Osa 3/10: Kärsimätön Philippe odottaa Istanbulissa, mutta tuhkapilvi on jumittanut Catherinen lentoasemalle Pariisiin. Tungoksessa Catherine törmää Frankiin.

Catherine 18. kesäkuuta klo 12.16

”Sattuiko pahasti?” mies kysyy ja näyttää jotenkin vaivautuneelta.

No mitäs luulet, tekisi mieli sanoa, mutten tunnu saavan sanaa suustani. Olen juuri kaatunut kipeästi suoraan häntäluuni päälle, kun mies on yllättäen avannut tyylikkään vip-alueen oven selkäni takaa. Typerä matkalaukkuni on tömähtänyt päälleni, ja tunnen kostean hiki- tai mahdollisesti kyynelpisaran valuvan nenän alta suuhun. Raivostuttavaa. Pyyhkäisen sen hermostuneesti pois ja yritän näyttää siltä, kuin tilanne olisi mahdollisimman hyvin hallinnassa. En todellakaan halua, että tämä ukko luulee, että itken vain, koska olen kaatunut selälleni jonkun vippitaunon eteen. Ei, kyllä silmieni vuotamiselle on tässä nyt ihan toiset syyt.

”Matkustatte kevyesti, olette siis ilmeisesti lähdössä etelään”, mies jatkaa ja nostaa matkalaukkuni ylös niin, että pääsen vihdoin kompuroimaan pystyasentoon – se on kyllä ihan ystävällistä. En silti halua avautua matkakohteestani tai lomasuunnitelmistani kenellekään juuri nyt. Nämä vanhempien herrasmiesten iskuyritykset on nähty tuhanteen kertaan.

”Kiitos”, mutisen ja alan kaivaa nenäliinaa käsilaukustani. Pakko saada tämä naurettava nyyhkytys ja nenän vuotaminen loppumaan.

Mies seisoo jäykkänä kuin heinä­seiväs vieressäni eikä selvästi aio tehdä elettäkään poistuakseen. Katsoo vain jotenkin ärsyyntyneen lumoutuneena nenän niistämistäni.

”Kiitos”, päätän toistaa vielä kerran, tällä kertaa selkeästi artikuloiden ja yrittäen samalla muistella tarkasti englannin opettajani ääntämisohjeita. En koskaan ole ollut mikään englannin huippu­ääntäjä, mutta ehkä nyt tyhmempikin ymmärtää – tai vaikka arvaa – kiitos-sanan, vaikka se olisi kuinka huonosti äännetty.

”Pudotitte tämän”, mies sanoo sitten yhtäkkiä ja ojentaa minulle selluliitintappo-ohjeita esittelevän juorulehteni.

Voi kuolema, tämä lähentelee jo tappavan noloa tilannetta! Nyt olen viimeistään leimautunut joksikin jokaista kolhua itkeväksi hömppäneidiksi, joka ei osaa muuta tehdäkään kuin kompuroida ja kiitellä apuun syöksyviä herrasmiehiä nenä valuen. Tai seurata kansainvälistä selluliittitilannetta paikallisista juorulehdistä. Mahtavaa.

”En yleensä lue roskalehtiä”, kuulen oman ääneni sanovan täysin asiaan sopimattoman vakavasti.

Mies naurahtaa, ja yrittää selvästi kaikin voimin pysytellä vakavana. ”Minä olen Frank”, hän sanoo sitten ja ojentaa ruskettuneen kätensä minua kohti. Sormissa näkyy sulanutta suklaata.

”Tota… Teillä on pieni ongelma tuossa”, sanon varovasti tarttumatta ojennettuun käteen, mutta huomaan itsekin vahingossa naurahtavani. ”Se tarttui varmaan tosta mun matkalaukusta, sorry vaan, mä aloin tässä syödä suklaata, kun en muutakaan keksinyt.”

Frank tuijottaa suklaista kättään selvästi ärtyneenä. Minua naurattaa entistä enemmän, mutta onnistun sentään hillitsemään itseni.

”Heh, heh, joo”, hän naurahtaa takakireästi ja alkaa kaivaa taskujaan. Samalla hän pitää oikeaa kättään mahdollisimman kaukana vaaleista vaatteistaan.

”Minulla on tässä nenäliina, jos haluatte”, sanon ja ojennan rypistyneen paperinenäliinani Frankille.

”Kiitos”, Frank sanoo ja vilkaisee nenäliinaani hiukan epäillen, mutta alkaa sitten raivokkaasti pyyhkiä sormiaan viimeiseen
nenäliinaani.

Käytän tilaisuutta hyväkseni ja tungen juorulehdet ja puoliksi syödyn suklaan matkalaukun sivutaskuun. Miten saatoin ikinä kuvitella, että voisin rauhassa lukea juorulehteä julkisella paikalla? Purkautuneen tulivuoren tuhka on selvästi alkanut vaikuttaa minunkin aivotoimintaani. Juorulehdethän kuuluvat ilmiselvästi täysin yksityisiin, yksinäisiin hetkiin, jolloin paikalla ei ole ketään, joka voisi kuvitella niiden kertovan jonkin perustavanlaatuisen totuuden elämänarvoistani tai älykkyysosamäärästäni. Vaikka joskus sitä fiksukin ihminen kieltämättä kaipaa vain pakoa koko tästä hirveästä kaaoksesta johonkin selkeään, kiiltävään ja karamellinväriseen, jossa ei ole syvällisyyden häivääkään.

”Niin, minä olen Catherine”, sanon sitten, kun Frank on lopettanut käsiensä hinkkaamisen ja heittänyt nenäliinan inhoten läheiseen roskikseen.

”Kiva tutustua”, hän mutisee ja alkaa sitten räpeltää älypuhelintaan, joka ei jostain syystä näytä enää toimivan.

”Ootsä joku vippi vai?” kysyn sitten.

Ilmeisesti nolo tilanne on jotenkin täysin vapauttanut sisäisen uteliaisuuteni. Voin täysin vapautuneesti kysellä mitä tahansa tuntemattomilta tyypeiltä, ei tunnu missään. Tämä on jotain täysin uutta.

”Anteeksi?” Frank sanoo, mutta tuijottaa puhelintaan kuin jonkin maagisen voiman vallassa.

”Onko sinulla vip-kortti, kun tulit tosta vip-loungen ovesta?” yritän selventää kysymystäni.

”Mitä? Joo, on”, hän vastaa töksähtäen ja alkaa sitten hermostuneesti tsekkailla viereistä netti­pistettä, joka ei varmasti koskaan ole nähnyt näin paljon ihmisiä.

”Voisinkohan mä päästä sun avulla sisään sinne, kun täällä ei enää ole mitään paikkaa, mihin…”, aloitan, mutta en ehdi saada lausettani loppuun.

”Arvoisat matkustajat, itsestämme riippumattomista syistä joudumme valitettavasti ilmoittamaan, että kaikki lennot Charles de Gaullen lentokentältämme on toistaiseksi peruttu ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Seuraamme tilannetta mahdollisimman tarkasti ja kerromme teille välittömästi uusista käänteistä ilmaliikenteen tilanteessa. Kiitos ymmärryksestänne, mesdames et messieurs.”

Metallinen ääni kaikuu valtavassa lentohallissa ja kuulostaa
lähinnä piilokameran vitsiltä. Tai ehkä joltain repliikiltä surkeassa tiede-elokuvassa, jossa avaruusoliot ovat vallanneet kansainvälisen lentokentän. Odotan vain, milloin godzillat tai muut kingkong-monsterit alkavat heitellä lentokoneita ympäriinsä ja napostella lennonjohtotornin palasia lounaan alkupalaksi.

Frank kiroaa saksaksi antaumuksella. Se kuulostaa aika kauhealta. Ehkä tässä ollaankin jossain vanhassa sotaleffassa. Casablancassa tai jossain, siinähän oli jokin lentokone-teema...
 

Pididii. Kännykkäni ilmoittaa kahdesta uudesta tekstiviestistä samanaikaisesti. Philippe ja Nina.

Philippen viesti on ytimekäs: ”Milloin tuut?”

Hän on selvästi ladannut koko viestintäarsenaalinsa tähän tekstariin. Ihanaa. On niin upeaa, kun tietää, että toinen tukee hädän hetkellä, vaikka mitä tapahtuisi. Tekisi mieli heittää koko kännykkä seinään.

Ninan viesti ei kieltämättä ole mikään tekstiviestikirjallisuuden helmi sekään, mutta se saa minut ainakin hymyilemään:

”Googlasin tilanteen, OMG. Toivottavasti oot edelleen tyytyväinen. Osta kultainen toblerone. xN.”

”Anteeksi, voisinko hetkeksi lainata puhelintanne. Minulla on erittäin tärkeä puhelu hoidetta-vana enkä saa akkuani ladattua. Ajattelin ostaa sellaisen aurinkokennolaturin, mutta olisi parempi, jos voisin nyt heti soittaa työnantajalleni ja kertoa tilanteesta. Olen nimittäin menossa erääseen erittäin tärkeään työtapaamiseen Suomeen enkä nyt selvästikään tiedä, mit…”

Työnnän teipatun punaisen kännykkäni Frankin käteen lähinnä siksi, että saisin hänet lopettamaan pätemisensä mahdollisimman nopeasti – ja siksi, ettei minun tarvitsisi reagoida omiin tekstiviesteihini.

”Kiitos”, hän sanoo, tarttuu kännykkääni ja näppäilee ällistyttävällä vauhdilla numeron puhelimeen.

Seuraa kymmenen minuutin pituinen kiihkeä kälätyssessio saksaksi. En tajua vuodatuksesta sanaakaan, mutta mistään rennosta jutustelusta siinä ei voi olla kysymys. Kiva, että Frank näin laittaa vahingon kiertämään: jos hänellä ei ole akkua, ei kenelläkään muullakaan saa olla akkua. Vaadin tästä hyvästä ehdottomasti päästä sisään vip-loungeen ja saada vähintään lasillisen kalleinta skumppaa, mitä talosta löytyy. Siis vähintään.

Frank sulkee puhelimen ja tuijottaa sitä hetken näyttäen siltä, että voisi heittää sen lähimpään seinään minä hetkenä hyvänsä. Tätä kännykkävihaa on selvästi liikkeellä.

”Jos nyt mentäisiin sinne vip-loungeen?” ehdotan ja nappaan kännykkäni takaisin, kun Frank ei näytä minkäänlaisia heräämisen merkkejä. Minulla ei todellakaan ole juuri nyt varaa hankkia uutta kännykkää jonkun saksalaisen liikemiehen raivareiden vuoksi – itse olen onneksi jo vähän rauhoittunut ja voin luottaa siihen, etten ainakaan ihan heti tuhoa puhelintani.

”Sä voit päästää mut sinne sisään ja mennä sitten rauhassa ostamaan sen aurinkokennosysteemisi, jos haluat. Mun on vaan pakko nyt päästä istumaan johonkin. Tärkeä työtapaaminen edessä ja kaikkea.”

”Joo, okei, kiitos”, Frank sanoo vähän hämmentyneenä huomaamatta pientä piikkiä sanoissani ja avaa vip-alueen oven.
 

Miellyttävän viileä ilma laskeutuu välittömästi hikiselle iholle vip-alueella, ja tunnen heti olevani paljon rentoutuneempi – ja jotenkin kummalla tavalla rikkaampi ja ylellisempi. Tyylinikin on parantunut kuin kertaheitolla. Olen selvästi vip, todella tärkeä tyyppi, vaikka olenkin keskellä tuhkakaaosta. Täällä tunnelma on aivan toinen kuin kirkuvien lasten maailmassa oven toisella puolella. Ihmiset vaikuttavat jotenkin hillityiltä ja arvokkailta, vähän niin kuin ne lentolehden sivuilla hymyilevät ja salkkujaan heiluttavat mannekiinit. Huomaan pinkkiin Chanel-jakkuun pukeutuneen leidin nousevan paikaltaan keskellä salia ja alan välittömästi kävellä reipasta vauhtia hänen tyhjäksi jättämäänsä nojatuolia kohti. Tämä tyttö menee nyt istumaan.

Tätä tilaisuutta ei minulta vie kukaan. Olen kärsinyt tänään – ja elämässäni noin yleensäkin – jo ihan tarpeeksi. Kiilaan paikalle juuri sopivasti, kun Chanel-jakku katoaa naistenhuoneen ovesta sisään.

Ihanaa! Istuminen on ihanaa, täysin aliarvioitua toimintaa. Voisin vaikka muuttaa tähän nojatuoliin. Tällaista ilmastointia ja näin tyylikästä sisustusta en todennäköisesti koskaan tule saamaan omaan kotiini. Potkaisen kengät pois, ja jalat rentoutuvat heti saadessaan kropan painon hetkeksi pois päältään. Aah!

Frank seisoo ovella ja näyttää flirttailevan lounge-emännän kanssa. Naisella on kieltämättä aivan käsittämättömän upea kroppa. Mistä tuollaisia saa? Tuollaisia maratonpituisia jalkoja ja siroja nilkkoja? Tai ehkä hänkin näyttäisi juorulehden läskinumerossa huonommalta kuin nyt. Ehkä hänellä on jalassaan vain jotkin pituusilluusion aiheuttavat hoikentavat sukkahousut. Suljen silmäni ja annan hien kuivua viileän ilman avustuksella kasvoista ja kainaloista. Kun saisi vain nukkua.

Pididii, sanoo kännykkä. Philippe ei edelleenkään ole saanut vastausta yksinkertaiseen kysymykseensä ja vaatii luonnollisesti väliaikatietoja.

”No?” lukee kännykkäni näytössä yksinkertaisesti.

Tämä on ehkä jo Guinnesin ennätystenkirjan tasoinen tekstiviesti. Jos odotan tarpeeksi kauan, Philippen tekstarit kutistuvat varmasti olemattomiksi. Hän on vain muutamassa viestissä onnistunut lyhentämään viestinnänsä kaksikirjaimiseksi. Uskomatonta tiivistämistä!

Näpyttelen vastauksen mahdollisimman nopeasti, sillä Frank on tyhjentänyt surkean vanhan akkuni lähes kokonaan.

”Ei hajuakaan.”

Noin. Siinä on sinulle väliaikatietoja kerrakseen. Eikö Philippe voisi vain seurata uutisia kuten kaikki muutkin ihmiset? Onko
hänen todella pakko olla niin tyhmä, että kuvittelee minun keksineen jonkin tuhkatulivuorivalheen vain päästäkseni eroon lomasta Turkin auringossa? Onko minun pakko olla niin tyhmä, että edes kuuntelen hänen kommenttejaan? Kun nyt saisin vain hetken olla rauhassa. Suljen silmät uudestaan ja kuvittelen olevani yksin istanbulilaisessa uima-altaassa päälläni vain valtava lierihattu ja tyylikäs rusketus. Vesi liplattaa ja tuuli hyväilee kasvoja. Tämä se on sitä elämää.

”Catharina!” kaikuu Frankin ääni loungen toiselta puolelta.
Voiko ihmisen nimen muistaminen olla noin vaikeaa? Minulla ei edes ole mikään erikoinen nimi.

Huomaan, että pinkki Chanel-jakku katsoo minua pistävän
vihaisesti vessan ovelta. Mitäs lähdit paikaltasi? Tämä on hätätilanne, minä olen juuri lähes murtanut häntäluuni ja olen jo melkein kuolemassa nestehukkaan ja typerän poikaystävän aiheuttamaan aivovaurioon.

Frank heiluttaa minulle lentoemäntänsä luota ja alkaa sitten määrätietoisesti marssia luokseni. Voi ei. Näinkö lyhyeksi visiittini todella tärkeiden ihmisten maailmaan jäikin? Enkä saanut edes mitään juotavaa.

”Joo, joo, mä lähden kyllä menemään, no problem”, mutisen ja alan keräillä kamppeitani Chanel-jakun suureksi iloksi.
”Ei kun jää vaan siihen, se on kuulemma ihan ok”, Frank ilmoittaa selvästi tyytyväisenä itseensä ja charmisuoritukseensa lento-emon luona. ”Voitko hetkeksi lainata sitä sun kännykkää vielä, mun täytyy soittaa myös asiakkaallemme Suomen päähän, koska tämä…”

”Joo, joo, tärkeä työtapaaminen, tuli selväksi”, mumisen ja ojennan kännykkäni uudestaan Frankille. En edes tiedä, miksi.

Tai siis tiedän totta kai. Haluan saada hyvän syyn olla soittamatta Philippelle. Ja hyvän syyn vaatia Frankia ostamaan minulle saavillisen samppanjaa.

Frank on juuri selostamassa tilannetta suomalaiselle asiakkaalleen, kun kännykkäni yhtäkkiä piippaa ja akku nukahtaa. Frank tuijottaa puhelintani taas niin raivokkaasti, että kiskaisen sen välittömästi hänen kädestään pois. Joku raja sentään.

”Tota, jos ottaisit nyt ihan iisisti ja hakisit mulle samppanjaa ja sulle sen aurinkokennoston sieltä kioskilta. Mä voin varata sulle tätä paikkaa, jos haluat. Osaan tosi hyvin esittää ymmärtämätöntä turistia, jos joku tulee jotain nipottamaan. Okei?”

Frank ei selvästi voi sietää alentuvaa puhetyyliäni, mutta tajuaa sitten, ettei parempaakaan vaihtoehtoa juuri nyt ole, ja lähtee vähin äänin marssimaan kohti vip-ovea ja aurinkokennokioskia.

Chanel-jakku seisoo vip-emännän vieressä ja osoittelee minua noidansormellaan. Suljen silmät ja yritän näyttää mahdollisimman paljon siltä, että olen liikuntavammainen tai vaihtoehtoisesti syvässä koomankaltaisessa unessa.

”Mademoiselle”, kuuluu kimakka miehen ääni vierestäni.
Yritän puristaa silmiä tiukemmin kiinni ja kääntää selkääni miehen ääneen päin. Minua ei voida heittää täältä ulos, se olisi tässä vaiheessa ihan liian epäreilua. Tämä on minun unelmalomani, ja sitä paitsi koko tulivuorenpurkauskin on minun syytäni, kukaan muu kuin minä ei tosin vielä tiedä sitä.

”Mademoiselle, teille on tilattu lasi Taittingerin samppanjaa. Voinko jättää sen tähän viereenne?”

Silmäni rävähtävät hetkessä auki eikä liikuntavammasta ole enää tietoakaan.

”Kiitos, monsieur! Kiitos, tuhannesti kiitos!”

En pitkään aikaan ole ollut näin onnellinen, liikutuin taas melkein kyyneliin, mutta saan onneksi hillittyä tunnepurkaukseni, ennen kuin tarjoilijamiekkonenkin saa minusta täysin väärän kuvan. Mutta mitä muuta ihminen kuumana päivänä tarvitsee kuin mukavan nojatuolin, toimivan ilmastoinnin ja viileän lasin kuplivaa juomaa? Ei mitään. Ei tasan mitään.

Juon kulauksen samppanjaa ja heiluttelen varpaita mukavan viileässä ilmavirrassa. Tämä on paras loma ikinä.

”Karina!” Frank huutaa hetken kuluttua vip-loungen ovelta heiluttaen kädessään oranssia muovipakkausta. ”Haluatko ladata akkusi?”

Chanel-jakku ja Chanel-jakun kaverit kääntyvät kummeksuen katsomaan ovella kuikuilevaa saksalaista, minä heilutan mahdollisimman tehokkaasti ja muilta huomaamattomasti Frankin suuntaan. Hän ei tietenkään katso minuun päin ja tuntuu unohtaneen täysin, missä istuin. Lopulta minun on pakko nousta seisomaan ja heiluttaa molempia käsiäni ilmassa. Se siitä huomaamattomuudesta.

Frank harppoo ärtyneenä paikalle ja istuu huokaisten viereiseen nojatuoliin.

”Jouduin taistelemaan tästä kennosta kuin hengestäni. Koko lentokenttä tuntuu olevan siirtymässä jonkinlaiseen jungle­moodiin. Kohta täällä joutuu kuristamaan ihmisiä, jos haluaa syödä jotain…”

Naurahdan Frankin kuivalle huumorille ja kiitän samppanjasta.

”Tää auttaa kummasti näkemään tilanteen jotenkin paljon stressittömämpänä. Suosittelen lämpimästi.”

”Joo, täytyy kai tilata lasillinen ennen kuin varastot loppuvat”, hän sanoo ja repäisee aurinko­kennolaturin muovipaketin kerralla auki. ”No niin, missä tässä on eniten valoa...”

Frank tsuumailee aurinkokennoaan oikeaan valokulmaan, minä juon kuplivan lasini melkein tyhjäksi ja painan silmät kiinni ihan vain hetkeksi.

Philippe lentää lentokonettani tulivuoren yläpuolella Islannissa. Se kaartelee taivaalle kummallisia kiemuroita, kieppuu ympäriinsä ja hypähtelee kummallisesti kuin pomppisi pilvien päällä. Taivaalla lentää vaaleanpunaisia aurinkokennoja, joissa lukee: ”Hyvää lomaa!” Yhtäkkiä samppanjapullo putoaa koneen ylälokerosta syliini ja rikkoutuu tuhansiksi sirpaleiksi lattialle. Koko lentokone alkaa syöksyä hurjaa vauhtia kohti maata. Aaappuaa…!

Avaan silmäni ja näen Frankin virnuilevan naaman, kattoa kohti ojennetun käsivarren ja aurinkokennolaturin sen päässä.

”Kauniita unia?” hän kysyy ja nauraa vähän.

No, onpa hupaisaa. Hyvä, jos jollain on hauskaa. Olen pienestä pitäen puhunut, naureskellut ja huutanut unissani lähes joka yö. En näe siinä mitään omituista.

”Yritätkö sä jumpata olkapäitä vai mikä tämä juttu on?” sanon, kun olen saanut selvitettyä itselleni, mikä osa edellisistä tapahtumista oli totta ja mikä kaunista untani.

”Joo, sitäkin, tämä typerä laturi ei toimi kuin tässä asennossa.”

”Kuinka kauan sitä pitää nyt ladata sitten?”

”No pari tuntia, mitä tässä nyt menee.”

”Voi kuolema! Juo nyt edes tämä samppanja loppuun”, sanon ja ojennan lasini Frankin levossa olevaan käteen. Hän juo lasin pohjalla olevan pienen tipan ja kiittää monisanaisesti pyöritellen samalla silmiään vähän tyytymättömästi.

”Tarjoilija!” huikkaan baarin suuntaan. ”Voisinko saada vielä kaksi samanlaista, kiitos?”

Frank naurahtaa. Hän ei tiedä, että saa kyllä luvan maksaa koko tämän vip-lystin. Ilman hänen typeriä räkytyspuheluitaan jonnekin Saksaan ja Suomeen minulla olisi vielä tarpeeksi akkua tekstareitani varten – tai ainakin voisin soittaa Ninalle ja tappaa aikaa hänen hauskojen juttujensa avulla. Nyt joudun vain odottelemaan, että uusi saksalainen ystäväni saa pyydystettyä muutaman auringonsäteen puhelimeensa. Hauskoista jutuista ei ole puhettakaan.

”Kauhea nälkä mulla”, sanon, kun uudet kuplivat lasit on
kumottu ja Frankin akku on latautunut kaksikymmentä minuuttia. ”Luuletko sä, että me joudutaan kuristamaan jotain tyyppejä täällä, jos halutaan syödä pari voileipää?”

”Todennäköisesti”, Frank sanoo ja ravistelee puutunutta
käsivarttaan kärsivän näköisenä.

”Anna mulle se sun vip-kortti niin mä menen hakemaan meille jotain syömistä”, ilmoitan Frankille samppanjan sytyttämällä itsevarmuudella.

Frank tuijottaa minua kuin tärähtänyttä. Ilmassa oleva käsi
tärisee vähän.

”En todellakaan anna”, hän vastaa sitten ja vaihtaa aurinkokennoa pitelevän käden toiseen.

”Miten niin et anna? Eikö sulla muka ole nälkä?”

Frankin vatsan seutuvilta kuuluu pitkä muriseva ääni, joka selvästi viittaa ainakin jonkinasteiseen ruuantarpeeseen. Vilkaisemme toisiamme sanomatta mitään.

”Paahtopaistipatonki tai kinkkujuusto”, Frank ilmoittaa yhtäkkiä ja kaivaa kortin taskustaan.

”Kiitti, mä tulen kohta takaisin.”

”Niin tuletkin”, Frank sanoo jotenkin uhkaavasti.

Ihan niin kuin aikoisin paeta tältä ihanalta kaaoskentältä jonnekin vain saadakseni jonkun Frank-nimisen tyypin vip-kortin mukaani. Mitä minä sillä tekisin? Yrittäisin saada ilmaisen kyydin lentokenttäbussilla vai?
 

Viereinen kahvila on niin täynnä, että näyttää kuin baari­tiskillä pidettäisiin vähintään rock-konserttia tai jonkinlaista kaiken mullistavaa koko perheen sirkusesitystä. Lapset kirkuvat, äidit puhisevat punaisina ja isät harovat hiuksiaan naama kireänä. Huomaan, että aiemmin näkemäni jenkkipariskunta ei ole liikahtanutkaan pöydästään sitten viime näkemän. Ehkä he ovat tilanneet kaikki kahvilan sämpylät itselleen, sillä vitriinit näyttävät ammottavan tyhjyyttään.

Juoksen seuraavaan kahvilaan, mutta tilanne on siellä lähes sama. Ihmiset huutavat toistensa päälle, vanhukset nuokkuvat lamaantuneen näköisinä tuoleilla nuorempien sählätessä ympärillä. Pieni yorkshirenterrieri kipittää ympäri salia talutushihnaa perässään ve­täen. Nälkä kurnii vatsassani jo ihan toden teolla. En mitenkään kestä, ellen saa nyt jotain kunnon syötävää. Jono kahvilan kassan edessä kiemurtelee käytävällä kuin monikymmenmetrinen lohikäärme.

Hetkinen… Huomaan terrierin luikahtavan kassan sivusta sen taakse ja palaavan sieltä sitten hetken kuluttua takaisin tuhti kinkkusiivu suussaan. Onkohan kassan takana siis jonkinlainen ruokavarasto? Ehkä voisin käydä ihan vain varmuuden vuoksi tarkistamassa tilanteen. Hiippailen ihmisjoukon seassa lähemmäksi kassaa ja kyyristyn lopulta lähes polvilleni.

”Tse, tse, kiva koira, näytä mulle vähän, missä käyt ruokaostoksilla”, yritän maanitella terrieriä, joka tuijottaa minua kassan luota pää kallellaan puoliksi syöty kinkunpala suussaan.

”Anteeksi, mademoiselle, onko kaikki hyvin?” miesääni kysyy yhtäkkiä yläpuoleltani.

Kurkistan ylös ja hymyilen miehelle mahdollisimman rennosti.

”Kyllä, joo, kaikki on tosi hyvin, minä en vain kestä suuria ihmisjoukkoja, tuntuu että ilma loppuu, kun kaikki hengittävät samalla tasolla. Ja olen aina tykännyt liikunnasta, erilaisista jumppa­liikkeistä ja muista ja nythän sitä on aikaa kokeilla kaikenlaista.”

Mies tuijottaa minua hetken suu auki, mutta näyttää sitten päättävän, että juuri nyt ei ole mitään järkeä keskustella hengitystekniikoista tai jumppaamisesta selvästi hieman häiriintyneen naishenkilön kanssa. Heti kun mies kääntää katseensa pois, minä konttaan niin kovaa kuin polviltani pääsen suoraan kassan taakse mustasilmäisen terrierin viereen.

Koira murisee hiukan ilmeisesti peläten, että aion viedä rakkaan kinkkuviipaleen sen suusta.

”Ei mitään hätää kiltti hauva, en vie sun välipalaa, lupaan sen.”

Vaikka Frankille se voisi maistuakin, hih hih.

Kassan takana on pieni raollaan oleva ovi, josta pääsen helposti luikahtamaan sisään kenenkään huomaamatta. Kassalla heiluvat tarjoilijat ovat niin väsyneitä, että näyttävät nukkuvan silmät auki eivätkä varmasti huomaisi, vaikka kokonainen sumopainijoukkue konttaisi heidän ohitseen.

Kahvilan takahuone on täynnä tyhjiä pahvilaatikoita, limsatonkkia ja tyhjiä olutpulloja. Nurkassa näkyy muutama paketillinen muoviin käärittyjä sämpylöitä, jotka on selvästi varattu henkilökunnalle. Kaksikymmentäviisi sämpylää! Eivät he näin paljon jaksa syödä. Hetkinen, missäs se paahtopaisti nyt onkaan? Tai kinkkujuusto…

En yleensä ole mitään varastelevaa tyyppiä, mutta nyt tiedän,
etten mitenkään saa itseäni ravittua tällä kentällä, ellen ota ohjia omiin käsiini. Jono kassalla on yli kymmenmetrinen ja tarjoilijat myyvät jo nyt kaikille ei oota.

Kaappaan kaksi kinkkujuustosämpylää kainalooni ja nappaan lattialta mukaan vielä yhden keksi­paketin. Noin. Frank tulee olemaan todella otettu saalistustaidoistani. Mahtavaa!

”Ei täällä mitään koiraa ole, madame”, sanoo yhtäkkiä sisään paukkaava tarjoilija perässään kulkevalle vanhemmalle naisrouvalle.

Ehdin juuri ja juuri kyyristyä pahvilaatikkovuoren taakse ja kietoa käteni murisevan vatsani ympärille ennen kuin he huomaavat minut. Miten minulla voi olla näin huono tuuri?

”Mutta minä näin Lussen ihan selvästi juoksevan tänne! Täällä on niin hirvittävästi ihmisiä, etten minä pysty jatkuvasti seuraamaan sitä. Eikä Lusse koskaan ole tykännyt talutushihnasta, se on sellainen villi ja vapaa mussukka, ei sitä viitsi alkaa kahlita sitten millään”, madame selittää huolestuneena ja ottaa muutaman askeleen pahvilaatikoiden ja piilopaikkani suuntaan. Ei, ei, pysy siellä nyt vaan…

”No, täällä se nyt ei ainakaan ole, madame”, tarjoilija huokaa ja kurkistaa muodon vuoksi siivouskomeroon oven vieressä. Oho,
onneksi en piiloutunut sinne.

”On se nyt kummallista, minä olin aivan varma, että se olisi täällä”, rouva jatkaa selostustaan, kun tarjoilija johdattaa hänet ulos takahuoneesta.
 

Huh! Se oli lähellä. Ja nyt ei kun sämpylät kainaloon ja nopeasti ulos täältä. Työnnän leivät ja keksipaketin tuolilla lojuvaan lento­kentän logolla varustettuun muovikassiin ja nousen sitten seisomaan. Onnistunkohan jos vain muina naisina kävelen ovesta ulos? Röyhkeydellähän pääsee kai melkein mistä pälkähästä tahansa. Jos joku kysyy jotain, tervehdin vain pokkana,  sanon erehtyneeni ovesta ja kysyn, missä lähin vessa on. Yksinkertaista.

Kävelen pää pystyssä ovelle valmiina röyhkeään esitykseeni ja tartun oven kahvaan. Ehdin vääntää sitä muutaman kerran ennen kuin tajuan oven olevan lukossa. Lukossa.

Ei. Tämä ei voi olla totta.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.