Catherine on jäänyt lukkojen taakse Pariisin lentokentän kaaoksessa. Odottaessaan ulospääsyä hän miettii, rakastaako Philippeä ja mitähän tekee nälkäinen Frank.

Catherine 18. kesäkuuta klo 15.45

Lusse on nukahtanut syliini, ja minäkin olen nukkunut jo ainakin tunnin. Koira nuoleskelee välillä huuliaan ja asettelee sitten päänsä taas mukavammin polvieni päälle. Herään inhottavaan tunteeseen siitä, ettei minulla ole mitään hajua siitä, missä olen. Jalkoja särkee, niska on puutunut ja hiki valuu otsaa ja poskia pitkin kaulaan. Katselen ympärilleni, ja muistini alkaa palailla pätkittäin. Olen jäänyt jumiin lentokenttäkahvilan kalseaan takahuoneeseen lähdettyäni hakemaan syömistä minulle ja uudelle viehättävälle tuttavuudelleni Frankille. Samalla reissulla olen tutustunut tyylikkäästi kammattuun yorkshirenterrieri Lusseen, joka nyt tuhisee sylissäni kuin olisimme tunteneet toisemme kauankin.

Vilkaisen vieressäni lojuvia papereita, ja tajuan, että olen nälissäni syönyt jo sekä minulle että Frankille tarkoitetut sämpylät kokonaan. Keksipaketistakin on puolet tuhottu. Täytyy ilmeisesti napata Frankille lähtiessä mukaan pari omaa sämpylää. Siis jos nyt ikinä pääsen ulos tästä kuolemankammiostani. Miten kuolemankammiossa voi olla näin kuuma? Eikö niiden pitäisi yleensä olla jotenkin jäätävän kylmiä ja kalseita? Kahvilan työntekijöillä on selvästi niin kova kiire, ettei heillä ole aikaa edes pyörähtää takahuoneessa, eikä kukaan siis ole huomannut piilopaikkaani, vaikka olen kykkinyt täällä tyhjien pahvilaatikoiden keskellä kohta kaksi tuntia. Kun aamulla lähdin lentokentälle ja kohti Turkin-lomaani en mitenkään olisi osannut kuvitella päätyväni hiekkarannan ja rantaterassin sijasta pölyisen kahvilan limsapullovarastoon. On tässä minulla loma. No lämmintä täällä nyt ainakin on. Eikä auringonpistoksesta tai ihon polttamisestakaan ole vaaraa, vaikka rusketusta täältä on varmasti turha hakea.

Mäymäymäyh, sanoo Lusse yhtäkkiä ja vilkaisee minua mustilla nappisilmillään. Kaivan paketista uuden palan suklaakeksiä ja ojennan sen kohti Lussen karvaista kuonoa. Se haistelee keksipalaa hetken ja hotkaisee sen sitten kerralla suuhunsa maiskutellen kieltään äänekkäästi.

”Kiltti hauva, meistähän voisi tulla vaikka kuinka hyviä kavereita, Lusse”, sanon ja rapsutan sen pientä innokkaasti heiluvaa päätä. 

Lussen otsatukkaan on kiinnitetty vihreä silkkinen rusetti, jonka otan hetken mielijohteesta pois. 

”Tämä ei sovi yhtään sun tyyliisi, Lusse, musta sä olet paljon rokimpi koira kuin sun emäntäsi tajuaakaan”, sanon ja sekoitan otsatukan niin, että se valahtaa tyylikkäästi Lussen nappisilmien eteen. Lusse katsoo minua kiinteästi selvästi tyytyväisenä uuteen tyyliinsä. Mitä jos adoptoisinkin Lussen itselleni. Perustelisin kidnappausta sillä, että nykyinen omistaja ei tajua koiransa syvintä, aitoa luonnetta, eikä koira näin saa täysin ilmaista itseään hänen luonaan. Koira rinnallani voisin varmasti vihdoin rohkaistua ja jättää Philippen. Ja muutenkin koira tulisi halvemmaksi kuin poikaystävä. Heh heh.

Kuumuus tuntuu vaivaavan myös Lussea, joka alkaa hetken kuluttua läähättää sylissäni kuin hengenhädässä. Nälkä ei onneksi enää kurni vatsassa – kiitos vetämäni tuhdin sämpyläsatsin – mutta jano todella on melkoinen. Jostain syystä kahvilan takahuoneessa ei ole yhtäkään vesipulloa ja kaikki olut- ja limsapullotkin ovat tyhjiä. Tajuan, etten moneen tuntiin ole juonut mitään muuta kuin ne kaksi Frankin minulle tarjoamaa samppanjalasillista. Niiden aiheuttama pieni kiva pyörrytys on jo kadonnut päästä, mutta olo tuntuu siitä huolimatta entistäkin omituisemmalta. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Tämän kummallisen päivän ja kaaosmaisen tilanteen on pakko olla merkki jostakin suuresta muutoksesta. Tai mullistuksesta. Tai vallankumouksesta tai jostain elämässäni. Tai toisaalta ehkä kyse on vain tulivuorenpurkauksesta ja siitä syntyneestä tuhkapilvestä. Ja kuumuuden aiheuttamasta karmeasta janosta. Äh, mitä järkeä edes yrittää ymmärtää. Elämä on muutenkin ihan täyttä kafkaa. Kun nyt vain saisin jostain jotain kylmää juomista, kaikki vaikuttaisi taas varmasti paljon yksinkertaisemmalta.

Mitähän Philippe miettii juuri nyt? Onkohan hän yrittänyt soittaa? Tätä kahvilan takahuoneeseen jumittumistarinaani hän ei tule kyllä ikinä uskomaan. Hänhän luulee vieläkin minun keksineen itse koko tulivuorenpurkauksen ja lentokiellon koko Euroopassa. Vaikka salaa kyllä uskonkin, että kaikki tämä todella on minun syytäni. Eivätkö kaikki keittiöpsykologiset kirjat nykyään toitotakin aina, että luomme todellisuuden ajatustemme voimalla, että vedämme puoleemme kaikkea, mitä ajattelemme? Tämä on nyt varmasti juuri sitä.

Ja minä olen ajatellut viime aikoina selvästi ihan liikaa tulta ja tuhkaa, yksinäisyyttä ja kännykän kentän ulottumattomissa olemista. Ja janoa ilmeisesti. Sitä saa mitä tilaa niin sanotusti. Lusse katsoo minua kuin lukisi ajatuksiani, ja on selvästi sitä mieltä, että olen ajatellut myös rock´n roll -tyylisiä koiria ihan liikaa viime aikoina. Ehkä juuri minä itse tulkitsenkin Lussen syvintä olemusta ihan väärin. Äh, en osaa lukea edes karvaisen terrierin mielenliikkeitä ja mielihaluja oikein, mitä mahdollisuuksia minulla voisi ihmissuhteissa olla?

Painan silmät kiinni ja ajattelen, että jokaisen länsimaisen ihmisen pitäisi joskus kokea tämä. Jäädä jumiin lentokenttäkahvilan pieneen, hikiseen takakoppiin ilman kännykkää ja nettiyhteyttä, ilman lehtiä, viihdekirjallisuutta ja reality-telkkaria. Tämä se on todellista hardcorea. Kun ei ole mitään tekemistä, on pakko kuunnella omia ajatuksiaan. Ja jos joku on pelottavaa niin se. 

Haloo? Kuuleeko kukaan? Mitä minä oikeasti ajattelen?

Jos olisin itseni paras ystävä, mitä kysyisin itseltäni? 

”Rakastatko sinä sitä miestä? Haluatko sinä oikeasti olla sen kanssa? Ja jos et pidä omasta työstäsi, mitä sitten oikeasti haluaisit tehdä työksesi?”

Joopa joo. Plääh. Kuka tällaisiin osaa vastata? Ehkä on parempi, että keskityn vain koiran rapsuttamiseen ja suklaakekseihin. Ja janooni. Ihan todella, miksei täällä hemmetin takahuoneessa missään ole vettä? Tännehän kuolee kohta. Pakko alkaa kohta hakata ovea ja pyytää päästä ulos, vaikka sitten sämpylävarkaudesta kiinnijäämisen uhallakin. 

Mutta silti: miten minun voi olla niin vaikea vastata elämäni oikeisiin peruskysymyksiin. Enkö minä muka todellakaan tiedä, rakastanko Philippeä vai en? Ei kai sellainen edes voi olla mahdollista – joko sitä rakastaa tai ei, ei kai rakkaudessa mitään välimuotoja voi olla. Vai voiko? Miten rakastajia pitävät ihmiset esimerkiksi toimivat? Paloittelevatko he rakkautensa jonkinlaisiksi kivoiksi kakkupaloiksi, joita sitten jakavat eri rakkailleen? Tuolle mansikkakerros ja vaniljaa, tuolle kermavaahtoa ja tuolle pelkkää kuivaa pohjaa. Vai rakastavatko he sittenkin vain itseään?

Lusse ynähtää taas ja kohottaa sitten ruskeaa päätään ovea kohti. Lusselle rakkaus on varmasti paljon yksinkertaisempaa – se perustuu ilmeisesti lähinnä ruoan ja rapsutuksen lähteisiin. Tällä hetkellä Lusse saa minulta sekä ruokaa että rapsutusta ja rakastaa siis näin ollen minua. Mahtavaa. Eikä ehkä mitenkään typerää. 

Ehkä minunkin pitäisi alkaa toimia samoilla säännöillä. Oli rakkauden kohteita sitten kuinka paljon tai vähän tahansa, rakastaisin vain niitä, jotka ruokkivat ja rapsuttavat minua. Philippe ei ole tehnyt kumpaakaan moneen vuoteen – minun ruokkimistani hän ei ole harrastanut itse asiassa koskaan. Ja rapsuttaminenkin on ollut vähän niin ja näin.

Mäymäyh! 

Lusse haukahtaa oven suuntaan, ja samalla ovi lennähtääkin selkoselälleen ja päästää sisään kirkasta auringonvaloa, joka sattuu silmiin yhtäkkiä todella paljon. Lusse hyppää jaloilleen ja alkaa räkyttää ovesta sisään astuneelle miehelle kuin viimeistä päivää. Ovesta puhaltava ilmavirta tuntuu kasvoilla ihanan raikkaalta kuin merituuli. Minä vien käden silmieni suojaksi ja alan pikkuhiljaa vääntäytyä ylös. Jalat ja peffa ovat puutuneet tuntikausien lattialla istumisesta lähes tunnottomiksi, ja kestää hetken ennen kuin muistan, miten niitä käytetään. 

LUSSE!”, aiemmin näkemäni vanhempi rouva syöksyy sisään kiiltävät saappaat lattiaa vasten kopisten ja nappaa rokkilussen jaloistani syliinsä. Lusse vilkaisee minua vähän hämääntyneenä rokkiotsatukkansa takaa, mutta muistaa sitten ilmeisesti pienillä koiranaivoillaan, että myös korea rouvashenkilö on joskus rapsuttanut ja ruokkinut häntä ja päättää hylätä minut ja suklaakeksirakkauteni siis hetkeäkään miettimättä. Hmmm  ehkä koirien rakkausstrategiat eivät kuitenkaan täysin toimi ihmisten kuvioissa. Tai ainakin ne kaipaavat vielä jonkinlaista pientä hienosäätöä. Muuten tuolla tekniikalla sitä voi hyvinkin pian päätyä yksin täysin ilman sekä ruokaa että rapsutuksia.

”Mademoiselle!” Naisen takana seisova miestarjoilija tuijottaa minua väsyneesti ja tuskin jaksaa kerätä kokoon tarpeeksi voimia ilmaistakseen ihmetyksen tunnettaan. ”Mitä ihmettä te teette täällä?”

”Tota ”, aloitan hieroen samalla puutuneita reisiäni ja ravistellen keksimuruja ja Lussen karvoja vaatteistani.

Nyt äkkiä joku hieno ympäripyöreä korulause tähän.

”Mutta mademoisellehan on Lussen pelastaja. Mille mercis, mademoiselle! Tuhannet kiitokset, nuori neiti, että piditte huolta rakkaasta Lussestani, se on niin herkkäluonteinen, että olisi varmasti saanut jonkinlaisen kauhean trauman tai emotionaalisen aivoinfarktin yksin täällä pimeässä kopperossa. Siltä on kaihikin leikattu vasta viime kuussa. Kiitos tuhannesti! Haluan ehdottomasti palkita vaivannäkönne. Mitä voin tehdä hyväksenne?”

”Ööö, tota ”, yritän saada ajatuksiani jonkinlaiseen järjestykseen, mutta naisen sanaryöppy ja tunteen palo on niin vaikuttava, etten saa suustani kakistettua yhtäkään kokonaista sanaa. 

Nainen suukottelee rokki-Lussea nenänpäälle ja sitoo sitten nopein, tottunein liikkein vihreän silkkirusetin takaisin paikoilleen. Se siitä uudesta rokki-identiteetistä. Lusse katsoo minua viileästi kuin emme olisi koskaan tavanneetkaan toisiamme. Samanlaisia ne ovat kaikki. Ehkä poikaystävä on silti parempi vaihtoehto kuin koira. Ainakin hän on sisäsiisti ja osaa käydä vessassa ihan itse. Ja osuu pönttöönkin melkein joka kerta. Heh heh. Jos Nina olisi täällä, hän osaisi kyllä nauraa typerille vitseilleni juuri oikealla hetkellä. 

Yhtäkkiä on ihan hirveä ikävä Ninaa.

”Vesi olisi kiva yllätys”, saan lopulta soperrettua, kun olen päässyt yli Lussen hylkäämisen aiheuttamasta yllättävästä tuskasta sekä Ninan huumorintajun kaipuusta.

”Mademoiselle, voinko saada tietää, mitä ihmettä oikein teette täällä? Tämä on kahvilan yksityisaluetta, jonne asiakkailta ja matkustajilta on ehdottomasti pääsy kielletty”, tarjoilija keskeyttää minut tiukasti ja nojaa samalla uupuneesti oven reunaan. Hän näyttää vähän siltä kuin olisi ollut yhtä mittaa työvuorossa yli viisikymmentä tuntia ja keittänyt sinä aikana sata litraa pahaa kahvia, josta joka ikinen asiakas olisi tullut vuorollaan valittamaan hänelle. Tai ainakin jotain sinnepäin. Arvaukseni ei varmasti edes ole kovin kaukana totuudesta.

”Tuota, minä  minä näin koiran luikahtavan sisään takahuoneen ovesta ja päätin seurata sitä, koska arvasin jonkun varmasti kaipaavan sitä. Täällä kun on niin hirveä kaaos, ettei kukaan enää ehdi katsoa lasten ja lemmikkieläinten perään”, sanon ja hymyilen löysästi viimeisillä voimillani Lussen hiuslakalta lemuavalle emännälle. 

Kun joku nyt vain voisi antaa minulle vettä! Tämä lomareissu alkaa nyt epäilyttävästi muistuttaa jotain karmeaa selviytymisretkeä Saharan aavikoille. Jano, jano, jano!

Tarjoilija vilkaisee väsyneesti lattialla lojuvia sämpyläpapereita ja puolityhjää keksipakettia ja kääntää sitten katseensa merkitsevästi takaisin minuun, muttei selvästi jaksa alkaa tehdä tilanteesta enää tämän dramaattisempaa numeroa. Tässä tuhkapakolaisten tukikeskuksessa riittää varmasti tänään tarpeeksi draamaa ja jännittäviä kohtauksia jo muutenkin. 

”Koira alkoi repiä noita sämpylöitä hyllyltä, ja koska sillä oli selvästi kova nälkä, en viitsinyt ”, sanon, mutta huomaan, ettei ketään oikeasti kiinnosta, mikä kinkkusämpylöiden todellinen kohtalo on.

”Mademoiselle, tulkaa kanssani, minä tarjoan teille lasillisen samppanjaa vip-alueella, vettähän te saatte täältä mistä tahansa”, Lusserouva sanoo ja alkaa vetää minua määrätietoisesti pois kahvilakopperosta. 

Ai saan vai? Kun joku nyt vain näyttäisi minulle, mistä ihminen täällä saa tavallista, juomakelpoista vettä? Tällaista tilannettakaan en to-del-la-kaan uskonut näkeväni: että meikäläinen olisi muka pettynyt, kun joku tarjoaa veden sijaan samppanjaa. Tämä päivä on muuttumassa yhä kummallisemmaksi. Kuka minä oikein olen?

”Hetkinen, voinko viedä vielä yhden sämpylän isälleni, joka kärsii selkävammasta ja astmasta ja on jumissa vip-alueella akuttoman kännykkänsä kanssa?” sanon nopeasti jaksamisensa äärirajoilla keikkuvalle tarjoilijamiehelle.

”Totta kai, totta kai!” rouva huudahtaa ja ojentaa sadan euron setelin ryytyneelle tarjoilijalle. ”Tämä kattanee mahdolliset kulut. Suurkiitos teille, monsieur.”

Tarjoilija katsoo haikeasti, kuinka nappaan henkilökunnan hyllyltä vielä kaksi kinkkusämpylää ja paketillisen toffeehymynaamakeksejä. Ilmeisesti sadan euron setelikään ei tänään korvaa ihan perustavallisia elintarvikkeita. Olemme todellakin siirtymässä täydelliseen sotamoodiin. Hymyilen tarjoilijalle nöyrästi hymynaamakeksipaketti kekseliäästi naamani vieressä ja liidän sitten jo hiuslakkarouvan ja Lussen kanssa takaisin kohti vip-aluetta. 

Kahvilakopperossa viettämieni tuntien aikana tilanne lentokentällä on muuttunut kaaoksesta katastrofaaliseksi. Ihmisiä on kaikkialla. Vanhuksia istuu nojailemassa kauppojen seiniin, vauvojen vaippoja vaihdetaan keskellä käytävän lattiaa ja muutama epätoivoinen on rakentanut matkalaukuista pienen suojaisan majan, jonka sisään on kömpinyt nukkumaan. Vessajono kiemurtelee hallin ympäri kuin tuhatjalkainen ja siivoojat roudaavat sisään lisää vaaleanpunaista vessapaperia ja läjittäin talouspyyhkeitä. Pakokauhu nostaa hurjannäköistä päätään sisälläni, mutta onneksi rouva Lusse vetää minua niin rivakasti ja päättäväisesti vip-aluetta kohti, että minun on pakko jatkaa hengittämistä ja laittaa vain kiltisti jalkaa toisen eteen. Lentokenttä on muuttunut hieltä ja pissalta haisevaksi minihelvetiksi, enkä enää ole ollenkaan varma, että olen tyytyväinen lomani puolittaiseen peruuntumiseen. Juuri nyt haluaisin nimittäin vain päästä kotiin nukkumaan, vetää peiton korviin ja kuunnella ja haistella vain, miten ihanan kaukaa kaikkien muiden ihmisten äänet ja hajut tulevatkaan. Tulee mieleen se Sartren karmea Suljetut ovet -näytelmä, jossa helvetissä onkin vain pakko viettää jatkuvasti aikaa muiden kanssa. Tuskin Sartrekaan kuitenkaan osasi kuvitella näyttämökseen tuhkapakolaisten täyttämää hikistä lentokenttää. Tämä koko tilanne alkaa nimittäin vaikuttaa täydellisen infernaaliselta. Mitä jos lähtisinkin vain suosiolla takaisin kotiin? Sanoisin Philippelle, että kaikki lennot on peruttu seuraavalta kuukaudelta enkä mitenkään voi lähteä suhaamaan kohti Turkkia junalla. Koko loma olisi jo ohi, kun vihdoin pääsisin perille.

”Vip-kortti, kiitos”, vip-lentoemäntä kysyy alueen ovella nyt jo paljon tiukemmin kuin aiemmin aamupäivällä. Ilmeisesti maailmanlopun tunnelma on leviämässä myös rikkaiden lintukotoon. Näin se menee. Päivämme ovat luetut.

Alan kauhulla muistella, mihin oikein olen laittanut Frankin lainaaman vip-kortin, mutta onneksi rikas haltiakummini väläyttää samassa lentoemolle jonkinlaista kultakorttia, joka saa tämän hetkessä vaikenemaan ja ovet aukenemaan edessämme. Toivottavasti Frankin vip-kortti ei jäänyt kahvilan kopperoon. En nimittäin todellakaan halua enää koskaan astua jalallanikaan siihen hikiseen loukkuun. Frank saa minun puolestani hankkia uuden vippikortin, jos niikseen tulee.

”Anteeksi nämä paikat on varattu”, rouva ilmoittaa rauhallisesti edessämme istuvalle pariskunnalle ja vain nyökkää ylväästi, kun mies ja nainen mulkaisevat meitä vihaisesti. Rouva Lusse hehkuu kyllä sellaista itsevarmuutta ja valtaa, että ihme kyllä kukaan ei uskalla kyseenalaistaa hänen auktoriteettiaan. Pariskunta siirtyy vain vaimeasti mumisten pois paikoiltaan ja jättää mukavat nojatuolit meille. Tuohon minunkin on pyrittävä. Alan tästä lähtien vain ilmoittaa ylväästi nyökkäillen muille ihmisille, mikä minulle kuuluu. Toisaalta tämä tekniikka tuskin toimisi Philippen kanssa, joka ei muutenkaan kuuntele minua, saati sitten jos alan vain nyökkäillä ja puhua vaimeasti kuin kuningatar, jonka asemaan ei raivoaminen kuulu. Parhaat tulokset Philippen kanssa olen nimittäin saavuttanut aina pelkällä suoralla huudolla sekä selkeällä artikuloimisella.

”Istu tähän, ole ystävällinen, voinhan sinutella sinua?” rouva sanoo ja heilauttaa sitten kättään jotenkin käsittämättömän kevyesti ja samalla huipputehokkaasti, sillä tarjoilija paukahtaa eteemme lähes silmänräpäyksessä.

”Me haluaisimme kummityttöni kanssa lasilliset samppanjaa, Taittinger brut, kiitos”, haltiakummini ilmoittaa ennen kuin ehdin vastata yhtään mitään yhtään mihinkään.

”Ja lasi vettä kiitos!” huudan tarjoilijan perään, joka ei näytä kuulevan ääntäni lainkaan.

”Ja lasi vettä, kiitos, monsieur!” rouva Lusse huikkaa baaritiskille päin, ja yllätyksekseni näen tarjoilijan nyökkäävän hänelle heti hymyillen.

Täytyy kehittää tätä ilmaisun selkeyttä vielä. Madame Lussella on selvästi hillitty auktoriteetti hallussa paremmin kuin kellään.

Yhtäkkiä herään ajatuksistani, palaan hetkeksi maanpinnalle ja muistan Frankin ja kädessäni paistuvan kinkkusämpylän.

”Kiitos, hei, tuota  itse asiassa isäni on täällä vip-alueella jossakin ja on varmasti huolissaan minusta. Olinhan kuitenkin siellä kahvikopissa melko pitkään. Ja hänellä on se maitoallergiakin. Voinko käydä hetken katsomassa, näkyykö häntä paikalla, jossa olimme aiemmin?”

Haltiakummi nyökkää jälleen ylväästi. Hän vilkaisee nahistunutta sämpylää ja keksipakettia kädessäni, ja olen varma, että hän katoaa takaisin mielikuvitusolentojen satumaailmaan ennen kuin ehdin palata retkeltäni Frankin luo. Frank ei vaikuta miltään vuosisadan mukavimmalta tyypiltä, mutta olen silti luvannut hänelle kinkkusämpylän ja olen yleensä tottunut pitämään lupaukseni. Sitä paitsi hänellä on hallussaan kaikki tavarani.

Nousen seisomaan ja tsuumailen vip-aluetta ympäriinsä. Se on täyttynyt parissa tunnissa lähes kokonaan. Ihmisiä alkaa täälläkin olla melkein joka kolossa. Lattiapaikatkin on otettu käyttöön, ja moni lepäilee maassa matkalaukkunsa vieressä rennosti silmät kiinni. Miten tärkeitä ihmisiä voi yhdellä lentokentällä yhtäkkiä olla näin paljon? Eihän tässä enää tunne itseään lainkaan erityistärkeäksi henkilöksi. 

Eikä Frankiakaan näy enää missään. Raivostuttavaa. Minne se takakireilijä nyt oikein on kadonnut? Eikö mikään tällä lentokentällä voi tänään mennä putkeen? Ei sillä että kaipaisin erityisesti Frankia, mutta jätin todella koko matkustavan omaisuuteni hänen huostaansa lähtiessäni hakemaan meille syötävää.

Apua. Apua! Mitä tiukemmin tuijotan vip-loungen sohvia ja niillä lepäileviä nuutuneen näköisiä jakkupuku- ja kravatti-ihmisiä, sitä vähemmän näen yhtään mitään. Ja janokin huimaa edelleen päätä. Miten olen voinut olla näin typerä? Olen jättänyt kaikki tavarani jonkun täysin tuntemattoman äijän haltuun. Ja nyt koko tyyppiä ei näy yhtään missään! Tämä tästä vielä puuttui. Nyt saan todella täyden rangaistuksen herättämistäni tulivuorista, tuhkapilvistä ja muista kummallisista ajatuksistani. Ja minä kun luulin, että lentoni peruuntuminen oli onni onnettomuudessa. Nyt antaisin kuitenkin melkein mitä tahansa siitä, että pääsisin turkkilaiselle terassille juomaan olutta ja kuuntelemaan Philippen ja hänen kavereidensa typeriä juttuja. Enkä minä edes juo olutta.

Juuri kun olen kääntymässä takaisin mielikuvitushaltiakummini puoleen ja valmistautumassa anomaan häneltä tähtisadetta ja pientä taikasauvan heilautusta, jotta hän toisi punaisen matkalaukkuni takaisin luokseni, huomaan punaisena puhkuvan Frankin astuvan ulos miesten vessasta – minun matkalaukkuni kädessään!

”Hei!” huudan yllättävän kovaa. Olen näköjään menettänyt kuningatarmaisen ylväyteni ja hillityn ilmaisuni alta aikayksikön. ”Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?!”

Vahva ranskalainen aksentti kuuluu huudossani todella selvästi, ja ympärillä nuokkuvat ihmiset kääntyvät katsomaan minua ja raivokasta ilmettäni. No, ei tässä kukaan ole mitään muuta kuin ranskalaista koskaan esittänytkään, ja Ranskassahan tässä ollaan. Miten paljon helpompaa olisikaan, jos kaikki ulkomaalaisetkin vain tajuaisivat oman parhaansa ja alkaisivat puhua ranskaa. Ja sitä paitsi kyllä nämä nuokkujatkin huutaisivat, jos näkisivät jonkun yhtäkkiä raahaavan heidän matkalaukkuaan ulos likaisesta miesten vessasta.

Frank kääntyy huutoani päin, ja näyttää hetken melkein ilahtuneelta tunnistaessaan minut. Omituinen reaktio juuri rysän päältä kiinni jääneeltä matkalaukkuvarkaalta.

”Hei Catherine”, Frank sanoo muistaen tällä kertaa nimenikin oikein.

Ohitse kulkeva vip-emäntä katsoo meitä pitkään, ja jostain kumman syystä ojennan heti muoviin pakatun kinkkusämpylän ilmaan Frankin suuntaan ikään kuin se olisi jonkinlainen selitys huutamiselleni.

”Tämä ei ole sitä, miltä vaikuttaa. Voin selittää kaiken”, Frank ilmoittaa, virnistää omalle vitsilleen ja alkaa sitten marssia pokkana punainen matkalaukku kädessään minua kohti.

Jokin Frankin virnuilevassa ruskettuneessa naamassa saa minutkin hymyilemään, vaikka siihen ei kyllä tunnu olevan mitään järkevää syytä. Silti tuntuu ihan vähän siltä kuin olisin yhtäkkiä tavannut vanhan tutun tämän karmean pissahikikaaoksen keskellä. Ja se on kieltämättä ihan kiva tunne.

Pakotan kireän ilmeen takaisin kasvoilleni ja riuhtaisen matkalaukkuni nopeasti irti Frankin kädestä. Se on painavampi kuin muistinkaan ja horjahdan nolon oloisesti taaksepäin. Frank saa viime hetkellä kädestäni kiinni ennen kuin kaadun takanani istuvan lihavan läppärimiehen syliin. Ärsyttävää. Ja miksei kukaan vieläkään ole antanut minulle mitään juotavaa?

”Mitä ihmettä sä oikein teet mun matkalaukun kanssa?” sanon ja vilkaisen laukkuni rikkinäistä lukkoa. ”Oletko sä oikeasti rikkonut tämän lukonkin? Mikä sinua oikein vaivaa? Oletko sä joku varas vai? Tai joku säälittävä perverssi pikkuhousun ja bikinien nyysijä?”

”E-hen”, Frank vastaa nauraen. ”Mutta missä sä itse oikein olet ollut? Minä ehdin hälyttää täällä jo kohta palokunnankin paikalle. Olisi kiva, jos et tulevaisuudessa katoaisi ihan näin yllättävästi.”

Tulevaisuudessa? Missä hemmetin tulevaisuudessa? Minä aion lähteä tältä typerältä kaaoskentältä heti, kun joku antaa minulle vettä. Vettä! Haloo, tällä kuollaan janoon! Kuuleeko poliisi?

”Mä jäin jumiin kahvilan takahuoneeseen ja söin sun sämpylän, mutta tässä on uusi”, sanon kuivasti ja tökkään nopeasti voileivän Frankin käteen.

”Kiva, kiitos”, Frank sanoo naurahtaen, vaikka huomaankin hänen olevan ihan oikeasti tyytyväinen saadessaan eteensä jonkinlaista ravintoa. Tänään sämpylät tuntuvat olevan tällä kentällä juuri sitä kaikkein kovinta valuuttaa.

”Onko sulla mitään juomista?” kysyn ja olen varma, että äänestänikin kuulee jo, kuinka kuiva kurkkuni on. Se rahisee jotenkin kummallisesti 

”Sori, samppanja pääsi juuri loppumaan ”

”Ei kun siis vettä, ihan oikeaa juomista! Ole kiltti! Mä tarvitsen nyt vettä tai kuolen kohta janoon”, sanon ja sopisin loistavasti johonkin pirteään mineraalivesimainokseen.

”Mene tuonne vessaan juomaan”, Frank vastaa ja ehtii juuri ja juuri saada lauseensa loppuun, kun lähden jo juoksemaan kovaa vauhtia kohti naisten vessan vesihanoja.

Miten ihanaa, miten upeaa, miten raikasta ja virkistävää onkaan vesi. Siis VESI. Ihan tavallinen puhdas vesi. Kiilaan hermostuneina tuhahtelevien vessajononaisten ohitse ja juon jääkylmää vettä suoraan vesihanasta viiden minuutin ajan. Aah!

Vesi kirkastaa ajatuksia, ja yhtäkkiä tilanteeni alkaa jälleen selkiytyä mielessäni. Ihan ensimmäiseksi haluan tietää, miksi Frank on rikkonut matkalaukkuni lukon, ja sitten haluan soittaa Philippelle.

Katson itseäni vessan peilistä. Näytän väsyneeltä. Hiukset näyttävät likaisilta ja roikkuvat rumasti, ripsiväri on tuhraantunut alaluomelle. Heitän vettä vähän kasvoillekin ja sidon tukan uudestaan tiukemmalle poninhännälle. Miksi olen yllättynyt siitä, että haluan soittaa Philippelle? Eikö se nimenomaan ole ensimmäinen suunnilleen normaali reaktioni koko tämän tuhkakaaospäivän aikana? Yritän hangata ripsiväriä alaluomelta pois. Se leviää entistäkin enemmän, kunnes näytän siltä, etten ole nukkunut viikkoon tai että joku on juuri iskenyt minua nyrkillä naamaan. No, mitä pidemmälle tämä päivä kuluu, sitä enemmän kaikki muutkin lentokentällä pyörivät ihmiset alkavat näyttää juuri tältä. 

Astun ulos vessasta, huokaan syvään ja marssin takaisin salin laidalla ahnaasti sämpyläänsä jyrsivän Frankin luokse.

”Mulla on tuolla yksi haltiakeiju, joka haluaisi tarjota meille samppanjaa ja toffeekeksejä. Kiinnostaako?” sanon ja osoitan salin toisella puolella istuvaa Lussensa pauloissa täysin olevaa haltiakummiani. Ihme kyllä hän näyttää edelleen täysin aidolta ja elävältä ihmisolennolta.

”On tänään huonompiakin uutisia kuultu”, Frank sanoo ja seuraa minua Lusserouvan luokse.

Jos siis myös Frank näkee rouvan, hänen on pakko olla olemassa. Päätän odottaa, että Frank on saanut juotua ensimmäiset kulaukset kuplivaa ennen kuin alan hiillostaa häntä laukustani.

Istumme Lussen ja hiuslakkarouvan vieressä olevalle nojatuolille. Lusse haukahtaa meille vähän varuillaan ja murahtaa matalasti. Siis ihan todella: koira ei muista minusta enää yhtään mitään, vaikka ruokin sitä juuri kalliilla suklaakekseillä kahvilakopperossa monen tunnin ajan! Ja koirien väitetään muka aina olevan jotenkin erityisen fiksuja eläimiä! Lussen on siinä tapauksessa pakko olla jotenkin todella harvinaisen typerä yksilö.

”Tämä on siis isäsi”, rouva sanoo rauhallisesti ja ojentaa kätensä Frankille, joka on lauseen seurauksena tukehtua viimeisiin kinkkusämpylän palasiin. ”Yhdennäköisyys on todellakin silmiinpistävän selvä”, rouva toteaa ja saa Frankin purskahtamaan räikeään nauruun.

”Ai on vai? Joo, jännä juttu tosiaan. Mutta kiitos teille samppanjasta. Se tekee hyvää, aika hurja päivä tässä onkin ollut itse kullakin”, sanon yrittäen aloitella jonkinlaista small talk-kuviota, vaikka Frank nauraakin täysin vapautuneesti vieressäni.

”Joo, onneksi tyttäreni sattui olemaan mukana, muuten minulla olisi ollut aika yksinäistä täällä”, Frank sanoo ja iskee minulle ärsyttävästi silmää.

Tajuan pelanneeni itseni täysin pussiin. Miten voisin muka yhtäkkiä alkaa kysellä ”isältäni”, mitä hän on puuhaillut matkalaukkuni kanssa vessassa. Kuka isä muka varastaisi tyttärensä matkalaukun?

Juomme kaikki kolme hetken samppanjaa täyden hiljaisuuden vallitessa. Tilanne on täysin absurdi. Minulla ei ole hajuakaan, ketä nämä ihmiset ovat tai mitä ihmettä lopulta edes teen täällä. Milloin tämä kaaosmainen päivä oikein loppuu?

Kun samppanja on heittänyt muutaman kutittelevan kuplan päähäni, rohkaisen itseni ja kysyn Frankilta, miksi hän rikkoi laukkuni lukon. Ei kai isälläkään ole oikeutta rikkoa tyttärensä laukkuja tai lukkoja täysin mielivaltaisesti. 

”Kun olit kadonnut, minun oli pakko yrittää saada jotain lisätietoja sinusta”, Frank lipsauttaa pyyhkien viimeisiä sämpylän muruja naamastaan. ”Anna tämän nyt jo olla, en ole mikään perverssi vanha ukko, ja kaikki tavarasi ovat taatusti tallessa.”

Rouva Lusse vilkaisee meitä hetken ihmeissään, mutta hymyilee ja nyökkää sitten vain rauhallisesti.

”Isäsi oli varmasti kovin huolissaan sinusta. Mutta onneksi te olette nyt Lussen kanssa molemmat turvassa ja kaikki on hyvin, vai mitä? Tyttärenne oli todella urhea, hän suojeli pientä Lusseani lähes oman henkensä uhalla”, rouva selittää silitellen typerää Lussea (anteeksi vain, mutta Lusse ei todellakaan vaikuta lainkaan tajuavan uhrausteni arvoa saati sitten ilmaisevan niistä minkään maailman kiitollisuutta).

”Sen minä kyllä uskon, hän on aina ollut todella reipas tyttö, tulee selvästi isäänsä”, Frank sanoo minulle typerästi virnuillen. Ilmeisesti väsymyksen ja kuplien ansiosta koko tilanne alkaa kuitenkin yhtäkkiä naurattaa minuakin todella paljon. Purskahdan nauruun niin, että kuplat puristuvat melkein nenästä ulos. Frank katsoo minua hetken ja alkaa sitten hänkin nauraa uudestaan ääneen.

Lussen hiuslakkainen emäntä hymähtää kevyesti, mutta kääntyy sitten vain uudestaan rapsuttamaan koiraansa. Tätä on siis todella aito hillitty ilmaisu ja auktoriteetti joka tilanteessa. Naapurin nenästä purskahtava samppanjakin aiheuttaa vain kevyen hymähdyksen. Vaikuttavaa. 

Naurukohtauksen laannuttua Frank ojentaa minulle kännykkäni, jonka akun hän on ystävällisesti ladannut poissa ollessani. 

Näppäilen kännykkää hetken ja huomaan yhtäkkiä, että Philippe on soittanut minulle. Ja ilmeisesti joku on vastannut hänelle, koska puhelu on kestänyt monta minuuttia!

”Tuliko tähän kännykkään puheluita, kun mä olin poissa?” kysyn naurukohtauksen kostuttamia silmiään pyyhkivältä Frankilta.

”Öö  joo. Se sun sulhosi soitti ja kyseli kaikenlaista. Se vaikutti aika ärhäkältä tapaukselta.”

”Mitä? Vastasitko sinä sen puheluun vai?”

”No joo. Sä olit kadonnut, enkä tiennyt, mitä muutakaan mun olisi pitänyt tehdä.”

Voi kuolema. Tämä ei voi olla totta. Philippe on varmasti saanut vuosisadan raivokohtauksen, kun joku tuntematon mies on yhtäkkiä vastannut puhelimeeni. 

”Mitä se sanoi?” kysyn yhtäkkiä jotenkin uhkaavan rauhallisesti.

”Ei mitään erikoista. Se oli huolissaan sinusta ja sanoi yrittävänsä soittaa myöhemmin uudestaan.”

”Kiva. Kuka sä itse sanoit olevasi?” kysyn jatkaen jäätävää tyyliäni.

”Joulupukki.”

Heh heh. Ei naurata nyt kyllä pätkän vertaa. Mulkaisen Frankia todella vihaisesti.

”Mitä mun sitten olisi pitänyt sanoa?”

Puristan teipattua kännykkäraukkaani kädessäni entistä tiukemmin.

”Siis mä sanoin olevani vain matkustaja, joka sattui istumaan sun vieressä odotushallissa ja joka vastasi puhelimeen, kun sua ei kuulunut takaisin kahvilasta.”

Tämä tästä vielä puuttui. Täydellinen mustasukkaisuus-sessio Philippen kanssa kaiken tämän tuhkan ja tulivuorikaaoksen lisäksi. Mahtavaa.

”Okei. Olisi suoraan sanottuna ollut parempi, jos olisit antanut puhelimen vain soida”, sanon kireästi ja hellitän viimein hiukan otettani kännykästä.

Samassa puhelin alkaa välkkyä ja väristä sormieni välissä. Joku soittaa minulle. Raotan sormia vähän ja näen jo nimen näytössä. Totta kai. Philippe soittaa, lukee näytössä selkein kirjaimin.

Jatkuu ensi viikolla.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla