Osa 1/10: Euroopan yllä kiemurteleva tuhkapilvi pakottaa matkalaisia muuttamaan suunnitelmiaan. Catherine jää jumiin Pariisiin lentokentälle.

Catherine 18. kesäkuuta klo 10.47

Tämän on pakko olla merkki. Lentokentän valotaulu vilkkuu hysteerisesti. Peruutettu, cancelled, annulé, lukee kaupunkien nimien vieressä. Istanbul, Helsinki, New York, Washington. Tämän on pakko olla merkki. Lomani on peruutettu.

Tulevaisuuteni on peruutettu. Koko elämäni on peruutettu. Eikä tämä oikeastaan edes tunnu miltään. Ihmiset huokailevat, huutavat lentokenttävirkailijoille ja itkevät puhelimiin. Kuka tahansa muu olisi samassa tilanteessa raivoissaan, vaatisi korvauksia, täyttelisi kynä sauhuten vakuutuslomakkeita ja kinuaisi ilmaisia lounaskuponkeja lentoyhtiön tiskiltä. Minä vain seison keskellä suurta, kaikuvaa hallia ja hengitän syvään.

Miten hengittäminen voi tuntua näin hyvältä? Milloin viimeksi hengitin? Lapset kirkuvat, juoksevat ympäri salia ja hyppelehtivät matkalaukkujen ylitse. Rauhoittavaa piikkiään odotteleva koira ulvoo sydäntä särkevästi valtavassa kantokopassaan. Vanha, harmaa nainen istuu matkatavarakärrynsä päällä ja tuijottaa kä­siään. Ei hassumpi tunnelma tällä lentokentällä.

”Valitettavasti emme osaa lainkaan sanoa, milloin Istanbulin lentonne voidaan lentää. Kaikki lennot Pariisista on tällä erää meistä riippumattomista syistä peruttu. Pyydämme kaikkia pysymään mahdollisimman rauhallisina ja odottamaan kärsivällisesti lisätietoja. Olemme todella pahoillamme tilanteesta”, nutturalla naamansa kireäksi kiskonut, väsyneen näköinen lentokenttävirkailija selittää mikrofoniin edessäni olevalla tiskillä.

Huudot ja valitukset käynnistyvät uudelleen hetken hiljaisuuden jälkeen. Pariisilaiset ovat tyytyväisiä päästessään kerrankin valittamaan sydämensä kyllyydestä ja vaihteeksi vielä kunnon syystä. Vieressäni seisova peruukkipäinen mies pui pientä nyrkkiään tiskille ja sen takana hermostuneesti steppaileville virkailijoille. ”Tämä ei jää tähän”, hän ilmoittaa tiukasti ja näyttää koomiselta hahmolta eilisillan elokuvasta. Olen silti ehkä ainoa, josta tämä voisi olla hauskaa.

Olen matkustanut aamulla Toulousesta junalla Pariisiin ja minunkin pitäisi olla muiden mukana raivoissani, etten pääsekään aloittamaan lomaa poikaystäväni kanssa Istanbulissa heti tänään, mutta suoraan sanottuna en pitkään aikaan ole ollut näin tyytyväinen tilanteeseeni.

Minunhan ei juuri nyt tarvitse tehdä yhtään mitään. Minun ei tarvitse taistella stressaantuneena paperisodassa tai vastata typeriin puhelinsoittoihin töissä, eikä minun tarvitse myöskään riidellä kotona likapyykeistä tai rahasta Philippen kanssa. Loistavaa! Tämähän tuntuu melkein ihan oikealta lomalta!
Pididii. Kännykkä ilmoittaa laukussa uudesta tekstiviestistä. Philippe. Siinä maha missä painitaan. Kaivan kännyn laukkuni pohjalta, repeytyneen vuorin poimuista ja näppäilen tekstarin auki.

”Hyvää matkaa, kulta! Me täällä jo skoolataan sun kunniaksesi. Terassilla +26C, lasissa +5C. Nähdään kohta! xP.”
Nyt normaali ihminen vastaisi heti ja kertoisi tilanteen rakkaalle poikaystävälle. Soittaisi ja kauhistelisi kohtaloaan. Haukkuisi lentoyhtiöitä, virkailijoita ja matkatoimistoja. Minun mielessäni soi kuitenkin vain yksi selkeä lause: ”Tämän on pakko olla merkki”.

Philippellä olisi tietenkin täysi oikeus saada tietää, missä mennään, mutta minä en nyt vain millään jaksa alkaa selvitellä itsellekin epäselvää tilannetta kenellekään muulle. Ja kaikkein vähiten Philippelle.

Tunnen oloni vähän syylliseksi ja päätän lähteä kävelemään kauemmaksi raivostuneista Istanbulin-matkan kohtalotovereistani ja omista kummallisista ajatuksistani. Nyrkkiä puivan peruukkimiehen kireä ääni kaikuu kauas verovapaaseen kauppaan saakka. ”Näin surkeaa toimintaa en ole nähnyt sitten vuoden -68 toukokuun!”

Seinällä välkkyvä valotaulu näyttää kaiken tämän takana itse asiassa aika tyylikkäältä, kuin joltain nykytaideteokselta. Siltä, kuin kaaoskin voisi olla kaunista. Kävelen matkalaukkuvuorien ohitse autiolle kauppakadulle. Kaikki näyttävät keskittyvän niin aktiivisesti stressaamiseen ja raivoamiseen, että ovat unohtaneet lentokentän olevan myös oiva shoppailupaikka.
Astun autioon hajuvesikauppaan ja tervehdin myyjää, joka on lysähtänyt kassan takana olevalle jakkaralle ja unohtanut ammattihymynsä.

”Päivää, hurja meininki teillä täällä tänään”, naurahdan.

”Kyllä, siltä näyttää”, nainen ryhdistäytyy ja hypähtää seisomaan kassansa taakse niin, että korkokengät kolahtavat lattiaan.

”No, sehän voi tuoda teille vain lisää asiakkaita, vai mitä?”
Nainen katsoo minua väsyneesti, muttei sano enää mitään.

”Öö… tuota, mä olisin kysynyt vain, onko teillä sitä Guccin viimeisintä miesten tuoksua? Sitä vähän hedelmäistä… Mä haluaisin yllättää poikaystäväni, kun nyt näyttää siltä, että tulenkin lomalle vähän myöhässä”, naurahdan, ja myyjäkin vetää hymyn takaisin paksusti meikatulle naamalleen.

En tiedä, mistä tämä hajuvesikysymys oikein on pulpahtanut ilmoille. Minulla ei ole rahaa eikä mitään suurempaa aikomusta ostaa Philippelle juuri nyt minkäänlaista lahjaa. Hän saisi ensin ainakin maksaa lomamatkansa minulle takaisin.

”Kyllä, totta kai, madame. Meillä on Guccin tuoksu, mutta toki muitakin hedelmäisiä hajuvesiä on miestentuoksuissa paljon. Esimerkiksi tämä Calvin Kleinin uusin.”

Nainen nostaa hyllystä läpikuultavan pullon, jonka kyljessä lukee isoin kirjaimin Free. Hän suihkauttaa tuoksua paperinpalalle ja heiluttelee sitä hetken ilmassa. Käsi piirtää kummallista kahdeksikon kaarta ilmaan.

”Todella miellyttävä ja raikas”, myyjä sanoo ja iskee sitten paperinpalan kiinni nenääni.

”Joo, aika kiva tosiaan… ”

Partavesi haisee sitruunalta ja saa minut aivastamaan. Ajattelen Philippeä Istanbulin terassilla. Miten kivalta tuuli näyttää tummissa hiuksissa meren rannalla. Ja miten ihanaa on työntää sormet hiusten sekaan ja suudella ihoa auringossa. Kyllä minä häntä rakastan. Ei siitä mihinkään pääse.

”Tota joo, hetkinen, mun täytyy miettiä tätä vielä vähän”, sanon nopeasti ja alan näppäillä Philippen numeroa kännykkääni.

”Sorry”, sanoo pitkään vaaleaan popliinitakkiin pukeutunut mies, kun törmään häneen kaupan ovella.

Partaveden tuoksu on hänen ympärillään melkein voimakkaampi kuin kaupan sisällä.

”Ööh... anteeksi”, sanon ja käännän katseen takaisin kännykän näyttöön.

Miksi ihmisten pitää muuttua hetkessä törmäileviksi idiooteiksi vain parin myöhästyneen lentokoneen takia? Eikö elämä ole jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa?

Puhelin hälyttää viisi kertaa ennen kuin Philippe vastaa.

”Moi, tässä on Philippe, jätä viesti.”

No just. Philippe ei ikinä vastaa puhelimeen. Se on suoraan sanottuna enemmän kuin raivostuttavaa. Hänen mukaansa se on kuitenkin vain tapa antaa kiireinen ja menevä vaikutelma.

Uskotella ihmisille, että hänellä on oikea elämä. En usko, että Philippellä on koko elämänsä aikana kertaakaan ollut oikeasti kiire.

”Moi, kulta, minä tässä. Tota… mun lento on peruttu jonkun sääongelman takia. En tiedä, milloin pääsen lähtemään Pariisista, tää koko lentokenttä on aika sekaisin. Mutta… joo, mä soitan sulle, kun tiedän lisää. Pus, moi.”
 

Suljen puhelimen. Tekee mieli itkeä, ei hajuakaan miksi. Kävelen kauemmaksi ja pysähdyn seuraavassa hallissa pyörivän tv-kuvan eteen. Valtava, kuohkean musta pilvi kiemurtelee kuvaruudun ylitse. Se näyttää lohikäärmeeltä tai madolta matkalla merten ylitse. Satelliittikuva esittelee lohikäärmeen kiemurtelua Islannista muualle Eurooppaan, ja sitten kuvaan ilmestyy musta tulivuori. Tulivuori.

”Siis tulivuorenpurkauksenko takia me ollaan täällä jumissa?” kysyn vieressä seisovalta aasialaiselta mieheltä, joka hymyilee minulle leveästi ja nyökkäilee television suuntaan.

”Volcano, yes?”

”Yes, volcano, yes. Please”, mies vastaa ja hymyilee lisää. Hampaissa näkyy harmaita tahroja.

Tämän on pakko olla merkki. Olen herättänyt islantilaisen tulivuoren henkiin ajatuksen voimalla. Halusin niin mielettömästi, että joku kertoisi, mistä tämä iänikuinen ahdistukseni johtuu, että toiveeni räjäyttivät Islannin ilmaan. Pelottavaa...

Nyt on pakko tehdä jotain. Juoksen läheiseen baariin ja soitan uudestaan Philippelle. Haluan, että hän sanoo, että kaikki on hyvin, että tulivuori ei ole merkki mistään sen kummemmasta ja että kohta me istumme juomassa lämmintä turkkilaista olutta auringonpaahteessa, ja kaikki on taas niin kuin ennen.
”Moi, tässä on Philippe, jätä viesti.”

No just.

”Moi, kulta, minä tässä taas, sori. Tota… öö… mikä se sun partavesimerkkisi olikaan? Täällä on nimittäin aika hyviä tarjouksia, ja kun mulla nyt näyttää olevan aikaa shoppailla, ajattelin ostaa sullekin jotain kivaa. Mutta, joo, soitellaan myöhemmin. Pus.”

Tunnen itseni täydeksi idiootiksi. Enkö muka osaa valita edes partavettä ilman avustajaa? Ja miksen ostaisi mieluummin hajuvettä itselleni? Minähän tässä jumissa olen. Philippe vetää vain rennosti cocktaileja huiviin jossain Istanbulin auringossa. Ja miksi jonkun muusikonrentun pitäisi muka kertoa minulle, että kaikki on hyvin? Kai minä nyt tiedän itsekin, millä tolalla asiat ovat.

Tämän on pakko olla merkki.

”Yksi lasi valkoviiniä, kiitos, chardonnayta”, sanon baaritiskin takana pyörivälle tummalle tarjoilijalle ja suljen puhelimen. Hän vilkaisee minua vähän kummeksuen, nyökkää ja ilmoittaa sitten tuovansa lasin pöytään.
 

Baari alkaa täyttyä alkoholia kaipaavista, hermostuneista ihmisistä, mutta ehdin onneksi juuri ja juuri kiilata amerikkalaisen, tonneja painavan turistipariskunnan eteen ja kaapata itselleni tuolin laitapöydästä.

Huokaan syvään ja tuijotan seinää, kun amerikkalaiset kommentoivat kovaan ääneen tylyä toimintaani. Sori vain, nopeat syövät hitaat, niin se menee, varsinkin tulivuorilentokentillä. Ja sitä paitsi seisominen tekee teille vain hyvää. En todellakaan jaksa olla ystävällinen vielä vapaa-ajallanikin. Riittää, kun töissä saa jatkuvasti ottaa hymyillen vastaan joidenkin mukatärkeiden konsulttiääliöiden kommentteja ja raivokohtauksia. Tämä on minun virallinen bitching-hetkeni, että sori vaan.

Minuun aiemmin törmännyt popliinitakkimies puhuu kovaan ääneen älypuhelimeensa nurkkapöydässä baarin toisella puolella. Kuuluva ääni kaikuu jopa lapsilleen jäkättävän äidin kimityksen ja jenkkituristien murinan yli. Jotkut eivät sitten osaa ikinä ottaa rennosti. Tekisi mieli mennä ja tilata äijälle kolme cosmopolitania ja valiumresepti.

Juon valkoviinilasin melkein kerralla loppuun ja soitan Ninalle.

”No, joko sä olet hankkinut turkkilaisen auringonpistoksen ja überkännin hotellin terassilla?”, Nina nauraa puhelimessa.

”Heh-heh. Sori, että joudun tuottamaan sulle pettymyksen, mutta täällä lentokentällä ei pahemmin rusketuta, pitäis varmaan kokeilla vip-alueen solariumia tai jotain. Alkoholin juomisen olen kyllä aloittanut.”

”Mitä? Etkö sä lähdekään sinne Turkkiin? Älä vaan sano, että se Philippe on taas sählännyt teidän raha-asiat!”

”Ei, ei, tällä kertaa se on ollut ihan kiltisti. Lähinnä koska mä maksoin meidän molempien matkat... Itse asiassa se on jo siellä Istanbulissa Davidin ja jonkun niiden kaverin kanssa, mutta mä olen jumissa täällä lentokentällä yhden pohjoismaisen tulivuoren raivokohtauksen takia.”

”Tulivuoren?”

”Joo, joo, katot telkasta sitten, tai googlaat tai jotain. Meidän lento on peruttu kokonaan eikä hajuakaan, milloin päästään lähtemään. Koko kenttä on ihan kaaoksessa ja ihmiset hikoaa ihan täysin. Mutta arvaa, mikä tässä jutussa on älyttömintä?”

”No?”

”Mä olen oikeesti ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen.”

”Miten niin?”

”No, mä tajuan, etten mä oikeesti edes halua mennä sinne Istanbuliin.”

Puhelimen toisessa päässä tulee hiljaista. Huolestuttavaa, Nina ei yleensä ikinä ole hiljaa.

”Oonko mä susta jotenkin sekaisin? Vielä ei voi syyttää edes aikaeroa tai auringonpistosta eikä mitään. Ja mä olen juonutkin vasta puoli lasia valkkaria.”

”Et sä mitään sekaisin ole, itse asiassa sä olet ehkä järjissäsi ekaa kertaa pitkään aikaan.”

”Ai kun en halua lähteä lomalle vai?”

”Mä luulen, että kysymys on enemmän siitä sun lomaseurasta kuin itse lomasta…”

”Älä jaksa, Nina. Mä tiedän, ettet sä tykkää Philippestä, mutta ei tämä nyt siitä johdu. Mä en vaan jaksais just nyt matkustaa ja istuskella tuntikausia lentokoneessa polvet suussa nakertelemassa jotain kuivaa sämpylää ja sulaneita minttusuklaita…”

”Mutta lentokentällä istuskelu sua ei häiritse, vai?”

”Äh, anna olla. Ehkä mä vaan tarvitsin vähän aikaa olla yksin tai jotain, töissäkin on ollut ihan tappostressi tällä viikolla, se sihteerikkötantta alkoi taas painostaa mua siitä, etten muka hymyile tarpeeksi vastaanotossa. Oikeesti. Mä haluaisin nähdä sen itse virnuilemassa joillekin rasvaisille liikepampuille päivästä toiseen, ei paljon naurata. Että mä otan täällä nyt kaiken irti siitä, että kerrankin saan olla tasan niin hapan kuin haluan.”

”Kuulostaa ihanalta. Ehkä sä voisit miettiä samalla myös työpaikan vaihtamista”, Nina sanoo kuivasti.

”Joo, tää on mulle ihan parasta lomaa, hajuvesikauppoja ja baareja ja paljon tuntemattomia ihmisiä, jotka ei halua multa yhtään mitään, ei hymyä, ei kopioita ei fakseja eikä puhelinnumeroa.”

”Mahtavaa.”

”Niin onkin. Mä soitan sulle myöhemmin, kun tiedän lisää, okei?”

”Ok, pidä huoli itsestäsi, nainen. Ja kuuntele sitä sydämesi ääntä”, Nina sanoo ylidramaattisesti ja nauraa sitten räkäisesti päälle.

”Kuten myös, kuten myös, Nina. Mä tuon sulle tuliaisiksi uuden miehen, varo vaan. Pus.”

Ei tämä tunne Phillippestä johdu. Ei tasan johdu. Ja sydänkin sanoo vain, että haluaa olla hetken yksin. Ottaa omaa aikaa. Ottaa aikaa itselleni. Rentoutua arjen keskellä. Tai mitä niitä kuluneita lauseita nyt on.

Haluan vain olla yksin ja juoda valkkaria ilman, että joku polttaa räkäkavereiden kanssa jatkuvasti paksua pilveä nenän edessä tai treenaa kitarariffejä taustalla. Ja kyllä minun duuninikin on ihan ok, kun sitä tarkemmin miettii. Eipähän tarvitse ainakaan stressata turhaa vastuuta tai muuta. Ehkä minä olen vain väsynyt. Loman tarpeessa. Vaikka kieltämättä elämässä on ehkä jotain vialla, jos kaaoksessa oleva Pariisin Charles de Gaullen lentokenttäkin tuntuu rentouttavan rauhalliselta oman arjen rinnalla.
 

Juon valkkarin loppuun ja päätän mennä ostamaan itselleni juorulehden ja suklaata. Olen sen ansainnut. Olen juuri totaalisesti tuhonnut koko Euroopan ilmaliikenteen ja jumiutunut maailman rumimmalle lentokentälle ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Ja kaiken lisäksi olen tyytyväinen itseeni ja tilanteeseeni. Hupsista. No, sellaista sattuu.

Vilkaisen nurkassa sauhuavaa älypuhelinmiestä lähtiessäni.
Aika komea rusketus miehellä, korostaa kivasti silmiä…

Apua, mielenhäiriöni vaikuttaa vakavammalta kuin kuvittelinkaan. Jos tämä jatkuu, tarvitsen kyllä reilusti enemmän alkoholia.

Lehtikioski on kirjava kuin karkkikauppa. Bikinikroppa kahdessa päivässä. Tähtien salatut vartalo-ongelmat. Julkkisten unelmien lomakohteet. Jokainen juorulehti esittelee tähtisadetta samalla tyylillä, ja minulla on kerrankin täysi oikeus tukea kyseenalaista paparazziviihdeteollisuutta täysin rinnoin.

Valitsen kolme elokuvatähtien selluliittiongelmia käsittelevää vaaleanpunaista lehteä ja nappaan mukaan kaksi suklaalevyä, toffeeta ja pähkinämaitosuklaata. Suklaan käärepaperi on kivan kiiltävää, ja siinä on valtava lehmän kuva. Näin hauskaa minulla on ollut viimeksi Ninan synttäreillä ennen Philippeä. Ja Penélope Cruzillakin on selluliittia! Elämä on ihanaa!

Suunnistan ulos ihmisiä pullistelevasta lehtikioskista. Muutkin näyttävät keksineen tulivuorenpurkauksen olevan oiva syy ostaa noloa lukemista. Istumapaikkaa alkaa olla lentokentältä nyt todella vaikea löytää. Väestöräjähdys näkyy täällä kirjaimellisena kaaoksena. Joka ikinen maailman maa, rotu ja tukan väri tuntuu olevan edustettuna tässä valkoisessa, ei-kenenkään-maan hallissa. Laukkuja, kasseja ja muovinyssäköitä on kaikkialla, hiki haisee, ja joku rullaa jo rukousmattoa auki matkamuistokaupan ovelle.

Minä vedän minikokoista matkalaukkuani hetken ympäriinsä kunnes tiukka hauislihakseni yllättäen väsyy ja päätän istua laukun päälle VIP-loungen oven eteen. Vippejä on varmasti täällä tänään niin vähän, ettei minua ihan heti tule kukaan häiritsemään.

No niin... Penélope ja uimapukukierros Etelä-Ranskassa. Haukkaan palan toffeesuklaata ja katoan kiiltävään, epätarkkojen kuvien ihanaan maailmaan.

Puhelin soi. Philippe.

”Hei kulta!” vastaan nielaistuani suklaapalan kerralla alas.

”Mikä hemmetin pelleilyä tää nyt taas on?” kuuluu Philippen kireä ääni puhelimesta.

Tekisi mieli alkaa suhista puhelimeen jotain, ettei kenttää ole, että akku on loppunut ja olen jumissa tunnelissa.

”No siis, täällä on joku pilv...”

”Etkö sä nyt helvetti kerrankin vois toimia normaalisti ja ilmestyä paikalle silloin kun on sovittu?”

Sssshhhuuusshh. Tunnelissa tuulee. Ei kuulu, haloo.

”Miten niin, kulta, mitä sä tarkoitat?”

”Miten niin, kulta, mitä sä tarkoitat?” Philippe matkii mussuttavaa puhetyyliäni, joka kieltämättä on todella nolo.

”Sulla on aina tekosyy olla tulematta mukaan, kun pitäis vaan pitää hauskaa ja ottaa iisisti! Mikä sua vaivaa? Ootsä joku työnarkomaani vai mikä sulla on? Jäät mieluummin hemmetti toimistoon pölyttymään kuin tulet aurinkoon mun kanssa chillaamaan!”

Philippen ääni on ärsyttävä, ja minä vihaan sanaa chillata.

”Siis anteeksi vain, mutta ei kai joku tulivuoren tuhkapilvi nyt mun vika voi olla?” vastaan vihaisesti, vaikka tavallaan haluaisin saada ihan oikeankin vastauksen kysymykseeni. Ehkä tulivuori todella on herännyt henkiin angstiajatusteni värähtelyn ansiosta. Olen sitä paitsi aina tuntenut suurta vetoa islantilaisia kuumia lähteitä ja Björkin musiikkia kohtaan.

”Joo joo, siellä on yhtäkkiä joku tulivuorenpurkaus vai? Siis Catherine, hei, etkö sä voisi edes yrittää keksiä jotain vähän parempaa tekosyytä? Eihän Ranskassa edes ole mitään tulivuoria!”

”Onpas!”

”Mitä?”

”Ei mitään, anna olla”, mutisen ja tunnen itkuraivon nousevan pelottavasti sisälläni. Kohta tässä ollaan taas täydessä kansainvälisessä ilmakonfliktissa, mahtavaa. Eikö nyt edes yksi päivä voisi kulua ilman, että huudamme toisillemme – esimerkiksi tämä ensimmäinen lomapäivä?

”Tajuatko sä, kuinka paljon mä olen venannut tätä lomaa? Hä? Tajuatko sä?” Philippe jatkaa hermostunutta kimitystään.

Taustalta kuuluu lasien kilinää ja Davidin naurua.

”Joo, joo, anna jo olla. Kyllä mäkin olen tätä lomaa venannut, totta kai.”

Ai olen vai? Nina nauraisi katketakseen, jos kuulisi tämän.

”Mä nyt vain olen jumissa täällä enkä mitenkään voi muuttua lentäväksi elvikseksi tai muuksi ja paukata hetkessä sinne. Että koita nyt selvitä siellä hotellissa, sulla on varmaan tosi rankkaa siellä. Ja kyllä se David sulle drinkkirahat lainaa, jos sä sitä huolehdit”, lisään ilkeästi ja isken Penélopea avokämmenellä naamaan, niin että selluliittireidet hytkyvät.

”Mitä toi nyt tarkoitti? Hemmetti sä osaat olla ilkeä, kun haluat! Saat mun puolesta jäädä sinne kentällesi vaikka koko viikoksi.”
Tuuut.

Jos saisin sentin joka kerta, kun Philippe iskee minulle luurin korvaan, minun ei olisi tarvinnut maksaa juorulehdistä ja suklaista tänään mitään. Jee. Ei paljon naurata. Ei itse asiassa naurata yhtään, vaan itkettää ja raivostuttaa ihan kamalasti.

Vittu. Miten elämä voi olla tällaista? Jotain ihme vuoristorataa joka ikinen päivä. Minä alan oikeasti olla ihan liian vanha tällaiseen. Eikö 27-vuotiaana pitäisi jo olla jotenkin tasapainoinen ja seestynyt? Valita vauvanvaatteita ja sohvatyynyjä postimyyntiluetteloista?
 

Yhtäkkiä ei tee enää yhtään mieli tsekkailla vahingoniloisesti Scarlett Johanssonin ja kumppaneiden peffaa. Työnnän kolme palaa suklaata suuhuni ja alan itkeä. Kaikki on typerää. Minä olen typerä. Elämä on typerää. En halua itkeä lentokentällä, kun en edes ole saattamassa ketään, mutta toisaalta: mitä väliä? Kukaan ei tunne minua täällä, eikä ketään varmasti kiinnosta vähääkään, itkenkö vai en, tai jos itken, niin miksi. No, ainakaan ei tarvitse hymyillä.

Kyyneleet valuvat lämpiminä tarkasti tehdyn matkameikin päälle. Mitä väliä? Ketä varten minä tässä nyt enää edes meikkaisin? Ja nyt minulla on varmasti aikaa taikoa naamaani vaikka kuinka monta trendimeikkiä ennen kuin pääsen pois tältä typerältä lentokentältä. Helvetin Philippe. Hän se sitten osaa kyllä tuhota parhaatkin hetket ihan vain muutamalla ystävällisellä sanalla.

Syön lisää suklaata. Se tahraa sormet ruskeiksi ja maistuu kyynelkuorrutuksen takia vähän suolaiselta. Katson ikkunan takana hitaasti rullailevia lentokoneita, joita ei päästetä lentämään. Voisikohan sellaisella ajaa maata pitkin Istanbuliin saakka? Haluaisin nyt vain halata Philippeä ja sopia, että kaikki on hyvin, että me olemme tosi onnellisia ja iloisia yhdessä elämämme loppuun saakka.

Hohhoijaa. En koskaan ole yhtä rakastunut Philippeen kuin silloin, kun riitelemme. Enkä sitä paitsi koskaan ole kestänyt mitään riitoja kenenkään kanssa: on paljon mukavampaa, kun ihmiset vain tulevat toimeen keskenään. Onkohan se hyvä vai huono juttu? Pakko yrittää soittaa Philippelle vielä kerran.

”Moi, tässä on Philippe, jätä viesti.”

No just.

”Kulta, sori, että mä olin ilkeä ja huusin sulle. Tää tilanne on oikeesti mustakin tosi ikävä, mä haluaisin niin tosi paljon vain olla siellä sun kanssa ja nauttia auringosta ja chillata ja ottaa iisisti, ja jos voisin, niin lentäisin heti sinne terassille sun kanssa. Mutta ilmeisesti joku savupilvi on nyt päättänyt toisin ja me joudutaan vähän kärvistelemään ennen kuin saadaan olla taas ihanasti yhdessä. Mutta sitä kivempaahan meillä sitten on, kun mä vihdoin sinne pääsen, vai mitä? Niin... Tota... sano terveisiä Davidille! Mä rakastan sua... pus, pus. Soita mulle, jooko? Pus.”

Puhelin läpsähtää kiinni, ja olo on entistäkin kamalampi. Miksen voisi oppia vain pitämään kiinni ylpeydestäni ja olla soittamatta takaisin joka ikinen kerta, kun Philippe iskee minulle luurin korvaan? Ei se voi olla näin vaikeaa! Kun olisinkin sellainen itsenäinen, itsekäs nainen, joka ei ota paskaa vastaan keneltäkään eikä ikinä mieti, onko vika sitten loppujen lopuksi kuitenkin minussa itsessäni.

Annan juorulehtien valua lattialle ja nojaudun vip-loungen oveen. Painan silmät kiinni ja kuvittelen olevani irti ajasta ja paikasta, jossain mahdollisimman kaukana Istanbulista, Pariisista ja Toulousesta, Bulgariassa vaikka. Tai Suomessa. Tai Portug…

”Aaaiih” kuulen huutavani, kun tömähdän selälleni vip-loungen lattialle.

Mitä hemmettiä tämä nyt on? Häntäluuhun sattuu ja vatsa vilkkuu tunikapaidan alta. Ihanaa.

”Sorry, madame”, kuuluu sointuva miehen ääni takaani. ”En huomannut, että olitte oven edessä. Ei ehkä mikään paras paikka käydä päiväunille…”

Siis anteeksi mitä? Tyyppi on pudottanut minut juuri lattialle ja aiheuttanut minulle kroonisen selkäkivun vuosikymmeniksi eteenpäin, eikä osaa tehdä muuta kuin haukkua minua väärästä
päiväunipaikasta. Haloo? Kuuleeko kohteliaisuuskoodisto?
Yritän kompuroida ylös lattialta, mutta matkalaukkuni on kaatunut puoliksi päälleni ja vaikeuttaa operaatiota huomattavasti. Tunnen itseni idiootiksi, ja itkuraivofiilis nousee entisestään.

Vihdoin pääsen ylös ja näen takanani seisovan miehen. En ole uskoa silmiäni. Partaveden tuoksu on voimakkaampi kuin hajuvesikaupassa.