Osa 2/10: Frank turhautuu Pariisin lentokentällä, kun ei pääse Suomeen tuhkapilven takia. Istanbuliin matkalla ollut Catherine notkuu vip-loungen edessä, kun ovi tempaistaan auki.

Frank 18. kesäkuuta klo 10.38

Anteeksi kuinka? Tuhkapilvi nousemassa islantilaisesta tulivuoresta? Eihän nyt ole aprillipäivä!

Totta se kuitenkin on. Luonto-äiti puuttuu oikein rankalla kädellä ihmisten elämään, ja koko manner näyttää olevan sen vankina. Olen myöhästynyt elämäni aikana monelta lennolta, milloin lentäjien, lennonjohtajien tai matkustamohenkilökunnan lakon takia, milloin terroristihälytyksen takia, milloin ihan vain krapulan takia. Mutta tulivuori, joka sylkee tuhkaa koko Euroopan ylle, sammuttaa lento-koneiden suihkumoottorit ja pudottaa koneet alas, on uutta minullekin. Varmaan joku länsimainen nainen on taas paljastanut tissejään julkisella paikalla.

Naisethan ne aiheuttavat seksuaalisesti provosoivalla käyttäytymisellään ja pukeutumisellaan maanjäristyksiä, tsunameja ja kaikenlaisia muita luonnonkatastrofeja. Sen tietää jokainen aloitteleva imaami. Tai sitten nuo pirun islantilaiset ovat oikeasti itse tämän uskomattoman tempun takana. Se sopisi kuvaan. Ensin heidän pankkiirinsa varastavat kaikkien rahat, sitten heidän ilkeät luonnonvoimansa vielä pakottavat kaikki koneet maahan aiheuttaen vain lisää kaaosta ja tappioita.

Islanti pitäisi mielestäni pommittaa tuusan nuuskaksi. Ja minun pitäisi tänä iltana tavata uusi asiakas, Suomessa, Espoo-nimisessä pikkukaupungissa jossain lähellä Helsinkiä. Juuri tämä ensikontakti olisi ollut todella tärkeää, vierailustani saattaa riippua mittava urakka. Jos siis koskaan pääsen sinne Suomeen. Tällä hetkellä ei ole mitään jäsenneltyä tietoa mistään. Kaikki lennot on peruutettu, kukaan ei tiedä, milloin päästään täältä lähtemään, milloin matka ja elämä jatkuu. Silloin tällöin kaiuttimista kajahtaa jokin tiedotus, mutta viesti on joka kerta sama: ”Emme tiedä milloin lentoliikenne voi taas jatkua, tiedotamme heti kun tilanne muuttuu, pahoittelemme…”

Ei tästä matkasta taida tulla mitään. Olen jumissa Pariisissa, Charles de Gaullen lentoasemalla, enkä ole ainoa, jonka taival on tuhkapilven takia yllättäen keskeytynyt. Terminaali täyttyy epätietoisista ja epätoivoisista matkustajista. Suuren lasista ja alumiinista rakennetun hämähäkkiverkkokaton alle kertyy ihmisiä kaikista maailman kolkista. Jollakin vertailevalla geenitutkijalla olisi täällä mahtavat apajat, täällä on kaikki mahdolliset ihmisrodut ja niiden keskinäiset sekoitukset edustettuina. Rukoilevia muslimeja, kaljoittelevia reppumatkailijoita, naljailevia äitejä, kirkuvia lapsia ja liituraitapukuisia bisnesmiehiä. Täällä on aivan kaikki.

Ja vähän liikaakin. En oikein viihdy paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Vältän jalkapallo-ottelut, messut ja mielenosoitukset, koska alan voida pahoin ihmismassojen keskellä.

Tilanne täällä kentällä on juuri ja juuri siedettävä. Löydän istumapaikan kahden lihavan jenkkimummon välistä ja soitan pakolliset puheluni: ilmoitan pääkonttorille tilanteesta, sitten ilmoitan Suomeen, etten ainakaan tule ilmoitetulla lennolla ja että kerron heti lisää, kun saan uutta tietoa.

Suomeen on pitkä matka. Ilman lentoa ainoa mahdollisuus päästä sinne olisi autolla ja laivalla, ja se kestäisi ainakin kolme vuorokautta. Se ei taida olla järkeenkäypä vaihtoehto.

Pääkonttorissa ollaan sitä mieltä, että minun pitäisi odottaa täällä Pariisin kentällä, jospa jonkun ihmeen kautta ilmatila kirkastuisi ja pääsisin tänään vielä lentämään. Espoolaisen asiakkaan puhelinkeskus, jolle selitän ongelmani, puhuu englantia johdonmukaisesti ilman artikkeleita ja ilmoittaa vain tylysti että ”ei se mitään”. Ei minua ilmeisesti kovinkaan innokkaasti odotettu siellä Suomessa.

Pitää siis odottaa täällä. Mahtavaa. Mitenhän kauan tämä kestää? Ja miten saan aikani kulumaan? Lähden kiertelemään lentokentän myymälöitä.
 

Duty-free shopin ovensuussa törmään hyvännäköiseen nuoreen naiseen, joka näppäilee numeroita kännykkäänsä. Hän pyytää anteeksi, mutta on niin keskittynyt puuhaansa, että tuskin katsoo minua.

Duty-free. Pelkkä nimi on nykyään provosoiva. Schengen-sopimus rankaisee Euroopan kansalaisia siitä, että he haluavat kuulua yhteen. Enää vain jenkit, aasialaiset, afrikkalaiset ja muut kaukomatkailijat saavat ostaa halvalla, me syntyperäiset eurooppalaiset maksamme täyden hinnan veroineen. You know, in Europe we're always on duty…

Tavarat, joita myydään lentoasemilla, kertovat paljon ihmiskunnan tilasta. Luulisi, että lentoasemien kaupoissa myytäisiin todella tärkeitä esineitä, sellaisia, joita ilman moderni maailmankansalainen ei pärjää. Mutta mitä siellä myydään? Tupakkaa, viinaa, hajuvettä ja kameroita. Ei näytä hyvältä tämä ihmiskunnan tulevaisuus. Olemme ilmeisesti kaikki jonkin sortin narkkareita tai ainakin tirkistelijöitä.

Ja vaikka saisin kaiken verottomana, en voisi ostaa täältä mitään, sillä olen niitä miehiä, joilla on jo kaikki, ainakin kaikki se, mitä lentokenttämyymälöistä voi saada: Samsoniten laukku, Bossin takki, Lloydsin kengät, Rolexin rannekello ja Applen iPhone.

Mitä se kielii miehestä, kun hän vaeltelee lentokentällä, katselee kauppojen ikkunoita ja joutuu toteamaan, että hänellä on jo kaikkea? Ettei hän tarvitse uutta kauluspaitaa eikä kravattia eikä ole edes ketään, jolle hänen pitäisi ostaa lahja. Mitä se kertoo miehestä ellei sitä, että mies on täydellinen, täysin varustettu, täydellisessä valmiustilassa. Mutta valmis mihin? Mitä mies voisi tässä autuaassa tilassa enää haluta?

Vastaus kuuluu heti ja selkeästi omasta päästäni: Juotavaa. Tarvitsen drinkin. Onneksi lähin baari on vain muutaman metrin päässä.

”Lasillinen valkoviiniä”, sanon baaritiskin takana pyörivälle tummalle tarjoilijalle.

”Kävisikö chardonnay?” hän kysyy.

”Ei. Ei missään tapauksessa. Olen ABC-miehiä.”

”Mitä se tarkoittaa?” Tarjoilijan ilmeen ph-arvo on lähellä rikkihappoa. Hänen huumorintajunsa on ilmeisesti tänään jo joutunut aika lujille.

”A-B-C, anything but Chardonnay. Mitä tahansa paitsi chardonnayta.”

Laitan parhaan virneeni huulilleni, mutta tarjoilija mulkoilee murhaavasti. Hän ei taida olla viini-ihmisiä, ja sofistikoitunut vitsini menee harakoille, kuten sofistikoituneet vitsit yleensä.

Viinilistalta löytyy australialainen riesling ja nurkkapöydästä vielä vapaa istumapaikka. Ne saavat nyt kelvata. Istun alas ja selailen eilistä Le Monde -lehteä. En osaa ranskaa, mutta sen verran ymmärrän, että week-end tarkoittaa viikonloppua, hot dog hodaria ja football jalkapalloa. Vaikuttaa yksinkertaiselta, tämä ranskan kieli. Pitäisiköhän viettää vähän aikaa tässä maassa? Jos lentokielto kestää, se järjestyy ihan itsestään, ja voisin vähän opetella ranskaa…

I just call to say I love you, I just call to say how much I care…
Tyttäreni soittaa. Hänellä on vieläkin oma soittoääni, se sama vanha hempeä sävel, vaikka hän ei enää hempeä pikkutyttö olekaan, päinvastoin. Hän on kuusitoista ja viimeiset vuodet eron jälkeen hän on asunut Münchenissä äitinsä kanssa. Kauniissa, tilavassa omakotitalossa, jonka minä maksoin.

”No hei lintuseni!”

”Hei. Miten menee?”

”Ihan kivasti. Olen Pariisissa nauttimassa makeasta elämästä.”

”Niin varmaan. Sinähän olet niin superhyvä nauttimaan. Kuule iskä...”

Kun hän kutsuu minua iskäksi, tiedän, että joko jokin on pahasti vialla tai sitten hän haluaa rahaa.

”Minulla on ongelma. Haluan lähteä Maxin kanssa Amsterdamiin, mutta äiti ei päästä.”

”Kuka on Max?”

”Yksi kaveri lukiosta vain. Hän on jo kahdeksantoista täyttänyt, pari kuukautta sitten.”

”Tiedät hyvin, etten voi antaa sinulle lupaa lähteä sen ’kaverin’ kanssa matkalle. Kunnes olet täysi-ikäinen, äidillä on vielä huoltajuus. Hän päättää.”

”Tiedän, mutta jos voisit vaikka puhua hänelle…”

”Muistatko, mitä aina tapahtuu, kun äitisi ja minä yritämme puhua toisillemme kuin kaksi aikuista ihmistä?”

”Muistan. Riitelette kuin aikuiset ihmiset. Mutta voinko minä sanoa äidille, että sinun puolesta asia on ookoo?”

”Totta kai asia on minun puolestani ookoo. Mutta muista, ettei tämä ole virallinen lupa, kaikki riippuu äidistäsi.”

”Kiitos, iskä!”

Toisin kuin ex-vaimoni, olen itse aina ollut sitä mieltä, että tehtäväni isänä ei ole suojella lastani isolta, pahalta maailmalta ja sen lukuisilta vaanivilta vaaroilta, vaan valmentaa lastani sitä maailmaa varten ja varmistaa, että hän kulkee silmät auki ja kunnon epäluulo päällä. Ja mikä voisi olla parempi valmennus kuusitoistavuotiaalle tyttärelleni kuin muutaman päivän loma Amsterdamissa jonkun Maxin kanssa.

Oikeastaan oli mukavaa puhua tyttäreni kanssa, vaikka hän
tapansa mukaan vain halusi jotain. Silti, pienistä asioista pitää eronneen isän olla kiitollinen, esimerkiksi siitä, että lapset suostuvat vielä puhumaan hänelle.

Tämä riesling maistuu jostain syystä yhtä pahalta kuin chardonnay, ei valkoviiniltä, vaan pilaantuneelta rypälemehulta. Kaiken kukkuraksi se on vielä taskulämmintä. Juuri kun päätän käydä valittamassa tarjoilijalle, puhelin soi taas. Ex-vaimo. Hänellä ei enää ole omaa soittoääntä, vaan hän kuulostaa nykyään yhtä neutraalilta kuin kuka tahansa muu. Kuten yleensä, hän ei haaskaa aikaa tervehdyksiin ja voinnin tiedusteluun, vaan menee suoraan asiaan:

”Millä oikeudella sinä annat lapsellemme luvan lähteä matkalle?”

”Enhän minä mitään lupaa antanut. Sanoin vain, että…”

”Tämä koko asia ei kuulu sinulle lainkaan. Muistaakseni minulla on yksinhuoltajuus.”

”No on, on. Mutta miksi et anna hänen lähteä?”

”Tiedät itsekin, millainen paikka Amsterdam on. Siellä on vaarallista. Pornoa, huumeita, ihmiskauppaa…”

”Tiedän, olen käynyt siellä itsekin monta kertaa ja olen vielä elossa. Tyttäremme osaa kyllä pitää huolta itsestään. Vai haluatko pitää häntä kotiarestissa?”

”En tietenkään halua. Mutta ajattelen hänen turvallisuuttaan! Sinähän antaisit hänen tehdä ihan mitä hän haluaa…”

”Niin antaisinkin. Miksi haluat estää häntä keräämästä kokemuksia ja oppimasta elämää?”

”Sekö on sinusta elämää kun alaikäiset polttelevat pilveä, popsivat pillereitä ja ryypiskelevät?”

”Unohdit naimisen, rakas ex-siippani. Minkä helvetin takia yrität kaikin keinoin varmistaa, että tyttärestämme tulee samanlainen tiukkapipotylsimys kuin sinä olet?”

Tuut-tuut-tuut. Ex-vaimoni lyö minulle luurin korvaan. Tuttu juttu, tuttu tunne. Aivan niin kuin ennenkin, paitsi ettemme ole enää naimisissa. Onneksi. Joka kerta kun kuulen hänen äänensä, verenpaineeni nousee pilviin. Tunnen itseni tyhmäksi luuseriksi, joka on kävellyt vastoin parempaa tietoa suoraan ansaan. Kuten kaikki naiset, exänikin on mestarillinen vehkeilijä. Ensin hemmotellaan, imarrellaan ja vietellään miestä niin, ettei tämä halua mitään muuta kuin ensi tilassa naimisiin. Sitten pantataan niin määrätietoisesti, että mies joutuu käymään vieraissa. Sitten otetaan uskottomuuden vuoksi avioero ja lypsetään mieheltä talo, auto ja muu omaisuus.

Hups! Ihmiset ravintolassa tuijottavat minua, vaikka istun viimeisessä nurkassa. Taisin hiiltyä puhelun aikana, korottaa ääntäni ja käyttää käsivarsianikin apuna tunteitteni ilmaisuun.

”Sorry”, sanon tuntemattomalle vierustoverilleni. ”Ongelmia
autokorjaamon kanssa.”

Sitten vaivun takaisin synkkään mielentilaani. Avioliitto on tuplakusetus. Ensin luvataan ikuista rakkautta, kunnes kuolema meidät erottaa. Onpa vain hiton hyvä, ettei kuolema ollut se, joka meidät erotti. En minä exälleni nyt sentään kuolemaa toivoisi. Mutta erotessaan ihmiset luulevat ihan oikeasti pääsevänsä toisistaan eroon. Ja pah! Jos on lapsia, ex-vaimo voi vielä kymmenien vuosien jälkeen tehdä elämästäsi helvetin. Rakkaus tekee sokeaksi, avioliitto avaa silmät.

Silti: jostain täysin käsittämättömästä syystä minun tekee yhtäkkiä mieli nähdä heidät. Ainakin tyttäreni. Autolla pääsisin vuorokaudessa Pariisista Müncheniin, luotijunalla vielä paljon nopeammin. Mutta mitä sitten tekisin?

Sanoisinko ’hei, iskä täällä, tulin takaisin’? Miten minusta tuntuu yhtäkkiä siltä, että haluan mennä kotiin? Eihän se talo ole ollut kotini enää muutamaan vuoteen, eikä minua siellä kaivata.

Ehkä tämän lentokentän erikoislaatuinen luonne aiheuttaa sen, paikan henki, spiritus loci. Lentokenttä on tehty väliaikaiseksi oleskelupaikaksi. Tänne ei ole kenenkään tarkoitus jäädä, tänne tullaan vain lähtemään tai saapumaan tai sitten täällä ollaan töissä. Mutta kukaan ei asu täällä, kukaan ei vietä täällä vapaaehtoisesti vapaa-aikaansa. Vain silloin tällöin jostain lentoasemarakennuksesta löytyy hullu täti tai setä, joka ei suostu lähtemään pois. Sitten lehdet kirjoittelevat ahkerasti
tapauksesta ja psykologit käyvät suostuttelemassa laitonta asukasta muuttamaan pois kentältä.

Ja nyt koko Euroopassa tuhannet ihmiset joutuvat asumaan lentoasemilla, ainakin viettämään yötä siellä. Tänään olemme kaikki hulluja tätejä ja setiä eikä kukaan pyydä meitä poistumaan.

Miksi nykyään muuten kaikki lentokenttärakennukset näyttävät aivan samanlaisilta? Kaikki on tehty samoista materiaaleista, kaikkien lentomatkustajien yläpuolella leijuu valtavan suuri lasikatto. Kaikki uudet lentoasemat näyttävät siltä kuin ne olisivat saman arkkitehdin piirtämiä: insinöörit ovat kierrättäneet vanhat piirustuksensa ja tehneet vain pieniä, kosmeettisia muutoksia.

Charles de Gaullen suuri halli alkaa olla tupaten täysi. Ihmisiä makaa ristiin rastiin lattialla pitkin käytäviä, vessojen eteen on muodostunut pitkiä jonoja, joistakin kopeista on jo paperi loppunut ja ihmiset alkavat valittaa ylirasittuneelle hygieniahenkilökunnalle.

Iso ryhmä nuoria miehiä on ottanut lenkkarit pois, ja heitä ympäröivä terävä haju tekee selväksi, että he ovat olleet matkalla jo jonkin aikaa. Ilmeisesti kyse on urheilujoukkueesta.
Ihmissekoitus on kirjavampi kuin lauantaipussin sisältö: väsyneitä, turhautuneita lapsia, itkua ja valitusta joka suunnalta, Luis Vuitton -laukkuja, kahdeksankymppisiä, useilla kohotusleikkauksilla ja botoxilla muumioituneita mummoja, rukousnauhoja sormillaan pyöritteleviä arabeja, ruotsalaisturisteja shortseissa, Havaiji-paidoissa ja sandaaleissa.

Kännykkä varoittaa: Akku on lähes tyhjä. Kai minun on nyt pakko etsiä jostain pistorasia, muuten viimeinen yhteyteni ulkomaailmaan katkeaa pian kokonaan. Kiinnitän katseeni seinään ja vaeltelen pitkin hallia, mutta kaikki pistorasiat, joihin silmäni osuvat, ovat jo käytössä.

Se perhanan puhelu sai minut unohtamaan, mikä elämässä on
oikeasti tärkeä: täysi paristo. Kaikki muut ovat jo kiireen vilkkaa lataamassa kännyköittensä ja sylimikrojensa akkuja. Vain minä tajusin liian myöhään, mitä olisi pitänyt tehdä.

WLAN-hotspotin ympärillä on kunnon ruuhka, varmaan sata
ihmistä jonottaa pitkämielisesti ja yrittää päästä nettiin etsimään vaihtoehtoisia matkasuunnitelmia, majoitusta yöksi tai kirjoittelemaan sähköpostiviestejä ja päivittämään Facebook-sivujaan.

Alkaa vaikuttaa siltä, että tämä kaaos ei ihan heti lopu. Pitäisikö minunkin etsiä itselleni yösijaa? En taida kuitenkaan enää tänään päästä perille, ja vaikka pääsisinkin, en voi käydä uudella asiakkaalla keskellä yötä.

Odotan puoli tuntia, kunnes pääsen tarpeeksi lähelle langattoman verkon lähetintä. Pienen ikuisuuden jälkeen surffaan vihdoin netissä, mutta nyt kaikki on ilmeisesti jo liian myöhäistä.

Kokeilen ensin kaikki lentoaseman lähellä sijaitsevat varteenotettavat hotellit: Sheraton, Holiday Inn, Hyatt Regency – kaikki täynnä. Olin liian hidas. Minun olisi heti pitänyt oivaltaa, että islantilainen tulivuori on tosissaan eikä lopeta muutaman tunnin purkauksen jälkeen. Seuraavaksi selailen kaupungissa sijaitsevat hotellit, ensin neljän, sitten kolmen, sitten kahden tähden, lopuksi käyn läpi tähdettömätkin majapaikat, mutta niistäkään ei löydy enää huonetta.

Hassu tunne. Yleensä minä olen aina se, joka on tilanteen tasalla. Yleensä minulla on kaikki narut käsissä ja olen se, joka kertoo muille, mitä heidän pitää tehdä ja miten. Nyt olen yhtäkkiä ei-kenenkäänmaalla, eksyksissä, lamaantunut, avuton, ylimääräinen ja turha. Minne minun pitää mennä? Minne minä voin mennä? Mitä minun pitää tehdä? Kenelle pitää soittaa?

Näyttää siltä, että tuhansien muiden Charles de Gaullen vankien tavoin minäkin joudun viettämään yön täällä. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi nukuin lattialla puku päällä. Se taisi olla veljeni viimeisissä häissä… parempi olla muistelematta.

Hetkinen – voi että minä olen idiootti! Minullahan on kaikki mahdolliset frequent flyer -kortit ja olen ainakin kolmen eri lentoyhtiön etuasiakas. Kai näillä meriiteillä pääsen pois täältä haisevien reppumatkailijoiden ja huutavien lasten luota ja pääsen rentoutumaan ensimmäisen luokan avariin, siisteihin tiloihin ilman jonottamista, ja saan käteeni kunnon lasillisen.
En ole snobi, yleensä en edes katso vip-loungen suuntaan.
Minulle kelpaa ihan hyvin se, mikä kelpaa muillekin. Mutta tänään olen todella kiitollinen tästä pienestä luksuksesta, jonka osaksi minulla on oikeus päästä. Onneksi on olemassa vip-lounge. Se erottaa rahvaan ja lomamatkailijat sellaisista ihmisistä, joiden on oikeasti työnsä takia pakko liikkua paikasta toiseen lentokoneilla.

Heti kun astun toiselle puolelle, osa ahdistuksesta putoaa pois hartioiltani. Täällä on huomattavasti parempi olla. Viileämpää, raikkaampaa hengitysilmaa, ei hien hajua, ei lenkkareita, ei lapsia. Täällä on laadukkaammat istuimet, parempi
kokolattiamatto ja jopa henkilökuntakin jaksaa tällä puolella vielä hymyillä – se ei ole tänään vielä joutunut samanlaiseen myllerrykseen kuin  kollegat toisella puolella.

Tilaan lisää rieslingiä ja levittäydyn leveälle, narisevalle mustalle nahkasohvalle. Tällä kertaa viini on sopivasti viilennetty. Otan ison kulauksen ja huokaisen. Nyt on hyvä hetki miettiä.

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että minulla on velvollisuus pohtia tätä elämääni, tehdä inventaario, ynnätä plussat ja miinukset. Typerää, mutta näin se vain menee: Kun ihminen pysäytetään liikkeessä ja hänet pakotetaan olemaan toimettomana, hänen oma painonsa alkaa tuntua, hän alkaa miettiä syntyjä ja syviä ja vaipuu johonkin eksistentiaaliseen transsitilaan, jossa aivot tuottavat enää yksinomaan tummasävyisiä ajatuksia.

Istun siis täällä Ranskan pääkaupungin laidalla miettimässä elämäni peruskysymyksiä, koska rakas luontoäiti tekee minulle ja koko mantereelle tempun. Miksi luontoa kutsutaan muuten äidiksi eikä isäksi? Miksi luonto on naispuolinen? Varmaan siksi, että hän on niin räikeän epäoikeudenmukainen.

Hän ohjelmoi meidät rakastumaan, muodostamaan pareja ja tekemään jälkeläisiä, mutta hän ei yhtään huolehdi meistä. Hän vain tönäisee meidät suureen ihmissuhdekaruselliin, antaa meille hirmuiset vauhdit ja vetäytyy sitten katsomaan vahingoniloisena, kun alamme voida pahoin ja rakkautemme ratkeaa liitoksistaan. Paskaakaan hän ei välitä siitä, kuinka me ihmiset siinä kyydissä viihdymme ja jaksamme. Luontoäiti on laskelmoiva narttu, eikä sana ”onnellinen” kuulu hänen sanavarastoonsa.

Kuten luontokin, naiset ovat tunteettomia egoisteja. Kaikki paitsi äiti tietysti, rauha hänen sielulleen.

Matkapuhelimeni varoittaa taas, ja valitettavasti täällä parempienkin ihmisten puolella kaikki pistorasiat ovat käytössä. Hetken verran tunnen suurta houkutusta: Milloin viimeksi minulla oli akku tyhjänä tai puhelin pois päältä? Voisin leikkiä kadonnutta ja unohtaa akut ja puhelimet, olla incommunicado, poissa, not available.

Tiedän kyllä, etten pystyisi sellaiseen. Olen kommunikaatiofriikki, ilman puhelinta tai internetiä en ole kokonainen ihminen. Elektroniikkakaupassa näin äsken aurinkopaneelilla varustettuja latureita. Täällä on voimakkaita lamppuja joka puolella, ja valon pitäisi kyllä riittää saamaan edes vähän latinkia puhelimeen. Ei muuta kuin vielä kerran takaisin toiselle puolelle, köyhien, tavallisten kuolevaisten joukkoon laturia ostamaan.

Vihdoin minulla on konkreettinen, toteutettavissa oleva ajatus, suunnitelma, vihdoin löytyy jotain rakentavaa, mitä voin tehdä, jotain järkiperäistä toimintaa, joka antaa minulle sen illuusion takaisin, että minä olen in control.

Mutta sillä hetkellä, kun avaan oven, kontrolli loppuu saman tien: Ovi avautuu minuun päin, ja vaikka vedän vain kevyesti kahvasta, ovi tulee vauhdilla minua vastaan. Kauhealla ryminällä nuori naishenkilö kaatuu taakseen selälleen ja rojahtaa jalkojeni eteen lattialle. Ilmeisesti hän oli nojautunut ovea vasten.

Yritän olla nauramatta, pyydän anteeksi ja huomautan, ettei tämä kenties ole paras paikka käydä päiväunille. Nuori nainen yrittää nousta pystyyn, mutta hänen suuri kirkkaanpunainen matkalaukkunsa on kaatunut puoliksi hänen päälleen. Kestää muutaman hetken, ennen kuin hän on selviytynyt pystyyn ja seisoo edessäni. Nyt vasta huomaan, että hän on se sama nainen, joka törmäsi minuun Duty-free-kaupan ovella.

Koetan lohduttaa häntä, mutta ilmeisesti karismani ei oikein toimi. Nuori nainen näyttää olevan oikein kunnolla poissa tolaltaan. Hänen kasvonsa ovat tummanpunaiset, hän hikoilee ja hänen silmiinsä nousee kyyneliä. Mitä olen nyt tehnyt? Eihän selälle kaatuminen voinut sattua niin pahasti, eikä mitään haavoja tai mustelmia näy, ainakaan päällepäin.

Miksi tämä tuntematon nainen itkee tässä nyt? Eikö hän tiedä, kuinka epäreilua on, kun nainen itkee miehen edessä? Se on todella alhaista ja epäeettistä, sillä jokainen nainen tietää, ettei kukaan mies pärjää itkevälle naiselle.

Naiset käyttävät itkuaan salaisena aseena, jolle miehet ovat puolustuskyvyttömiä. Ja minusta raskauttavaksi tekijäksi pitää laskea, jos nainen itkee manipuloidakseen ventovierasta miestä. Oma mies on jo tottunut siihen, että häntä kauko-ohjataan ja hän tietää jo vaimonsa taktiikan. Vieras mies sen sijaan on vollottavan naisen edessä täysin hukassa eikä voi muuta tehdä kuin syyllistyä ja tuntea itsensä roistoksi.

Nuori nainen yrittää puhua, mutta ei saa ääntä suustaan.

Naiset varaavat itselleen etuoikeuden tulla hysteerisiksi,
menettää itsehillintänsä ja heittäytyä täysin edesvastuuttomiksi hetkenä minä hyvänsä ja missä tahansa tilanteessa. Naiset vetoavat luontoon, heittävät kädet ilmaan ja huutavat ”En kestä tätä enää! Tehkää joku jotain!” Ja yleensä joku sitten tekee jotain tilanteen korjaamiseksi tai rauhoittamiseksi, yleensä joku mies. Naiset delegoivat meille miehille järjen, logiikan ja muut paskahommat aina, kun se heille sopii.

Olen vihainen. Itkevät naiset saavat minut aina vihaiseksi.
Ainoastaan tyttäreni itkua kestän ilman, että minusta tulee kylmä.

”Sattuuko pahasti?” kysyn silti ja yllätyn itsekin siitä, miten pehmeältä ja ystävälliseltä ääneni kaikesta huolimatta kuulostaa. Nostan naisen matkalaukun pystyyn. Se ei paina juuri mitään.

”Matkustatte kevyesti, olette siis varmaan lähdössä etelään”,
sanon ja yritän kuulostaa Sherlock Holmesilta. Nainen katsoo minua itkuiset silmät pyöreinä. Hän avaa suunsa ja valmistautuu puhumaan. Mutta ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, kännykkäni piipittää viimeisen kerran.

Akku on tyhjä.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla