Osa 2/10: Frank turhautuu Pariisin lentokentällä, kun ei pääse Suomeen tuhkapilven takia. Istanbuliin matkalla ollut Catherine notkuu vip-loungen edessä, kun ovi tempaistaan auki.

Frank 18. kesäkuuta klo 10.38

Anteeksi kuinka? Tuhkapilvi nousemassa islantilaisesta tulivuoresta? Eihän nyt ole aprillipäivä!

Totta se kuitenkin on. Luonto-äiti puuttuu oikein rankalla kädellä ihmisten elämään, ja koko manner näyttää olevan sen vankina. Olen myöhästynyt elämäni aikana monelta lennolta, milloin lentäjien, lennonjohtajien tai matkustamohenkilökunnan lakon takia, milloin terroristihälytyksen takia, milloin ihan vain krapulan takia. Mutta tulivuori, joka sylkee tuhkaa koko Euroopan ylle, sammuttaa lento-koneiden suihkumoottorit ja pudottaa koneet alas, on uutta minullekin. Varmaan joku länsimainen nainen on taas paljastanut tissejään julkisella paikalla.

Naisethan ne aiheuttavat seksuaalisesti provosoivalla käyttäytymisellään ja pukeutumisellaan maanjäristyksiä, tsunameja ja kaikenlaisia muita luonnonkatastrofeja. Sen tietää jokainen aloitteleva imaami. Tai sitten nuo pirun islantilaiset ovat oikeasti itse tämän uskomattoman tempun takana. Se sopisi kuvaan. Ensin heidän pankkiirinsa varastavat kaikkien rahat, sitten heidän ilkeät luonnonvoimansa vielä pakottavat kaikki koneet maahan aiheuttaen vain lisää kaaosta ja tappioita.

Islanti pitäisi mielestäni pommittaa tuusan nuuskaksi. Ja minun pitäisi tänä iltana tavata uusi asiakas, Suomessa, Espoo-nimisessä pikkukaupungissa jossain lähellä Helsinkiä. Juuri tämä ensikontakti olisi ollut todella tärkeää, vierailustani saattaa riippua mittava urakka. Jos siis koskaan pääsen sinne Suomeen. Tällä hetkellä ei ole mitään jäsenneltyä tietoa mistään. Kaikki lennot on peruutettu, kukaan ei tiedä, milloin päästään täältä lähtemään, milloin matka ja elämä jatkuu. Silloin tällöin kaiuttimista kajahtaa jokin tiedotus, mutta viesti on joka kerta sama: ”Emme tiedä milloin lentoliikenne voi taas jatkua, tiedotamme heti kun tilanne muuttuu, pahoittelemme…”

Ei tästä matkasta taida tulla mitään. Olen jumissa Pariisissa, Charles de Gaullen lentoasemalla, enkä ole ainoa, jonka taival on tuhkapilven takia yllättäen keskeytynyt. Terminaali täyttyy epätietoisista ja epätoivoisista matkustajista. Suuren lasista ja alumiinista rakennetun hämähäkkiverkkokaton alle kertyy ihmisiä kaikista maailman kolkista. Jollakin vertailevalla geenitutkijalla olisi täällä mahtavat apajat, täällä on kaikki mahdolliset ihmisrodut ja niiden keskinäiset sekoitukset edustettuina. Rukoilevia muslimeja, kaljoittelevia reppumatkailijoita, naljailevia äitejä, kirkuvia lapsia ja liituraitapukuisia bisnesmiehiä. Täällä on aivan kaikki.

Ja vähän liikaakin. En oikein viihdy paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Vältän jalkapallo-ottelut, messut ja mielenosoitukset, koska alan voida pahoin ihmismassojen keskellä.

Tilanne täällä kentällä on juuri ja juuri siedettävä. Löydän istumapaikan kahden lihavan jenkkimummon välistä ja soitan pakolliset puheluni: ilmoitan pääkonttorille tilanteesta, sitten ilmoitan Suomeen, etten ainakaan tule ilmoitetulla lennolla ja että kerron heti lisää, kun saan uutta tietoa.

Suomeen on pitkä matka. Ilman lentoa ainoa mahdollisuus päästä sinne olisi autolla ja laivalla, ja se kestäisi ainakin kolme vuorokautta. Se ei taida olla järkeenkäypä vaihtoehto.

Pääkonttorissa ollaan sitä mieltä, että minun pitäisi odottaa täällä Pariisin kentällä, jospa jonkun ihmeen kautta ilmatila kirkastuisi ja pääsisin tänään vielä lentämään. Espoolaisen asiakkaan puhelinkeskus, jolle selitän ongelmani, puhuu englantia johdonmukaisesti ilman artikkeleita ja ilmoittaa vain tylysti että ”ei se mitään”. Ei minua ilmeisesti kovinkaan innokkaasti odotettu siellä Suomessa.

Pitää siis odottaa täällä. Mahtavaa. Mitenhän kauan tämä kestää? Ja miten saan aikani kulumaan? Lähden kiertelemään lentokentän myymälöitä.
 

Duty-free shopin ovensuussa törmään hyvännäköiseen nuoreen naiseen, joka näppäilee numeroita kännykkäänsä. Hän pyytää anteeksi, mutta on niin keskittynyt puuhaansa, että tuskin katsoo minua.

Duty-free. Pelkkä nimi on nykyään provosoiva. Schengen-sopimus rankaisee Euroopan kansalaisia siitä, että he haluavat kuulua yhteen. Enää vain jenkit, aasialaiset, afrikkalaiset ja muut kaukomatkailijat saavat ostaa halvalla, me syntyperäiset eurooppalaiset maksamme täyden hinnan veroineen. You know, in Europe we're always on duty…

Tavarat, joita myydään lentoasemilla, kertovat paljon ihmiskunnan tilasta. Luulisi, että lentoasemien kaupoissa myytäisiin todella tärkeitä esineitä, sellaisia, joita ilman moderni maailmankansalainen ei pärjää. Mutta mitä siellä myydään? Tupakkaa, viinaa, hajuvettä ja kameroita. Ei näytä hyvältä tämä ihmiskunnan tulevaisuus. Olemme ilmeisesti kaikki jonkin sortin narkkareita tai ainakin tirkistelijöitä.

Ja vaikka saisin kaiken verottomana, en voisi ostaa täältä mitään, sillä olen niitä miehiä, joilla on jo kaikki, ainakin kaikki se, mitä lentokenttämyymälöistä voi saada: Samsoniten laukku, Bossin takki, Lloydsin kengät, Rolexin rannekello ja Applen iPhone.

Mitä se kielii miehestä, kun hän vaeltelee lentokentällä, katselee kauppojen ikkunoita ja joutuu toteamaan, että hänellä on jo kaikkea? Ettei hän tarvitse uutta kauluspaitaa eikä kravattia eikä ole edes ketään, jolle hänen pitäisi ostaa lahja. Mitä se kertoo miehestä ellei sitä, että mies on täydellinen, täysin varustettu, täydellisessä valmiustilassa. Mutta valmis mihin? Mitä mies voisi tässä autuaassa tilassa enää haluta?

Vastaus kuuluu heti ja selkeästi omasta päästäni: Juotavaa. Tarvitsen drinkin. Onneksi lähin baari on vain muutaman metrin päässä.

”Lasillinen valkoviiniä”, sanon baaritiskin takana pyörivälle tummalle tarjoilijalle.

”Kävisikö chardonnay?” hän kysyy.

”Ei. Ei missään tapauksessa. Olen ABC-miehiä.”

”Mitä se tarkoittaa?” Tarjoilijan ilmeen ph-arvo on lähellä rikkihappoa. Hänen huumorintajunsa on ilmeisesti tänään jo joutunut aika lujille.

”A-B-C, anything but Chardonnay. Mitä tahansa paitsi chardonnayta.”

Laitan parhaan virneeni huulilleni, mutta tarjoilija mulkoilee murhaavasti. Hän ei taida olla viini-ihmisiä, ja sofistikoitunut vitsini menee harakoille, kuten sofistikoituneet vitsit yleensä.

Viinilistalta löytyy australialainen riesling ja nurkkapöydästä vielä vapaa istumapaikka. Ne saavat nyt kelvata. Istun alas ja selailen eilistä Le Monde -lehteä. En osaa ranskaa, mutta sen verran ymmärrän, että week-end tarkoittaa viikonloppua, hot dog hodaria ja football jalkapalloa. Vaikuttaa yksinkertaiselta, tämä ranskan kieli. Pitäisiköhän viettää vähän aikaa tässä maassa? Jos lentokielto kestää, se järjestyy ihan itsestään, ja voisin vähän opetella ranskaa…

I just call to say I love you, I just call to say how much I care…
Tyttäreni soittaa. Hänellä on vieläkin oma soittoääni, se sama vanha hempeä sävel, vaikka hän ei enää hempeä pikkutyttö olekaan, päinvastoin. Hän on kuusitoista ja viimeiset vuodet eron jälkeen hän on asunut Münchenissä äitinsä kanssa. Kauniissa, tilavassa omakotitalossa, jonka minä maksoin.

”No hei lintuseni!”

”Hei. Miten menee?”

”Ihan kivasti. Olen Pariisissa nauttimassa makeasta elämästä.”

”Niin varmaan. Sinähän olet niin superhyvä nauttimaan. Kuule iskä...”

Kun hän kutsuu minua iskäksi, tiedän, että joko jokin on pahasti vialla tai sitten hän haluaa rahaa.

”Minulla on ongelma. Haluan lähteä Maxin kanssa Amsterdamiin, mutta äiti ei päästä.”

”Kuka on Max?”

”Yksi kaveri lukiosta vain. Hän on jo kahdeksantoista täyttänyt, pari kuukautta sitten.”

”Tiedät hyvin, etten voi antaa sinulle lupaa lähteä sen ’kaverin’ kanssa matkalle. Kunnes olet täysi-ikäinen, äidillä on vielä huoltajuus. Hän päättää.”

”Tiedän, mutta jos voisit vaikka puhua hänelle…”

”Muistatko, mitä aina tapahtuu, kun äitisi ja minä yritämme puhua toisillemme kuin kaksi aikuista ihmistä?”

”Muistan. Riitelette kuin aikuiset ihmiset. Mutta voinko minä sanoa äidille, että sinun puolesta asia on ookoo?”

”Totta kai asia on minun puolestani ookoo. Mutta muista, ettei tämä ole virallinen lupa, kaikki riippuu äidistäsi.”

”Kiitos, iskä!”

Toisin kuin ex-vaimoni, olen itse aina ollut sitä mieltä, että tehtäväni isänä ei ole suojella lastani isolta, pahalta maailmalta ja sen lukuisilta vaanivilta vaaroilta, vaan valmentaa lastani sitä maailmaa varten ja varmistaa, että hän kulkee silmät auki ja kunnon epäluulo päällä. Ja mikä voisi olla parempi valmennus kuusitoistavuotiaalle tyttärelleni kuin muutaman päivän loma Amsterdamissa jonkun Maxin kanssa.

Oikeastaan oli mukavaa puhua tyttäreni kanssa, vaikka hän
tapansa mukaan vain halusi jotain. Silti, pienistä asioista pitää eronneen isän olla kiitollinen, esimerkiksi siitä, että lapset suostuvat vielä puhumaan hänelle.

Tämä riesling maistuu jostain syystä yhtä pahalta kuin chardonnay, ei valkoviiniltä, vaan pilaantuneelta rypälemehulta. Kaiken kukkuraksi se on vielä taskulämmintä. Juuri kun päätän käydä valittamassa tarjoilijalle, puhelin soi taas. Ex-vaimo. Hänellä ei enää ole omaa soittoääntä, vaan hän kuulostaa nykyään yhtä neutraalilta kuin kuka tahansa muu. Kuten yleensä, hän ei haaskaa aikaa tervehdyksiin ja voinnin tiedusteluun, vaan menee suoraan asiaan:

”Millä oikeudella sinä annat lapsellemme luvan lähteä matkalle?”

”Enhän minä mitään lupaa antanut. Sanoin vain, että…”

”Tämä koko asia ei kuulu sinulle lainkaan. Muistaakseni minulla on yksinhuoltajuus.”

”No on, on. Mutta miksi et anna hänen lähteä?”

”Tiedät itsekin, millainen paikka Amsterdam on. Siellä on vaarallista. Pornoa, huumeita, ihmiskauppaa…”

”Tiedän, olen käynyt siellä itsekin monta kertaa ja olen vielä elossa. Tyttäremme osaa kyllä pitää huolta itsestään. Vai haluatko pitää häntä kotiarestissa?”

”En tietenkään halua. Mutta ajattelen hänen turvallisuuttaan! Sinähän antaisit hänen tehdä ihan mitä hän haluaa…”

”Niin antaisinkin. Miksi haluat estää häntä keräämästä kokemuksia ja oppimasta elämää?”

”Sekö on sinusta elämää kun alaikäiset polttelevat pilveä, popsivat pillereitä ja ryypiskelevät?”

”Unohdit naimisen, rakas ex-siippani. Minkä helvetin takia yrität kaikin keinoin varmistaa, että tyttärestämme tulee samanlainen tiukkapipotylsimys kuin sinä olet?”

Tuut-tuut-tuut. Ex-vaimoni lyö minulle luurin korvaan. Tuttu juttu, tuttu tunne. Aivan niin kuin ennenkin, paitsi ettemme ole enää naimisissa. Onneksi. Joka kerta kun kuulen hänen äänensä, verenpaineeni nousee pilviin. Tunnen itseni tyhmäksi luuseriksi, joka on kävellyt vastoin parempaa tietoa suoraan ansaan. Kuten kaikki naiset, exänikin on mestarillinen vehkeilijä. Ensin hemmotellaan, imarrellaan ja vietellään miestä niin, ettei tämä halua mitään muuta kuin ensi tilassa naimisiin. Sitten pantataan niin määrätietoisesti, että mies joutuu käymään vieraissa. Sitten otetaan uskottomuuden vuoksi avioero ja lypsetään mieheltä talo, auto ja muu omaisuus.

Hups! Ihmiset ravintolassa tuijottavat minua, vaikka istun viimeisessä nurkassa. Taisin hiiltyä puhelun aikana, korottaa ääntäni ja käyttää käsivarsianikin apuna tunteitteni ilmaisuun.

”Sorry”, sanon tuntemattomalle vierustoverilleni. ”Ongelmia
autokorjaamon kanssa.”

Sitten vaivun takaisin synkkään mielentilaani. Avioliitto on tuplakusetus. Ensin luvataan ikuista rakkautta, kunnes kuolema meidät erottaa. Onpa vain hiton hyvä, ettei kuolema ollut se, joka meidät erotti. En minä exälleni nyt sentään kuolemaa toivoisi. Mutta erotessaan ihmiset luulevat ihan oikeasti pääsevänsä toisistaan eroon. Ja pah! Jos on lapsia, ex-vaimo voi vielä kymmenien vuosien jälkeen tehdä elämästäsi helvetin. Rakkaus tekee sokeaksi, avioliitto avaa silmät.

Silti: jostain täysin käsittämättömästä syystä minun tekee yhtäkkiä mieli nähdä heidät. Ainakin tyttäreni. Autolla pääsisin vuorokaudessa Pariisista Müncheniin, luotijunalla vielä paljon nopeammin. Mutta mitä sitten tekisin?

Sanoisinko ’hei, iskä täällä, tulin takaisin’? Miten minusta tuntuu yhtäkkiä siltä, että haluan mennä kotiin? Eihän se talo ole ollut kotini enää muutamaan vuoteen, eikä minua siellä kaivata.

Ehkä tämän lentokentän erikoislaatuinen luonne aiheuttaa sen, paikan henki, spiritus loci. Lentokenttä on tehty väliaikaiseksi oleskelupaikaksi. Tänne ei ole kenenkään tarkoitus jäädä, tänne tullaan vain lähtemään tai saapumaan tai sitten täällä ollaan töissä. Mutta kukaan ei asu täällä, kukaan ei vietä täällä vapaaehtoisesti vapaa-aikaansa. Vain silloin tällöin jostain lentoasemarakennuksesta löytyy hullu täti tai setä, joka ei suostu lähtemään pois. Sitten lehdet kirjoittelevat ahkerasti
tapauksesta ja psykologit käyvät suostuttelemassa laitonta asukasta muuttamaan pois kentältä.

Ja nyt koko Euroopassa tuhannet ihmiset joutuvat asumaan lentoasemilla, ainakin viettämään yötä siellä. Tänään olemme kaikki hulluja tätejä ja setiä eikä kukaan pyydä meitä poistumaan.

Miksi nykyään muuten kaikki lentokenttärakennukset näyttävät aivan samanlaisilta? Kaikki on tehty samoista materiaaleista, kaikkien lentomatkustajien yläpuolella leijuu valtavan suuri lasikatto. Kaikki uudet lentoasemat näyttävät siltä kuin ne olisivat saman arkkitehdin piirtämiä: insinöörit ovat kierrättäneet vanhat piirustuksensa ja tehneet vain pieniä, kosmeettisia muutoksia.

Charles de Gaullen suuri halli alkaa olla tupaten täysi. Ihmisiä makaa ristiin rastiin lattialla pitkin käytäviä, vessojen eteen on muodostunut pitkiä jonoja, joistakin kopeista on jo paperi loppunut ja ihmiset alkavat valittaa ylirasittuneelle hygieniahenkilökunnalle.

Iso ryhmä nuoria miehiä on ottanut lenkkarit pois, ja heitä ympäröivä terävä haju tekee selväksi, että he ovat olleet matkalla jo jonkin aikaa. Ilmeisesti kyse on urheilujoukkueesta.
Ihmissekoitus on kirjavampi kuin lauantaipussin sisältö: väsyneitä, turhautuneita lapsia, itkua ja valitusta joka suunnalta, Luis Vuitton -laukkuja, kahdeksankymppisiä, useilla kohotusleikkauksilla ja botoxilla muumioituneita mummoja, rukousnauhoja sormillaan pyöritteleviä arabeja, ruotsalaisturisteja shortseissa, Havaiji-paidoissa ja sandaaleissa.

Kännykkä varoittaa: Akku on lähes tyhjä. Kai minun on nyt pakko etsiä jostain pistorasia, muuten viimeinen yhteyteni ulkomaailmaan katkeaa pian kokonaan. Kiinnitän katseeni seinään ja vaeltelen pitkin hallia, mutta kaikki pistorasiat, joihin silmäni osuvat, ovat jo käytössä.

Se perhanan puhelu sai minut unohtamaan, mikä elämässä on
oikeasti tärkeä: täysi paristo. Kaikki muut ovat jo kiireen vilkkaa lataamassa kännyköittensä ja sylimikrojensa akkuja. Vain minä tajusin liian myöhään, mitä olisi pitänyt tehdä.

WLAN-hotspotin ympärillä on kunnon ruuhka, varmaan sata
ihmistä jonottaa pitkämielisesti ja yrittää päästä nettiin etsimään vaihtoehtoisia matkasuunnitelmia, majoitusta yöksi tai kirjoittelemaan sähköpostiviestejä ja päivittämään Facebook-sivujaan.

Alkaa vaikuttaa siltä, että tämä kaaos ei ihan heti lopu. Pitäisikö minunkin etsiä itselleni yösijaa? En taida kuitenkaan enää tänään päästä perille, ja vaikka pääsisinkin, en voi käydä uudella asiakkaalla keskellä yötä.

Odotan puoli tuntia, kunnes pääsen tarpeeksi lähelle langattoman verkon lähetintä. Pienen ikuisuuden jälkeen surffaan vihdoin netissä, mutta nyt kaikki on ilmeisesti jo liian myöhäistä.

Kokeilen ensin kaikki lentoaseman lähellä sijaitsevat varteenotettavat hotellit: Sheraton, Holiday Inn, Hyatt Regency – kaikki täynnä. Olin liian hidas. Minun olisi heti pitänyt oivaltaa, että islantilainen tulivuori on tosissaan eikä lopeta muutaman tunnin purkauksen jälkeen. Seuraavaksi selailen kaupungissa sijaitsevat hotellit, ensin neljän, sitten kolmen, sitten kahden tähden, lopuksi käyn läpi tähdettömätkin majapaikat, mutta niistäkään ei löydy enää huonetta.

Hassu tunne. Yleensä minä olen aina se, joka on tilanteen tasalla. Yleensä minulla on kaikki narut käsissä ja olen se, joka kertoo muille, mitä heidän pitää tehdä ja miten. Nyt olen yhtäkkiä ei-kenenkäänmaalla, eksyksissä, lamaantunut, avuton, ylimääräinen ja turha. Minne minun pitää mennä? Minne minä voin mennä? Mitä minun pitää tehdä? Kenelle pitää soittaa?

Näyttää siltä, että tuhansien muiden Charles de Gaullen vankien tavoin minäkin joudun viettämään yön täällä. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi nukuin lattialla puku päällä. Se taisi olla veljeni viimeisissä häissä… parempi olla muistelematta.

Hetkinen – voi että minä olen idiootti! Minullahan on kaikki mahdolliset frequent flyer -kortit ja olen ainakin kolmen eri lentoyhtiön etuasiakas. Kai näillä meriiteillä pääsen pois täältä haisevien reppumatkailijoiden ja huutavien lasten luota ja pääsen rentoutumaan ensimmäisen luokan avariin, siisteihin tiloihin ilman jonottamista, ja saan käteeni kunnon lasillisen.
En ole snobi, yleensä en edes katso vip-loungen suuntaan.
Minulle kelpaa ihan hyvin se, mikä kelpaa muillekin. Mutta tänään olen todella kiitollinen tästä pienestä luksuksesta, jonka osaksi minulla on oikeus päästä. Onneksi on olemassa vip-lounge. Se erottaa rahvaan ja lomamatkailijat sellaisista ihmisistä, joiden on oikeasti työnsä takia pakko liikkua paikasta toiseen lentokoneilla.

Heti kun astun toiselle puolelle, osa ahdistuksesta putoaa pois hartioiltani. Täällä on huomattavasti parempi olla. Viileämpää, raikkaampaa hengitysilmaa, ei hien hajua, ei lenkkareita, ei lapsia. Täällä on laadukkaammat istuimet, parempi
kokolattiamatto ja jopa henkilökuntakin jaksaa tällä puolella vielä hymyillä – se ei ole tänään vielä joutunut samanlaiseen myllerrykseen kuin  kollegat toisella puolella.

Tilaan lisää rieslingiä ja levittäydyn leveälle, narisevalle mustalle nahkasohvalle. Tällä kertaa viini on sopivasti viilennetty. Otan ison kulauksen ja huokaisen. Nyt on hyvä hetki miettiä.

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että minulla on velvollisuus pohtia tätä elämääni, tehdä inventaario, ynnätä plussat ja miinukset. Typerää, mutta näin se vain menee: Kun ihminen pysäytetään liikkeessä ja hänet pakotetaan olemaan toimettomana, hänen oma painonsa alkaa tuntua, hän alkaa miettiä syntyjä ja syviä ja vaipuu johonkin eksistentiaaliseen transsitilaan, jossa aivot tuottavat enää yksinomaan tummasävyisiä ajatuksia.

Istun siis täällä Ranskan pääkaupungin laidalla miettimässä elämäni peruskysymyksiä, koska rakas luontoäiti tekee minulle ja koko mantereelle tempun. Miksi luontoa kutsutaan muuten äidiksi eikä isäksi? Miksi luonto on naispuolinen? Varmaan siksi, että hän on niin räikeän epäoikeudenmukainen.

Hän ohjelmoi meidät rakastumaan, muodostamaan pareja ja tekemään jälkeläisiä, mutta hän ei yhtään huolehdi meistä. Hän vain tönäisee meidät suureen ihmissuhdekaruselliin, antaa meille hirmuiset vauhdit ja vetäytyy sitten katsomaan vahingoniloisena, kun alamme voida pahoin ja rakkautemme ratkeaa liitoksistaan. Paskaakaan hän ei välitä siitä, kuinka me ihmiset siinä kyydissä viihdymme ja jaksamme. Luontoäiti on laskelmoiva narttu, eikä sana ”onnellinen” kuulu hänen sanavarastoonsa.

Kuten luontokin, naiset ovat tunteettomia egoisteja. Kaikki paitsi äiti tietysti, rauha hänen sielulleen.

Matkapuhelimeni varoittaa taas, ja valitettavasti täällä parempienkin ihmisten puolella kaikki pistorasiat ovat käytössä. Hetken verran tunnen suurta houkutusta: Milloin viimeksi minulla oli akku tyhjänä tai puhelin pois päältä? Voisin leikkiä kadonnutta ja unohtaa akut ja puhelimet, olla incommunicado, poissa, not available.

Tiedän kyllä, etten pystyisi sellaiseen. Olen kommunikaatiofriikki, ilman puhelinta tai internetiä en ole kokonainen ihminen. Elektroniikkakaupassa näin äsken aurinkopaneelilla varustettuja latureita. Täällä on voimakkaita lamppuja joka puolella, ja valon pitäisi kyllä riittää saamaan edes vähän latinkia puhelimeen. Ei muuta kuin vielä kerran takaisin toiselle puolelle, köyhien, tavallisten kuolevaisten joukkoon laturia ostamaan.

Vihdoin minulla on konkreettinen, toteutettavissa oleva ajatus, suunnitelma, vihdoin löytyy jotain rakentavaa, mitä voin tehdä, jotain järkiperäistä toimintaa, joka antaa minulle sen illuusion takaisin, että minä olen in control.

Mutta sillä hetkellä, kun avaan oven, kontrolli loppuu saman tien: Ovi avautuu minuun päin, ja vaikka vedän vain kevyesti kahvasta, ovi tulee vauhdilla minua vastaan. Kauhealla ryminällä nuori naishenkilö kaatuu taakseen selälleen ja rojahtaa jalkojeni eteen lattialle. Ilmeisesti hän oli nojautunut ovea vasten.

Yritän olla nauramatta, pyydän anteeksi ja huomautan, ettei tämä kenties ole paras paikka käydä päiväunille. Nuori nainen yrittää nousta pystyyn, mutta hänen suuri kirkkaanpunainen matkalaukkunsa on kaatunut puoliksi hänen päälleen. Kestää muutaman hetken, ennen kuin hän on selviytynyt pystyyn ja seisoo edessäni. Nyt vasta huomaan, että hän on se sama nainen, joka törmäsi minuun Duty-free-kaupan ovella.

Koetan lohduttaa häntä, mutta ilmeisesti karismani ei oikein toimi. Nuori nainen näyttää olevan oikein kunnolla poissa tolaltaan. Hänen kasvonsa ovat tummanpunaiset, hän hikoilee ja hänen silmiinsä nousee kyyneliä. Mitä olen nyt tehnyt? Eihän selälle kaatuminen voinut sattua niin pahasti, eikä mitään haavoja tai mustelmia näy, ainakaan päällepäin.

Miksi tämä tuntematon nainen itkee tässä nyt? Eikö hän tiedä, kuinka epäreilua on, kun nainen itkee miehen edessä? Se on todella alhaista ja epäeettistä, sillä jokainen nainen tietää, ettei kukaan mies pärjää itkevälle naiselle.

Naiset käyttävät itkuaan salaisena aseena, jolle miehet ovat puolustuskyvyttömiä. Ja minusta raskauttavaksi tekijäksi pitää laskea, jos nainen itkee manipuloidakseen ventovierasta miestä. Oma mies on jo tottunut siihen, että häntä kauko-ohjataan ja hän tietää jo vaimonsa taktiikan. Vieras mies sen sijaan on vollottavan naisen edessä täysin hukassa eikä voi muuta tehdä kuin syyllistyä ja tuntea itsensä roistoksi.

Nuori nainen yrittää puhua, mutta ei saa ääntä suustaan.

Naiset varaavat itselleen etuoikeuden tulla hysteerisiksi,
menettää itsehillintänsä ja heittäytyä täysin edesvastuuttomiksi hetkenä minä hyvänsä ja missä tahansa tilanteessa. Naiset vetoavat luontoon, heittävät kädet ilmaan ja huutavat ”En kestä tätä enää! Tehkää joku jotain!” Ja yleensä joku sitten tekee jotain tilanteen korjaamiseksi tai rauhoittamiseksi, yleensä joku mies. Naiset delegoivat meille miehille järjen, logiikan ja muut paskahommat aina, kun se heille sopii.

Olen vihainen. Itkevät naiset saavat minut aina vihaiseksi.
Ainoastaan tyttäreni itkua kestän ilman, että minusta tulee kylmä.

”Sattuuko pahasti?” kysyn silti ja yllätyn itsekin siitä, miten pehmeältä ja ystävälliseltä ääneni kaikesta huolimatta kuulostaa. Nostan naisen matkalaukun pystyyn. Se ei paina juuri mitään.

”Matkustatte kevyesti, olette siis varmaan lähdössä etelään”,
sanon ja yritän kuulostaa Sherlock Holmesilta. Nainen katsoo minua itkuiset silmät pyöreinä. Hän avaa suunsa ja valmistautuu puhumaan. Mutta ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, kännykkäni piipittää viimeisen kerran.

Akku on tyhjä.