Osa 4/10: Frank ja Catherine ovat juuttuneet tuhkapilven takia Pariisin lentokentälle. Frank pelastaa janoisen Catherinen lentokentän vip-tilaan. Mutta sitten Catherine katoaa...

Frank 18. kesäkuuta klo 12.17

Hämmästyttävää, miten siro pieni naishenkilö pystyy tarpeen vaatiessa sekunnissa levittäytymään tavaroidensa kanssa niin että koko käytössä oleva tila täyttyy. Matkalaukku, käsilaukku, toinen kenkä, jokin ranskalainen naistenlehti – kaatunut nuori nainen peittää tavaroineen monen neliömetrin alueen. Ja kaikki lähistöllä olevat ihmiset tuijottavat meitä kuin sirkus­karhuja.

Tyypillistä. Kun naikkonen vähän pyllähtää kumoon, siitä

tulee suuri spektaakkeli, pyörremyrsky ja maanjäristys. Nainen osaa heittäytyä huomion keski­pisteeksi, aivan kuten kissa, joka lässähtää sanomalehden päälle juuri kun alat lukea sitä. Miehen pitäisi vastaavassa tilanteessa saada vähintään sydäninfarkti saadakseen ympäristöltään niin paljoin huomiota.

Kestää hetken, kunnes neito on kasannut itsensä ja seisoo jokseenkin aikuiseen tyyliin edessäni. Pikkuhiljaa nyyhkytyskin alkaa laantua, neitokainen pyyhkii nenäänsä, saa silmänsä auki ja pystyy vihdoin kommunikoimaan.

Nyt lienee kaiketi oikeaoppinen hetki esittäytyä. Ojennan oikean käteni ja kerron olevani Frank. Ei kai tässä sukunimiä tarvita, ainakaan vielä tässä vaiheessa. Nainen ei kuitenkaan ota kättäni vastaan, vaan tuijottaa sitä huvittuneesti ja vaikeroi:

”Tota… Teillä on pieni ongelma tuossa.”

Sormissani on jotain tummaa ja tahmeata. Öljyä? Tervaa? Rasvaa jostain oven saranasta? Haistelen sitä – se on suklaata, tummaa sellaista. Kun keräsin neidon tavarat talteen ja nostin hänen matkalaukkunsa takaisin pystyyn, taisin osua johonkin avattuun suklaapakettiin. Naiset mussuttaisivat lohdutussuklaata omissa hautajaisissaankin, jos siihen pystyisivät!

Mieleeni juolahtaa vanhoja kuvia perhealbumista, tyttäreni pienenä ja minä vaihtamassa hänen vaippojaan, hänen vauvakakkaa kädessäni… Seis. Se on suklaata, ja nyt on nyt eikä kuusitoista vuotta sitten. Mikä minua oikein vaivaa? Lentokentän sisäilma taitaa pehmentää aivojani.

Ranskatar antaa minulle nenäliinan ja esittäytyy Catherineksi, Corinnaksi tai Carinaksi. Nyt kun hän alkaa olla esittelykunnossa, täytyy myöntää, ettei ole rumimmasta päästä tämä tyttö. Äskeisestä hermo- ja kehoromahduksestaan huolimatta hän loihtii suulleen sellaisen hymyn, jonka harjoittelemiseen on täytynyt mennä joitakin vuosia peilin edessä.

Hän pyytää, että ottaisin hänet mukaan vip-loungeen, koska siellä ei ole tungosta, siellä on vapaita istumapaikkoja, siellä on viileämpää ja siellä ihminen on vielä ihminen eikä logistinen ongelma.

Tämä on potentiaalisesti vaarallinen tilanne. Keski-ikäisen miehen on nykyään äärimmäisen vaikeaa puhua nuorelle naiselle. Jos olet ystävällinen ja avulias, se tulkitaan saman tien iskuyritykseksi ja leimaudut siaksi. Jos olet etäinen ja pidät varasi, se tulkitaan ylimielisyydeksi tai kalkkiutuneisuudeksi ja leimaudut vanhukseksi, jonka aktiivielämä on ohi ja jolla ei enää seiso. Vaihtoehdot ovat vankila tai vanhainkoti. Väännä siitä itsellesi seksuaalinen identiteetti, keski-ikäinen mies.

Mutta minulle kelpaa nyt seura, ja tämä nainen puhuu sentään erinomaisen hyvää englantia, mikä ei täällä Ranskanmaalla ole  lainkaan itsestäänselvyys, ei edes kansainvälisellä lentokentällä. Sitä paitsi tällä nuorella naisella on jotain, mitä kiivaasti haluan, himoitsen ja tarvitsen: toimiva matkapuhelin, jossa on akkua jäljellä.

Kolme kertaa hän pyytää, että menisimme lasioven toiselle puolelle. Piristävän törkeä tapaus. Ensin ei tiedetä miten päin pitäisi olla, sitten ollaan jo täydessä vauhdissa niskan päällä. Ensin sitä esitetään niin kamalan epävarmaa, seuraavaksi esitetään jo vaatimuksia.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin, itse asiassa
jopa pidän siitä. Kyllä minua saa manipuloida, kunhan se tapahtuu avoimesti ja tavalla, josta nautin. En siedä eteerisiä prinsessoja, jotka eivät osaa ilmaista itseään ja joiden hentoja ilmeitä ja hienoisia eleitä mies joutuu jatkuvasti tulkitsemaan. En jaksa lukea naisen toiveita hänen huuliltaan. Jos naiset haluavat olla tasavertaisia, niin ilmaiskoot itseään. Jos haluavat tulla ymmärretyiksi niin puhukoot selkokieltä, caramba!
 

Lentoaseman virkailijat antavat ämyreistä jälleen tilannekatsauksen, mutta viestin sisältö ei ole muuttunut miksikään. Kaikki lennot, tulevat, lähtevät ja kuvitellut, on peruutettu eikä kukaan tiedä, milloin elämä jatkuu.
En voi sille mitään, mutta suustani tulee muutama selvä saksankielinen suhuääni. Saksa on erinomainen kiroilukieli. Jopa nuori ranskatar huomaa, etten ole rukoilemassa.

Hänen kännykkänsä piippaa, hänelle tuli tekstiviesti.

Teeskentelen etten ole kuullut hänen pyyntöjään päästä siivelläni parempien ihmisten puolelle. First things first, my dear, ajattelen ja pyydän, että saisin käyttää hänen puhelintaan.

Hän on reilu ja ojentaa sen minulle luettuaan viestin.

Punainen kännykkä on lähes hajalla, vain pari palaa teippiä
pitävät kuoren puolikkaat toisissaan kiinni. Vehje on ilmeisesti pudonnut maahan monta kertaa tai sitten nuorella ranskattarella on kiihkeä temperamentti ja tapana heitellä puhelintaan keskustelun päätteeksi.

”Täällä Frank Schmalbach Pariisista, päivää. Yhdistäisittekö johtaja Baumgartnerille, kiitos?”

Pomon sihteeri vastaa. Johtaja on lähtenyt ykskaksyllättäen lyhyelle perhelomalle eikä häneen nyt oikein saa yhteyttä. Baumgartner on siis häipännyt toimistosta ja on ulottumattomissa – sepä erikoista, ei ollenkaan tyypillistä hänelle. Heti kun alaiset lähtevät työmatkalle, pomo itse pitää vapaata. No, toisaalta, takana olevat viikot neuvotteluineen olivat olleet todella kuluttavia.

Münchenin-päämajassa ollaan toki tietoisia islantilaisesta tulivuoresta ja sen maailmanlaajuisista vaikutuksista. Mutta sielläkään ei tiedetä, mitä oikein pitäisi tehdä. Jos lentokielto jatkuu monta päivää, minun kannattaisi varmaan vuokrata auto tai mennä junalla takaisin Müncheniin. Mutta päämajassa ollaan optimisteja, siellä uskotaan että pilvi haihtuu nopeasti, että koneet pääsevät pian taas lentämään ja että tärkeä diili suomalaisten kanssa onnistuu suunnitellun aikataulun mukaisesti.

Parempi se olisikin: olen valmistellut tätä keikkaa pitkään ja hartaasti, ja kannettavan tietokoneeni kovalevyllä on viimeisen päälle viilattu tarjouspaketti. Sellainen tarjouspaketti, josta jäyhät suomalaiset liikekumppanitkaan tuskin pystyisivät kieltäytymään. Sellainen paketti, joka takaa minulle vuosiksi eteenpäin hyvät tulot ja vankkumattoman aseman firmassani.
Vaikka inhoan työtäni sydämeni pohjasta, täytyy kyllä myöntää, että olen tosi hyvä siinä ja että siitä maksetaan kohtalaisen hyvin.

Johtajan sihteeri suosittelee, että menisin johonkin hotelliin lähellä lentoasemaa ja odottaisin hyvän ranskalaisen ruuan ja viinin parissa kaikessa rauhassa tilanteen kehittymistä. Että ottaisin tulivuoren purkauksen yllätys­lahjana vastaan, ylimääräisenä lomana. Että minun pitäisi olla kiitollinen kun jämähdin Pariisiin enkä johonkin harmaaseen Itä-­Euroopan pääkaupunkiin.

Onko hän tyhmä vai eikö hän todellakaan tiedä, että tarjouskilpailulla on aikaraja ja ettei meidän firmamme ole ainoa kilpailija? Huomautan, ettei sadan kilometrin säteellä ole vapaita hotellihuoneita, ja Baumgartnerin sihteeri kehottaa sinnittelemään, lupaa ottaa yhteyttä kun jotain uutta ilmenee, toivottaa pitkämielisyyttä ja lopettaa puhelun.

Olen raivokohtauksen partaalla, ja taas kauniin äidinkieleni
suhuäänet soivat. Olenko minä joku hemmetin lähettipoika tai vahtikoira, jolle voidaan sanoa että odota siinä äläkä liiku, kerromme sinulle kun uutta ilmenee? Tämä on minun sopimukseni, tämä on minun kauppani, tämä on minun diilini! Ja tästä riippuu paljon enemmän kuin vain ensi vuoden tulos…

Palautan naiselle puhelimen ja menemme yhdessä sisään vip-tilaan, astumme rauhallisempaan, viileämpään, huolitellumpaan maailmaan. Vaikka tarjoudun auttamaan, nuori nainen haluaa itse raahata matkalaukkuaan, avaan hänelle vain oven.

Nuori ranskatar ei ole tottunut liikkumaan business-luokassa, sen huomaa hänen tavastaan liikkua, tavastaan alistua heti kun joku ottaa hänestä katseella mittaa. Hän rientää ensimmäisen vapaana olevan nahkaistuimen luokse, huokaisee helpotuksesta ja rojahtaa siihen. Taas hän levittää tavaroitaan
ympärilleen ja työntää varpaillaan kengät pois jaloistaan. Sitten hän venyttelee tyytyväisenä mustalla istuimella niin että nahka narisee.

Vip-loungen emäntä on huomannut, että minulla on vanavedessä asiankuulumaton henkilö. Juuri nyt kun lentoasema on ratkeamassa liitoksistaan, hän on erityisen tarkkana sen suhteen, kuka vipissä saa oleilla ja kuka ei. Selitän hänelle, että nuori nainen tuolilla on tyttäreni jostain vanhasta avioliitosta, että me näemme hyvin harvoin, koska asumme eri maissa, että tapasimme täällä ihan sattumalta, koska hänkin on jumiutunut tänne kentälle, tosin turistipuolelle ja että olisin todella kiitollinen, jos saisimme viettää hiukan rauhallista laatuaikaa yhdessä.

Lounge-emäntä liikuttuu tarinastani niin, että hänen nätit ruskeat silmät vallan kastuvat. Hän seuraa katseellaan, kun vilkutan tyttärelleni. Nuori ranskatar huomaa, että häntä katsotaan ja valmistautuu jo vetäytymään, mutta voin lohduttaa häntä. Kaikki hyvin, hän voi jäädä. Sitä, että kerroin hänen olevan tyttäreni, en paljasta.

Kiitollisena hän lainaa minulle puhelintaan vielä kerran. Minun on pakko ilmoittaa suomalaisille, että tilanne on epävarma ja pitkittyy.

Espoolainen asiakas osoittautuu täydellisen joustamattomaksi: Tarjous on jätettävä määräajan kuluessa, henkilökohtaisesti ja
paperimuodossa, muu ei kelpaa.

Olen pahoillani, mutta ei se ole minun vikani, että olen joutunut tuhkapilven uhriksi. Siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan, enkä missään tapauksessa pääse Suomeen sovittuun palaveriin. Vaikka muuttuisin itse lentokoneeksi, en saisi lähtölupaa.

Saisin varmaan lähetettyä asiakirjat jollain konstilla muutaman tunnin sisällä, jahka saan virtaa älypuhelimeeni, mutta se ei kelpaa asiakkaalle.

Yritän argumentoida ja neuvotella lisäaikaa, tämähän on niin kutsuttu force majeure -tapaus, ja maanjäristykset, tsunamit ja muut luonnonilmiöt pitäisi hyväksyä tarjouksen myöhästymisen syyksi.

Piip.

Voi saatanan saatanan saatana! Akku loppuu.

Ja varmaan bisneksetkin kansainvälisen, Suomessa pääkonttoriaan pitävän yrityksen kanssa. Jos tämä homma menee mönkään, alkaa erittäin ikävä ketjureaktio. Baumgartner nimittäin maksoi pari viikkoa sitten mittavan summan erään suomalaisjohtajan yksityistilille, jotta firmamme tarjousta katsottaisiin erityisen suopealla silmällä. Mutta jos minä en saa tarjoustamme Suomeen, mikään voitelukaan ei enää auta. Sitten urakka menee jollekin toiselle ja me olemme lirissä, koko firma ja varsinkin Baumgartner ja minä.

Nuori nainen ottaa kännykän kädestäni ikään kuin hän olisi osannut lukea ajatuksiani. Ei todellakaan paljon puuttunut, että olisin heittänyt puhelimen päin tummennettua lasiseinää.

Tarvitsen virtaa, mutta vip-­puolellakin joka ikinen pistorasia on jo käytössä. Pyydän, että nainen katsoisi matkatavaroideni perään sillä aikaa kun käyn elektroniikkakaupassa ostamassa aurinkokennolaturin, jolla puhelimet saa ladattua ilman verkkovirtaa.

”Tota jos ottaisit nyt ihan iisisti ja hakisit mulle samppanjaa…”

En meinaa uskoa korviani! Todella törkeä tapaus, varsinainen Eliza Doolittle, tuo tyttö. Mutta mikä ettei, onhan minulla varaa, ainakin toistaiseksi on. Ja jos Suomen­-diili menee päälaelleen,
rahalla ei muutenkaan ole enää mitään merkitystä, sitten pitää jo häipyä jonnekin Afganistaniin tai Pakistaniin piiloon.

Matkalla ulos elektroniikkakauppaan tilaan ohimennen lounge-­emännältä ”tyttärelleni” lasillisen skumppaa. Kyllähän sellainen jälleennäkeminen pienimuotoista juhlimista vaatii. Emäntä ymmärtää ja siristelee ruskeita silmiään.
 

Tavallisten kuolevaisten puolella ei ole enää paljoakaan happea jäljellä hengitysilmassa, lämpötila nousee armottomasti ja tuhansien matkustavien ihmisten kehojen hajut yhtyvät epämääräiseksi lämpimäksi ja happomaiseksi orgaaniseksi tuoksuksi. Se ei ole suoranaisesti epämiellyttävää, mutta kuitenkin hivenen liian… inhimillistä. Olen tottunut siihen, että lentoasemilla tuoksuu hajuvedeltä ja espressolta, ei hieltä.

Ilmoitustauluissa opetetaan ahkerasti päivän kuuminta englannin ja ranskan kielen sanaa: Cancelled – Annulé.

Mustaihoinen nainen siivoojaunivormussa työntää kärryä, jossa on pari kuutiometriä vessapaperirullia. Samanaikaisesti käytävän kulman takaa ilmestyy joukko vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka jakavat juomavesipulloja.

On se hassua, mitä ihminen tarvitsee kaikesta eniten kriisitilanteessa: puhdasta vettä ja vessapaperia. Ollaan me aika vaatimattomia olentoja…

Enpä tainnut olla ainoa virraton matkailija, joka keksi ostaa aurinko­kennolaturin. Onneksi olen keskivertomiestä päätä pidempi ja parikymmentä kiloa painavampi, sillä elektroniikkashopissa täytyy soveltaa rugby-tekniikkaa päästäkseen ensin kaupan sisälle, sitten oikealle hyllylle ja lopuksi tiskille. On pakko käyttää hivenen voimaa ja työntää muut ihmiset tylysti tieltä. Saan kuin saankin viimeisen aurinkokennolaturin, ja minua tuijotetaan joka suunnalta vihamielisesti, kun maksan ostokseni kortilla.

Voitonriemuisena palaan vip-alueelle nuoren ranskalaisnaisen ja tavaroideni luokse.

Aurinkokennolaturi osoittautuu surkeaksi hongkongilaiseksi leluksi. Sitä on hirveän hankalaa käyttää, kennot pitää suunnata muutaman asteen tarkkuudella kohti kattovaloja, jotta akkuihin saa edes vähän latinkia. Mutta on siinä sentään kaksi pientä pistorasiaa ja adapteria, saan ladattua molemmat matkapuhelimet yhtä aikaa, sekä omani että ranskattaren ikivanhan teipatun Nokian. Hitaasti mutta varmasti.

”Tyttäreni” on tyhjentänyt samppanjalasinsa ja nukahtanut. Lounge-emäntä mulkoilee meitä, hän taitaa ihmetellä, ettei isällä ja aikuisella tyttärellä ole tämän enempää sanottavaa toisilleen.

Katson nukkuvaa tyttöä. Ensimmäistä kertaa hän näyttää rennolta, ja hänen sievät pikku ranskalaisrintansa nousevat ja laskevat rauhalliseen tahtiin.

Pitäisiköhän tästä loihtia romanssi? Eihän minulla ole tällä hetkellä mitään menetettävääkään, ja uusi intensiivinen alku voisi tehdä hyvää kyyniselle vanhalle sotilaalle. Toisaalta, käsi
sydämelle: Yleensä elämässäni ei ole tapahtunut muutoksia parempaan suuntaan, kun olen lyönyt hynttyyt yhteen naisen kanssa. Rakkaussuhde voi alkaa monella tavalla, mutta lopuksi se päättyy riitaan rahasta. Minun jos jonkun pitäisi se tietää.
Olen ilmiselvästi järjiltäni. Viimeinen asia mitä elämääni kaipaan on romanssi pikku ranskattaren kanssa. Elämä ei ole Technicolor-menetelmällä kuvattu ihmissuhdedraama, vaan korkeintaan ikävä dokumenttielokuva, jota ei voi pysäyttää eikä kelata eteen tai taakse.

Tovin jälkeen ranskatar herää ja hänen ajatuksensa ovat hetken verran yhtä suloisen sekaisin kuin hänen hiuksensakin. Mutta hän ei tilaa kahvia, vaan reippaalla äänellä lisää samppanjaa. Hänelle lienee itsestään selvää, että minä maksan laskun.

Vipissä anniskellaan vain jaloja juomia, muttei mitään kiinteää ruokaa. Kun lasit ovat tyhjät, tyttö ilmoittaa olevansa nälissään, ja minunkin vatsani alkaa kurnia. Tyttö haluaa, että annan hänelle vip-korttini mukaan, jospa hän saisi sillä parempaa palvelua ulkona kuolevaisten puolella. En jaksa selittää, ettei kortilla ole paljoakaan vaikutusvaltaa missään, mutta avot – jonkun pitää ladata akkuja lamppujen alla ja minulle sopii erinomaisesti, jos minulle tuodaan pian kunnon paahtopaistisämpylä. Jospa tästä sittenkin syntyisi jotain muuta kuin pelkkä logistinen yhdessäolo…

Kaksi lasillista samppanjaa tyhjään vatsaan ovat tehneet tehtävänsä: Kun nuori nainen lähtee ruuanhakumatkalle, huomaan, että korkokengillä kipittäminen vaatii hänen koko keskittymisensä. Ja kun hän lähtee lasiovesta, kaikkien katseet ovat kiinni hänen takamuksessaan.

Tilaan kahvia ja lataan akut. Olkapääni alkavat kipeytyä, vaikka vaihdan välillä asentoa ja suuntaan foliokennot kohti sähkövaloa. Näin tehdään sähköstä ensin valoa ja sitten taas sähköä, mahdollisimman tehottomalla tavalla. Kyllä teknologia on mahtavaa!

Nälkä antaa merkkejä niin lujaa, että nyt muutkin sen jo kuulevat. Missä se tyttö viipyy? On kulunut jo yli tunti siitä, kun hän lähti etsimään muonaa. Eihän se nyt niin kauan voi viedä. Ehkä hän meni vielä puuteroimaan nenäänsä naistenhuoneeseen, sielläkin oli pitkiä jonoja.

Ei, hänen olisi pitänyt jo palata. Tässä on jotain outoa. Naisen kännykkä ja matkalaukku ovat edelleen täällä, vain käsilaukun hän otti mukaan. Miksi hänestä ei ole enää mitään havaintoa? Jätän latauspuuhani vähäksi aikaa, raotan lasiovea ja yritän löytää hänet ihmisvilinän keskeltä. Kaivan jopa silmälasit taskusta ja laitan ne päähän. Silti: ei mitään.

No voihan helvetti. On tämä naurettavaa. Tai pikemminkin säälittävää. Törmään naiseen, joka osoittautuu hippibimboksi, vetää pari lasia samppanjaa laskuuni, häipyy typerän korttini kanssa ja jättää minulle tilalle jotain roinaa, lähes rikkinäisen kännykän, sulanutta suklaata ja naistenlehtiä. Olisi edes vietellyt minut vanhanaikaisesti jossain nurkassa tai vessassa ja pöllinyt aktin aikana Amexin ja Visan ja Dinersin.

Miksi minulle käy aina näin? Selvästikin olen hysteerikkomagneetti. Ja minä kun aloin jo kuvitella kaikenlaista orastavaa romanttista. Last Tango in Paris, my ass!

Kyllä, minä ansaitsen tämän ja kyynisyys on ainoa viisaus.

Hetken istun narisevalla nahkatuolilla, pää käsissä ja tunnen itseni tylsän b-luokan leffan traagiseksi sankariksi.

Sitten yhtäkkiä sydämeni jättää pari lyöntiä väliin. Rintaani alkaa ahdistaa ja tunnen, miten kylmiä hikipisaroita ilmestyy otsalleni. Kuin salama kirkkaalta taivaalta oivallus osuu aivonystyröihin ja ymmärrän vihdoin koko kuvion. Kaikki oli ollut aivan täydellistä, liiankin täydellistä, nyt näen sen:

Kun kävin äsken elektroniikkakaupassa, nuori ranskatar oli ainakin parikymmentä minuuttia yksin vip-loungessa tavaroideni kanssa! Jätin salkkuni hänen hellään huostaansa ja siinä oli kannettava tietokoneeni! Että minä olenkin tyhmä! Kuka tahansa koululainen olisi voinut siinä ajassa avata salkun ja kopioida kaikki tiedostot muistitikulle, kaikki, aivan kaikki – kirjeenvaihdon suomalaisten kanssa, valmiit asiakirjat, koko tarjouksen rahoitussuunnitelmineen ja aikatauluineen, kaikki. Jopa sähkö­postiviestin, jossa luvattiin eräälle suomalaisjohtajalle muhkeita yksityisiä etuuksia, jos diilistä tulisi totta. Ja se viesti ei lähtenyt Baumgartnerin e-mail-osoitteesta.

Väärissä käsissä nuo tiedot ovat enemmän kuin vaarallisia. Vaarallisia minulle. Vaarallisia Baumgartnerille ja vaarallisia eräälle suomalaisjohtajalle, joka on juuri hankkinut itselleen komean kolme­kymmentäviisijalkaisen muskeliveneen. Mutta jos joku joutuu tästä linnaan, se olen minä. Baumgartner on yllättäen lomailemassa, ja Suomi sijaitsee ulkomailla, heillä on siellä ihan omat lahjuslait.

Voi perkele! Tyttö oli sattunut nojautumaan vip-loungen ovea vastaan juuri oikealla hetkellä. Ajoitus oli aivan täydellinen, luultavasti sillä ”Catherinella” oli apuri, joka odotti kunnes minä lähestyin ovea ja antoi naiselle oikealla hetkellä merkin.

Että minä olen tyhmä! Heti kun näen sievien tissien siluetin, vinttini pimahtaa. Kaatuminen, mestarillisesti esitetty hermoromahdus ja itku, naistenlehti, suklaa, teipattu vanha kännykkä, kaikki oli ollut alusta asti tarkoin suunniteltua hämäystä. Olisihan minun pitänyt tietää, etteivät kilpailijat kaihda mitään keinoja. Aivan varmasti se mimmi oli teollisuusvakooja, Sonyn tai Mitsubishin leivissä. Tai sitten amerikkalaisen kilpailijan, Motorolan.

Voi että olen idiootti! Nainen herättää ensin huomioni, lyöttäytyy seuraani, ujuttautuu kanssani mukaan vip-puolelle, pikku flirtti ja heti mentiin. Luulisi, että olisin vuosien varrella oppinut jotain. Sitten hän vielä pöllii vip-korttini, sekin on varmaan osa hämäystä: Hän tekeytyi tyhmäksi etten epäilisi mitään…

Aika taitava pikku Mata Hari, se täytyy myöntää.

Mitä minä nyt teen? Kannattaisiko minun saman tien häipyä vähin äänin maisemista? Ja minne? Ei ainakaan Müncheniin tai Saksaan ylipäätään.
 

Juuri kun pohdiskeluni lähestyy itsemurha-ajatuksia, teipattu vanha punainen kännykkä soi. Näytössä vilkkuu ranskalainen matkapuhelinnumero.

Pitäisikö vastata?

Mitä jos puhelu on osa koko operaatiota ja joudun vastaamalla vain syvemmälle pinteeseen? Soittaja on mitä todennäköisemmin naisen rikostoveri, tai sitten se on nainen itse. Varmaan haluavat vielä nauraa minulle onnistuneen huijauksen päälle.

Naisen punainen kännykkä makaa sivupöydällä ja soi…

Uteliaisuus voittaa lopulta, ja viidennellä soitolla painan vihreää nappia ja puhelimen korvalleni.

”Hello?” kysyn englanniksi.

Vastaukseksi pikku kaiuttimesta pulppuaa suodattamaton ranskankielinen konekiväärivuodatus, josta en ymmärrä mitään.

”Puhu englantia!” sanon. Vuodatus jatkuu ensin, sitten ääni toisessa päässä rauhoittuu.

”Who are you? Where is Catherine?” nuoren miehen ääni kysyy hirvittävällä aksentilla.

”These are two very good questions! Who the fuck are you? And yes, where the hell is Catherine?”

Meillä syntyy melkein riita, mutta kun olemme saaneet alkuvihollisuudet ja kieliongelmat taaksemme, kuva alkaa kirkastua.

Puhun erään hyvin mustasukkaisen Philippen kanssa, joka väittää olevansa Catherinen miesystävä ja odottavansa naistaan kiihkeästi lemmenlomalle jonnekin turkkilaiselle uimarannalle. Kuulenkin taustalla rantaturistien iloista hulinaa ja lasien kilinää. Mies taitaa istua jollain terassilla.

Kerron oman tarinani minun ja Catherinen lyhyestä tuttavuudesta, sitten kuuntelen. Nainen ei ole huippuovela teollisuusvakooja, vaan kotoisin Toulousesta ja töissä jossain hikisessä sikäläisessä toimistossa. Hänen piti lentää Istanbuliin ja nyt kukaan ei tiedä, missä hän on. Hänen katoamisestaan on kulunut yli kaksi tuntia, ja vain yksi asia on varma: Hän ei ainakaan ole lentänyt Istanbuliin.

Philippe on hyvin huolissaan naisystävästään. Tällainen katoamistemppu ei kuulemma ole ollenkaan Catherinen tapaista, ja se seikka, että hän jätti kännykkänsä niin pitkäksi ajaksi, on selvä merkki siitä, että jotakin on vialla. Pian Philippen ääni muuttuu melkein itkuiseksi. Hän on aivan varma, ettei Catherine olisi ikinä lähtenyt ilman puhelintaan. Heillä on kuulemma ollut viime aikoina hiukan… hankalaa.

Jaha, hiukan hankalaa. Sen voin kyllä hyvin kuvitella.

Joudun lupaamaan ja vannomaan melodramaattiselle Philippelle, että teen kaiken voitavani ja tarpeen vaatiessa myös ihmeitä löytääkseen hänen elämänsä naisen ja varmistaakseen tämän turvallisuuden. Hän lähettää tuhansia anteeksipyyntöjä, rakkaudentunnustuksia ja kaikkea muuta imelää ranskalaista.
Onneksi akku älyää taas loppua, aurinkokennolataus ei kestänyt kuin pari minuuttia.

Mutta omassakin puhelimessani on taas vähän virtaa, ja ihan
ensiksi yritän soittaa Baumgartnerille hänen salaiseen kännykkäänsä. Ei vastausta, ei vastaajaa, ei mitään. Tämä ei tunnu ollenkaan hyvältä…

Kai minun on pakko hoitaa ensin Catherinen tapaus. Hän on siis harmiton neitonen, häntä ei tarvitse pelätä. Ja hän on siis ihan oikeasti kateissa, ehkä hänelle on tapahtunut jotain ikävää.
Mutta mitä ihmiselle voi tapahtua kansainvälisellä lentoasemalla, kaikkien valvontakameroiden, rajavartiolaitosmiesten ja huumekoirien silmien alla keskellä ihmismassaa? Tämähän on varmaankin maailman turvallisimpia paikkoja, jos nyt äärijärjestöjen terrori-iskuja ja suuronnettomuuksia ei lasketa.

On kai pakko mennä poliisin puheille, en keksi muutakaan. Kun henkilö katoaa, hänestä tehdään katoamisilmoitus, sillä siisti. Se lienee jokaisen aikuisen ihmisen kansalaisvelvollisuus.
 

Maksan laskun ja nappaan salkun ja punaisen matkalaukun mukaan. Vip-loungen emännälle jätän sellaiset ohjeet, että jos tyttäreni ilmestyy, hänelle pitää kertoa, että isä meni tavaroiden kanssa poliisiasemalle etsimään häntä. Emäntä on tainnut saada tarpeeksi isä–tytär-puheistani, hän katsoo minua ikään kuin olisin vaarallinen seksirikollinen.

Vip-alueen ulkopuolella on vaikeaa liikkua jo ilman matkatavaroitakin; omien ja naisen laukkujen kanssa minulla menee ikuisuus kunnes löydän lentoasemapoliisin toimiston ja pääsen edes sen lähelle.

Täälläkin on valtavat jonot, tuhka­pilvi työllistää poliisitkin äärimmilleen. Pienessä toimistossa on yhtä paljon vilskettä kuin muual­la kentällä. Monella on asiaa virkavallalle, ilmeisesti tasku­varkaat osaavat hyväksikäyttää ihmispaljoutta ja yleistä kaaosta.

Kun pääsen virkailijan puheille, Catherinen katoamisesta on kulunut jo kolme tuntia. Ja välittömästi törmään kielimuuriin. Luulisi että ranskalaiset osaisivat palkata edes lentoasemalle virkailijoita, jotka puhuvat ymmärrettävää englantia, mutta ilmeisesti kansainvälinen sivistys on La Grande Nationin edustajilta kielletty, jotta he voisivat keskittyä paremmin kansalliseen ylpeyteensä.

Selitän tapauksen hitaasti ja selvästi artikuloiden. Nuori nainen katosi kolmisen tuntia sitten. Jätti kännykänsä ja matkalaukkunsa, otti vain käsilaukkunsa mukaan. Kerron että puhuin äsken naisen kihlatun kanssa (sanon kihlattu, koska se kuulostaa virallisemmalta), referoin Philippen analyysin Catherinen persoonallisuudesta ja sen, ettei tällainen katoamistemppu ole naisen tapaista. Alleviivaan, että nainen on todennäköisesti jonkinasteisessa hädässä ja avun tarpeessa. Lopuksi annan lyhyen mutta tarkan kuvauksen naisen ulkonäöstä, vaatteista ja käsilaukusta.

Poliisi ei ymmärrä kuin puolet. Hän pahoittelee ja kysyy, puhunko minä saksaa. No voi helkkari! Hän kertoo olevansa Mulhousesta, Elsassista kotoisin. Hänen murteensa muistuttaa erehdyttävästi kuolleen isoäitini puhetapaa.

Toistan koko tarinan saksaksi, mutta vaikka ymmärrämme toisiamme nyt loistavasti, poliisi ei pysty auttamaan.

Kadoksissa oleva henkilö ja minä emme ole sukulaisia emmekä avo- tai aviopari. En tiedä naisesta juurikaan mitään ja hänellä voi olla tuhat ja yksi syytä kadota tuosta noin vain, ja hänellä on siihen täysi oikeus. Ehkä hän oli vain akuutisti kyllästynyt seuraani ja päättänyt vaihtaa äkkiä maisemaa.

Poliisi selittää mummini murteella, etten voi Ranskan tasa­vallan lain puitteissa ilmoittaa ventovierasta aikuista ihmistä kadonneeksi.En jaksa kiittää, vaan käännyn poispäin ja haluan lähteä, mutta poliisi lisää vielä:

”Varovaisten arvioiden mukaan tällä hetkellä tässä rakennuksessa vilisee parikymmentätuhatta jumiutunutta matkustajaa, ja jos yksi niistä katsoo hyväksi haihtua savuna ilmaan, niin en ole siitä muuta kuin kiitollinen. Minun puolestani kaikki saisivat kadota mahdollisimman nopeasti jäljettömiin. Ainoa asia mitä voitte tehdä on viedä naisen kännykän ja matka­laukun löytötavaratoimistoon. Hyvää päivänjatkoa!”

Hienoa. Poliisi, ystäväsi ja suojelijasi. Mitä minä nyt teen? Ja
mitä jos Catherinella on oikeasti joku hätä? Mitä jos hän makaa
kuristettuna jossain lentokoneen ruumassa tai matkatavarahihnalla kulissien takana? Ehkä hän oli kärsimättömänä haukannut sämpylästä palan ja tukehtunut siihen. Mitä jos hän on epileptikko, allergikko, diabeetikko? Pitäisikö mennä ensiapuasemalle ja etsiä häntä sieltä? Perhana, nyt nälkäkin muistuu mieleen. Ellen itse saa pian energiaa verenkiertoon, pyörryn…

Ohitan kahvilajonon ja otan kolme pientä sokeripakkausta.
Revin ne auki, kaadan valkoiset kristallit kämmenelle ja nuolaisen ne ahnaasti pois. Sokeri vaikuttaa nopeasti, ja jo muutaman sekunnin jälkeen oloni on parempi.

Mitä olisi järkevintä tehdä? Ensiksi taistelen tieni ensiapuasemalle, mutta siellä ei ole nähty ketään sievää, siroa nuorta ranskatarta. Eli takaisin vip-loungeen katsomaan, olisiko hän sillä välin ilmaantunut sinne.

Ei ole. Nyt en keksi enää mitään paikkaa, josta voisin etsiä. Hän on ollut poissa jo neljä tuntia.

Tai sitten koko juttu on jonkinlainen peli. Ehkä Catherine on päättänyt järjestää meille vähän jännitystä elämään sillä aikaa kun odotamme poispääsyä kentältä. Olisiko tyttö niin hullu, lue: luova? Ei sen ikäisistä koskaan tiedä.

Ei tämä takuuvarmasti ole peli. Kuinka voin olla näin vainoharhainen ukko? Neitokainen on pulassa, ja minä mietin ainoastaan, miten minua mahdollisesti vedätetään. Minun täytyy tehdä jotain. Minun pitää auttaa. Minulla on ongelma. Tehtävä. Missio.

Tämä on taas niin tätä, ajattelen ja hymyilen vasten tahtoani. Olen viettänyt naisen kanssa tunnin ja joutunut etsimään häntä neljä. Olen jakanut hänen kanssaan lyhyen, ohimenevän hetken ja nyt hän on jo ohjaamassa minua kokonaisvaltaisesti. Jos löydän hänet ja jos hän on kunnossa, annan hänelle kunnolla pyllylle.
 

Edessäni seisoo Catherinen kirkkaanpunainen matkalaukku. Jospa siinä olisi jotain, jonka perusteella voisin päätellä minne omistaja on kadonnut? Kai tällaisessa tilanteessa on oikeus avata matkalaukku. Eikä ainoastaan oikeus, vaan velvollisuus. Ehkä pelastan hänen henkensä avaamalla sen, se olisi pieni hinta yksityisyyden rikkomisesta.

Paitsi että laukku on lukossa enkä tunne kolmenumeroisen pienen riippulukon yhdistelmää. En voi muiden nähden ruveta kokeilemaan numerokombinaatioita, mutta onneksi vip-puolella pääsee vessaan jonottamatta. Raahaan laukun miestenhuoneeseen ja lukkiudun sen kanssa koppiin sisälle. Laukun nätti lukko ei ole kovin laadukas, ja saan sen väännettyä kädellä kevyesti auki. Laukussa on vain yksi pitkä vetoketju.

Katsotaanpa millaisia salaisuuksia kadonneella neiti Catherinella oikein on, rrrrrriiiiiittttt ssssss…