Osa 3/10: Kärsimätön Philippe odottaa Istanbulissa, mutta tuhkapilvi on jumittanut Catherinen lentoasemalle Pariisiin. Tungoksessa Catherine törmää Frankiin.

Catherine 18. kesäkuuta klo 12.16

”Sattuiko pahasti?” mies kysyy ja näyttää jotenkin vaivautuneelta.

No mitäs luulet, tekisi mieli sanoa, mutten tunnu saavan sanaa suustani. Olen juuri kaatunut kipeästi suoraan häntäluuni päälle, kun mies on yllättäen avannut tyylikkään vip-alueen oven selkäni takaa. Typerä matkalaukkuni on tömähtänyt päälleni, ja tunnen kostean hiki- tai mahdollisesti kyynelpisaran valuvan nenän alta suuhun. Raivostuttavaa. Pyyhkäisen sen hermostuneesti pois ja yritän näyttää siltä, kuin tilanne olisi mahdollisimman hyvin hallinnassa. En todellakaan halua, että tämä ukko luulee, että itken vain, koska olen kaatunut selälleni jonkun vippitaunon eteen. Ei, kyllä silmieni vuotamiselle on tässä nyt ihan toiset syyt.

”Matkustatte kevyesti, olette siis ilmeisesti lähdössä etelään”, mies jatkaa ja nostaa matkalaukkuni ylös niin, että pääsen vihdoin kompuroimaan pystyasentoon – se on kyllä ihan ystävällistä. En silti halua avautua matkakohteestani tai lomasuunnitelmistani kenellekään juuri nyt. Nämä vanhempien herrasmiesten iskuyritykset on nähty tuhanteen kertaan.

”Kiitos”, mutisen ja alan kaivaa nenäliinaa käsilaukustani. Pakko saada tämä naurettava nyyhkytys ja nenän vuotaminen loppumaan.

Mies seisoo jäykkänä kuin heinä­seiväs vieressäni eikä selvästi aio tehdä elettäkään poistuakseen. Katsoo vain jotenkin ärsyyntyneen lumoutuneena nenän niistämistäni.

”Kiitos”, päätän toistaa vielä kerran, tällä kertaa selkeästi artikuloiden ja yrittäen samalla muistella tarkasti englannin opettajani ääntämisohjeita. En koskaan ole ollut mikään englannin huippu­ääntäjä, mutta ehkä nyt tyhmempikin ymmärtää – tai vaikka arvaa – kiitos-sanan, vaikka se olisi kuinka huonosti äännetty.

”Pudotitte tämän”, mies sanoo sitten yhtäkkiä ja ojentaa minulle selluliitintappo-ohjeita esittelevän juorulehteni.

Voi kuolema, tämä lähentelee jo tappavan noloa tilannetta! Nyt olen viimeistään leimautunut joksikin jokaista kolhua itkeväksi hömppäneidiksi, joka ei osaa muuta tehdäkään kuin kompuroida ja kiitellä apuun syöksyviä herrasmiehiä nenä valuen. Tai seurata kansainvälistä selluliittitilannetta paikallisista juorulehdistä. Mahtavaa.

”En yleensä lue roskalehtiä”, kuulen oman ääneni sanovan täysin asiaan sopimattoman vakavasti.

Mies naurahtaa, ja yrittää selvästi kaikin voimin pysytellä vakavana. ”Minä olen Frank”, hän sanoo sitten ja ojentaa ruskettuneen kätensä minua kohti. Sormissa näkyy sulanutta suklaata.

”Tota… Teillä on pieni ongelma tuossa”, sanon varovasti tarttumatta ojennettuun käteen, mutta huomaan itsekin vahingossa naurahtavani. ”Se tarttui varmaan tosta mun matkalaukusta, sorry vaan, mä aloin tässä syödä suklaata, kun en muutakaan keksinyt.”

Frank tuijottaa suklaista kättään selvästi ärtyneenä. Minua naurattaa entistä enemmän, mutta onnistun sentään hillitsemään itseni.

”Heh, heh, joo”, hän naurahtaa takakireästi ja alkaa kaivaa taskujaan. Samalla hän pitää oikeaa kättään mahdollisimman kaukana vaaleista vaatteistaan.

”Minulla on tässä nenäliina, jos haluatte”, sanon ja ojennan rypistyneen paperinenäliinani Frankille.

”Kiitos”, Frank sanoo ja vilkaisee nenäliinaani hiukan epäillen, mutta alkaa sitten raivokkaasti pyyhkiä sormiaan viimeiseen
nenäliinaani.

Käytän tilaisuutta hyväkseni ja tungen juorulehdet ja puoliksi syödyn suklaan matkalaukun sivutaskuun. Miten saatoin ikinä kuvitella, että voisin rauhassa lukea juorulehteä julkisella paikalla? Purkautuneen tulivuoren tuhka on selvästi alkanut vaikuttaa minunkin aivotoimintaani. Juorulehdethän kuuluvat ilmiselvästi täysin yksityisiin, yksinäisiin hetkiin, jolloin paikalla ei ole ketään, joka voisi kuvitella niiden kertovan jonkin perustavanlaatuisen totuuden elämänarvoistani tai älykkyysosamäärästäni. Vaikka joskus sitä fiksukin ihminen kieltämättä kaipaa vain pakoa koko tästä hirveästä kaaoksesta johonkin selkeään, kiiltävään ja karamellinväriseen, jossa ei ole syvällisyyden häivääkään.

”Niin, minä olen Catherine”, sanon sitten, kun Frank on lopettanut käsiensä hinkkaamisen ja heittänyt nenäliinan inhoten läheiseen roskikseen.

”Kiva tutustua”, hän mutisee ja alkaa sitten räpeltää älypuhelintaan, joka ei jostain syystä näytä enää toimivan.

”Ootsä joku vippi vai?” kysyn sitten.

Ilmeisesti nolo tilanne on jotenkin täysin vapauttanut sisäisen uteliaisuuteni. Voin täysin vapautuneesti kysellä mitä tahansa tuntemattomilta tyypeiltä, ei tunnu missään. Tämä on jotain täysin uutta.

”Anteeksi?” Frank sanoo, mutta tuijottaa puhelintaan kuin jonkin maagisen voiman vallassa.

”Onko sinulla vip-kortti, kun tulit tosta vip-loungen ovesta?” yritän selventää kysymystäni.

”Mitä? Joo, on”, hän vastaa töksähtäen ja alkaa sitten hermostuneesti tsekkailla viereistä netti­pistettä, joka ei varmasti koskaan ole nähnyt näin paljon ihmisiä.

”Voisinkohan mä päästä sun avulla sisään sinne, kun täällä ei enää ole mitään paikkaa, mihin…”, aloitan, mutta en ehdi saada lausettani loppuun.

”Arvoisat matkustajat, itsestämme riippumattomista syistä joudumme valitettavasti ilmoittamaan, että kaikki lennot Charles de Gaullen lentokentältämme on toistaiseksi peruttu ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Seuraamme tilannetta mahdollisimman tarkasti ja kerromme teille välittömästi uusista käänteistä ilmaliikenteen tilanteessa. Kiitos ymmärryksestänne, mesdames et messieurs.”

Metallinen ääni kaikuu valtavassa lentohallissa ja kuulostaa
lähinnä piilokameran vitsiltä. Tai ehkä joltain repliikiltä surkeassa tiede-elokuvassa, jossa avaruusoliot ovat vallanneet kansainvälisen lentokentän. Odotan vain, milloin godzillat tai muut kingkong-monsterit alkavat heitellä lentokoneita ympäriinsä ja napostella lennonjohtotornin palasia lounaan alkupalaksi.

Frank kiroaa saksaksi antaumuksella. Se kuulostaa aika kauhealta. Ehkä tässä ollaankin jossain vanhassa sotaleffassa. Casablancassa tai jossain, siinähän oli jokin lentokone-teema...
 

Pididii. Kännykkäni ilmoittaa kahdesta uudesta tekstiviestistä samanaikaisesti. Philippe ja Nina.

Philippen viesti on ytimekäs: ”Milloin tuut?”

Hän on selvästi ladannut koko viestintäarsenaalinsa tähän tekstariin. Ihanaa. On niin upeaa, kun tietää, että toinen tukee hädän hetkellä, vaikka mitä tapahtuisi. Tekisi mieli heittää koko kännykkä seinään.

Ninan viesti ei kieltämättä ole mikään tekstiviestikirjallisuuden helmi sekään, mutta se saa minut ainakin hymyilemään:

”Googlasin tilanteen, OMG. Toivottavasti oot edelleen tyytyväinen. Osta kultainen toblerone. xN.”

”Anteeksi, voisinko hetkeksi lainata puhelintanne. Minulla on erittäin tärkeä puhelu hoidetta-vana enkä saa akkuani ladattua. Ajattelin ostaa sellaisen aurinkokennolaturin, mutta olisi parempi, jos voisin nyt heti soittaa työnantajalleni ja kertoa tilanteesta. Olen nimittäin menossa erääseen erittäin tärkeään työtapaamiseen Suomeen enkä nyt selvästikään tiedä, mit…”

Työnnän teipatun punaisen kännykkäni Frankin käteen lähinnä siksi, että saisin hänet lopettamaan pätemisensä mahdollisimman nopeasti – ja siksi, ettei minun tarvitsisi reagoida omiin tekstiviesteihini.

”Kiitos”, hän sanoo, tarttuu kännykkääni ja näppäilee ällistyttävällä vauhdilla numeron puhelimeen.

Seuraa kymmenen minuutin pituinen kiihkeä kälätyssessio saksaksi. En tajua vuodatuksesta sanaakaan, mutta mistään rennosta jutustelusta siinä ei voi olla kysymys. Kiva, että Frank näin laittaa vahingon kiertämään: jos hänellä ei ole akkua, ei kenelläkään muullakaan saa olla akkua. Vaadin tästä hyvästä ehdottomasti päästä sisään vip-loungeen ja saada vähintään lasillisen kalleinta skumppaa, mitä talosta löytyy. Siis vähintään.

Frank sulkee puhelimen ja tuijottaa sitä hetken näyttäen siltä, että voisi heittää sen lähimpään seinään minä hetkenä hyvänsä. Tätä kännykkävihaa on selvästi liikkeellä.

”Jos nyt mentäisiin sinne vip-loungeen?” ehdotan ja nappaan kännykkäni takaisin, kun Frank ei näytä minkäänlaisia heräämisen merkkejä. Minulla ei todellakaan ole juuri nyt varaa hankkia uutta kännykkää jonkun saksalaisen liikemiehen raivareiden vuoksi – itse olen onneksi jo vähän rauhoittunut ja voin luottaa siihen, etten ainakaan ihan heti tuhoa puhelintani.

”Sä voit päästää mut sinne sisään ja mennä sitten rauhassa ostamaan sen aurinkokennosysteemisi, jos haluat. Mun on vaan pakko nyt päästä istumaan johonkin. Tärkeä työtapaaminen edessä ja kaikkea.”

”Joo, okei, kiitos”, Frank sanoo vähän hämmentyneenä huomaamatta pientä piikkiä sanoissani ja avaa vip-alueen oven.
 

Miellyttävän viileä ilma laskeutuu välittömästi hikiselle iholle vip-alueella, ja tunnen heti olevani paljon rentoutuneempi – ja jotenkin kummalla tavalla rikkaampi ja ylellisempi. Tyylinikin on parantunut kuin kertaheitolla. Olen selvästi vip, todella tärkeä tyyppi, vaikka olenkin keskellä tuhkakaaosta. Täällä tunnelma on aivan toinen kuin kirkuvien lasten maailmassa oven toisella puolella. Ihmiset vaikuttavat jotenkin hillityiltä ja arvokkailta, vähän niin kuin ne lentolehden sivuilla hymyilevät ja salkkujaan heiluttavat mannekiinit. Huomaan pinkkiin Chanel-jakkuun pukeutuneen leidin nousevan paikaltaan keskellä salia ja alan välittömästi kävellä reipasta vauhtia hänen tyhjäksi jättämäänsä nojatuolia kohti. Tämä tyttö menee nyt istumaan.

Tätä tilaisuutta ei minulta vie kukaan. Olen kärsinyt tänään – ja elämässäni noin yleensäkin – jo ihan tarpeeksi. Kiilaan paikalle juuri sopivasti, kun Chanel-jakku katoaa naistenhuoneen ovesta sisään.

Ihanaa! Istuminen on ihanaa, täysin aliarvioitua toimintaa. Voisin vaikka muuttaa tähän nojatuoliin. Tällaista ilmastointia ja näin tyylikästä sisustusta en todennäköisesti koskaan tule saamaan omaan kotiini. Potkaisen kengät pois, ja jalat rentoutuvat heti saadessaan kropan painon hetkeksi pois päältään. Aah!

Frank seisoo ovella ja näyttää flirttailevan lounge-emännän kanssa. Naisella on kieltämättä aivan käsittämättömän upea kroppa. Mistä tuollaisia saa? Tuollaisia maratonpituisia jalkoja ja siroja nilkkoja? Tai ehkä hänkin näyttäisi juorulehden läskinumerossa huonommalta kuin nyt. Ehkä hänellä on jalassaan vain jotkin pituusilluusion aiheuttavat hoikentavat sukkahousut. Suljen silmäni ja annan hien kuivua viileän ilman avustuksella kasvoista ja kainaloista. Kun saisi vain nukkua.

Pididii, sanoo kännykkä. Philippe ei edelleenkään ole saanut vastausta yksinkertaiseen kysymykseensä ja vaatii luonnollisesti väliaikatietoja.

”No?” lukee kännykkäni näytössä yksinkertaisesti.

Tämä on ehkä jo Guinnesin ennätystenkirjan tasoinen tekstiviesti. Jos odotan tarpeeksi kauan, Philippen tekstarit kutistuvat varmasti olemattomiksi. Hän on vain muutamassa viestissä onnistunut lyhentämään viestinnänsä kaksikirjaimiseksi. Uskomatonta tiivistämistä!

Näpyttelen vastauksen mahdollisimman nopeasti, sillä Frank on tyhjentänyt surkean vanhan akkuni lähes kokonaan.

”Ei hajuakaan.”

Noin. Siinä on sinulle väliaikatietoja kerrakseen. Eikö Philippe voisi vain seurata uutisia kuten kaikki muutkin ihmiset? Onko
hänen todella pakko olla niin tyhmä, että kuvittelee minun keksineen jonkin tuhkatulivuorivalheen vain päästäkseni eroon lomasta Turkin auringossa? Onko minun pakko olla niin tyhmä, että edes kuuntelen hänen kommenttejaan? Kun nyt saisin vain hetken olla rauhassa. Suljen silmät uudestaan ja kuvittelen olevani yksin istanbulilaisessa uima-altaassa päälläni vain valtava lierihattu ja tyylikäs rusketus. Vesi liplattaa ja tuuli hyväilee kasvoja. Tämä se on sitä elämää.

”Catharina!” kaikuu Frankin ääni loungen toiselta puolelta.
Voiko ihmisen nimen muistaminen olla noin vaikeaa? Minulla ei edes ole mikään erikoinen nimi.

Huomaan, että pinkki Chanel-jakku katsoo minua pistävän
vihaisesti vessan ovelta. Mitäs lähdit paikaltasi? Tämä on hätätilanne, minä olen juuri lähes murtanut häntäluuni ja olen jo melkein kuolemassa nestehukkaan ja typerän poikaystävän aiheuttamaan aivovaurioon.

Frank heiluttaa minulle lentoemäntänsä luota ja alkaa sitten määrätietoisesti marssia luokseni. Voi ei. Näinkö lyhyeksi visiittini todella tärkeiden ihmisten maailmaan jäikin? Enkä saanut edes mitään juotavaa.

”Joo, joo, mä lähden kyllä menemään, no problem”, mutisen ja alan keräillä kamppeitani Chanel-jakun suureksi iloksi.
”Ei kun jää vaan siihen, se on kuulemma ihan ok”, Frank ilmoittaa selvästi tyytyväisenä itseensä ja charmisuoritukseensa lento-emon luona. ”Voitko hetkeksi lainata sitä sun kännykkää vielä, mun täytyy soittaa myös asiakkaallemme Suomen päähän, koska tämä…”

”Joo, joo, tärkeä työtapaaminen, tuli selväksi”, mumisen ja ojennan kännykkäni uudestaan Frankille. En edes tiedä, miksi.

Tai siis tiedän totta kai. Haluan saada hyvän syyn olla soittamatta Philippelle. Ja hyvän syyn vaatia Frankia ostamaan minulle saavillisen samppanjaa.

Frank on juuri selostamassa tilannetta suomalaiselle asiakkaalleen, kun kännykkäni yhtäkkiä piippaa ja akku nukahtaa. Frank tuijottaa puhelintani taas niin raivokkaasti, että kiskaisen sen välittömästi hänen kädestään pois. Joku raja sentään.

”Tota, jos ottaisit nyt ihan iisisti ja hakisit mulle samppanjaa ja sulle sen aurinkokennoston sieltä kioskilta. Mä voin varata sulle tätä paikkaa, jos haluat. Osaan tosi hyvin esittää ymmärtämätöntä turistia, jos joku tulee jotain nipottamaan. Okei?”

Frank ei selvästi voi sietää alentuvaa puhetyyliäni, mutta tajuaa sitten, ettei parempaakaan vaihtoehtoa juuri nyt ole, ja lähtee vähin äänin marssimaan kohti vip-ovea ja aurinkokennokioskia.

Chanel-jakku seisoo vip-emännän vieressä ja osoittelee minua noidansormellaan. Suljen silmät ja yritän näyttää mahdollisimman paljon siltä, että olen liikuntavammainen tai vaihtoehtoisesti syvässä koomankaltaisessa unessa.

”Mademoiselle”, kuuluu kimakka miehen ääni vierestäni.
Yritän puristaa silmiä tiukemmin kiinni ja kääntää selkääni miehen ääneen päin. Minua ei voida heittää täältä ulos, se olisi tässä vaiheessa ihan liian epäreilua. Tämä on minun unelmalomani, ja sitä paitsi koko tulivuorenpurkauskin on minun syytäni, kukaan muu kuin minä ei tosin vielä tiedä sitä.

”Mademoiselle, teille on tilattu lasi Taittingerin samppanjaa. Voinko jättää sen tähän viereenne?”

Silmäni rävähtävät hetkessä auki eikä liikuntavammasta ole enää tietoakaan.

”Kiitos, monsieur! Kiitos, tuhannesti kiitos!”

En pitkään aikaan ole ollut näin onnellinen, liikutuin taas melkein kyyneliin, mutta saan onneksi hillittyä tunnepurkaukseni, ennen kuin tarjoilijamiekkonenkin saa minusta täysin väärän kuvan. Mutta mitä muuta ihminen kuumana päivänä tarvitsee kuin mukavan nojatuolin, toimivan ilmastoinnin ja viileän lasin kuplivaa juomaa? Ei mitään. Ei tasan mitään.

Juon kulauksen samppanjaa ja heiluttelen varpaita mukavan viileässä ilmavirrassa. Tämä on paras loma ikinä.

”Karina!” Frank huutaa hetken kuluttua vip-loungen ovelta heiluttaen kädessään oranssia muovipakkausta. ”Haluatko ladata akkusi?”

Chanel-jakku ja Chanel-jakun kaverit kääntyvät kummeksuen katsomaan ovella kuikuilevaa saksalaista, minä heilutan mahdollisimman tehokkaasti ja muilta huomaamattomasti Frankin suuntaan. Hän ei tietenkään katso minuun päin ja tuntuu unohtaneen täysin, missä istuin. Lopulta minun on pakko nousta seisomaan ja heiluttaa molempia käsiäni ilmassa. Se siitä huomaamattomuudesta.

Frank harppoo ärtyneenä paikalle ja istuu huokaisten viereiseen nojatuoliin.

”Jouduin taistelemaan tästä kennosta kuin hengestäni. Koko lentokenttä tuntuu olevan siirtymässä jonkinlaiseen jungle­moodiin. Kohta täällä joutuu kuristamaan ihmisiä, jos haluaa syödä jotain…”

Naurahdan Frankin kuivalle huumorille ja kiitän samppanjasta.

”Tää auttaa kummasti näkemään tilanteen jotenkin paljon stressittömämpänä. Suosittelen lämpimästi.”

”Joo, täytyy kai tilata lasillinen ennen kuin varastot loppuvat”, hän sanoo ja repäisee aurinko­kennolaturin muovipaketin kerralla auki. ”No niin, missä tässä on eniten valoa...”

Frank tsuumailee aurinkokennoaan oikeaan valokulmaan, minä juon kuplivan lasini melkein tyhjäksi ja painan silmät kiinni ihan vain hetkeksi.

Philippe lentää lentokonettani tulivuoren yläpuolella Islannissa. Se kaartelee taivaalle kummallisia kiemuroita, kieppuu ympäriinsä ja hypähtelee kummallisesti kuin pomppisi pilvien päällä. Taivaalla lentää vaaleanpunaisia aurinkokennoja, joissa lukee: ”Hyvää lomaa!” Yhtäkkiä samppanjapullo putoaa koneen ylälokerosta syliini ja rikkoutuu tuhansiksi sirpaleiksi lattialle. Koko lentokone alkaa syöksyä hurjaa vauhtia kohti maata. Aaappuaa…!

Avaan silmäni ja näen Frankin virnuilevan naaman, kattoa kohti ojennetun käsivarren ja aurinkokennolaturin sen päässä.

”Kauniita unia?” hän kysyy ja nauraa vähän.

No, onpa hupaisaa. Hyvä, jos jollain on hauskaa. Olen pienestä pitäen puhunut, naureskellut ja huutanut unissani lähes joka yö. En näe siinä mitään omituista.

”Yritätkö sä jumpata olkapäitä vai mikä tämä juttu on?” sanon, kun olen saanut selvitettyä itselleni, mikä osa edellisistä tapahtumista oli totta ja mikä kaunista untani.

”Joo, sitäkin, tämä typerä laturi ei toimi kuin tässä asennossa.”

”Kuinka kauan sitä pitää nyt ladata sitten?”

”No pari tuntia, mitä tässä nyt menee.”

”Voi kuolema! Juo nyt edes tämä samppanja loppuun”, sanon ja ojennan lasini Frankin levossa olevaan käteen. Hän juo lasin pohjalla olevan pienen tipan ja kiittää monisanaisesti pyöritellen samalla silmiään vähän tyytymättömästi.

”Tarjoilija!” huikkaan baarin suuntaan. ”Voisinko saada vielä kaksi samanlaista, kiitos?”

Frank naurahtaa. Hän ei tiedä, että saa kyllä luvan maksaa koko tämän vip-lystin. Ilman hänen typeriä räkytyspuheluitaan jonnekin Saksaan ja Suomeen minulla olisi vielä tarpeeksi akkua tekstareitani varten – tai ainakin voisin soittaa Ninalle ja tappaa aikaa hänen hauskojen juttujensa avulla. Nyt joudun vain odottelemaan, että uusi saksalainen ystäväni saa pyydystettyä muutaman auringonsäteen puhelimeensa. Hauskoista jutuista ei ole puhettakaan.

”Kauhea nälkä mulla”, sanon, kun uudet kuplivat lasit on
kumottu ja Frankin akku on latautunut kaksikymmentä minuuttia. ”Luuletko sä, että me joudutaan kuristamaan jotain tyyppejä täällä, jos halutaan syödä pari voileipää?”

”Todennäköisesti”, Frank sanoo ja ravistelee puutunutta
käsivarttaan kärsivän näköisenä.

”Anna mulle se sun vip-kortti niin mä menen hakemaan meille jotain syömistä”, ilmoitan Frankille samppanjan sytyttämällä itsevarmuudella.

Frank tuijottaa minua kuin tärähtänyttä. Ilmassa oleva käsi
tärisee vähän.

”En todellakaan anna”, hän vastaa sitten ja vaihtaa aurinkokennoa pitelevän käden toiseen.

”Miten niin et anna? Eikö sulla muka ole nälkä?”

Frankin vatsan seutuvilta kuuluu pitkä muriseva ääni, joka selvästi viittaa ainakin jonkinasteiseen ruuantarpeeseen. Vilkaisemme toisiamme sanomatta mitään.

”Paahtopaistipatonki tai kinkkujuusto”, Frank ilmoittaa yhtäkkiä ja kaivaa kortin taskustaan.

”Kiitti, mä tulen kohta takaisin.”

”Niin tuletkin”, Frank sanoo jotenkin uhkaavasti.

Ihan niin kuin aikoisin paeta tältä ihanalta kaaoskentältä jonnekin vain saadakseni jonkun Frank-nimisen tyypin vip-kortin mukaani. Mitä minä sillä tekisin? Yrittäisin saada ilmaisen kyydin lentokenttäbussilla vai?
 

Viereinen kahvila on niin täynnä, että näyttää kuin baari­tiskillä pidettäisiin vähintään rock-konserttia tai jonkinlaista kaiken mullistavaa koko perheen sirkusesitystä. Lapset kirkuvat, äidit puhisevat punaisina ja isät harovat hiuksiaan naama kireänä. Huomaan, että aiemmin näkemäni jenkkipariskunta ei ole liikahtanutkaan pöydästään sitten viime näkemän. Ehkä he ovat tilanneet kaikki kahvilan sämpylät itselleen, sillä vitriinit näyttävät ammottavan tyhjyyttään.

Juoksen seuraavaan kahvilaan, mutta tilanne on siellä lähes sama. Ihmiset huutavat toistensa päälle, vanhukset nuokkuvat lamaantuneen näköisinä tuoleilla nuorempien sählätessä ympärillä. Pieni yorkshirenterrieri kipittää ympäri salia talutushihnaa perässään ve­täen. Nälkä kurnii vatsassani jo ihan toden teolla. En mitenkään kestä, ellen saa nyt jotain kunnon syötävää. Jono kahvilan kassan edessä kiemurtelee käytävällä kuin monikymmenmetrinen lohikäärme.

Hetkinen… Huomaan terrierin luikahtavan kassan sivusta sen taakse ja palaavan sieltä sitten hetken kuluttua takaisin tuhti kinkkusiivu suussaan. Onkohan kassan takana siis jonkinlainen ruokavarasto? Ehkä voisin käydä ihan vain varmuuden vuoksi tarkistamassa tilanteen. Hiippailen ihmisjoukon seassa lähemmäksi kassaa ja kyyristyn lopulta lähes polvilleni.

”Tse, tse, kiva koira, näytä mulle vähän, missä käyt ruokaostoksilla”, yritän maanitella terrieriä, joka tuijottaa minua kassan luota pää kallellaan puoliksi syöty kinkunpala suussaan.

”Anteeksi, mademoiselle, onko kaikki hyvin?” miesääni kysyy yhtäkkiä yläpuoleltani.

Kurkistan ylös ja hymyilen miehelle mahdollisimman rennosti.

”Kyllä, joo, kaikki on tosi hyvin, minä en vain kestä suuria ihmisjoukkoja, tuntuu että ilma loppuu, kun kaikki hengittävät samalla tasolla. Ja olen aina tykännyt liikunnasta, erilaisista jumppa­liikkeistä ja muista ja nythän sitä on aikaa kokeilla kaikenlaista.”

Mies tuijottaa minua hetken suu auki, mutta näyttää sitten päättävän, että juuri nyt ei ole mitään järkeä keskustella hengitystekniikoista tai jumppaamisesta selvästi hieman häiriintyneen naishenkilön kanssa. Heti kun mies kääntää katseensa pois, minä konttaan niin kovaa kuin polviltani pääsen suoraan kassan taakse mustasilmäisen terrierin viereen.

Koira murisee hiukan ilmeisesti peläten, että aion viedä rakkaan kinkkuviipaleen sen suusta.

”Ei mitään hätää kiltti hauva, en vie sun välipalaa, lupaan sen.”

Vaikka Frankille se voisi maistuakin, hih hih.

Kassan takana on pieni raollaan oleva ovi, josta pääsen helposti luikahtamaan sisään kenenkään huomaamatta. Kassalla heiluvat tarjoilijat ovat niin väsyneitä, että näyttävät nukkuvan silmät auki eivätkä varmasti huomaisi, vaikka kokonainen sumopainijoukkue konttaisi heidän ohitseen.

Kahvilan takahuone on täynnä tyhjiä pahvilaatikoita, limsatonkkia ja tyhjiä olutpulloja. Nurkassa näkyy muutama paketillinen muoviin käärittyjä sämpylöitä, jotka on selvästi varattu henkilökunnalle. Kaksikymmentäviisi sämpylää! Eivät he näin paljon jaksa syödä. Hetkinen, missäs se paahtopaisti nyt onkaan? Tai kinkkujuusto…

En yleensä ole mitään varastelevaa tyyppiä, mutta nyt tiedän,
etten mitenkään saa itseäni ravittua tällä kentällä, ellen ota ohjia omiin käsiini. Jono kassalla on yli kymmenmetrinen ja tarjoilijat myyvät jo nyt kaikille ei oota.

Kaappaan kaksi kinkkujuustosämpylää kainalooni ja nappaan lattialta mukaan vielä yhden keksi­paketin. Noin. Frank tulee olemaan todella otettu saalistustaidoistani. Mahtavaa!

”Ei täällä mitään koiraa ole, madame”, sanoo yhtäkkiä sisään paukkaava tarjoilija perässään kulkevalle vanhemmalle naisrouvalle.

Ehdin juuri ja juuri kyyristyä pahvilaatikkovuoren taakse ja kietoa käteni murisevan vatsani ympärille ennen kuin he huomaavat minut. Miten minulla voi olla näin huono tuuri?

”Mutta minä näin Lussen ihan selvästi juoksevan tänne! Täällä on niin hirvittävästi ihmisiä, etten minä pysty jatkuvasti seuraamaan sitä. Eikä Lusse koskaan ole tykännyt talutushihnasta, se on sellainen villi ja vapaa mussukka, ei sitä viitsi alkaa kahlita sitten millään”, madame selittää huolestuneena ja ottaa muutaman askeleen pahvilaatikoiden ja piilopaikkani suuntaan. Ei, ei, pysy siellä nyt vaan…

”No, täällä se nyt ei ainakaan ole, madame”, tarjoilija huokaa ja kurkistaa muodon vuoksi siivouskomeroon oven vieressä. Oho,
onneksi en piiloutunut sinne.

”On se nyt kummallista, minä olin aivan varma, että se olisi täällä”, rouva jatkaa selostustaan, kun tarjoilija johdattaa hänet ulos takahuoneesta.
 

Huh! Se oli lähellä. Ja nyt ei kun sämpylät kainaloon ja nopeasti ulos täältä. Työnnän leivät ja keksipaketin tuolilla lojuvaan lento­kentän logolla varustettuun muovikassiin ja nousen sitten seisomaan. Onnistunkohan jos vain muina naisina kävelen ovesta ulos? Röyhkeydellähän pääsee kai melkein mistä pälkähästä tahansa. Jos joku kysyy jotain, tervehdin vain pokkana,  sanon erehtyneeni ovesta ja kysyn, missä lähin vessa on. Yksinkertaista.

Kävelen pää pystyssä ovelle valmiina röyhkeään esitykseeni ja tartun oven kahvaan. Ehdin vääntää sitä muutaman kerran ennen kuin tajuan oven olevan lukossa. Lukossa.

Ei. Tämä ei voi olla totta.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.