Frank havahtuu pariisilaisen hotellihuoneen sängyltä. Eilisilta palautuu vähitellen mieleen, ja samalla iskee nolous.

Frank 19. kesäkuuta klo 1.15

Avaan silmäni ja näen valoa, mutta kuva ei tahdo millään tarkentua. Erotan vain suuria, sumeita väri- ja valoläiskiä, jotka eivät suostu yhdistymään ymmärrettäväksi kuvaksi. Ja päätäni särkee armottomasti. Jomotus sykkii koko kropassa hermoratoja pitkin varpaisiin ja sormiin saakka.

Kuulen ääniä, vieraskielisiä ihmisten ääniä. Yksi niistä on selvästi naisen ja kuulostaa miellyttävältä, jopa kaukaisesti tutulta. Sen lisäksi kuuluu kaksi vähemmän miellyttävää miesääntä, joita en tunne ja joista toinen on kauhean kova. Hieron silmiäni ja seuraan ääniä katseellani. Hyvin, hyvin hitaasti samea verho häviää ja hahmotan ympäristöni.

Olen pienessä hotellihuoneessa. Muistan, miltä huone näytti, kun saavuin tänne eilen illalla. Mutta nyt kylmäsävyinen vanha katto­valo on päällä ja romanttinen pieni pariisilainen hotellihuone näyttää aivan erilaiselta.

Pieni se on edelleenkin, muttei enää yhtään romanttinen. Kuluneet huonekalut ja ränsistynyt matto näyttävät kirkkaassa valossa osto- ja myyntiliikkeen ikkuna­somistukselta, ja ruskea tapetti ja verhot antavat tässä valossa pikemminkin itäsaksalaisen poliisiaseman vaikutelman.

Sängyn vieressä seisoo Catherine, ja hän on jostain kumman syystä pukeutunut siivoojaksi, ainakin hänellä on märkä moppi ja ämpäri kädessään. Edessäni hyppii vanha, hassunnäköinen pikkumies, joka huutaa kamalan kimeällä äänellä ranskankielisiä käskyjä ja kysymyksiä ja yrittää käsin avata leukani katsoakseen suuhuni.

Sängyn toisella puolella on hotellin arabivastaanottovirkailija, joka nostaa huolestuneen näköisenä kädet kohti taivasta, tyyliin ”minulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa”.
Mitä täällä tapahtuu? Näenkö unta vai olenko joutunut johonkin Eugène Ionescon näytelmään? Onko tämä jokin performanssi? Ja miksi koko huone tuoksuu puhdistusaineelle? Missä minä olen? Ja miksi minä olen täällä?

Sitten kaikki palaa yhtä aikaa mieleen. Nyt tiedän taas, että olen huoneessa 302. Nyt muistan, mitä illalla tapahtui: Olimme syöneet ja juoneet ja jutelleet ja Catherine oli laittanut nätin mekon päälle. Olimme olleet pienessä huppelissa ja katsoneet tähtiä matkalla hotelliin. Catherine oli ottanut kenkänsä pois. Täällä olin mennyt suihkuun, ja Catherine oli sillä  aikaa jo ehtinyt torkahtaa sängylle.

Ja juuri sillä hetkellä, kun tulin takaisin makuuhuoneeseen, valmiina viettelemään kauniin ranskattaren, ruokamyrkytys iski. Muistan, miten lysähdin voimattomana polvilleni ja miten hapanimelä punaviinikastike alkoi tulla suusta ja sieraimista takaisin ylös. Sitten vintti pimeni ja putosin isoon, mustaan aukkoon.

Nyt olen sängyn päällä, ilmeisesti joku on nostanut minut ylös. Ilmeisesti annoin oikein eeppisesti ylen, ja ilmeisesti Catherine on siivonnut jäljet pois lattialta.

Jos olisin yhtään nuorempi ja kokemattomampi, kuolisin nyt ja tällä sekunnilla häpeään. Ja jos minulla olisi yhtään voimia jäljellä, lähtisin tällä sekunnilla takaisin sinne ravintolaan ja tappaisin coq au vin -ateriani laittaneen kokin mahdollisimman raa’alla tavalla!

Mutta tunnen oloni niin heikoksi, etten jaksa olla aggressiivinen. En jaksa edes huutaa – varsinkaan, kun en osaa paikallista kieltä. Voisin ehkä huomenna Catherinen tulkkausavulla soittaa poliisille tai Ranskan terveystarkastajalle tai tehdä ravintolan keittiöstä ilmoituksen Euroopan Unionin salmonellaviranomaisille. Ehkä saisin muutaman vuoden kuluttua korvauksia tästä kärsimyksestä. Mutta asianajaja maksaisi siinä pitkäveteisessä prosessissa paljon enemmän kuin loppujen lopuksi nettoaisin.

Vanha hermostunut mies, joka katsoi suuhuni, elehtii kuin epileptinen tuulimylly ja vaatii kovaäänisesti, että nielaisisin jotain valkoisia tabletteja. Hän työntää niitä kaksi suuhuni, tuo kylpy­huoneesta lämmintä vettä ja pakottaa minut puoliväkisin huuhtomaan pillerit kurkustani alas. Sitten hän kirjoittaa punaisella kynällä jotain pienelle lehtiölle.

Vasta nyt tajuan, että hänen täytyy olla naapuruston kotilääkäri. Todennäköisesti hän on ollut jo monta vuotta eläkkeellä muukalais­legioonasta ja tienaa minun akuuttitapauksellani jotain pientä siinä sivussa. Hän ojentaa reseptin Catherinelle, antaa ärsyttävällä äänellään vielä joitain hyviä ohjeita ja lähtee samalla oven­avauksella hotellin vastaanottomiehen kanssa.

Voi että minua väsyttää. Ja voi että päätäni särkee. Helpotus siitä, etten olekaan kuollut, vie loput voimistani. Vihdoin tämä surrealistinen tilanne rauhoittuu. Vihdoin elämä tuntuu taas normaalilta. Vihdoin olen Catherinen kanssa kaksin.
Tämä on niin noloa. Nolompaa kuin noloa, tälle ei löydy enää riittävän noloja sanojakaan. Vain yhden ainoan kerran aikaisemmin koko keskipitkän elämäni aikana olen ennen oksentanut naisen läsnäollessa. Se oli silloin kun… no, ei puhuta siitä.

Haluaisin pyytää Catherinelta anteeksi, että pelästytin hänet, haluaisin kiittää häntä avusta, ­haluaisin selittää hänelle, ettei kohtaus johtunut alkoholista. Haluaisin vakuuttaa hänelle, että se oli todellakin ruuan syytä, etten ole sairas enkä salaa käytä aineita eikä minussa ole mitään vikaa…

Mutta ennen kun pystyn sanomaan mitään, uupumus ja tyhjään vatsaan otetut rauhoittavat tabletit vievät minut uneen.

Uni ei ole kovin syvää. Reilun puolen tunnin jälkeen herään piipittävään ääneen. Se on tekstiviesti. Alan hapuilla kännykkääni yöpöydältä, mutta viesti ei olekaan minulle vaan Catherinelle. Hän istuu vierelläni sängyllä ja lukee.

”Huonoja uutisia?” kysyn varovasti.

Hän sai juuri tietää, että kaikki lennot Turkkiin on peruutettu ainakin kolmeksi päiväksi. Ei ainoas­taan Pariisista vaan koko Keski-Euroopasta. Siten Catherinen loma­suunnitelmakin on peruuntunut, eikä ainoastaan kolmeksi päiväksi vaan lopullisesti. Hän ei millään pääse Turkkiin poika­ystävänsä luokse, ei edes junalla tai autolla.

Ja samalla hän alkaa miettiä, olisiko hän ylipäätään halunnutkaan lähteä sinne Turkkiin. Sinne Philippen luokse. Ja samalla hän alkaa tilittää minulle, haluaakohan hän ylipäätään enää satsata koko ihmis­suhteeseen vai kaipaako hän jotain ihan muuta…

Minulla on jo parempi olo, mutta Catherine alkaa vaipua synkkyyteen. Ja minullehan hän voi kertoa kaiken, sillä minun hetkeni on tullut ja mennyt. En ole Catherinen silmissä enää seksuaalinen olento, koska olen oksentanut sisälmykseni lattialle hänen edessään.

Hän on pelastanut henkeni, ja nyt hänellä on oikeus kaataa päälleni, mitä ikinä haluaa. Yhtä hyvin voisin olla hänen uskottu homo­ystävänsä. Ranskalainen keittiö on varmistanut, ettei Catherinen ja minun välillä synny eroottisia jännitteitä tänä yönä. Edes minä en kehtaisi yrittää iskeä naista, joka on juuri mopannut oksennukseni lattialta.

Catherine ottaa minua kädestä. Hetken se tuntuu ihanalta, sitten oloni muuttuu vaivautuneeksi. En siedä tätä idyllistä kuvaelmaa. Missä tylsässä romanttisessa komediassa olen nähnyt tämän kohtauksen? Miehen, joka sai pelkkää kättä? Mahtavaa olla mies. Nyt saan vielä lohduttaa pelastaja­enkeliäni, kun hänellä on sydän­suruja. Minulla ei ole kohta enää sydäntä.

”En soittanut Philippelle”, Catherine sanoo.

Piru vieköön naiset! Miksi heidän pitää olla niin kieroja? Miksi he eivät voi koskaan puhua normaalisti?

”En soittanut Philippelle” – mitä se nyt taas tarkoittaa? Hän ei siis soittanut mustasukkaiselle poika­ystävälleen, joka odottaa Turkin aurinkorannalla ja joutuu nyt valitettavasti lomailemaan yksin. Tarkoittaako tämä sitä, että Philippe odottaa häntä sinne edelleen vai ei? Ja mitä Catherine yrittää? Pitääkö minun nyt kysyä, mitä hän haluaa sanoa? Vihjaileeko hän? Lupaako hän minulle jotain? Onko tämä arvoitus?

”En jaksa enää”, Catherine sanoo aavistuksen verran liian teatraalisella painotuksella ja turhan alleviivaavalla käden liikkeellä. ”Haluan luovuttaa.”

Hyvin manipuloitu, nuori ranskatar, ajattelen, mutta tähän ansaan minä en kävele. Sinun kanssasi saisin kuumia öitä ja into­himoisia tappeluita, ei tylsää päivää niin hyvässä kuin pahassa ja monta, monta pitkää keskustelua, ja vieläpä kummallekin vieraalla kielellä. Ja jos lähden mukaan, aloitat saman tien, tänä yönä, nyt.

”Tiedän tunteen”, vastaan siksi rehellisen kyynisesti ja nukahdan taas.

Herään uudestaan jo vähän ennen kuutta. Aurinko pilkistää huoneeseen verhojen välistä.

Taas kestää kauan, ennen kuin osaan sanoa, missä olen ja missä mennään. Sen verran paljon matkustan ammatissani, että olen usein herännyt hotellihuoneessa tajuamatta heti, mikä maa ja mikä valuutta on huoneeni ulkopuolella voimassa. Mutta sentään herään aina yksin, ja nyt vierelläni makaa tumma, kaunis ranskatar.

Pikkuhiljaa eilinen päivä ja ilta muistuvat mieleen. Kauhea jano. Ruokamyrkytys ja yöllä paikalle hälytetyn ranskalaisen puoskarin lääke ovat kuivattaneet minut lähes muumioksi. Juon kylpy­huoneessa kolme lasillista vettä, sitten tahmea veri ohenee ja alkaa taas virrata. Vähän ajan kuluttua ajatuksetkin lähtevät liikkeelle.

Katson kännykälläni tuhka­pilvitilannetta ja tarkistan, lähteekö Pariisista tänään lentoja ja jos lähtee, niin minne. Ja kas, tuuli ja ehkä onnenikin on kääntynyt. Kaakkoon ei edelleenkään pääse, ja ilmatila koko Keski-Euroopan, Itä-Euroopan ja Balkanin yllä on yhä suljettu muilta kuin linnuilta. Mutta Suomeen pääsee! Finnair on joko niin rohkea tai niin ahne, että se aloittaa lennot jo tänään puolilta­päivin.

Etsin netistä Finnairin kansainvälistä palvelunumeroa ja soitan sinne saman tien. Kuten oli odotettavissa, en ole tällä hetkellä
ainoa, jolla on kiire saada siivet: joudun jonoon kuuntelemaan musiikkia, jotain raskasmielisiä suomalaisia tangoja.

Catherine puhuu hiljaa unissaan, hän kuiskaa jotain ranskan kielellä, hihittää ja kääntyy toiselle kyljelleen. Hänen tukkansa velloo ison, melkein valkoisen  tyynyn reunan yli, ja auringon valojuova verhojen välistä osuu nyt suoraan hänen kasvoilleen.

Säälin itseäni. Sellaista se on kun on vanha, mietin, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen aitoa katkeruutta, kun ajattelen ikääni.

Kohtalo valmistaa minua varten nautinnollisen ja kenties merkityksellisen intiimin kohtaamisen: Islannissa tulivuori räjähtää, syöksee niin paljon tuhkaa ilmaan, ettei koko Euroopassa voi lentää. Kaikista mahdollisista paikoista jään jumiin Pariisiin, Charles de Gaullen lentoasemalle, ja tutustun siellä kuvankauniiseen naiseen, joka on eroamassa kaukana olevasta miesystävästään. Päädyn hänen kanssaan hotellihuoneeseen, ja sillä hetkellä kun olen vihdoin valmis tekemään sitä, mihin koko tarinan dramaturgia on ollut menossa alusta asti, kehno ranskalainen puna­viinikastike tulee takaisin ja yrjöän päälleni kuin pikkuvauva.

Se siitä intiimikohtaamisesta. Tai no joo, olihan se kuitenkin intiimi, todennäköisesti Catherine pelasti henkeni. Hyvin mahdollista, että olisin tukehtunut ilman hänen apuaan.
Kai jonkun pelastaminen voidaan laskea intiimiksi tapahtumaksi. Kysymys kuuluu, onko se enemmän vai vähemmän intiimiä kuin seksi? Seksin jälkeen on suhteellisen hyvä mahdollisuus päätyä partnerin kanssa rakkaus­suhteeseen, hengen pelastamisen jälkeen niin ei kovin usein käy.

Jonotusmusiikki ja samettiäänellä nauhoitetut monikieliset anteeksipyynnöt loppuvat, ja puhelin alkaa piipata oikeasti.
Mitä tämä kaikki tahtoo sanoa minulle? Jos tämä olisi elokuva, sen tekijä yrittäisi ilmaista jotain syvempää ajatusta. Mutta koska tämä ei ole elokuva eikä romaani, en voi luottaa siihen, että tarinan juonta olisi ajateltu millään tavalla. Kaikki saattaa tarkoittaa jotain, kaikki saattaa myös olla täysin sattumanvaraista. Jos olisin taika­uskoinen, voisin lukea paljon viimeisen vuorokauden tapahtumista. Voisin vaikka luulla, että kohtalo yrittää näyttää minulle, että minun pitää muuttaa elämäni. Tai edes pysähtyä ajattelemaan sitä. Miettimään vaihtoehtoja. Onneksi en ole taikauskoinen.

Puhelimen toisessa päässä Finnairin asiakaspalvelu vastaa reippaasti, ja saan tuosta noin vain paikan ensimmäisestä koneesta, joka lähtee tänään Suomeen.

Lasketaanpa: Suomessa on Itä-Euroopan kesäaika. Lento kestää vajaat neljä tuntia plus aikaero – jos kone ei myöhästy ja kaikki muukin sujuu kuin rasvattu, saatan ehtiä taksilla Helsingin lentoasemalta juuri ja juuri ajoissa Espooseen tulevan asiakkaan luokse.

Onneksi minulla on vain käsimatkatavaraa, en joudu odottamaan laukkua. Voikohan Suomessa lahjoa taksinkuljettajia ajamaan yli nopeusrajoituksien? Toivottavasti, kai heillä siellä pohjoisessa sen verran rikollista energiaa on.

Catherine herää. Hän näyttää hauraalta tässä viattomassa olo­tilassa, juuri heränneenä, hiukset ja ajatukset vielä sekaisin ja silmät puoliksi kiinni.

Seison hänen edessään valmiina lähtöön. Olen käynyt suihkussa, minulla on puku ja kengät päälläni, kravatti kaulassa ja laukku pakattuna.

”Minun pitää lähteä”, sanon. Kurkkuani kuivaa. ”Sain lennon Suomeen.”

Catherine katsoo minua pitkään. Sitten hän ymmärtää, nousee sängystä ja aikoo ruveta pakkaamaan saman tien. Hän nostaa ison punaisen matkalaukkunsa pystyyn ja näyttää oikein urhealta pikku naiselta.

”Sinun ei tarvitse vielä lähteä täältä minnekään, Catherine. Minä maksan huoneen lähtiessän”, yritän lohduttaa, mutta se kuulostaa typerältä.

Catherine kuitenkin päättää jäädä hotelliaamiaiselle, huone pitää luovuttaa vasta kello kahdeltatoista. Minä olen valmis lähtemään ja minun pitääkin lähteä, sillä lentoasemalla on todennäköisesti vielä täysi kaaos ja kaikki kestää tavallista pidempään.

Minä olen valmis lähtemään. Ulos ovesta, pois Pariisista ja pois tämän nuoren naisen elämästä, jonka kanssa sain viettää iki­muistoisen yön. Miten tällaisessa tilanteessa erotaan oikeaoppisesti? Pitäisikö minun suudella häntä? Mieli tekisi, mutta se olisi melodramaattista, ja sitä paitsi häntä ehkä ällöttää vielä minun eilinen oksennuskohtaukseni.

Kai minun pitäisi antaa Catherinelle edes käyntikorttini? Tai hänen pitäisi antaa minulle puhelinnumeronsa tai luvata, että hän laittaa minulle Facebookissa kaveri­pyynnön. Tai jotain.
Kumman sukupuolen, ikä­luokan tai kansalaisuuden perinteiseen roolimalliin kuuluisi nyt tehdä aloite? Jos keski-ikäinen mies tyrkyttää tällaisessa tilanteessa käyntikorttiaan, hän on namu­setä tai säälittävä. Jos taas nuori nainen tyrkyttää numeroaan keski-ikäiselle miehelle, hän on kevytkenkäinen tai vähän tyhmä.
Ellen olisi ateisti, rukoilisin nyt Jumalaa ja pyytäisin häneltä, että olisin säälittävä namusetä ja että Catherine olisi kevytkenkäinen ja naiivi. On se outoa: jos olisimme harrastaneet seksiä viime yönä, voisimme tuosta noin vain nyt vaihtaa yhteystietojemme. Mutta koska viime yönä ei niin sanotusti tapahtunut mitään, se ei tunnu nyt korrektilta. Se, mitä me melkein teimme ja mitä meidän olisi pitänyt tehdä, jäi tekemättä, eikä sitä voi millään tavalla lykätä – se tuottaisi huonoa onnea. Vaikkei ruumiillisista nesteistä ollut puutetta, kynnys jäi ylittämättä.

Kumpikaan meistä ei tee elettäkään vaihtaakseen yhteystietoja. Ikään kuin se tuhoaisi tätä haurasta, surullista romantiikkaa, joka nyt velloo parhaat päivänsä nähneessä hotellihuoneessa.
Minun on pakko lähteä. Kone ei odota, enkä voi ottaa riskejä. En osaa sanoa mitään muuta kuin:

”Törmätään taas joskus, kun taivaalta sataa tuhkaa!”

Enkä osaa tehdä mitään muuta kuin kävellä ovesta ulos. Tunnen itseni jäykäksi saksalaiseksi insinööriksi, joka pystyy rakentamaan sukellusveneitä ja tuulivoimaloita ja poraamaan tunneleita Alppeihin mutta joka ei kestä yksinkertaisinta ihmissuhde-epävarmuutta.

Saan vaivatta taksin suoraan lennosta. Ainakin logistiikkaa pelaa taas, ajattelen. Sen pitääkin pelata, kaiken pitää sujua täydellisesti, jotta ehdin ajoissa Suomeen pelastamaan diilini, urani ja nahkani.

Aurinko paistaa, liikenne on melko rauhallinen eikä rakennustyömaita ole paljon. Näyttää, että ehdin suuremmitta ongelmitta takaisin Charles de Gaullen kentälle. Silti en osaa olla huojentunut. Äskeinen ero jäi vaivaamaan. Se ei mennyt oikein. Se oli taas se kohta, jossa todellisuus jää kauas elokuvista ja tarinoista. Olisin toivonut tälle tarinalle erilaisen lopun, mutta kuten aina, oikea elämä onkin anti­klimaktinen ja tylsä.

Nyt täytyy olla hyvä häviäjä ja orientoitua uudestaan. Älä itke, tee töitä! Kuuntelen taksikuskin raï-musiikkia ja yritän virittää itseni bisnestaajuudelle: Lähdin eilen aamulla matkalle Münchenistä Helsinkiin tapaamaan potentiaalisia suomalaisia yhteistyökumppaneita jossain Espoo-nimisessä kylässä lähellä sikäläistä pääkaupunkia. Siellä odottaa tänään uppo­rikkaan ylikansallisen suomalaiskonsernin vastaanottokomitea, joka haluaa ostaa edustamaltani yhtiöltä laitteita, palveluita ja koulutusta parinkymmenen miljoonan euron arvosta, ja tänään on tarjouksen ehdoton jättöpäivä.

Tarjous pitää jättää ennen työajan päättymistä, ja se pitää viedä perille henkilökohtaisesti. Minun firmani ei ole suinkaan ainoa kilpailija, joka tekee tästä urakasta tarjouksen, eikä meidän tarjouksemme ole suinkaan halvin. Siksi esimieheni ja hyvä ystäväni herra Baumgartner on junaillut yhdelle suomalaiskonsernin hallituksen jäsenelle hyvin runsaan lahjoituksen varmistaakseen, että tarjouksemme hyväksytään, vaikkei se olisi edullisin.

Ellen saa tarjousta jätettyä, pikku vilunkipelimme todennäköisesti päätyy päivänvaloon ja joudun vaikeuksiin. Saan ainakin potkut firmastani, ellei pahempaa. Onhan lahjonta laitonta, vaikka se on meidän bisneksessämme tuiki tavallista ja jokapäiväistä. Vene tänne, Porsche sinne; se on pientä, kun kyse on urakasta, joka antaa tuhannelle ihmiselle ja muutamalle johtajalle työtä ja heidän perheilleen leipää kolmeksi vuodeksi.
Porschesta puheen ollen – ystävälläni ja esimiehelläni Baumgartnerilla on sellainen, ja sillä hän lähti toissa päivänä ihan ykskaks yllättäen spontaanille pikku lomalle. Moneltako suomalaiset lopettavatkaan työnteon ilta­päivisin?

Charles de Gaullen lentoasemarakennus muistuttaa edelleen muurahaiskekoa. Vaikka jotkin reitit ovat taas auki, ihmisten määrä ei ole vähentynyt. Ranskan armeija ja Punainen Risti ovat laittamassa lisää kenttävuoteita pystyyn, ja juomavettä ja vessapaperia tuodaan isoilla kärryillä. Sisäilmakin on yhtä kamala kuin eilen. Rakennuksen ilmastointi ei pysty hoitamaan näin monen ihmis­kehon hikeä ja hajuja.

Onneksi pääsen pian pois täältä. Tuolla on Finnairin luukku, hetkinen, passi, lippu… Kaivan taskujani. Kallis pukuni alkaa olla aika ryppyinen, mutta nyt en voi haaskata aikaa yksityiskohtiin. Nyt on vähän kiire. Last call, Helsingin-lentoa kuulutetaan viimeistä kertaa. Menen portille lippu valmiiksi kädessäni. Lentoemäntä, joka hoitaa lähtöselvityksen, hymyilee minulle jo, kun muistan, että unohdin laittaa matkapuhelimeni kiinni. Otan sen esiin ja juuri kun haluan painaa OFF, näytölle ilmestyy nimi.
Se on Baumgartner.

Ehdin vain nähdä hänen nimensä, kun olen jo painanut vihreää nappulaa. En usko, että olen koskaan onnistunut vastaamaan puhelimeen ennen kuin se on ehtinyt edes soida. Ihmiset takanani hermostuvat, ja menen sivummalle.

”Baumgartner!” Melkein huudan puhelimeen. ”Oli jo aikakin! Missä olet? Mitä tehdään? Olen Pariisissa lentoasemalla! Tajuatko, mitä on tapahtunut?”

”Tajuan”, Baumgartner sanoo rauhallisesti, ikään kun meillä ei olisi minkäänlaista ongelmaa. ”Tiedän kaiken. Sihteerini pitää minut ajan tasalla.”

”Mitä tarkoitat? Olen täällä Charles de Gaullen kentällä, juuri lähdössä Suomeen. Pidä peukkuja, että ehdin sinne ajoissa! Tiedät hyvin, että sinullekin voi tapahtua kaikenlaista ikävää, jos tämä menee mönkään.”

”Älä suotta nouse koneeseen”, Baumgartner sanoo.

”Mitä?” Olenko jo saanut potkut ja onko tämä se tapa, jolla saan tietää? Onko poliisi kenties jo tulossa? Miltä poliisit täällä Ranskassa näyttivätkään? Ja onhan täällä lentoasemalla vielä kaikenlaisia omia tulli- ja turvamiehiä. Miten täältä pääsee pois? Katson vaistomaisesti joka suuntaan.

”Homma on hoidettu. Et ikinä arvaa, missä minä olen”, Baumgartner sanoo arvoituksellisesti kuin pikkupoika, joka on piilottanut toisen lelut.

”No missä hitossa olet? Monacossa? Jossain, mistä talous­rikollisia ei luovuteta Saksan Liitto­tasavaltaan?” kysyn äreänä. En pidä peleistä, kun vatsani on tyhjä.

”Kyllä minusta tuntuu, että täältä luovutetaan Saksaan”, Baumgartner sanoo kieli selvästi poskessa. ”Olen Suomessa. Espoossa.”

”Mitä?” Kuulostan varmasti hölmistyneeltä. Ainakin suuni jää auki, mutta se ei onneksi välity puhelimitse. ”Suomessako?… Mutta… mitä hittoa? Luulin että olit ottanut hatkat!”

”Tajusin, ettet pääse tänne ajoissa. Ja kun minulla on uusi
auto, niin ajattelin hoitaa homman itse ja varman päälle ja ajoin ­Münchenistä Helsinkiin.”

”Siis mitä?” kysyn. Vihoviimeinen kuulutus Helsinkiin menee juuri, nimeni lausutaan lähi­etäisyydeltä kaiuttimesta korviini.

”Kööpenhaminan ja Tukholman kautta ja loput laivalla”, Baumgartner kertoo kuin lomamatkasta. ”Matka kesti kolmekymmentä­neljä tuntia. Öresundin silta on muuten aivan uskomattoman näköinen, sinun on pakko ajaa sen yli joskus, kun sinulla on aikaa. Ja on tämä Espookin ihan nätti…”

”Sinä siis olet ihan oikeasti Suomessa?” kysyn vielä kerran.

Taidan olla hiukan hidasälyinen. Ehkä ruokamyrkytys ja viimeisen vuorokauden hurja meno vieläkin sumentavat aivojani.

”Joo, joo”, Baumgartner sanoo. ”Kaikki on hyvin.”
Baumgartner pitää pienen jännitystauon. Tämän hän osaa.
”Jätin tarjouksen, ja tiedätkö mitä?” hän sanoo vihdoin.

”No?”

”Se on jo hyväksytty. Onneksi olkoon!” Baumgartner sanoo.

”Olet juuri ansainnut satatonnia! Siis miinus verot, jos maksat veroja.”

Tunnen, kuinka kaikki karvani nousevat pystyyn säärissä, selässä ja rinnassa. Testosteroni virtaa sekunnin murto-osassa joka soluun. Vegetatiiviset hermoni ymmärtävät tilanteen, ennen kuin aivojeni tietoiset osat pystyvät prosessoimaan informaatiota: minä en olekaan pulassa! Kaikki on hyvin, mikään ei ole mennyt tai menossa pieleen ja mikä parasta: Baumgartner ei kusettanut minua. Hän on ystäväni, partnerini ja
rikoskumppanini. Luotin oikeaan mieheen, aivan kuten hänkin.

”Mikset jumalauta soittanut?” kysyn ja yritän kuulostaa enemmän vihaiselta kuin helpottuneelta. ”Tämä odottaminen on ollut yhtä helvettiä!”

”Niin varmaan”, Baumgartner ivaa. ”Ihan yksin ja keskellä Pariisia… Tiedätkö mitä, Frank?”

”No?” En pysty olemaan vihainen. En vain pysty.

”Ota vähän vapaata. Riittää, jos nähdään ensi viikolla Münchenissä. Tämän kamalan stressin jälkeen haluat varmaan rentoutua jollain golfkentällä.”

Vihdoin itsekontrollini ja huumorini palaavat kehiin.

”En edelleenkään golfaa, Baumgartner!” saan sanottua. ”Minulla on vielä seksielämä.”

Onneksi ystäväni ei tiedä, että se on valhe.

”Paljonko sinä muuten saat?” kysyn häneltä vielä, mutta hän kuulee äänestäni, että se on tarkoitettu vitsinä.

”Et halua tietää”, Baumgartner nauraa. ”Usko pois, et halua tietää. Nähdään ensi viikolla!”

”Selvä. Ajahan varovasti sieltä takaisin!”

Suljen puhelimen ja hymyilen Finnairin lentoemännälle. Vaikka olen hidastanut hänen työtään, hän jaksaa vieläkin hymyillä minulle ystävällisesti ja odottaa, tulenko mukaan vai en.

Baumgartner on oikeassa. Tämän stressaavan ja keskenjääneen matkan jälkeen minulle tekisi varmasti hyvää pitää vähän vapaata. Hetken jään miettimään. Minulla on kädessäni lentolippu Helsinkiin, on kesä ja minulla on aikaa. En ole koskaan käynyt Suomessa, se voisi ihan oikeastikin olla mielen­kiintoinen kokemus. Carpe diem! Kallistahan siellä kuulemma on, mutta minullahan on varaa, varsinkin nyt, hehe.

Mutta mitä minä siellä yksin tekisin? Menisinkö yksin kalastamaan Lappiin? Istuisinko yksin maalauksellisessa saunassa järven rannalla? Menisinkö yksin ihailemaan Helsingin museoiden aarteita?

Se ei ole sitä, mitä nyt tarvitsen. Nyt tarvitsen aurinkoa ja hyvää kahvia. Nyt tarvitsen hemmottelua.

En, en lähde mukaan, mutta kiitos kauniista hymystä. Pudotan lentolippuni kromattuun roska­koriin. Siniseen jakkupukuun ahtautunut vaalea lentoemäntä näyttää leikkisän pettyneeltä, vilkuttaa minulle ja laittaa toimipisteensä kiinni. Boarding complete. Yksi paikka jää tyhjäksi.

Mitä nyt? Minne tästä menisin? En ainakaan lennä takaisin ­Müncheniin. Tämä koko haiseva, ylikansoitettu, kolkkona kaikuva Charles de Gaullen kenttä alkaa tympiä toden teolla, ja Baumgartnerin sankarillinen automatka Saksasta Suomeen antaa minulle idean.

En lennäkään yhtään minnekään vaan vuokraan mukavan
auton ja köröttelen pitkin Ranskan maanteitä, kaukana moottori­teiltä. Ostan Guide Michelinin ja syön hyvin pikku ravintoloissa, joiden ruoka ei takuulla aiheuta myrkytystiloja. Maistan iltaisin paikallisia viinejä ja nukun pienissä maalaispensionaateissa, en ota stressiä. Kenties jaksan viikossa Bordeaux’hun saakka tai Rivieralle. Sitten jätän auton sinne ja lennän takaisin Müncheniin.

Olen erittäin tyytyväinen  suunnitelmaani. Kuten sanoin, en ole yhtään taikauskoinen, mutta varmuuden vuoksi: jos viimeiset puoli­toista vuorokautta ja tämä koko seikkailu kuitenkin tahtovat kertoa minulle jotain, niin ehkä sen, että minun pitäisi pysähtyä miettimään elämääni.

Ja mikä olisikaan miehelle parempi paikka pysähtyä hetkeksi miettimään elämäänsä kuin auton ratissa?

Missäköhän täällä Pariisin kentällä ovat autovuokraamoiden kojut? Yleensähän ne ovat kaikki yhtenä rykelmänä lentokenttä­halleissa. Ja niinhän ne ovat täälläkin, mutta autot ovat loppu. Moni on keksinyt unohtaa lentämisen ja odottamisen, ja kaikki bisnes­luokan autot, kaikki perhefarmarit, pikkubussit ja urheilumallit ovat liikkeellä. Europcarilla ja Sixtillä luvataan asiakkaille huomiseksi uusia autoja, muilta en viitsi edes kysyä.

Silti en luovuta niin helposti. Sain juuri elämäni takaisin, ja ehkä menetin juuri toisen mahdollisen elämän. Tarvitsen jotain kevyttä ja kaunista, jotain turhaa ja hauskaa. Olen elämänilon tarpeessa, joie-de-vivren, kuten täkäläiset sanoisivat. Haluan tuntea tuulen harmaissa hiuksissani, haluan haistaa lehmien lantaa ohi ajaessani, ­haluan kuunnella lujaa klassista musiikkia ja vanhaa jazzia kauniissa, ohi kiitävässä maisemassa.

Pariisin keskustasta löydän varmasti autovuokraamon, josta saan tyylikkään avoauton, joka saa minut näyttämään hyvältä. Itse auto saa olla vanha, mutta siinä pitää olla huippumoderni satelliitti­navigaattori, joka tuntee kaikki kauniit pikkutiet ja maisemareitit, huomauttaa pienellä kilautuksella jokaisen Michelin-ravintolan kohdalla ja muistaa kaikki viinitilat.

Haluan juhlia. Haluan juhlia sitä, etten menetäkään hyvä­palkkaista työtäni, ettei minun tarvitsekaan lentää Suomeen, et­ten joudukaan vankilaan, että onnistuin kuin onnistuinkin taas tienaamaan itseni kipeäksi yhdellä ainoalla fiksulla diilillä. Kaikkea tätä haluan juhlia. Otin ison riskin, menetin melkein kaiken mutta onnistuin. Silti voitto tuntuu hassun haalealta.

Oikeasti haluaisin juhlia sitä, että nuori, kaunis, fiksu ja ventovieras nainen suostui viettämään yön kanssani samassa sängyssä huoneessa 302. Haluaisin juhlia sitä, että hän olisi luultavasti harrastanut kanssani villiä seksiä ja sitä, että hän olisi todennäköisesti sen jälkeen ihastunut minuun…

”Ja paskat, senkin likainen vanhus”, yksi monista sisäisistä äänistäni sanoo – se, joka aina puhuu minulle järkeä tällaisina hetkinä. ”Lopeta itkeminen ja nauti nyt sentään siitä, että olit eroottisessa läheltä piti -tilanteessa.”

Samalla eräs toinen niistä monista sisäisistä äänistäni murisee erittäin kuuluvasti. Minulla on nälkä. Se on hyvä merkki. Mutta täällä lentoasemalla en syö mitään. Sen verran jaksan vielä, että menen taksilla takaisin Pariisiin johonkin ravintolaan, jonka keittiötä ei tarvitse pelätä.

Ihanaa. Ei tarvitse istua tuntikaupalla ahtaassa lentokoneessa eikä enää virua tässä rumassa rakennuksessa. Astun ulos isosta lasi­ovesta ja kävelen taksien suuntaan. Yhtäkkiä edessäni seisoo nuori, siro nainen. Aurinko on hänen takanaan, ja näen ensin vain hänen ääriviivansa.

Nainen kääntyy, ja nyt huomaan, että se on Catherine. Hänellä on farkut ja siniraitainen t-paita. Ja hänen vieressään seisoo hänen uskollinen punainen matka­laukkunsa.

”Mitä sinä täällä teet?” sanon. ”Onko Turkkiin yhtäkkiä kuitenkin taas lentoja?”

Catherine ei sano mitään. Hän vain tuijottaa minua ja pudistelee päätään. Hänen turkoosi luomi­värinsä sopii hyvin hänen ruskeiden silmiensä kanssa. Mikä minua vaivaa? Eihän minun tulisi edes huomata tällaisia yksityiskohtia...

”Onko poikaystäväsi tulossa tänne? Se… Philippe?”

Catherine ei sano taaskaan mitään. Hän vain seisoo edessäni ja pitää kiinni punaisesta matka­laukustaan.

”Miksi tulit takaisin tänne?” kysyn. ”Tarvitsetko rahaa? Etkö pääse kotiin? Sano nyt jotain!”

Catherine vain tuijottaa minua. Alan jo epäillä, ettei hän voi hyvin, että hänkin on syönyt jotain pilaantunutta, sitten hän vihdoin puhuu.

”Onko kone Suomeen ihan täynnä?” hän kysyy.

Nyt vasta ymmärrän. Hän on täällä minun takiani.

”Se lähti jo”, sanon. ”Ja kuten näet, en ole mukana. Minun bisnekseni siellä hoituivat jo.”

Catherine näyttää pettyneeltä.

”Olen pahoillani. Lähdetkö nyt kotiin Saksaan?” hän kysyy.

”Mistä sinä olitkaan kotoisin? Montpellier’sta? Perpignanista?” kysyn ilkeästi takaisin.

”Toulousesta”, Catherine vastaa, ja näen ylimääräistä kosteutta hänen silmäkulmissaan. Hän ei tajua, että olin tahallaan muistavinani väärin.

”Kauanko sinne ajaa?” kysyn.

”Mitä?” Vieläkään hän ei ymmärrä.

 ”Siis hyvin hitaasti avoautolla, vain kauniita pikkuteitä pitkin ja niin, että pitää paljon pitkiä taukoja mukavissa pienissä ravintoloissa?” väännän hänelle hymyillen rautalangasta. Ja vihdoin Catherine herää synkistä syvyyksistään ja alkaa taas muistuttaa itseään.

”Siihen voi kyllä mennä monta päivää”, hän sanoo ja nauraa.

”Onneksi Ranskassa on paljon pieniä majataloja. Ja jos todella mennään avoautolla, minun pitää ensin hankkia huivi. Jaksatko kantaa laukkuni?”

Me Naisten numerossa 37 alkaa Eppu Nuotion uusi jatkis.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.