Osa 4/10: Frank ja Catherine ovat juuttuneet tuhkapilven takia Pariisin lentokentälle. Frank pelastaa janoisen Catherinen lentokentän vip-tilaan. Mutta sitten Catherine katoaa...

Frank 18. kesäkuuta klo 12.17

Hämmästyttävää, miten siro pieni naishenkilö pystyy tarpeen vaatiessa sekunnissa levittäytymään tavaroidensa kanssa niin että koko käytössä oleva tila täyttyy. Matkalaukku, käsilaukku, toinen kenkä, jokin ranskalainen naistenlehti – kaatunut nuori nainen peittää tavaroineen monen neliömetrin alueen. Ja kaikki lähistöllä olevat ihmiset tuijottavat meitä kuin sirkus­karhuja.

Tyypillistä. Kun naikkonen vähän pyllähtää kumoon, siitä

tulee suuri spektaakkeli, pyörremyrsky ja maanjäristys. Nainen osaa heittäytyä huomion keski­pisteeksi, aivan kuten kissa, joka lässähtää sanomalehden päälle juuri kun alat lukea sitä. Miehen pitäisi vastaavassa tilanteessa saada vähintään sydäninfarkti saadakseen ympäristöltään niin paljoin huomiota.

Kestää hetken, kunnes neito on kasannut itsensä ja seisoo jokseenkin aikuiseen tyyliin edessäni. Pikkuhiljaa nyyhkytyskin alkaa laantua, neitokainen pyyhkii nenäänsä, saa silmänsä auki ja pystyy vihdoin kommunikoimaan.

Nyt lienee kaiketi oikeaoppinen hetki esittäytyä. Ojennan oikean käteni ja kerron olevani Frank. Ei kai tässä sukunimiä tarvita, ainakaan vielä tässä vaiheessa. Nainen ei kuitenkaan ota kättäni vastaan, vaan tuijottaa sitä huvittuneesti ja vaikeroi:

”Tota… Teillä on pieni ongelma tuossa.”

Sormissani on jotain tummaa ja tahmeata. Öljyä? Tervaa? Rasvaa jostain oven saranasta? Haistelen sitä – se on suklaata, tummaa sellaista. Kun keräsin neidon tavarat talteen ja nostin hänen matkalaukkunsa takaisin pystyyn, taisin osua johonkin avattuun suklaapakettiin. Naiset mussuttaisivat lohdutussuklaata omissa hautajaisissaankin, jos siihen pystyisivät!

Mieleeni juolahtaa vanhoja kuvia perhealbumista, tyttäreni pienenä ja minä vaihtamassa hänen vaippojaan, hänen vauvakakkaa kädessäni… Seis. Se on suklaata, ja nyt on nyt eikä kuusitoista vuotta sitten. Mikä minua oikein vaivaa? Lentokentän sisäilma taitaa pehmentää aivojani.

Ranskatar antaa minulle nenäliinan ja esittäytyy Catherineksi, Corinnaksi tai Carinaksi. Nyt kun hän alkaa olla esittelykunnossa, täytyy myöntää, ettei ole rumimmasta päästä tämä tyttö. Äskeisestä hermo- ja kehoromahduksestaan huolimatta hän loihtii suulleen sellaisen hymyn, jonka harjoittelemiseen on täytynyt mennä joitakin vuosia peilin edessä.

Hän pyytää, että ottaisin hänet mukaan vip-loungeen, koska siellä ei ole tungosta, siellä on vapaita istumapaikkoja, siellä on viileämpää ja siellä ihminen on vielä ihminen eikä logistinen ongelma.

Tämä on potentiaalisesti vaarallinen tilanne. Keski-ikäisen miehen on nykyään äärimmäisen vaikeaa puhua nuorelle naiselle. Jos olet ystävällinen ja avulias, se tulkitaan saman tien iskuyritykseksi ja leimaudut siaksi. Jos olet etäinen ja pidät varasi, se tulkitaan ylimielisyydeksi tai kalkkiutuneisuudeksi ja leimaudut vanhukseksi, jonka aktiivielämä on ohi ja jolla ei enää seiso. Vaihtoehdot ovat vankila tai vanhainkoti. Väännä siitä itsellesi seksuaalinen identiteetti, keski-ikäinen mies.

Mutta minulle kelpaa nyt seura, ja tämä nainen puhuu sentään erinomaisen hyvää englantia, mikä ei täällä Ranskanmaalla ole  lainkaan itsestäänselvyys, ei edes kansainvälisellä lentokentällä. Sitä paitsi tällä nuorella naisella on jotain, mitä kiivaasti haluan, himoitsen ja tarvitsen: toimiva matkapuhelin, jossa on akkua jäljellä.

Kolme kertaa hän pyytää, että menisimme lasioven toiselle puolelle. Piristävän törkeä tapaus. Ensin ei tiedetä miten päin pitäisi olla, sitten ollaan jo täydessä vauhdissa niskan päällä. Ensin sitä esitetään niin kamalan epävarmaa, seuraavaksi esitetään jo vaatimuksia.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin, itse asiassa
jopa pidän siitä. Kyllä minua saa manipuloida, kunhan se tapahtuu avoimesti ja tavalla, josta nautin. En siedä eteerisiä prinsessoja, jotka eivät osaa ilmaista itseään ja joiden hentoja ilmeitä ja hienoisia eleitä mies joutuu jatkuvasti tulkitsemaan. En jaksa lukea naisen toiveita hänen huuliltaan. Jos naiset haluavat olla tasavertaisia, niin ilmaiskoot itseään. Jos haluavat tulla ymmärretyiksi niin puhukoot selkokieltä, caramba!
 

Lentoaseman virkailijat antavat ämyreistä jälleen tilannekatsauksen, mutta viestin sisältö ei ole muuttunut miksikään. Kaikki lennot, tulevat, lähtevät ja kuvitellut, on peruutettu eikä kukaan tiedä, milloin elämä jatkuu.
En voi sille mitään, mutta suustani tulee muutama selvä saksankielinen suhuääni. Saksa on erinomainen kiroilukieli. Jopa nuori ranskatar huomaa, etten ole rukoilemassa.

Hänen kännykkänsä piippaa, hänelle tuli tekstiviesti.

Teeskentelen etten ole kuullut hänen pyyntöjään päästä siivelläni parempien ihmisten puolelle. First things first, my dear, ajattelen ja pyydän, että saisin käyttää hänen puhelintaan.

Hän on reilu ja ojentaa sen minulle luettuaan viestin.

Punainen kännykkä on lähes hajalla, vain pari palaa teippiä
pitävät kuoren puolikkaat toisissaan kiinni. Vehje on ilmeisesti pudonnut maahan monta kertaa tai sitten nuorella ranskattarella on kiihkeä temperamentti ja tapana heitellä puhelintaan keskustelun päätteeksi.

”Täällä Frank Schmalbach Pariisista, päivää. Yhdistäisittekö johtaja Baumgartnerille, kiitos?”

Pomon sihteeri vastaa. Johtaja on lähtenyt ykskaksyllättäen lyhyelle perhelomalle eikä häneen nyt oikein saa yhteyttä. Baumgartner on siis häipännyt toimistosta ja on ulottumattomissa – sepä erikoista, ei ollenkaan tyypillistä hänelle. Heti kun alaiset lähtevät työmatkalle, pomo itse pitää vapaata. No, toisaalta, takana olevat viikot neuvotteluineen olivat olleet todella kuluttavia.

Münchenin-päämajassa ollaan toki tietoisia islantilaisesta tulivuoresta ja sen maailmanlaajuisista vaikutuksista. Mutta sielläkään ei tiedetä, mitä oikein pitäisi tehdä. Jos lentokielto jatkuu monta päivää, minun kannattaisi varmaan vuokrata auto tai mennä junalla takaisin Müncheniin. Mutta päämajassa ollaan optimisteja, siellä uskotaan että pilvi haihtuu nopeasti, että koneet pääsevät pian taas lentämään ja että tärkeä diili suomalaisten kanssa onnistuu suunnitellun aikataulun mukaisesti.

Parempi se olisikin: olen valmistellut tätä keikkaa pitkään ja hartaasti, ja kannettavan tietokoneeni kovalevyllä on viimeisen päälle viilattu tarjouspaketti. Sellainen tarjouspaketti, josta jäyhät suomalaiset liikekumppanitkaan tuskin pystyisivät kieltäytymään. Sellainen paketti, joka takaa minulle vuosiksi eteenpäin hyvät tulot ja vankkumattoman aseman firmassani.
Vaikka inhoan työtäni sydämeni pohjasta, täytyy kyllä myöntää, että olen tosi hyvä siinä ja että siitä maksetaan kohtalaisen hyvin.

Johtajan sihteeri suosittelee, että menisin johonkin hotelliin lähellä lentoasemaa ja odottaisin hyvän ranskalaisen ruuan ja viinin parissa kaikessa rauhassa tilanteen kehittymistä. Että ottaisin tulivuoren purkauksen yllätys­lahjana vastaan, ylimääräisenä lomana. Että minun pitäisi olla kiitollinen kun jämähdin Pariisiin enkä johonkin harmaaseen Itä-­Euroopan pääkaupunkiin.

Onko hän tyhmä vai eikö hän todellakaan tiedä, että tarjouskilpailulla on aikaraja ja ettei meidän firmamme ole ainoa kilpailija? Huomautan, ettei sadan kilometrin säteellä ole vapaita hotellihuoneita, ja Baumgartnerin sihteeri kehottaa sinnittelemään, lupaa ottaa yhteyttä kun jotain uutta ilmenee, toivottaa pitkämielisyyttä ja lopettaa puhelun.

Olen raivokohtauksen partaalla, ja taas kauniin äidinkieleni
suhuäänet soivat. Olenko minä joku hemmetin lähettipoika tai vahtikoira, jolle voidaan sanoa että odota siinä äläkä liiku, kerromme sinulle kun uutta ilmenee? Tämä on minun sopimukseni, tämä on minun kauppani, tämä on minun diilini! Ja tästä riippuu paljon enemmän kuin vain ensi vuoden tulos…

Palautan naiselle puhelimen ja menemme yhdessä sisään vip-tilaan, astumme rauhallisempaan, viileämpään, huolitellumpaan maailmaan. Vaikka tarjoudun auttamaan, nuori nainen haluaa itse raahata matkalaukkuaan, avaan hänelle vain oven.

Nuori ranskatar ei ole tottunut liikkumaan business-luokassa, sen huomaa hänen tavastaan liikkua, tavastaan alistua heti kun joku ottaa hänestä katseella mittaa. Hän rientää ensimmäisen vapaana olevan nahkaistuimen luokse, huokaisee helpotuksesta ja rojahtaa siihen. Taas hän levittää tavaroitaan
ympärilleen ja työntää varpaillaan kengät pois jaloistaan. Sitten hän venyttelee tyytyväisenä mustalla istuimella niin että nahka narisee.

Vip-loungen emäntä on huomannut, että minulla on vanavedessä asiankuulumaton henkilö. Juuri nyt kun lentoasema on ratkeamassa liitoksistaan, hän on erityisen tarkkana sen suhteen, kuka vipissä saa oleilla ja kuka ei. Selitän hänelle, että nuori nainen tuolilla on tyttäreni jostain vanhasta avioliitosta, että me näemme hyvin harvoin, koska asumme eri maissa, että tapasimme täällä ihan sattumalta, koska hänkin on jumiutunut tänne kentälle, tosin turistipuolelle ja että olisin todella kiitollinen, jos saisimme viettää hiukan rauhallista laatuaikaa yhdessä.

Lounge-emäntä liikuttuu tarinastani niin, että hänen nätit ruskeat silmät vallan kastuvat. Hän seuraa katseellaan, kun vilkutan tyttärelleni. Nuori ranskatar huomaa, että häntä katsotaan ja valmistautuu jo vetäytymään, mutta voin lohduttaa häntä. Kaikki hyvin, hän voi jäädä. Sitä, että kerroin hänen olevan tyttäreni, en paljasta.

Kiitollisena hän lainaa minulle puhelintaan vielä kerran. Minun on pakko ilmoittaa suomalaisille, että tilanne on epävarma ja pitkittyy.

Espoolainen asiakas osoittautuu täydellisen joustamattomaksi: Tarjous on jätettävä määräajan kuluessa, henkilökohtaisesti ja
paperimuodossa, muu ei kelpaa.

Olen pahoillani, mutta ei se ole minun vikani, että olen joutunut tuhkapilven uhriksi. Siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan, enkä missään tapauksessa pääse Suomeen sovittuun palaveriin. Vaikka muuttuisin itse lentokoneeksi, en saisi lähtölupaa.

Saisin varmaan lähetettyä asiakirjat jollain konstilla muutaman tunnin sisällä, jahka saan virtaa älypuhelimeeni, mutta se ei kelpaa asiakkaalle.

Yritän argumentoida ja neuvotella lisäaikaa, tämähän on niin kutsuttu force majeure -tapaus, ja maanjäristykset, tsunamit ja muut luonnonilmiöt pitäisi hyväksyä tarjouksen myöhästymisen syyksi.

Piip.

Voi saatanan saatanan saatana! Akku loppuu.

Ja varmaan bisneksetkin kansainvälisen, Suomessa pääkonttoriaan pitävän yrityksen kanssa. Jos tämä homma menee mönkään, alkaa erittäin ikävä ketjureaktio. Baumgartner nimittäin maksoi pari viikkoa sitten mittavan summan erään suomalaisjohtajan yksityistilille, jotta firmamme tarjousta katsottaisiin erityisen suopealla silmällä. Mutta jos minä en saa tarjoustamme Suomeen, mikään voitelukaan ei enää auta. Sitten urakka menee jollekin toiselle ja me olemme lirissä, koko firma ja varsinkin Baumgartner ja minä.

Nuori nainen ottaa kännykän kädestäni ikään kuin hän olisi osannut lukea ajatuksiani. Ei todellakaan paljon puuttunut, että olisin heittänyt puhelimen päin tummennettua lasiseinää.

Tarvitsen virtaa, mutta vip-­puolellakin joka ikinen pistorasia on jo käytössä. Pyydän, että nainen katsoisi matkatavaroideni perään sillä aikaa kun käyn elektroniikkakaupassa ostamassa aurinkokennolaturin, jolla puhelimet saa ladattua ilman verkkovirtaa.

”Tota jos ottaisit nyt ihan iisisti ja hakisit mulle samppanjaa…”

En meinaa uskoa korviani! Todella törkeä tapaus, varsinainen Eliza Doolittle, tuo tyttö. Mutta mikä ettei, onhan minulla varaa, ainakin toistaiseksi on. Ja jos Suomen­-diili menee päälaelleen,
rahalla ei muutenkaan ole enää mitään merkitystä, sitten pitää jo häipyä jonnekin Afganistaniin tai Pakistaniin piiloon.

Matkalla ulos elektroniikkakauppaan tilaan ohimennen lounge-­emännältä ”tyttärelleni” lasillisen skumppaa. Kyllähän sellainen jälleennäkeminen pienimuotoista juhlimista vaatii. Emäntä ymmärtää ja siristelee ruskeita silmiään.
 

Tavallisten kuolevaisten puolella ei ole enää paljoakaan happea jäljellä hengitysilmassa, lämpötila nousee armottomasti ja tuhansien matkustavien ihmisten kehojen hajut yhtyvät epämääräiseksi lämpimäksi ja happomaiseksi orgaaniseksi tuoksuksi. Se ei ole suoranaisesti epämiellyttävää, mutta kuitenkin hivenen liian… inhimillistä. Olen tottunut siihen, että lentoasemilla tuoksuu hajuvedeltä ja espressolta, ei hieltä.

Ilmoitustauluissa opetetaan ahkerasti päivän kuuminta englannin ja ranskan kielen sanaa: Cancelled – Annulé.

Mustaihoinen nainen siivoojaunivormussa työntää kärryä, jossa on pari kuutiometriä vessapaperirullia. Samanaikaisesti käytävän kulman takaa ilmestyy joukko vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka jakavat juomavesipulloja.

On se hassua, mitä ihminen tarvitsee kaikesta eniten kriisitilanteessa: puhdasta vettä ja vessapaperia. Ollaan me aika vaatimattomia olentoja…

Enpä tainnut olla ainoa virraton matkailija, joka keksi ostaa aurinko­kennolaturin. Onneksi olen keskivertomiestä päätä pidempi ja parikymmentä kiloa painavampi, sillä elektroniikkashopissa täytyy soveltaa rugby-tekniikkaa päästäkseen ensin kaupan sisälle, sitten oikealle hyllylle ja lopuksi tiskille. On pakko käyttää hivenen voimaa ja työntää muut ihmiset tylysti tieltä. Saan kuin saankin viimeisen aurinkokennolaturin, ja minua tuijotetaan joka suunnalta vihamielisesti, kun maksan ostokseni kortilla.

Voitonriemuisena palaan vip-alueelle nuoren ranskalaisnaisen ja tavaroideni luokse.

Aurinkokennolaturi osoittautuu surkeaksi hongkongilaiseksi leluksi. Sitä on hirveän hankalaa käyttää, kennot pitää suunnata muutaman asteen tarkkuudella kohti kattovaloja, jotta akkuihin saa edes vähän latinkia. Mutta on siinä sentään kaksi pientä pistorasiaa ja adapteria, saan ladattua molemmat matkapuhelimet yhtä aikaa, sekä omani että ranskattaren ikivanhan teipatun Nokian. Hitaasti mutta varmasti.

”Tyttäreni” on tyhjentänyt samppanjalasinsa ja nukahtanut. Lounge-emäntä mulkoilee meitä, hän taitaa ihmetellä, ettei isällä ja aikuisella tyttärellä ole tämän enempää sanottavaa toisilleen.

Katson nukkuvaa tyttöä. Ensimmäistä kertaa hän näyttää rennolta, ja hänen sievät pikku ranskalaisrintansa nousevat ja laskevat rauhalliseen tahtiin.

Pitäisiköhän tästä loihtia romanssi? Eihän minulla ole tällä hetkellä mitään menetettävääkään, ja uusi intensiivinen alku voisi tehdä hyvää kyyniselle vanhalle sotilaalle. Toisaalta, käsi
sydämelle: Yleensä elämässäni ei ole tapahtunut muutoksia parempaan suuntaan, kun olen lyönyt hynttyyt yhteen naisen kanssa. Rakkaussuhde voi alkaa monella tavalla, mutta lopuksi se päättyy riitaan rahasta. Minun jos jonkun pitäisi se tietää.
Olen ilmiselvästi järjiltäni. Viimeinen asia mitä elämääni kaipaan on romanssi pikku ranskattaren kanssa. Elämä ei ole Technicolor-menetelmällä kuvattu ihmissuhdedraama, vaan korkeintaan ikävä dokumenttielokuva, jota ei voi pysäyttää eikä kelata eteen tai taakse.

Tovin jälkeen ranskatar herää ja hänen ajatuksensa ovat hetken verran yhtä suloisen sekaisin kuin hänen hiuksensakin. Mutta hän ei tilaa kahvia, vaan reippaalla äänellä lisää samppanjaa. Hänelle lienee itsestään selvää, että minä maksan laskun.

Vipissä anniskellaan vain jaloja juomia, muttei mitään kiinteää ruokaa. Kun lasit ovat tyhjät, tyttö ilmoittaa olevansa nälissään, ja minunkin vatsani alkaa kurnia. Tyttö haluaa, että annan hänelle vip-korttini mukaan, jospa hän saisi sillä parempaa palvelua ulkona kuolevaisten puolella. En jaksa selittää, ettei kortilla ole paljoakaan vaikutusvaltaa missään, mutta avot – jonkun pitää ladata akkuja lamppujen alla ja minulle sopii erinomaisesti, jos minulle tuodaan pian kunnon paahtopaistisämpylä. Jospa tästä sittenkin syntyisi jotain muuta kuin pelkkä logistinen yhdessäolo…

Kaksi lasillista samppanjaa tyhjään vatsaan ovat tehneet tehtävänsä: Kun nuori nainen lähtee ruuanhakumatkalle, huomaan, että korkokengillä kipittäminen vaatii hänen koko keskittymisensä. Ja kun hän lähtee lasiovesta, kaikkien katseet ovat kiinni hänen takamuksessaan.

Tilaan kahvia ja lataan akut. Olkapääni alkavat kipeytyä, vaikka vaihdan välillä asentoa ja suuntaan foliokennot kohti sähkövaloa. Näin tehdään sähköstä ensin valoa ja sitten taas sähköä, mahdollisimman tehottomalla tavalla. Kyllä teknologia on mahtavaa!

Nälkä antaa merkkejä niin lujaa, että nyt muutkin sen jo kuulevat. Missä se tyttö viipyy? On kulunut jo yli tunti siitä, kun hän lähti etsimään muonaa. Eihän se nyt niin kauan voi viedä. Ehkä hän meni vielä puuteroimaan nenäänsä naistenhuoneeseen, sielläkin oli pitkiä jonoja.

Ei, hänen olisi pitänyt jo palata. Tässä on jotain outoa. Naisen kännykkä ja matkalaukku ovat edelleen täällä, vain käsilaukun hän otti mukaan. Miksi hänestä ei ole enää mitään havaintoa? Jätän latauspuuhani vähäksi aikaa, raotan lasiovea ja yritän löytää hänet ihmisvilinän keskeltä. Kaivan jopa silmälasit taskusta ja laitan ne päähän. Silti: ei mitään.

No voihan helvetti. On tämä naurettavaa. Tai pikemminkin säälittävää. Törmään naiseen, joka osoittautuu hippibimboksi, vetää pari lasia samppanjaa laskuuni, häipyy typerän korttini kanssa ja jättää minulle tilalle jotain roinaa, lähes rikkinäisen kännykän, sulanutta suklaata ja naistenlehtiä. Olisi edes vietellyt minut vanhanaikaisesti jossain nurkassa tai vessassa ja pöllinyt aktin aikana Amexin ja Visan ja Dinersin.

Miksi minulle käy aina näin? Selvästikin olen hysteerikkomagneetti. Ja minä kun aloin jo kuvitella kaikenlaista orastavaa romanttista. Last Tango in Paris, my ass!

Kyllä, minä ansaitsen tämän ja kyynisyys on ainoa viisaus.

Hetken istun narisevalla nahkatuolilla, pää käsissä ja tunnen itseni tylsän b-luokan leffan traagiseksi sankariksi.

Sitten yhtäkkiä sydämeni jättää pari lyöntiä väliin. Rintaani alkaa ahdistaa ja tunnen, miten kylmiä hikipisaroita ilmestyy otsalleni. Kuin salama kirkkaalta taivaalta oivallus osuu aivonystyröihin ja ymmärrän vihdoin koko kuvion. Kaikki oli ollut aivan täydellistä, liiankin täydellistä, nyt näen sen:

Kun kävin äsken elektroniikkakaupassa, nuori ranskatar oli ainakin parikymmentä minuuttia yksin vip-loungessa tavaroideni kanssa! Jätin salkkuni hänen hellään huostaansa ja siinä oli kannettava tietokoneeni! Että minä olenkin tyhmä! Kuka tahansa koululainen olisi voinut siinä ajassa avata salkun ja kopioida kaikki tiedostot muistitikulle, kaikki, aivan kaikki – kirjeenvaihdon suomalaisten kanssa, valmiit asiakirjat, koko tarjouksen rahoitussuunnitelmineen ja aikatauluineen, kaikki. Jopa sähkö­postiviestin, jossa luvattiin eräälle suomalaisjohtajalle muhkeita yksityisiä etuuksia, jos diilistä tulisi totta. Ja se viesti ei lähtenyt Baumgartnerin e-mail-osoitteesta.

Väärissä käsissä nuo tiedot ovat enemmän kuin vaarallisia. Vaarallisia minulle. Vaarallisia Baumgartnerille ja vaarallisia eräälle suomalaisjohtajalle, joka on juuri hankkinut itselleen komean kolme­kymmentäviisijalkaisen muskeliveneen. Mutta jos joku joutuu tästä linnaan, se olen minä. Baumgartner on yllättäen lomailemassa, ja Suomi sijaitsee ulkomailla, heillä on siellä ihan omat lahjuslait.

Voi perkele! Tyttö oli sattunut nojautumaan vip-loungen ovea vastaan juuri oikealla hetkellä. Ajoitus oli aivan täydellinen, luultavasti sillä ”Catherinella” oli apuri, joka odotti kunnes minä lähestyin ovea ja antoi naiselle oikealla hetkellä merkin.

Että minä olen tyhmä! Heti kun näen sievien tissien siluetin, vinttini pimahtaa. Kaatuminen, mestarillisesti esitetty hermoromahdus ja itku, naistenlehti, suklaa, teipattu vanha kännykkä, kaikki oli ollut alusta asti tarkoin suunniteltua hämäystä. Olisihan minun pitänyt tietää, etteivät kilpailijat kaihda mitään keinoja. Aivan varmasti se mimmi oli teollisuusvakooja, Sonyn tai Mitsubishin leivissä. Tai sitten amerikkalaisen kilpailijan, Motorolan.

Voi että olen idiootti! Nainen herättää ensin huomioni, lyöttäytyy seuraani, ujuttautuu kanssani mukaan vip-puolelle, pikku flirtti ja heti mentiin. Luulisi, että olisin vuosien varrella oppinut jotain. Sitten hän vielä pöllii vip-korttini, sekin on varmaan osa hämäystä: Hän tekeytyi tyhmäksi etten epäilisi mitään…

Aika taitava pikku Mata Hari, se täytyy myöntää.

Mitä minä nyt teen? Kannattaisiko minun saman tien häipyä vähin äänin maisemista? Ja minne? Ei ainakaan Müncheniin tai Saksaan ylipäätään.
 

Juuri kun pohdiskeluni lähestyy itsemurha-ajatuksia, teipattu vanha punainen kännykkä soi. Näytössä vilkkuu ranskalainen matkapuhelinnumero.

Pitäisikö vastata?

Mitä jos puhelu on osa koko operaatiota ja joudun vastaamalla vain syvemmälle pinteeseen? Soittaja on mitä todennäköisemmin naisen rikostoveri, tai sitten se on nainen itse. Varmaan haluavat vielä nauraa minulle onnistuneen huijauksen päälle.

Naisen punainen kännykkä makaa sivupöydällä ja soi…

Uteliaisuus voittaa lopulta, ja viidennellä soitolla painan vihreää nappia ja puhelimen korvalleni.

”Hello?” kysyn englanniksi.

Vastaukseksi pikku kaiuttimesta pulppuaa suodattamaton ranskankielinen konekiväärivuodatus, josta en ymmärrä mitään.

”Puhu englantia!” sanon. Vuodatus jatkuu ensin, sitten ääni toisessa päässä rauhoittuu.

”Who are you? Where is Catherine?” nuoren miehen ääni kysyy hirvittävällä aksentilla.

”These are two very good questions! Who the fuck are you? And yes, where the hell is Catherine?”

Meillä syntyy melkein riita, mutta kun olemme saaneet alkuvihollisuudet ja kieliongelmat taaksemme, kuva alkaa kirkastua.

Puhun erään hyvin mustasukkaisen Philippen kanssa, joka väittää olevansa Catherinen miesystävä ja odottavansa naistaan kiihkeästi lemmenlomalle jonnekin turkkilaiselle uimarannalle. Kuulenkin taustalla rantaturistien iloista hulinaa ja lasien kilinää. Mies taitaa istua jollain terassilla.

Kerron oman tarinani minun ja Catherinen lyhyestä tuttavuudesta, sitten kuuntelen. Nainen ei ole huippuovela teollisuusvakooja, vaan kotoisin Toulousesta ja töissä jossain hikisessä sikäläisessä toimistossa. Hänen piti lentää Istanbuliin ja nyt kukaan ei tiedä, missä hän on. Hänen katoamisestaan on kulunut yli kaksi tuntia, ja vain yksi asia on varma: Hän ei ainakaan ole lentänyt Istanbuliin.

Philippe on hyvin huolissaan naisystävästään. Tällainen katoamistemppu ei kuulemma ole ollenkaan Catherinen tapaista, ja se seikka, että hän jätti kännykkänsä niin pitkäksi ajaksi, on selvä merkki siitä, että jotakin on vialla. Pian Philippen ääni muuttuu melkein itkuiseksi. Hän on aivan varma, ettei Catherine olisi ikinä lähtenyt ilman puhelintaan. Heillä on kuulemma ollut viime aikoina hiukan… hankalaa.

Jaha, hiukan hankalaa. Sen voin kyllä hyvin kuvitella.

Joudun lupaamaan ja vannomaan melodramaattiselle Philippelle, että teen kaiken voitavani ja tarpeen vaatiessa myös ihmeitä löytääkseen hänen elämänsä naisen ja varmistaakseen tämän turvallisuuden. Hän lähettää tuhansia anteeksipyyntöjä, rakkaudentunnustuksia ja kaikkea muuta imelää ranskalaista.
Onneksi akku älyää taas loppua, aurinkokennolataus ei kestänyt kuin pari minuuttia.

Mutta omassakin puhelimessani on taas vähän virtaa, ja ihan
ensiksi yritän soittaa Baumgartnerille hänen salaiseen kännykkäänsä. Ei vastausta, ei vastaajaa, ei mitään. Tämä ei tunnu ollenkaan hyvältä…

Kai minun on pakko hoitaa ensin Catherinen tapaus. Hän on siis harmiton neitonen, häntä ei tarvitse pelätä. Ja hän on siis ihan oikeasti kateissa, ehkä hänelle on tapahtunut jotain ikävää.
Mutta mitä ihmiselle voi tapahtua kansainvälisellä lentoasemalla, kaikkien valvontakameroiden, rajavartiolaitosmiesten ja huumekoirien silmien alla keskellä ihmismassaa? Tämähän on varmaankin maailman turvallisimpia paikkoja, jos nyt äärijärjestöjen terrori-iskuja ja suuronnettomuuksia ei lasketa.

On kai pakko mennä poliisin puheille, en keksi muutakaan. Kun henkilö katoaa, hänestä tehdään katoamisilmoitus, sillä siisti. Se lienee jokaisen aikuisen ihmisen kansalaisvelvollisuus.
 

Maksan laskun ja nappaan salkun ja punaisen matkalaukun mukaan. Vip-loungen emännälle jätän sellaiset ohjeet, että jos tyttäreni ilmestyy, hänelle pitää kertoa, että isä meni tavaroiden kanssa poliisiasemalle etsimään häntä. Emäntä on tainnut saada tarpeeksi isä–tytär-puheistani, hän katsoo minua ikään kuin olisin vaarallinen seksirikollinen.

Vip-alueen ulkopuolella on vaikeaa liikkua jo ilman matkatavaroitakin; omien ja naisen laukkujen kanssa minulla menee ikuisuus kunnes löydän lentoasemapoliisin toimiston ja pääsen edes sen lähelle.

Täälläkin on valtavat jonot, tuhka­pilvi työllistää poliisitkin äärimmilleen. Pienessä toimistossa on yhtä paljon vilskettä kuin muual­la kentällä. Monella on asiaa virkavallalle, ilmeisesti tasku­varkaat osaavat hyväksikäyttää ihmispaljoutta ja yleistä kaaosta.

Kun pääsen virkailijan puheille, Catherinen katoamisesta on kulunut jo kolme tuntia. Ja välittömästi törmään kielimuuriin. Luulisi että ranskalaiset osaisivat palkata edes lentoasemalle virkailijoita, jotka puhuvat ymmärrettävää englantia, mutta ilmeisesti kansainvälinen sivistys on La Grande Nationin edustajilta kielletty, jotta he voisivat keskittyä paremmin kansalliseen ylpeyteensä.

Selitän tapauksen hitaasti ja selvästi artikuloiden. Nuori nainen katosi kolmisen tuntia sitten. Jätti kännykänsä ja matkalaukkunsa, otti vain käsilaukkunsa mukaan. Kerron että puhuin äsken naisen kihlatun kanssa (sanon kihlattu, koska se kuulostaa virallisemmalta), referoin Philippen analyysin Catherinen persoonallisuudesta ja sen, ettei tällainen katoamistemppu ole naisen tapaista. Alleviivaan, että nainen on todennäköisesti jonkinasteisessa hädässä ja avun tarpeessa. Lopuksi annan lyhyen mutta tarkan kuvauksen naisen ulkonäöstä, vaatteista ja käsilaukusta.

Poliisi ei ymmärrä kuin puolet. Hän pahoittelee ja kysyy, puhunko minä saksaa. No voi helkkari! Hän kertoo olevansa Mulhousesta, Elsassista kotoisin. Hänen murteensa muistuttaa erehdyttävästi kuolleen isoäitini puhetapaa.

Toistan koko tarinan saksaksi, mutta vaikka ymmärrämme toisiamme nyt loistavasti, poliisi ei pysty auttamaan.

Kadoksissa oleva henkilö ja minä emme ole sukulaisia emmekä avo- tai aviopari. En tiedä naisesta juurikaan mitään ja hänellä voi olla tuhat ja yksi syytä kadota tuosta noin vain, ja hänellä on siihen täysi oikeus. Ehkä hän oli vain akuutisti kyllästynyt seuraani ja päättänyt vaihtaa äkkiä maisemaa.

Poliisi selittää mummini murteella, etten voi Ranskan tasa­vallan lain puitteissa ilmoittaa ventovierasta aikuista ihmistä kadonneeksi.En jaksa kiittää, vaan käännyn poispäin ja haluan lähteä, mutta poliisi lisää vielä:

”Varovaisten arvioiden mukaan tällä hetkellä tässä rakennuksessa vilisee parikymmentätuhatta jumiutunutta matkustajaa, ja jos yksi niistä katsoo hyväksi haihtua savuna ilmaan, niin en ole siitä muuta kuin kiitollinen. Minun puolestani kaikki saisivat kadota mahdollisimman nopeasti jäljettömiin. Ainoa asia mitä voitte tehdä on viedä naisen kännykän ja matka­laukun löytötavaratoimistoon. Hyvää päivänjatkoa!”

Hienoa. Poliisi, ystäväsi ja suojelijasi. Mitä minä nyt teen? Ja
mitä jos Catherinella on oikeasti joku hätä? Mitä jos hän makaa
kuristettuna jossain lentokoneen ruumassa tai matkatavarahihnalla kulissien takana? Ehkä hän oli kärsimättömänä haukannut sämpylästä palan ja tukehtunut siihen. Mitä jos hän on epileptikko, allergikko, diabeetikko? Pitäisikö mennä ensiapuasemalle ja etsiä häntä sieltä? Perhana, nyt nälkäkin muistuu mieleen. Ellen itse saa pian energiaa verenkiertoon, pyörryn…

Ohitan kahvilajonon ja otan kolme pientä sokeripakkausta.
Revin ne auki, kaadan valkoiset kristallit kämmenelle ja nuolaisen ne ahnaasti pois. Sokeri vaikuttaa nopeasti, ja jo muutaman sekunnin jälkeen oloni on parempi.

Mitä olisi järkevintä tehdä? Ensiksi taistelen tieni ensiapuasemalle, mutta siellä ei ole nähty ketään sievää, siroa nuorta ranskatarta. Eli takaisin vip-loungeen katsomaan, olisiko hän sillä välin ilmaantunut sinne.

Ei ole. Nyt en keksi enää mitään paikkaa, josta voisin etsiä. Hän on ollut poissa jo neljä tuntia.

Tai sitten koko juttu on jonkinlainen peli. Ehkä Catherine on päättänyt järjestää meille vähän jännitystä elämään sillä aikaa kun odotamme poispääsyä kentältä. Olisiko tyttö niin hullu, lue: luova? Ei sen ikäisistä koskaan tiedä.

Ei tämä takuuvarmasti ole peli. Kuinka voin olla näin vainoharhainen ukko? Neitokainen on pulassa, ja minä mietin ainoastaan, miten minua mahdollisesti vedätetään. Minun täytyy tehdä jotain. Minun pitää auttaa. Minulla on ongelma. Tehtävä. Missio.

Tämä on taas niin tätä, ajattelen ja hymyilen vasten tahtoani. Olen viettänyt naisen kanssa tunnin ja joutunut etsimään häntä neljä. Olen jakanut hänen kanssaan lyhyen, ohimenevän hetken ja nyt hän on jo ohjaamassa minua kokonaisvaltaisesti. Jos löydän hänet ja jos hän on kunnossa, annan hänelle kunnolla pyllylle.
 

Edessäni seisoo Catherinen kirkkaanpunainen matkalaukku. Jospa siinä olisi jotain, jonka perusteella voisin päätellä minne omistaja on kadonnut? Kai tällaisessa tilanteessa on oikeus avata matkalaukku. Eikä ainoastaan oikeus, vaan velvollisuus. Ehkä pelastan hänen henkensä avaamalla sen, se olisi pieni hinta yksityisyyden rikkomisesta.

Paitsi että laukku on lukossa enkä tunne kolmenumeroisen pienen riippulukon yhdistelmää. En voi muiden nähden ruveta kokeilemaan numerokombinaatioita, mutta onneksi vip-puolella pääsee vessaan jonottamatta. Raahaan laukun miestenhuoneeseen ja lukkiudun sen kanssa koppiin sisälle. Laukun nätti lukko ei ole kovin laadukas, ja saan sen väännettyä kädellä kevyesti auki. Laukussa on vain yksi pitkä vetoketju.

Katsotaanpa millaisia salaisuuksia kadonneella neiti Catherinella oikein on, rrrrrriiiiiittttt ssssss…

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla