Osa 2/10: Frank turhautuu Pariisin lentokentällä, kun ei pääse Suomeen tuhkapilven takia. Istanbuliin matkalla ollut Catherine notkuu vip-loungen edessä, kun ovi tempaistaan auki.

Frank 18. kesäkuuta klo 10.38

Anteeksi kuinka? Tuhkapilvi nousemassa islantilaisesta tulivuoresta? Eihän nyt ole aprillipäivä!

Totta se kuitenkin on. Luonto-äiti puuttuu oikein rankalla kädellä ihmisten elämään, ja koko manner näyttää olevan sen vankina. Olen myöhästynyt elämäni aikana monelta lennolta, milloin lentäjien, lennonjohtajien tai matkustamohenkilökunnan lakon takia, milloin terroristihälytyksen takia, milloin ihan vain krapulan takia. Mutta tulivuori, joka sylkee tuhkaa koko Euroopan ylle, sammuttaa lento-koneiden suihkumoottorit ja pudottaa koneet alas, on uutta minullekin. Varmaan joku länsimainen nainen on taas paljastanut tissejään julkisella paikalla.

Naisethan ne aiheuttavat seksuaalisesti provosoivalla käyttäytymisellään ja pukeutumisellaan maanjäristyksiä, tsunameja ja kaikenlaisia muita luonnonkatastrofeja. Sen tietää jokainen aloitteleva imaami. Tai sitten nuo pirun islantilaiset ovat oikeasti itse tämän uskomattoman tempun takana. Se sopisi kuvaan. Ensin heidän pankkiirinsa varastavat kaikkien rahat, sitten heidän ilkeät luonnonvoimansa vielä pakottavat kaikki koneet maahan aiheuttaen vain lisää kaaosta ja tappioita.

Islanti pitäisi mielestäni pommittaa tuusan nuuskaksi. Ja minun pitäisi tänä iltana tavata uusi asiakas, Suomessa, Espoo-nimisessä pikkukaupungissa jossain lähellä Helsinkiä. Juuri tämä ensikontakti olisi ollut todella tärkeää, vierailustani saattaa riippua mittava urakka. Jos siis koskaan pääsen sinne Suomeen. Tällä hetkellä ei ole mitään jäsenneltyä tietoa mistään. Kaikki lennot on peruutettu, kukaan ei tiedä, milloin päästään täältä lähtemään, milloin matka ja elämä jatkuu. Silloin tällöin kaiuttimista kajahtaa jokin tiedotus, mutta viesti on joka kerta sama: ”Emme tiedä milloin lentoliikenne voi taas jatkua, tiedotamme heti kun tilanne muuttuu, pahoittelemme…”

Ei tästä matkasta taida tulla mitään. Olen jumissa Pariisissa, Charles de Gaullen lentoasemalla, enkä ole ainoa, jonka taival on tuhkapilven takia yllättäen keskeytynyt. Terminaali täyttyy epätietoisista ja epätoivoisista matkustajista. Suuren lasista ja alumiinista rakennetun hämähäkkiverkkokaton alle kertyy ihmisiä kaikista maailman kolkista. Jollakin vertailevalla geenitutkijalla olisi täällä mahtavat apajat, täällä on kaikki mahdolliset ihmisrodut ja niiden keskinäiset sekoitukset edustettuina. Rukoilevia muslimeja, kaljoittelevia reppumatkailijoita, naljailevia äitejä, kirkuvia lapsia ja liituraitapukuisia bisnesmiehiä. Täällä on aivan kaikki.

Ja vähän liikaakin. En oikein viihdy paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Vältän jalkapallo-ottelut, messut ja mielenosoitukset, koska alan voida pahoin ihmismassojen keskellä.

Tilanne täällä kentällä on juuri ja juuri siedettävä. Löydän istumapaikan kahden lihavan jenkkimummon välistä ja soitan pakolliset puheluni: ilmoitan pääkonttorille tilanteesta, sitten ilmoitan Suomeen, etten ainakaan tule ilmoitetulla lennolla ja että kerron heti lisää, kun saan uutta tietoa.

Suomeen on pitkä matka. Ilman lentoa ainoa mahdollisuus päästä sinne olisi autolla ja laivalla, ja se kestäisi ainakin kolme vuorokautta. Se ei taida olla järkeenkäypä vaihtoehto.

Pääkonttorissa ollaan sitä mieltä, että minun pitäisi odottaa täällä Pariisin kentällä, jospa jonkun ihmeen kautta ilmatila kirkastuisi ja pääsisin tänään vielä lentämään. Espoolaisen asiakkaan puhelinkeskus, jolle selitän ongelmani, puhuu englantia johdonmukaisesti ilman artikkeleita ja ilmoittaa vain tylysti että ”ei se mitään”. Ei minua ilmeisesti kovinkaan innokkaasti odotettu siellä Suomessa.

Pitää siis odottaa täällä. Mahtavaa. Mitenhän kauan tämä kestää? Ja miten saan aikani kulumaan? Lähden kiertelemään lentokentän myymälöitä.
 

Duty-free shopin ovensuussa törmään hyvännäköiseen nuoreen naiseen, joka näppäilee numeroita kännykkäänsä. Hän pyytää anteeksi, mutta on niin keskittynyt puuhaansa, että tuskin katsoo minua.

Duty-free. Pelkkä nimi on nykyään provosoiva. Schengen-sopimus rankaisee Euroopan kansalaisia siitä, että he haluavat kuulua yhteen. Enää vain jenkit, aasialaiset, afrikkalaiset ja muut kaukomatkailijat saavat ostaa halvalla, me syntyperäiset eurooppalaiset maksamme täyden hinnan veroineen. You know, in Europe we're always on duty…

Tavarat, joita myydään lentoasemilla, kertovat paljon ihmiskunnan tilasta. Luulisi, että lentoasemien kaupoissa myytäisiin todella tärkeitä esineitä, sellaisia, joita ilman moderni maailmankansalainen ei pärjää. Mutta mitä siellä myydään? Tupakkaa, viinaa, hajuvettä ja kameroita. Ei näytä hyvältä tämä ihmiskunnan tulevaisuus. Olemme ilmeisesti kaikki jonkin sortin narkkareita tai ainakin tirkistelijöitä.

Ja vaikka saisin kaiken verottomana, en voisi ostaa täältä mitään, sillä olen niitä miehiä, joilla on jo kaikki, ainakin kaikki se, mitä lentokenttämyymälöistä voi saada: Samsoniten laukku, Bossin takki, Lloydsin kengät, Rolexin rannekello ja Applen iPhone.

Mitä se kielii miehestä, kun hän vaeltelee lentokentällä, katselee kauppojen ikkunoita ja joutuu toteamaan, että hänellä on jo kaikkea? Ettei hän tarvitse uutta kauluspaitaa eikä kravattia eikä ole edes ketään, jolle hänen pitäisi ostaa lahja. Mitä se kertoo miehestä ellei sitä, että mies on täydellinen, täysin varustettu, täydellisessä valmiustilassa. Mutta valmis mihin? Mitä mies voisi tässä autuaassa tilassa enää haluta?

Vastaus kuuluu heti ja selkeästi omasta päästäni: Juotavaa. Tarvitsen drinkin. Onneksi lähin baari on vain muutaman metrin päässä.

”Lasillinen valkoviiniä”, sanon baaritiskin takana pyörivälle tummalle tarjoilijalle.

”Kävisikö chardonnay?” hän kysyy.

”Ei. Ei missään tapauksessa. Olen ABC-miehiä.”

”Mitä se tarkoittaa?” Tarjoilijan ilmeen ph-arvo on lähellä rikkihappoa. Hänen huumorintajunsa on ilmeisesti tänään jo joutunut aika lujille.

”A-B-C, anything but Chardonnay. Mitä tahansa paitsi chardonnayta.”

Laitan parhaan virneeni huulilleni, mutta tarjoilija mulkoilee murhaavasti. Hän ei taida olla viini-ihmisiä, ja sofistikoitunut vitsini menee harakoille, kuten sofistikoituneet vitsit yleensä.

Viinilistalta löytyy australialainen riesling ja nurkkapöydästä vielä vapaa istumapaikka. Ne saavat nyt kelvata. Istun alas ja selailen eilistä Le Monde -lehteä. En osaa ranskaa, mutta sen verran ymmärrän, että week-end tarkoittaa viikonloppua, hot dog hodaria ja football jalkapalloa. Vaikuttaa yksinkertaiselta, tämä ranskan kieli. Pitäisiköhän viettää vähän aikaa tässä maassa? Jos lentokielto kestää, se järjestyy ihan itsestään, ja voisin vähän opetella ranskaa…

I just call to say I love you, I just call to say how much I care…
Tyttäreni soittaa. Hänellä on vieläkin oma soittoääni, se sama vanha hempeä sävel, vaikka hän ei enää hempeä pikkutyttö olekaan, päinvastoin. Hän on kuusitoista ja viimeiset vuodet eron jälkeen hän on asunut Münchenissä äitinsä kanssa. Kauniissa, tilavassa omakotitalossa, jonka minä maksoin.

”No hei lintuseni!”

”Hei. Miten menee?”

”Ihan kivasti. Olen Pariisissa nauttimassa makeasta elämästä.”

”Niin varmaan. Sinähän olet niin superhyvä nauttimaan. Kuule iskä...”

Kun hän kutsuu minua iskäksi, tiedän, että joko jokin on pahasti vialla tai sitten hän haluaa rahaa.

”Minulla on ongelma. Haluan lähteä Maxin kanssa Amsterdamiin, mutta äiti ei päästä.”

”Kuka on Max?”

”Yksi kaveri lukiosta vain. Hän on jo kahdeksantoista täyttänyt, pari kuukautta sitten.”

”Tiedät hyvin, etten voi antaa sinulle lupaa lähteä sen ’kaverin’ kanssa matkalle. Kunnes olet täysi-ikäinen, äidillä on vielä huoltajuus. Hän päättää.”

”Tiedän, mutta jos voisit vaikka puhua hänelle…”

”Muistatko, mitä aina tapahtuu, kun äitisi ja minä yritämme puhua toisillemme kuin kaksi aikuista ihmistä?”

”Muistan. Riitelette kuin aikuiset ihmiset. Mutta voinko minä sanoa äidille, että sinun puolesta asia on ookoo?”

”Totta kai asia on minun puolestani ookoo. Mutta muista, ettei tämä ole virallinen lupa, kaikki riippuu äidistäsi.”

”Kiitos, iskä!”

Toisin kuin ex-vaimoni, olen itse aina ollut sitä mieltä, että tehtäväni isänä ei ole suojella lastani isolta, pahalta maailmalta ja sen lukuisilta vaanivilta vaaroilta, vaan valmentaa lastani sitä maailmaa varten ja varmistaa, että hän kulkee silmät auki ja kunnon epäluulo päällä. Ja mikä voisi olla parempi valmennus kuusitoistavuotiaalle tyttärelleni kuin muutaman päivän loma Amsterdamissa jonkun Maxin kanssa.

Oikeastaan oli mukavaa puhua tyttäreni kanssa, vaikka hän
tapansa mukaan vain halusi jotain. Silti, pienistä asioista pitää eronneen isän olla kiitollinen, esimerkiksi siitä, että lapset suostuvat vielä puhumaan hänelle.

Tämä riesling maistuu jostain syystä yhtä pahalta kuin chardonnay, ei valkoviiniltä, vaan pilaantuneelta rypälemehulta. Kaiken kukkuraksi se on vielä taskulämmintä. Juuri kun päätän käydä valittamassa tarjoilijalle, puhelin soi taas. Ex-vaimo. Hänellä ei enää ole omaa soittoääntä, vaan hän kuulostaa nykyään yhtä neutraalilta kuin kuka tahansa muu. Kuten yleensä, hän ei haaskaa aikaa tervehdyksiin ja voinnin tiedusteluun, vaan menee suoraan asiaan:

”Millä oikeudella sinä annat lapsellemme luvan lähteä matkalle?”

”Enhän minä mitään lupaa antanut. Sanoin vain, että…”

”Tämä koko asia ei kuulu sinulle lainkaan. Muistaakseni minulla on yksinhuoltajuus.”

”No on, on. Mutta miksi et anna hänen lähteä?”

”Tiedät itsekin, millainen paikka Amsterdam on. Siellä on vaarallista. Pornoa, huumeita, ihmiskauppaa…”

”Tiedän, olen käynyt siellä itsekin monta kertaa ja olen vielä elossa. Tyttäremme osaa kyllä pitää huolta itsestään. Vai haluatko pitää häntä kotiarestissa?”

”En tietenkään halua. Mutta ajattelen hänen turvallisuuttaan! Sinähän antaisit hänen tehdä ihan mitä hän haluaa…”

”Niin antaisinkin. Miksi haluat estää häntä keräämästä kokemuksia ja oppimasta elämää?”

”Sekö on sinusta elämää kun alaikäiset polttelevat pilveä, popsivat pillereitä ja ryypiskelevät?”

”Unohdit naimisen, rakas ex-siippani. Minkä helvetin takia yrität kaikin keinoin varmistaa, että tyttärestämme tulee samanlainen tiukkapipotylsimys kuin sinä olet?”

Tuut-tuut-tuut. Ex-vaimoni lyö minulle luurin korvaan. Tuttu juttu, tuttu tunne. Aivan niin kuin ennenkin, paitsi ettemme ole enää naimisissa. Onneksi. Joka kerta kun kuulen hänen äänensä, verenpaineeni nousee pilviin. Tunnen itseni tyhmäksi luuseriksi, joka on kävellyt vastoin parempaa tietoa suoraan ansaan. Kuten kaikki naiset, exänikin on mestarillinen vehkeilijä. Ensin hemmotellaan, imarrellaan ja vietellään miestä niin, ettei tämä halua mitään muuta kuin ensi tilassa naimisiin. Sitten pantataan niin määrätietoisesti, että mies joutuu käymään vieraissa. Sitten otetaan uskottomuuden vuoksi avioero ja lypsetään mieheltä talo, auto ja muu omaisuus.

Hups! Ihmiset ravintolassa tuijottavat minua, vaikka istun viimeisessä nurkassa. Taisin hiiltyä puhelun aikana, korottaa ääntäni ja käyttää käsivarsianikin apuna tunteitteni ilmaisuun.

”Sorry”, sanon tuntemattomalle vierustoverilleni. ”Ongelmia
autokorjaamon kanssa.”

Sitten vaivun takaisin synkkään mielentilaani. Avioliitto on tuplakusetus. Ensin luvataan ikuista rakkautta, kunnes kuolema meidät erottaa. Onpa vain hiton hyvä, ettei kuolema ollut se, joka meidät erotti. En minä exälleni nyt sentään kuolemaa toivoisi. Mutta erotessaan ihmiset luulevat ihan oikeasti pääsevänsä toisistaan eroon. Ja pah! Jos on lapsia, ex-vaimo voi vielä kymmenien vuosien jälkeen tehdä elämästäsi helvetin. Rakkaus tekee sokeaksi, avioliitto avaa silmät.

Silti: jostain täysin käsittämättömästä syystä minun tekee yhtäkkiä mieli nähdä heidät. Ainakin tyttäreni. Autolla pääsisin vuorokaudessa Pariisista Müncheniin, luotijunalla vielä paljon nopeammin. Mutta mitä sitten tekisin?

Sanoisinko ’hei, iskä täällä, tulin takaisin’? Miten minusta tuntuu yhtäkkiä siltä, että haluan mennä kotiin? Eihän se talo ole ollut kotini enää muutamaan vuoteen, eikä minua siellä kaivata.

Ehkä tämän lentokentän erikoislaatuinen luonne aiheuttaa sen, paikan henki, spiritus loci. Lentokenttä on tehty väliaikaiseksi oleskelupaikaksi. Tänne ei ole kenenkään tarkoitus jäädä, tänne tullaan vain lähtemään tai saapumaan tai sitten täällä ollaan töissä. Mutta kukaan ei asu täällä, kukaan ei vietä täällä vapaaehtoisesti vapaa-aikaansa. Vain silloin tällöin jostain lentoasemarakennuksesta löytyy hullu täti tai setä, joka ei suostu lähtemään pois. Sitten lehdet kirjoittelevat ahkerasti
tapauksesta ja psykologit käyvät suostuttelemassa laitonta asukasta muuttamaan pois kentältä.

Ja nyt koko Euroopassa tuhannet ihmiset joutuvat asumaan lentoasemilla, ainakin viettämään yötä siellä. Tänään olemme kaikki hulluja tätejä ja setiä eikä kukaan pyydä meitä poistumaan.

Miksi nykyään muuten kaikki lentokenttärakennukset näyttävät aivan samanlaisilta? Kaikki on tehty samoista materiaaleista, kaikkien lentomatkustajien yläpuolella leijuu valtavan suuri lasikatto. Kaikki uudet lentoasemat näyttävät siltä kuin ne olisivat saman arkkitehdin piirtämiä: insinöörit ovat kierrättäneet vanhat piirustuksensa ja tehneet vain pieniä, kosmeettisia muutoksia.

Charles de Gaullen suuri halli alkaa olla tupaten täysi. Ihmisiä makaa ristiin rastiin lattialla pitkin käytäviä, vessojen eteen on muodostunut pitkiä jonoja, joistakin kopeista on jo paperi loppunut ja ihmiset alkavat valittaa ylirasittuneelle hygieniahenkilökunnalle.

Iso ryhmä nuoria miehiä on ottanut lenkkarit pois, ja heitä ympäröivä terävä haju tekee selväksi, että he ovat olleet matkalla jo jonkin aikaa. Ilmeisesti kyse on urheilujoukkueesta.
Ihmissekoitus on kirjavampi kuin lauantaipussin sisältö: väsyneitä, turhautuneita lapsia, itkua ja valitusta joka suunnalta, Luis Vuitton -laukkuja, kahdeksankymppisiä, useilla kohotusleikkauksilla ja botoxilla muumioituneita mummoja, rukousnauhoja sormillaan pyöritteleviä arabeja, ruotsalaisturisteja shortseissa, Havaiji-paidoissa ja sandaaleissa.

Kännykkä varoittaa: Akku on lähes tyhjä. Kai minun on nyt pakko etsiä jostain pistorasia, muuten viimeinen yhteyteni ulkomaailmaan katkeaa pian kokonaan. Kiinnitän katseeni seinään ja vaeltelen pitkin hallia, mutta kaikki pistorasiat, joihin silmäni osuvat, ovat jo käytössä.

Se perhanan puhelu sai minut unohtamaan, mikä elämässä on
oikeasti tärkeä: täysi paristo. Kaikki muut ovat jo kiireen vilkkaa lataamassa kännyköittensä ja sylimikrojensa akkuja. Vain minä tajusin liian myöhään, mitä olisi pitänyt tehdä.

WLAN-hotspotin ympärillä on kunnon ruuhka, varmaan sata
ihmistä jonottaa pitkämielisesti ja yrittää päästä nettiin etsimään vaihtoehtoisia matkasuunnitelmia, majoitusta yöksi tai kirjoittelemaan sähköpostiviestejä ja päivittämään Facebook-sivujaan.

Alkaa vaikuttaa siltä, että tämä kaaos ei ihan heti lopu. Pitäisikö minunkin etsiä itselleni yösijaa? En taida kuitenkaan enää tänään päästä perille, ja vaikka pääsisinkin, en voi käydä uudella asiakkaalla keskellä yötä.

Odotan puoli tuntia, kunnes pääsen tarpeeksi lähelle langattoman verkon lähetintä. Pienen ikuisuuden jälkeen surffaan vihdoin netissä, mutta nyt kaikki on ilmeisesti jo liian myöhäistä.

Kokeilen ensin kaikki lentoaseman lähellä sijaitsevat varteenotettavat hotellit: Sheraton, Holiday Inn, Hyatt Regency – kaikki täynnä. Olin liian hidas. Minun olisi heti pitänyt oivaltaa, että islantilainen tulivuori on tosissaan eikä lopeta muutaman tunnin purkauksen jälkeen. Seuraavaksi selailen kaupungissa sijaitsevat hotellit, ensin neljän, sitten kolmen, sitten kahden tähden, lopuksi käyn läpi tähdettömätkin majapaikat, mutta niistäkään ei löydy enää huonetta.

Hassu tunne. Yleensä minä olen aina se, joka on tilanteen tasalla. Yleensä minulla on kaikki narut käsissä ja olen se, joka kertoo muille, mitä heidän pitää tehdä ja miten. Nyt olen yhtäkkiä ei-kenenkäänmaalla, eksyksissä, lamaantunut, avuton, ylimääräinen ja turha. Minne minun pitää mennä? Minne minä voin mennä? Mitä minun pitää tehdä? Kenelle pitää soittaa?

Näyttää siltä, että tuhansien muiden Charles de Gaullen vankien tavoin minäkin joudun viettämään yön täällä. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi nukuin lattialla puku päällä. Se taisi olla veljeni viimeisissä häissä… parempi olla muistelematta.

Hetkinen – voi että minä olen idiootti! Minullahan on kaikki mahdolliset frequent flyer -kortit ja olen ainakin kolmen eri lentoyhtiön etuasiakas. Kai näillä meriiteillä pääsen pois täältä haisevien reppumatkailijoiden ja huutavien lasten luota ja pääsen rentoutumaan ensimmäisen luokan avariin, siisteihin tiloihin ilman jonottamista, ja saan käteeni kunnon lasillisen.
En ole snobi, yleensä en edes katso vip-loungen suuntaan.
Minulle kelpaa ihan hyvin se, mikä kelpaa muillekin. Mutta tänään olen todella kiitollinen tästä pienestä luksuksesta, jonka osaksi minulla on oikeus päästä. Onneksi on olemassa vip-lounge. Se erottaa rahvaan ja lomamatkailijat sellaisista ihmisistä, joiden on oikeasti työnsä takia pakko liikkua paikasta toiseen lentokoneilla.

Heti kun astun toiselle puolelle, osa ahdistuksesta putoaa pois hartioiltani. Täällä on huomattavasti parempi olla. Viileämpää, raikkaampaa hengitysilmaa, ei hien hajua, ei lenkkareita, ei lapsia. Täällä on laadukkaammat istuimet, parempi
kokolattiamatto ja jopa henkilökuntakin jaksaa tällä puolella vielä hymyillä – se ei ole tänään vielä joutunut samanlaiseen myllerrykseen kuin  kollegat toisella puolella.

Tilaan lisää rieslingiä ja levittäydyn leveälle, narisevalle mustalle nahkasohvalle. Tällä kertaa viini on sopivasti viilennetty. Otan ison kulauksen ja huokaisen. Nyt on hyvä hetki miettiä.

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että minulla on velvollisuus pohtia tätä elämääni, tehdä inventaario, ynnätä plussat ja miinukset. Typerää, mutta näin se vain menee: Kun ihminen pysäytetään liikkeessä ja hänet pakotetaan olemaan toimettomana, hänen oma painonsa alkaa tuntua, hän alkaa miettiä syntyjä ja syviä ja vaipuu johonkin eksistentiaaliseen transsitilaan, jossa aivot tuottavat enää yksinomaan tummasävyisiä ajatuksia.

Istun siis täällä Ranskan pääkaupungin laidalla miettimässä elämäni peruskysymyksiä, koska rakas luontoäiti tekee minulle ja koko mantereelle tempun. Miksi luontoa kutsutaan muuten äidiksi eikä isäksi? Miksi luonto on naispuolinen? Varmaan siksi, että hän on niin räikeän epäoikeudenmukainen.

Hän ohjelmoi meidät rakastumaan, muodostamaan pareja ja tekemään jälkeläisiä, mutta hän ei yhtään huolehdi meistä. Hän vain tönäisee meidät suureen ihmissuhdekaruselliin, antaa meille hirmuiset vauhdit ja vetäytyy sitten katsomaan vahingoniloisena, kun alamme voida pahoin ja rakkautemme ratkeaa liitoksistaan. Paskaakaan hän ei välitä siitä, kuinka me ihmiset siinä kyydissä viihdymme ja jaksamme. Luontoäiti on laskelmoiva narttu, eikä sana ”onnellinen” kuulu hänen sanavarastoonsa.

Kuten luontokin, naiset ovat tunteettomia egoisteja. Kaikki paitsi äiti tietysti, rauha hänen sielulleen.

Matkapuhelimeni varoittaa taas, ja valitettavasti täällä parempienkin ihmisten puolella kaikki pistorasiat ovat käytössä. Hetken verran tunnen suurta houkutusta: Milloin viimeksi minulla oli akku tyhjänä tai puhelin pois päältä? Voisin leikkiä kadonnutta ja unohtaa akut ja puhelimet, olla incommunicado, poissa, not available.

Tiedän kyllä, etten pystyisi sellaiseen. Olen kommunikaatiofriikki, ilman puhelinta tai internetiä en ole kokonainen ihminen. Elektroniikkakaupassa näin äsken aurinkopaneelilla varustettuja latureita. Täällä on voimakkaita lamppuja joka puolella, ja valon pitäisi kyllä riittää saamaan edes vähän latinkia puhelimeen. Ei muuta kuin vielä kerran takaisin toiselle puolelle, köyhien, tavallisten kuolevaisten joukkoon laturia ostamaan.

Vihdoin minulla on konkreettinen, toteutettavissa oleva ajatus, suunnitelma, vihdoin löytyy jotain rakentavaa, mitä voin tehdä, jotain järkiperäistä toimintaa, joka antaa minulle sen illuusion takaisin, että minä olen in control.

Mutta sillä hetkellä, kun avaan oven, kontrolli loppuu saman tien: Ovi avautuu minuun päin, ja vaikka vedän vain kevyesti kahvasta, ovi tulee vauhdilla minua vastaan. Kauhealla ryminällä nuori naishenkilö kaatuu taakseen selälleen ja rojahtaa jalkojeni eteen lattialle. Ilmeisesti hän oli nojautunut ovea vasten.

Yritän olla nauramatta, pyydän anteeksi ja huomautan, ettei tämä kenties ole paras paikka käydä päiväunille. Nuori nainen yrittää nousta pystyyn, mutta hänen suuri kirkkaanpunainen matkalaukkunsa on kaatunut puoliksi hänen päälleen. Kestää muutaman hetken, ennen kuin hän on selviytynyt pystyyn ja seisoo edessäni. Nyt vasta huomaan, että hän on se sama nainen, joka törmäsi minuun Duty-free-kaupan ovella.

Koetan lohduttaa häntä, mutta ilmeisesti karismani ei oikein toimi. Nuori nainen näyttää olevan oikein kunnolla poissa tolaltaan. Hänen kasvonsa ovat tummanpunaiset, hän hikoilee ja hänen silmiinsä nousee kyyneliä. Mitä olen nyt tehnyt? Eihän selälle kaatuminen voinut sattua niin pahasti, eikä mitään haavoja tai mustelmia näy, ainakaan päällepäin.

Miksi tämä tuntematon nainen itkee tässä nyt? Eikö hän tiedä, kuinka epäreilua on, kun nainen itkee miehen edessä? Se on todella alhaista ja epäeettistä, sillä jokainen nainen tietää, ettei kukaan mies pärjää itkevälle naiselle.

Naiset käyttävät itkuaan salaisena aseena, jolle miehet ovat puolustuskyvyttömiä. Ja minusta raskauttavaksi tekijäksi pitää laskea, jos nainen itkee manipuloidakseen ventovierasta miestä. Oma mies on jo tottunut siihen, että häntä kauko-ohjataan ja hän tietää jo vaimonsa taktiikan. Vieras mies sen sijaan on vollottavan naisen edessä täysin hukassa eikä voi muuta tehdä kuin syyllistyä ja tuntea itsensä roistoksi.

Nuori nainen yrittää puhua, mutta ei saa ääntä suustaan.

Naiset varaavat itselleen etuoikeuden tulla hysteerisiksi,
menettää itsehillintänsä ja heittäytyä täysin edesvastuuttomiksi hetkenä minä hyvänsä ja missä tahansa tilanteessa. Naiset vetoavat luontoon, heittävät kädet ilmaan ja huutavat ”En kestä tätä enää! Tehkää joku jotain!” Ja yleensä joku sitten tekee jotain tilanteen korjaamiseksi tai rauhoittamiseksi, yleensä joku mies. Naiset delegoivat meille miehille järjen, logiikan ja muut paskahommat aina, kun se heille sopii.

Olen vihainen. Itkevät naiset saavat minut aina vihaiseksi.
Ainoastaan tyttäreni itkua kestän ilman, että minusta tulee kylmä.

”Sattuuko pahasti?” kysyn silti ja yllätyn itsekin siitä, miten pehmeältä ja ystävälliseltä ääneni kaikesta huolimatta kuulostaa. Nostan naisen matkalaukun pystyyn. Se ei paina juuri mitään.

”Matkustatte kevyesti, olette siis varmaan lähdössä etelään”,
sanon ja yritän kuulostaa Sherlock Holmesilta. Nainen katsoo minua itkuiset silmät pyöreinä. Hän avaa suunsa ja valmistautuu puhumaan. Mutta ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, kännykkäni piipittää viimeisen kerran.

Akku on tyhjä.

Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Mirjamia ei joulunvietto huvittaisi yhtään, mutta muut tuntuvat ottavan juhlasta kaiken irti.

Onnistuin vaientamaan Usvan, mutta kotona hän alkoi paahtaa ideaansa kasvot loistaen. Minun piti naida Salim, kun kerran olin ihan joutilaana siinä. Siten Salim välttäisi palautuksen. Ihmeekseni Salim kieltäytyi jyrkästi jo ennen minua. Salimin mielestä avioliitto oli pyhä asia eikä siihen menty kevytmielisesti tai laskelmoiden. Tarvittiin rakkautta, jota oli ollut Irmelin ja hänen välillään, mutta ei totisesti minun ja Salimin välillä.

”Tuo nainen kylmä ja paha. Ei kukaan voi rakasta tuo”, Salim lausui diplomaattisesti tuomionsa ja varmuuden vuoksi vielä osoitti syyllistä sormellaan.

”Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. ”

Usva yritti piipittää, että suunniteltu avioliitto oli vain muodollisuus, mutta Salim pysyi järkkymättömänä niin kuin minäkin. Usvan mielestä olimme idiootteja.

”Järjestetty avioliitto! Minä vihaan”, Salim aivan pullistui omasta korkeamoraalisuudestaan.

En malttanut olla huomauttamatta, että erinäisissä maissa avioliittoja edelleen järjesteltiin. Kuten Salimin kotimaassa.

”Minä kristitty!”, Salim puhisi. ”Minä moderni ihminen! Sivistynyt. Järjestetty avioliitto on inhottava. Nuori nainen pakko mennä vanhan miehen vaimo.”

Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. Näin sen. Samalla hänen kasvoillaan oli vaikeasti tulkittava ilme, jossa oli jonkinlaista vahingoniloa, voitonriemua – ja flirttiäkö? Mitä hän oikeastaan tarkoitti kiivaalla kieltäytymisellään? Päinvastaista?

Pysyin tyynenä enkä pillastunut Salimin arvioista vaan lohdutin, että kotimaassa hän tapaisi perheensä, vanhempansa ja sisaruksensa. Hän suuttui entistä enemmän.

”Minun isä äiti tapettu!”, hän sanoi. ”Minun veli ja veljen vaimo tapettu. Minulla ei ole ei edes yksi ihminen siellä.”

Mistä minä olisin voinut tietää? ”I’m sorry for your loss”, sanoin, koska se tuli ensimmäisenä mieleeni, mutta ei sekään Salimia lepyttänyt. Ovi pamahti niin että karmit taipuivat, kun hän lähti.

”I’m sorry for you!”, hän huusi lähtiessään.

Emme kuulleet Salimista sen jälkeen. Kyselin joskus Usvalta, joka kertoi miehen odottelevan palautusta vastaanottokeskuksessa. Kaipa tätä masensi.

”En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille.”

Päivät lyhenivät, illat pitenivät. Talvi oli sellainen kuin talvet nykyään olivat: liioiteltu syksy.

Olin väsynyt ja himoitsin hiilareita. Suklaata, jäätelöä, voikkuleipää. Vatsani pömpötti, reiteni levisivät. Olin jo ostanut halpamarketista collegeverkkarit, joissa hiihtelin päivät pääksytysten. Verkkareissa piili turtumusvirus, joka nousi takapuolesta kohti aivoja. Kadotin ajantajuni. Sekosin viikonpäivissä.

Hoidettavia asioita oli loputon määrä. Irmelin kuoleman vuoksi piti tehdä perunkirjoitus ja perinnönjako. Piti ilmoittaa verotoimistolle, laatia valtakirjoja, juosta virastoissa, lopettaa jäsenyyksiä, pankkitilejä ja vakuutuksia. Piti hävittää Irmelin vaatteita ja tavaroita.

Koluttuani päivän seurakunnan, kunnan ja verohallinnon toimistoja kaaduin sänkyyni väsymyksestä horkkaisena. Irmelin sänkyyn, siis. Nukuin sisarvainajani sängyssä, hänen pussilakanoissaan ja katselin iltaisin julisteita, valokuvia ja matkamuistoja, joita hän oli ripustanut seinille. Joka ilta mietin, että minun pitäisi riisua huone sisareni historiasta, mutta en saanut sitä tehdyksi.

”Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa.”

En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille. Piti lukea Wilmaa, piti allekirjoittaa sen tuhatta lippua ja lappua, piti osallistua vanhempain varttiin ja opintoneuvontailtoihin, piti tilata hammaslääkäriä ja jonottaa koulupsykologia. Piti kuljettaa tyttöä teatterikerhoon, kaverin luo, elokuviin ja ties mihin diskoon. Ajokortiton nuoriso päristeli mönkijöillä pitkin teitä. Lukiolaiset ajelivat jo mopoilla tai kalliilla mopoautoilla. Vaivuin nostalgiaan muistellessani teinideittejä traktorin kyydissä.

Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa. Milloin kävi nuohooja, milloin sähkömies, vessa meni tukkoon ja katosta tippui vettä. Likakaivo piti tyhjennyttää. Piti tilata öljyä ja öljykattilan huolto. Klapit olivat halvempia, niitäkin tilasin.

Olin vaipunut apatiaan. Olin kuin alkoholisti, joka vaipuu kohti kivipohjaa, tietää sen, mutta ei pysty kääntämään elämänsä suuntaa ja uimaan pintaan. Päivästä toiseen suoritin pieniä velvollisuuksia, tilasin likakaivon puhdistusta, jonotin verotoimistossa, luin Wilma-viestejä, suihkutin äitiä. Tein pieniä ja enkä jaksanut ajatella suuria kuten elämäni suuntaa.

En viitsinyt enää etsiä työkontakteja. Rahat hupenivat. Posti kantoi joka päivä laskuja, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Hirvittävän isoja sähkölaskuja, lehtien tilausmaksuja, vesilaskuja, kiinteistöveroja, jätemaksuja, polttopuulaskuja, öljylaskuja, kotihoidon maksuja, terveyskeskusmaksuja, vainajan sairaalalaskuja, hammaslääkärin laskuja, puhelinlaskuja, hautaustoimiston laskuja, seurakunnan laskuja.

”Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain.”

Äitinsä perillisenä Usva sai talonpuolikkaasta puolikkaan, täysin arvottoman, mutta perintövero oli iso. Veron maksamiseksi myimme pellot naapurille perintöveron hinnalla. Usva sai lapsilisää ja pientä eläkettä, äiti yhtä pientä eläkettä, minun palkkani juoksi vielä. Joka laskun kohdalla arvoimme, kenen tilillä oli sen verran rahaa, että se voitiin maksaa.

Kun Geelin&Galjun maksama palkka loppuisi, olisi edessä oli työvoimatoimiston terävähampainen kita. Välttelin kuin ruttoa viranomaisten käsiin joutumista. Se olisi alennustilani syvin syöveri. Että joku määräisi, miten minun piti olla ja toimia, ja minun olisi pakko totella, muuten kuolisin nälkään ja viluun.

”Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut.”

Sosiaalitoimiston kanssa asioiminen oli riittävän rankkaa. Äidin saama, niin kutsuttu kotihoito, oli yhtä tyhjän kanssa. Kotihoitaja kaarsi pihaamme jarrut kirskuen, juoksi sisään, huusi tullessaan, oliko pillerit otettu – tottakai, siitä pidin toki huolen. Sitten hän kaapaisi läppärin salkustaan ja alkoi kirjata toimenpiteitään. Kirjaamiseen meni enemmän aikaa kuin toimenpiteisiin. Selitin, että äidin pesu ja ihonhoito oli ongelmamme. Se ei kuulunut kotihoitoon. Jos sellaista halusimme, meidän pitäisi itse tilata ja maksaa se itse.

Kaipasin niitä kolmea mummoa, jos he nyt mummoja edes olivat.

Usva kävi koulua nurkuen ja valittaen, mutta ei lintsannut. Minä olin oppinut runsaasti yläkoulun matematiikkaa ja kemiaa. Yritin muistaa kysyä häneltä joka päivä, kuinka oli mennyt ja miltä hänestä tuntui. Kysymykseni olivat turhia, sillä Usva vastasi joko suopeasti ”ihan ookoo” tai tietyllä tympääntyneellä äänensävyllä ”aivan sama”.

Porusessiomme jälkeen olimme ryhtyneet muistelemaan Irmeliä. Se oli käynyt helpommaksi. Kerroin Usvalle sisareni viikoittaisista puhelinraporteista. Jätin pois oman suhtautumiseni. Imagoni sisarentyttären silmissä oli riittävän huono. Usva kertoi minulle äidistään ja pirautti pienen itkun. Omituista kyllä, se tuntui hyvältä.

”Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.”

Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut. Hänellä oli ollut terveydenhoitajan työnsä vastaanottokeskuksessa, mutta hän oli venyttänyt työtuntejaan reippaasti yli maksetun. Hän oli hoitanut äidin ja huushollin ja leiponut joka viikko. Hän oli hoitanut eläimet. Hän oli kuulunut Marttoihin ja laulanut kirkkokuorossa. Hän oli toiminut koulun vanhempainyhdistyksessä. Hän oli leikannut matonkuteita ja kutonut räsymattoja.

Millä ihmeen ajalla? Minulla ei ollut työtä, äidin hoitoon sain apua, joskin huonoa, mutta en jaksanut mitään. Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain. Joka päivä oli tarkoitukseni palata hiilari-proteiini-dieettiin, mutta aina löysin itseni keittämästä perunoita tai tuijottamasta televisiota voileipä kourassa.

Eläinten Albert Schweizer pistäytyi talossa silloin tällöin mukamas katsomassa vuohia. Hän katseli minua merkitsevästi, mutta en ollut tietävinäni. Niin syvällä alennuksen suossa en sentään ollut. Pari kertaa tosin kävin hänen kanssaan Seinäjoella elokuvissa ja kerran teatterissa jotain musiikkihupailua katsomassa. Olihan se vaihtelua. Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.

”Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle.”

Joulu läheni.

Eläintohtori teki tikusta asiaa jälleen kerran ja tuli käymään. Hänen asiansa koski joulukuusta. Hän oli menossa sahaamaan itselleen kuusta, joten saisimme omamme siinä samalla, jos halusimme.

En todellakaan halunnut kuusta, en koristeita, joululauluja, lahjoja, enkä varsinkaan jouluruokia. Ei kiitos. Joulukuusi olisi pikkusormen antamista jouluhysterian pirulle, ja sitten se veisi koko käden.

”Ihanko totta, voi kiitos!”, huudahti Usva enkä raaskinut tyrmätä hänen kirkassilmäistä toivettaan.

Usva kysyi, pääsisikö hän kuusimetsään valitsemaan kuusta. Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle. Painostuksen alaisena lupauduin. Mister Elukka ryhtyi heti sopimaan suurimuotoisia järjestelyjä. Kuusen kaatamiseen tarvittiin ilmeisesti kosolti aikaa, automatka, lämpimät vaatteet, pulkka, eväät ja valoisa ajankohta, joka siis oli lyhyt näin joulun alla. Minä olin kuvitellut, että jonkun näreen poikkaisemiseen tarvittiin saha ja siinä se.

Suuri Hyväntekijä saapui lauantaiaamuna punaposkisena hakemaan meitä. Lastauduimme farmariin, minä eteen ja Usva takapenkille eräänlaisen hurtan viereen. En ollut tiennytkään, että urhealla kuusenkaatajallamme oli koira. Usva sen sijaan tiesi, että vasikan kokoinen otus oli bokseri ja nimeltään Retu. Hän paijasi koiraa ja lepersi sille. Vastalahjaksi koira piereskeli niin että minulta oli mennä taju.

”Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.”

Anteeksi, Retu pääsi ahmimaan lehmän mahaa. Se on Retun mielestä herkkua mutta seuraukset ovat säädyttömät, herra Joulumieli valitteli. Ilmeeni nähdessään hän lisäsi kiireesti, että kyseessä oli pakaste, ei tuoretuote.

Usvaa pieruhuumori huvitti, ja hurttakin virnuili pikku pilaansa tyytyväisenä.

Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.

Usva ja Alfauros sahasivat poikki kaksi puuta. Minulle olisi riittänyt aivan pieni kuusenpahanen, mutta Usva valitsi ison. Puut sullottiin muovisäkkeihin, joissa ne oli helpompi raahata autolle ja nostaa katolle kuin paraskin saalis. Tämän suuren urotyön päätteeksi seurueemme erämies viritti nuotion. Istuskelimme nuotion äärellä, paistoimme makkaroita, joimme kahvia, söimme eväsleipiä ja savustuimme. Kaikki vaatteet täytyisi pestä, kun pääsisimme kotiin.

Herran Joulunhenki kyseli jouluperinteistämme. Usva osasi niitä luetella: himmeli kattoon, silkkipaperista lumihiutaleita ikkunaan, pahvinen tontturivi, kynttilät, kuusenkoristeet vintiltä, joululiina lipaston päälle, liinan päälle hyasintti.

Usva ja Tiernapoika sopivat innokkaasti suuresta jalkaanlaittopäivästä, joka oli Usvan mukaan perinteisesti aatonaatto. En pystynyt sitä estämäänkään, ja kaiken tämän avuliaisuuden ja illan hämärtymisen vuoksi minun oli pakko kutsua Mr Mänkki illastamaan kanssamme.

Suuri kuusenpystytyspäivä saapui ja niin myös Joulueksperttimme. Usva oli edellispäivänä leikellyt ikkunoihin räntähiutaleita muistuttavia silkkipaperiteelmiä ja kiskonut kuusen sulamaan navettaan. Se kannettiin riemusaatossa tupaan ja törkättiin jalkaansa. Seurasi vinouden oikaisemisia ja kuusen kiilaamista paikalleen, koristeiden ripustelua pitkin ja poikin, ja lopuksi kahvit joulutorttujen kera.

Kahvipöydässä Usva alkoi tentata Eläinten Kuningasta joulunvietosta ja tämä kertoi, että vietti joulun yleensä poikansa kanssa, mutta ei nyt ollut asiasta varma, koska poika oli lähdössä joulunviettoon poikaystävänsä perheen luokse.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Höristin korviani. Sanoiko hän pojallaan olevan poikaystävä? Noin vain, ilman selityksiä tai rykimisiä. Nivalan Villapaitamiehessä olikin uusia särmiä.

Ennen kuin ehdin pelastaa tilannetta, Usva jo kutsui Tähtipojan meille joulunviettoon ja äijäpiru hyväksyi kutsun nopeasti, joskin kohteliaasti toppuutteli, että eihän hän nyt voi tulla perhejoulua häiritsemään. Arvasi, että minä keksisin jonkin esteen vierailulle. Hymyilin väkinäisesti, että mukavaahan se olisi, mutta joulunviettomme oli vaatimatonta. Meillä ei ollut edes kinkkua ja jouluruuat oli ostettu myyjäisistä. Tämähän keksi oitis siihen vastaväitteen, että seura se on tärkeintä joulussa ja olisi todella anteliasta päästää yksinäinen mies nauttimaan perhejoulusta. Kotipuoleensa sukujouluun hän ei voinut päivystysvelvollisuuksiensa vuoksi lähteä.

Odottaakahan vain, pääsette minusta eroon, kun aattona hevonen saa ähkyn tai koira hotkii salaa kinkkua ja sairastuu, niin se on aina ennenkin mennyt, hän ennusti.

Miehen lähdettyä kysyin Usvalta, miksi ihmeessä hän oli kutsunut Tohtori Whon jouluvieraaksemme.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Mistä ihmeestä olet saanut tuon käsityksen? Se on väärä. Olen hänelle kohtelias, se ei merkitse tykkäämistä, paremminkin päinvastoin, valistin.

Usva väitti havainneensa, että välillämme oli tykövetoa ja että olin aina hyvällä tuulella, kun olin tavannut Jarkon.

Jouluaaton ateria meni loppujen lopuksi aivan hyvin. Äiti oli innoissaan miesvieraasta, Usva samoin ja minä kestin tilanteen. Meillä oli Marttojen laatimia joululaatikoita, ihan itse kuorittuja ja keitettyjä perunoita sekä jouluhauki, sillä Usva ei antanut minun ostaa tarjouksessa ollut norjalaislohta, koska se oli kasvatettu epäekologisesti ja epäeettisesti kassissa. Hauen elämäntarinaa en tuntenut, mutta se lienee ollut onnellinen ja ekologinen. Ehkä myös perunamme olivat eläneet iloisesti.

Usva oli käynyt vilkuilemassa vuohia vähän väliä, sillä Barbara oli hänen mukaansa käynyt levottomaksi ja sillä oli ihan sellainen ilme. Kun lahjat oli jaettu Usva ja Vuohispesialisti menivät navettaan ja viipyivät epäilyttävän kauan.

”Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti.”

Menin itsekin katsomaan. Vuohi kulki karsinassaan ympyrää ja päkätti. Sitten sen peräpäästä muljahti limainen möykky, jota emo kävi nuolemaan ja joka nuolemisen tuloksena muuttui pieneksi vuoheksi. Usva itki ilosta, mutta Jarkko sanoi, että toinenkin oli vielä tulossa. Odotimme ja odotimme.

Tohtorimme ei vaikuttanut huolestuneelta, joten tilanne oli kaiketi hallinnassa. Minua kyllä jo hermostutti. Eniten hermostutti Usvan reaktio, jos jokin menisi vinoon.

Odottaessamme kuulin kumahduksen navetan heinävintiltä.

Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti. Menin portaille ja kiipesin ylös, mutta vintillä oli pimeää. Kunnes sinne sytytettiin valo.

Salim sytytti. Hänellä oli jonkinlainen majapaikka. Patja, peitto, jatkoroikka ja työmaavalaisin, vedenkeitin.

”Mitä helvettiä tämä tarkoittaa”, kysyin, ja Usva vastasi alhaalta, että tulkaa katsomaan, nyt se syntyy.

Kapusimme alas ja ehdimme nähdä, miten toinenkin vuohivauva pullahti maailmaan. Jarkko sanoi, että tässä meillä on sitten joulun ihme. Minä ja Usva töllötimme kuin paimenet kedolla ihmettelemässä vauvoja oljilla, Eeva-vuohi kurotteli turpaansa aidan yli ja olihan seimen äärellä kaksi tietäjääkin, itämaan ja länsimaan.

Jatkis päivittyy lauantaisin.