Catherine on jäänyt lukkojen taakse Pariisin lentokentän kaaoksessa. Odottaessaan ulospääsyä hän miettii, rakastaako Philippeä ja mitähän tekee nälkäinen Frank.

Catherine 18. kesäkuuta klo 15.45

Lusse on nukahtanut syliini, ja minäkin olen nukkunut jo ainakin tunnin. Koira nuoleskelee välillä huuliaan ja asettelee sitten päänsä taas mukavammin polvieni päälle. Herään inhottavaan tunteeseen siitä, ettei minulla ole mitään hajua siitä, missä olen. Jalkoja särkee, niska on puutunut ja hiki valuu otsaa ja poskia pitkin kaulaan. Katselen ympärilleni, ja muistini alkaa palailla pätkittäin. Olen jäänyt jumiin lentokenttäkahvilan kalseaan takahuoneeseen lähdettyäni hakemaan syömistä minulle ja uudelle viehättävälle tuttavuudelleni Frankille. Samalla reissulla olen tutustunut tyylikkäästi kammattuun yorkshirenterrieri Lusseen, joka nyt tuhisee sylissäni kuin olisimme tunteneet toisemme kauankin.

Vilkaisen vieressäni lojuvia papereita, ja tajuan, että olen nälissäni syönyt jo sekä minulle että Frankille tarkoitetut sämpylät kokonaan. Keksipaketistakin on puolet tuhottu. Täytyy ilmeisesti napata Frankille lähtiessä mukaan pari omaa sämpylää. Siis jos nyt ikinä pääsen ulos tästä kuolemankammiostani. Miten kuolemankammiossa voi olla näin kuuma? Eikö niiden pitäisi yleensä olla jotenkin jäätävän kylmiä ja kalseita? Kahvilan työntekijöillä on selvästi niin kova kiire, ettei heillä ole aikaa edes pyörähtää takahuoneessa, eikä kukaan siis ole huomannut piilopaikkaani, vaikka olen kykkinyt täällä tyhjien pahvilaatikoiden keskellä kohta kaksi tuntia. Kun aamulla lähdin lentokentälle ja kohti Turkin-lomaani en mitenkään olisi osannut kuvitella päätyväni hiekkarannan ja rantaterassin sijasta pölyisen kahvilan limsapullovarastoon. On tässä minulla loma. No lämmintä täällä nyt ainakin on. Eikä auringonpistoksesta tai ihon polttamisestakaan ole vaaraa, vaikka rusketusta täältä on varmasti turha hakea.

Mäymäymäyh, sanoo Lusse yhtäkkiä ja vilkaisee minua mustilla nappisilmillään. Kaivan paketista uuden palan suklaakeksiä ja ojennan sen kohti Lussen karvaista kuonoa. Se haistelee keksipalaa hetken ja hotkaisee sen sitten kerralla suuhunsa maiskutellen kieltään äänekkäästi.

”Kiltti hauva, meistähän voisi tulla vaikka kuinka hyviä kavereita, Lusse”, sanon ja rapsutan sen pientä innokkaasti heiluvaa päätä. 

Lussen otsatukkaan on kiinnitetty vihreä silkkinen rusetti, jonka otan hetken mielijohteesta pois. 

”Tämä ei sovi yhtään sun tyyliisi, Lusse, musta sä olet paljon rokimpi koira kuin sun emäntäsi tajuaakaan”, sanon ja sekoitan otsatukan niin, että se valahtaa tyylikkäästi Lussen nappisilmien eteen. Lusse katsoo minua kiinteästi selvästi tyytyväisenä uuteen tyyliinsä. Mitä jos adoptoisinkin Lussen itselleni. Perustelisin kidnappausta sillä, että nykyinen omistaja ei tajua koiransa syvintä, aitoa luonnetta, eikä koira näin saa täysin ilmaista itseään hänen luonaan. Koira rinnallani voisin varmasti vihdoin rohkaistua ja jättää Philippen. Ja muutenkin koira tulisi halvemmaksi kuin poikaystävä. Heh heh.

Kuumuus tuntuu vaivaavan myös Lussea, joka alkaa hetken kuluttua läähättää sylissäni kuin hengenhädässä. Nälkä ei onneksi enää kurni vatsassa – kiitos vetämäni tuhdin sämpyläsatsin – mutta jano todella on melkoinen. Jostain syystä kahvilan takahuoneessa ei ole yhtäkään vesipulloa ja kaikki olut- ja limsapullotkin ovat tyhjiä. Tajuan, etten moneen tuntiin ole juonut mitään muuta kuin ne kaksi Frankin minulle tarjoamaa samppanjalasillista. Niiden aiheuttama pieni kiva pyörrytys on jo kadonnut päästä, mutta olo tuntuu siitä huolimatta entistäkin omituisemmalta. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Tämän kummallisen päivän ja kaaosmaisen tilanteen on pakko olla merkki jostakin suuresta muutoksesta. Tai mullistuksesta. Tai vallankumouksesta tai jostain elämässäni. Tai toisaalta ehkä kyse on vain tulivuorenpurkauksesta ja siitä syntyneestä tuhkapilvestä. Ja kuumuuden aiheuttamasta karmeasta janosta. Äh, mitä järkeä edes yrittää ymmärtää. Elämä on muutenkin ihan täyttä kafkaa. Kun nyt vain saisin jostain jotain kylmää juomista, kaikki vaikuttaisi taas varmasti paljon yksinkertaisemmalta.

Mitähän Philippe miettii juuri nyt? Onkohan hän yrittänyt soittaa? Tätä kahvilan takahuoneeseen jumittumistarinaani hän ei tule kyllä ikinä uskomaan. Hänhän luulee vieläkin minun keksineen itse koko tulivuorenpurkauksen ja lentokiellon koko Euroopassa. Vaikka salaa kyllä uskonkin, että kaikki tämä todella on minun syytäni. Eivätkö kaikki keittiöpsykologiset kirjat nykyään toitotakin aina, että luomme todellisuuden ajatustemme voimalla, että vedämme puoleemme kaikkea, mitä ajattelemme? Tämä on nyt varmasti juuri sitä.

Ja minä olen ajatellut viime aikoina selvästi ihan liikaa tulta ja tuhkaa, yksinäisyyttä ja kännykän kentän ulottumattomissa olemista. Ja janoa ilmeisesti. Sitä saa mitä tilaa niin sanotusti. Lusse katsoo minua kuin lukisi ajatuksiani, ja on selvästi sitä mieltä, että olen ajatellut myös rock´n roll -tyylisiä koiria ihan liikaa viime aikoina. Ehkä juuri minä itse tulkitsenkin Lussen syvintä olemusta ihan väärin. Äh, en osaa lukea edes karvaisen terrierin mielenliikkeitä ja mielihaluja oikein, mitä mahdollisuuksia minulla voisi ihmissuhteissa olla?

Painan silmät kiinni ja ajattelen, että jokaisen länsimaisen ihmisen pitäisi joskus kokea tämä. Jäädä jumiin lentokenttäkahvilan pieneen, hikiseen takakoppiin ilman kännykkää ja nettiyhteyttä, ilman lehtiä, viihdekirjallisuutta ja reality-telkkaria. Tämä se on todellista hardcorea. Kun ei ole mitään tekemistä, on pakko kuunnella omia ajatuksiaan. Ja jos joku on pelottavaa niin se. 

Haloo? Kuuleeko kukaan? Mitä minä oikeasti ajattelen?

Jos olisin itseni paras ystävä, mitä kysyisin itseltäni? 

”Rakastatko sinä sitä miestä? Haluatko sinä oikeasti olla sen kanssa? Ja jos et pidä omasta työstäsi, mitä sitten oikeasti haluaisit tehdä työksesi?”

Joopa joo. Plääh. Kuka tällaisiin osaa vastata? Ehkä on parempi, että keskityn vain koiran rapsuttamiseen ja suklaakekseihin. Ja janooni. Ihan todella, miksei täällä hemmetin takahuoneessa missään ole vettä? Tännehän kuolee kohta. Pakko alkaa kohta hakata ovea ja pyytää päästä ulos, vaikka sitten sämpylävarkaudesta kiinnijäämisen uhallakin. 

Mutta silti: miten minun voi olla niin vaikea vastata elämäni oikeisiin peruskysymyksiin. Enkö minä muka todellakaan tiedä, rakastanko Philippeä vai en? Ei kai sellainen edes voi olla mahdollista – joko sitä rakastaa tai ei, ei kai rakkaudessa mitään välimuotoja voi olla. Vai voiko? Miten rakastajia pitävät ihmiset esimerkiksi toimivat? Paloittelevatko he rakkautensa jonkinlaisiksi kivoiksi kakkupaloiksi, joita sitten jakavat eri rakkailleen? Tuolle mansikkakerros ja vaniljaa, tuolle kermavaahtoa ja tuolle pelkkää kuivaa pohjaa. Vai rakastavatko he sittenkin vain itseään?

Lusse ynähtää taas ja kohottaa sitten ruskeaa päätään ovea kohti. Lusselle rakkaus on varmasti paljon yksinkertaisempaa – se perustuu ilmeisesti lähinnä ruoan ja rapsutuksen lähteisiin. Tällä hetkellä Lusse saa minulta sekä ruokaa että rapsutusta ja rakastaa siis näin ollen minua. Mahtavaa. Eikä ehkä mitenkään typerää. 

Ehkä minunkin pitäisi alkaa toimia samoilla säännöillä. Oli rakkauden kohteita sitten kuinka paljon tai vähän tahansa, rakastaisin vain niitä, jotka ruokkivat ja rapsuttavat minua. Philippe ei ole tehnyt kumpaakaan moneen vuoteen – minun ruokkimistani hän ei ole harrastanut itse asiassa koskaan. Ja rapsuttaminenkin on ollut vähän niin ja näin.

Mäymäyh! 

Lusse haukahtaa oven suuntaan, ja samalla ovi lennähtääkin selkoselälleen ja päästää sisään kirkasta auringonvaloa, joka sattuu silmiin yhtäkkiä todella paljon. Lusse hyppää jaloilleen ja alkaa räkyttää ovesta sisään astuneelle miehelle kuin viimeistä päivää. Ovesta puhaltava ilmavirta tuntuu kasvoilla ihanan raikkaalta kuin merituuli. Minä vien käden silmieni suojaksi ja alan pikkuhiljaa vääntäytyä ylös. Jalat ja peffa ovat puutuneet tuntikausien lattialla istumisesta lähes tunnottomiksi, ja kestää hetken ennen kuin muistan, miten niitä käytetään. 

LUSSE!”, aiemmin näkemäni vanhempi rouva syöksyy sisään kiiltävät saappaat lattiaa vasten kopisten ja nappaa rokkilussen jaloistani syliinsä. Lusse vilkaisee minua vähän hämääntyneenä rokkiotsatukkansa takaa, mutta muistaa sitten ilmeisesti pienillä koiranaivoillaan, että myös korea rouvashenkilö on joskus rapsuttanut ja ruokkinut häntä ja päättää hylätä minut ja suklaakeksirakkauteni siis hetkeäkään miettimättä. Hmmm  ehkä koirien rakkausstrategiat eivät kuitenkaan täysin toimi ihmisten kuvioissa. Tai ainakin ne kaipaavat vielä jonkinlaista pientä hienosäätöä. Muuten tuolla tekniikalla sitä voi hyvinkin pian päätyä yksin täysin ilman sekä ruokaa että rapsutuksia.

”Mademoiselle!” Naisen takana seisova miestarjoilija tuijottaa minua väsyneesti ja tuskin jaksaa kerätä kokoon tarpeeksi voimia ilmaistakseen ihmetyksen tunnettaan. ”Mitä ihmettä te teette täällä?”

”Tota ”, aloitan hieroen samalla puutuneita reisiäni ja ravistellen keksimuruja ja Lussen karvoja vaatteistani.

Nyt äkkiä joku hieno ympäripyöreä korulause tähän.

”Mutta mademoisellehan on Lussen pelastaja. Mille mercis, mademoiselle! Tuhannet kiitokset, nuori neiti, että piditte huolta rakkaasta Lussestani, se on niin herkkäluonteinen, että olisi varmasti saanut jonkinlaisen kauhean trauman tai emotionaalisen aivoinfarktin yksin täällä pimeässä kopperossa. Siltä on kaihikin leikattu vasta viime kuussa. Kiitos tuhannesti! Haluan ehdottomasti palkita vaivannäkönne. Mitä voin tehdä hyväksenne?”

”Ööö, tota ”, yritän saada ajatuksiani jonkinlaiseen järjestykseen, mutta naisen sanaryöppy ja tunteen palo on niin vaikuttava, etten saa suustani kakistettua yhtäkään kokonaista sanaa. 

Nainen suukottelee rokki-Lussea nenänpäälle ja sitoo sitten nopein, tottunein liikkein vihreän silkkirusetin takaisin paikoilleen. Se siitä uudesta rokki-identiteetistä. Lusse katsoo minua viileästi kuin emme olisi koskaan tavanneetkaan toisiamme. Samanlaisia ne ovat kaikki. Ehkä poikaystävä on silti parempi vaihtoehto kuin koira. Ainakin hän on sisäsiisti ja osaa käydä vessassa ihan itse. Ja osuu pönttöönkin melkein joka kerta. Heh heh. Jos Nina olisi täällä, hän osaisi kyllä nauraa typerille vitseilleni juuri oikealla hetkellä. 

Yhtäkkiä on ihan hirveä ikävä Ninaa.

”Vesi olisi kiva yllätys”, saan lopulta soperrettua, kun olen päässyt yli Lussen hylkäämisen aiheuttamasta yllättävästä tuskasta sekä Ninan huumorintajun kaipuusta.

”Mademoiselle, voinko saada tietää, mitä ihmettä oikein teette täällä? Tämä on kahvilan yksityisaluetta, jonne asiakkailta ja matkustajilta on ehdottomasti pääsy kielletty”, tarjoilija keskeyttää minut tiukasti ja nojaa samalla uupuneesti oven reunaan. Hän näyttää vähän siltä kuin olisi ollut yhtä mittaa työvuorossa yli viisikymmentä tuntia ja keittänyt sinä aikana sata litraa pahaa kahvia, josta joka ikinen asiakas olisi tullut vuorollaan valittamaan hänelle. Tai ainakin jotain sinnepäin. Arvaukseni ei varmasti edes ole kovin kaukana totuudesta.

”Tuota, minä  minä näin koiran luikahtavan sisään takahuoneen ovesta ja päätin seurata sitä, koska arvasin jonkun varmasti kaipaavan sitä. Täällä kun on niin hirveä kaaos, ettei kukaan enää ehdi katsoa lasten ja lemmikkieläinten perään”, sanon ja hymyilen löysästi viimeisillä voimillani Lussen hiuslakalta lemuavalle emännälle. 

Kun joku nyt vain voisi antaa minulle vettä! Tämä lomareissu alkaa nyt epäilyttävästi muistuttaa jotain karmeaa selviytymisretkeä Saharan aavikoille. Jano, jano, jano!

Tarjoilija vilkaisee väsyneesti lattialla lojuvia sämpyläpapereita ja puolityhjää keksipakettia ja kääntää sitten katseensa merkitsevästi takaisin minuun, muttei selvästi jaksa alkaa tehdä tilanteesta enää tämän dramaattisempaa numeroa. Tässä tuhkapakolaisten tukikeskuksessa riittää varmasti tänään tarpeeksi draamaa ja jännittäviä kohtauksia jo muutenkin. 

”Koira alkoi repiä noita sämpylöitä hyllyltä, ja koska sillä oli selvästi kova nälkä, en viitsinyt ”, sanon, mutta huomaan, ettei ketään oikeasti kiinnosta, mikä kinkkusämpylöiden todellinen kohtalo on.

”Mademoiselle, tulkaa kanssani, minä tarjoan teille lasillisen samppanjaa vip-alueella, vettähän te saatte täältä mistä tahansa”, Lusserouva sanoo ja alkaa vetää minua määrätietoisesti pois kahvilakopperosta. 

Ai saan vai? Kun joku nyt vain näyttäisi minulle, mistä ihminen täällä saa tavallista, juomakelpoista vettä? Tällaista tilannettakaan en to-del-la-kaan uskonut näkeväni: että meikäläinen olisi muka pettynyt, kun joku tarjoaa veden sijaan samppanjaa. Tämä päivä on muuttumassa yhä kummallisemmaksi. Kuka minä oikein olen?

”Hetkinen, voinko viedä vielä yhden sämpylän isälleni, joka kärsii selkävammasta ja astmasta ja on jumissa vip-alueella akuttoman kännykkänsä kanssa?” sanon nopeasti jaksamisensa äärirajoilla keikkuvalle tarjoilijamiehelle.

”Totta kai, totta kai!” rouva huudahtaa ja ojentaa sadan euron setelin ryytyneelle tarjoilijalle. ”Tämä kattanee mahdolliset kulut. Suurkiitos teille, monsieur.”

Tarjoilija katsoo haikeasti, kuinka nappaan henkilökunnan hyllyltä vielä kaksi kinkkusämpylää ja paketillisen toffeehymynaamakeksejä. Ilmeisesti sadan euron setelikään ei tänään korvaa ihan perustavallisia elintarvikkeita. Olemme todellakin siirtymässä täydelliseen sotamoodiin. Hymyilen tarjoilijalle nöyrästi hymynaamakeksipaketti kekseliäästi naamani vieressä ja liidän sitten jo hiuslakkarouvan ja Lussen kanssa takaisin kohti vip-aluetta. 

Kahvilakopperossa viettämieni tuntien aikana tilanne lentokentällä on muuttunut kaaoksesta katastrofaaliseksi. Ihmisiä on kaikkialla. Vanhuksia istuu nojailemassa kauppojen seiniin, vauvojen vaippoja vaihdetaan keskellä käytävän lattiaa ja muutama epätoivoinen on rakentanut matkalaukuista pienen suojaisan majan, jonka sisään on kömpinyt nukkumaan. Vessajono kiemurtelee hallin ympäri kuin tuhatjalkainen ja siivoojat roudaavat sisään lisää vaaleanpunaista vessapaperia ja läjittäin talouspyyhkeitä. Pakokauhu nostaa hurjannäköistä päätään sisälläni, mutta onneksi rouva Lusse vetää minua niin rivakasti ja päättäväisesti vip-aluetta kohti, että minun on pakko jatkaa hengittämistä ja laittaa vain kiltisti jalkaa toisen eteen. Lentokenttä on muuttunut hieltä ja pissalta haisevaksi minihelvetiksi, enkä enää ole ollenkaan varma, että olen tyytyväinen lomani puolittaiseen peruuntumiseen. Juuri nyt haluaisin nimittäin vain päästä kotiin nukkumaan, vetää peiton korviin ja kuunnella ja haistella vain, miten ihanan kaukaa kaikkien muiden ihmisten äänet ja hajut tulevatkaan. Tulee mieleen se Sartren karmea Suljetut ovet -näytelmä, jossa helvetissä onkin vain pakko viettää jatkuvasti aikaa muiden kanssa. Tuskin Sartrekaan kuitenkaan osasi kuvitella näyttämökseen tuhkapakolaisten täyttämää hikistä lentokenttää. Tämä koko tilanne alkaa nimittäin vaikuttaa täydellisen infernaaliselta. Mitä jos lähtisinkin vain suosiolla takaisin kotiin? Sanoisin Philippelle, että kaikki lennot on peruttu seuraavalta kuukaudelta enkä mitenkään voi lähteä suhaamaan kohti Turkkia junalla. Koko loma olisi jo ohi, kun vihdoin pääsisin perille.

”Vip-kortti, kiitos”, vip-lentoemäntä kysyy alueen ovella nyt jo paljon tiukemmin kuin aiemmin aamupäivällä. Ilmeisesti maailmanlopun tunnelma on leviämässä myös rikkaiden lintukotoon. Näin se menee. Päivämme ovat luetut.

Alan kauhulla muistella, mihin oikein olen laittanut Frankin lainaaman vip-kortin, mutta onneksi rikas haltiakummini väläyttää samassa lentoemolle jonkinlaista kultakorttia, joka saa tämän hetkessä vaikenemaan ja ovet aukenemaan edessämme. Toivottavasti Frankin vip-kortti ei jäänyt kahvilan kopperoon. En nimittäin todellakaan halua enää koskaan astua jalallanikaan siihen hikiseen loukkuun. Frank saa minun puolestani hankkia uuden vippikortin, jos niikseen tulee.

”Anteeksi nämä paikat on varattu”, rouva ilmoittaa rauhallisesti edessämme istuvalle pariskunnalle ja vain nyökkää ylväästi, kun mies ja nainen mulkaisevat meitä vihaisesti. Rouva Lusse hehkuu kyllä sellaista itsevarmuutta ja valtaa, että ihme kyllä kukaan ei uskalla kyseenalaistaa hänen auktoriteettiaan. Pariskunta siirtyy vain vaimeasti mumisten pois paikoiltaan ja jättää mukavat nojatuolit meille. Tuohon minunkin on pyrittävä. Alan tästä lähtien vain ilmoittaa ylväästi nyökkäillen muille ihmisille, mikä minulle kuuluu. Toisaalta tämä tekniikka tuskin toimisi Philippen kanssa, joka ei muutenkaan kuuntele minua, saati sitten jos alan vain nyökkäillä ja puhua vaimeasti kuin kuningatar, jonka asemaan ei raivoaminen kuulu. Parhaat tulokset Philippen kanssa olen nimittäin saavuttanut aina pelkällä suoralla huudolla sekä selkeällä artikuloimisella.

”Istu tähän, ole ystävällinen, voinhan sinutella sinua?” rouva sanoo ja heilauttaa sitten kättään jotenkin käsittämättömän kevyesti ja samalla huipputehokkaasti, sillä tarjoilija paukahtaa eteemme lähes silmänräpäyksessä.

”Me haluaisimme kummityttöni kanssa lasilliset samppanjaa, Taittinger brut, kiitos”, haltiakummini ilmoittaa ennen kuin ehdin vastata yhtään mitään yhtään mihinkään.

”Ja lasi vettä kiitos!” huudan tarjoilijan perään, joka ei näytä kuulevan ääntäni lainkaan.

”Ja lasi vettä, kiitos, monsieur!” rouva Lusse huikkaa baaritiskille päin, ja yllätyksekseni näen tarjoilijan nyökkäävän hänelle heti hymyillen.

Täytyy kehittää tätä ilmaisun selkeyttä vielä. Madame Lussella on selvästi hillitty auktoriteetti hallussa paremmin kuin kellään.

Yhtäkkiä herään ajatuksistani, palaan hetkeksi maanpinnalle ja muistan Frankin ja kädessäni paistuvan kinkkusämpylän.

”Kiitos, hei, tuota  itse asiassa isäni on täällä vip-alueella jossakin ja on varmasti huolissaan minusta. Olinhan kuitenkin siellä kahvikopissa melko pitkään. Ja hänellä on se maitoallergiakin. Voinko käydä hetken katsomassa, näkyykö häntä paikalla, jossa olimme aiemmin?”

Haltiakummi nyökkää jälleen ylväästi. Hän vilkaisee nahistunutta sämpylää ja keksipakettia kädessäni, ja olen varma, että hän katoaa takaisin mielikuvitusolentojen satumaailmaan ennen kuin ehdin palata retkeltäni Frankin luo. Frank ei vaikuta miltään vuosisadan mukavimmalta tyypiltä, mutta olen silti luvannut hänelle kinkkusämpylän ja olen yleensä tottunut pitämään lupaukseni. Sitä paitsi hänellä on hallussaan kaikki tavarani.

Nousen seisomaan ja tsuumailen vip-aluetta ympäriinsä. Se on täyttynyt parissa tunnissa lähes kokonaan. Ihmisiä alkaa täälläkin olla melkein joka kolossa. Lattiapaikatkin on otettu käyttöön, ja moni lepäilee maassa matkalaukkunsa vieressä rennosti silmät kiinni. Miten tärkeitä ihmisiä voi yhdellä lentokentällä yhtäkkiä olla näin paljon? Eihän tässä enää tunne itseään lainkaan erityistärkeäksi henkilöksi. 

Eikä Frankiakaan näy enää missään. Raivostuttavaa. Minne se takakireilijä nyt oikein on kadonnut? Eikö mikään tällä lentokentällä voi tänään mennä putkeen? Ei sillä että kaipaisin erityisesti Frankia, mutta jätin todella koko matkustavan omaisuuteni hänen huostaansa lähtiessäni hakemaan meille syötävää.

Apua. Apua! Mitä tiukemmin tuijotan vip-loungen sohvia ja niillä lepäileviä nuutuneen näköisiä jakkupuku- ja kravatti-ihmisiä, sitä vähemmän näen yhtään mitään. Ja janokin huimaa edelleen päätä. Miten olen voinut olla näin typerä? Olen jättänyt kaikki tavarani jonkun täysin tuntemattoman äijän haltuun. Ja nyt koko tyyppiä ei näy yhtään missään! Tämä tästä vielä puuttui. Nyt saan todella täyden rangaistuksen herättämistäni tulivuorista, tuhkapilvistä ja muista kummallisista ajatuksistani. Ja minä kun luulin, että lentoni peruuntuminen oli onni onnettomuudessa. Nyt antaisin kuitenkin melkein mitä tahansa siitä, että pääsisin turkkilaiselle terassille juomaan olutta ja kuuntelemaan Philippen ja hänen kavereidensa typeriä juttuja. Enkä minä edes juo olutta.

Juuri kun olen kääntymässä takaisin mielikuvitushaltiakummini puoleen ja valmistautumassa anomaan häneltä tähtisadetta ja pientä taikasauvan heilautusta, jotta hän toisi punaisen matkalaukkuni takaisin luokseni, huomaan punaisena puhkuvan Frankin astuvan ulos miesten vessasta – minun matkalaukkuni kädessään!

”Hei!” huudan yllättävän kovaa. Olen näköjään menettänyt kuningatarmaisen ylväyteni ja hillityn ilmaisuni alta aikayksikön. ”Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?!”

Vahva ranskalainen aksentti kuuluu huudossani todella selvästi, ja ympärillä nuokkuvat ihmiset kääntyvät katsomaan minua ja raivokasta ilmettäni. No, ei tässä kukaan ole mitään muuta kuin ranskalaista koskaan esittänytkään, ja Ranskassahan tässä ollaan. Miten paljon helpompaa olisikaan, jos kaikki ulkomaalaisetkin vain tajuaisivat oman parhaansa ja alkaisivat puhua ranskaa. Ja sitä paitsi kyllä nämä nuokkujatkin huutaisivat, jos näkisivät jonkun yhtäkkiä raahaavan heidän matkalaukkuaan ulos likaisesta miesten vessasta.

Frank kääntyy huutoani päin, ja näyttää hetken melkein ilahtuneelta tunnistaessaan minut. Omituinen reaktio juuri rysän päältä kiinni jääneeltä matkalaukkuvarkaalta.

”Hei Catherine”, Frank sanoo muistaen tällä kertaa nimenikin oikein.

Ohitse kulkeva vip-emäntä katsoo meitä pitkään, ja jostain kumman syystä ojennan heti muoviin pakatun kinkkusämpylän ilmaan Frankin suuntaan ikään kuin se olisi jonkinlainen selitys huutamiselleni.

”Tämä ei ole sitä, miltä vaikuttaa. Voin selittää kaiken”, Frank ilmoittaa, virnistää omalle vitsilleen ja alkaa sitten marssia pokkana punainen matkalaukku kädessään minua kohti.

Jokin Frankin virnuilevassa ruskettuneessa naamassa saa minutkin hymyilemään, vaikka siihen ei kyllä tunnu olevan mitään järkevää syytä. Silti tuntuu ihan vähän siltä kuin olisin yhtäkkiä tavannut vanhan tutun tämän karmean pissahikikaaoksen keskellä. Ja se on kieltämättä ihan kiva tunne.

Pakotan kireän ilmeen takaisin kasvoilleni ja riuhtaisen matkalaukkuni nopeasti irti Frankin kädestä. Se on painavampi kuin muistinkaan ja horjahdan nolon oloisesti taaksepäin. Frank saa viime hetkellä kädestäni kiinni ennen kuin kaadun takanani istuvan lihavan läppärimiehen syliin. Ärsyttävää. Ja miksei kukaan vieläkään ole antanut minulle mitään juotavaa?

”Mitä ihmettä sä oikein teet mun matkalaukun kanssa?” sanon ja vilkaisen laukkuni rikkinäistä lukkoa. ”Oletko sä oikeasti rikkonut tämän lukonkin? Mikä sinua oikein vaivaa? Oletko sä joku varas vai? Tai joku säälittävä perverssi pikkuhousun ja bikinien nyysijä?”

”E-hen”, Frank vastaa nauraen. ”Mutta missä sä itse oikein olet ollut? Minä ehdin hälyttää täällä jo kohta palokunnankin paikalle. Olisi kiva, jos et tulevaisuudessa katoaisi ihan näin yllättävästi.”

Tulevaisuudessa? Missä hemmetin tulevaisuudessa? Minä aion lähteä tältä typerältä kaaoskentältä heti, kun joku antaa minulle vettä. Vettä! Haloo, tällä kuollaan janoon! Kuuleeko poliisi?

”Mä jäin jumiin kahvilan takahuoneeseen ja söin sun sämpylän, mutta tässä on uusi”, sanon kuivasti ja tökkään nopeasti voileivän Frankin käteen.

”Kiva, kiitos”, Frank sanoo naurahtaen, vaikka huomaankin hänen olevan ihan oikeasti tyytyväinen saadessaan eteensä jonkinlaista ravintoa. Tänään sämpylät tuntuvat olevan tällä kentällä juuri sitä kaikkein kovinta valuuttaa.

”Onko sulla mitään juomista?” kysyn ja olen varma, että äänestänikin kuulee jo, kuinka kuiva kurkkuni on. Se rahisee jotenkin kummallisesti 

”Sori, samppanja pääsi juuri loppumaan ”

”Ei kun siis vettä, ihan oikeaa juomista! Ole kiltti! Mä tarvitsen nyt vettä tai kuolen kohta janoon”, sanon ja sopisin loistavasti johonkin pirteään mineraalivesimainokseen.

”Mene tuonne vessaan juomaan”, Frank vastaa ja ehtii juuri ja juuri saada lauseensa loppuun, kun lähden jo juoksemaan kovaa vauhtia kohti naisten vessan vesihanoja.

Miten ihanaa, miten upeaa, miten raikasta ja virkistävää onkaan vesi. Siis VESI. Ihan tavallinen puhdas vesi. Kiilaan hermostuneina tuhahtelevien vessajononaisten ohitse ja juon jääkylmää vettä suoraan vesihanasta viiden minuutin ajan. Aah!

Vesi kirkastaa ajatuksia, ja yhtäkkiä tilanteeni alkaa jälleen selkiytyä mielessäni. Ihan ensimmäiseksi haluan tietää, miksi Frank on rikkonut matkalaukkuni lukon, ja sitten haluan soittaa Philippelle.

Katson itseäni vessan peilistä. Näytän väsyneeltä. Hiukset näyttävät likaisilta ja roikkuvat rumasti, ripsiväri on tuhraantunut alaluomelle. Heitän vettä vähän kasvoillekin ja sidon tukan uudestaan tiukemmalle poninhännälle. Miksi olen yllättynyt siitä, että haluan soittaa Philippelle? Eikö se nimenomaan ole ensimmäinen suunnilleen normaali reaktioni koko tämän tuhkakaaospäivän aikana? Yritän hangata ripsiväriä alaluomelta pois. Se leviää entistäkin enemmän, kunnes näytän siltä, etten ole nukkunut viikkoon tai että joku on juuri iskenyt minua nyrkillä naamaan. No, mitä pidemmälle tämä päivä kuluu, sitä enemmän kaikki muutkin lentokentällä pyörivät ihmiset alkavat näyttää juuri tältä. 

Astun ulos vessasta, huokaan syvään ja marssin takaisin salin laidalla ahnaasti sämpyläänsä jyrsivän Frankin luokse.

”Mulla on tuolla yksi haltiakeiju, joka haluaisi tarjota meille samppanjaa ja toffeekeksejä. Kiinnostaako?” sanon ja osoitan salin toisella puolella istuvaa Lussensa pauloissa täysin olevaa haltiakummiani. Ihme kyllä hän näyttää edelleen täysin aidolta ja elävältä ihmisolennolta.

”On tänään huonompiakin uutisia kuultu”, Frank sanoo ja seuraa minua Lusserouvan luokse.

Jos siis myös Frank näkee rouvan, hänen on pakko olla olemassa. Päätän odottaa, että Frank on saanut juotua ensimmäiset kulaukset kuplivaa ennen kuin alan hiillostaa häntä laukustani.

Istumme Lussen ja hiuslakkarouvan vieressä olevalle nojatuolille. Lusse haukahtaa meille vähän varuillaan ja murahtaa matalasti. Siis ihan todella: koira ei muista minusta enää yhtään mitään, vaikka ruokin sitä juuri kalliilla suklaakekseillä kahvilakopperossa monen tunnin ajan! Ja koirien väitetään muka aina olevan jotenkin erityisen fiksuja eläimiä! Lussen on siinä tapauksessa pakko olla jotenkin todella harvinaisen typerä yksilö.

”Tämä on siis isäsi”, rouva sanoo rauhallisesti ja ojentaa kätensä Frankille, joka on lauseen seurauksena tukehtua viimeisiin kinkkusämpylän palasiin. ”Yhdennäköisyys on todellakin silmiinpistävän selvä”, rouva toteaa ja saa Frankin purskahtamaan räikeään nauruun.

”Ai on vai? Joo, jännä juttu tosiaan. Mutta kiitos teille samppanjasta. Se tekee hyvää, aika hurja päivä tässä onkin ollut itse kullakin”, sanon yrittäen aloitella jonkinlaista small talk-kuviota, vaikka Frank nauraakin täysin vapautuneesti vieressäni.

”Joo, onneksi tyttäreni sattui olemaan mukana, muuten minulla olisi ollut aika yksinäistä täällä”, Frank sanoo ja iskee minulle ärsyttävästi silmää.

Tajuan pelanneeni itseni täysin pussiin. Miten voisin muka yhtäkkiä alkaa kysellä ”isältäni”, mitä hän on puuhaillut matkalaukkuni kanssa vessassa. Kuka isä muka varastaisi tyttärensä matkalaukun?

Juomme kaikki kolme hetken samppanjaa täyden hiljaisuuden vallitessa. Tilanne on täysin absurdi. Minulla ei ole hajuakaan, ketä nämä ihmiset ovat tai mitä ihmettä lopulta edes teen täällä. Milloin tämä kaaosmainen päivä oikein loppuu?

Kun samppanja on heittänyt muutaman kutittelevan kuplan päähäni, rohkaisen itseni ja kysyn Frankilta, miksi hän rikkoi laukkuni lukon. Ei kai isälläkään ole oikeutta rikkoa tyttärensä laukkuja tai lukkoja täysin mielivaltaisesti. 

”Kun olit kadonnut, minun oli pakko yrittää saada jotain lisätietoja sinusta”, Frank lipsauttaa pyyhkien viimeisiä sämpylän muruja naamastaan. ”Anna tämän nyt jo olla, en ole mikään perverssi vanha ukko, ja kaikki tavarasi ovat taatusti tallessa.”

Rouva Lusse vilkaisee meitä hetken ihmeissään, mutta hymyilee ja nyökkää sitten vain rauhallisesti.

”Isäsi oli varmasti kovin huolissaan sinusta. Mutta onneksi te olette nyt Lussen kanssa molemmat turvassa ja kaikki on hyvin, vai mitä? Tyttärenne oli todella urhea, hän suojeli pientä Lusseani lähes oman henkensä uhalla”, rouva selittää silitellen typerää Lussea (anteeksi vain, mutta Lusse ei todellakaan vaikuta lainkaan tajuavan uhrausteni arvoa saati sitten ilmaisevan niistä minkään maailman kiitollisuutta).

”Sen minä kyllä uskon, hän on aina ollut todella reipas tyttö, tulee selvästi isäänsä”, Frank sanoo minulle typerästi virnuillen. Ilmeisesti väsymyksen ja kuplien ansiosta koko tilanne alkaa kuitenkin yhtäkkiä naurattaa minuakin todella paljon. Purskahdan nauruun niin, että kuplat puristuvat melkein nenästä ulos. Frank katsoo minua hetken ja alkaa sitten hänkin nauraa uudestaan ääneen.

Lussen hiuslakkainen emäntä hymähtää kevyesti, mutta kääntyy sitten vain uudestaan rapsuttamaan koiraansa. Tätä on siis todella aito hillitty ilmaisu ja auktoriteetti joka tilanteessa. Naapurin nenästä purskahtava samppanjakin aiheuttaa vain kevyen hymähdyksen. Vaikuttavaa. 

Naurukohtauksen laannuttua Frank ojentaa minulle kännykkäni, jonka akun hän on ystävällisesti ladannut poissa ollessani. 

Näppäilen kännykkää hetken ja huomaan yhtäkkiä, että Philippe on soittanut minulle. Ja ilmeisesti joku on vastannut hänelle, koska puhelu on kestänyt monta minuuttia!

”Tuliko tähän kännykkään puheluita, kun mä olin poissa?” kysyn naurukohtauksen kostuttamia silmiään pyyhkivältä Frankilta.

”Öö  joo. Se sun sulhosi soitti ja kyseli kaikenlaista. Se vaikutti aika ärhäkältä tapaukselta.”

”Mitä? Vastasitko sinä sen puheluun vai?”

”No joo. Sä olit kadonnut, enkä tiennyt, mitä muutakaan mun olisi pitänyt tehdä.”

Voi kuolema. Tämä ei voi olla totta. Philippe on varmasti saanut vuosisadan raivokohtauksen, kun joku tuntematon mies on yhtäkkiä vastannut puhelimeeni. 

”Mitä se sanoi?” kysyn yhtäkkiä jotenkin uhkaavan rauhallisesti.

”Ei mitään erikoista. Se oli huolissaan sinusta ja sanoi yrittävänsä soittaa myöhemmin uudestaan.”

”Kiva. Kuka sä itse sanoit olevasi?” kysyn jatkaen jäätävää tyyliäni.

”Joulupukki.”

Heh heh. Ei naurata nyt kyllä pätkän vertaa. Mulkaisen Frankia todella vihaisesti.

”Mitä mun sitten olisi pitänyt sanoa?”

Puristan teipattua kännykkäraukkaani kädessäni entistä tiukemmin.

”Siis mä sanoin olevani vain matkustaja, joka sattui istumaan sun vieressä odotushallissa ja joka vastasi puhelimeen, kun sua ei kuulunut takaisin kahvilasta.”

Tämä tästä vielä puuttui. Täydellinen mustasukkaisuus-sessio Philippen kanssa kaiken tämän tuhkan ja tulivuorikaaoksen lisäksi. Mahtavaa.

”Okei. Olisi suoraan sanottuna ollut parempi, jos olisit antanut puhelimen vain soida”, sanon kireästi ja hellitän viimein hiukan otettani kännykästä.

Samassa puhelin alkaa välkkyä ja väristä sormieni välissä. Joku soittaa minulle. Raotan sormia vähän ja näen jo nimen näytössä. Totta kai. Philippe soittaa, lukee näytössä selkein kirjaimin.

Jatkuu ensi viikolla.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.