Osa 2/10: Frank turhautuu Pariisin lentokentällä, kun ei pääse Suomeen tuhkapilven takia. Istanbuliin matkalla ollut Catherine notkuu vip-loungen edessä, kun ovi tempaistaan auki.

Frank 18. kesäkuuta klo 10.38

Anteeksi kuinka? Tuhkapilvi nousemassa islantilaisesta tulivuoresta? Eihän nyt ole aprillipäivä!

Totta se kuitenkin on. Luonto-äiti puuttuu oikein rankalla kädellä ihmisten elämään, ja koko manner näyttää olevan sen vankina. Olen myöhästynyt elämäni aikana monelta lennolta, milloin lentäjien, lennonjohtajien tai matkustamohenkilökunnan lakon takia, milloin terroristihälytyksen takia, milloin ihan vain krapulan takia. Mutta tulivuori, joka sylkee tuhkaa koko Euroopan ylle, sammuttaa lento-koneiden suihkumoottorit ja pudottaa koneet alas, on uutta minullekin. Varmaan joku länsimainen nainen on taas paljastanut tissejään julkisella paikalla.

Naisethan ne aiheuttavat seksuaalisesti provosoivalla käyttäytymisellään ja pukeutumisellaan maanjäristyksiä, tsunameja ja kaikenlaisia muita luonnonkatastrofeja. Sen tietää jokainen aloitteleva imaami. Tai sitten nuo pirun islantilaiset ovat oikeasti itse tämän uskomattoman tempun takana. Se sopisi kuvaan. Ensin heidän pankkiirinsa varastavat kaikkien rahat, sitten heidän ilkeät luonnonvoimansa vielä pakottavat kaikki koneet maahan aiheuttaen vain lisää kaaosta ja tappioita.

Islanti pitäisi mielestäni pommittaa tuusan nuuskaksi. Ja minun pitäisi tänä iltana tavata uusi asiakas, Suomessa, Espoo-nimisessä pikkukaupungissa jossain lähellä Helsinkiä. Juuri tämä ensikontakti olisi ollut todella tärkeää, vierailustani saattaa riippua mittava urakka. Jos siis koskaan pääsen sinne Suomeen. Tällä hetkellä ei ole mitään jäsenneltyä tietoa mistään. Kaikki lennot on peruutettu, kukaan ei tiedä, milloin päästään täältä lähtemään, milloin matka ja elämä jatkuu. Silloin tällöin kaiuttimista kajahtaa jokin tiedotus, mutta viesti on joka kerta sama: ”Emme tiedä milloin lentoliikenne voi taas jatkua, tiedotamme heti kun tilanne muuttuu, pahoittelemme…”

Ei tästä matkasta taida tulla mitään. Olen jumissa Pariisissa, Charles de Gaullen lentoasemalla, enkä ole ainoa, jonka taival on tuhkapilven takia yllättäen keskeytynyt. Terminaali täyttyy epätietoisista ja epätoivoisista matkustajista. Suuren lasista ja alumiinista rakennetun hämähäkkiverkkokaton alle kertyy ihmisiä kaikista maailman kolkista. Jollakin vertailevalla geenitutkijalla olisi täällä mahtavat apajat, täällä on kaikki mahdolliset ihmisrodut ja niiden keskinäiset sekoitukset edustettuina. Rukoilevia muslimeja, kaljoittelevia reppumatkailijoita, naljailevia äitejä, kirkuvia lapsia ja liituraitapukuisia bisnesmiehiä. Täällä on aivan kaikki.

Ja vähän liikaakin. En oikein viihdy paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Vältän jalkapallo-ottelut, messut ja mielenosoitukset, koska alan voida pahoin ihmismassojen keskellä.

Tilanne täällä kentällä on juuri ja juuri siedettävä. Löydän istumapaikan kahden lihavan jenkkimummon välistä ja soitan pakolliset puheluni: ilmoitan pääkonttorille tilanteesta, sitten ilmoitan Suomeen, etten ainakaan tule ilmoitetulla lennolla ja että kerron heti lisää, kun saan uutta tietoa.

Suomeen on pitkä matka. Ilman lentoa ainoa mahdollisuus päästä sinne olisi autolla ja laivalla, ja se kestäisi ainakin kolme vuorokautta. Se ei taida olla järkeenkäypä vaihtoehto.

Pääkonttorissa ollaan sitä mieltä, että minun pitäisi odottaa täällä Pariisin kentällä, jospa jonkun ihmeen kautta ilmatila kirkastuisi ja pääsisin tänään vielä lentämään. Espoolaisen asiakkaan puhelinkeskus, jolle selitän ongelmani, puhuu englantia johdonmukaisesti ilman artikkeleita ja ilmoittaa vain tylysti että ”ei se mitään”. Ei minua ilmeisesti kovinkaan innokkaasti odotettu siellä Suomessa.

Pitää siis odottaa täällä. Mahtavaa. Mitenhän kauan tämä kestää? Ja miten saan aikani kulumaan? Lähden kiertelemään lentokentän myymälöitä.
 

Duty-free shopin ovensuussa törmään hyvännäköiseen nuoreen naiseen, joka näppäilee numeroita kännykkäänsä. Hän pyytää anteeksi, mutta on niin keskittynyt puuhaansa, että tuskin katsoo minua.

Duty-free. Pelkkä nimi on nykyään provosoiva. Schengen-sopimus rankaisee Euroopan kansalaisia siitä, että he haluavat kuulua yhteen. Enää vain jenkit, aasialaiset, afrikkalaiset ja muut kaukomatkailijat saavat ostaa halvalla, me syntyperäiset eurooppalaiset maksamme täyden hinnan veroineen. You know, in Europe we're always on duty…

Tavarat, joita myydään lentoasemilla, kertovat paljon ihmiskunnan tilasta. Luulisi, että lentoasemien kaupoissa myytäisiin todella tärkeitä esineitä, sellaisia, joita ilman moderni maailmankansalainen ei pärjää. Mutta mitä siellä myydään? Tupakkaa, viinaa, hajuvettä ja kameroita. Ei näytä hyvältä tämä ihmiskunnan tulevaisuus. Olemme ilmeisesti kaikki jonkin sortin narkkareita tai ainakin tirkistelijöitä.

Ja vaikka saisin kaiken verottomana, en voisi ostaa täältä mitään, sillä olen niitä miehiä, joilla on jo kaikki, ainakin kaikki se, mitä lentokenttämyymälöistä voi saada: Samsoniten laukku, Bossin takki, Lloydsin kengät, Rolexin rannekello ja Applen iPhone.

Mitä se kielii miehestä, kun hän vaeltelee lentokentällä, katselee kauppojen ikkunoita ja joutuu toteamaan, että hänellä on jo kaikkea? Ettei hän tarvitse uutta kauluspaitaa eikä kravattia eikä ole edes ketään, jolle hänen pitäisi ostaa lahja. Mitä se kertoo miehestä ellei sitä, että mies on täydellinen, täysin varustettu, täydellisessä valmiustilassa. Mutta valmis mihin? Mitä mies voisi tässä autuaassa tilassa enää haluta?

Vastaus kuuluu heti ja selkeästi omasta päästäni: Juotavaa. Tarvitsen drinkin. Onneksi lähin baari on vain muutaman metrin päässä.

”Lasillinen valkoviiniä”, sanon baaritiskin takana pyörivälle tummalle tarjoilijalle.

”Kävisikö chardonnay?” hän kysyy.

”Ei. Ei missään tapauksessa. Olen ABC-miehiä.”

”Mitä se tarkoittaa?” Tarjoilijan ilmeen ph-arvo on lähellä rikkihappoa. Hänen huumorintajunsa on ilmeisesti tänään jo joutunut aika lujille.

”A-B-C, anything but Chardonnay. Mitä tahansa paitsi chardonnayta.”

Laitan parhaan virneeni huulilleni, mutta tarjoilija mulkoilee murhaavasti. Hän ei taida olla viini-ihmisiä, ja sofistikoitunut vitsini menee harakoille, kuten sofistikoituneet vitsit yleensä.

Viinilistalta löytyy australialainen riesling ja nurkkapöydästä vielä vapaa istumapaikka. Ne saavat nyt kelvata. Istun alas ja selailen eilistä Le Monde -lehteä. En osaa ranskaa, mutta sen verran ymmärrän, että week-end tarkoittaa viikonloppua, hot dog hodaria ja football jalkapalloa. Vaikuttaa yksinkertaiselta, tämä ranskan kieli. Pitäisiköhän viettää vähän aikaa tässä maassa? Jos lentokielto kestää, se järjestyy ihan itsestään, ja voisin vähän opetella ranskaa…

I just call to say I love you, I just call to say how much I care…
Tyttäreni soittaa. Hänellä on vieläkin oma soittoääni, se sama vanha hempeä sävel, vaikka hän ei enää hempeä pikkutyttö olekaan, päinvastoin. Hän on kuusitoista ja viimeiset vuodet eron jälkeen hän on asunut Münchenissä äitinsä kanssa. Kauniissa, tilavassa omakotitalossa, jonka minä maksoin.

”No hei lintuseni!”

”Hei. Miten menee?”

”Ihan kivasti. Olen Pariisissa nauttimassa makeasta elämästä.”

”Niin varmaan. Sinähän olet niin superhyvä nauttimaan. Kuule iskä...”

Kun hän kutsuu minua iskäksi, tiedän, että joko jokin on pahasti vialla tai sitten hän haluaa rahaa.

”Minulla on ongelma. Haluan lähteä Maxin kanssa Amsterdamiin, mutta äiti ei päästä.”

”Kuka on Max?”

”Yksi kaveri lukiosta vain. Hän on jo kahdeksantoista täyttänyt, pari kuukautta sitten.”

”Tiedät hyvin, etten voi antaa sinulle lupaa lähteä sen ’kaverin’ kanssa matkalle. Kunnes olet täysi-ikäinen, äidillä on vielä huoltajuus. Hän päättää.”

”Tiedän, mutta jos voisit vaikka puhua hänelle…”

”Muistatko, mitä aina tapahtuu, kun äitisi ja minä yritämme puhua toisillemme kuin kaksi aikuista ihmistä?”

”Muistan. Riitelette kuin aikuiset ihmiset. Mutta voinko minä sanoa äidille, että sinun puolesta asia on ookoo?”

”Totta kai asia on minun puolestani ookoo. Mutta muista, ettei tämä ole virallinen lupa, kaikki riippuu äidistäsi.”

”Kiitos, iskä!”

Toisin kuin ex-vaimoni, olen itse aina ollut sitä mieltä, että tehtäväni isänä ei ole suojella lastani isolta, pahalta maailmalta ja sen lukuisilta vaanivilta vaaroilta, vaan valmentaa lastani sitä maailmaa varten ja varmistaa, että hän kulkee silmät auki ja kunnon epäluulo päällä. Ja mikä voisi olla parempi valmennus kuusitoistavuotiaalle tyttärelleni kuin muutaman päivän loma Amsterdamissa jonkun Maxin kanssa.

Oikeastaan oli mukavaa puhua tyttäreni kanssa, vaikka hän
tapansa mukaan vain halusi jotain. Silti, pienistä asioista pitää eronneen isän olla kiitollinen, esimerkiksi siitä, että lapset suostuvat vielä puhumaan hänelle.

Tämä riesling maistuu jostain syystä yhtä pahalta kuin chardonnay, ei valkoviiniltä, vaan pilaantuneelta rypälemehulta. Kaiken kukkuraksi se on vielä taskulämmintä. Juuri kun päätän käydä valittamassa tarjoilijalle, puhelin soi taas. Ex-vaimo. Hänellä ei enää ole omaa soittoääntä, vaan hän kuulostaa nykyään yhtä neutraalilta kuin kuka tahansa muu. Kuten yleensä, hän ei haaskaa aikaa tervehdyksiin ja voinnin tiedusteluun, vaan menee suoraan asiaan:

”Millä oikeudella sinä annat lapsellemme luvan lähteä matkalle?”

”Enhän minä mitään lupaa antanut. Sanoin vain, että…”

”Tämä koko asia ei kuulu sinulle lainkaan. Muistaakseni minulla on yksinhuoltajuus.”

”No on, on. Mutta miksi et anna hänen lähteä?”

”Tiedät itsekin, millainen paikka Amsterdam on. Siellä on vaarallista. Pornoa, huumeita, ihmiskauppaa…”

”Tiedän, olen käynyt siellä itsekin monta kertaa ja olen vielä elossa. Tyttäremme osaa kyllä pitää huolta itsestään. Vai haluatko pitää häntä kotiarestissa?”

”En tietenkään halua. Mutta ajattelen hänen turvallisuuttaan! Sinähän antaisit hänen tehdä ihan mitä hän haluaa…”

”Niin antaisinkin. Miksi haluat estää häntä keräämästä kokemuksia ja oppimasta elämää?”

”Sekö on sinusta elämää kun alaikäiset polttelevat pilveä, popsivat pillereitä ja ryypiskelevät?”

”Unohdit naimisen, rakas ex-siippani. Minkä helvetin takia yrität kaikin keinoin varmistaa, että tyttärestämme tulee samanlainen tiukkapipotylsimys kuin sinä olet?”

Tuut-tuut-tuut. Ex-vaimoni lyö minulle luurin korvaan. Tuttu juttu, tuttu tunne. Aivan niin kuin ennenkin, paitsi ettemme ole enää naimisissa. Onneksi. Joka kerta kun kuulen hänen äänensä, verenpaineeni nousee pilviin. Tunnen itseni tyhmäksi luuseriksi, joka on kävellyt vastoin parempaa tietoa suoraan ansaan. Kuten kaikki naiset, exänikin on mestarillinen vehkeilijä. Ensin hemmotellaan, imarrellaan ja vietellään miestä niin, ettei tämä halua mitään muuta kuin ensi tilassa naimisiin. Sitten pantataan niin määrätietoisesti, että mies joutuu käymään vieraissa. Sitten otetaan uskottomuuden vuoksi avioero ja lypsetään mieheltä talo, auto ja muu omaisuus.

Hups! Ihmiset ravintolassa tuijottavat minua, vaikka istun viimeisessä nurkassa. Taisin hiiltyä puhelun aikana, korottaa ääntäni ja käyttää käsivarsianikin apuna tunteitteni ilmaisuun.

”Sorry”, sanon tuntemattomalle vierustoverilleni. ”Ongelmia
autokorjaamon kanssa.”

Sitten vaivun takaisin synkkään mielentilaani. Avioliitto on tuplakusetus. Ensin luvataan ikuista rakkautta, kunnes kuolema meidät erottaa. Onpa vain hiton hyvä, ettei kuolema ollut se, joka meidät erotti. En minä exälleni nyt sentään kuolemaa toivoisi. Mutta erotessaan ihmiset luulevat ihan oikeasti pääsevänsä toisistaan eroon. Ja pah! Jos on lapsia, ex-vaimo voi vielä kymmenien vuosien jälkeen tehdä elämästäsi helvetin. Rakkaus tekee sokeaksi, avioliitto avaa silmät.

Silti: jostain täysin käsittämättömästä syystä minun tekee yhtäkkiä mieli nähdä heidät. Ainakin tyttäreni. Autolla pääsisin vuorokaudessa Pariisista Müncheniin, luotijunalla vielä paljon nopeammin. Mutta mitä sitten tekisin?

Sanoisinko ’hei, iskä täällä, tulin takaisin’? Miten minusta tuntuu yhtäkkiä siltä, että haluan mennä kotiin? Eihän se talo ole ollut kotini enää muutamaan vuoteen, eikä minua siellä kaivata.

Ehkä tämän lentokentän erikoislaatuinen luonne aiheuttaa sen, paikan henki, spiritus loci. Lentokenttä on tehty väliaikaiseksi oleskelupaikaksi. Tänne ei ole kenenkään tarkoitus jäädä, tänne tullaan vain lähtemään tai saapumaan tai sitten täällä ollaan töissä. Mutta kukaan ei asu täällä, kukaan ei vietä täällä vapaaehtoisesti vapaa-aikaansa. Vain silloin tällöin jostain lentoasemarakennuksesta löytyy hullu täti tai setä, joka ei suostu lähtemään pois. Sitten lehdet kirjoittelevat ahkerasti
tapauksesta ja psykologit käyvät suostuttelemassa laitonta asukasta muuttamaan pois kentältä.

Ja nyt koko Euroopassa tuhannet ihmiset joutuvat asumaan lentoasemilla, ainakin viettämään yötä siellä. Tänään olemme kaikki hulluja tätejä ja setiä eikä kukaan pyydä meitä poistumaan.

Miksi nykyään muuten kaikki lentokenttärakennukset näyttävät aivan samanlaisilta? Kaikki on tehty samoista materiaaleista, kaikkien lentomatkustajien yläpuolella leijuu valtavan suuri lasikatto. Kaikki uudet lentoasemat näyttävät siltä kuin ne olisivat saman arkkitehdin piirtämiä: insinöörit ovat kierrättäneet vanhat piirustuksensa ja tehneet vain pieniä, kosmeettisia muutoksia.

Charles de Gaullen suuri halli alkaa olla tupaten täysi. Ihmisiä makaa ristiin rastiin lattialla pitkin käytäviä, vessojen eteen on muodostunut pitkiä jonoja, joistakin kopeista on jo paperi loppunut ja ihmiset alkavat valittaa ylirasittuneelle hygieniahenkilökunnalle.

Iso ryhmä nuoria miehiä on ottanut lenkkarit pois, ja heitä ympäröivä terävä haju tekee selväksi, että he ovat olleet matkalla jo jonkin aikaa. Ilmeisesti kyse on urheilujoukkueesta.
Ihmissekoitus on kirjavampi kuin lauantaipussin sisältö: väsyneitä, turhautuneita lapsia, itkua ja valitusta joka suunnalta, Luis Vuitton -laukkuja, kahdeksankymppisiä, useilla kohotusleikkauksilla ja botoxilla muumioituneita mummoja, rukousnauhoja sormillaan pyöritteleviä arabeja, ruotsalaisturisteja shortseissa, Havaiji-paidoissa ja sandaaleissa.

Kännykkä varoittaa: Akku on lähes tyhjä. Kai minun on nyt pakko etsiä jostain pistorasia, muuten viimeinen yhteyteni ulkomaailmaan katkeaa pian kokonaan. Kiinnitän katseeni seinään ja vaeltelen pitkin hallia, mutta kaikki pistorasiat, joihin silmäni osuvat, ovat jo käytössä.

Se perhanan puhelu sai minut unohtamaan, mikä elämässä on
oikeasti tärkeä: täysi paristo. Kaikki muut ovat jo kiireen vilkkaa lataamassa kännyköittensä ja sylimikrojensa akkuja. Vain minä tajusin liian myöhään, mitä olisi pitänyt tehdä.

WLAN-hotspotin ympärillä on kunnon ruuhka, varmaan sata
ihmistä jonottaa pitkämielisesti ja yrittää päästä nettiin etsimään vaihtoehtoisia matkasuunnitelmia, majoitusta yöksi tai kirjoittelemaan sähköpostiviestejä ja päivittämään Facebook-sivujaan.

Alkaa vaikuttaa siltä, että tämä kaaos ei ihan heti lopu. Pitäisikö minunkin etsiä itselleni yösijaa? En taida kuitenkaan enää tänään päästä perille, ja vaikka pääsisinkin, en voi käydä uudella asiakkaalla keskellä yötä.

Odotan puoli tuntia, kunnes pääsen tarpeeksi lähelle langattoman verkon lähetintä. Pienen ikuisuuden jälkeen surffaan vihdoin netissä, mutta nyt kaikki on ilmeisesti jo liian myöhäistä.

Kokeilen ensin kaikki lentoaseman lähellä sijaitsevat varteenotettavat hotellit: Sheraton, Holiday Inn, Hyatt Regency – kaikki täynnä. Olin liian hidas. Minun olisi heti pitänyt oivaltaa, että islantilainen tulivuori on tosissaan eikä lopeta muutaman tunnin purkauksen jälkeen. Seuraavaksi selailen kaupungissa sijaitsevat hotellit, ensin neljän, sitten kolmen, sitten kahden tähden, lopuksi käyn läpi tähdettömätkin majapaikat, mutta niistäkään ei löydy enää huonetta.

Hassu tunne. Yleensä minä olen aina se, joka on tilanteen tasalla. Yleensä minulla on kaikki narut käsissä ja olen se, joka kertoo muille, mitä heidän pitää tehdä ja miten. Nyt olen yhtäkkiä ei-kenenkäänmaalla, eksyksissä, lamaantunut, avuton, ylimääräinen ja turha. Minne minun pitää mennä? Minne minä voin mennä? Mitä minun pitää tehdä? Kenelle pitää soittaa?

Näyttää siltä, että tuhansien muiden Charles de Gaullen vankien tavoin minäkin joudun viettämään yön täällä. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi nukuin lattialla puku päällä. Se taisi olla veljeni viimeisissä häissä… parempi olla muistelematta.

Hetkinen – voi että minä olen idiootti! Minullahan on kaikki mahdolliset frequent flyer -kortit ja olen ainakin kolmen eri lentoyhtiön etuasiakas. Kai näillä meriiteillä pääsen pois täältä haisevien reppumatkailijoiden ja huutavien lasten luota ja pääsen rentoutumaan ensimmäisen luokan avariin, siisteihin tiloihin ilman jonottamista, ja saan käteeni kunnon lasillisen.
En ole snobi, yleensä en edes katso vip-loungen suuntaan.
Minulle kelpaa ihan hyvin se, mikä kelpaa muillekin. Mutta tänään olen todella kiitollinen tästä pienestä luksuksesta, jonka osaksi minulla on oikeus päästä. Onneksi on olemassa vip-lounge. Se erottaa rahvaan ja lomamatkailijat sellaisista ihmisistä, joiden on oikeasti työnsä takia pakko liikkua paikasta toiseen lentokoneilla.

Heti kun astun toiselle puolelle, osa ahdistuksesta putoaa pois hartioiltani. Täällä on huomattavasti parempi olla. Viileämpää, raikkaampaa hengitysilmaa, ei hien hajua, ei lenkkareita, ei lapsia. Täällä on laadukkaammat istuimet, parempi
kokolattiamatto ja jopa henkilökuntakin jaksaa tällä puolella vielä hymyillä – se ei ole tänään vielä joutunut samanlaiseen myllerrykseen kuin  kollegat toisella puolella.

Tilaan lisää rieslingiä ja levittäydyn leveälle, narisevalle mustalle nahkasohvalle. Tällä kertaa viini on sopivasti viilennetty. Otan ison kulauksen ja huokaisen. Nyt on hyvä hetki miettiä.

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että minulla on velvollisuus pohtia tätä elämääni, tehdä inventaario, ynnätä plussat ja miinukset. Typerää, mutta näin se vain menee: Kun ihminen pysäytetään liikkeessä ja hänet pakotetaan olemaan toimettomana, hänen oma painonsa alkaa tuntua, hän alkaa miettiä syntyjä ja syviä ja vaipuu johonkin eksistentiaaliseen transsitilaan, jossa aivot tuottavat enää yksinomaan tummasävyisiä ajatuksia.

Istun siis täällä Ranskan pääkaupungin laidalla miettimässä elämäni peruskysymyksiä, koska rakas luontoäiti tekee minulle ja koko mantereelle tempun. Miksi luontoa kutsutaan muuten äidiksi eikä isäksi? Miksi luonto on naispuolinen? Varmaan siksi, että hän on niin räikeän epäoikeudenmukainen.

Hän ohjelmoi meidät rakastumaan, muodostamaan pareja ja tekemään jälkeläisiä, mutta hän ei yhtään huolehdi meistä. Hän vain tönäisee meidät suureen ihmissuhdekaruselliin, antaa meille hirmuiset vauhdit ja vetäytyy sitten katsomaan vahingoniloisena, kun alamme voida pahoin ja rakkautemme ratkeaa liitoksistaan. Paskaakaan hän ei välitä siitä, kuinka me ihmiset siinä kyydissä viihdymme ja jaksamme. Luontoäiti on laskelmoiva narttu, eikä sana ”onnellinen” kuulu hänen sanavarastoonsa.

Kuten luontokin, naiset ovat tunteettomia egoisteja. Kaikki paitsi äiti tietysti, rauha hänen sielulleen.

Matkapuhelimeni varoittaa taas, ja valitettavasti täällä parempienkin ihmisten puolella kaikki pistorasiat ovat käytössä. Hetken verran tunnen suurta houkutusta: Milloin viimeksi minulla oli akku tyhjänä tai puhelin pois päältä? Voisin leikkiä kadonnutta ja unohtaa akut ja puhelimet, olla incommunicado, poissa, not available.

Tiedän kyllä, etten pystyisi sellaiseen. Olen kommunikaatiofriikki, ilman puhelinta tai internetiä en ole kokonainen ihminen. Elektroniikkakaupassa näin äsken aurinkopaneelilla varustettuja latureita. Täällä on voimakkaita lamppuja joka puolella, ja valon pitäisi kyllä riittää saamaan edes vähän latinkia puhelimeen. Ei muuta kuin vielä kerran takaisin toiselle puolelle, köyhien, tavallisten kuolevaisten joukkoon laturia ostamaan.

Vihdoin minulla on konkreettinen, toteutettavissa oleva ajatus, suunnitelma, vihdoin löytyy jotain rakentavaa, mitä voin tehdä, jotain järkiperäistä toimintaa, joka antaa minulle sen illuusion takaisin, että minä olen in control.

Mutta sillä hetkellä, kun avaan oven, kontrolli loppuu saman tien: Ovi avautuu minuun päin, ja vaikka vedän vain kevyesti kahvasta, ovi tulee vauhdilla minua vastaan. Kauhealla ryminällä nuori naishenkilö kaatuu taakseen selälleen ja rojahtaa jalkojeni eteen lattialle. Ilmeisesti hän oli nojautunut ovea vasten.

Yritän olla nauramatta, pyydän anteeksi ja huomautan, ettei tämä kenties ole paras paikka käydä päiväunille. Nuori nainen yrittää nousta pystyyn, mutta hänen suuri kirkkaanpunainen matkalaukkunsa on kaatunut puoliksi hänen päälleen. Kestää muutaman hetken, ennen kuin hän on selviytynyt pystyyn ja seisoo edessäni. Nyt vasta huomaan, että hän on se sama nainen, joka törmäsi minuun Duty-free-kaupan ovella.

Koetan lohduttaa häntä, mutta ilmeisesti karismani ei oikein toimi. Nuori nainen näyttää olevan oikein kunnolla poissa tolaltaan. Hänen kasvonsa ovat tummanpunaiset, hän hikoilee ja hänen silmiinsä nousee kyyneliä. Mitä olen nyt tehnyt? Eihän selälle kaatuminen voinut sattua niin pahasti, eikä mitään haavoja tai mustelmia näy, ainakaan päällepäin.

Miksi tämä tuntematon nainen itkee tässä nyt? Eikö hän tiedä, kuinka epäreilua on, kun nainen itkee miehen edessä? Se on todella alhaista ja epäeettistä, sillä jokainen nainen tietää, ettei kukaan mies pärjää itkevälle naiselle.

Naiset käyttävät itkuaan salaisena aseena, jolle miehet ovat puolustuskyvyttömiä. Ja minusta raskauttavaksi tekijäksi pitää laskea, jos nainen itkee manipuloidakseen ventovierasta miestä. Oma mies on jo tottunut siihen, että häntä kauko-ohjataan ja hän tietää jo vaimonsa taktiikan. Vieras mies sen sijaan on vollottavan naisen edessä täysin hukassa eikä voi muuta tehdä kuin syyllistyä ja tuntea itsensä roistoksi.

Nuori nainen yrittää puhua, mutta ei saa ääntä suustaan.

Naiset varaavat itselleen etuoikeuden tulla hysteerisiksi,
menettää itsehillintänsä ja heittäytyä täysin edesvastuuttomiksi hetkenä minä hyvänsä ja missä tahansa tilanteessa. Naiset vetoavat luontoon, heittävät kädet ilmaan ja huutavat ”En kestä tätä enää! Tehkää joku jotain!” Ja yleensä joku sitten tekee jotain tilanteen korjaamiseksi tai rauhoittamiseksi, yleensä joku mies. Naiset delegoivat meille miehille järjen, logiikan ja muut paskahommat aina, kun se heille sopii.

Olen vihainen. Itkevät naiset saavat minut aina vihaiseksi.
Ainoastaan tyttäreni itkua kestän ilman, että minusta tulee kylmä.

”Sattuuko pahasti?” kysyn silti ja yllätyn itsekin siitä, miten pehmeältä ja ystävälliseltä ääneni kaikesta huolimatta kuulostaa. Nostan naisen matkalaukun pystyyn. Se ei paina juuri mitään.

”Matkustatte kevyesti, olette siis varmaan lähdössä etelään”,
sanon ja yritän kuulostaa Sherlock Holmesilta. Nainen katsoo minua itkuiset silmät pyöreinä. Hän avaa suunsa ja valmistautuu puhumaan. Mutta ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, kännykkäni piipittää viimeisen kerran.

Akku on tyhjä.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.

Risteilyemäntä Katri Leinonen jää viettämään hyvin ansaittuja vapaapäiviä maihin. Elämä kotona ei ole ennallaan, mutta onneksi Katri saa apua yllättävältä taholta.

Katri potkaisi työputken aikana eteisen lattialle kertyneet lasku- ja sanomalehtipinot sivuun ja nappasi lehtipinon päälle takertuneen post it -lapun käteensä. Lappuun oli kirjoitettu huojuvalla käsialalla: Summerinne on käännetty pois päältä, kello soi pitkin yötä ja häiritsi asukkaita! Terveisin talonmies.

Kaikenlaista sitä olikin! Katri manasi ja ruttasi lapun kädessään. Seuraavaksi hän nosti lehdet yksi kerrallaan eteisen pöydälle. Pahoin hakattu nuori mies löytyi laivaterminaalista -otsikko summasi edellisen laivaputken tapahtumat muutamaan sanaan. Kylmät väreet lävistivät Katrin jälleen kerran.

Katri tassutteli keittiöön valmistamaan pientä välipalaa, vasta sitten olisi aika purkaa pussit ja pakaasit ja sen tehtyään olisi aika ottaa pienet tirsat! Laivarytmistä tasaiseen tekemättömyyteen laskeutuminen otti muutaman päivän.

Mutta ennen kun hän oli ehtinyt ylittää keittiön kynnyksen, ovikello soi.

Ovikelloa soitti Katrin naapuri. Naapuri oli sympaattinen, kauniisti harmaantunut nainen, jonka kanssa Katri aina jutteli mielellään.

”Summeriasi on soitettu läpi yön. Minun oli pyydettävä talonmiestä kytkemään se pois päältä”, yleensä niin mukava naapuri oli kiukkuinen ja syystä.

Katri pahoitteli tapahtunutta.

”Jos se häiritsi sinua, se häiritsi varmasti muitakin”, hän lisäsi ja veti suklaarasian esiin laivakassin sivutaskusta.

”Minulla ei ole aavistustakaan, kuka ovikelloani on sillä tavoin soittanut”, Katri sanoi, vaikka se ei ollut totta.

Aavistus hänellä oli, ja varsin voimallinen olikin.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa.”

Katri yritti mitata kahvia suodattimeen, mutta sekosi laskuissaan niin monta kertaa, että hänen oli istuttava hetkeksi alas. Jos summerinsoittajat tiesivät, missä hän asui, ei olisi kuin hetkistä kiinni, kun joku prätkäjengin partaveikoista seisoisi oven takana vaatimassa tuliaispussia, jonka sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan.

Laivalla oli käynnistetty tutkinta liittyen huumausaineisiin. Kaikki, jotka olivat olleet Tomin kanssa tekemisissä, kutsuttaisiin kuulusteluihin. Katri odotti kutsua saapua poliisilaitokselle. Siihen asti hän saisi olla rauhassa, tai rauhassa ja rauhassa. Miten rauhassa voisi olla kaiken sen jälkeen, mihin hän oli tietämättään sekaantunut?

Oliko hän edes tarkistanut Vincentiltä, oliko pussia koskaan haettu? Ei ollut, Katri totesi ja kurkotti ikkunaa kohti. Vincentin myymälän ikkunan edessä touhusi koko joukko haalaripukuisia miehiä.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa. Hyvä niin, jos murrosta täytyy hyviä puolia etsiä. Voroille ei kelvannut yksikään mun liikkeen laatuäänitteistä. Ainut kadonnut juttu oli se sun tuoma pussi – ja mun Aerosmith-huppari”, Vincent puuskahti.

Katri katseli ympärilleen. Varsinaisia murron jälkiä ei näkynyt. Hän ystävänsä Vincentin äänilevykaupassa oli yhtä sotkuista kuin aina ennenkin. Katri olisi halunnut paeta paikalta, muttei paennut, vaan heitti Tomin pahoinpitelyn jälkeisenä päivänä julkaistun artikkelin Vincentin eteen.

Lukutuokion päätteeksi Vincent taittoi lehden sieväksi rullaksi ja ojensi sen takaisin.

”Okei, nyt on siis selvinnyt sellainen seikka, ettei pussukka sisältänyt isäpäivälahjaksi tarkoitettua partavettä. Mikä yllätys!” hän puuskahti ja tuijotti levykaupan nurkkaa niin kuin siellä olisi ollut muuta kuin pimeyttä ja pölyä.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat?”

Sitten hän kääntyi Katria kohti ja suuntasi läpitunkevan katseensa naista kohti.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat? Sun takia mun pyhättöön on tunkeuduttu! Mä en ole koskaan muuta halunnut kuin kuunnella musaa, viettää rauhallisia hetkiä itseni seurassa! Ja nyt joku paskajalka on tunkeutunut mun alueelle!” Vincent karjui palavasilmäisenä.

Katri tunsi käpertyvänsä kokoon.

”En ihan oikeasti tiennyt, mitä siinä pussissa oli. Olen pahoillani kaikesta tästä”, Katri sai vaivoin sanotuksi.

Katri poistui liikkeestä vähin äänin, varmana siitä, ettei tulisi koskaan enää samaan kutsua yhteenkään Vincentin järjestämään tangomilongaan. Vincent oli periaatteen mies, joka tunsi vahvasti ja oli valmis nousemaan barrikadeille rakastamansa asian puolesta. Nyt hän oli myös mies, jonka ystävyyden Katri oli menettänyt. Se tuntui pahemmalta kuin bänät.

Katri palasi kotiinsa alakuloisena. Hän paloi halusta soittaa ihmiselle, jolle voisi luottamuksellisesti kertoa kaiken, mitä laivalla oli tapahtunut. Matsin viesti keskeytti Katrin epätoivoiset pohdinnat: Hejssan, mitä kuuluu? Ehtisitkö tavata? Voitaisiin käydä syömässä jossain kivassa paikassa tai vaikka mennä kävelylle? Pus och Kram, Mats.

Edellisyö Matsin seurassa oli ollut haaveiden täyttymys. Mats ei kuitenkaan tiennyt, mitä laivassa tapahtui. Hän lukeutui päällystöön, eikä hänen kuulunutkaan tietää jokaisesta pikkuasiasta, vaikkei hieroja Tomin huumausainekauppa pikkujuttu ollut, kaikkea muuta. Varmaa oli, Mats laittaisi orastavan suhteen poikki välittömästi, mikäli saisi vihiä siitä, millaiseen keitokseen Katri oli tietämättään sekaantunut.

Aamulla vielä, ennen laivan satamaan saapumista ja laukkujen pakkaamista, he olivat kävelleet pienen kierroksen kannella ja juoneet aamukahvit yhdessä messissä. Mats oli painottanut erityisen paljon sitä miten tärkeää oli olla rehellinen ja kertoa kaikki asiat. ”Mikään ei ole sellaista, mistä ei voi puhua!” mies painotti sanojaan puristamalla Katrin kättä itseään vasten. Miten hyvältä se olikaan tuntunut! Hetki oli ollut niin täydellinen.

Katri peitti kasvonsa kämmeniensä suojiin ja purskahti itkuun.

Myöhään illalla Katri rummutteli ikkunalautaa ja seurasi elämää kadulla. Kadut hänen asuntonsa alla muodostivat kolmion muodon, jonka keskiössä oli koirapuisto. Puistossa oli aina vipinää. Koiranulkoiluttajat seisoivat kädet taskuissa ja koirat juoksivat ympyrää ja nuuhkivat toistensa pyllyjä. Asuntoa vastapäätä olevalla kadunpätkässä ei ollut juuri muuta kuin liiketiloja ja virastoja, sekä jokunen rappu asuinhuoneistoja. Yhdessä niistä asui laiva-ajoilta tuttu tanssija, Milla, johon Katri aina silloin tällöin törmäsi elintarvikekioskin jonossa.

Milla oli yksi niistä tanssijoista jotka olivat olleet laivassa silloin kun M/S Fiestan sisaralus upposi. M/S Fiesta oli ollut pelastamaan saapuneiden laivojen joukossa ja yö oli ollut yhtä hornaa.

Hän ei koskaan unohtaisi hetkeä, jolloin Milla marssi hänen toimistonsa ovelle ja ilmoitti irtisanoutuneensa tanssiryhmän palveluksesta. ”Tämä purkki sentään pääsee perille!” hän puuskahti viimeisiksi sanoikseen.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!”

Katri muisti Stellan juorunneen että Milla odotti ensimmäistä lastaan nelikymppisenä. Niin ne vuodet kuluivat, toiset tajusivat tehdä muutoksia ajoissa. Jos Katrikin olisi liittynyt ulosmarssijoiden joukkoon, olisi hän säästynyt kaikilta murheilta, joita joutui nyt yksin miettimään. Ja yksin hän oli. Vuodet olivat kuluneet merillä. Hänellä ei ollut vakituista ihmissuhdetta, perheestä tai lapsista puhumattakaan. Katri hengitti syvään. Olo tuntui äkisti kovin raskaalta.

Katri haukotteli ja nojasi ikkunaan. Olisi tehnyt mieli mennä jo nukkumaan, mutta laivarytmiin tottunut keho ei vaipuisi unten maille kuin vasta aamuyön tunteina. Katri seurasi valkoiseen toppatakkiin pukeutunutta naista, joka ylitti suojatietä hitaasti, puolelta toiselta vaappuen ja askelsi kohti Vincentin vinyylin vieressä olevaa elintarvikekioskia. Katrin sydän pamppaili kiivaasti. Koirapuistoa kelmeästi valaisevien katulamppujen hailakassa valossa hän kyllä erotti kuka kävelijä oli. Sitten Katrille tuli kiire.

Milla seisoi Katrin edessä olkapäille ulottuvat hiukset kiiltäväksi harjattuna. Muhkea toppatakki oli auki ja paljasti Millan raskausajan kotiasun, mikä koostui vaaleanpunaisesta neuletakista ja trikoista. Ja vatsa! Se oli suuri ja sopi Millalle erinomaisesti, oli vaikea uskoa että hän oli joskus keikkunut lavalla verkkosukissa ja viuhkamainen sulkapäähine päässään.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!” Katri sanoi ja tarkoitti joka sanaa.

Milla hymyili onnellista hymyään.

”En tiedä siitä, on hormoneissa hyvätkin puolet! Katso tätä ihoa! Pinkeä ja sileä kuin kuningattaren peppu!” hän sanoi ja Katri myönsi hänen olevan oikeassa.

Milla oli tohkeissaan, kuten aina. Hän halasi Katria ja kutsui babyshowereihin.

”Eikö sellaisten juhlien pitäisi olla salaisuus?” Katri varmensi.

”Mä vihaan salaisuuksia, meillä pelataan avoimilla korteilla!” Milla sanoi ja ryhtyi valitsemaan irtokarkkeja.

”Avoimuus on aina hyvä asia...” Katri mutisi ja maksoi pikavauhtia ostoksensa, litra iskukuumennettua maitoa ja paketti näkkileipää.

Milla vilkaisi Katrin ostoksia ja hörähti nauruun.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

”Sulla on merimiesdieetti! Taidat olla edelleen enimmäkseen töissä ja laivan kokkien ruokinnassa, jos et tuon enempää viitsi kotiin kantaa. Kateeksi käy! Bingoa aamusta iltaan!” Milla nauraa hekotteli.

Ja kohta olen vankilankokkien ruokittavana, ellen osaa pelata tätä kierrosta oikein, Katri muistutti itseään. Kun Milla oli saanut huolellisesti karkki kerrallaan valitun irtokarkkikokoelmansa punnituksi ja uusimmat naistenlehdet kasaksi eteensä, hän suuntasi tarkkaavaisen katseensa Katriin.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

Ja Katri kertoi. Ensin hän käsitteli romanttiset suhteet, alkaneet ja päättyneet, sitten hän kuvaili nopeasti tanssiryhmän ja artistin uusimmat toilaukset. Milla kuunteli kaikkea tätä silmät säihkyen.

”Mitä sä tätä nykyä hommailet?” Katri heitti muka huolettomasti, sillä pitihän juristiasia varmistaa.

Ilme Millan kasvoilla muuttui.

”Olen juristi, ihmisoikeusjuttuja, heviä shittiä. En tiedä oikeasti, pystynkö palaamaan työhöni äitiysloman jälkeen. Kaikki se pahuus, mitä maailmassa tätä nykyä on...”Milla huokaisi ja pudisti päätään.

Hän suuntasi katseensa Katria kohti ja pudisti harteitaan.

Katria viilsi. Ei hän voisi kertoa Millalle, mihin oli sekaantunut. Nainenhan oli herkässä tilassa. Mutta ei se muuttanut Katrin tarvetta saada sanotuksi se, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Hän halusi kertoa, mihin hän oli tietämättään sekaantunut, ja että hän tarvitsi juridisia neuvoja. Hän tiesi, että oli väärin sekoittaa Millaa tähän soppaan, hän löytäisi kyllä lakiapua, kaupunki oli täynnä lakiasiaintoimistoja, Katri muistutti itseään ja heitti kahvimukin roskiin.

Milla ahmi karkkeja kaksin käsin.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken.”

”Tunnen itseni niin voimattomaksi, silti on pidettävä heikompien puolta. Mitä tästä muuten tulee?” Milla kysyi ja Katri nyökkäsi hiljaisena.

Katrikin jauhoi karkkia ja yritti päättää miten hän voisi kertoa Tomin makaavan teho-osastolla koomassa. Nyt oltiin vaarallisilla vesillä. Milla oli herkässä tilassa, viimeisillään raskaana. Mutta ei auttanut.

”Muistatko hieroja Tomin, sen kivan, aina ruskettuneen?” Katri kakaisi kesken Millan maailmantilapohdiskeluiden. Ilme Millan kasvoilla muuttui hetkessä.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken. Fernando soitti mulle!” Milla katsoi Katria tiukasti silmiin ja sitten Katri muisti.

Vuosia sitten Milla ja Tom olivat olleet pari. Milla pudisti päätään ja huokasi.

”En halua tietää, miten tämä asia vaikuttaa hänen äitiinsä. Tom oli äitinsä kultapoika, silmäterä. Naisparka, soitteli minulle vielä pitkään meidän erottua ja toivoi, että tulisin järkiini ja palaisimme yhteen. En voinut sanoa pojan elävän aika rankkaa kaksoiselämää. Tom veti ruohoa jo silloin, sanoin että olisi parempi lopettaa heti, ettei miedoista ole lyhyt matka koviin aineisiin, mutta jätkä vaan nauroi”, Milla sanoi.

Kioski oli pakkautunut täyteen juhlatuulella olevasta nuorisosta jonka kovaääninen keskustelu täytti ahtaat neliöt.

”Lähdetään!” Katri sanoi ja Milla seurasi häntä vaappuen ulos.

Vasta kadulla Katri sai sanottua asiansa. Milla tuijotti häntä hetkisen ajan sanattomana, sitten hän otti Katria käsivarresta kiinni ja talutti tämän kauniisti sisustettuun asuntoonsa.

Lainopillisten neuvojen jälkeen Katri teki pienen kävelykierroksen lähikortteleiden ympäri. Keho kävi edelleen laiva-aikaa ja mielessä hakkasivat risteilyohjelman rastit. Ei siitä mihinkään päässyt, hän tahtoi olla menossa johonkin, olla suorittamassa tehtävää, olla tärkeä jossain. Kuulua johonkin. Tuntea olevansa täysillä siellä missä hänen kuuluikin olla, elää omaa osaansa ilman kehoa pistelevää ulkopuolisuuden tunnetta.

Katri puristi maitolitraa ja näkkileipäpakettia kainaloonsa tiukemmin. Rakkautta. Oliko sellaista olemassakaan? Rakkautta, mikä lämmittäisi ja vakuuttaisi merenkävijän, oli turvallista nousta maihin. Jäädä paikoilleen.

Kotona Katri pyöritti sormeaan viinilasin reunaa pitkin. Milla oli antanut paljon ajateltavaa. Katrin pitäisi saada jotain kautta tietää, mikä oli Peten asema moottoripyöräjengin hierarkiassa. Lisäksi hänen pitäisi selvittää, miten laajaa Tomin toiminta laivassa oli ollut. Tärkeintä olisi kyetä todistamaan oma syyttömyytensä.

Kuluneet päivät olivat olleet stressaavia, mutta tapaaminen Millan kanssa oli antanut toivoa. Millalla oli hyvät verkostot, jos tutkinta käynnistyisi ja Katrin tunnustuksella niin tapahtuisi, osaisi Milla suositella juuri oikean juristin hänen oikeuksiaan puolustamaan. Edessä oli tehtävä, joka pelotti – piti kertoa totuus, mitään salaamatta.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Viini turrutti ja hukutti uhkakuvat, pyyhki pois mielikuvan hakatusta Tomista. Miehestä, joka oli ollut niin kaunis, elinvoimaa uhkuva, suuruudenhullu – ja tyhmä. Katri haukotteli. Keho oli raukea ja raskas. Elämä oli yhtäaikaisesti kurjaa ja hurjaa, täynnä käänteitä, ihmeitä ja ihania kohtaamisia.

Äkkiä Mats soitti. Katri otti kulauksen punaviiniä ja nautti suuhunsa leviävästä happamasta mausta ja nielua lämmittävästä jälkilämmöstä. Ruudulla välkehtivä nimi ankkuroi hänet hetkeksi paikkaan, missä hänelle tapahtui vain hyviä asioita. Sitten hän muisti, ettei ollut vastannut miehen aikaisemmin päivällä lähettämään viestiin. Katri otti vielä uuden kulauksen ja nappasi valokuvan kylpyvaahdon peittämästä rinnastaan ja painoi send.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Katri kääntyi kyljelleen hitaasti. Meni hetki muistaa että hän oli kotona, että hän makasi omassa vuoteessaan. Ettei hän voisi hakata viereisessä hytissä nukkuvan laivapoliisin hytin seinää, tai saada avukseen riuskaotteista matkustajaa, vaan että hän oli kotonaan. Ja mitä hyvänsä rappukäytävässä oli meneillä, hänen olisi selvittävä siitä yksin.

Katri nuuhkaisi asunnossa leijailevaa tuoksua ja oli hetkessä täysin hereillä.

Eteisaulan katosta roikkuvan valaisimen luoma valonkajo ei ollut suuren suuri, mutta se oli riittävä. Katri näki, miten postiluukku aukesi vaakatasoon, ja miten luukun alta työntyi esiin käsi. Miehen sormuksin koristellut sormet kannattelivat otteessaan palavaa savuketta. Katri ponkaisi pystyyn ja syöksyi eteistä kohti.

Jatkuu ensi viikolla.