Osa 3/10: Kärsimätön Philippe odottaa Istanbulissa, mutta tuhkapilvi on jumittanut Catherinen lentoasemalle Pariisiin. Tungoksessa Catherine törmää Frankiin.

Catherine 18. kesäkuuta klo 12.16

”Sattuiko pahasti?” mies kysyy ja näyttää jotenkin vaivautuneelta.

No mitäs luulet, tekisi mieli sanoa, mutten tunnu saavan sanaa suustani. Olen juuri kaatunut kipeästi suoraan häntäluuni päälle, kun mies on yllättäen avannut tyylikkään vip-alueen oven selkäni takaa. Typerä matkalaukkuni on tömähtänyt päälleni, ja tunnen kostean hiki- tai mahdollisesti kyynelpisaran valuvan nenän alta suuhun. Raivostuttavaa. Pyyhkäisen sen hermostuneesti pois ja yritän näyttää siltä, kuin tilanne olisi mahdollisimman hyvin hallinnassa. En todellakaan halua, että tämä ukko luulee, että itken vain, koska olen kaatunut selälleni jonkun vippitaunon eteen. Ei, kyllä silmieni vuotamiselle on tässä nyt ihan toiset syyt.

”Matkustatte kevyesti, olette siis ilmeisesti lähdössä etelään”, mies jatkaa ja nostaa matkalaukkuni ylös niin, että pääsen vihdoin kompuroimaan pystyasentoon – se on kyllä ihan ystävällistä. En silti halua avautua matkakohteestani tai lomasuunnitelmistani kenellekään juuri nyt. Nämä vanhempien herrasmiesten iskuyritykset on nähty tuhanteen kertaan.

”Kiitos”, mutisen ja alan kaivaa nenäliinaa käsilaukustani. Pakko saada tämä naurettava nyyhkytys ja nenän vuotaminen loppumaan.

Mies seisoo jäykkänä kuin heinä­seiväs vieressäni eikä selvästi aio tehdä elettäkään poistuakseen. Katsoo vain jotenkin ärsyyntyneen lumoutuneena nenän niistämistäni.

”Kiitos”, päätän toistaa vielä kerran, tällä kertaa selkeästi artikuloiden ja yrittäen samalla muistella tarkasti englannin opettajani ääntämisohjeita. En koskaan ole ollut mikään englannin huippu­ääntäjä, mutta ehkä nyt tyhmempikin ymmärtää – tai vaikka arvaa – kiitos-sanan, vaikka se olisi kuinka huonosti äännetty.

”Pudotitte tämän”, mies sanoo sitten yhtäkkiä ja ojentaa minulle selluliitintappo-ohjeita esittelevän juorulehteni.

Voi kuolema, tämä lähentelee jo tappavan noloa tilannetta! Nyt olen viimeistään leimautunut joksikin jokaista kolhua itkeväksi hömppäneidiksi, joka ei osaa muuta tehdäkään kuin kompuroida ja kiitellä apuun syöksyviä herrasmiehiä nenä valuen. Tai seurata kansainvälistä selluliittitilannetta paikallisista juorulehdistä. Mahtavaa.

”En yleensä lue roskalehtiä”, kuulen oman ääneni sanovan täysin asiaan sopimattoman vakavasti.

Mies naurahtaa, ja yrittää selvästi kaikin voimin pysytellä vakavana. ”Minä olen Frank”, hän sanoo sitten ja ojentaa ruskettuneen kätensä minua kohti. Sormissa näkyy sulanutta suklaata.

”Tota… Teillä on pieni ongelma tuossa”, sanon varovasti tarttumatta ojennettuun käteen, mutta huomaan itsekin vahingossa naurahtavani. ”Se tarttui varmaan tosta mun matkalaukusta, sorry vaan, mä aloin tässä syödä suklaata, kun en muutakaan keksinyt.”

Frank tuijottaa suklaista kättään selvästi ärtyneenä. Minua naurattaa entistä enemmän, mutta onnistun sentään hillitsemään itseni.

”Heh, heh, joo”, hän naurahtaa takakireästi ja alkaa kaivaa taskujaan. Samalla hän pitää oikeaa kättään mahdollisimman kaukana vaaleista vaatteistaan.

”Minulla on tässä nenäliina, jos haluatte”, sanon ja ojennan rypistyneen paperinenäliinani Frankille.

”Kiitos”, Frank sanoo ja vilkaisee nenäliinaani hiukan epäillen, mutta alkaa sitten raivokkaasti pyyhkiä sormiaan viimeiseen
nenäliinaani.

Käytän tilaisuutta hyväkseni ja tungen juorulehdet ja puoliksi syödyn suklaan matkalaukun sivutaskuun. Miten saatoin ikinä kuvitella, että voisin rauhassa lukea juorulehteä julkisella paikalla? Purkautuneen tulivuoren tuhka on selvästi alkanut vaikuttaa minunkin aivotoimintaani. Juorulehdethän kuuluvat ilmiselvästi täysin yksityisiin, yksinäisiin hetkiin, jolloin paikalla ei ole ketään, joka voisi kuvitella niiden kertovan jonkin perustavanlaatuisen totuuden elämänarvoistani tai älykkyysosamäärästäni. Vaikka joskus sitä fiksukin ihminen kieltämättä kaipaa vain pakoa koko tästä hirveästä kaaoksesta johonkin selkeään, kiiltävään ja karamellinväriseen, jossa ei ole syvällisyyden häivääkään.

”Niin, minä olen Catherine”, sanon sitten, kun Frank on lopettanut käsiensä hinkkaamisen ja heittänyt nenäliinan inhoten läheiseen roskikseen.

”Kiva tutustua”, hän mutisee ja alkaa sitten räpeltää älypuhelintaan, joka ei jostain syystä näytä enää toimivan.

”Ootsä joku vippi vai?” kysyn sitten.

Ilmeisesti nolo tilanne on jotenkin täysin vapauttanut sisäisen uteliaisuuteni. Voin täysin vapautuneesti kysellä mitä tahansa tuntemattomilta tyypeiltä, ei tunnu missään. Tämä on jotain täysin uutta.

”Anteeksi?” Frank sanoo, mutta tuijottaa puhelintaan kuin jonkin maagisen voiman vallassa.

”Onko sinulla vip-kortti, kun tulit tosta vip-loungen ovesta?” yritän selventää kysymystäni.

”Mitä? Joo, on”, hän vastaa töksähtäen ja alkaa sitten hermostuneesti tsekkailla viereistä netti­pistettä, joka ei varmasti koskaan ole nähnyt näin paljon ihmisiä.

”Voisinkohan mä päästä sun avulla sisään sinne, kun täällä ei enää ole mitään paikkaa, mihin…”, aloitan, mutta en ehdi saada lausettani loppuun.

”Arvoisat matkustajat, itsestämme riippumattomista syistä joudumme valitettavasti ilmoittamaan, että kaikki lennot Charles de Gaullen lentokentältämme on toistaiseksi peruttu ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Seuraamme tilannetta mahdollisimman tarkasti ja kerromme teille välittömästi uusista käänteistä ilmaliikenteen tilanteessa. Kiitos ymmärryksestänne, mesdames et messieurs.”

Metallinen ääni kaikuu valtavassa lentohallissa ja kuulostaa
lähinnä piilokameran vitsiltä. Tai ehkä joltain repliikiltä surkeassa tiede-elokuvassa, jossa avaruusoliot ovat vallanneet kansainvälisen lentokentän. Odotan vain, milloin godzillat tai muut kingkong-monsterit alkavat heitellä lentokoneita ympäriinsä ja napostella lennonjohtotornin palasia lounaan alkupalaksi.

Frank kiroaa saksaksi antaumuksella. Se kuulostaa aika kauhealta. Ehkä tässä ollaankin jossain vanhassa sotaleffassa. Casablancassa tai jossain, siinähän oli jokin lentokone-teema...
 

Pididii. Kännykkäni ilmoittaa kahdesta uudesta tekstiviestistä samanaikaisesti. Philippe ja Nina.

Philippen viesti on ytimekäs: ”Milloin tuut?”

Hän on selvästi ladannut koko viestintäarsenaalinsa tähän tekstariin. Ihanaa. On niin upeaa, kun tietää, että toinen tukee hädän hetkellä, vaikka mitä tapahtuisi. Tekisi mieli heittää koko kännykkä seinään.

Ninan viesti ei kieltämättä ole mikään tekstiviestikirjallisuuden helmi sekään, mutta se saa minut ainakin hymyilemään:

”Googlasin tilanteen, OMG. Toivottavasti oot edelleen tyytyväinen. Osta kultainen toblerone. xN.”

”Anteeksi, voisinko hetkeksi lainata puhelintanne. Minulla on erittäin tärkeä puhelu hoidetta-vana enkä saa akkuani ladattua. Ajattelin ostaa sellaisen aurinkokennolaturin, mutta olisi parempi, jos voisin nyt heti soittaa työnantajalleni ja kertoa tilanteesta. Olen nimittäin menossa erääseen erittäin tärkeään työtapaamiseen Suomeen enkä nyt selvästikään tiedä, mit…”

Työnnän teipatun punaisen kännykkäni Frankin käteen lähinnä siksi, että saisin hänet lopettamaan pätemisensä mahdollisimman nopeasti – ja siksi, ettei minun tarvitsisi reagoida omiin tekstiviesteihini.

”Kiitos”, hän sanoo, tarttuu kännykkääni ja näppäilee ällistyttävällä vauhdilla numeron puhelimeen.

Seuraa kymmenen minuutin pituinen kiihkeä kälätyssessio saksaksi. En tajua vuodatuksesta sanaakaan, mutta mistään rennosta jutustelusta siinä ei voi olla kysymys. Kiva, että Frank näin laittaa vahingon kiertämään: jos hänellä ei ole akkua, ei kenelläkään muullakaan saa olla akkua. Vaadin tästä hyvästä ehdottomasti päästä sisään vip-loungeen ja saada vähintään lasillisen kalleinta skumppaa, mitä talosta löytyy. Siis vähintään.

Frank sulkee puhelimen ja tuijottaa sitä hetken näyttäen siltä, että voisi heittää sen lähimpään seinään minä hetkenä hyvänsä. Tätä kännykkävihaa on selvästi liikkeellä.

”Jos nyt mentäisiin sinne vip-loungeen?” ehdotan ja nappaan kännykkäni takaisin, kun Frank ei näytä minkäänlaisia heräämisen merkkejä. Minulla ei todellakaan ole juuri nyt varaa hankkia uutta kännykkää jonkun saksalaisen liikemiehen raivareiden vuoksi – itse olen onneksi jo vähän rauhoittunut ja voin luottaa siihen, etten ainakaan ihan heti tuhoa puhelintani.

”Sä voit päästää mut sinne sisään ja mennä sitten rauhassa ostamaan sen aurinkokennosysteemisi, jos haluat. Mun on vaan pakko nyt päästä istumaan johonkin. Tärkeä työtapaaminen edessä ja kaikkea.”

”Joo, okei, kiitos”, Frank sanoo vähän hämmentyneenä huomaamatta pientä piikkiä sanoissani ja avaa vip-alueen oven.
 

Miellyttävän viileä ilma laskeutuu välittömästi hikiselle iholle vip-alueella, ja tunnen heti olevani paljon rentoutuneempi – ja jotenkin kummalla tavalla rikkaampi ja ylellisempi. Tyylinikin on parantunut kuin kertaheitolla. Olen selvästi vip, todella tärkeä tyyppi, vaikka olenkin keskellä tuhkakaaosta. Täällä tunnelma on aivan toinen kuin kirkuvien lasten maailmassa oven toisella puolella. Ihmiset vaikuttavat jotenkin hillityiltä ja arvokkailta, vähän niin kuin ne lentolehden sivuilla hymyilevät ja salkkujaan heiluttavat mannekiinit. Huomaan pinkkiin Chanel-jakkuun pukeutuneen leidin nousevan paikaltaan keskellä salia ja alan välittömästi kävellä reipasta vauhtia hänen tyhjäksi jättämäänsä nojatuolia kohti. Tämä tyttö menee nyt istumaan.

Tätä tilaisuutta ei minulta vie kukaan. Olen kärsinyt tänään – ja elämässäni noin yleensäkin – jo ihan tarpeeksi. Kiilaan paikalle juuri sopivasti, kun Chanel-jakku katoaa naistenhuoneen ovesta sisään.

Ihanaa! Istuminen on ihanaa, täysin aliarvioitua toimintaa. Voisin vaikka muuttaa tähän nojatuoliin. Tällaista ilmastointia ja näin tyylikästä sisustusta en todennäköisesti koskaan tule saamaan omaan kotiini. Potkaisen kengät pois, ja jalat rentoutuvat heti saadessaan kropan painon hetkeksi pois päältään. Aah!

Frank seisoo ovella ja näyttää flirttailevan lounge-emännän kanssa. Naisella on kieltämättä aivan käsittämättömän upea kroppa. Mistä tuollaisia saa? Tuollaisia maratonpituisia jalkoja ja siroja nilkkoja? Tai ehkä hänkin näyttäisi juorulehden läskinumerossa huonommalta kuin nyt. Ehkä hänellä on jalassaan vain jotkin pituusilluusion aiheuttavat hoikentavat sukkahousut. Suljen silmäni ja annan hien kuivua viileän ilman avustuksella kasvoista ja kainaloista. Kun saisi vain nukkua.

Pididii, sanoo kännykkä. Philippe ei edelleenkään ole saanut vastausta yksinkertaiseen kysymykseensä ja vaatii luonnollisesti väliaikatietoja.

”No?” lukee kännykkäni näytössä yksinkertaisesti.

Tämä on ehkä jo Guinnesin ennätystenkirjan tasoinen tekstiviesti. Jos odotan tarpeeksi kauan, Philippen tekstarit kutistuvat varmasti olemattomiksi. Hän on vain muutamassa viestissä onnistunut lyhentämään viestinnänsä kaksikirjaimiseksi. Uskomatonta tiivistämistä!

Näpyttelen vastauksen mahdollisimman nopeasti, sillä Frank on tyhjentänyt surkean vanhan akkuni lähes kokonaan.

”Ei hajuakaan.”

Noin. Siinä on sinulle väliaikatietoja kerrakseen. Eikö Philippe voisi vain seurata uutisia kuten kaikki muutkin ihmiset? Onko
hänen todella pakko olla niin tyhmä, että kuvittelee minun keksineen jonkin tuhkatulivuorivalheen vain päästäkseni eroon lomasta Turkin auringossa? Onko minun pakko olla niin tyhmä, että edes kuuntelen hänen kommenttejaan? Kun nyt saisin vain hetken olla rauhassa. Suljen silmät uudestaan ja kuvittelen olevani yksin istanbulilaisessa uima-altaassa päälläni vain valtava lierihattu ja tyylikäs rusketus. Vesi liplattaa ja tuuli hyväilee kasvoja. Tämä se on sitä elämää.

”Catharina!” kaikuu Frankin ääni loungen toiselta puolelta.
Voiko ihmisen nimen muistaminen olla noin vaikeaa? Minulla ei edes ole mikään erikoinen nimi.

Huomaan, että pinkki Chanel-jakku katsoo minua pistävän
vihaisesti vessan ovelta. Mitäs lähdit paikaltasi? Tämä on hätätilanne, minä olen juuri lähes murtanut häntäluuni ja olen jo melkein kuolemassa nestehukkaan ja typerän poikaystävän aiheuttamaan aivovaurioon.

Frank heiluttaa minulle lentoemäntänsä luota ja alkaa sitten määrätietoisesti marssia luokseni. Voi ei. Näinkö lyhyeksi visiittini todella tärkeiden ihmisten maailmaan jäikin? Enkä saanut edes mitään juotavaa.

”Joo, joo, mä lähden kyllä menemään, no problem”, mutisen ja alan keräillä kamppeitani Chanel-jakun suureksi iloksi.
”Ei kun jää vaan siihen, se on kuulemma ihan ok”, Frank ilmoittaa selvästi tyytyväisenä itseensä ja charmisuoritukseensa lento-emon luona. ”Voitko hetkeksi lainata sitä sun kännykkää vielä, mun täytyy soittaa myös asiakkaallemme Suomen päähän, koska tämä…”

”Joo, joo, tärkeä työtapaaminen, tuli selväksi”, mumisen ja ojennan kännykkäni uudestaan Frankille. En edes tiedä, miksi.

Tai siis tiedän totta kai. Haluan saada hyvän syyn olla soittamatta Philippelle. Ja hyvän syyn vaatia Frankia ostamaan minulle saavillisen samppanjaa.

Frank on juuri selostamassa tilannetta suomalaiselle asiakkaalleen, kun kännykkäni yhtäkkiä piippaa ja akku nukahtaa. Frank tuijottaa puhelintani taas niin raivokkaasti, että kiskaisen sen välittömästi hänen kädestään pois. Joku raja sentään.

”Tota, jos ottaisit nyt ihan iisisti ja hakisit mulle samppanjaa ja sulle sen aurinkokennoston sieltä kioskilta. Mä voin varata sulle tätä paikkaa, jos haluat. Osaan tosi hyvin esittää ymmärtämätöntä turistia, jos joku tulee jotain nipottamaan. Okei?”

Frank ei selvästi voi sietää alentuvaa puhetyyliäni, mutta tajuaa sitten, ettei parempaakaan vaihtoehtoa juuri nyt ole, ja lähtee vähin äänin marssimaan kohti vip-ovea ja aurinkokennokioskia.

Chanel-jakku seisoo vip-emännän vieressä ja osoittelee minua noidansormellaan. Suljen silmät ja yritän näyttää mahdollisimman paljon siltä, että olen liikuntavammainen tai vaihtoehtoisesti syvässä koomankaltaisessa unessa.

”Mademoiselle”, kuuluu kimakka miehen ääni vierestäni.
Yritän puristaa silmiä tiukemmin kiinni ja kääntää selkääni miehen ääneen päin. Minua ei voida heittää täältä ulos, se olisi tässä vaiheessa ihan liian epäreilua. Tämä on minun unelmalomani, ja sitä paitsi koko tulivuorenpurkauskin on minun syytäni, kukaan muu kuin minä ei tosin vielä tiedä sitä.

”Mademoiselle, teille on tilattu lasi Taittingerin samppanjaa. Voinko jättää sen tähän viereenne?”

Silmäni rävähtävät hetkessä auki eikä liikuntavammasta ole enää tietoakaan.

”Kiitos, monsieur! Kiitos, tuhannesti kiitos!”

En pitkään aikaan ole ollut näin onnellinen, liikutuin taas melkein kyyneliin, mutta saan onneksi hillittyä tunnepurkaukseni, ennen kuin tarjoilijamiekkonenkin saa minusta täysin väärän kuvan. Mutta mitä muuta ihminen kuumana päivänä tarvitsee kuin mukavan nojatuolin, toimivan ilmastoinnin ja viileän lasin kuplivaa juomaa? Ei mitään. Ei tasan mitään.

Juon kulauksen samppanjaa ja heiluttelen varpaita mukavan viileässä ilmavirrassa. Tämä on paras loma ikinä.

”Karina!” Frank huutaa hetken kuluttua vip-loungen ovelta heiluttaen kädessään oranssia muovipakkausta. ”Haluatko ladata akkusi?”

Chanel-jakku ja Chanel-jakun kaverit kääntyvät kummeksuen katsomaan ovella kuikuilevaa saksalaista, minä heilutan mahdollisimman tehokkaasti ja muilta huomaamattomasti Frankin suuntaan. Hän ei tietenkään katso minuun päin ja tuntuu unohtaneen täysin, missä istuin. Lopulta minun on pakko nousta seisomaan ja heiluttaa molempia käsiäni ilmassa. Se siitä huomaamattomuudesta.

Frank harppoo ärtyneenä paikalle ja istuu huokaisten viereiseen nojatuoliin.

”Jouduin taistelemaan tästä kennosta kuin hengestäni. Koko lentokenttä tuntuu olevan siirtymässä jonkinlaiseen jungle­moodiin. Kohta täällä joutuu kuristamaan ihmisiä, jos haluaa syödä jotain…”

Naurahdan Frankin kuivalle huumorille ja kiitän samppanjasta.

”Tää auttaa kummasti näkemään tilanteen jotenkin paljon stressittömämpänä. Suosittelen lämpimästi.”

”Joo, täytyy kai tilata lasillinen ennen kuin varastot loppuvat”, hän sanoo ja repäisee aurinko­kennolaturin muovipaketin kerralla auki. ”No niin, missä tässä on eniten valoa...”

Frank tsuumailee aurinkokennoaan oikeaan valokulmaan, minä juon kuplivan lasini melkein tyhjäksi ja painan silmät kiinni ihan vain hetkeksi.

Philippe lentää lentokonettani tulivuoren yläpuolella Islannissa. Se kaartelee taivaalle kummallisia kiemuroita, kieppuu ympäriinsä ja hypähtelee kummallisesti kuin pomppisi pilvien päällä. Taivaalla lentää vaaleanpunaisia aurinkokennoja, joissa lukee: ”Hyvää lomaa!” Yhtäkkiä samppanjapullo putoaa koneen ylälokerosta syliini ja rikkoutuu tuhansiksi sirpaleiksi lattialle. Koko lentokone alkaa syöksyä hurjaa vauhtia kohti maata. Aaappuaa…!

Avaan silmäni ja näen Frankin virnuilevan naaman, kattoa kohti ojennetun käsivarren ja aurinkokennolaturin sen päässä.

”Kauniita unia?” hän kysyy ja nauraa vähän.

No, onpa hupaisaa. Hyvä, jos jollain on hauskaa. Olen pienestä pitäen puhunut, naureskellut ja huutanut unissani lähes joka yö. En näe siinä mitään omituista.

”Yritätkö sä jumpata olkapäitä vai mikä tämä juttu on?” sanon, kun olen saanut selvitettyä itselleni, mikä osa edellisistä tapahtumista oli totta ja mikä kaunista untani.

”Joo, sitäkin, tämä typerä laturi ei toimi kuin tässä asennossa.”

”Kuinka kauan sitä pitää nyt ladata sitten?”

”No pari tuntia, mitä tässä nyt menee.”

”Voi kuolema! Juo nyt edes tämä samppanja loppuun”, sanon ja ojennan lasini Frankin levossa olevaan käteen. Hän juo lasin pohjalla olevan pienen tipan ja kiittää monisanaisesti pyöritellen samalla silmiään vähän tyytymättömästi.

”Tarjoilija!” huikkaan baarin suuntaan. ”Voisinko saada vielä kaksi samanlaista, kiitos?”

Frank naurahtaa. Hän ei tiedä, että saa kyllä luvan maksaa koko tämän vip-lystin. Ilman hänen typeriä räkytyspuheluitaan jonnekin Saksaan ja Suomeen minulla olisi vielä tarpeeksi akkua tekstareitani varten – tai ainakin voisin soittaa Ninalle ja tappaa aikaa hänen hauskojen juttujensa avulla. Nyt joudun vain odottelemaan, että uusi saksalainen ystäväni saa pyydystettyä muutaman auringonsäteen puhelimeensa. Hauskoista jutuista ei ole puhettakaan.

”Kauhea nälkä mulla”, sanon, kun uudet kuplivat lasit on
kumottu ja Frankin akku on latautunut kaksikymmentä minuuttia. ”Luuletko sä, että me joudutaan kuristamaan jotain tyyppejä täällä, jos halutaan syödä pari voileipää?”

”Todennäköisesti”, Frank sanoo ja ravistelee puutunutta
käsivarttaan kärsivän näköisenä.

”Anna mulle se sun vip-kortti niin mä menen hakemaan meille jotain syömistä”, ilmoitan Frankille samppanjan sytyttämällä itsevarmuudella.

Frank tuijottaa minua kuin tärähtänyttä. Ilmassa oleva käsi
tärisee vähän.

”En todellakaan anna”, hän vastaa sitten ja vaihtaa aurinkokennoa pitelevän käden toiseen.

”Miten niin et anna? Eikö sulla muka ole nälkä?”

Frankin vatsan seutuvilta kuuluu pitkä muriseva ääni, joka selvästi viittaa ainakin jonkinasteiseen ruuantarpeeseen. Vilkaisemme toisiamme sanomatta mitään.

”Paahtopaistipatonki tai kinkkujuusto”, Frank ilmoittaa yhtäkkiä ja kaivaa kortin taskustaan.

”Kiitti, mä tulen kohta takaisin.”

”Niin tuletkin”, Frank sanoo jotenkin uhkaavasti.

Ihan niin kuin aikoisin paeta tältä ihanalta kaaoskentältä jonnekin vain saadakseni jonkun Frank-nimisen tyypin vip-kortin mukaani. Mitä minä sillä tekisin? Yrittäisin saada ilmaisen kyydin lentokenttäbussilla vai?
 

Viereinen kahvila on niin täynnä, että näyttää kuin baari­tiskillä pidettäisiin vähintään rock-konserttia tai jonkinlaista kaiken mullistavaa koko perheen sirkusesitystä. Lapset kirkuvat, äidit puhisevat punaisina ja isät harovat hiuksiaan naama kireänä. Huomaan, että aiemmin näkemäni jenkkipariskunta ei ole liikahtanutkaan pöydästään sitten viime näkemän. Ehkä he ovat tilanneet kaikki kahvilan sämpylät itselleen, sillä vitriinit näyttävät ammottavan tyhjyyttään.

Juoksen seuraavaan kahvilaan, mutta tilanne on siellä lähes sama. Ihmiset huutavat toistensa päälle, vanhukset nuokkuvat lamaantuneen näköisinä tuoleilla nuorempien sählätessä ympärillä. Pieni yorkshirenterrieri kipittää ympäri salia talutushihnaa perässään ve­täen. Nälkä kurnii vatsassani jo ihan toden teolla. En mitenkään kestä, ellen saa nyt jotain kunnon syötävää. Jono kahvilan kassan edessä kiemurtelee käytävällä kuin monikymmenmetrinen lohikäärme.

Hetkinen… Huomaan terrierin luikahtavan kassan sivusta sen taakse ja palaavan sieltä sitten hetken kuluttua takaisin tuhti kinkkusiivu suussaan. Onkohan kassan takana siis jonkinlainen ruokavarasto? Ehkä voisin käydä ihan vain varmuuden vuoksi tarkistamassa tilanteen. Hiippailen ihmisjoukon seassa lähemmäksi kassaa ja kyyristyn lopulta lähes polvilleni.

”Tse, tse, kiva koira, näytä mulle vähän, missä käyt ruokaostoksilla”, yritän maanitella terrieriä, joka tuijottaa minua kassan luota pää kallellaan puoliksi syöty kinkunpala suussaan.

”Anteeksi, mademoiselle, onko kaikki hyvin?” miesääni kysyy yhtäkkiä yläpuoleltani.

Kurkistan ylös ja hymyilen miehelle mahdollisimman rennosti.

”Kyllä, joo, kaikki on tosi hyvin, minä en vain kestä suuria ihmisjoukkoja, tuntuu että ilma loppuu, kun kaikki hengittävät samalla tasolla. Ja olen aina tykännyt liikunnasta, erilaisista jumppa­liikkeistä ja muista ja nythän sitä on aikaa kokeilla kaikenlaista.”

Mies tuijottaa minua hetken suu auki, mutta näyttää sitten päättävän, että juuri nyt ei ole mitään järkeä keskustella hengitystekniikoista tai jumppaamisesta selvästi hieman häiriintyneen naishenkilön kanssa. Heti kun mies kääntää katseensa pois, minä konttaan niin kovaa kuin polviltani pääsen suoraan kassan taakse mustasilmäisen terrierin viereen.

Koira murisee hiukan ilmeisesti peläten, että aion viedä rakkaan kinkkuviipaleen sen suusta.

”Ei mitään hätää kiltti hauva, en vie sun välipalaa, lupaan sen.”

Vaikka Frankille se voisi maistuakin, hih hih.

Kassan takana on pieni raollaan oleva ovi, josta pääsen helposti luikahtamaan sisään kenenkään huomaamatta. Kassalla heiluvat tarjoilijat ovat niin väsyneitä, että näyttävät nukkuvan silmät auki eivätkä varmasti huomaisi, vaikka kokonainen sumopainijoukkue konttaisi heidän ohitseen.

Kahvilan takahuone on täynnä tyhjiä pahvilaatikoita, limsatonkkia ja tyhjiä olutpulloja. Nurkassa näkyy muutama paketillinen muoviin käärittyjä sämpylöitä, jotka on selvästi varattu henkilökunnalle. Kaksikymmentäviisi sämpylää! Eivät he näin paljon jaksa syödä. Hetkinen, missäs se paahtopaisti nyt onkaan? Tai kinkkujuusto…

En yleensä ole mitään varastelevaa tyyppiä, mutta nyt tiedän,
etten mitenkään saa itseäni ravittua tällä kentällä, ellen ota ohjia omiin käsiini. Jono kassalla on yli kymmenmetrinen ja tarjoilijat myyvät jo nyt kaikille ei oota.

Kaappaan kaksi kinkkujuustosämpylää kainalooni ja nappaan lattialta mukaan vielä yhden keksi­paketin. Noin. Frank tulee olemaan todella otettu saalistustaidoistani. Mahtavaa!

”Ei täällä mitään koiraa ole, madame”, sanoo yhtäkkiä sisään paukkaava tarjoilija perässään kulkevalle vanhemmalle naisrouvalle.

Ehdin juuri ja juuri kyyristyä pahvilaatikkovuoren taakse ja kietoa käteni murisevan vatsani ympärille ennen kuin he huomaavat minut. Miten minulla voi olla näin huono tuuri?

”Mutta minä näin Lussen ihan selvästi juoksevan tänne! Täällä on niin hirvittävästi ihmisiä, etten minä pysty jatkuvasti seuraamaan sitä. Eikä Lusse koskaan ole tykännyt talutushihnasta, se on sellainen villi ja vapaa mussukka, ei sitä viitsi alkaa kahlita sitten millään”, madame selittää huolestuneena ja ottaa muutaman askeleen pahvilaatikoiden ja piilopaikkani suuntaan. Ei, ei, pysy siellä nyt vaan…

”No, täällä se nyt ei ainakaan ole, madame”, tarjoilija huokaa ja kurkistaa muodon vuoksi siivouskomeroon oven vieressä. Oho,
onneksi en piiloutunut sinne.

”On se nyt kummallista, minä olin aivan varma, että se olisi täällä”, rouva jatkaa selostustaan, kun tarjoilija johdattaa hänet ulos takahuoneesta.
 

Huh! Se oli lähellä. Ja nyt ei kun sämpylät kainaloon ja nopeasti ulos täältä. Työnnän leivät ja keksipaketin tuolilla lojuvaan lento­kentän logolla varustettuun muovikassiin ja nousen sitten seisomaan. Onnistunkohan jos vain muina naisina kävelen ovesta ulos? Röyhkeydellähän pääsee kai melkein mistä pälkähästä tahansa. Jos joku kysyy jotain, tervehdin vain pokkana,  sanon erehtyneeni ovesta ja kysyn, missä lähin vessa on. Yksinkertaista.

Kävelen pää pystyssä ovelle valmiina röyhkeään esitykseeni ja tartun oven kahvaan. Ehdin vääntää sitä muutaman kerran ennen kuin tajuan oven olevan lukossa. Lukossa.

Ei. Tämä ei voi olla totta.