Catherine on jäänyt lukkojen taakse Pariisin lentokentän kaaoksessa. Odottaessaan ulospääsyä hän miettii, rakastaako Philippeä ja mitähän tekee nälkäinen Frank.

Catherine 18. kesäkuuta klo 15.45

Lusse on nukahtanut syliini, ja minäkin olen nukkunut jo ainakin tunnin. Koira nuoleskelee välillä huuliaan ja asettelee sitten päänsä taas mukavammin polvieni päälle. Herään inhottavaan tunteeseen siitä, ettei minulla ole mitään hajua siitä, missä olen. Jalkoja särkee, niska on puutunut ja hiki valuu otsaa ja poskia pitkin kaulaan. Katselen ympärilleni, ja muistini alkaa palailla pätkittäin. Olen jäänyt jumiin lentokenttäkahvilan kalseaan takahuoneeseen lähdettyäni hakemaan syömistä minulle ja uudelle viehättävälle tuttavuudelleni Frankille. Samalla reissulla olen tutustunut tyylikkäästi kammattuun yorkshirenterrieri Lusseen, joka nyt tuhisee sylissäni kuin olisimme tunteneet toisemme kauankin.

Vilkaisen vieressäni lojuvia papereita, ja tajuan, että olen nälissäni syönyt jo sekä minulle että Frankille tarkoitetut sämpylät kokonaan. Keksipaketistakin on puolet tuhottu. Täytyy ilmeisesti napata Frankille lähtiessä mukaan pari omaa sämpylää. Siis jos nyt ikinä pääsen ulos tästä kuolemankammiostani. Miten kuolemankammiossa voi olla näin kuuma? Eikö niiden pitäisi yleensä olla jotenkin jäätävän kylmiä ja kalseita? Kahvilan työntekijöillä on selvästi niin kova kiire, ettei heillä ole aikaa edes pyörähtää takahuoneessa, eikä kukaan siis ole huomannut piilopaikkaani, vaikka olen kykkinyt täällä tyhjien pahvilaatikoiden keskellä kohta kaksi tuntia. Kun aamulla lähdin lentokentälle ja kohti Turkin-lomaani en mitenkään olisi osannut kuvitella päätyväni hiekkarannan ja rantaterassin sijasta pölyisen kahvilan limsapullovarastoon. On tässä minulla loma. No lämmintä täällä nyt ainakin on. Eikä auringonpistoksesta tai ihon polttamisestakaan ole vaaraa, vaikka rusketusta täältä on varmasti turha hakea.

Mäymäymäyh, sanoo Lusse yhtäkkiä ja vilkaisee minua mustilla nappisilmillään. Kaivan paketista uuden palan suklaakeksiä ja ojennan sen kohti Lussen karvaista kuonoa. Se haistelee keksipalaa hetken ja hotkaisee sen sitten kerralla suuhunsa maiskutellen kieltään äänekkäästi.

”Kiltti hauva, meistähän voisi tulla vaikka kuinka hyviä kavereita, Lusse”, sanon ja rapsutan sen pientä innokkaasti heiluvaa päätä. 

Lussen otsatukkaan on kiinnitetty vihreä silkkinen rusetti, jonka otan hetken mielijohteesta pois. 

”Tämä ei sovi yhtään sun tyyliisi, Lusse, musta sä olet paljon rokimpi koira kuin sun emäntäsi tajuaakaan”, sanon ja sekoitan otsatukan niin, että se valahtaa tyylikkäästi Lussen nappisilmien eteen. Lusse katsoo minua kiinteästi selvästi tyytyväisenä uuteen tyyliinsä. Mitä jos adoptoisinkin Lussen itselleni. Perustelisin kidnappausta sillä, että nykyinen omistaja ei tajua koiransa syvintä, aitoa luonnetta, eikä koira näin saa täysin ilmaista itseään hänen luonaan. Koira rinnallani voisin varmasti vihdoin rohkaistua ja jättää Philippen. Ja muutenkin koira tulisi halvemmaksi kuin poikaystävä. Heh heh.

Kuumuus tuntuu vaivaavan myös Lussea, joka alkaa hetken kuluttua läähättää sylissäni kuin hengenhädässä. Nälkä ei onneksi enää kurni vatsassa – kiitos vetämäni tuhdin sämpyläsatsin – mutta jano todella on melkoinen. Jostain syystä kahvilan takahuoneessa ei ole yhtäkään vesipulloa ja kaikki olut- ja limsapullotkin ovat tyhjiä. Tajuan, etten moneen tuntiin ole juonut mitään muuta kuin ne kaksi Frankin minulle tarjoamaa samppanjalasillista. Niiden aiheuttama pieni kiva pyörrytys on jo kadonnut päästä, mutta olo tuntuu siitä huolimatta entistäkin omituisemmalta. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Tämän kummallisen päivän ja kaaosmaisen tilanteen on pakko olla merkki jostakin suuresta muutoksesta. Tai mullistuksesta. Tai vallankumouksesta tai jostain elämässäni. Tai toisaalta ehkä kyse on vain tulivuorenpurkauksesta ja siitä syntyneestä tuhkapilvestä. Ja kuumuuden aiheuttamasta karmeasta janosta. Äh, mitä järkeä edes yrittää ymmärtää. Elämä on muutenkin ihan täyttä kafkaa. Kun nyt vain saisin jostain jotain kylmää juomista, kaikki vaikuttaisi taas varmasti paljon yksinkertaisemmalta.

Mitähän Philippe miettii juuri nyt? Onkohan hän yrittänyt soittaa? Tätä kahvilan takahuoneeseen jumittumistarinaani hän ei tule kyllä ikinä uskomaan. Hänhän luulee vieläkin minun keksineen itse koko tulivuorenpurkauksen ja lentokiellon koko Euroopassa. Vaikka salaa kyllä uskonkin, että kaikki tämä todella on minun syytäni. Eivätkö kaikki keittiöpsykologiset kirjat nykyään toitotakin aina, että luomme todellisuuden ajatustemme voimalla, että vedämme puoleemme kaikkea, mitä ajattelemme? Tämä on nyt varmasti juuri sitä.

Ja minä olen ajatellut viime aikoina selvästi ihan liikaa tulta ja tuhkaa, yksinäisyyttä ja kännykän kentän ulottumattomissa olemista. Ja janoa ilmeisesti. Sitä saa mitä tilaa niin sanotusti. Lusse katsoo minua kuin lukisi ajatuksiani, ja on selvästi sitä mieltä, että olen ajatellut myös rock´n roll -tyylisiä koiria ihan liikaa viime aikoina. Ehkä juuri minä itse tulkitsenkin Lussen syvintä olemusta ihan väärin. Äh, en osaa lukea edes karvaisen terrierin mielenliikkeitä ja mielihaluja oikein, mitä mahdollisuuksia minulla voisi ihmissuhteissa olla?

Painan silmät kiinni ja ajattelen, että jokaisen länsimaisen ihmisen pitäisi joskus kokea tämä. Jäädä jumiin lentokenttäkahvilan pieneen, hikiseen takakoppiin ilman kännykkää ja nettiyhteyttä, ilman lehtiä, viihdekirjallisuutta ja reality-telkkaria. Tämä se on todellista hardcorea. Kun ei ole mitään tekemistä, on pakko kuunnella omia ajatuksiaan. Ja jos joku on pelottavaa niin se. 

Haloo? Kuuleeko kukaan? Mitä minä oikeasti ajattelen?

Jos olisin itseni paras ystävä, mitä kysyisin itseltäni? 

”Rakastatko sinä sitä miestä? Haluatko sinä oikeasti olla sen kanssa? Ja jos et pidä omasta työstäsi, mitä sitten oikeasti haluaisit tehdä työksesi?”

Joopa joo. Plääh. Kuka tällaisiin osaa vastata? Ehkä on parempi, että keskityn vain koiran rapsuttamiseen ja suklaakekseihin. Ja janooni. Ihan todella, miksei täällä hemmetin takahuoneessa missään ole vettä? Tännehän kuolee kohta. Pakko alkaa kohta hakata ovea ja pyytää päästä ulos, vaikka sitten sämpylävarkaudesta kiinnijäämisen uhallakin. 

Mutta silti: miten minun voi olla niin vaikea vastata elämäni oikeisiin peruskysymyksiin. Enkö minä muka todellakaan tiedä, rakastanko Philippeä vai en? Ei kai sellainen edes voi olla mahdollista – joko sitä rakastaa tai ei, ei kai rakkaudessa mitään välimuotoja voi olla. Vai voiko? Miten rakastajia pitävät ihmiset esimerkiksi toimivat? Paloittelevatko he rakkautensa jonkinlaisiksi kivoiksi kakkupaloiksi, joita sitten jakavat eri rakkailleen? Tuolle mansikkakerros ja vaniljaa, tuolle kermavaahtoa ja tuolle pelkkää kuivaa pohjaa. Vai rakastavatko he sittenkin vain itseään?

Lusse ynähtää taas ja kohottaa sitten ruskeaa päätään ovea kohti. Lusselle rakkaus on varmasti paljon yksinkertaisempaa – se perustuu ilmeisesti lähinnä ruoan ja rapsutuksen lähteisiin. Tällä hetkellä Lusse saa minulta sekä ruokaa että rapsutusta ja rakastaa siis näin ollen minua. Mahtavaa. Eikä ehkä mitenkään typerää. 

Ehkä minunkin pitäisi alkaa toimia samoilla säännöillä. Oli rakkauden kohteita sitten kuinka paljon tai vähän tahansa, rakastaisin vain niitä, jotka ruokkivat ja rapsuttavat minua. Philippe ei ole tehnyt kumpaakaan moneen vuoteen – minun ruokkimistani hän ei ole harrastanut itse asiassa koskaan. Ja rapsuttaminenkin on ollut vähän niin ja näin.

Mäymäyh! 

Lusse haukahtaa oven suuntaan, ja samalla ovi lennähtääkin selkoselälleen ja päästää sisään kirkasta auringonvaloa, joka sattuu silmiin yhtäkkiä todella paljon. Lusse hyppää jaloilleen ja alkaa räkyttää ovesta sisään astuneelle miehelle kuin viimeistä päivää. Ovesta puhaltava ilmavirta tuntuu kasvoilla ihanan raikkaalta kuin merituuli. Minä vien käden silmieni suojaksi ja alan pikkuhiljaa vääntäytyä ylös. Jalat ja peffa ovat puutuneet tuntikausien lattialla istumisesta lähes tunnottomiksi, ja kestää hetken ennen kuin muistan, miten niitä käytetään. 

LUSSE!”, aiemmin näkemäni vanhempi rouva syöksyy sisään kiiltävät saappaat lattiaa vasten kopisten ja nappaa rokkilussen jaloistani syliinsä. Lusse vilkaisee minua vähän hämääntyneenä rokkiotsatukkansa takaa, mutta muistaa sitten ilmeisesti pienillä koiranaivoillaan, että myös korea rouvashenkilö on joskus rapsuttanut ja ruokkinut häntä ja päättää hylätä minut ja suklaakeksirakkauteni siis hetkeäkään miettimättä. Hmmm  ehkä koirien rakkausstrategiat eivät kuitenkaan täysin toimi ihmisten kuvioissa. Tai ainakin ne kaipaavat vielä jonkinlaista pientä hienosäätöä. Muuten tuolla tekniikalla sitä voi hyvinkin pian päätyä yksin täysin ilman sekä ruokaa että rapsutuksia.

”Mademoiselle!” Naisen takana seisova miestarjoilija tuijottaa minua väsyneesti ja tuskin jaksaa kerätä kokoon tarpeeksi voimia ilmaistakseen ihmetyksen tunnettaan. ”Mitä ihmettä te teette täällä?”

”Tota ”, aloitan hieroen samalla puutuneita reisiäni ja ravistellen keksimuruja ja Lussen karvoja vaatteistani.

Nyt äkkiä joku hieno ympäripyöreä korulause tähän.

”Mutta mademoisellehan on Lussen pelastaja. Mille mercis, mademoiselle! Tuhannet kiitokset, nuori neiti, että piditte huolta rakkaasta Lussestani, se on niin herkkäluonteinen, että olisi varmasti saanut jonkinlaisen kauhean trauman tai emotionaalisen aivoinfarktin yksin täällä pimeässä kopperossa. Siltä on kaihikin leikattu vasta viime kuussa. Kiitos tuhannesti! Haluan ehdottomasti palkita vaivannäkönne. Mitä voin tehdä hyväksenne?”

”Ööö, tota ”, yritän saada ajatuksiani jonkinlaiseen järjestykseen, mutta naisen sanaryöppy ja tunteen palo on niin vaikuttava, etten saa suustani kakistettua yhtäkään kokonaista sanaa. 

Nainen suukottelee rokki-Lussea nenänpäälle ja sitoo sitten nopein, tottunein liikkein vihreän silkkirusetin takaisin paikoilleen. Se siitä uudesta rokki-identiteetistä. Lusse katsoo minua viileästi kuin emme olisi koskaan tavanneetkaan toisiamme. Samanlaisia ne ovat kaikki. Ehkä poikaystävä on silti parempi vaihtoehto kuin koira. Ainakin hän on sisäsiisti ja osaa käydä vessassa ihan itse. Ja osuu pönttöönkin melkein joka kerta. Heh heh. Jos Nina olisi täällä, hän osaisi kyllä nauraa typerille vitseilleni juuri oikealla hetkellä. 

Yhtäkkiä on ihan hirveä ikävä Ninaa.

”Vesi olisi kiva yllätys”, saan lopulta soperrettua, kun olen päässyt yli Lussen hylkäämisen aiheuttamasta yllättävästä tuskasta sekä Ninan huumorintajun kaipuusta.

”Mademoiselle, voinko saada tietää, mitä ihmettä oikein teette täällä? Tämä on kahvilan yksityisaluetta, jonne asiakkailta ja matkustajilta on ehdottomasti pääsy kielletty”, tarjoilija keskeyttää minut tiukasti ja nojaa samalla uupuneesti oven reunaan. Hän näyttää vähän siltä kuin olisi ollut yhtä mittaa työvuorossa yli viisikymmentä tuntia ja keittänyt sinä aikana sata litraa pahaa kahvia, josta joka ikinen asiakas olisi tullut vuorollaan valittamaan hänelle. Tai ainakin jotain sinnepäin. Arvaukseni ei varmasti edes ole kovin kaukana totuudesta.

”Tuota, minä  minä näin koiran luikahtavan sisään takahuoneen ovesta ja päätin seurata sitä, koska arvasin jonkun varmasti kaipaavan sitä. Täällä kun on niin hirveä kaaos, ettei kukaan enää ehdi katsoa lasten ja lemmikkieläinten perään”, sanon ja hymyilen löysästi viimeisillä voimillani Lussen hiuslakalta lemuavalle emännälle. 

Kun joku nyt vain voisi antaa minulle vettä! Tämä lomareissu alkaa nyt epäilyttävästi muistuttaa jotain karmeaa selviytymisretkeä Saharan aavikoille. Jano, jano, jano!

Tarjoilija vilkaisee väsyneesti lattialla lojuvia sämpyläpapereita ja puolityhjää keksipakettia ja kääntää sitten katseensa merkitsevästi takaisin minuun, muttei selvästi jaksa alkaa tehdä tilanteesta enää tämän dramaattisempaa numeroa. Tässä tuhkapakolaisten tukikeskuksessa riittää varmasti tänään tarpeeksi draamaa ja jännittäviä kohtauksia jo muutenkin. 

”Koira alkoi repiä noita sämpylöitä hyllyltä, ja koska sillä oli selvästi kova nälkä, en viitsinyt ”, sanon, mutta huomaan, ettei ketään oikeasti kiinnosta, mikä kinkkusämpylöiden todellinen kohtalo on.

”Mademoiselle, tulkaa kanssani, minä tarjoan teille lasillisen samppanjaa vip-alueella, vettähän te saatte täältä mistä tahansa”, Lusserouva sanoo ja alkaa vetää minua määrätietoisesti pois kahvilakopperosta. 

Ai saan vai? Kun joku nyt vain näyttäisi minulle, mistä ihminen täällä saa tavallista, juomakelpoista vettä? Tällaista tilannettakaan en to-del-la-kaan uskonut näkeväni: että meikäläinen olisi muka pettynyt, kun joku tarjoaa veden sijaan samppanjaa. Tämä päivä on muuttumassa yhä kummallisemmaksi. Kuka minä oikein olen?

”Hetkinen, voinko viedä vielä yhden sämpylän isälleni, joka kärsii selkävammasta ja astmasta ja on jumissa vip-alueella akuttoman kännykkänsä kanssa?” sanon nopeasti jaksamisensa äärirajoilla keikkuvalle tarjoilijamiehelle.

”Totta kai, totta kai!” rouva huudahtaa ja ojentaa sadan euron setelin ryytyneelle tarjoilijalle. ”Tämä kattanee mahdolliset kulut. Suurkiitos teille, monsieur.”

Tarjoilija katsoo haikeasti, kuinka nappaan henkilökunnan hyllyltä vielä kaksi kinkkusämpylää ja paketillisen toffeehymynaamakeksejä. Ilmeisesti sadan euron setelikään ei tänään korvaa ihan perustavallisia elintarvikkeita. Olemme todellakin siirtymässä täydelliseen sotamoodiin. Hymyilen tarjoilijalle nöyrästi hymynaamakeksipaketti kekseliäästi naamani vieressä ja liidän sitten jo hiuslakkarouvan ja Lussen kanssa takaisin kohti vip-aluetta. 

Kahvilakopperossa viettämieni tuntien aikana tilanne lentokentällä on muuttunut kaaoksesta katastrofaaliseksi. Ihmisiä on kaikkialla. Vanhuksia istuu nojailemassa kauppojen seiniin, vauvojen vaippoja vaihdetaan keskellä käytävän lattiaa ja muutama epätoivoinen on rakentanut matkalaukuista pienen suojaisan majan, jonka sisään on kömpinyt nukkumaan. Vessajono kiemurtelee hallin ympäri kuin tuhatjalkainen ja siivoojat roudaavat sisään lisää vaaleanpunaista vessapaperia ja läjittäin talouspyyhkeitä. Pakokauhu nostaa hurjannäköistä päätään sisälläni, mutta onneksi rouva Lusse vetää minua niin rivakasti ja päättäväisesti vip-aluetta kohti, että minun on pakko jatkaa hengittämistä ja laittaa vain kiltisti jalkaa toisen eteen. Lentokenttä on muuttunut hieltä ja pissalta haisevaksi minihelvetiksi, enkä enää ole ollenkaan varma, että olen tyytyväinen lomani puolittaiseen peruuntumiseen. Juuri nyt haluaisin nimittäin vain päästä kotiin nukkumaan, vetää peiton korviin ja kuunnella ja haistella vain, miten ihanan kaukaa kaikkien muiden ihmisten äänet ja hajut tulevatkaan. Tulee mieleen se Sartren karmea Suljetut ovet -näytelmä, jossa helvetissä onkin vain pakko viettää jatkuvasti aikaa muiden kanssa. Tuskin Sartrekaan kuitenkaan osasi kuvitella näyttämökseen tuhkapakolaisten täyttämää hikistä lentokenttää. Tämä koko tilanne alkaa nimittäin vaikuttaa täydellisen infernaaliselta. Mitä jos lähtisinkin vain suosiolla takaisin kotiin? Sanoisin Philippelle, että kaikki lennot on peruttu seuraavalta kuukaudelta enkä mitenkään voi lähteä suhaamaan kohti Turkkia junalla. Koko loma olisi jo ohi, kun vihdoin pääsisin perille.

”Vip-kortti, kiitos”, vip-lentoemäntä kysyy alueen ovella nyt jo paljon tiukemmin kuin aiemmin aamupäivällä. Ilmeisesti maailmanlopun tunnelma on leviämässä myös rikkaiden lintukotoon. Näin se menee. Päivämme ovat luetut.

Alan kauhulla muistella, mihin oikein olen laittanut Frankin lainaaman vip-kortin, mutta onneksi rikas haltiakummini väläyttää samassa lentoemolle jonkinlaista kultakorttia, joka saa tämän hetkessä vaikenemaan ja ovet aukenemaan edessämme. Toivottavasti Frankin vip-kortti ei jäänyt kahvilan kopperoon. En nimittäin todellakaan halua enää koskaan astua jalallanikaan siihen hikiseen loukkuun. Frank saa minun puolestani hankkia uuden vippikortin, jos niikseen tulee.

”Anteeksi nämä paikat on varattu”, rouva ilmoittaa rauhallisesti edessämme istuvalle pariskunnalle ja vain nyökkää ylväästi, kun mies ja nainen mulkaisevat meitä vihaisesti. Rouva Lusse hehkuu kyllä sellaista itsevarmuutta ja valtaa, että ihme kyllä kukaan ei uskalla kyseenalaistaa hänen auktoriteettiaan. Pariskunta siirtyy vain vaimeasti mumisten pois paikoiltaan ja jättää mukavat nojatuolit meille. Tuohon minunkin on pyrittävä. Alan tästä lähtien vain ilmoittaa ylväästi nyökkäillen muille ihmisille, mikä minulle kuuluu. Toisaalta tämä tekniikka tuskin toimisi Philippen kanssa, joka ei muutenkaan kuuntele minua, saati sitten jos alan vain nyökkäillä ja puhua vaimeasti kuin kuningatar, jonka asemaan ei raivoaminen kuulu. Parhaat tulokset Philippen kanssa olen nimittäin saavuttanut aina pelkällä suoralla huudolla sekä selkeällä artikuloimisella.

”Istu tähän, ole ystävällinen, voinhan sinutella sinua?” rouva sanoo ja heilauttaa sitten kättään jotenkin käsittämättömän kevyesti ja samalla huipputehokkaasti, sillä tarjoilija paukahtaa eteemme lähes silmänräpäyksessä.

”Me haluaisimme kummityttöni kanssa lasilliset samppanjaa, Taittinger brut, kiitos”, haltiakummini ilmoittaa ennen kuin ehdin vastata yhtään mitään yhtään mihinkään.

”Ja lasi vettä kiitos!” huudan tarjoilijan perään, joka ei näytä kuulevan ääntäni lainkaan.

”Ja lasi vettä, kiitos, monsieur!” rouva Lusse huikkaa baaritiskille päin, ja yllätyksekseni näen tarjoilijan nyökkäävän hänelle heti hymyillen.

Täytyy kehittää tätä ilmaisun selkeyttä vielä. Madame Lussella on selvästi hillitty auktoriteetti hallussa paremmin kuin kellään.

Yhtäkkiä herään ajatuksistani, palaan hetkeksi maanpinnalle ja muistan Frankin ja kädessäni paistuvan kinkkusämpylän.

”Kiitos, hei, tuota  itse asiassa isäni on täällä vip-alueella jossakin ja on varmasti huolissaan minusta. Olinhan kuitenkin siellä kahvikopissa melko pitkään. Ja hänellä on se maitoallergiakin. Voinko käydä hetken katsomassa, näkyykö häntä paikalla, jossa olimme aiemmin?”

Haltiakummi nyökkää jälleen ylväästi. Hän vilkaisee nahistunutta sämpylää ja keksipakettia kädessäni, ja olen varma, että hän katoaa takaisin mielikuvitusolentojen satumaailmaan ennen kuin ehdin palata retkeltäni Frankin luo. Frank ei vaikuta miltään vuosisadan mukavimmalta tyypiltä, mutta olen silti luvannut hänelle kinkkusämpylän ja olen yleensä tottunut pitämään lupaukseni. Sitä paitsi hänellä on hallussaan kaikki tavarani.

Nousen seisomaan ja tsuumailen vip-aluetta ympäriinsä. Se on täyttynyt parissa tunnissa lähes kokonaan. Ihmisiä alkaa täälläkin olla melkein joka kolossa. Lattiapaikatkin on otettu käyttöön, ja moni lepäilee maassa matkalaukkunsa vieressä rennosti silmät kiinni. Miten tärkeitä ihmisiä voi yhdellä lentokentällä yhtäkkiä olla näin paljon? Eihän tässä enää tunne itseään lainkaan erityistärkeäksi henkilöksi. 

Eikä Frankiakaan näy enää missään. Raivostuttavaa. Minne se takakireilijä nyt oikein on kadonnut? Eikö mikään tällä lentokentällä voi tänään mennä putkeen? Ei sillä että kaipaisin erityisesti Frankia, mutta jätin todella koko matkustavan omaisuuteni hänen huostaansa lähtiessäni hakemaan meille syötävää.

Apua. Apua! Mitä tiukemmin tuijotan vip-loungen sohvia ja niillä lepäileviä nuutuneen näköisiä jakkupuku- ja kravatti-ihmisiä, sitä vähemmän näen yhtään mitään. Ja janokin huimaa edelleen päätä. Miten olen voinut olla näin typerä? Olen jättänyt kaikki tavarani jonkun täysin tuntemattoman äijän haltuun. Ja nyt koko tyyppiä ei näy yhtään missään! Tämä tästä vielä puuttui. Nyt saan todella täyden rangaistuksen herättämistäni tulivuorista, tuhkapilvistä ja muista kummallisista ajatuksistani. Ja minä kun luulin, että lentoni peruuntuminen oli onni onnettomuudessa. Nyt antaisin kuitenkin melkein mitä tahansa siitä, että pääsisin turkkilaiselle terassille juomaan olutta ja kuuntelemaan Philippen ja hänen kavereidensa typeriä juttuja. Enkä minä edes juo olutta.

Juuri kun olen kääntymässä takaisin mielikuvitushaltiakummini puoleen ja valmistautumassa anomaan häneltä tähtisadetta ja pientä taikasauvan heilautusta, jotta hän toisi punaisen matkalaukkuni takaisin luokseni, huomaan punaisena puhkuvan Frankin astuvan ulos miesten vessasta – minun matkalaukkuni kädessään!

”Hei!” huudan yllättävän kovaa. Olen näköjään menettänyt kuningatarmaisen ylväyteni ja hillityn ilmaisuni alta aikayksikön. ”Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?!”

Vahva ranskalainen aksentti kuuluu huudossani todella selvästi, ja ympärillä nuokkuvat ihmiset kääntyvät katsomaan minua ja raivokasta ilmettäni. No, ei tässä kukaan ole mitään muuta kuin ranskalaista koskaan esittänytkään, ja Ranskassahan tässä ollaan. Miten paljon helpompaa olisikaan, jos kaikki ulkomaalaisetkin vain tajuaisivat oman parhaansa ja alkaisivat puhua ranskaa. Ja sitä paitsi kyllä nämä nuokkujatkin huutaisivat, jos näkisivät jonkun yhtäkkiä raahaavan heidän matkalaukkuaan ulos likaisesta miesten vessasta.

Frank kääntyy huutoani päin, ja näyttää hetken melkein ilahtuneelta tunnistaessaan minut. Omituinen reaktio juuri rysän päältä kiinni jääneeltä matkalaukkuvarkaalta.

”Hei Catherine”, Frank sanoo muistaen tällä kertaa nimenikin oikein.

Ohitse kulkeva vip-emäntä katsoo meitä pitkään, ja jostain kumman syystä ojennan heti muoviin pakatun kinkkusämpylän ilmaan Frankin suuntaan ikään kuin se olisi jonkinlainen selitys huutamiselleni.

”Tämä ei ole sitä, miltä vaikuttaa. Voin selittää kaiken”, Frank ilmoittaa, virnistää omalle vitsilleen ja alkaa sitten marssia pokkana punainen matkalaukku kädessään minua kohti.

Jokin Frankin virnuilevassa ruskettuneessa naamassa saa minutkin hymyilemään, vaikka siihen ei kyllä tunnu olevan mitään järkevää syytä. Silti tuntuu ihan vähän siltä kuin olisin yhtäkkiä tavannut vanhan tutun tämän karmean pissahikikaaoksen keskellä. Ja se on kieltämättä ihan kiva tunne.

Pakotan kireän ilmeen takaisin kasvoilleni ja riuhtaisen matkalaukkuni nopeasti irti Frankin kädestä. Se on painavampi kuin muistinkaan ja horjahdan nolon oloisesti taaksepäin. Frank saa viime hetkellä kädestäni kiinni ennen kuin kaadun takanani istuvan lihavan läppärimiehen syliin. Ärsyttävää. Ja miksei kukaan vieläkään ole antanut minulle mitään juotavaa?

”Mitä ihmettä sä oikein teet mun matkalaukun kanssa?” sanon ja vilkaisen laukkuni rikkinäistä lukkoa. ”Oletko sä oikeasti rikkonut tämän lukonkin? Mikä sinua oikein vaivaa? Oletko sä joku varas vai? Tai joku säälittävä perverssi pikkuhousun ja bikinien nyysijä?”

”E-hen”, Frank vastaa nauraen. ”Mutta missä sä itse oikein olet ollut? Minä ehdin hälyttää täällä jo kohta palokunnankin paikalle. Olisi kiva, jos et tulevaisuudessa katoaisi ihan näin yllättävästi.”

Tulevaisuudessa? Missä hemmetin tulevaisuudessa? Minä aion lähteä tältä typerältä kaaoskentältä heti, kun joku antaa minulle vettä. Vettä! Haloo, tällä kuollaan janoon! Kuuleeko poliisi?

”Mä jäin jumiin kahvilan takahuoneeseen ja söin sun sämpylän, mutta tässä on uusi”, sanon kuivasti ja tökkään nopeasti voileivän Frankin käteen.

”Kiva, kiitos”, Frank sanoo naurahtaen, vaikka huomaankin hänen olevan ihan oikeasti tyytyväinen saadessaan eteensä jonkinlaista ravintoa. Tänään sämpylät tuntuvat olevan tällä kentällä juuri sitä kaikkein kovinta valuuttaa.

”Onko sulla mitään juomista?” kysyn ja olen varma, että äänestänikin kuulee jo, kuinka kuiva kurkkuni on. Se rahisee jotenkin kummallisesti 

”Sori, samppanja pääsi juuri loppumaan ”

”Ei kun siis vettä, ihan oikeaa juomista! Ole kiltti! Mä tarvitsen nyt vettä tai kuolen kohta janoon”, sanon ja sopisin loistavasti johonkin pirteään mineraalivesimainokseen.

”Mene tuonne vessaan juomaan”, Frank vastaa ja ehtii juuri ja juuri saada lauseensa loppuun, kun lähden jo juoksemaan kovaa vauhtia kohti naisten vessan vesihanoja.

Miten ihanaa, miten upeaa, miten raikasta ja virkistävää onkaan vesi. Siis VESI. Ihan tavallinen puhdas vesi. Kiilaan hermostuneina tuhahtelevien vessajononaisten ohitse ja juon jääkylmää vettä suoraan vesihanasta viiden minuutin ajan. Aah!

Vesi kirkastaa ajatuksia, ja yhtäkkiä tilanteeni alkaa jälleen selkiytyä mielessäni. Ihan ensimmäiseksi haluan tietää, miksi Frank on rikkonut matkalaukkuni lukon, ja sitten haluan soittaa Philippelle.

Katson itseäni vessan peilistä. Näytän väsyneeltä. Hiukset näyttävät likaisilta ja roikkuvat rumasti, ripsiväri on tuhraantunut alaluomelle. Heitän vettä vähän kasvoillekin ja sidon tukan uudestaan tiukemmalle poninhännälle. Miksi olen yllättynyt siitä, että haluan soittaa Philippelle? Eikö se nimenomaan ole ensimmäinen suunnilleen normaali reaktioni koko tämän tuhkakaaospäivän aikana? Yritän hangata ripsiväriä alaluomelta pois. Se leviää entistäkin enemmän, kunnes näytän siltä, etten ole nukkunut viikkoon tai että joku on juuri iskenyt minua nyrkillä naamaan. No, mitä pidemmälle tämä päivä kuluu, sitä enemmän kaikki muutkin lentokentällä pyörivät ihmiset alkavat näyttää juuri tältä. 

Astun ulos vessasta, huokaan syvään ja marssin takaisin salin laidalla ahnaasti sämpyläänsä jyrsivän Frankin luokse.

”Mulla on tuolla yksi haltiakeiju, joka haluaisi tarjota meille samppanjaa ja toffeekeksejä. Kiinnostaako?” sanon ja osoitan salin toisella puolella istuvaa Lussensa pauloissa täysin olevaa haltiakummiani. Ihme kyllä hän näyttää edelleen täysin aidolta ja elävältä ihmisolennolta.

”On tänään huonompiakin uutisia kuultu”, Frank sanoo ja seuraa minua Lusserouvan luokse.

Jos siis myös Frank näkee rouvan, hänen on pakko olla olemassa. Päätän odottaa, että Frank on saanut juotua ensimmäiset kulaukset kuplivaa ennen kuin alan hiillostaa häntä laukustani.

Istumme Lussen ja hiuslakkarouvan vieressä olevalle nojatuolille. Lusse haukahtaa meille vähän varuillaan ja murahtaa matalasti. Siis ihan todella: koira ei muista minusta enää yhtään mitään, vaikka ruokin sitä juuri kalliilla suklaakekseillä kahvilakopperossa monen tunnin ajan! Ja koirien väitetään muka aina olevan jotenkin erityisen fiksuja eläimiä! Lussen on siinä tapauksessa pakko olla jotenkin todella harvinaisen typerä yksilö.

”Tämä on siis isäsi”, rouva sanoo rauhallisesti ja ojentaa kätensä Frankille, joka on lauseen seurauksena tukehtua viimeisiin kinkkusämpylän palasiin. ”Yhdennäköisyys on todellakin silmiinpistävän selvä”, rouva toteaa ja saa Frankin purskahtamaan räikeään nauruun.

”Ai on vai? Joo, jännä juttu tosiaan. Mutta kiitos teille samppanjasta. Se tekee hyvää, aika hurja päivä tässä onkin ollut itse kullakin”, sanon yrittäen aloitella jonkinlaista small talk-kuviota, vaikka Frank nauraakin täysin vapautuneesti vieressäni.

”Joo, onneksi tyttäreni sattui olemaan mukana, muuten minulla olisi ollut aika yksinäistä täällä”, Frank sanoo ja iskee minulle ärsyttävästi silmää.

Tajuan pelanneeni itseni täysin pussiin. Miten voisin muka yhtäkkiä alkaa kysellä ”isältäni”, mitä hän on puuhaillut matkalaukkuni kanssa vessassa. Kuka isä muka varastaisi tyttärensä matkalaukun?

Juomme kaikki kolme hetken samppanjaa täyden hiljaisuuden vallitessa. Tilanne on täysin absurdi. Minulla ei ole hajuakaan, ketä nämä ihmiset ovat tai mitä ihmettä lopulta edes teen täällä. Milloin tämä kaaosmainen päivä oikein loppuu?

Kun samppanja on heittänyt muutaman kutittelevan kuplan päähäni, rohkaisen itseni ja kysyn Frankilta, miksi hän rikkoi laukkuni lukon. Ei kai isälläkään ole oikeutta rikkoa tyttärensä laukkuja tai lukkoja täysin mielivaltaisesti. 

”Kun olit kadonnut, minun oli pakko yrittää saada jotain lisätietoja sinusta”, Frank lipsauttaa pyyhkien viimeisiä sämpylän muruja naamastaan. ”Anna tämän nyt jo olla, en ole mikään perverssi vanha ukko, ja kaikki tavarasi ovat taatusti tallessa.”

Rouva Lusse vilkaisee meitä hetken ihmeissään, mutta hymyilee ja nyökkää sitten vain rauhallisesti.

”Isäsi oli varmasti kovin huolissaan sinusta. Mutta onneksi te olette nyt Lussen kanssa molemmat turvassa ja kaikki on hyvin, vai mitä? Tyttärenne oli todella urhea, hän suojeli pientä Lusseani lähes oman henkensä uhalla”, rouva selittää silitellen typerää Lussea (anteeksi vain, mutta Lusse ei todellakaan vaikuta lainkaan tajuavan uhrausteni arvoa saati sitten ilmaisevan niistä minkään maailman kiitollisuutta).

”Sen minä kyllä uskon, hän on aina ollut todella reipas tyttö, tulee selvästi isäänsä”, Frank sanoo minulle typerästi virnuillen. Ilmeisesti väsymyksen ja kuplien ansiosta koko tilanne alkaa kuitenkin yhtäkkiä naurattaa minuakin todella paljon. Purskahdan nauruun niin, että kuplat puristuvat melkein nenästä ulos. Frank katsoo minua hetken ja alkaa sitten hänkin nauraa uudestaan ääneen.

Lussen hiuslakkainen emäntä hymähtää kevyesti, mutta kääntyy sitten vain uudestaan rapsuttamaan koiraansa. Tätä on siis todella aito hillitty ilmaisu ja auktoriteetti joka tilanteessa. Naapurin nenästä purskahtava samppanjakin aiheuttaa vain kevyen hymähdyksen. Vaikuttavaa. 

Naurukohtauksen laannuttua Frank ojentaa minulle kännykkäni, jonka akun hän on ystävällisesti ladannut poissa ollessani. 

Näppäilen kännykkää hetken ja huomaan yhtäkkiä, että Philippe on soittanut minulle. Ja ilmeisesti joku on vastannut hänelle, koska puhelu on kestänyt monta minuuttia!

”Tuliko tähän kännykkään puheluita, kun mä olin poissa?” kysyn naurukohtauksen kostuttamia silmiään pyyhkivältä Frankilta.

”Öö  joo. Se sun sulhosi soitti ja kyseli kaikenlaista. Se vaikutti aika ärhäkältä tapaukselta.”

”Mitä? Vastasitko sinä sen puheluun vai?”

”No joo. Sä olit kadonnut, enkä tiennyt, mitä muutakaan mun olisi pitänyt tehdä.”

Voi kuolema. Tämä ei voi olla totta. Philippe on varmasti saanut vuosisadan raivokohtauksen, kun joku tuntematon mies on yhtäkkiä vastannut puhelimeeni. 

”Mitä se sanoi?” kysyn yhtäkkiä jotenkin uhkaavan rauhallisesti.

”Ei mitään erikoista. Se oli huolissaan sinusta ja sanoi yrittävänsä soittaa myöhemmin uudestaan.”

”Kiva. Kuka sä itse sanoit olevasi?” kysyn jatkaen jäätävää tyyliäni.

”Joulupukki.”

Heh heh. Ei naurata nyt kyllä pätkän vertaa. Mulkaisen Frankia todella vihaisesti.

”Mitä mun sitten olisi pitänyt sanoa?”

Puristan teipattua kännykkäraukkaani kädessäni entistä tiukemmin.

”Siis mä sanoin olevani vain matkustaja, joka sattui istumaan sun vieressä odotushallissa ja joka vastasi puhelimeen, kun sua ei kuulunut takaisin kahvilasta.”

Tämä tästä vielä puuttui. Täydellinen mustasukkaisuus-sessio Philippen kanssa kaiken tämän tuhkan ja tulivuorikaaoksen lisäksi. Mahtavaa.

”Okei. Olisi suoraan sanottuna ollut parempi, jos olisit antanut puhelimen vain soida”, sanon kireästi ja hellitän viimein hiukan otettani kännykästä.

Samassa puhelin alkaa välkkyä ja väristä sormieni välissä. Joku soittaa minulle. Raotan sormia vähän ja näen jo nimen näytössä. Totta kai. Philippe soittaa, lukee näytössä selkein kirjaimin.

Jatkuu ensi viikolla.