Osa 4/10: Frank ja Catherine ovat juuttuneet tuhkapilven takia Pariisin lentokentälle. Frank pelastaa janoisen Catherinen lentokentän vip-tilaan. Mutta sitten Catherine katoaa...

Frank 18. kesäkuuta klo 12.17

Hämmästyttävää, miten siro pieni naishenkilö pystyy tarpeen vaatiessa sekunnissa levittäytymään tavaroidensa kanssa niin että koko käytössä oleva tila täyttyy. Matkalaukku, käsilaukku, toinen kenkä, jokin ranskalainen naistenlehti – kaatunut nuori nainen peittää tavaroineen monen neliömetrin alueen. Ja kaikki lähistöllä olevat ihmiset tuijottavat meitä kuin sirkus­karhuja.

Tyypillistä. Kun naikkonen vähän pyllähtää kumoon, siitä

tulee suuri spektaakkeli, pyörremyrsky ja maanjäristys. Nainen osaa heittäytyä huomion keski­pisteeksi, aivan kuten kissa, joka lässähtää sanomalehden päälle juuri kun alat lukea sitä. Miehen pitäisi vastaavassa tilanteessa saada vähintään sydäninfarkti saadakseen ympäristöltään niin paljoin huomiota.

Kestää hetken, kunnes neito on kasannut itsensä ja seisoo jokseenkin aikuiseen tyyliin edessäni. Pikkuhiljaa nyyhkytyskin alkaa laantua, neitokainen pyyhkii nenäänsä, saa silmänsä auki ja pystyy vihdoin kommunikoimaan.

Nyt lienee kaiketi oikeaoppinen hetki esittäytyä. Ojennan oikean käteni ja kerron olevani Frank. Ei kai tässä sukunimiä tarvita, ainakaan vielä tässä vaiheessa. Nainen ei kuitenkaan ota kättäni vastaan, vaan tuijottaa sitä huvittuneesti ja vaikeroi:

”Tota… Teillä on pieni ongelma tuossa.”

Sormissani on jotain tummaa ja tahmeata. Öljyä? Tervaa? Rasvaa jostain oven saranasta? Haistelen sitä – se on suklaata, tummaa sellaista. Kun keräsin neidon tavarat talteen ja nostin hänen matkalaukkunsa takaisin pystyyn, taisin osua johonkin avattuun suklaapakettiin. Naiset mussuttaisivat lohdutussuklaata omissa hautajaisissaankin, jos siihen pystyisivät!

Mieleeni juolahtaa vanhoja kuvia perhealbumista, tyttäreni pienenä ja minä vaihtamassa hänen vaippojaan, hänen vauvakakkaa kädessäni… Seis. Se on suklaata, ja nyt on nyt eikä kuusitoista vuotta sitten. Mikä minua oikein vaivaa? Lentokentän sisäilma taitaa pehmentää aivojani.

Ranskatar antaa minulle nenäliinan ja esittäytyy Catherineksi, Corinnaksi tai Carinaksi. Nyt kun hän alkaa olla esittelykunnossa, täytyy myöntää, ettei ole rumimmasta päästä tämä tyttö. Äskeisestä hermo- ja kehoromahduksestaan huolimatta hän loihtii suulleen sellaisen hymyn, jonka harjoittelemiseen on täytynyt mennä joitakin vuosia peilin edessä.

Hän pyytää, että ottaisin hänet mukaan vip-loungeen, koska siellä ei ole tungosta, siellä on vapaita istumapaikkoja, siellä on viileämpää ja siellä ihminen on vielä ihminen eikä logistinen ongelma.

Tämä on potentiaalisesti vaarallinen tilanne. Keski-ikäisen miehen on nykyään äärimmäisen vaikeaa puhua nuorelle naiselle. Jos olet ystävällinen ja avulias, se tulkitaan saman tien iskuyritykseksi ja leimaudut siaksi. Jos olet etäinen ja pidät varasi, se tulkitaan ylimielisyydeksi tai kalkkiutuneisuudeksi ja leimaudut vanhukseksi, jonka aktiivielämä on ohi ja jolla ei enää seiso. Vaihtoehdot ovat vankila tai vanhainkoti. Väännä siitä itsellesi seksuaalinen identiteetti, keski-ikäinen mies.

Mutta minulle kelpaa nyt seura, ja tämä nainen puhuu sentään erinomaisen hyvää englantia, mikä ei täällä Ranskanmaalla ole  lainkaan itsestäänselvyys, ei edes kansainvälisellä lentokentällä. Sitä paitsi tällä nuorella naisella on jotain, mitä kiivaasti haluan, himoitsen ja tarvitsen: toimiva matkapuhelin, jossa on akkua jäljellä.

Kolme kertaa hän pyytää, että menisimme lasioven toiselle puolelle. Piristävän törkeä tapaus. Ensin ei tiedetä miten päin pitäisi olla, sitten ollaan jo täydessä vauhdissa niskan päällä. Ensin sitä esitetään niin kamalan epävarmaa, seuraavaksi esitetään jo vaatimuksia.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin, itse asiassa
jopa pidän siitä. Kyllä minua saa manipuloida, kunhan se tapahtuu avoimesti ja tavalla, josta nautin. En siedä eteerisiä prinsessoja, jotka eivät osaa ilmaista itseään ja joiden hentoja ilmeitä ja hienoisia eleitä mies joutuu jatkuvasti tulkitsemaan. En jaksa lukea naisen toiveita hänen huuliltaan. Jos naiset haluavat olla tasavertaisia, niin ilmaiskoot itseään. Jos haluavat tulla ymmärretyiksi niin puhukoot selkokieltä, caramba!
 

Lentoaseman virkailijat antavat ämyreistä jälleen tilannekatsauksen, mutta viestin sisältö ei ole muuttunut miksikään. Kaikki lennot, tulevat, lähtevät ja kuvitellut, on peruutettu eikä kukaan tiedä, milloin elämä jatkuu.
En voi sille mitään, mutta suustani tulee muutama selvä saksankielinen suhuääni. Saksa on erinomainen kiroilukieli. Jopa nuori ranskatar huomaa, etten ole rukoilemassa.

Hänen kännykkänsä piippaa, hänelle tuli tekstiviesti.

Teeskentelen etten ole kuullut hänen pyyntöjään päästä siivelläni parempien ihmisten puolelle. First things first, my dear, ajattelen ja pyydän, että saisin käyttää hänen puhelintaan.

Hän on reilu ja ojentaa sen minulle luettuaan viestin.

Punainen kännykkä on lähes hajalla, vain pari palaa teippiä
pitävät kuoren puolikkaat toisissaan kiinni. Vehje on ilmeisesti pudonnut maahan monta kertaa tai sitten nuorella ranskattarella on kiihkeä temperamentti ja tapana heitellä puhelintaan keskustelun päätteeksi.

”Täällä Frank Schmalbach Pariisista, päivää. Yhdistäisittekö johtaja Baumgartnerille, kiitos?”

Pomon sihteeri vastaa. Johtaja on lähtenyt ykskaksyllättäen lyhyelle perhelomalle eikä häneen nyt oikein saa yhteyttä. Baumgartner on siis häipännyt toimistosta ja on ulottumattomissa – sepä erikoista, ei ollenkaan tyypillistä hänelle. Heti kun alaiset lähtevät työmatkalle, pomo itse pitää vapaata. No, toisaalta, takana olevat viikot neuvotteluineen olivat olleet todella kuluttavia.

Münchenin-päämajassa ollaan toki tietoisia islantilaisesta tulivuoresta ja sen maailmanlaajuisista vaikutuksista. Mutta sielläkään ei tiedetä, mitä oikein pitäisi tehdä. Jos lentokielto jatkuu monta päivää, minun kannattaisi varmaan vuokrata auto tai mennä junalla takaisin Müncheniin. Mutta päämajassa ollaan optimisteja, siellä uskotaan että pilvi haihtuu nopeasti, että koneet pääsevät pian taas lentämään ja että tärkeä diili suomalaisten kanssa onnistuu suunnitellun aikataulun mukaisesti.

Parempi se olisikin: olen valmistellut tätä keikkaa pitkään ja hartaasti, ja kannettavan tietokoneeni kovalevyllä on viimeisen päälle viilattu tarjouspaketti. Sellainen tarjouspaketti, josta jäyhät suomalaiset liikekumppanitkaan tuskin pystyisivät kieltäytymään. Sellainen paketti, joka takaa minulle vuosiksi eteenpäin hyvät tulot ja vankkumattoman aseman firmassani.
Vaikka inhoan työtäni sydämeni pohjasta, täytyy kyllä myöntää, että olen tosi hyvä siinä ja että siitä maksetaan kohtalaisen hyvin.

Johtajan sihteeri suosittelee, että menisin johonkin hotelliin lähellä lentoasemaa ja odottaisin hyvän ranskalaisen ruuan ja viinin parissa kaikessa rauhassa tilanteen kehittymistä. Että ottaisin tulivuoren purkauksen yllätys­lahjana vastaan, ylimääräisenä lomana. Että minun pitäisi olla kiitollinen kun jämähdin Pariisiin enkä johonkin harmaaseen Itä-­Euroopan pääkaupunkiin.

Onko hän tyhmä vai eikö hän todellakaan tiedä, että tarjouskilpailulla on aikaraja ja ettei meidän firmamme ole ainoa kilpailija? Huomautan, ettei sadan kilometrin säteellä ole vapaita hotellihuoneita, ja Baumgartnerin sihteeri kehottaa sinnittelemään, lupaa ottaa yhteyttä kun jotain uutta ilmenee, toivottaa pitkämielisyyttä ja lopettaa puhelun.

Olen raivokohtauksen partaalla, ja taas kauniin äidinkieleni
suhuäänet soivat. Olenko minä joku hemmetin lähettipoika tai vahtikoira, jolle voidaan sanoa että odota siinä äläkä liiku, kerromme sinulle kun uutta ilmenee? Tämä on minun sopimukseni, tämä on minun kauppani, tämä on minun diilini! Ja tästä riippuu paljon enemmän kuin vain ensi vuoden tulos…

Palautan naiselle puhelimen ja menemme yhdessä sisään vip-tilaan, astumme rauhallisempaan, viileämpään, huolitellumpaan maailmaan. Vaikka tarjoudun auttamaan, nuori nainen haluaa itse raahata matkalaukkuaan, avaan hänelle vain oven.

Nuori ranskatar ei ole tottunut liikkumaan business-luokassa, sen huomaa hänen tavastaan liikkua, tavastaan alistua heti kun joku ottaa hänestä katseella mittaa. Hän rientää ensimmäisen vapaana olevan nahkaistuimen luokse, huokaisee helpotuksesta ja rojahtaa siihen. Taas hän levittää tavaroitaan
ympärilleen ja työntää varpaillaan kengät pois jaloistaan. Sitten hän venyttelee tyytyväisenä mustalla istuimella niin että nahka narisee.

Vip-loungen emäntä on huomannut, että minulla on vanavedessä asiankuulumaton henkilö. Juuri nyt kun lentoasema on ratkeamassa liitoksistaan, hän on erityisen tarkkana sen suhteen, kuka vipissä saa oleilla ja kuka ei. Selitän hänelle, että nuori nainen tuolilla on tyttäreni jostain vanhasta avioliitosta, että me näemme hyvin harvoin, koska asumme eri maissa, että tapasimme täällä ihan sattumalta, koska hänkin on jumiutunut tänne kentälle, tosin turistipuolelle ja että olisin todella kiitollinen, jos saisimme viettää hiukan rauhallista laatuaikaa yhdessä.

Lounge-emäntä liikuttuu tarinastani niin, että hänen nätit ruskeat silmät vallan kastuvat. Hän seuraa katseellaan, kun vilkutan tyttärelleni. Nuori ranskatar huomaa, että häntä katsotaan ja valmistautuu jo vetäytymään, mutta voin lohduttaa häntä. Kaikki hyvin, hän voi jäädä. Sitä, että kerroin hänen olevan tyttäreni, en paljasta.

Kiitollisena hän lainaa minulle puhelintaan vielä kerran. Minun on pakko ilmoittaa suomalaisille, että tilanne on epävarma ja pitkittyy.

Espoolainen asiakas osoittautuu täydellisen joustamattomaksi: Tarjous on jätettävä määräajan kuluessa, henkilökohtaisesti ja
paperimuodossa, muu ei kelpaa.

Olen pahoillani, mutta ei se ole minun vikani, että olen joutunut tuhkapilven uhriksi. Siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan, enkä missään tapauksessa pääse Suomeen sovittuun palaveriin. Vaikka muuttuisin itse lentokoneeksi, en saisi lähtölupaa.

Saisin varmaan lähetettyä asiakirjat jollain konstilla muutaman tunnin sisällä, jahka saan virtaa älypuhelimeeni, mutta se ei kelpaa asiakkaalle.

Yritän argumentoida ja neuvotella lisäaikaa, tämähän on niin kutsuttu force majeure -tapaus, ja maanjäristykset, tsunamit ja muut luonnonilmiöt pitäisi hyväksyä tarjouksen myöhästymisen syyksi.

Piip.

Voi saatanan saatanan saatana! Akku loppuu.

Ja varmaan bisneksetkin kansainvälisen, Suomessa pääkonttoriaan pitävän yrityksen kanssa. Jos tämä homma menee mönkään, alkaa erittäin ikävä ketjureaktio. Baumgartner nimittäin maksoi pari viikkoa sitten mittavan summan erään suomalaisjohtajan yksityistilille, jotta firmamme tarjousta katsottaisiin erityisen suopealla silmällä. Mutta jos minä en saa tarjoustamme Suomeen, mikään voitelukaan ei enää auta. Sitten urakka menee jollekin toiselle ja me olemme lirissä, koko firma ja varsinkin Baumgartner ja minä.

Nuori nainen ottaa kännykän kädestäni ikään kuin hän olisi osannut lukea ajatuksiani. Ei todellakaan paljon puuttunut, että olisin heittänyt puhelimen päin tummennettua lasiseinää.

Tarvitsen virtaa, mutta vip-­puolellakin joka ikinen pistorasia on jo käytössä. Pyydän, että nainen katsoisi matkatavaroideni perään sillä aikaa kun käyn elektroniikkakaupassa ostamassa aurinkokennolaturin, jolla puhelimet saa ladattua ilman verkkovirtaa.

”Tota jos ottaisit nyt ihan iisisti ja hakisit mulle samppanjaa…”

En meinaa uskoa korviani! Todella törkeä tapaus, varsinainen Eliza Doolittle, tuo tyttö. Mutta mikä ettei, onhan minulla varaa, ainakin toistaiseksi on. Ja jos Suomen­-diili menee päälaelleen,
rahalla ei muutenkaan ole enää mitään merkitystä, sitten pitää jo häipyä jonnekin Afganistaniin tai Pakistaniin piiloon.

Matkalla ulos elektroniikkakauppaan tilaan ohimennen lounge-­emännältä ”tyttärelleni” lasillisen skumppaa. Kyllähän sellainen jälleennäkeminen pienimuotoista juhlimista vaatii. Emäntä ymmärtää ja siristelee ruskeita silmiään.
 

Tavallisten kuolevaisten puolella ei ole enää paljoakaan happea jäljellä hengitysilmassa, lämpötila nousee armottomasti ja tuhansien matkustavien ihmisten kehojen hajut yhtyvät epämääräiseksi lämpimäksi ja happomaiseksi orgaaniseksi tuoksuksi. Se ei ole suoranaisesti epämiellyttävää, mutta kuitenkin hivenen liian… inhimillistä. Olen tottunut siihen, että lentoasemilla tuoksuu hajuvedeltä ja espressolta, ei hieltä.

Ilmoitustauluissa opetetaan ahkerasti päivän kuuminta englannin ja ranskan kielen sanaa: Cancelled – Annulé.

Mustaihoinen nainen siivoojaunivormussa työntää kärryä, jossa on pari kuutiometriä vessapaperirullia. Samanaikaisesti käytävän kulman takaa ilmestyy joukko vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka jakavat juomavesipulloja.

On se hassua, mitä ihminen tarvitsee kaikesta eniten kriisitilanteessa: puhdasta vettä ja vessapaperia. Ollaan me aika vaatimattomia olentoja…

Enpä tainnut olla ainoa virraton matkailija, joka keksi ostaa aurinko­kennolaturin. Onneksi olen keskivertomiestä päätä pidempi ja parikymmentä kiloa painavampi, sillä elektroniikkashopissa täytyy soveltaa rugby-tekniikkaa päästäkseen ensin kaupan sisälle, sitten oikealle hyllylle ja lopuksi tiskille. On pakko käyttää hivenen voimaa ja työntää muut ihmiset tylysti tieltä. Saan kuin saankin viimeisen aurinkokennolaturin, ja minua tuijotetaan joka suunnalta vihamielisesti, kun maksan ostokseni kortilla.

Voitonriemuisena palaan vip-alueelle nuoren ranskalaisnaisen ja tavaroideni luokse.

Aurinkokennolaturi osoittautuu surkeaksi hongkongilaiseksi leluksi. Sitä on hirveän hankalaa käyttää, kennot pitää suunnata muutaman asteen tarkkuudella kohti kattovaloja, jotta akkuihin saa edes vähän latinkia. Mutta on siinä sentään kaksi pientä pistorasiaa ja adapteria, saan ladattua molemmat matkapuhelimet yhtä aikaa, sekä omani että ranskattaren ikivanhan teipatun Nokian. Hitaasti mutta varmasti.

”Tyttäreni” on tyhjentänyt samppanjalasinsa ja nukahtanut. Lounge-emäntä mulkoilee meitä, hän taitaa ihmetellä, ettei isällä ja aikuisella tyttärellä ole tämän enempää sanottavaa toisilleen.

Katson nukkuvaa tyttöä. Ensimmäistä kertaa hän näyttää rennolta, ja hänen sievät pikku ranskalaisrintansa nousevat ja laskevat rauhalliseen tahtiin.

Pitäisiköhän tästä loihtia romanssi? Eihän minulla ole tällä hetkellä mitään menetettävääkään, ja uusi intensiivinen alku voisi tehdä hyvää kyyniselle vanhalle sotilaalle. Toisaalta, käsi
sydämelle: Yleensä elämässäni ei ole tapahtunut muutoksia parempaan suuntaan, kun olen lyönyt hynttyyt yhteen naisen kanssa. Rakkaussuhde voi alkaa monella tavalla, mutta lopuksi se päättyy riitaan rahasta. Minun jos jonkun pitäisi se tietää.
Olen ilmiselvästi järjiltäni. Viimeinen asia mitä elämääni kaipaan on romanssi pikku ranskattaren kanssa. Elämä ei ole Technicolor-menetelmällä kuvattu ihmissuhdedraama, vaan korkeintaan ikävä dokumenttielokuva, jota ei voi pysäyttää eikä kelata eteen tai taakse.

Tovin jälkeen ranskatar herää ja hänen ajatuksensa ovat hetken verran yhtä suloisen sekaisin kuin hänen hiuksensakin. Mutta hän ei tilaa kahvia, vaan reippaalla äänellä lisää samppanjaa. Hänelle lienee itsestään selvää, että minä maksan laskun.

Vipissä anniskellaan vain jaloja juomia, muttei mitään kiinteää ruokaa. Kun lasit ovat tyhjät, tyttö ilmoittaa olevansa nälissään, ja minunkin vatsani alkaa kurnia. Tyttö haluaa, että annan hänelle vip-korttini mukaan, jospa hän saisi sillä parempaa palvelua ulkona kuolevaisten puolella. En jaksa selittää, ettei kortilla ole paljoakaan vaikutusvaltaa missään, mutta avot – jonkun pitää ladata akkuja lamppujen alla ja minulle sopii erinomaisesti, jos minulle tuodaan pian kunnon paahtopaistisämpylä. Jospa tästä sittenkin syntyisi jotain muuta kuin pelkkä logistinen yhdessäolo…

Kaksi lasillista samppanjaa tyhjään vatsaan ovat tehneet tehtävänsä: Kun nuori nainen lähtee ruuanhakumatkalle, huomaan, että korkokengillä kipittäminen vaatii hänen koko keskittymisensä. Ja kun hän lähtee lasiovesta, kaikkien katseet ovat kiinni hänen takamuksessaan.

Tilaan kahvia ja lataan akut. Olkapääni alkavat kipeytyä, vaikka vaihdan välillä asentoa ja suuntaan foliokennot kohti sähkövaloa. Näin tehdään sähköstä ensin valoa ja sitten taas sähköä, mahdollisimman tehottomalla tavalla. Kyllä teknologia on mahtavaa!

Nälkä antaa merkkejä niin lujaa, että nyt muutkin sen jo kuulevat. Missä se tyttö viipyy? On kulunut jo yli tunti siitä, kun hän lähti etsimään muonaa. Eihän se nyt niin kauan voi viedä. Ehkä hän meni vielä puuteroimaan nenäänsä naistenhuoneeseen, sielläkin oli pitkiä jonoja.

Ei, hänen olisi pitänyt jo palata. Tässä on jotain outoa. Naisen kännykkä ja matkalaukku ovat edelleen täällä, vain käsilaukun hän otti mukaan. Miksi hänestä ei ole enää mitään havaintoa? Jätän latauspuuhani vähäksi aikaa, raotan lasiovea ja yritän löytää hänet ihmisvilinän keskeltä. Kaivan jopa silmälasit taskusta ja laitan ne päähän. Silti: ei mitään.

No voihan helvetti. On tämä naurettavaa. Tai pikemminkin säälittävää. Törmään naiseen, joka osoittautuu hippibimboksi, vetää pari lasia samppanjaa laskuuni, häipyy typerän korttini kanssa ja jättää minulle tilalle jotain roinaa, lähes rikkinäisen kännykän, sulanutta suklaata ja naistenlehtiä. Olisi edes vietellyt minut vanhanaikaisesti jossain nurkassa tai vessassa ja pöllinyt aktin aikana Amexin ja Visan ja Dinersin.

Miksi minulle käy aina näin? Selvästikin olen hysteerikkomagneetti. Ja minä kun aloin jo kuvitella kaikenlaista orastavaa romanttista. Last Tango in Paris, my ass!

Kyllä, minä ansaitsen tämän ja kyynisyys on ainoa viisaus.

Hetken istun narisevalla nahkatuolilla, pää käsissä ja tunnen itseni tylsän b-luokan leffan traagiseksi sankariksi.

Sitten yhtäkkiä sydämeni jättää pari lyöntiä väliin. Rintaani alkaa ahdistaa ja tunnen, miten kylmiä hikipisaroita ilmestyy otsalleni. Kuin salama kirkkaalta taivaalta oivallus osuu aivonystyröihin ja ymmärrän vihdoin koko kuvion. Kaikki oli ollut aivan täydellistä, liiankin täydellistä, nyt näen sen:

Kun kävin äsken elektroniikkakaupassa, nuori ranskatar oli ainakin parikymmentä minuuttia yksin vip-loungessa tavaroideni kanssa! Jätin salkkuni hänen hellään huostaansa ja siinä oli kannettava tietokoneeni! Että minä olenkin tyhmä! Kuka tahansa koululainen olisi voinut siinä ajassa avata salkun ja kopioida kaikki tiedostot muistitikulle, kaikki, aivan kaikki – kirjeenvaihdon suomalaisten kanssa, valmiit asiakirjat, koko tarjouksen rahoitussuunnitelmineen ja aikatauluineen, kaikki. Jopa sähkö­postiviestin, jossa luvattiin eräälle suomalaisjohtajalle muhkeita yksityisiä etuuksia, jos diilistä tulisi totta. Ja se viesti ei lähtenyt Baumgartnerin e-mail-osoitteesta.

Väärissä käsissä nuo tiedot ovat enemmän kuin vaarallisia. Vaarallisia minulle. Vaarallisia Baumgartnerille ja vaarallisia eräälle suomalaisjohtajalle, joka on juuri hankkinut itselleen komean kolme­kymmentäviisijalkaisen muskeliveneen. Mutta jos joku joutuu tästä linnaan, se olen minä. Baumgartner on yllättäen lomailemassa, ja Suomi sijaitsee ulkomailla, heillä on siellä ihan omat lahjuslait.

Voi perkele! Tyttö oli sattunut nojautumaan vip-loungen ovea vastaan juuri oikealla hetkellä. Ajoitus oli aivan täydellinen, luultavasti sillä ”Catherinella” oli apuri, joka odotti kunnes minä lähestyin ovea ja antoi naiselle oikealla hetkellä merkin.

Että minä olen tyhmä! Heti kun näen sievien tissien siluetin, vinttini pimahtaa. Kaatuminen, mestarillisesti esitetty hermoromahdus ja itku, naistenlehti, suklaa, teipattu vanha kännykkä, kaikki oli ollut alusta asti tarkoin suunniteltua hämäystä. Olisihan minun pitänyt tietää, etteivät kilpailijat kaihda mitään keinoja. Aivan varmasti se mimmi oli teollisuusvakooja, Sonyn tai Mitsubishin leivissä. Tai sitten amerikkalaisen kilpailijan, Motorolan.

Voi että olen idiootti! Nainen herättää ensin huomioni, lyöttäytyy seuraani, ujuttautuu kanssani mukaan vip-puolelle, pikku flirtti ja heti mentiin. Luulisi, että olisin vuosien varrella oppinut jotain. Sitten hän vielä pöllii vip-korttini, sekin on varmaan osa hämäystä: Hän tekeytyi tyhmäksi etten epäilisi mitään…

Aika taitava pikku Mata Hari, se täytyy myöntää.

Mitä minä nyt teen? Kannattaisiko minun saman tien häipyä vähin äänin maisemista? Ja minne? Ei ainakaan Müncheniin tai Saksaan ylipäätään.
 

Juuri kun pohdiskeluni lähestyy itsemurha-ajatuksia, teipattu vanha punainen kännykkä soi. Näytössä vilkkuu ranskalainen matkapuhelinnumero.

Pitäisikö vastata?

Mitä jos puhelu on osa koko operaatiota ja joudun vastaamalla vain syvemmälle pinteeseen? Soittaja on mitä todennäköisemmin naisen rikostoveri, tai sitten se on nainen itse. Varmaan haluavat vielä nauraa minulle onnistuneen huijauksen päälle.

Naisen punainen kännykkä makaa sivupöydällä ja soi…

Uteliaisuus voittaa lopulta, ja viidennellä soitolla painan vihreää nappia ja puhelimen korvalleni.

”Hello?” kysyn englanniksi.

Vastaukseksi pikku kaiuttimesta pulppuaa suodattamaton ranskankielinen konekiväärivuodatus, josta en ymmärrä mitään.

”Puhu englantia!” sanon. Vuodatus jatkuu ensin, sitten ääni toisessa päässä rauhoittuu.

”Who are you? Where is Catherine?” nuoren miehen ääni kysyy hirvittävällä aksentilla.

”These are two very good questions! Who the fuck are you? And yes, where the hell is Catherine?”

Meillä syntyy melkein riita, mutta kun olemme saaneet alkuvihollisuudet ja kieliongelmat taaksemme, kuva alkaa kirkastua.

Puhun erään hyvin mustasukkaisen Philippen kanssa, joka väittää olevansa Catherinen miesystävä ja odottavansa naistaan kiihkeästi lemmenlomalle jonnekin turkkilaiselle uimarannalle. Kuulenkin taustalla rantaturistien iloista hulinaa ja lasien kilinää. Mies taitaa istua jollain terassilla.

Kerron oman tarinani minun ja Catherinen lyhyestä tuttavuudesta, sitten kuuntelen. Nainen ei ole huippuovela teollisuusvakooja, vaan kotoisin Toulousesta ja töissä jossain hikisessä sikäläisessä toimistossa. Hänen piti lentää Istanbuliin ja nyt kukaan ei tiedä, missä hän on. Hänen katoamisestaan on kulunut yli kaksi tuntia, ja vain yksi asia on varma: Hän ei ainakaan ole lentänyt Istanbuliin.

Philippe on hyvin huolissaan naisystävästään. Tällainen katoamistemppu ei kuulemma ole ollenkaan Catherinen tapaista, ja se seikka, että hän jätti kännykkänsä niin pitkäksi ajaksi, on selvä merkki siitä, että jotakin on vialla. Pian Philippen ääni muuttuu melkein itkuiseksi. Hän on aivan varma, ettei Catherine olisi ikinä lähtenyt ilman puhelintaan. Heillä on kuulemma ollut viime aikoina hiukan… hankalaa.

Jaha, hiukan hankalaa. Sen voin kyllä hyvin kuvitella.

Joudun lupaamaan ja vannomaan melodramaattiselle Philippelle, että teen kaiken voitavani ja tarpeen vaatiessa myös ihmeitä löytääkseen hänen elämänsä naisen ja varmistaakseen tämän turvallisuuden. Hän lähettää tuhansia anteeksipyyntöjä, rakkaudentunnustuksia ja kaikkea muuta imelää ranskalaista.
Onneksi akku älyää taas loppua, aurinkokennolataus ei kestänyt kuin pari minuuttia.

Mutta omassakin puhelimessani on taas vähän virtaa, ja ihan
ensiksi yritän soittaa Baumgartnerille hänen salaiseen kännykkäänsä. Ei vastausta, ei vastaajaa, ei mitään. Tämä ei tunnu ollenkaan hyvältä…

Kai minun on pakko hoitaa ensin Catherinen tapaus. Hän on siis harmiton neitonen, häntä ei tarvitse pelätä. Ja hän on siis ihan oikeasti kateissa, ehkä hänelle on tapahtunut jotain ikävää.
Mutta mitä ihmiselle voi tapahtua kansainvälisellä lentoasemalla, kaikkien valvontakameroiden, rajavartiolaitosmiesten ja huumekoirien silmien alla keskellä ihmismassaa? Tämähän on varmaankin maailman turvallisimpia paikkoja, jos nyt äärijärjestöjen terrori-iskuja ja suuronnettomuuksia ei lasketa.

On kai pakko mennä poliisin puheille, en keksi muutakaan. Kun henkilö katoaa, hänestä tehdään katoamisilmoitus, sillä siisti. Se lienee jokaisen aikuisen ihmisen kansalaisvelvollisuus.
 

Maksan laskun ja nappaan salkun ja punaisen matkalaukun mukaan. Vip-loungen emännälle jätän sellaiset ohjeet, että jos tyttäreni ilmestyy, hänelle pitää kertoa, että isä meni tavaroiden kanssa poliisiasemalle etsimään häntä. Emäntä on tainnut saada tarpeeksi isä–tytär-puheistani, hän katsoo minua ikään kuin olisin vaarallinen seksirikollinen.

Vip-alueen ulkopuolella on vaikeaa liikkua jo ilman matkatavaroitakin; omien ja naisen laukkujen kanssa minulla menee ikuisuus kunnes löydän lentoasemapoliisin toimiston ja pääsen edes sen lähelle.

Täälläkin on valtavat jonot, tuhka­pilvi työllistää poliisitkin äärimmilleen. Pienessä toimistossa on yhtä paljon vilskettä kuin muual­la kentällä. Monella on asiaa virkavallalle, ilmeisesti tasku­varkaat osaavat hyväksikäyttää ihmispaljoutta ja yleistä kaaosta.

Kun pääsen virkailijan puheille, Catherinen katoamisesta on kulunut jo kolme tuntia. Ja välittömästi törmään kielimuuriin. Luulisi että ranskalaiset osaisivat palkata edes lentoasemalle virkailijoita, jotka puhuvat ymmärrettävää englantia, mutta ilmeisesti kansainvälinen sivistys on La Grande Nationin edustajilta kielletty, jotta he voisivat keskittyä paremmin kansalliseen ylpeyteensä.

Selitän tapauksen hitaasti ja selvästi artikuloiden. Nuori nainen katosi kolmisen tuntia sitten. Jätti kännykänsä ja matkalaukkunsa, otti vain käsilaukkunsa mukaan. Kerron että puhuin äsken naisen kihlatun kanssa (sanon kihlattu, koska se kuulostaa virallisemmalta), referoin Philippen analyysin Catherinen persoonallisuudesta ja sen, ettei tällainen katoamistemppu ole naisen tapaista. Alleviivaan, että nainen on todennäköisesti jonkinasteisessa hädässä ja avun tarpeessa. Lopuksi annan lyhyen mutta tarkan kuvauksen naisen ulkonäöstä, vaatteista ja käsilaukusta.

Poliisi ei ymmärrä kuin puolet. Hän pahoittelee ja kysyy, puhunko minä saksaa. No voi helkkari! Hän kertoo olevansa Mulhousesta, Elsassista kotoisin. Hänen murteensa muistuttaa erehdyttävästi kuolleen isoäitini puhetapaa.

Toistan koko tarinan saksaksi, mutta vaikka ymmärrämme toisiamme nyt loistavasti, poliisi ei pysty auttamaan.

Kadoksissa oleva henkilö ja minä emme ole sukulaisia emmekä avo- tai aviopari. En tiedä naisesta juurikaan mitään ja hänellä voi olla tuhat ja yksi syytä kadota tuosta noin vain, ja hänellä on siihen täysi oikeus. Ehkä hän oli vain akuutisti kyllästynyt seuraani ja päättänyt vaihtaa äkkiä maisemaa.

Poliisi selittää mummini murteella, etten voi Ranskan tasa­vallan lain puitteissa ilmoittaa ventovierasta aikuista ihmistä kadonneeksi.En jaksa kiittää, vaan käännyn poispäin ja haluan lähteä, mutta poliisi lisää vielä:

”Varovaisten arvioiden mukaan tällä hetkellä tässä rakennuksessa vilisee parikymmentätuhatta jumiutunutta matkustajaa, ja jos yksi niistä katsoo hyväksi haihtua savuna ilmaan, niin en ole siitä muuta kuin kiitollinen. Minun puolestani kaikki saisivat kadota mahdollisimman nopeasti jäljettömiin. Ainoa asia mitä voitte tehdä on viedä naisen kännykän ja matka­laukun löytötavaratoimistoon. Hyvää päivänjatkoa!”

Hienoa. Poliisi, ystäväsi ja suojelijasi. Mitä minä nyt teen? Ja
mitä jos Catherinella on oikeasti joku hätä? Mitä jos hän makaa
kuristettuna jossain lentokoneen ruumassa tai matkatavarahihnalla kulissien takana? Ehkä hän oli kärsimättömänä haukannut sämpylästä palan ja tukehtunut siihen. Mitä jos hän on epileptikko, allergikko, diabeetikko? Pitäisikö mennä ensiapuasemalle ja etsiä häntä sieltä? Perhana, nyt nälkäkin muistuu mieleen. Ellen itse saa pian energiaa verenkiertoon, pyörryn…

Ohitan kahvilajonon ja otan kolme pientä sokeripakkausta.
Revin ne auki, kaadan valkoiset kristallit kämmenelle ja nuolaisen ne ahnaasti pois. Sokeri vaikuttaa nopeasti, ja jo muutaman sekunnin jälkeen oloni on parempi.

Mitä olisi järkevintä tehdä? Ensiksi taistelen tieni ensiapuasemalle, mutta siellä ei ole nähty ketään sievää, siroa nuorta ranskatarta. Eli takaisin vip-loungeen katsomaan, olisiko hän sillä välin ilmaantunut sinne.

Ei ole. Nyt en keksi enää mitään paikkaa, josta voisin etsiä. Hän on ollut poissa jo neljä tuntia.

Tai sitten koko juttu on jonkinlainen peli. Ehkä Catherine on päättänyt järjestää meille vähän jännitystä elämään sillä aikaa kun odotamme poispääsyä kentältä. Olisiko tyttö niin hullu, lue: luova? Ei sen ikäisistä koskaan tiedä.

Ei tämä takuuvarmasti ole peli. Kuinka voin olla näin vainoharhainen ukko? Neitokainen on pulassa, ja minä mietin ainoastaan, miten minua mahdollisesti vedätetään. Minun täytyy tehdä jotain. Minun pitää auttaa. Minulla on ongelma. Tehtävä. Missio.

Tämä on taas niin tätä, ajattelen ja hymyilen vasten tahtoani. Olen viettänyt naisen kanssa tunnin ja joutunut etsimään häntä neljä. Olen jakanut hänen kanssaan lyhyen, ohimenevän hetken ja nyt hän on jo ohjaamassa minua kokonaisvaltaisesti. Jos löydän hänet ja jos hän on kunnossa, annan hänelle kunnolla pyllylle.
 

Edessäni seisoo Catherinen kirkkaanpunainen matkalaukku. Jospa siinä olisi jotain, jonka perusteella voisin päätellä minne omistaja on kadonnut? Kai tällaisessa tilanteessa on oikeus avata matkalaukku. Eikä ainoastaan oikeus, vaan velvollisuus. Ehkä pelastan hänen henkensä avaamalla sen, se olisi pieni hinta yksityisyyden rikkomisesta.

Paitsi että laukku on lukossa enkä tunne kolmenumeroisen pienen riippulukon yhdistelmää. En voi muiden nähden ruveta kokeilemaan numerokombinaatioita, mutta onneksi vip-puolella pääsee vessaan jonottamatta. Raahaan laukun miestenhuoneeseen ja lukkiudun sen kanssa koppiin sisälle. Laukun nätti lukko ei ole kovin laadukas, ja saan sen väännettyä kädellä kevyesti auki. Laukussa on vain yksi pitkä vetoketju.

Katsotaanpa millaisia salaisuuksia kadonneella neiti Catherinella oikein on, rrrrrriiiiiittttt ssssss…

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.

Risteilyemäntä Katri Leinonen jää viettämään hyvin ansaittuja vapaapäiviä maihin. Elämä kotona ei ole ennallaan, mutta onneksi Katri saa apua yllättävältä taholta.

Katri potkaisi työputken aikana eteisen lattialle kertyneet lasku- ja sanomalehtipinot sivuun ja nappasi lehtipinon päälle takertuneen post it -lapun käteensä. Lappuun oli kirjoitettu huojuvalla käsialalla: Summerinne on käännetty pois päältä, kello soi pitkin yötä ja häiritsi asukkaita! Terveisin talonmies.

Kaikenlaista sitä olikin! Katri manasi ja ruttasi lapun kädessään. Seuraavaksi hän nosti lehdet yksi kerrallaan eteisen pöydälle. Pahoin hakattu nuori mies löytyi laivaterminaalista -otsikko summasi edellisen laivaputken tapahtumat muutamaan sanaan. Kylmät väreet lävistivät Katrin jälleen kerran.

Katri tassutteli keittiöön valmistamaan pientä välipalaa, vasta sitten olisi aika purkaa pussit ja pakaasit ja sen tehtyään olisi aika ottaa pienet tirsat! Laivarytmistä tasaiseen tekemättömyyteen laskeutuminen otti muutaman päivän.

Mutta ennen kun hän oli ehtinyt ylittää keittiön kynnyksen, ovikello soi.

Ovikelloa soitti Katrin naapuri. Naapuri oli sympaattinen, kauniisti harmaantunut nainen, jonka kanssa Katri aina jutteli mielellään.

”Summeriasi on soitettu läpi yön. Minun oli pyydettävä talonmiestä kytkemään se pois päältä”, yleensä niin mukava naapuri oli kiukkuinen ja syystä.

Katri pahoitteli tapahtunutta.

”Jos se häiritsi sinua, se häiritsi varmasti muitakin”, hän lisäsi ja veti suklaarasian esiin laivakassin sivutaskusta.

”Minulla ei ole aavistustakaan, kuka ovikelloani on sillä tavoin soittanut”, Katri sanoi, vaikka se ei ollut totta.

Aavistus hänellä oli, ja varsin voimallinen olikin.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa.”

Katri yritti mitata kahvia suodattimeen, mutta sekosi laskuissaan niin monta kertaa, että hänen oli istuttava hetkeksi alas. Jos summerinsoittajat tiesivät, missä hän asui, ei olisi kuin hetkistä kiinni, kun joku prätkäjengin partaveikoista seisoisi oven takana vaatimassa tuliaispussia, jonka sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan.

Laivalla oli käynnistetty tutkinta liittyen huumausaineisiin. Kaikki, jotka olivat olleet Tomin kanssa tekemisissä, kutsuttaisiin kuulusteluihin. Katri odotti kutsua saapua poliisilaitokselle. Siihen asti hän saisi olla rauhassa, tai rauhassa ja rauhassa. Miten rauhassa voisi olla kaiken sen jälkeen, mihin hän oli tietämättään sekaantunut?

Oliko hän edes tarkistanut Vincentiltä, oliko pussia koskaan haettu? Ei ollut, Katri totesi ja kurkotti ikkunaa kohti. Vincentin myymälän ikkunan edessä touhusi koko joukko haalaripukuisia miehiä.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa. Hyvä niin, jos murrosta täytyy hyviä puolia etsiä. Voroille ei kelvannut yksikään mun liikkeen laatuäänitteistä. Ainut kadonnut juttu oli se sun tuoma pussi – ja mun Aerosmith-huppari”, Vincent puuskahti.

Katri katseli ympärilleen. Varsinaisia murron jälkiä ei näkynyt. Hän ystävänsä Vincentin äänilevykaupassa oli yhtä sotkuista kuin aina ennenkin. Katri olisi halunnut paeta paikalta, muttei paennut, vaan heitti Tomin pahoinpitelyn jälkeisenä päivänä julkaistun artikkelin Vincentin eteen.

Lukutuokion päätteeksi Vincent taittoi lehden sieväksi rullaksi ja ojensi sen takaisin.

”Okei, nyt on siis selvinnyt sellainen seikka, ettei pussukka sisältänyt isäpäivälahjaksi tarkoitettua partavettä. Mikä yllätys!” hän puuskahti ja tuijotti levykaupan nurkkaa niin kuin siellä olisi ollut muuta kuin pimeyttä ja pölyä.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat?”

Sitten hän kääntyi Katria kohti ja suuntasi läpitunkevan katseensa naista kohti.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat? Sun takia mun pyhättöön on tunkeuduttu! Mä en ole koskaan muuta halunnut kuin kuunnella musaa, viettää rauhallisia hetkiä itseni seurassa! Ja nyt joku paskajalka on tunkeutunut mun alueelle!” Vincent karjui palavasilmäisenä.

Katri tunsi käpertyvänsä kokoon.

”En ihan oikeasti tiennyt, mitä siinä pussissa oli. Olen pahoillani kaikesta tästä”, Katri sai vaivoin sanotuksi.

Katri poistui liikkeestä vähin äänin, varmana siitä, ettei tulisi koskaan enää samaan kutsua yhteenkään Vincentin järjestämään tangomilongaan. Vincent oli periaatteen mies, joka tunsi vahvasti ja oli valmis nousemaan barrikadeille rakastamansa asian puolesta. Nyt hän oli myös mies, jonka ystävyyden Katri oli menettänyt. Se tuntui pahemmalta kuin bänät.

Katri palasi kotiinsa alakuloisena. Hän paloi halusta soittaa ihmiselle, jolle voisi luottamuksellisesti kertoa kaiken, mitä laivalla oli tapahtunut. Matsin viesti keskeytti Katrin epätoivoiset pohdinnat: Hejssan, mitä kuuluu? Ehtisitkö tavata? Voitaisiin käydä syömässä jossain kivassa paikassa tai vaikka mennä kävelylle? Pus och Kram, Mats.

Edellisyö Matsin seurassa oli ollut haaveiden täyttymys. Mats ei kuitenkaan tiennyt, mitä laivassa tapahtui. Hän lukeutui päällystöön, eikä hänen kuulunutkaan tietää jokaisesta pikkuasiasta, vaikkei hieroja Tomin huumausainekauppa pikkujuttu ollut, kaikkea muuta. Varmaa oli, Mats laittaisi orastavan suhteen poikki välittömästi, mikäli saisi vihiä siitä, millaiseen keitokseen Katri oli tietämättään sekaantunut.

Aamulla vielä, ennen laivan satamaan saapumista ja laukkujen pakkaamista, he olivat kävelleet pienen kierroksen kannella ja juoneet aamukahvit yhdessä messissä. Mats oli painottanut erityisen paljon sitä miten tärkeää oli olla rehellinen ja kertoa kaikki asiat. ”Mikään ei ole sellaista, mistä ei voi puhua!” mies painotti sanojaan puristamalla Katrin kättä itseään vasten. Miten hyvältä se olikaan tuntunut! Hetki oli ollut niin täydellinen.

Katri peitti kasvonsa kämmeniensä suojiin ja purskahti itkuun.

Myöhään illalla Katri rummutteli ikkunalautaa ja seurasi elämää kadulla. Kadut hänen asuntonsa alla muodostivat kolmion muodon, jonka keskiössä oli koirapuisto. Puistossa oli aina vipinää. Koiranulkoiluttajat seisoivat kädet taskuissa ja koirat juoksivat ympyrää ja nuuhkivat toistensa pyllyjä. Asuntoa vastapäätä olevalla kadunpätkässä ei ollut juuri muuta kuin liiketiloja ja virastoja, sekä jokunen rappu asuinhuoneistoja. Yhdessä niistä asui laiva-ajoilta tuttu tanssija, Milla, johon Katri aina silloin tällöin törmäsi elintarvikekioskin jonossa.

Milla oli yksi niistä tanssijoista jotka olivat olleet laivassa silloin kun M/S Fiestan sisaralus upposi. M/S Fiesta oli ollut pelastamaan saapuneiden laivojen joukossa ja yö oli ollut yhtä hornaa.

Hän ei koskaan unohtaisi hetkeä, jolloin Milla marssi hänen toimistonsa ovelle ja ilmoitti irtisanoutuneensa tanssiryhmän palveluksesta. ”Tämä purkki sentään pääsee perille!” hän puuskahti viimeisiksi sanoikseen.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!”

Katri muisti Stellan juorunneen että Milla odotti ensimmäistä lastaan nelikymppisenä. Niin ne vuodet kuluivat, toiset tajusivat tehdä muutoksia ajoissa. Jos Katrikin olisi liittynyt ulosmarssijoiden joukkoon, olisi hän säästynyt kaikilta murheilta, joita joutui nyt yksin miettimään. Ja yksin hän oli. Vuodet olivat kuluneet merillä. Hänellä ei ollut vakituista ihmissuhdetta, perheestä tai lapsista puhumattakaan. Katri hengitti syvään. Olo tuntui äkisti kovin raskaalta.

Katri haukotteli ja nojasi ikkunaan. Olisi tehnyt mieli mennä jo nukkumaan, mutta laivarytmiin tottunut keho ei vaipuisi unten maille kuin vasta aamuyön tunteina. Katri seurasi valkoiseen toppatakkiin pukeutunutta naista, joka ylitti suojatietä hitaasti, puolelta toiselta vaappuen ja askelsi kohti Vincentin vinyylin vieressä olevaa elintarvikekioskia. Katrin sydän pamppaili kiivaasti. Koirapuistoa kelmeästi valaisevien katulamppujen hailakassa valossa hän kyllä erotti kuka kävelijä oli. Sitten Katrille tuli kiire.

Milla seisoi Katrin edessä olkapäille ulottuvat hiukset kiiltäväksi harjattuna. Muhkea toppatakki oli auki ja paljasti Millan raskausajan kotiasun, mikä koostui vaaleanpunaisesta neuletakista ja trikoista. Ja vatsa! Se oli suuri ja sopi Millalle erinomaisesti, oli vaikea uskoa että hän oli joskus keikkunut lavalla verkkosukissa ja viuhkamainen sulkapäähine päässään.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!” Katri sanoi ja tarkoitti joka sanaa.

Milla hymyili onnellista hymyään.

”En tiedä siitä, on hormoneissa hyvätkin puolet! Katso tätä ihoa! Pinkeä ja sileä kuin kuningattaren peppu!” hän sanoi ja Katri myönsi hänen olevan oikeassa.

Milla oli tohkeissaan, kuten aina. Hän halasi Katria ja kutsui babyshowereihin.

”Eikö sellaisten juhlien pitäisi olla salaisuus?” Katri varmensi.

”Mä vihaan salaisuuksia, meillä pelataan avoimilla korteilla!” Milla sanoi ja ryhtyi valitsemaan irtokarkkeja.

”Avoimuus on aina hyvä asia...” Katri mutisi ja maksoi pikavauhtia ostoksensa, litra iskukuumennettua maitoa ja paketti näkkileipää.

Milla vilkaisi Katrin ostoksia ja hörähti nauruun.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

”Sulla on merimiesdieetti! Taidat olla edelleen enimmäkseen töissä ja laivan kokkien ruokinnassa, jos et tuon enempää viitsi kotiin kantaa. Kateeksi käy! Bingoa aamusta iltaan!” Milla nauraa hekotteli.

Ja kohta olen vankilankokkien ruokittavana, ellen osaa pelata tätä kierrosta oikein, Katri muistutti itseään. Kun Milla oli saanut huolellisesti karkki kerrallaan valitun irtokarkkikokoelmansa punnituksi ja uusimmat naistenlehdet kasaksi eteensä, hän suuntasi tarkkaavaisen katseensa Katriin.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

Ja Katri kertoi. Ensin hän käsitteli romanttiset suhteet, alkaneet ja päättyneet, sitten hän kuvaili nopeasti tanssiryhmän ja artistin uusimmat toilaukset. Milla kuunteli kaikkea tätä silmät säihkyen.

”Mitä sä tätä nykyä hommailet?” Katri heitti muka huolettomasti, sillä pitihän juristiasia varmistaa.

Ilme Millan kasvoilla muuttui.

”Olen juristi, ihmisoikeusjuttuja, heviä shittiä. En tiedä oikeasti, pystynkö palaamaan työhöni äitiysloman jälkeen. Kaikki se pahuus, mitä maailmassa tätä nykyä on...”Milla huokaisi ja pudisti päätään.

Hän suuntasi katseensa Katria kohti ja pudisti harteitaan.

Katria viilsi. Ei hän voisi kertoa Millalle, mihin oli sekaantunut. Nainenhan oli herkässä tilassa. Mutta ei se muuttanut Katrin tarvetta saada sanotuksi se, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Hän halusi kertoa, mihin hän oli tietämättään sekaantunut, ja että hän tarvitsi juridisia neuvoja. Hän tiesi, että oli väärin sekoittaa Millaa tähän soppaan, hän löytäisi kyllä lakiapua, kaupunki oli täynnä lakiasiaintoimistoja, Katri muistutti itseään ja heitti kahvimukin roskiin.

Milla ahmi karkkeja kaksin käsin.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken.”

”Tunnen itseni niin voimattomaksi, silti on pidettävä heikompien puolta. Mitä tästä muuten tulee?” Milla kysyi ja Katri nyökkäsi hiljaisena.

Katrikin jauhoi karkkia ja yritti päättää miten hän voisi kertoa Tomin makaavan teho-osastolla koomassa. Nyt oltiin vaarallisilla vesillä. Milla oli herkässä tilassa, viimeisillään raskaana. Mutta ei auttanut.

”Muistatko hieroja Tomin, sen kivan, aina ruskettuneen?” Katri kakaisi kesken Millan maailmantilapohdiskeluiden. Ilme Millan kasvoilla muuttui hetkessä.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken. Fernando soitti mulle!” Milla katsoi Katria tiukasti silmiin ja sitten Katri muisti.

Vuosia sitten Milla ja Tom olivat olleet pari. Milla pudisti päätään ja huokasi.

”En halua tietää, miten tämä asia vaikuttaa hänen äitiinsä. Tom oli äitinsä kultapoika, silmäterä. Naisparka, soitteli minulle vielä pitkään meidän erottua ja toivoi, että tulisin järkiini ja palaisimme yhteen. En voinut sanoa pojan elävän aika rankkaa kaksoiselämää. Tom veti ruohoa jo silloin, sanoin että olisi parempi lopettaa heti, ettei miedoista ole lyhyt matka koviin aineisiin, mutta jätkä vaan nauroi”, Milla sanoi.

Kioski oli pakkautunut täyteen juhlatuulella olevasta nuorisosta jonka kovaääninen keskustelu täytti ahtaat neliöt.

”Lähdetään!” Katri sanoi ja Milla seurasi häntä vaappuen ulos.

Vasta kadulla Katri sai sanottua asiansa. Milla tuijotti häntä hetkisen ajan sanattomana, sitten hän otti Katria käsivarresta kiinni ja talutti tämän kauniisti sisustettuun asuntoonsa.

Lainopillisten neuvojen jälkeen Katri teki pienen kävelykierroksen lähikortteleiden ympäri. Keho kävi edelleen laiva-aikaa ja mielessä hakkasivat risteilyohjelman rastit. Ei siitä mihinkään päässyt, hän tahtoi olla menossa johonkin, olla suorittamassa tehtävää, olla tärkeä jossain. Kuulua johonkin. Tuntea olevansa täysillä siellä missä hänen kuuluikin olla, elää omaa osaansa ilman kehoa pistelevää ulkopuolisuuden tunnetta.

Katri puristi maitolitraa ja näkkileipäpakettia kainaloonsa tiukemmin. Rakkautta. Oliko sellaista olemassakaan? Rakkautta, mikä lämmittäisi ja vakuuttaisi merenkävijän, oli turvallista nousta maihin. Jäädä paikoilleen.

Kotona Katri pyöritti sormeaan viinilasin reunaa pitkin. Milla oli antanut paljon ajateltavaa. Katrin pitäisi saada jotain kautta tietää, mikä oli Peten asema moottoripyöräjengin hierarkiassa. Lisäksi hänen pitäisi selvittää, miten laajaa Tomin toiminta laivassa oli ollut. Tärkeintä olisi kyetä todistamaan oma syyttömyytensä.

Kuluneet päivät olivat olleet stressaavia, mutta tapaaminen Millan kanssa oli antanut toivoa. Millalla oli hyvät verkostot, jos tutkinta käynnistyisi ja Katrin tunnustuksella niin tapahtuisi, osaisi Milla suositella juuri oikean juristin hänen oikeuksiaan puolustamaan. Edessä oli tehtävä, joka pelotti – piti kertoa totuus, mitään salaamatta.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Viini turrutti ja hukutti uhkakuvat, pyyhki pois mielikuvan hakatusta Tomista. Miehestä, joka oli ollut niin kaunis, elinvoimaa uhkuva, suuruudenhullu – ja tyhmä. Katri haukotteli. Keho oli raukea ja raskas. Elämä oli yhtäaikaisesti kurjaa ja hurjaa, täynnä käänteitä, ihmeitä ja ihania kohtaamisia.

Äkkiä Mats soitti. Katri otti kulauksen punaviiniä ja nautti suuhunsa leviävästä happamasta mausta ja nielua lämmittävästä jälkilämmöstä. Ruudulla välkehtivä nimi ankkuroi hänet hetkeksi paikkaan, missä hänelle tapahtui vain hyviä asioita. Sitten hän muisti, ettei ollut vastannut miehen aikaisemmin päivällä lähettämään viestiin. Katri otti vielä uuden kulauksen ja nappasi valokuvan kylpyvaahdon peittämästä rinnastaan ja painoi send.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Katri kääntyi kyljelleen hitaasti. Meni hetki muistaa että hän oli kotona, että hän makasi omassa vuoteessaan. Ettei hän voisi hakata viereisessä hytissä nukkuvan laivapoliisin hytin seinää, tai saada avukseen riuskaotteista matkustajaa, vaan että hän oli kotonaan. Ja mitä hyvänsä rappukäytävässä oli meneillä, hänen olisi selvittävä siitä yksin.

Katri nuuhkaisi asunnossa leijailevaa tuoksua ja oli hetkessä täysin hereillä.

Eteisaulan katosta roikkuvan valaisimen luoma valonkajo ei ollut suuren suuri, mutta se oli riittävä. Katri näki, miten postiluukku aukesi vaakatasoon, ja miten luukun alta työntyi esiin käsi. Miehen sormuksin koristellut sormet kannattelivat otteessaan palavaa savuketta. Katri ponkaisi pystyyn ja syöksyi eteistä kohti.

Jatkuu ensi viikolla.