Osa 4/10: Frank ja Catherine ovat juuttuneet tuhkapilven takia Pariisin lentokentälle. Frank pelastaa janoisen Catherinen lentokentän vip-tilaan. Mutta sitten Catherine katoaa...

Frank 18. kesäkuuta klo 12.17

Hämmästyttävää, miten siro pieni naishenkilö pystyy tarpeen vaatiessa sekunnissa levittäytymään tavaroidensa kanssa niin että koko käytössä oleva tila täyttyy. Matkalaukku, käsilaukku, toinen kenkä, jokin ranskalainen naistenlehti – kaatunut nuori nainen peittää tavaroineen monen neliömetrin alueen. Ja kaikki lähistöllä olevat ihmiset tuijottavat meitä kuin sirkus­karhuja.

Tyypillistä. Kun naikkonen vähän pyllähtää kumoon, siitä

tulee suuri spektaakkeli, pyörremyrsky ja maanjäristys. Nainen osaa heittäytyä huomion keski­pisteeksi, aivan kuten kissa, joka lässähtää sanomalehden päälle juuri kun alat lukea sitä. Miehen pitäisi vastaavassa tilanteessa saada vähintään sydäninfarkti saadakseen ympäristöltään niin paljoin huomiota.

Kestää hetken, kunnes neito on kasannut itsensä ja seisoo jokseenkin aikuiseen tyyliin edessäni. Pikkuhiljaa nyyhkytyskin alkaa laantua, neitokainen pyyhkii nenäänsä, saa silmänsä auki ja pystyy vihdoin kommunikoimaan.

Nyt lienee kaiketi oikeaoppinen hetki esittäytyä. Ojennan oikean käteni ja kerron olevani Frank. Ei kai tässä sukunimiä tarvita, ainakaan vielä tässä vaiheessa. Nainen ei kuitenkaan ota kättäni vastaan, vaan tuijottaa sitä huvittuneesti ja vaikeroi:

”Tota… Teillä on pieni ongelma tuossa.”

Sormissani on jotain tummaa ja tahmeata. Öljyä? Tervaa? Rasvaa jostain oven saranasta? Haistelen sitä – se on suklaata, tummaa sellaista. Kun keräsin neidon tavarat talteen ja nostin hänen matkalaukkunsa takaisin pystyyn, taisin osua johonkin avattuun suklaapakettiin. Naiset mussuttaisivat lohdutussuklaata omissa hautajaisissaankin, jos siihen pystyisivät!

Mieleeni juolahtaa vanhoja kuvia perhealbumista, tyttäreni pienenä ja minä vaihtamassa hänen vaippojaan, hänen vauvakakkaa kädessäni… Seis. Se on suklaata, ja nyt on nyt eikä kuusitoista vuotta sitten. Mikä minua oikein vaivaa? Lentokentän sisäilma taitaa pehmentää aivojani.

Ranskatar antaa minulle nenäliinan ja esittäytyy Catherineksi, Corinnaksi tai Carinaksi. Nyt kun hän alkaa olla esittelykunnossa, täytyy myöntää, ettei ole rumimmasta päästä tämä tyttö. Äskeisestä hermo- ja kehoromahduksestaan huolimatta hän loihtii suulleen sellaisen hymyn, jonka harjoittelemiseen on täytynyt mennä joitakin vuosia peilin edessä.

Hän pyytää, että ottaisin hänet mukaan vip-loungeen, koska siellä ei ole tungosta, siellä on vapaita istumapaikkoja, siellä on viileämpää ja siellä ihminen on vielä ihminen eikä logistinen ongelma.

Tämä on potentiaalisesti vaarallinen tilanne. Keski-ikäisen miehen on nykyään äärimmäisen vaikeaa puhua nuorelle naiselle. Jos olet ystävällinen ja avulias, se tulkitaan saman tien iskuyritykseksi ja leimaudut siaksi. Jos olet etäinen ja pidät varasi, se tulkitaan ylimielisyydeksi tai kalkkiutuneisuudeksi ja leimaudut vanhukseksi, jonka aktiivielämä on ohi ja jolla ei enää seiso. Vaihtoehdot ovat vankila tai vanhainkoti. Väännä siitä itsellesi seksuaalinen identiteetti, keski-ikäinen mies.

Mutta minulle kelpaa nyt seura, ja tämä nainen puhuu sentään erinomaisen hyvää englantia, mikä ei täällä Ranskanmaalla ole  lainkaan itsestäänselvyys, ei edes kansainvälisellä lentokentällä. Sitä paitsi tällä nuorella naisella on jotain, mitä kiivaasti haluan, himoitsen ja tarvitsen: toimiva matkapuhelin, jossa on akkua jäljellä.

Kolme kertaa hän pyytää, että menisimme lasioven toiselle puolelle. Piristävän törkeä tapaus. Ensin ei tiedetä miten päin pitäisi olla, sitten ollaan jo täydessä vauhdissa niskan päällä. Ensin sitä esitetään niin kamalan epävarmaa, seuraavaksi esitetään jo vaatimuksia.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin, itse asiassa
jopa pidän siitä. Kyllä minua saa manipuloida, kunhan se tapahtuu avoimesti ja tavalla, josta nautin. En siedä eteerisiä prinsessoja, jotka eivät osaa ilmaista itseään ja joiden hentoja ilmeitä ja hienoisia eleitä mies joutuu jatkuvasti tulkitsemaan. En jaksa lukea naisen toiveita hänen huuliltaan. Jos naiset haluavat olla tasavertaisia, niin ilmaiskoot itseään. Jos haluavat tulla ymmärretyiksi niin puhukoot selkokieltä, caramba!
 

Lentoaseman virkailijat antavat ämyreistä jälleen tilannekatsauksen, mutta viestin sisältö ei ole muuttunut miksikään. Kaikki lennot, tulevat, lähtevät ja kuvitellut, on peruutettu eikä kukaan tiedä, milloin elämä jatkuu.
En voi sille mitään, mutta suustani tulee muutama selvä saksankielinen suhuääni. Saksa on erinomainen kiroilukieli. Jopa nuori ranskatar huomaa, etten ole rukoilemassa.

Hänen kännykkänsä piippaa, hänelle tuli tekstiviesti.

Teeskentelen etten ole kuullut hänen pyyntöjään päästä siivelläni parempien ihmisten puolelle. First things first, my dear, ajattelen ja pyydän, että saisin käyttää hänen puhelintaan.

Hän on reilu ja ojentaa sen minulle luettuaan viestin.

Punainen kännykkä on lähes hajalla, vain pari palaa teippiä
pitävät kuoren puolikkaat toisissaan kiinni. Vehje on ilmeisesti pudonnut maahan monta kertaa tai sitten nuorella ranskattarella on kiihkeä temperamentti ja tapana heitellä puhelintaan keskustelun päätteeksi.

”Täällä Frank Schmalbach Pariisista, päivää. Yhdistäisittekö johtaja Baumgartnerille, kiitos?”

Pomon sihteeri vastaa. Johtaja on lähtenyt ykskaksyllättäen lyhyelle perhelomalle eikä häneen nyt oikein saa yhteyttä. Baumgartner on siis häipännyt toimistosta ja on ulottumattomissa – sepä erikoista, ei ollenkaan tyypillistä hänelle. Heti kun alaiset lähtevät työmatkalle, pomo itse pitää vapaata. No, toisaalta, takana olevat viikot neuvotteluineen olivat olleet todella kuluttavia.

Münchenin-päämajassa ollaan toki tietoisia islantilaisesta tulivuoresta ja sen maailmanlaajuisista vaikutuksista. Mutta sielläkään ei tiedetä, mitä oikein pitäisi tehdä. Jos lentokielto jatkuu monta päivää, minun kannattaisi varmaan vuokrata auto tai mennä junalla takaisin Müncheniin. Mutta päämajassa ollaan optimisteja, siellä uskotaan että pilvi haihtuu nopeasti, että koneet pääsevät pian taas lentämään ja että tärkeä diili suomalaisten kanssa onnistuu suunnitellun aikataulun mukaisesti.

Parempi se olisikin: olen valmistellut tätä keikkaa pitkään ja hartaasti, ja kannettavan tietokoneeni kovalevyllä on viimeisen päälle viilattu tarjouspaketti. Sellainen tarjouspaketti, josta jäyhät suomalaiset liikekumppanitkaan tuskin pystyisivät kieltäytymään. Sellainen paketti, joka takaa minulle vuosiksi eteenpäin hyvät tulot ja vankkumattoman aseman firmassani.
Vaikka inhoan työtäni sydämeni pohjasta, täytyy kyllä myöntää, että olen tosi hyvä siinä ja että siitä maksetaan kohtalaisen hyvin.

Johtajan sihteeri suosittelee, että menisin johonkin hotelliin lähellä lentoasemaa ja odottaisin hyvän ranskalaisen ruuan ja viinin parissa kaikessa rauhassa tilanteen kehittymistä. Että ottaisin tulivuoren purkauksen yllätys­lahjana vastaan, ylimääräisenä lomana. Että minun pitäisi olla kiitollinen kun jämähdin Pariisiin enkä johonkin harmaaseen Itä-­Euroopan pääkaupunkiin.

Onko hän tyhmä vai eikö hän todellakaan tiedä, että tarjouskilpailulla on aikaraja ja ettei meidän firmamme ole ainoa kilpailija? Huomautan, ettei sadan kilometrin säteellä ole vapaita hotellihuoneita, ja Baumgartnerin sihteeri kehottaa sinnittelemään, lupaa ottaa yhteyttä kun jotain uutta ilmenee, toivottaa pitkämielisyyttä ja lopettaa puhelun.

Olen raivokohtauksen partaalla, ja taas kauniin äidinkieleni
suhuäänet soivat. Olenko minä joku hemmetin lähettipoika tai vahtikoira, jolle voidaan sanoa että odota siinä äläkä liiku, kerromme sinulle kun uutta ilmenee? Tämä on minun sopimukseni, tämä on minun kauppani, tämä on minun diilini! Ja tästä riippuu paljon enemmän kuin vain ensi vuoden tulos…

Palautan naiselle puhelimen ja menemme yhdessä sisään vip-tilaan, astumme rauhallisempaan, viileämpään, huolitellumpaan maailmaan. Vaikka tarjoudun auttamaan, nuori nainen haluaa itse raahata matkalaukkuaan, avaan hänelle vain oven.

Nuori ranskatar ei ole tottunut liikkumaan business-luokassa, sen huomaa hänen tavastaan liikkua, tavastaan alistua heti kun joku ottaa hänestä katseella mittaa. Hän rientää ensimmäisen vapaana olevan nahkaistuimen luokse, huokaisee helpotuksesta ja rojahtaa siihen. Taas hän levittää tavaroitaan
ympärilleen ja työntää varpaillaan kengät pois jaloistaan. Sitten hän venyttelee tyytyväisenä mustalla istuimella niin että nahka narisee.

Vip-loungen emäntä on huomannut, että minulla on vanavedessä asiankuulumaton henkilö. Juuri nyt kun lentoasema on ratkeamassa liitoksistaan, hän on erityisen tarkkana sen suhteen, kuka vipissä saa oleilla ja kuka ei. Selitän hänelle, että nuori nainen tuolilla on tyttäreni jostain vanhasta avioliitosta, että me näemme hyvin harvoin, koska asumme eri maissa, että tapasimme täällä ihan sattumalta, koska hänkin on jumiutunut tänne kentälle, tosin turistipuolelle ja että olisin todella kiitollinen, jos saisimme viettää hiukan rauhallista laatuaikaa yhdessä.

Lounge-emäntä liikuttuu tarinastani niin, että hänen nätit ruskeat silmät vallan kastuvat. Hän seuraa katseellaan, kun vilkutan tyttärelleni. Nuori ranskatar huomaa, että häntä katsotaan ja valmistautuu jo vetäytymään, mutta voin lohduttaa häntä. Kaikki hyvin, hän voi jäädä. Sitä, että kerroin hänen olevan tyttäreni, en paljasta.

Kiitollisena hän lainaa minulle puhelintaan vielä kerran. Minun on pakko ilmoittaa suomalaisille, että tilanne on epävarma ja pitkittyy.

Espoolainen asiakas osoittautuu täydellisen joustamattomaksi: Tarjous on jätettävä määräajan kuluessa, henkilökohtaisesti ja
paperimuodossa, muu ei kelpaa.

Olen pahoillani, mutta ei se ole minun vikani, että olen joutunut tuhkapilven uhriksi. Siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan, enkä missään tapauksessa pääse Suomeen sovittuun palaveriin. Vaikka muuttuisin itse lentokoneeksi, en saisi lähtölupaa.

Saisin varmaan lähetettyä asiakirjat jollain konstilla muutaman tunnin sisällä, jahka saan virtaa älypuhelimeeni, mutta se ei kelpaa asiakkaalle.

Yritän argumentoida ja neuvotella lisäaikaa, tämähän on niin kutsuttu force majeure -tapaus, ja maanjäristykset, tsunamit ja muut luonnonilmiöt pitäisi hyväksyä tarjouksen myöhästymisen syyksi.

Piip.

Voi saatanan saatanan saatana! Akku loppuu.

Ja varmaan bisneksetkin kansainvälisen, Suomessa pääkonttoriaan pitävän yrityksen kanssa. Jos tämä homma menee mönkään, alkaa erittäin ikävä ketjureaktio. Baumgartner nimittäin maksoi pari viikkoa sitten mittavan summan erään suomalaisjohtajan yksityistilille, jotta firmamme tarjousta katsottaisiin erityisen suopealla silmällä. Mutta jos minä en saa tarjoustamme Suomeen, mikään voitelukaan ei enää auta. Sitten urakka menee jollekin toiselle ja me olemme lirissä, koko firma ja varsinkin Baumgartner ja minä.

Nuori nainen ottaa kännykän kädestäni ikään kuin hän olisi osannut lukea ajatuksiani. Ei todellakaan paljon puuttunut, että olisin heittänyt puhelimen päin tummennettua lasiseinää.

Tarvitsen virtaa, mutta vip-­puolellakin joka ikinen pistorasia on jo käytössä. Pyydän, että nainen katsoisi matkatavaroideni perään sillä aikaa kun käyn elektroniikkakaupassa ostamassa aurinkokennolaturin, jolla puhelimet saa ladattua ilman verkkovirtaa.

”Tota jos ottaisit nyt ihan iisisti ja hakisit mulle samppanjaa…”

En meinaa uskoa korviani! Todella törkeä tapaus, varsinainen Eliza Doolittle, tuo tyttö. Mutta mikä ettei, onhan minulla varaa, ainakin toistaiseksi on. Ja jos Suomen­-diili menee päälaelleen,
rahalla ei muutenkaan ole enää mitään merkitystä, sitten pitää jo häipyä jonnekin Afganistaniin tai Pakistaniin piiloon.

Matkalla ulos elektroniikkakauppaan tilaan ohimennen lounge-­emännältä ”tyttärelleni” lasillisen skumppaa. Kyllähän sellainen jälleennäkeminen pienimuotoista juhlimista vaatii. Emäntä ymmärtää ja siristelee ruskeita silmiään.
 

Tavallisten kuolevaisten puolella ei ole enää paljoakaan happea jäljellä hengitysilmassa, lämpötila nousee armottomasti ja tuhansien matkustavien ihmisten kehojen hajut yhtyvät epämääräiseksi lämpimäksi ja happomaiseksi orgaaniseksi tuoksuksi. Se ei ole suoranaisesti epämiellyttävää, mutta kuitenkin hivenen liian… inhimillistä. Olen tottunut siihen, että lentoasemilla tuoksuu hajuvedeltä ja espressolta, ei hieltä.

Ilmoitustauluissa opetetaan ahkerasti päivän kuuminta englannin ja ranskan kielen sanaa: Cancelled – Annulé.

Mustaihoinen nainen siivoojaunivormussa työntää kärryä, jossa on pari kuutiometriä vessapaperirullia. Samanaikaisesti käytävän kulman takaa ilmestyy joukko vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka jakavat juomavesipulloja.

On se hassua, mitä ihminen tarvitsee kaikesta eniten kriisitilanteessa: puhdasta vettä ja vessapaperia. Ollaan me aika vaatimattomia olentoja…

Enpä tainnut olla ainoa virraton matkailija, joka keksi ostaa aurinko­kennolaturin. Onneksi olen keskivertomiestä päätä pidempi ja parikymmentä kiloa painavampi, sillä elektroniikkashopissa täytyy soveltaa rugby-tekniikkaa päästäkseen ensin kaupan sisälle, sitten oikealle hyllylle ja lopuksi tiskille. On pakko käyttää hivenen voimaa ja työntää muut ihmiset tylysti tieltä. Saan kuin saankin viimeisen aurinkokennolaturin, ja minua tuijotetaan joka suunnalta vihamielisesti, kun maksan ostokseni kortilla.

Voitonriemuisena palaan vip-alueelle nuoren ranskalaisnaisen ja tavaroideni luokse.

Aurinkokennolaturi osoittautuu surkeaksi hongkongilaiseksi leluksi. Sitä on hirveän hankalaa käyttää, kennot pitää suunnata muutaman asteen tarkkuudella kohti kattovaloja, jotta akkuihin saa edes vähän latinkia. Mutta on siinä sentään kaksi pientä pistorasiaa ja adapteria, saan ladattua molemmat matkapuhelimet yhtä aikaa, sekä omani että ranskattaren ikivanhan teipatun Nokian. Hitaasti mutta varmasti.

”Tyttäreni” on tyhjentänyt samppanjalasinsa ja nukahtanut. Lounge-emäntä mulkoilee meitä, hän taitaa ihmetellä, ettei isällä ja aikuisella tyttärellä ole tämän enempää sanottavaa toisilleen.

Katson nukkuvaa tyttöä. Ensimmäistä kertaa hän näyttää rennolta, ja hänen sievät pikku ranskalaisrintansa nousevat ja laskevat rauhalliseen tahtiin.

Pitäisiköhän tästä loihtia romanssi? Eihän minulla ole tällä hetkellä mitään menetettävääkään, ja uusi intensiivinen alku voisi tehdä hyvää kyyniselle vanhalle sotilaalle. Toisaalta, käsi
sydämelle: Yleensä elämässäni ei ole tapahtunut muutoksia parempaan suuntaan, kun olen lyönyt hynttyyt yhteen naisen kanssa. Rakkaussuhde voi alkaa monella tavalla, mutta lopuksi se päättyy riitaan rahasta. Minun jos jonkun pitäisi se tietää.
Olen ilmiselvästi järjiltäni. Viimeinen asia mitä elämääni kaipaan on romanssi pikku ranskattaren kanssa. Elämä ei ole Technicolor-menetelmällä kuvattu ihmissuhdedraama, vaan korkeintaan ikävä dokumenttielokuva, jota ei voi pysäyttää eikä kelata eteen tai taakse.

Tovin jälkeen ranskatar herää ja hänen ajatuksensa ovat hetken verran yhtä suloisen sekaisin kuin hänen hiuksensakin. Mutta hän ei tilaa kahvia, vaan reippaalla äänellä lisää samppanjaa. Hänelle lienee itsestään selvää, että minä maksan laskun.

Vipissä anniskellaan vain jaloja juomia, muttei mitään kiinteää ruokaa. Kun lasit ovat tyhjät, tyttö ilmoittaa olevansa nälissään, ja minunkin vatsani alkaa kurnia. Tyttö haluaa, että annan hänelle vip-korttini mukaan, jospa hän saisi sillä parempaa palvelua ulkona kuolevaisten puolella. En jaksa selittää, ettei kortilla ole paljoakaan vaikutusvaltaa missään, mutta avot – jonkun pitää ladata akkuja lamppujen alla ja minulle sopii erinomaisesti, jos minulle tuodaan pian kunnon paahtopaistisämpylä. Jospa tästä sittenkin syntyisi jotain muuta kuin pelkkä logistinen yhdessäolo…

Kaksi lasillista samppanjaa tyhjään vatsaan ovat tehneet tehtävänsä: Kun nuori nainen lähtee ruuanhakumatkalle, huomaan, että korkokengillä kipittäminen vaatii hänen koko keskittymisensä. Ja kun hän lähtee lasiovesta, kaikkien katseet ovat kiinni hänen takamuksessaan.

Tilaan kahvia ja lataan akut. Olkapääni alkavat kipeytyä, vaikka vaihdan välillä asentoa ja suuntaan foliokennot kohti sähkövaloa. Näin tehdään sähköstä ensin valoa ja sitten taas sähköä, mahdollisimman tehottomalla tavalla. Kyllä teknologia on mahtavaa!

Nälkä antaa merkkejä niin lujaa, että nyt muutkin sen jo kuulevat. Missä se tyttö viipyy? On kulunut jo yli tunti siitä, kun hän lähti etsimään muonaa. Eihän se nyt niin kauan voi viedä. Ehkä hän meni vielä puuteroimaan nenäänsä naistenhuoneeseen, sielläkin oli pitkiä jonoja.

Ei, hänen olisi pitänyt jo palata. Tässä on jotain outoa. Naisen kännykkä ja matkalaukku ovat edelleen täällä, vain käsilaukun hän otti mukaan. Miksi hänestä ei ole enää mitään havaintoa? Jätän latauspuuhani vähäksi aikaa, raotan lasiovea ja yritän löytää hänet ihmisvilinän keskeltä. Kaivan jopa silmälasit taskusta ja laitan ne päähän. Silti: ei mitään.

No voihan helvetti. On tämä naurettavaa. Tai pikemminkin säälittävää. Törmään naiseen, joka osoittautuu hippibimboksi, vetää pari lasia samppanjaa laskuuni, häipyy typerän korttini kanssa ja jättää minulle tilalle jotain roinaa, lähes rikkinäisen kännykän, sulanutta suklaata ja naistenlehtiä. Olisi edes vietellyt minut vanhanaikaisesti jossain nurkassa tai vessassa ja pöllinyt aktin aikana Amexin ja Visan ja Dinersin.

Miksi minulle käy aina näin? Selvästikin olen hysteerikkomagneetti. Ja minä kun aloin jo kuvitella kaikenlaista orastavaa romanttista. Last Tango in Paris, my ass!

Kyllä, minä ansaitsen tämän ja kyynisyys on ainoa viisaus.

Hetken istun narisevalla nahkatuolilla, pää käsissä ja tunnen itseni tylsän b-luokan leffan traagiseksi sankariksi.

Sitten yhtäkkiä sydämeni jättää pari lyöntiä väliin. Rintaani alkaa ahdistaa ja tunnen, miten kylmiä hikipisaroita ilmestyy otsalleni. Kuin salama kirkkaalta taivaalta oivallus osuu aivonystyröihin ja ymmärrän vihdoin koko kuvion. Kaikki oli ollut aivan täydellistä, liiankin täydellistä, nyt näen sen:

Kun kävin äsken elektroniikkakaupassa, nuori ranskatar oli ainakin parikymmentä minuuttia yksin vip-loungessa tavaroideni kanssa! Jätin salkkuni hänen hellään huostaansa ja siinä oli kannettava tietokoneeni! Että minä olenkin tyhmä! Kuka tahansa koululainen olisi voinut siinä ajassa avata salkun ja kopioida kaikki tiedostot muistitikulle, kaikki, aivan kaikki – kirjeenvaihdon suomalaisten kanssa, valmiit asiakirjat, koko tarjouksen rahoitussuunnitelmineen ja aikatauluineen, kaikki. Jopa sähkö­postiviestin, jossa luvattiin eräälle suomalaisjohtajalle muhkeita yksityisiä etuuksia, jos diilistä tulisi totta. Ja se viesti ei lähtenyt Baumgartnerin e-mail-osoitteesta.

Väärissä käsissä nuo tiedot ovat enemmän kuin vaarallisia. Vaarallisia minulle. Vaarallisia Baumgartnerille ja vaarallisia eräälle suomalaisjohtajalle, joka on juuri hankkinut itselleen komean kolme­kymmentäviisijalkaisen muskeliveneen. Mutta jos joku joutuu tästä linnaan, se olen minä. Baumgartner on yllättäen lomailemassa, ja Suomi sijaitsee ulkomailla, heillä on siellä ihan omat lahjuslait.

Voi perkele! Tyttö oli sattunut nojautumaan vip-loungen ovea vastaan juuri oikealla hetkellä. Ajoitus oli aivan täydellinen, luultavasti sillä ”Catherinella” oli apuri, joka odotti kunnes minä lähestyin ovea ja antoi naiselle oikealla hetkellä merkin.

Että minä olen tyhmä! Heti kun näen sievien tissien siluetin, vinttini pimahtaa. Kaatuminen, mestarillisesti esitetty hermoromahdus ja itku, naistenlehti, suklaa, teipattu vanha kännykkä, kaikki oli ollut alusta asti tarkoin suunniteltua hämäystä. Olisihan minun pitänyt tietää, etteivät kilpailijat kaihda mitään keinoja. Aivan varmasti se mimmi oli teollisuusvakooja, Sonyn tai Mitsubishin leivissä. Tai sitten amerikkalaisen kilpailijan, Motorolan.

Voi että olen idiootti! Nainen herättää ensin huomioni, lyöttäytyy seuraani, ujuttautuu kanssani mukaan vip-puolelle, pikku flirtti ja heti mentiin. Luulisi, että olisin vuosien varrella oppinut jotain. Sitten hän vielä pöllii vip-korttini, sekin on varmaan osa hämäystä: Hän tekeytyi tyhmäksi etten epäilisi mitään…

Aika taitava pikku Mata Hari, se täytyy myöntää.

Mitä minä nyt teen? Kannattaisiko minun saman tien häipyä vähin äänin maisemista? Ja minne? Ei ainakaan Müncheniin tai Saksaan ylipäätään.
 

Juuri kun pohdiskeluni lähestyy itsemurha-ajatuksia, teipattu vanha punainen kännykkä soi. Näytössä vilkkuu ranskalainen matkapuhelinnumero.

Pitäisikö vastata?

Mitä jos puhelu on osa koko operaatiota ja joudun vastaamalla vain syvemmälle pinteeseen? Soittaja on mitä todennäköisemmin naisen rikostoveri, tai sitten se on nainen itse. Varmaan haluavat vielä nauraa minulle onnistuneen huijauksen päälle.

Naisen punainen kännykkä makaa sivupöydällä ja soi…

Uteliaisuus voittaa lopulta, ja viidennellä soitolla painan vihreää nappia ja puhelimen korvalleni.

”Hello?” kysyn englanniksi.

Vastaukseksi pikku kaiuttimesta pulppuaa suodattamaton ranskankielinen konekiväärivuodatus, josta en ymmärrä mitään.

”Puhu englantia!” sanon. Vuodatus jatkuu ensin, sitten ääni toisessa päässä rauhoittuu.

”Who are you? Where is Catherine?” nuoren miehen ääni kysyy hirvittävällä aksentilla.

”These are two very good questions! Who the fuck are you? And yes, where the hell is Catherine?”

Meillä syntyy melkein riita, mutta kun olemme saaneet alkuvihollisuudet ja kieliongelmat taaksemme, kuva alkaa kirkastua.

Puhun erään hyvin mustasukkaisen Philippen kanssa, joka väittää olevansa Catherinen miesystävä ja odottavansa naistaan kiihkeästi lemmenlomalle jonnekin turkkilaiselle uimarannalle. Kuulenkin taustalla rantaturistien iloista hulinaa ja lasien kilinää. Mies taitaa istua jollain terassilla.

Kerron oman tarinani minun ja Catherinen lyhyestä tuttavuudesta, sitten kuuntelen. Nainen ei ole huippuovela teollisuusvakooja, vaan kotoisin Toulousesta ja töissä jossain hikisessä sikäläisessä toimistossa. Hänen piti lentää Istanbuliin ja nyt kukaan ei tiedä, missä hän on. Hänen katoamisestaan on kulunut yli kaksi tuntia, ja vain yksi asia on varma: Hän ei ainakaan ole lentänyt Istanbuliin.

Philippe on hyvin huolissaan naisystävästään. Tällainen katoamistemppu ei kuulemma ole ollenkaan Catherinen tapaista, ja se seikka, että hän jätti kännykkänsä niin pitkäksi ajaksi, on selvä merkki siitä, että jotakin on vialla. Pian Philippen ääni muuttuu melkein itkuiseksi. Hän on aivan varma, ettei Catherine olisi ikinä lähtenyt ilman puhelintaan. Heillä on kuulemma ollut viime aikoina hiukan… hankalaa.

Jaha, hiukan hankalaa. Sen voin kyllä hyvin kuvitella.

Joudun lupaamaan ja vannomaan melodramaattiselle Philippelle, että teen kaiken voitavani ja tarpeen vaatiessa myös ihmeitä löytääkseen hänen elämänsä naisen ja varmistaakseen tämän turvallisuuden. Hän lähettää tuhansia anteeksipyyntöjä, rakkaudentunnustuksia ja kaikkea muuta imelää ranskalaista.
Onneksi akku älyää taas loppua, aurinkokennolataus ei kestänyt kuin pari minuuttia.

Mutta omassakin puhelimessani on taas vähän virtaa, ja ihan
ensiksi yritän soittaa Baumgartnerille hänen salaiseen kännykkäänsä. Ei vastausta, ei vastaajaa, ei mitään. Tämä ei tunnu ollenkaan hyvältä…

Kai minun on pakko hoitaa ensin Catherinen tapaus. Hän on siis harmiton neitonen, häntä ei tarvitse pelätä. Ja hän on siis ihan oikeasti kateissa, ehkä hänelle on tapahtunut jotain ikävää.
Mutta mitä ihmiselle voi tapahtua kansainvälisellä lentoasemalla, kaikkien valvontakameroiden, rajavartiolaitosmiesten ja huumekoirien silmien alla keskellä ihmismassaa? Tämähän on varmaankin maailman turvallisimpia paikkoja, jos nyt äärijärjestöjen terrori-iskuja ja suuronnettomuuksia ei lasketa.

On kai pakko mennä poliisin puheille, en keksi muutakaan. Kun henkilö katoaa, hänestä tehdään katoamisilmoitus, sillä siisti. Se lienee jokaisen aikuisen ihmisen kansalaisvelvollisuus.
 

Maksan laskun ja nappaan salkun ja punaisen matkalaukun mukaan. Vip-loungen emännälle jätän sellaiset ohjeet, että jos tyttäreni ilmestyy, hänelle pitää kertoa, että isä meni tavaroiden kanssa poliisiasemalle etsimään häntä. Emäntä on tainnut saada tarpeeksi isä–tytär-puheistani, hän katsoo minua ikään kuin olisin vaarallinen seksirikollinen.

Vip-alueen ulkopuolella on vaikeaa liikkua jo ilman matkatavaroitakin; omien ja naisen laukkujen kanssa minulla menee ikuisuus kunnes löydän lentoasemapoliisin toimiston ja pääsen edes sen lähelle.

Täälläkin on valtavat jonot, tuhka­pilvi työllistää poliisitkin äärimmilleen. Pienessä toimistossa on yhtä paljon vilskettä kuin muual­la kentällä. Monella on asiaa virkavallalle, ilmeisesti tasku­varkaat osaavat hyväksikäyttää ihmispaljoutta ja yleistä kaaosta.

Kun pääsen virkailijan puheille, Catherinen katoamisesta on kulunut jo kolme tuntia. Ja välittömästi törmään kielimuuriin. Luulisi että ranskalaiset osaisivat palkata edes lentoasemalle virkailijoita, jotka puhuvat ymmärrettävää englantia, mutta ilmeisesti kansainvälinen sivistys on La Grande Nationin edustajilta kielletty, jotta he voisivat keskittyä paremmin kansalliseen ylpeyteensä.

Selitän tapauksen hitaasti ja selvästi artikuloiden. Nuori nainen katosi kolmisen tuntia sitten. Jätti kännykänsä ja matkalaukkunsa, otti vain käsilaukkunsa mukaan. Kerron että puhuin äsken naisen kihlatun kanssa (sanon kihlattu, koska se kuulostaa virallisemmalta), referoin Philippen analyysin Catherinen persoonallisuudesta ja sen, ettei tällainen katoamistemppu ole naisen tapaista. Alleviivaan, että nainen on todennäköisesti jonkinasteisessa hädässä ja avun tarpeessa. Lopuksi annan lyhyen mutta tarkan kuvauksen naisen ulkonäöstä, vaatteista ja käsilaukusta.

Poliisi ei ymmärrä kuin puolet. Hän pahoittelee ja kysyy, puhunko minä saksaa. No voi helkkari! Hän kertoo olevansa Mulhousesta, Elsassista kotoisin. Hänen murteensa muistuttaa erehdyttävästi kuolleen isoäitini puhetapaa.

Toistan koko tarinan saksaksi, mutta vaikka ymmärrämme toisiamme nyt loistavasti, poliisi ei pysty auttamaan.

Kadoksissa oleva henkilö ja minä emme ole sukulaisia emmekä avo- tai aviopari. En tiedä naisesta juurikaan mitään ja hänellä voi olla tuhat ja yksi syytä kadota tuosta noin vain, ja hänellä on siihen täysi oikeus. Ehkä hän oli vain akuutisti kyllästynyt seuraani ja päättänyt vaihtaa äkkiä maisemaa.

Poliisi selittää mummini murteella, etten voi Ranskan tasa­vallan lain puitteissa ilmoittaa ventovierasta aikuista ihmistä kadonneeksi.En jaksa kiittää, vaan käännyn poispäin ja haluan lähteä, mutta poliisi lisää vielä:

”Varovaisten arvioiden mukaan tällä hetkellä tässä rakennuksessa vilisee parikymmentätuhatta jumiutunutta matkustajaa, ja jos yksi niistä katsoo hyväksi haihtua savuna ilmaan, niin en ole siitä muuta kuin kiitollinen. Minun puolestani kaikki saisivat kadota mahdollisimman nopeasti jäljettömiin. Ainoa asia mitä voitte tehdä on viedä naisen kännykän ja matka­laukun löytötavaratoimistoon. Hyvää päivänjatkoa!”

Hienoa. Poliisi, ystäväsi ja suojelijasi. Mitä minä nyt teen? Ja
mitä jos Catherinella on oikeasti joku hätä? Mitä jos hän makaa
kuristettuna jossain lentokoneen ruumassa tai matkatavarahihnalla kulissien takana? Ehkä hän oli kärsimättömänä haukannut sämpylästä palan ja tukehtunut siihen. Mitä jos hän on epileptikko, allergikko, diabeetikko? Pitäisikö mennä ensiapuasemalle ja etsiä häntä sieltä? Perhana, nyt nälkäkin muistuu mieleen. Ellen itse saa pian energiaa verenkiertoon, pyörryn…

Ohitan kahvilajonon ja otan kolme pientä sokeripakkausta.
Revin ne auki, kaadan valkoiset kristallit kämmenelle ja nuolaisen ne ahnaasti pois. Sokeri vaikuttaa nopeasti, ja jo muutaman sekunnin jälkeen oloni on parempi.

Mitä olisi järkevintä tehdä? Ensiksi taistelen tieni ensiapuasemalle, mutta siellä ei ole nähty ketään sievää, siroa nuorta ranskatarta. Eli takaisin vip-loungeen katsomaan, olisiko hän sillä välin ilmaantunut sinne.

Ei ole. Nyt en keksi enää mitään paikkaa, josta voisin etsiä. Hän on ollut poissa jo neljä tuntia.

Tai sitten koko juttu on jonkinlainen peli. Ehkä Catherine on päättänyt järjestää meille vähän jännitystä elämään sillä aikaa kun odotamme poispääsyä kentältä. Olisiko tyttö niin hullu, lue: luova? Ei sen ikäisistä koskaan tiedä.

Ei tämä takuuvarmasti ole peli. Kuinka voin olla näin vainoharhainen ukko? Neitokainen on pulassa, ja minä mietin ainoastaan, miten minua mahdollisesti vedätetään. Minun täytyy tehdä jotain. Minun pitää auttaa. Minulla on ongelma. Tehtävä. Missio.

Tämä on taas niin tätä, ajattelen ja hymyilen vasten tahtoani. Olen viettänyt naisen kanssa tunnin ja joutunut etsimään häntä neljä. Olen jakanut hänen kanssaan lyhyen, ohimenevän hetken ja nyt hän on jo ohjaamassa minua kokonaisvaltaisesti. Jos löydän hänet ja jos hän on kunnossa, annan hänelle kunnolla pyllylle.
 

Edessäni seisoo Catherinen kirkkaanpunainen matkalaukku. Jospa siinä olisi jotain, jonka perusteella voisin päätellä minne omistaja on kadonnut? Kai tällaisessa tilanteessa on oikeus avata matkalaukku. Eikä ainoastaan oikeus, vaan velvollisuus. Ehkä pelastan hänen henkensä avaamalla sen, se olisi pieni hinta yksityisyyden rikkomisesta.

Paitsi että laukku on lukossa enkä tunne kolmenumeroisen pienen riippulukon yhdistelmää. En voi muiden nähden ruveta kokeilemaan numerokombinaatioita, mutta onneksi vip-puolella pääsee vessaan jonottamatta. Raahaan laukun miestenhuoneeseen ja lukkiudun sen kanssa koppiin sisälle. Laukun nätti lukko ei ole kovin laadukas, ja saan sen väännettyä kädellä kevyesti auki. Laukussa on vain yksi pitkä vetoketju.

Katsotaanpa millaisia salaisuuksia kadonneella neiti Catherinella oikein on, rrrrrriiiiiittttt ssssss…

Mirjamin on aika selvittää suhteensa Stefanin kanssa ja päättää, miten hänen ja Jarkon käy.

Luin Wikipediaa, selasin Google mapsia, ja Salim piti minulle pikakurssia Irakin kulttuurista, tavoista ja politiikasta. Oletin, ettei herra Yang tietäisi siitä ainakaan enempää kuin minä. Salimin tehtävänä oli lisäksi hankkia mahdollisimman paljon faktoja rakennushankkeista. Loin nettisivut ja sähköpostiosoitteet.

Kirjoitin Usvalle poissaoloanomuksen kirottuun Wilmaan. Syyksi ilmoitin tutustumisen työelämään. Matkustimme hyvin varhaisella junalla Helsinkiin, sillä meillä ei ollut varaa yöpymisiin.

Viestintätoimisto Armo oli kokenut muodonmuutoksen. Fatboyt olivat kadonneet nurkasta, ja avaraan tilaan oli ilmestynyt sermejä, jotka jakoivat hallin työskentelykopeiksi. Seinät oli maalattu siistin siniharmaiksi.

Neukkari oli entisensä. Pulssi nousi, kun astuin neuvotteluun herra Yangin ja rouva Murtorannan kanssa. Tiimini osasi asiansa. Usva oli yrmeä ja vaitonainen, Salim tyyni ja viisas, minä terävä ja aikaansaava.

Saimme vihreää teetä ja pahoja inkiväärikeksejä.

Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin, ja Murtorannan kanssa myös ranskaa. Hän oli vakuuttava. Salim oli seikkaillut internetin ihmeellisessä maailmassa, puhunut puheluja omituisilla kielillä ja löytänyt paljon kauniita lukuja, jotka koskivat dollareita, euroja, rakennusneliöitä ja tuhottuja kaupunkeja. Hän osasi luvut ulkoa, mutta pyysi silloin tällöin Usvalta tarkennusta. Usva oli selaavinaan läppäriään ja vahvisti Salimin tiedon tai korjasi sitä hiukan. He olivat harjoitelleet kotona.

”Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin.”

Intentions International oli kiinnostunut, mutta katsoi, että ehdotuksemme meni kauas heidän toimialueeltaan Euroopasta. Ehdin jo pettyä, mutta herra Yang kertoi ottavansa yhteyttä sisaryritykseen, jolle Irakin jälleenrakennus sopisi paremmin.

Kättelimme ja kiittelimme.

Tiimini oli tyytyväinen. Lähdimme siihen kalliiseen ravintolaan, jossa minun piti tavata Stefan. Annoin Salimille kaksikymppisen ja käskin hänen ja Usvan käydä syömässä lounasta. Usva vaati toisen kaksikymppisen. Sovimme tapaavamme rautatieasemalla.

Siemailimme alkoholittomia mutta kalliin näköisiä drinkkejä, kun Stefan saapui.

Stefan oli hyvää vauhtia luisumassa alamäkeä. Aiemmin veitsenteräviksi leikatut viikset ja leukaparta olivat pörhöttyneet ja harittivat. Tukka oli liian pitkä – oliko sitä suorastaan saksittu omin käsin? Puvun tunsin hyvin, olin ostanut sen hänelle Lontoosta. Kyynärpäät olivat pullistuneet, kauluksen taitteet pehmentyneet. Puku oli ollut kovassa käytössä.

Esittelin Salimin ja Usvan pikaisesti Stefanille. Vaihdoimme poskisuudelmia. Salim lausui sovitusti useita ranskankielisiä lauseita, joihin vastasin ”oui, merci beaucoup”. Kuvitteelliset neuvottelukumppanini katosivat kadulle, pizzalle luultavasti.

Ryhdyimme lukemaan ruokalistaa ja vakuutin, että oli niin ihanaa nähdä Stefania pitkästä aikaa. Kyselin ylenpalttisen maireasti, miten hänellä meni, mitä taideprojekteja oli työn alla, millaiset olivat gallerianäkymät.

”Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Tilasimme alkupaloiksi heinillä savustettua hauenmätiä kuivattujen mustikoiden ja saaristolaisleivän murujen kera. Pääruuaksi valitsimme glaseerattua sorsanrintaa, maustepippurikastiketta ja pihlajanmarja-perunaa. Juomaksi päädyimme ottamaan sommelierin suosittelemaa Dr. Pauly Bergweiler Riesling Sektiä koko aterian läpi. Jälkiruoaksi tarjoilijamme ehdotti tuoksusimake-kreemiä ja villiruusua, mutta päätimme tarkastella jälkiruokatilannetta vasta pääruuan nauttimisen jälkeen.

Koko satsi maksoi järkyttävästi, mutta siihen olin varautunut. Jotkut asiat elämässä nyt vain ovat hintansa arvoisia. Kuten ex-rakastajan nöyryyttäminen.

Stefan tökki haarukalla mustikankippanoita ja kertoi edistävänsä videoprojektejaan entistä keskittyneemmin ja harkitummin. Hän halusi tässä elämänvaiheessa ajatella projektiensa filosofisen ja yhteiskunnallisen sfäärin kunnolla ja laajasti ennen toteuttamista. Galleriakuvioita oli tähtäimessä, vain aikataulut vielä auki.

”Olet siis mennyt päivätöihin”, heitin arvauksen lonkalta. Heti osui ja upposi.

Stefan meni vaikean näköiseksi, meloi hauenmätiä ja selitti väliaikaisesti kokeilevansa media-alaa sisältäpäin. Hän oli havainnut tarvitsevansa ihan raakaa käsityötaitoa edistyäkseen taiteellisissa pyrkimyksissään. Siksi hän parhaillaan editoi myynninedistämismateriaaleja.

Hah! Hän oli siis leikkaajarottana jossain mainostoimistossa.

”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

”Entä sinä”, Stefan hymyili viattomasti kuin inkvisiittori. ”Näytät tosi hyvältä. Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Se oli törkeä lyönti vyön alle.

”Ihan kuule raakaa lihasta”, kehuin. ”Minulla on mielipuolisen sadistinen uusi traineri ja lihasmassaohjelma plus ruokavalio. Olen varmaan ollut liiankin innostunut. Siis ohjelmaan, en traineriin. Tai ehkä molempiin. Mutta ei puhuta minusta, olen niin ikävystyttävä. Entä sinä, oletko vaihtanut parturia? Olet jotenkin eri näköinen. Pörheä.”

Stefan pyyhkäisi nolona hiuksiaan ja kertoi halunneensa huolettomampaa, vähän boheemimpaa lookia. Työkuviot olivat helppo rasti. Kerroin, että minulla oli oma viestintätoimisto ja olin siirtynyt tekemään bisneksiä arabimaailman kanssa, koska serious money on siellä.

Kas, miten ankan maustepippurikastiketta takertuikin huuleeni. Pyyhkäisin sen kevyesti ruokaliinalla, niin että timanttieni välke pääsi häikäisemään ateriaseurani. Stefanin oli pakko kysyä, olinko kihloissa.

Hihittelin nolona ja sanoin, että näin oli päässyt käymään. Kihlattuni, lääketieteen tohtori, suhtautui hiukan varauksellisesti työmatkoihini ja tahtoi, että minulla on sormus sormessani, kun matkustan niin miehisessä ympäristössä kuin Irakissa ja Saudi-Arabiassa. Huomautin havainneeni itsekin, että sormus antoi tietyn signaalin ja rauhoitti tilanteen bisneksille. Kuiskasin, että en näköjään pääse eroon kohtalostani: kihlattuni oli nuorempi kuin minä.

”Entä sinä ja se sinun – mikä hän olikaan Aada, Ansa, Armi, joku aalla alkava kuitenkin?”

”Adelina”, Stefan ryki ja laski kämmenensä pöydälle. Hänellä oli kammottava hopeinen sormuksenmötikkä, sellainen, joita myydään muutamalla eurolla markkinoilla.

”Voi miten suloista”, henkäilin. ”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

Stefan veti palan lihaa väärään kurkkuun, yski ankarasti ja joi vettä. Hän sai kyyneleet silmiinsä.

”Niin”, hän huokasi ja itki vähän lisää. ”Olen niin onnellinen. Tai siis me olemme onnellisia”, Adelina ja minä.

Kysyin riittävän vihjaavasti, oliko onneen jokin erityinen syy, kuten isyys.

”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia.”

Stefan pudisti päätään ja sanoi, että Adelina oli kovin nuori äidiksi. Hänen piti saada elää vielä huoletonta nuoruutta, matkustella, seikkailla ja kehittyä ammatillisesti, sitten vasta olisi lasten aika. Adelina priorisoi tällä hetkellä opiskelut.

Kysyin, missä Adalmiina opiskelikaan. Oliko hän Aalto-yliopiston kamerapuolella? Tekikö hän kandin vai maisteriohjelman lopputyötä? Stefan punehtui ja sai sanotuksi, että Adalmiinan opinnot ammattioppilaitoksessa olivat aivan loppusuoralla.

”Aah”, oivalsin ilahtuneena. ”Media-assistentti!”

Stefan vakuutti, että olisi mielellään tarinoinut kanssani pitempään, mutta hänellä oli ikävä kyllä tapaaminen, josta hän ei mitenkään voinut myöhästyä. Sitten hän teki viimeisen virheensä. Nykäisi rannettaan vilkaistakseen kelloaan – ikään kuin hänellä olisi muka ollut oikeasti jokin tapaaminen.

Aterian loppu oli lyhyt ja sujui kevyesti rupatellen. Ei tarvinnut enää miekkailla, ottelun tulos oli selvä. Kun Stefan oli lähdössä, hän halasi minua lujasti, työnsi vähän kauemmas itsestään ja katsoi. Hänellä oli tosiaan kyyneleet silmissään.

”Tiedätkö, minä olen oikeasti kauhean onnellinen”, hän melkein parahti. ”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia. Me ollaan kyllä kaupungin asuntojonossa, että jos jossain vaiheessa tilavampaan.”

Sitten Stefan palasi muottiinsa, kansi sulkeutui, hymy muuttui tehdyksi ja hän poskisuuteli minua molemmille poskille. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää ja oli kyllä tosi ihanaa nähdä sinua ja hei nyt sitten.

Minä istuin tuolilleni ja tilasin laskun. Olin aivan poikki.

”Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi.”

Pitkästä aikaa minulla oli syytä olla tyytyväinen. Sain yhteydenoton kiinalaisyritykseltä, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä ja ehdotti neuvotteluja.

Minähän en jäisi Köyhäluomalle jonkun elähtäneen konitohtorin kainaloiseksi kanaksi. Ehei. Aika aikaansa kutakin. Bisnes kutsui ja minä vastaisin kutsuun steppaamalla piikkikoroillani kireän riverdancen. Pohdin tosin sitä mahdollisuutta, että avioituisin eläinlääkärini kanssa, houkuttelisin hänet asumaan taloomme ja vyöryttäisin Usvan ja äidin hänen vastuulleen, kun itse lähtisin valloittamaan maailmaa. Se ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto.

Ihme ja kumma, Salimin valitus hyväksyttiin ja hänen anomuksensa otettiin uudelleen käsittelyyn. Karkotukseen tuli toimenpidekielto.

Usva kävi koulua ja alkoi äksyillä ja olla nenäkäs normaalin teinin tapaan. Puoli vuotta äitinsä kuoleman jälkeen hän näytti siirtyneen pykälän eteenpäin, mykästä ahdistusmurjotuksesta kiukkuiluun. Se oli tervettä.

”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi. Meillä ei edelleenkään ollut varaa ostaa hänelle virallisia hoivapalveluja, mutta kun Salim nyt asui meillä, hän auttoi äidin hoidossa, työnsi pyörätuolia ulkona ja piti seuraa.

Olin virkistynyt. Jaksoin nousta aamuisin ja toimin normaaliälyisen ihmisen lailla. Kihlaukseni Jarkko Mäen kanssa toimi molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Kaikki oli olosuhteisiin nähden hyvin. Kun asiat näyttävät olevan hyvin, jokin sortuu. Tämä tapahtui aivan tavallisena keskiviikkona, runsas viikko Helsingin retkemme jälkeen, vieläpä keskellä päivää.

Jarkon farmari kääntyi pihaamme. Hän kertoi, että olisi asiaa. Hän halusi puhua kahden kesken. Ajoimme syrjemmälle. Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään. Hän alkoi nytkyttää sormusta irti sormestaan.

Kysyin, mikä oli vikana. Hän sanoi ymmärtäneensä, että minulla on liikeidea ja alkava bisnes, joka tulisi viemään minut kauas Pohjanmaalta. Työ oli minulle tärkeää. Työ tulisi aina olemaan minulle ykkösasia eikä kansainvälisiä kontakteja hoidettaisi Köyhäluomalta käsin.

”Hoidetaanpa”, kiljaisin. ”Nykyaikana on skype, chatti ja sähköposti. Suurin osa neuvotteluista hoidetaan virtuaalisesti. Köyhäluoma ei ole sen kauempana kuin Oulu ja miten paljon Oulusta käsin tehdään kansainvälistä bisnestä. Sitä paitsi, en ollut yksin. Minulla oli Salim, jonka voisin pistää matkustamaan pitkin ja poikin. Ei minun tarvinnut kaikkea tehdä.”

”When there is a will, there is a way”, ilmoitin aforistisesti.

”Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään.”

Jarkko mumisi, että näinhän asian voisi nähdä, mutta tilanne ei ollut niin yksinkertainen. Hän oli oivaltanut, että maailmamme olivat erilaiset. Hänen maailmansa oli konkretiaa. Verta, limaa, sontaa, sairaita eläimiä, rokotettavia eläimiä, madotuksia, sterilointeja. Minun maailmani oli virtuaalinen. Sanoja, numeroita, suunnitelmia, neuvotteluja. Missä tällaiset maailmat muka yhdistyisivät?

”Sängyssä”, vastasin kerkeästi ja vetosin siihen, että yhdyselämämme oli vilkasta ja pirtsakkaa.

”Pirtsakkaa?”, hän kysyi kulmakarvojaan kohottaen, johon lisäsin, että toki myös intohimoista ja hellää.

”Pelkällä seksillä ei pitkälle potkita”, hän summasi. ”Pohjimmainen ongelma on, että et välitä minusta. Olen sinulle ajankulua, rakastaja paremman puutteessa. Olen aina vaihtoehto bee, joka jää käteen, kun ei saa sitä minkä todella haluaa.”

Hän hyppyytti sormusta kämmenellään ja pisti sen taskuunsa.

”En halua olla se, jonka otat, ettet jää kokonaan ilman”, hän melkein nyyhkäisi. ”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Ajoimme vaitonaisina takaisin. Jarkko jätti minut pihaan mutta ei tullut sisään. Hän kaasutti tiehensä. Horjuin tupaan, istuin penkille ja katselin sormustani. Itkeminen ei kuulu tapoihini, mutta märkää alkoi lirua nenänpieltäni pitkin kohti leukaa. Aloin selvästikin rakoilla.

Usva tuli punaposkisena sisään ja aikoi raportoida kilien voinnista ja terävästä älystä, kun hän huomasi minut ja tuli halaamaan.

”Mikä on, Mirjami”, hän kysyi myötätuntoisesti ilman ivaa.

Otin sormuksen sormestani ja panin sen pöydälle.

”Jarkko purki kihlauksen”, sanoin. ”Ihan aiheesta. Ansaitsin sen.”

”Se on minun syyni!”, parkaisi Usva. ”Anteeksi. Minä mähläsin sen. Se vain jotenkin lipsahti. Ei minun pitänyt kertoa. Se oli vahinko.”

”Mitä sinä kerroit?”, kysyin.

”Että sinulla on Helsingissä se Stefan. Se jonka kanssa jäit ravintolaan.”

Pyyhin nenäni hihaan, sieppasin auton avaimet ja lähdin.

Irmelin Toyota käynnistyi heti ensi yrittämällä. Ajoin Jarkon asunnolle keskustaan. Pelkäsin, että hän olisi eläinlääkärikäynnillä, mutta minulla oli onnea. Hän avasi oven, näytti hämmentyneeltä eikä ollenkaan ilahtuneelta, mutta tuuppasin hänet sisemmälle.

”Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan.”

”Minulla ei ole ketään toista”, sanoin. ”Usva on ymmärtänyt väärin. Minulla on ollut suhde Stefanin kanssa, mutta se oli… se oli… en minä osaa sanoa, mitä se oli. Molemminpuolista hyväksikäyttöä, käytännön järjestely, näyttämistä, näyttelemistä, teeskentelemistä. Ei ollenkaan sellaista, mitä meillä on, sinulla ja minulla.”

Jaa, ilmaisi Jarkko informatiivisesti.

Retu toi minulle limaisen puruluunsa ja pudotti lahjuksen syliini.

”Halusin tavata Stefanin, koska halusin ylpeillä hänelle”, tunnustin. ”Näyttää, että minulla on nyt jotain paljon parempaa, sinut. Kerroin hänelle, että olen lopultakin onnellinen. Hän oli muuten onnellinen myös, hänkin oli löytänyt jotain parempaa.”

Jarkko näytti vastahakoiselta.

”Kyllä, olet oikeassa”, sanoin. ”Meidän maailmamme ovat kaukana toisistaan, mutta se on juuri mielenkiintoista. Bisnes on kuitenkin vain bisnestä. Raha menee ja tulee, mutta oikea elämä on jotain muuta.”

”Minä välitän sinusta”, sanoin. ”Olet väärässä. Meikäläinen on kalsea narttu, joka ei osaa näyttää tunteita eikä puhua niistä. Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan. Eipä, en halua, että minua rakastetaan vaan että juuri sinä, Jarkko Mäki, rakastat minua.”

Olin ihan hengästynyt. Sydän hakkasi. Pelkäsin kauheasti, että Jarkko sanoisi jotain tylyä.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

”Oletko sinä ihan viisas”, hän kysyi.

”En”, tunnustin. ”Lääkäri sanoi, että minun pitäisi tutkituttaa pääni, ettei se halkea ja sen aion tehdä ihan lähiaikoina. Haluan elää kauan, sinun kanssasi.”

Jarkko kaivoi sormuksen taskustaan ja katseli sitä.

”Että pitäisikö tämä pistää takaisin”, hän kysyi.

”Juu”, nyyhkäisin ja otin omani esille.

”Laitetaanpa sitten”, hän sanoi.

Pujotimme sormuksen sormeemme, kumpikin omaansa.

”Jos bisnes tulee sinun ja minun rakkauden väliin, niin ennemmin luovun siitä kuin sinusta”, vannoin.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

Jatkis päättyy. Uusi Jatkis alkaa ensi lauantaina.

Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.