksaa? Miksi isä ja tytär keskustelisivat keskenään englanniksi kahdella eri korostuksella?

No, voisihan tarina oli niinkin yksinkertainen mutkikas, että Catherine lähti lapsena äitinsä kanssa Ranskaan asumaan – tai jotain. Ehkä kalliisti kimalteleva terrierirouva on ottanut tuon mahdollisuuden huomioon. Tai sitten hän ei usko sanaakaan eikä välitäkään. Sellaisia ovat, nuo ranskalaiset. Täysin hävytöntä porukkaa. Onhan niiden presidenteilläkin aina rakastajattaria, ja kansa on vain ylpeä siitä, kuinka miehekäs valtiopäämies heillä onkaan. 

Toisaalta, kun samppanja saapuu ja ensimmäinen kulaus solisee kurkusta alas, tulen heti paremmalle tuulelle. Onhan tässä piru vie tyyliä. Koko lentokenttä on yksi helvetillinen kaaos, missään ei ole paikkaa istua edes lattialle, ilmastointijärjestelmä joko ei toimi kunnolla tai sitten sen kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä kierrättämään näin monen ihmiskropan hikeä, hajuja ja hengityksiä. En ole syönyt aikoihin mitään muuta paitsi puolikuollutta sämpylää, mutta tässä istun kahden ranskalaisnaisen kanssa siemailemassa Taittingeria. Tämä taitaa olla se kuuluisa savoir-vivre, makean elämisen taito.

EIKÄ AIKAAKAAN ja pullo on tyhjä. Ja ennen kuin kukaan ehtii tilata lisää, Catherinen kännykkä soi.

Heti ensimmäisistä lauseista huomaa, että hän taitaa puhua poikaystävänsä kanssa, sen Philippen kanssa, joka odottaa häntä jossain Turkin turistirannalla rinnalleen lomailemaan ja kutemaan. Catherine selittää käsiensä avulla, hän toistaa usein samoja sanoja ja lauseita, välillä hän kuuntelee pitkään, yrittää saada suunvuoroa, luovuttaa, yrittää uudestaan, välillä hän huutaa kuiskaten pieneen puhelimeensa. En ymmärrä sanaakaan, mutta selvää on, että Catherinella on isohko ongelmatilanne Philippen kanssa. Muutaman minuutin kuluttua Catherine sulkee puhelimen ja katsoo poispäin, koska hänen silmäkulmiinsa on kertynyt vettä. Hän huokaisee.

”Ryppyjä rakkaudessa?” kysyn ja yritän näyttää mahdollisimman viatonta ilmettä. Saan Catherinelta vastaukseksi vain viiltävän katseen. Ilmeisesti äskeisen kansainvälisen puhelun kiihtynyt äänensävy ja pituus johtuikin minusta. Ei olisi pitänyt vastata vieraan ihmisen puhelimeen. Voin kuvitella, mitä herra poikaystävä sanoo kun hänelle selitetään että ”joo, olin jumissa ruokakomerossa lentokentällä koiran kanssa ja ventovieras mies, joka sattui istumaan tavaroideni vieressä vastasi puhelimeeni ” Itsekään en tuota uskoisi, en todellakaan, eikä minulle noin hurjia tarinoita kukaan ole vielä kehdannut syöttääkään.

On se ihminen typerä otus. Mustasukkaiselle kumppanille voi kertoa ihan mitä tahansa, hänelle voi olla täydellisen rehellinen tai hänelle voi syöttää jotain pajunköyttä, ei sillä ole mitään merkitystä, sillä mustasukkainen ihminen kuulee aina vain sen minkä luulee jo tietävänsä ja osaa aina tulkita kaikki yksityiskohdat maksimaalisen huonoon suuntaan.

Nyt minulla on todella syyllinen olo. Että olinkin tyhmä ja pikkumainen. Haluan todella hyvittää tämän jotenkin, mutta miten? Annas kun mietin, mitä vanhan koulukunnan herrasmies tekisi tällaisessa tilanteissa? Mitä herrasmiesten käsikirja antaa ohjenuoraksi sellaiselle miehelle, joka on jumiutunut tulivuoren takia Pariisiin, penkonut vahingossa naisen matkalaukkua ja saanut sen Turkissa lomailevan poikaystävän harrastamaan puhelinperheväkivaltaa?

”Tuota  Catherine?”

”Niin?”

”Ajattelin tässä  Sinä pelastit minut nälkäkuolemasta, nyt olisi minun vuoroni.”

”Mitä tarkoitat?”

”No kun ei ainakaan tänä iltana enää päästä lähtemään lentokoneella täältä mihinkään, eikä tänne pakolaisleirihelvettiin jaksaisi enää hetkeäkään jäädä ”

”Niin?”

”Voisimme lähteä täältä keskustaan syömään. Syömään kunnolla. Sinä voit toimia matkaoppaana, minä maksan.”

”En ole Pariisista, vaan Toulousesta. Kuten jo tiedät.”

”Tiedän, anteeksi. Mutta tiedän myös, että olet hyvä löytämään meille ruokaa. Kunhan et toimita meidät vahingossa jonnekin lukkojen taakse.”

Charles de Gaullen lentoaseman lasiovet avautuvat ja astumme ulos. Nyt vasta huomaan, miten kamala ilma sisällä oli ollutkaan. Tuntuu suorastaan pelastukselta päästä raittiiseen ilmaan. Pariisin kesäkuinen ilta on mitä miellyttävin, ei vielä paahtavan kuuma kuin heinä- tai elokuussa, vaan noin kaksikymmentäviisi astetta. Raikkaan viileä tuulahdus ympäröi meidät, ja olo paranee samalla sekunnilla.

Huokaisemme molemmat helpotuksesta, ja otan Catherinen matkalaukun kannettavaksi. Minulla on ongelma standardilaukkujen kanssa: olen niin pitkä, että niiden kahvat ovat minulle aina aivan liian lyhyet, joten joutuisin kumartumaan niitä vetäessäni. Siksi kannan laukut aina kädessä. Catherine katsoo sivusta, kuinka kevyesti punainen laukku nousee maasta. Itselläni on vain äärimmäisen pieni lentolaukku, pelkkää käsimatkatavaraa. Yhdet ylimääräiset sukat ja alushousut, yksi ylimääräinen paita, passi ja hammasharja. Minunhan piti vain lentää tänään Pariisin kautta Helsinkiin ja huomenna takaisin. Menestyvänä businessmiehenä ja aika paljon rikkaampana 

Liikenne lentoasemalle ja sieltä poispäin on hiljentynyt täysin. Takseja riittää jonoksi asti, ja niiden kuljettajat seisovat rupattelevana ryppäänä tolpan läheisyydessä tupakoimassa. Kestää hetken selvittää kuka on ensimmäisen Taxi de Parisin kuski.

Meille osuva taksinkuljettaja on ilmiselvästi syntynyt yhdellä jalalla Ranskassa, toisella Pohjois-Afrikassa, ja kiiltävässä tiukassa nahkatakissaan hän ei voisi olla enemmän ammattinsa näköinen. Hänen virneensä ulottuu viiksien päästä toiseen ja hän viskaa suureleisesti Catherinen matkalaukun takakonttiin. Kun istumme hänen plyysillä pehmustetun Peugeotinsa takapenkillä, hän kääntyy minuun päin ja kysyy:

”Où va-t-on?”

”Wie bitte?”

”Where do you want to go?” kuljettaja sanoo tuskissaan. Ranskassa riittää ettei osaa kieltä, niin suhtautuminen muuttuu inhimillisestä ylimieliseksi.

”Downtown. Paris”, vastaan, ja varmuuden vuoksi lisään: ”Paris, France.” Hänhän vihaa minua jo, mitäs tässä nyt enää kaunistelemaan.

Käännyn Catherinen puoleen ja pyydän, että hän tiedustelisi taksikuskilta jossain keskustassa olevaa pientä, hienoa, muttei liian hienoa ravintolaa, jossa kaksi tuhkapilven pysäyttämä matkalaista voisi levätä ja toipua miellyttävässä ambientessä.

Taksi lähtee liikkeelle ja Catherinen ja kuljettajan välillä alkaa kauniisti soiva keskustelu, ei niin kiihkeä kuin Catherinen äskeinen puhelu, vaan rauhallisesti soljuva puromainen käkätys, josta ymmärrän aina silloin sanan restaurant.

Avaan takaoven ikkunan ja nautin ilmavirrasta, joka hyväilee kasvojani. Ei minun pitänyt olla tässä kaupungissa kuin neljäkymmentäviisi minuuttia, kahden lennon välisen ajan. Nyt kun kerran olen täällä ihan oikeasti, tunnen itseni jotenkin velvolliseksi katsomaan Pariisia. Kun kerran luonnonoikku on heittänyt minut tänne, kai minun pitäisi yrittää tunnistaa paikkoja ja muistaa joitain nähtävyyksiä.

Olen käynyt Pariisissa useita kertoja, mutta siitä on jo tosi kauan. Nuorena kävin täällä parikin kertaa interrail-matkalla, mutta sen ajan muistoilla ei tänä päivänä enää mitään tee. Eiffel-torni, Montmartre ja Panthéon ovat varmaankin vielä samassa paikassa, liikenne on varmaan edelleenkin sympaattisen kaoottinen ja kahvilat olivat varmaankin vieläkin täynnä wannabe-runoilijoita, wannabe-näyttelijöitä ja wannabe-taidemaalareita. Wannabe on ikuista, mutta kaikki muu on muuttunut. Kaikki muu on kolmekymmentäviisi vuotta vanhempaa kuin ennen. Niin kuin minäkin olen. Missä olen oikein ollut nämä vuodet?

Nautin siitä, että nuori nainen vierelläni osaa kieltä ja hoitaa koko kommunikaation minunkin puolesta. Kerrankin minua hoidetaan eikä minun tarvitse suunnitella, ajatella ja junailla yhtään mitään. Laitan silmät kiinni ja työnnän pääni ulos ikkunasta. Haluan vain tuntea tuulen kasvoillani.

München on kaukana. Ex-vaimoni, tyttäreni ja Baumgartner ovat kaukana. Suomi on kaukana, tosi kaukana. Ja minun tekisi mieli sanoa että tunnen itseni yhtäkkiä taas nuoreksi, mutta se ei pitäisi paikkaansa, se ei osuisi, se ei olisi totta. En tunne itseäni nuoreksi enkä herranjestas haluaisi olla päivääkään nuorempi kuin olen. Eilenhän olin vielä päivän verran tyhmempi kuin mitä tänään olen. Mutta notkeaksi ja kevyeksi tunnen itseni. Ja se tuntuu hyvältä.

Minun pitäisi tällä hetkellä olla Suomessa jossain espoolaisessa hotellissa valmistautumassa huomista asiakastapaamista varten. Ja jos en ole siellä tapaamisessa huomenna aamulla, firmani tarjousta ei voida hyväksyä ja tietyt epäsäännöllisyydet – lue voitelurahat – pääsevät julkisuuteen. Hyvin ikävään julkisuuteen. Ainoa, joka voisi auttaa minua tässä tilanteessa, on pomoni Hans Baumgartner, mutta hän on lähtenyt yllättäen pienelle lomamatkalle eikä häneen saa juuri nyt yhteyttä.

Koko asetelma vaikuttaa epätodelliselta, eihän tällaista oikeasti tapahdu, eihän. Oikeassa todellisuudessa istun pariisilaistaksin takapenkillä kauniin nuoren ranskattaren kanssa ja olen matkalla syömään, en tosin vielä tiedä minne. Ja kaikki tämä sen takia että joku Eddan sankarirunosta eloon herännyt tulivuori tuhansien kilometrien päässä on suvainnut räjähtää ja syöksee tuhkaa taivaaseen.

En voi tehdä yhtään mitään. Olen joutunut luonnonkatastrofin jalkojen alle ja tällaisessa tilanteessa ihmisen on mukauduttava. Luontoäidin kanssa ei kannata haastaa riitaa. Vai onko tämä edes virallinen luonnonkatastrofi? Tähän mennessä ei tulivuorenpurkauksessa ole kuollut vielä suoranaisesti kukaan. Ainoastaan muutama tuhat lentomatkaa on jouduttu peruuttamaan, mikä voisi tarkemmin mietittynä jopa pelastaa ihmishenkiä. Jos yksikin niistä lentokoneista, joka nyt ei pääse nousemaan, olisi syöksynyt maahan, olisi kuollut paljon ihmisiä. Ehkä se olisi jopa ollut minun Helsingin-koneeni? En tule koskaan tietämään 

En voi tilanteelle mitään, vaan minun pitää odottaa ja mennä virran mukaan. En voi tehdä mitään, ja se tarkoittaa samalla sitä, ettei minun tarvitse tehdä mitään. Ja että saan tehdä ihan mitä haluan. Voin siis yhtä hyvin pitää hauskaa. Olen vapaa koska käteni ovat sidotut.

Tästä täytyy nauttia. Ei elämässä tule eteen kovin monta näin kevyttä hetkeä. Pariisin katujen hajut, äänet ja valot kiitävät ohi, lämpötila on miltei täydellinen ja kohta saadaan hyvää ruokaa  Elämisen sietämätön keveys ei tällä hetkellä tunnu yhtään sietämättömältä.

Mitä ihmettä? Tuolla ulkona jalkakäytävällä kävelee Baumgartner! Onko se oikeasti hän? Voiko se todella olla hän? On se, ei epäilystäkään. Baumgartner on Pariisissa! Mitä täällä tapahtuu, mitä tämä tarkoittaa? Miten hän voi olla täällä? Minuako hän etsii? Niinpä tietysti, Münchenin päämaja on varmaan saanut hänelle ilmoitettua, että olen täällä jumissa ilman jatkolentoa ja nyt hän etsii minut käsiinsä, että voimme kahden kesken tehdä vaihtoehtosuunnitelma. Se sen täytyy olla.

Ja häntäkin olin ehtinyt jo epäillä vilunkipelistä, kun oikeasti hän on etsimässä minua!

”Baumgartner! Hans!!!!” huudan kurkun täydeltä ikkunasta, ja Baumgartner pysähtyy.

”Seis!” huudan taksinkuljettajalle, mutta hän ei ole kuulevinaan, vaan jatkaa eteenpäin.

Baumgartner katsoo minun suuntaani, tunnistaa minut ja tervehtii ystävällisesti kättä heiluen.

”Stop! Arrêtez!” Onneksi muistan jostain tämän sanan, mutta sekään ei tehoa kuljettajaan.

”Catherine! Meidän täytyy pysähtyä!! Tuolla on kollegani, pomoni! Catherine!”

Sekä Catherine että taksinkuljettaja ovat yhtäkkiä apaattisia zombeja, he eivät kuule eivätkä näe mitään. Kuski jatkaa robotin elein autolla ajamista ja Catherinen tyhjä katse on suunnattu jonnekin ikuisuuteen.

”Mitä teitä vaivaa?” kysyn ja ravistelen Catherinea. Hän hievahtaa ja uhkaa kaatua syliini, mutta hän ei katso minua eikä puhu 

Yhtäkkiä maisema vaihtuu. Olen jossain isossa, kolkon näköisessä salissa, jossa on paljon vihaisia ihmisiä minua tuijottamassa. Hetkinen – tämä on oikeussali ja minä olen syytettynä! Syytettynä lahjuksista, veropetoksesta ja inside-kaupasta. Baumgartner on todistajanaitiossa ja vannoo valan, jonka mukaan koko homma oli ollut minun ideani, ettei hän tiennyt asiasta mitään ja että hän oli aina epäillyt, etten minä hanki asiakkaita firmalle aina täysin rehellisin keinoin 

Haluan sanoa jotain, mutta mikrofoni edessäni ei toimi eikä kukaan kuuntele minua eikä reagoi siihen, kun huidon hädissäni käsillä.

”Se oli hänen ideansa!” osoitan Baumgartneria ja yritän vakuutella syyttömyyttäni, mutta suustani tulee vain kuivaa yskää, en pysty puhumaan sanaakaan.

Oikeudenkäynti on todella ripeä, muita todistajia ei edes kuulla. Ilman, että saisin itse sanoa omassa asiassani yhtään mitään, tuomari nousee jo julistamaan tuomioni:

”Täten Teidät tuomitaan kymmeneksi vuodeksi raskaaseen pakkotyöhön Pariisin Charles-de-Gaulle-lentoasemalla. Viekää tuomittu pois!”

Oikeussalin kaapin kokoinen vartija tulee hitaasti, mutta varmasti ja uhkaavasti minua kohti, hänellä on toisessa kädessä pamppu, toisessa raudat valmiina esillä.

”No niin! Sitten mentiin!” hän sanoo hyvin oudolla äänellä. Kuinka hänellä voi olla niin lempeä ääni? Se kuulostaa melkein naisen ääneltä, itse asiassa se on naisen ääni. Se on  Catherinen ääni.

”No niin, sitten mentiin!” sanoo Catherinen ääni uudelleen.

Miten kaksimetrisellä satakiloisella saksalaisella oikeussalin vartijakorstolla voi olla Catherinen ääni?

Ilmeisesti torkahdin takapenkille. Ei sinänsä mikään ihme tällaisen päivän jälkeen.

”Taisit nähdä pahaa unta”, Catherine sanoo. ”Rauhoitu, kaikki on hyvin. Luota Ranskaan, muukalainen. Sinulle ei tapahdu täällä mitään pahaa”, hän lisää ja hymyilee.

En ole vieläkään täydessä ymmärryksessä. Ulkona vilkkuvat useiden pikkuravintoloiden valot, terasseilla istuu ihmisiä nauttimassa kesäillan linnunmaitomaisesta pehmeydestä. Kestää hetken ennen kuin tajuan, missä olen ja miten olen tänne tullut. Minulla ei ole aavistustakaan missä kaupunginosassa olemme, mutta arvokkaista vanhoista rakennuksista päätellen matka on tuonut meidät aika lähelle vanhaa keskustaa.

”Ei millään pahalla, Frank, mutta sinun pitää maksaa kyyti”, sanoo Catherine ja leventää hymynsä. ”Tulit ikään kuin luvanneeksi. Muistatko?”

Nyt vasta olen toipunut painajaisestani ja olen taas mukana leikissä.

”Niinpä tietysti, anteeksi. Ei minulle tapahdu täällä mitään pahaa ” virnistelen ja maksan käteisellä. Catherine tönii minua kyynärpäällä kylkiluihin, kunnes annan kuljettajalle kunnon tipin. Sen seurauksena kuljettaja nousee juhlavin elkein ulos Peugeotista ja avaa Catherinelle kumartuen oven. Minulle hän ei avaa ovea, vaan takakontin, jotta voin ottaa sieltä Catherinen laukun.

Kulissienvaihto voisi tuskin täydellisempi olla: Yhtäkkiä istumme hämärtyvän pariisilaistaivaan alla ruudullisten pöytäliinojen, palavien kynttilöiden ja aperitiivin ääressä tutkimassa ruokalistaa.

Catherine vetäytyy ensin vähäksi aikaa matkalaukkunsa kanssa naistenhuoneeseen, ja kun hän tulee takaisin, hänellä on yllään ohut kesämekko ja jaloissa korkokengät. 

”Nyt syödään kunnolla. Alku-, pää- ja jälkiruoka”, sanon ja yritän olla katsomatta häntä liian pitkään yhtäjaksoisesti. Mutta Catherine ei huomaakaan, miten onnistuneesti kesämekko vaikuttaa minuun, vaan on jo syventynyt menuun.

Tilaamme hyväntuulisen pyöreältä tarjoilijatädiltä alkuruoaksi escargots à la bourguignonne, etanoita yrtti- ja valkosipulikastikkeessa.

”Mitä juotavaa saisi olla?” tiedustelen.

”Älä nyt pidä minua hemmoteltuna kakarana, mutta ei ainakaan enää samppanjaa, kiitos. Minusta se on yliarvostettua litkua.”

Pyydän kompromissina pullollisen elsassilaista valkoviiniä. Se on kasvanut ja kypsynyt niillä kukkuloilla, jotka historian saatossa aina välillä kuuluivat Saksalle, aina välillä Ranskalle ja joiden juuret kasteltiin ahkerasti ihmisverellä. Kerron vanhasta, 1860-luvulla syntyneestä ja 85-vuotiaana kuolleesta mummosta, joka eli koko ikänsä samassa pienessä Elsassin kyläpahasessa, ei koskaan lähtenyt sieltä minnekään, mutta ehti elämänsä aikana olla kolme kertaa Ranskan ja kaksi kertaa Saksan kansalainen. Alleviivaan, että ero ranskalaisuuden ja saksalaisuuden välillä on valkoviiniin piirretty viiva ja että se seikka, että Elsass on tällä hetkellä Ranskan puolella, saattaa olla sekin tilapäinen ratkaisu.

Catherine hihittää kohteliaasti.

”Kiitos tietoiskusta. Antakaa Elsassin nyt olla meidän puolellamme, tehän saitte koko Itä-Saksan takaisin. Saisinko minäkin nyt antaa saksalaisherralle hieman paikallista kulttuuriopetusta?”

”Neiti on hyvä!”

Catherine osoittaa sormella hänen edessään lautasella tiriseviä etanoita:

”Meillä täällä Ranskassa oli joskus sellainen runoilija kuin Jacques Prévert. Oletko kuullut hänestä?”

”Täytyy myöntää etten ole. Ellei se sitten ole sama kaveri, joka kärähti dopingista ja sai potkut Tour-de-Francesta.”

”Ei, se ei ole sama kaveri”, Catherine jatkaa leikisti ärtyneenä ja työntää samalla etanan kokonaisena suuhunsa. ”Joka tapauksessa hän on kirjoittanut runon nimeltä chanson des escargots qui vont à l'énterrement.”

”Onpa pitkä nimi.”

”Niin on. Se tarkoittaa 'laulu etanoista jotka ovat matkalla hautajaisiin'.”

”Vielä pidempi englanniksi ”

”Se kertoo kahdesta etanasta, jotka lähtevät syksyllä kuolleen lehden hautajaisiin. Mutta he ovat niin hitaita ja matka on niin pitkä, että he ovat perillä vasta keväällä, kun kaikkialla on jo uudet lehdet. Niinpä he unohtavat matkansa surullisen syyn kokonaan, syövät ja juovat hyvin ja hoipertelevat hilpeinä takaisin kotiin.”

Yritän kuvitella miltä hilpeänä hoiperteleva etana näyttää mutten onnistu siinä.

”Kaunis pikku tarina. Ja miksi kerrot sen minulle?”

Catherine nauraa.

”Etkö tajua? Me olemme nuo etanat. Matkalla jonnekin, auttamattomasti myöhässä, ja mitä teemme?”

”Syömme ja juomme ja unohdamme surut, ymmärrän. Mutta mitä me sen jälkeen tehdään? Mennäänkö mekin hilpeinä takaisin kotiin?”

Ennen kuin Catherine pysty vastaamaan, mustaihoinen hanurinsoittaja tunkeutuu terassille ja alkaa terrorisoida ravintolan asiakkaita soittamalla kappaleen La vie en rose. Hänen tottunut pelisilmänsä tunnistaa meidät heti illan tuoreimmaksi potentiaaliseksi pariskunnaksi ja hän asemoituu pöytämme viereen ja lataa soittoonsa entistäkin enemmän sydänihraa. Annan hänelle kahden euron kolikon, ja hän suostuu lähtemään eteenpäin metelöivien palkeittensa kanssa.

Syömme niin kuin täällä pitääkin, hyvin hitaasti, ja minut valtaa aivan omituinen tunne: Tällaistahan se on olla lomalla! Näinhän se tehdään, nautitaan hyvästä ruoasta hyvässä seurassa eikä mietitä turhan ikäviä asioita. Hassua, että se on niin vaikeaa, niin harvinaista, niin kiven takana.

Catherine on nuori ja hänellä on vilkas aineenvaihdunta. Hän ei näköjään filosofoi, vaan syö oikein hyvällä ruokahalulla bouillabaisse-keittonsa, ja ainakin puolikas patonkikin häviää hänen suuhunsa.

Tilaan toisen pullon Gewürztramineria ja syön omaa pääruokaani, joka on Coq-au-vin. Ei millään pahalla, mutta se on noin tuhat kerta parempaa kuin Charles de Gaullen kuivatettu kinkkujuustosämpylä kokolattiamattoilmapiirissä nautittuna.

Uusi pullo saapuu, pyöreä tarjoilija katsoo hetken Catherinea ja iskee sitten minulle silmää. Voi että nuo ranskalaiset 

”Oliko sinulla muuten kivaa siellä komerossa sen terrierin kanssa? Oletko koiraihmisiä?” kysyn ja kaadan lisää viiniä.

”Luulin kyllä olevani”, Catherine vastaa ja kilistämme laseja. ”Mutta en ole enää ollenkaan niin varma siitä. Koirat, nekin ovat pelkkiä pikku opportunisteja. Ensin oltiin maailman parhaat kamut siellä pimeässä lukkojen takana ja kättäni nuoltiin melkein puhki, mutta heti kun rouva rikas omistajatar ilmestyi paikalle, koira ei enää vilkaissutkaan minuun päin.”

”Sellaista se on. Koirienkin kanssa.”

”Ollaanpas sitä kyyninen.”

”Kippis! Tiedätkö mikä on ero koiran ja kissan välillä?”

”Kai minä ne ihan silmämääräisesti erotan jos sikseen tulee.”

”Tarkoitan sisäistä eroa, persoonallisuuseroa.”

”Kissat on petoja, koirat raadonsyöjiä?”

”Ei, vaan juttu menee näin, että ”

Juuri kun alan selittää, itäeurooppalaisen näköinen viulusolisti änkeää terassille ja alkaa soittaa lemmenkipeitä viisuja. En usko silmiäni enkä korviani kun hänkin tulee aivan meidän pöytämme viereen ja alkaa sahata – ja vain ja ainoastaan meille vasta-rakastuneille – mitäpäs muuta kuin La vie en roseeta!

Onko täällä meneillä jokin salaliitto meitä vastaan? Eikö kukaan täällä valvo katusoittajien repertuaaria? Vai onko tämä biisi kenties Ranskan matkailun edistämiskeskuksen määräämä pakollinen ohjelmanumero kuten poskisuudelmat ja baskerit? Jonkun pitäisi kertoa heille, että pariskunnat haluavat ravintoloissa istua rauhassa, syödä, juoda ja ennen kaikkea jutella keskenään!

Annan virtuoosille kaksi kahden euron kolikkoa, ja hän lopettaa soittonsa ja häipyy samalla sekunnin murto-osalla. Osaavat kyllä asiansa, nämä pariisilaismuusikot.

”Mihin jäätiin?” joudun kysymään Catherinelta.

”Eroon kissan ja koiran välillä”, hän auttaa.

”Ai niin. Koira huomaa, että hei – ihminen silittää ja ruokkii minua, ihmisen täytyy olla jumala ”

”Entäs kissa?”

”Kissa huomaa, että hei – ihminen silittää ja ruokkii minua, minä olen varmaan jumala!”

Catherine nauraa pitkään vanhalle vitsilleni. Täällä ulkoilmassa hänen naurunsa kuulostaa paljon vapautuneemmalta, paljon aidommalta kuin lentoaseman sisätiloissa. Ja nauraako hän muuten ranskaksi? Nauraako ihminen jollain kielellä? Ei kai. Mutta pystyisikö jonkun naurusta sanomaan, mitä kieltä hän puhuu?

Kolmas pullo elsassilaista menee mukavasti jälkiruoan, crème brûléen, kahvin ja liköörin kanssa, ja olo sen kun kevenee. Istumme ravintolassa. On kesä. Emme juurikaan tunne toisiamme. Puhumme vierasta kieltä keskenämme, kahdella eri korostuksella, josta toinen on toista hirveämpi. Ah, tämä on sitä Eurooppaa 

”Hyvän ravintolan se sinun taksikuskisi osasi neuvoa”, totean tyytyväisenä ja täytän lasit uudestaan. ”Tuota  kerroithan taas minun olevan isäsi?”

”En tällä kertaa”, Catherine vastaa ja ottaa kulauksen. ”Ajattelin sitä kyllä ensin, mutten voi enää käyttää sitä valhetta, se on liian ällö.”

”Kiitti vaan. Miksi se nyt on yhtäkkiä ällöttävä? Kelpasinhan sinulle ennenkin isäksi!”

”Niin ennen, mutta mieti nyt itse: Sinähän avasit ja pengoit  matkalaukkuni miesten vessassa, senkin vanha pervo. En todellakaan voi enää ajatella sinua isänä. Kokeilit varmaan rintsikoitanikin ”

Jaha. Taitaa nuorella ranskattarellakin olla aika kevyt olo 

”Olet oikeassa, tätä ulottuvuutta en ajatellut”, vastaan ja päätän kokeilla, miten paljon Catherine on valmis tulemaan mukaan tähän uuteen leikkiin:

”Kiinni jäin”, sanon syyllisellä äänensävyllä. ”Kokeilin niitä oikeasti, mutta ne olivat liian pienet. Minulla on C-kuppi.”

Catherine tuijottaa minua suu auki. Hän ei osaa päättää suuttuuko vai nauraako.

Rinnoistaan kaikki naiset ovat hysteerisen neuroottisia. Joko ne on liian isot, liian pienet, liian pyöreät tai liian eri paria, mutta jotain vikaa on aina. Jos sanoo mitä tahansa naisen rinnoista, se saa hänet epävarmaksi, vaikka se olisikin rehellisen positiivinen kommentti. Itse asiassa juuri heittämällä naiselle kohteliaisuuksia hänen ulkonäöstään, hänen epävarmuutensa saa kasvamaan mukavasti. Näin komplimentti toimii.

Catherine on vielä kasaamassa itseään ja etsimässä sopivan terävää vastausta, kun pakistanilainen tai intialainen ruusujenmyyjä ilmestyy terassille ja alkaa tyrkyttää punaisia rakkauden kukkia kaikille pariskunnille.

”Une rose pour la dame?” hän kysyy minultakin ja tarkastelee Catherinen ulkomuodot kokeneen kamelikauppiaan silmäyksellä.

”Sorry, I don't speak French.” Tämä alkaa olla tosi inhottavaa, katusoittajien ja kaupustelijoiden ei pitäisi päästä ravintoloiden sisälle.

”You take a rose for your lady?” myyjä sanoo ja hymyilee Catherinelle niin leveästi, että kokonainen kultahammasrivi paljastuu.

Nyt perkele riittää. Joskus miehen on oltava mies, riippumatta monikulttuurisuudesta. Nousen hyvin hitaasti seisomaan. Olen ruusujenmyyjää ainakin puolitoista päätä pidempi, hän pelästyy ja jähmettyy paikoilleen. Muut ravintolavieraat huomaavat heti, että jotain on tekeillä. Keskustelut ympärillämme tyrehtyvät, ja myös Catherine odottaa kauhuissaan mitä tuleman pitää.

”Sir!” sanon oikein kuuluvalla äänellä englanniksi ja katson kukkakauppiasta tiukasti silmiin. ”Kuinka julkeatte ehdottaa sellaista? Eikö Teillä ole lainkaan tapoja? Meillä täällä Länsi-Euroopassa ihmiskauppa ei ole ainoastaan moraalisesti arveluttavaa toimintaa, vaan peräti laitonta! En ikimaailmassa vaihtaisi tätä ihanaa, kaunista, nuorta naista mihinkään ruusuun! En vaihtaisi hänet edes autoon! Vastahan minä hänet löysin! Sir, jos eläisimme sivistyneessä maailmassa, vaatisin Teiltä kunnianpalautuksen ja haastaisin Teidät kaksintaisteluun! Menkää tiehenne!”

Käännyn pois ja istun alas, ja täysin hämmentynyt ruusujenmyyjä lähtee kukkakimppunsa kanssa juoksujalkaa ravintolan terassilta ja sulautuu ohikulkijoiden suureen, kasvottomaan virtaan. Muut ravintolavieraat nauravat ja taputtavat minulle, ja otan aplodit kiitollisena vastaan. Näin tällaisia tapauksia hoidetaan, ja kas kun ranskalaisetkin yhtäkkiä ymmärsivät englantia tuosta noin vain.

Kello on jo yli yhdentoista, kun pyöreä tarjoilijatar tuo minulle laskun. Annan hänelle ruhtinaalliset juomarahat, tämä ateria ravitsi sekä ruumiin että hengen, kiitos. Mutta mitä seuraavaksi? Muistan, että minulla on aika iso ongelma. Ja niin on Catherinellakin.

”Aika palata ikävien realiteettien pariin”, aloitan varovasti. ”Missä vietämme yön? Haluatko mennä takaisin lentoasemalle? Vai nukutaanko jossain sillan alla? Sehän on kuulemma tapana täälläpäin.”

Catherine ei kuuntele minua lainkaan, vaan tuijottaa kuin transsissa, kuin jostain kaukaiselta kiertoradalta harmaita ohimoitani.

”Minulla on huone”, hän sanoo yhtäkkiä.

”Mitä?” Nyt on minun vuoroni tuijottaa häntä suu auki.

”Minulla on meille huone täksi yöksi”, hän toistaa. ”Taksikuskin serkku pyörittää pientä majataloa. Se ei ole netissä eikä Facebookissa eikä missään muualla virtuaalitodellisuudessa. Sain äsken taksinkuljettajalta tekstiviestin. Sinne on vain muutaman minuutin kävelymatka ja siellä on vielä tilaa – yksi huone.”

Kun lähdemme täydellisen illallisen jälkeen ravintolasta, on sysimusta yö, ja vaikka kaikki Seinen sillat on valaistu, tähdet näkyvät kirkkaasti. Tällä hetkellä on täysin mahdotonta uskoa, että olen täällä sen takia, että kaukaisessa Islannissa tulivuori nimeltä Eyjafjallajokull purkautui.

”Katso nyt kaikkea tätä tuhkaa!” sanon ja osoitan tähtitaivasta.

”Tuhkaa tuulessa”, nauraa Catherine, ottaa korkokengät pois ja kantaa ne kädessä. Toisella kädellä hän ottaa olkapäästäni kiinni. Näin on kuulemma paljon helpompi kävellä. Sitä paitsi se näyttää niin pariisilaiselta 

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Tess

Syyshäihin kuokkimaan suuntaava Pauliina kääntää juhlavaihteen silmään – lue jatkiksen toinen osa!

Hurraa! Luulen, että olen onnellisin nainen maan päällä, kun aviomieheni on palannut elämäänsä, kun hän jätti minut 2 vuotta ja 7 kuukautta, ja opetin, että hän oli poissa koko ajan, kunnes tohtori Okpa tuli avuksi. Olen onnellinen tänään, koska tohtori Okpa, joka voin sanoa, että hän on enemmän tai vähemmän jumala minulle, koska en koskaan opettanut voisin saada mieheni takaisin, mutta tohtori Okpa teki hienoa työtä, jota en koskaan opettanut 24 tunnin välein. Haluan käyttää tätä...
Lue kommentti