Frank havahtuu pariisilaisen hotellihuoneen sängyltä. Eilisilta palautuu vähitellen mieleen, ja samalla iskee nolous.

Frank 19. kesäkuuta klo 1.15

Avaan silmäni ja näen valoa, mutta kuva ei tahdo millään tarkentua. Erotan vain suuria, sumeita väri- ja valoläiskiä, jotka eivät suostu yhdistymään ymmärrettäväksi kuvaksi. Ja päätäni särkee armottomasti. Jomotus sykkii koko kropassa hermoratoja pitkin varpaisiin ja sormiin saakka.

Kuulen ääniä, vieraskielisiä ihmisten ääniä. Yksi niistä on selvästi naisen ja kuulostaa miellyttävältä, jopa kaukaisesti tutulta. Sen lisäksi kuuluu kaksi vähemmän miellyttävää miesääntä, joita en tunne ja joista toinen on kauhean kova. Hieron silmiäni ja seuraan ääniä katseellani. Hyvin, hyvin hitaasti samea verho häviää ja hahmotan ympäristöni.

Olen pienessä hotellihuoneessa. Muistan, miltä huone näytti, kun saavuin tänne eilen illalla. Mutta nyt kylmäsävyinen vanha katto­valo on päällä ja romanttinen pieni pariisilainen hotellihuone näyttää aivan erilaiselta.

Pieni se on edelleenkin, muttei enää yhtään romanttinen. Kuluneet huonekalut ja ränsistynyt matto näyttävät kirkkaassa valossa osto- ja myyntiliikkeen ikkuna­somistukselta, ja ruskea tapetti ja verhot antavat tässä valossa pikemminkin itäsaksalaisen poliisiaseman vaikutelman.

Sängyn vieressä seisoo Catherine, ja hän on jostain kumman syystä pukeutunut siivoojaksi, ainakin hänellä on märkä moppi ja ämpäri kädessään. Edessäni hyppii vanha, hassunnäköinen pikkumies, joka huutaa kamalan kimeällä äänellä ranskankielisiä käskyjä ja kysymyksiä ja yrittää käsin avata leukani katsoakseen suuhuni.

Sängyn toisella puolella on hotellin arabivastaanottovirkailija, joka nostaa huolestuneen näköisenä kädet kohti taivasta, tyyliin ”minulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa”.
Mitä täällä tapahtuu? Näenkö unta vai olenko joutunut johonkin Eugène Ionescon näytelmään? Onko tämä jokin performanssi? Ja miksi koko huone tuoksuu puhdistusaineelle? Missä minä olen? Ja miksi minä olen täällä?

Sitten kaikki palaa yhtä aikaa mieleen. Nyt tiedän taas, että olen huoneessa 302. Nyt muistan, mitä illalla tapahtui: Olimme syöneet ja juoneet ja jutelleet ja Catherine oli laittanut nätin mekon päälle. Olimme olleet pienessä huppelissa ja katsoneet tähtiä matkalla hotelliin. Catherine oli ottanut kenkänsä pois. Täällä olin mennyt suihkuun, ja Catherine oli sillä  aikaa jo ehtinyt torkahtaa sängylle.

Ja juuri sillä hetkellä, kun tulin takaisin makuuhuoneeseen, valmiina viettelemään kauniin ranskattaren, ruokamyrkytys iski. Muistan, miten lysähdin voimattomana polvilleni ja miten hapanimelä punaviinikastike alkoi tulla suusta ja sieraimista takaisin ylös. Sitten vintti pimeni ja putosin isoon, mustaan aukkoon.

Nyt olen sängyn päällä, ilmeisesti joku on nostanut minut ylös. Ilmeisesti annoin oikein eeppisesti ylen, ja ilmeisesti Catherine on siivonnut jäljet pois lattialta.

Jos olisin yhtään nuorempi ja kokemattomampi, kuolisin nyt ja tällä sekunnilla häpeään. Ja jos minulla olisi yhtään voimia jäljellä, lähtisin tällä sekunnilla takaisin sinne ravintolaan ja tappaisin coq au vin -ateriani laittaneen kokin mahdollisimman raa’alla tavalla!

Mutta tunnen oloni niin heikoksi, etten jaksa olla aggressiivinen. En jaksa edes huutaa – varsinkaan, kun en osaa paikallista kieltä. Voisin ehkä huomenna Catherinen tulkkausavulla soittaa poliisille tai Ranskan terveystarkastajalle tai tehdä ravintolan keittiöstä ilmoituksen Euroopan Unionin salmonellaviranomaisille. Ehkä saisin muutaman vuoden kuluttua korvauksia tästä kärsimyksestä. Mutta asianajaja maksaisi siinä pitkäveteisessä prosessissa paljon enemmän kuin loppujen lopuksi nettoaisin.

Vanha hermostunut mies, joka katsoi suuhuni, elehtii kuin epileptinen tuulimylly ja vaatii kovaäänisesti, että nielaisisin jotain valkoisia tabletteja. Hän työntää niitä kaksi suuhuni, tuo kylpy­huoneesta lämmintä vettä ja pakottaa minut puoliväkisin huuhtomaan pillerit kurkustani alas. Sitten hän kirjoittaa punaisella kynällä jotain pienelle lehtiölle.

Vasta nyt tajuan, että hänen täytyy olla naapuruston kotilääkäri. Todennäköisesti hän on ollut jo monta vuotta eläkkeellä muukalais­legioonasta ja tienaa minun akuuttitapauksellani jotain pientä siinä sivussa. Hän ojentaa reseptin Catherinelle, antaa ärsyttävällä äänellään vielä joitain hyviä ohjeita ja lähtee samalla oven­avauksella hotellin vastaanottomiehen kanssa.

Voi että minua väsyttää. Ja voi että päätäni särkee. Helpotus siitä, etten olekaan kuollut, vie loput voimistani. Vihdoin tämä surrealistinen tilanne rauhoittuu. Vihdoin elämä tuntuu taas normaalilta. Vihdoin olen Catherinen kanssa kaksin.
Tämä on niin noloa. Nolompaa kuin noloa, tälle ei löydy enää riittävän noloja sanojakaan. Vain yhden ainoan kerran aikaisemmin koko keskipitkän elämäni aikana olen ennen oksentanut naisen läsnäollessa. Se oli silloin kun… no, ei puhuta siitä.

Haluaisin pyytää Catherinelta anteeksi, että pelästytin hänet, haluaisin kiittää häntä avusta, ­haluaisin selittää hänelle, ettei kohtaus johtunut alkoholista. Haluaisin vakuuttaa hänelle, että se oli todellakin ruuan syytä, etten ole sairas enkä salaa käytä aineita eikä minussa ole mitään vikaa…

Mutta ennen kun pystyn sanomaan mitään, uupumus ja tyhjään vatsaan otetut rauhoittavat tabletit vievät minut uneen.

Uni ei ole kovin syvää. Reilun puolen tunnin jälkeen herään piipittävään ääneen. Se on tekstiviesti. Alan hapuilla kännykkääni yöpöydältä, mutta viesti ei olekaan minulle vaan Catherinelle. Hän istuu vierelläni sängyllä ja lukee.

”Huonoja uutisia?” kysyn varovasti.

Hän sai juuri tietää, että kaikki lennot Turkkiin on peruutettu ainakin kolmeksi päiväksi. Ei ainoas­taan Pariisista vaan koko Keski-Euroopasta. Siten Catherinen loma­suunnitelmakin on peruuntunut, eikä ainoastaan kolmeksi päiväksi vaan lopullisesti. Hän ei millään pääse Turkkiin poika­ystävänsä luokse, ei edes junalla tai autolla.

Ja samalla hän alkaa miettiä, olisiko hän ylipäätään halunnutkaan lähteä sinne Turkkiin. Sinne Philippen luokse. Ja samalla hän alkaa tilittää minulle, haluaakohan hän ylipäätään enää satsata koko ihmis­suhteeseen vai kaipaako hän jotain ihan muuta…

Minulla on jo parempi olo, mutta Catherine alkaa vaipua synkkyyteen. Ja minullehan hän voi kertoa kaiken, sillä minun hetkeni on tullut ja mennyt. En ole Catherinen silmissä enää seksuaalinen olento, koska olen oksentanut sisälmykseni lattialle hänen edessään.

Hän on pelastanut henkeni, ja nyt hänellä on oikeus kaataa päälleni, mitä ikinä haluaa. Yhtä hyvin voisin olla hänen uskottu homo­ystävänsä. Ranskalainen keittiö on varmistanut, ettei Catherinen ja minun välillä synny eroottisia jännitteitä tänä yönä. Edes minä en kehtaisi yrittää iskeä naista, joka on juuri mopannut oksennukseni lattialta.

Catherine ottaa minua kädestä. Hetken se tuntuu ihanalta, sitten oloni muuttuu vaivautuneeksi. En siedä tätä idyllistä kuvaelmaa. Missä tylsässä romanttisessa komediassa olen nähnyt tämän kohtauksen? Miehen, joka sai pelkkää kättä? Mahtavaa olla mies. Nyt saan vielä lohduttaa pelastaja­enkeliäni, kun hänellä on sydän­suruja. Minulla ei ole kohta enää sydäntä.

”En soittanut Philippelle”, Catherine sanoo.

Piru vieköön naiset! Miksi heidän pitää olla niin kieroja? Miksi he eivät voi koskaan puhua normaalisti?

”En soittanut Philippelle” – mitä se nyt taas tarkoittaa? Hän ei siis soittanut mustasukkaiselle poika­ystävälleen, joka odottaa Turkin aurinkorannalla ja joutuu nyt valitettavasti lomailemaan yksin. Tarkoittaako tämä sitä, että Philippe odottaa häntä sinne edelleen vai ei? Ja mitä Catherine yrittää? Pitääkö minun nyt kysyä, mitä hän haluaa sanoa? Vihjaileeko hän? Lupaako hän minulle jotain? Onko tämä arvoitus?

”En jaksa enää”, Catherine sanoo aavistuksen verran liian teatraalisella painotuksella ja turhan alleviivaavalla käden liikkeellä. ”Haluan luovuttaa.”

Hyvin manipuloitu, nuori ranskatar, ajattelen, mutta tähän ansaan minä en kävele. Sinun kanssasi saisin kuumia öitä ja into­himoisia tappeluita, ei tylsää päivää niin hyvässä kuin pahassa ja monta, monta pitkää keskustelua, ja vieläpä kummallekin vieraalla kielellä. Ja jos lähden mukaan, aloitat saman tien, tänä yönä, nyt.

”Tiedän tunteen”, vastaan siksi rehellisen kyynisesti ja nukahdan taas.

Herään uudestaan jo vähän ennen kuutta. Aurinko pilkistää huoneeseen verhojen välistä.

Taas kestää kauan, ennen kuin osaan sanoa, missä olen ja missä mennään. Sen verran paljon matkustan ammatissani, että olen usein herännyt hotellihuoneessa tajuamatta heti, mikä maa ja mikä valuutta on huoneeni ulkopuolella voimassa. Mutta sentään herään aina yksin, ja nyt vierelläni makaa tumma, kaunis ranskatar.

Pikkuhiljaa eilinen päivä ja ilta muistuvat mieleen. Kauhea jano. Ruokamyrkytys ja yöllä paikalle hälytetyn ranskalaisen puoskarin lääke ovat kuivattaneet minut lähes muumioksi. Juon kylpy­huoneessa kolme lasillista vettä, sitten tahmea veri ohenee ja alkaa taas virrata. Vähän ajan kuluttua ajatuksetkin lähtevät liikkeelle.

Katson kännykälläni tuhka­pilvitilannetta ja tarkistan, lähteekö Pariisista tänään lentoja ja jos lähtee, niin minne. Ja kas, tuuli ja ehkä onnenikin on kääntynyt. Kaakkoon ei edelleenkään pääse, ja ilmatila koko Keski-Euroopan, Itä-Euroopan ja Balkanin yllä on yhä suljettu muilta kuin linnuilta. Mutta Suomeen pääsee! Finnair on joko niin rohkea tai niin ahne, että se aloittaa lennot jo tänään puolilta­päivin.

Etsin netistä Finnairin kansainvälistä palvelunumeroa ja soitan sinne saman tien. Kuten oli odotettavissa, en ole tällä hetkellä
ainoa, jolla on kiire saada siivet: joudun jonoon kuuntelemaan musiikkia, jotain raskasmielisiä suomalaisia tangoja.

Catherine puhuu hiljaa unissaan, hän kuiskaa jotain ranskan kielellä, hihittää ja kääntyy toiselle kyljelleen. Hänen tukkansa velloo ison, melkein valkoisen  tyynyn reunan yli, ja auringon valojuova verhojen välistä osuu nyt suoraan hänen kasvoilleen.

Säälin itseäni. Sellaista se on kun on vanha, mietin, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen aitoa katkeruutta, kun ajattelen ikääni.

Kohtalo valmistaa minua varten nautinnollisen ja kenties merkityksellisen intiimin kohtaamisen: Islannissa tulivuori räjähtää, syöksee niin paljon tuhkaa ilmaan, ettei koko Euroopassa voi lentää. Kaikista mahdollisista paikoista jään jumiin Pariisiin, Charles de Gaullen lentoasemalle, ja tutustun siellä kuvankauniiseen naiseen, joka on eroamassa kaukana olevasta miesystävästään. Päädyn hänen kanssaan hotellihuoneeseen, ja sillä hetkellä kun olen vihdoin valmis tekemään sitä, mihin koko tarinan dramaturgia on ollut menossa alusta asti, kehno ranskalainen puna­viinikastike tulee takaisin ja yrjöän päälleni kuin pikkuvauva.

Se siitä intiimikohtaamisesta. Tai no joo, olihan se kuitenkin intiimi, todennäköisesti Catherine pelasti henkeni. Hyvin mahdollista, että olisin tukehtunut ilman hänen apuaan.
Kai jonkun pelastaminen voidaan laskea intiimiksi tapahtumaksi. Kysymys kuuluu, onko se enemmän vai vähemmän intiimiä kuin seksi? Seksin jälkeen on suhteellisen hyvä mahdollisuus päätyä partnerin kanssa rakkaus­suhteeseen, hengen pelastamisen jälkeen niin ei kovin usein käy.

Jonotusmusiikki ja samettiäänellä nauhoitetut monikieliset anteeksipyynnöt loppuvat, ja puhelin alkaa piipata oikeasti.
Mitä tämä kaikki tahtoo sanoa minulle? Jos tämä olisi elokuva, sen tekijä yrittäisi ilmaista jotain syvempää ajatusta. Mutta koska tämä ei ole elokuva eikä romaani, en voi luottaa siihen, että tarinan juonta olisi ajateltu millään tavalla. Kaikki saattaa tarkoittaa jotain, kaikki saattaa myös olla täysin sattumanvaraista. Jos olisin taika­uskoinen, voisin lukea paljon viimeisen vuorokauden tapahtumista. Voisin vaikka luulla, että kohtalo yrittää näyttää minulle, että minun pitää muuttaa elämäni. Tai edes pysähtyä ajattelemaan sitä. Miettimään vaihtoehtoja. Onneksi en ole taikauskoinen.

Puhelimen toisessa päässä Finnairin asiakaspalvelu vastaa reippaasti, ja saan tuosta noin vain paikan ensimmäisestä koneesta, joka lähtee tänään Suomeen.

Lasketaanpa: Suomessa on Itä-Euroopan kesäaika. Lento kestää vajaat neljä tuntia plus aikaero – jos kone ei myöhästy ja kaikki muukin sujuu kuin rasvattu, saatan ehtiä taksilla Helsingin lentoasemalta juuri ja juuri ajoissa Espooseen tulevan asiakkaan luokse.

Onneksi minulla on vain käsimatkatavaraa, en joudu odottamaan laukkua. Voikohan Suomessa lahjoa taksinkuljettajia ajamaan yli nopeusrajoituksien? Toivottavasti, kai heillä siellä pohjoisessa sen verran rikollista energiaa on.

Catherine herää. Hän näyttää hauraalta tässä viattomassa olo­tilassa, juuri heränneenä, hiukset ja ajatukset vielä sekaisin ja silmät puoliksi kiinni.

Seison hänen edessään valmiina lähtöön. Olen käynyt suihkussa, minulla on puku ja kengät päälläni, kravatti kaulassa ja laukku pakattuna.

”Minun pitää lähteä”, sanon. Kurkkuani kuivaa. ”Sain lennon Suomeen.”

Catherine katsoo minua pitkään. Sitten hän ymmärtää, nousee sängystä ja aikoo ruveta pakkaamaan saman tien. Hän nostaa ison punaisen matkalaukkunsa pystyyn ja näyttää oikein urhealta pikku naiselta.

”Sinun ei tarvitse vielä lähteä täältä minnekään, Catherine. Minä maksan huoneen lähtiessän”, yritän lohduttaa, mutta se kuulostaa typerältä.

Catherine kuitenkin päättää jäädä hotelliaamiaiselle, huone pitää luovuttaa vasta kello kahdeltatoista. Minä olen valmis lähtemään ja minun pitääkin lähteä, sillä lentoasemalla on todennäköisesti vielä täysi kaaos ja kaikki kestää tavallista pidempään.

Minä olen valmis lähtemään. Ulos ovesta, pois Pariisista ja pois tämän nuoren naisen elämästä, jonka kanssa sain viettää iki­muistoisen yön. Miten tällaisessa tilanteessa erotaan oikeaoppisesti? Pitäisikö minun suudella häntä? Mieli tekisi, mutta se olisi melodramaattista, ja sitä paitsi häntä ehkä ällöttää vielä minun eilinen oksennuskohtaukseni.

Kai minun pitäisi antaa Catherinelle edes käyntikorttini? Tai hänen pitäisi antaa minulle puhelinnumeronsa tai luvata, että hän laittaa minulle Facebookissa kaveri­pyynnön. Tai jotain.
Kumman sukupuolen, ikä­luokan tai kansalaisuuden perinteiseen roolimalliin kuuluisi nyt tehdä aloite? Jos keski-ikäinen mies tyrkyttää tällaisessa tilanteessa käyntikorttiaan, hän on namu­setä tai säälittävä. Jos taas nuori nainen tyrkyttää numeroaan keski-ikäiselle miehelle, hän on kevytkenkäinen tai vähän tyhmä.
Ellen olisi ateisti, rukoilisin nyt Jumalaa ja pyytäisin häneltä, että olisin säälittävä namusetä ja että Catherine olisi kevytkenkäinen ja naiivi. On se outoa: jos olisimme harrastaneet seksiä viime yönä, voisimme tuosta noin vain nyt vaihtaa yhteystietojemme. Mutta koska viime yönä ei niin sanotusti tapahtunut mitään, se ei tunnu nyt korrektilta. Se, mitä me melkein teimme ja mitä meidän olisi pitänyt tehdä, jäi tekemättä, eikä sitä voi millään tavalla lykätä – se tuottaisi huonoa onnea. Vaikkei ruumiillisista nesteistä ollut puutetta, kynnys jäi ylittämättä.

Kumpikaan meistä ei tee elettäkään vaihtaakseen yhteystietoja. Ikään kuin se tuhoaisi tätä haurasta, surullista romantiikkaa, joka nyt velloo parhaat päivänsä nähneessä hotellihuoneessa.
Minun on pakko lähteä. Kone ei odota, enkä voi ottaa riskejä. En osaa sanoa mitään muuta kuin:

”Törmätään taas joskus, kun taivaalta sataa tuhkaa!”

Enkä osaa tehdä mitään muuta kuin kävellä ovesta ulos. Tunnen itseni jäykäksi saksalaiseksi insinööriksi, joka pystyy rakentamaan sukellusveneitä ja tuulivoimaloita ja poraamaan tunneleita Alppeihin mutta joka ei kestä yksinkertaisinta ihmissuhde-epävarmuutta.

Saan vaivatta taksin suoraan lennosta. Ainakin logistiikkaa pelaa taas, ajattelen. Sen pitääkin pelata, kaiken pitää sujua täydellisesti, jotta ehdin ajoissa Suomeen pelastamaan diilini, urani ja nahkani.

Aurinko paistaa, liikenne on melko rauhallinen eikä rakennustyömaita ole paljon. Näyttää, että ehdin suuremmitta ongelmitta takaisin Charles de Gaullen kentälle. Silti en osaa olla huojentunut. Äskeinen ero jäi vaivaamaan. Se ei mennyt oikein. Se oli taas se kohta, jossa todellisuus jää kauas elokuvista ja tarinoista. Olisin toivonut tälle tarinalle erilaisen lopun, mutta kuten aina, oikea elämä onkin anti­klimaktinen ja tylsä.

Nyt täytyy olla hyvä häviäjä ja orientoitua uudestaan. Älä itke, tee töitä! Kuuntelen taksikuskin raï-musiikkia ja yritän virittää itseni bisnestaajuudelle: Lähdin eilen aamulla matkalle Münchenistä Helsinkiin tapaamaan potentiaalisia suomalaisia yhteistyökumppaneita jossain Espoo-nimisessä kylässä lähellä sikäläistä pääkaupunkia. Siellä odottaa tänään uppo­rikkaan ylikansallisen suomalaiskonsernin vastaanottokomitea, joka haluaa ostaa edustamaltani yhtiöltä laitteita, palveluita ja koulutusta parinkymmenen miljoonan euron arvosta, ja tänään on tarjouksen ehdoton jättöpäivä.

Tarjous pitää jättää ennen työajan päättymistä, ja se pitää viedä perille henkilökohtaisesti. Minun firmani ei ole suinkaan ainoa kilpailija, joka tekee tästä urakasta tarjouksen, eikä meidän tarjouksemme ole suinkaan halvin. Siksi esimieheni ja hyvä ystäväni herra Baumgartner on junaillut yhdelle suomalaiskonsernin hallituksen jäsenelle hyvin runsaan lahjoituksen varmistaakseen, että tarjouksemme hyväksytään, vaikkei se olisi edullisin.

Ellen saa tarjousta jätettyä, pikku vilunkipelimme todennäköisesti päätyy päivänvaloon ja joudun vaikeuksiin. Saan ainakin potkut firmastani, ellei pahempaa. Onhan lahjonta laitonta, vaikka se on meidän bisneksessämme tuiki tavallista ja jokapäiväistä. Vene tänne, Porsche sinne; se on pientä, kun kyse on urakasta, joka antaa tuhannelle ihmiselle ja muutamalle johtajalle työtä ja heidän perheilleen leipää kolmeksi vuodeksi.
Porschesta puheen ollen – ystävälläni ja esimiehelläni Baumgartnerilla on sellainen, ja sillä hän lähti toissa päivänä ihan ykskaks yllättäen spontaanille pikku lomalle. Moneltako suomalaiset lopettavatkaan työnteon ilta­päivisin?

Charles de Gaullen lentoasemarakennus muistuttaa edelleen muurahaiskekoa. Vaikka jotkin reitit ovat taas auki, ihmisten määrä ei ole vähentynyt. Ranskan armeija ja Punainen Risti ovat laittamassa lisää kenttävuoteita pystyyn, ja juomavettä ja vessapaperia tuodaan isoilla kärryillä. Sisäilmakin on yhtä kamala kuin eilen. Rakennuksen ilmastointi ei pysty hoitamaan näin monen ihmis­kehon hikeä ja hajuja.

Onneksi pääsen pian pois täältä. Tuolla on Finnairin luukku, hetkinen, passi, lippu… Kaivan taskujani. Kallis pukuni alkaa olla aika ryppyinen, mutta nyt en voi haaskata aikaa yksityiskohtiin. Nyt on vähän kiire. Last call, Helsingin-lentoa kuulutetaan viimeistä kertaa. Menen portille lippu valmiiksi kädessäni. Lentoemäntä, joka hoitaa lähtöselvityksen, hymyilee minulle jo, kun muistan, että unohdin laittaa matkapuhelimeni kiinni. Otan sen esiin ja juuri kun haluan painaa OFF, näytölle ilmestyy nimi.
Se on Baumgartner.

Ehdin vain nähdä hänen nimensä, kun olen jo painanut vihreää nappulaa. En usko, että olen koskaan onnistunut vastaamaan puhelimeen ennen kuin se on ehtinyt edes soida. Ihmiset takanani hermostuvat, ja menen sivummalle.

”Baumgartner!” Melkein huudan puhelimeen. ”Oli jo aikakin! Missä olet? Mitä tehdään? Olen Pariisissa lentoasemalla! Tajuatko, mitä on tapahtunut?”

”Tajuan”, Baumgartner sanoo rauhallisesti, ikään kun meillä ei olisi minkäänlaista ongelmaa. ”Tiedän kaiken. Sihteerini pitää minut ajan tasalla.”

”Mitä tarkoitat? Olen täällä Charles de Gaullen kentällä, juuri lähdössä Suomeen. Pidä peukkuja, että ehdin sinne ajoissa! Tiedät hyvin, että sinullekin voi tapahtua kaikenlaista ikävää, jos tämä menee mönkään.”

”Älä suotta nouse koneeseen”, Baumgartner sanoo.

”Mitä?” Olenko jo saanut potkut ja onko tämä se tapa, jolla saan tietää? Onko poliisi kenties jo tulossa? Miltä poliisit täällä Ranskassa näyttivätkään? Ja onhan täällä lentoasemalla vielä kaikenlaisia omia tulli- ja turvamiehiä. Miten täältä pääsee pois? Katson vaistomaisesti joka suuntaan.

”Homma on hoidettu. Et ikinä arvaa, missä minä olen”, Baumgartner sanoo arvoituksellisesti kuin pikkupoika, joka on piilottanut toisen lelut.

”No missä hitossa olet? Monacossa? Jossain, mistä talous­rikollisia ei luovuteta Saksan Liitto­tasavaltaan?” kysyn äreänä. En pidä peleistä, kun vatsani on tyhjä.

”Kyllä minusta tuntuu, että täältä luovutetaan Saksaan”, Baumgartner sanoo kieli selvästi poskessa. ”Olen Suomessa. Espoossa.”

”Mitä?” Kuulostan varmasti hölmistyneeltä. Ainakin suuni jää auki, mutta se ei onneksi välity puhelimitse. ”Suomessako?… Mutta… mitä hittoa? Luulin että olit ottanut hatkat!”

”Tajusin, ettet pääse tänne ajoissa. Ja kun minulla on uusi
auto, niin ajattelin hoitaa homman itse ja varman päälle ja ajoin ­Münchenistä Helsinkiin.”

”Siis mitä?” kysyn. Vihoviimeinen kuulutus Helsinkiin menee juuri, nimeni lausutaan lähi­etäisyydeltä kaiuttimesta korviini.

”Kööpenhaminan ja Tukholman kautta ja loput laivalla”, Baumgartner kertoo kuin lomamatkasta. ”Matka kesti kolmekymmentä­neljä tuntia. Öresundin silta on muuten aivan uskomattoman näköinen, sinun on pakko ajaa sen yli joskus, kun sinulla on aikaa. Ja on tämä Espookin ihan nätti…”

”Sinä siis olet ihan oikeasti Suomessa?” kysyn vielä kerran.

Taidan olla hiukan hidasälyinen. Ehkä ruokamyrkytys ja viimeisen vuorokauden hurja meno vieläkin sumentavat aivojani.

”Joo, joo”, Baumgartner sanoo. ”Kaikki on hyvin.”
Baumgartner pitää pienen jännitystauon. Tämän hän osaa.
”Jätin tarjouksen, ja tiedätkö mitä?” hän sanoo vihdoin.

”No?”

”Se on jo hyväksytty. Onneksi olkoon!” Baumgartner sanoo.

”Olet juuri ansainnut satatonnia! Siis miinus verot, jos maksat veroja.”

Tunnen, kuinka kaikki karvani nousevat pystyyn säärissä, selässä ja rinnassa. Testosteroni virtaa sekunnin murto-osassa joka soluun. Vegetatiiviset hermoni ymmärtävät tilanteen, ennen kuin aivojeni tietoiset osat pystyvät prosessoimaan informaatiota: minä en olekaan pulassa! Kaikki on hyvin, mikään ei ole mennyt tai menossa pieleen ja mikä parasta: Baumgartner ei kusettanut minua. Hän on ystäväni, partnerini ja
rikoskumppanini. Luotin oikeaan mieheen, aivan kuten hänkin.

”Mikset jumalauta soittanut?” kysyn ja yritän kuulostaa enemmän vihaiselta kuin helpottuneelta. ”Tämä odottaminen on ollut yhtä helvettiä!”

”Niin varmaan”, Baumgartner ivaa. ”Ihan yksin ja keskellä Pariisia… Tiedätkö mitä, Frank?”

”No?” En pysty olemaan vihainen. En vain pysty.

”Ota vähän vapaata. Riittää, jos nähdään ensi viikolla Münchenissä. Tämän kamalan stressin jälkeen haluat varmaan rentoutua jollain golfkentällä.”

Vihdoin itsekontrollini ja huumorini palaavat kehiin.

”En edelleenkään golfaa, Baumgartner!” saan sanottua. ”Minulla on vielä seksielämä.”

Onneksi ystäväni ei tiedä, että se on valhe.

”Paljonko sinä muuten saat?” kysyn häneltä vielä, mutta hän kuulee äänestäni, että se on tarkoitettu vitsinä.

”Et halua tietää”, Baumgartner nauraa. ”Usko pois, et halua tietää. Nähdään ensi viikolla!”

”Selvä. Ajahan varovasti sieltä takaisin!”

Suljen puhelimen ja hymyilen Finnairin lentoemännälle. Vaikka olen hidastanut hänen työtään, hän jaksaa vieläkin hymyillä minulle ystävällisesti ja odottaa, tulenko mukaan vai en.

Baumgartner on oikeassa. Tämän stressaavan ja keskenjääneen matkan jälkeen minulle tekisi varmasti hyvää pitää vähän vapaata. Hetken jään miettimään. Minulla on kädessäni lentolippu Helsinkiin, on kesä ja minulla on aikaa. En ole koskaan käynyt Suomessa, se voisi ihan oikeastikin olla mielen­kiintoinen kokemus. Carpe diem! Kallistahan siellä kuulemma on, mutta minullahan on varaa, varsinkin nyt, hehe.

Mutta mitä minä siellä yksin tekisin? Menisinkö yksin kalastamaan Lappiin? Istuisinko yksin maalauksellisessa saunassa järven rannalla? Menisinkö yksin ihailemaan Helsingin museoiden aarteita?

Se ei ole sitä, mitä nyt tarvitsen. Nyt tarvitsen aurinkoa ja hyvää kahvia. Nyt tarvitsen hemmottelua.

En, en lähde mukaan, mutta kiitos kauniista hymystä. Pudotan lentolippuni kromattuun roska­koriin. Siniseen jakkupukuun ahtautunut vaalea lentoemäntä näyttää leikkisän pettyneeltä, vilkuttaa minulle ja laittaa toimipisteensä kiinni. Boarding complete. Yksi paikka jää tyhjäksi.

Mitä nyt? Minne tästä menisin? En ainakaan lennä takaisin ­Müncheniin. Tämä koko haiseva, ylikansoitettu, kolkkona kaikuva Charles de Gaullen kenttä alkaa tympiä toden teolla, ja Baumgartnerin sankarillinen automatka Saksasta Suomeen antaa minulle idean.

En lennäkään yhtään minnekään vaan vuokraan mukavan
auton ja köröttelen pitkin Ranskan maanteitä, kaukana moottori­teiltä. Ostan Guide Michelinin ja syön hyvin pikku ravintoloissa, joiden ruoka ei takuulla aiheuta myrkytystiloja. Maistan iltaisin paikallisia viinejä ja nukun pienissä maalaispensionaateissa, en ota stressiä. Kenties jaksan viikossa Bordeaux’hun saakka tai Rivieralle. Sitten jätän auton sinne ja lennän takaisin Müncheniin.

Olen erittäin tyytyväinen  suunnitelmaani. Kuten sanoin, en ole yhtään taikauskoinen, mutta varmuuden vuoksi: jos viimeiset puoli­toista vuorokautta ja tämä koko seikkailu kuitenkin tahtovat kertoa minulle jotain, niin ehkä sen, että minun pitäisi pysähtyä miettimään elämääni.

Ja mikä olisikaan miehelle parempi paikka pysähtyä hetkeksi miettimään elämäänsä kuin auton ratissa?

Missäköhän täällä Pariisin kentällä ovat autovuokraamoiden kojut? Yleensähän ne ovat kaikki yhtenä rykelmänä lentokenttä­halleissa. Ja niinhän ne ovat täälläkin, mutta autot ovat loppu. Moni on keksinyt unohtaa lentämisen ja odottamisen, ja kaikki bisnes­luokan autot, kaikki perhefarmarit, pikkubussit ja urheilumallit ovat liikkeellä. Europcarilla ja Sixtillä luvataan asiakkaille huomiseksi uusia autoja, muilta en viitsi edes kysyä.

Silti en luovuta niin helposti. Sain juuri elämäni takaisin, ja ehkä menetin juuri toisen mahdollisen elämän. Tarvitsen jotain kevyttä ja kaunista, jotain turhaa ja hauskaa. Olen elämänilon tarpeessa, joie-de-vivren, kuten täkäläiset sanoisivat. Haluan tuntea tuulen harmaissa hiuksissani, haluan haistaa lehmien lantaa ohi ajaessani, ­haluan kuunnella lujaa klassista musiikkia ja vanhaa jazzia kauniissa, ohi kiitävässä maisemassa.

Pariisin keskustasta löydän varmasti autovuokraamon, josta saan tyylikkään avoauton, joka saa minut näyttämään hyvältä. Itse auto saa olla vanha, mutta siinä pitää olla huippumoderni satelliitti­navigaattori, joka tuntee kaikki kauniit pikkutiet ja maisemareitit, huomauttaa pienellä kilautuksella jokaisen Michelin-ravintolan kohdalla ja muistaa kaikki viinitilat.

Haluan juhlia. Haluan juhlia sitä, etten menetäkään hyvä­palkkaista työtäni, ettei minun tarvitsekaan lentää Suomeen, et­ten joudukaan vankilaan, että onnistuin kuin onnistuinkin taas tienaamaan itseni kipeäksi yhdellä ainoalla fiksulla diilillä. Kaikkea tätä haluan juhlia. Otin ison riskin, menetin melkein kaiken mutta onnistuin. Silti voitto tuntuu hassun haalealta.

Oikeasti haluaisin juhlia sitä, että nuori, kaunis, fiksu ja ventovieras nainen suostui viettämään yön kanssani samassa sängyssä huoneessa 302. Haluaisin juhlia sitä, että hän olisi luultavasti harrastanut kanssani villiä seksiä ja sitä, että hän olisi todennäköisesti sen jälkeen ihastunut minuun…

”Ja paskat, senkin likainen vanhus”, yksi monista sisäisistä äänistäni sanoo – se, joka aina puhuu minulle järkeä tällaisina hetkinä. ”Lopeta itkeminen ja nauti nyt sentään siitä, että olit eroottisessa läheltä piti -tilanteessa.”

Samalla eräs toinen niistä monista sisäisistä äänistäni murisee erittäin kuuluvasti. Minulla on nälkä. Se on hyvä merkki. Mutta täällä lentoasemalla en syö mitään. Sen verran jaksan vielä, että menen taksilla takaisin Pariisiin johonkin ravintolaan, jonka keittiötä ei tarvitse pelätä.

Ihanaa. Ei tarvitse istua tuntikaupalla ahtaassa lentokoneessa eikä enää virua tässä rumassa rakennuksessa. Astun ulos isosta lasi­ovesta ja kävelen taksien suuntaan. Yhtäkkiä edessäni seisoo nuori, siro nainen. Aurinko on hänen takanaan, ja näen ensin vain hänen ääriviivansa.

Nainen kääntyy, ja nyt huomaan, että se on Catherine. Hänellä on farkut ja siniraitainen t-paita. Ja hänen vieressään seisoo hänen uskollinen punainen matka­laukkunsa.

”Mitä sinä täällä teet?” sanon. ”Onko Turkkiin yhtäkkiä kuitenkin taas lentoja?”

Catherine ei sano mitään. Hän vain tuijottaa minua ja pudistelee päätään. Hänen turkoosi luomi­värinsä sopii hyvin hänen ruskeiden silmiensä kanssa. Mikä minua vaivaa? Eihän minun tulisi edes huomata tällaisia yksityiskohtia...

”Onko poikaystäväsi tulossa tänne? Se… Philippe?”

Catherine ei sano taaskaan mitään. Hän vain seisoo edessäni ja pitää kiinni punaisesta matka­laukustaan.

”Miksi tulit takaisin tänne?” kysyn. ”Tarvitsetko rahaa? Etkö pääse kotiin? Sano nyt jotain!”

Catherine vain tuijottaa minua. Alan jo epäillä, ettei hän voi hyvin, että hänkin on syönyt jotain pilaantunutta, sitten hän vihdoin puhuu.

”Onko kone Suomeen ihan täynnä?” hän kysyy.

Nyt vasta ymmärrän. Hän on täällä minun takiani.

”Se lähti jo”, sanon. ”Ja kuten näet, en ole mukana. Minun bisnekseni siellä hoituivat jo.”

Catherine näyttää pettyneeltä.

”Olen pahoillani. Lähdetkö nyt kotiin Saksaan?” hän kysyy.

”Mistä sinä olitkaan kotoisin? Montpellier’sta? Perpignanista?” kysyn ilkeästi takaisin.

”Toulousesta”, Catherine vastaa, ja näen ylimääräistä kosteutta hänen silmäkulmissaan. Hän ei tajua, että olin tahallaan muistavinani väärin.

”Kauanko sinne ajaa?” kysyn.

”Mitä?” Vieläkään hän ei ymmärrä.

 ”Siis hyvin hitaasti avoautolla, vain kauniita pikkuteitä pitkin ja niin, että pitää paljon pitkiä taukoja mukavissa pienissä ravintoloissa?” väännän hänelle hymyillen rautalangasta. Ja vihdoin Catherine herää synkistä syvyyksistään ja alkaa taas muistuttaa itseään.

”Siihen voi kyllä mennä monta päivää”, hän sanoo ja nauraa.

”Onneksi Ranskassa on paljon pieniä majataloja. Ja jos todella mennään avoautolla, minun pitää ensin hankkia huivi. Jaksatko kantaa laukkuni?”

Me Naisten numerossa 37 alkaa Eppu Nuotion uusi jatkis.