Osa 1/10: Euroopan yllä kiemurteleva tuhkapilvi pakottaa matkalaisia muuttamaan suunnitelmiaan. Catherine jää jumiin Pariisiin lentokentälle.

Catherine 18. kesäkuuta klo 10.47

Tämän on pakko olla merkki. Lentokentän valotaulu vilkkuu hysteerisesti. Peruutettu, cancelled, annulé, lukee kaupunkien nimien vieressä. Istanbul, Helsinki, New York, Washington. Tämän on pakko olla merkki. Lomani on peruutettu.

Tulevaisuuteni on peruutettu. Koko elämäni on peruutettu. Eikä tämä oikeastaan edes tunnu miltään. Ihmiset huokailevat, huutavat lentokenttävirkailijoille ja itkevät puhelimiin. Kuka tahansa muu olisi samassa tilanteessa raivoissaan, vaatisi korvauksia, täyttelisi kynä sauhuten vakuutuslomakkeita ja kinuaisi ilmaisia lounaskuponkeja lentoyhtiön tiskiltä. Minä vain seison keskellä suurta, kaikuvaa hallia ja hengitän syvään.

Miten hengittäminen voi tuntua näin hyvältä? Milloin viimeksi hengitin? Lapset kirkuvat, juoksevat ympäri salia ja hyppelehtivät matkalaukkujen ylitse. Rauhoittavaa piikkiään odotteleva koira ulvoo sydäntä särkevästi valtavassa kantokopassaan. Vanha, harmaa nainen istuu matkatavarakärrynsä päällä ja tuijottaa kä­siään. Ei hassumpi tunnelma tällä lentokentällä.

”Valitettavasti emme osaa lainkaan sanoa, milloin Istanbulin lentonne voidaan lentää. Kaikki lennot Pariisista on tällä erää meistä riippumattomista syistä peruttu. Pyydämme kaikkia pysymään mahdollisimman rauhallisina ja odottamaan kärsivällisesti lisätietoja. Olemme todella pahoillamme tilanteesta”, nutturalla naamansa kireäksi kiskonut, väsyneen näköinen lentokenttävirkailija selittää mikrofoniin edessäni olevalla tiskillä.

Huudot ja valitukset käynnistyvät uudelleen hetken hiljaisuuden jälkeen. Pariisilaiset ovat tyytyväisiä päästessään kerrankin valittamaan sydämensä kyllyydestä ja vaihteeksi vielä kunnon syystä. Vieressäni seisova peruukkipäinen mies pui pientä nyrkkiään tiskille ja sen takana hermostuneesti steppaileville virkailijoille. ”Tämä ei jää tähän”, hän ilmoittaa tiukasti ja näyttää koomiselta hahmolta eilisillan elokuvasta. Olen silti ehkä ainoa, josta tämä voisi olla hauskaa.

Olen matkustanut aamulla Toulousesta junalla Pariisiin ja minunkin pitäisi olla muiden mukana raivoissani, etten pääsekään aloittamaan lomaa poikaystäväni kanssa Istanbulissa heti tänään, mutta suoraan sanottuna en pitkään aikaan ole ollut näin tyytyväinen tilanteeseeni.

Minunhan ei juuri nyt tarvitse tehdä yhtään mitään. Minun ei tarvitse taistella stressaantuneena paperisodassa tai vastata typeriin puhelinsoittoihin töissä, eikä minun tarvitse myöskään riidellä kotona likapyykeistä tai rahasta Philippen kanssa. Loistavaa! Tämähän tuntuu melkein ihan oikealta lomalta!
Pididii. Kännykkä ilmoittaa laukussa uudesta tekstiviestistä. Philippe. Siinä maha missä painitaan. Kaivan kännyn laukkuni pohjalta, repeytyneen vuorin poimuista ja näppäilen tekstarin auki.

”Hyvää matkaa, kulta! Me täällä jo skoolataan sun kunniaksesi. Terassilla +26C, lasissa +5C. Nähdään kohta! xP.”
Nyt normaali ihminen vastaisi heti ja kertoisi tilanteen rakkaalle poikaystävälle. Soittaisi ja kauhistelisi kohtaloaan. Haukkuisi lentoyhtiöitä, virkailijoita ja matkatoimistoja. Minun mielessäni soi kuitenkin vain yksi selkeä lause: ”Tämän on pakko olla merkki”.

Philippellä olisi tietenkin täysi oikeus saada tietää, missä mennään, mutta minä en nyt vain millään jaksa alkaa selvitellä itsellekin epäselvää tilannetta kenellekään muulle. Ja kaikkein vähiten Philippelle.

Tunnen oloni vähän syylliseksi ja päätän lähteä kävelemään kauemmaksi raivostuneista Istanbulin-matkan kohtalotovereistani ja omista kummallisista ajatuksistani. Nyrkkiä puivan peruukkimiehen kireä ääni kaikuu kauas verovapaaseen kauppaan saakka. ”Näin surkeaa toimintaa en ole nähnyt sitten vuoden -68 toukokuun!”

Seinällä välkkyvä valotaulu näyttää kaiken tämän takana itse asiassa aika tyylikkäältä, kuin joltain nykytaideteokselta. Siltä, kuin kaaoskin voisi olla kaunista. Kävelen matkalaukkuvuorien ohitse autiolle kauppakadulle. Kaikki näyttävät keskittyvän niin aktiivisesti stressaamiseen ja raivoamiseen, että ovat unohtaneet lentokentän olevan myös oiva shoppailupaikka.
Astun autioon hajuvesikauppaan ja tervehdin myyjää, joka on lysähtänyt kassan takana olevalle jakkaralle ja unohtanut ammattihymynsä.

”Päivää, hurja meininki teillä täällä tänään”, naurahdan.

”Kyllä, siltä näyttää”, nainen ryhdistäytyy ja hypähtää seisomaan kassansa taakse niin, että korkokengät kolahtavat lattiaan.

”No, sehän voi tuoda teille vain lisää asiakkaita, vai mitä?”
Nainen katsoo minua väsyneesti, muttei sano enää mitään.

”Öö… tuota, mä olisin kysynyt vain, onko teillä sitä Guccin viimeisintä miesten tuoksua? Sitä vähän hedelmäistä… Mä haluaisin yllättää poikaystäväni, kun nyt näyttää siltä, että tulenkin lomalle vähän myöhässä”, naurahdan, ja myyjäkin vetää hymyn takaisin paksusti meikatulle naamalleen.

En tiedä, mistä tämä hajuvesikysymys oikein on pulpahtanut ilmoille. Minulla ei ole rahaa eikä mitään suurempaa aikomusta ostaa Philippelle juuri nyt minkäänlaista lahjaa. Hän saisi ensin ainakin maksaa lomamatkansa minulle takaisin.

”Kyllä, totta kai, madame. Meillä on Guccin tuoksu, mutta toki muitakin hedelmäisiä hajuvesiä on miestentuoksuissa paljon. Esimerkiksi tämä Calvin Kleinin uusin.”

Nainen nostaa hyllystä läpikuultavan pullon, jonka kyljessä lukee isoin kirjaimin Free. Hän suihkauttaa tuoksua paperinpalalle ja heiluttelee sitä hetken ilmassa. Käsi piirtää kummallista kahdeksikon kaarta ilmaan.

”Todella miellyttävä ja raikas”, myyjä sanoo ja iskee sitten paperinpalan kiinni nenääni.

”Joo, aika kiva tosiaan… ”

Partavesi haisee sitruunalta ja saa minut aivastamaan. Ajattelen Philippeä Istanbulin terassilla. Miten kivalta tuuli näyttää tummissa hiuksissa meren rannalla. Ja miten ihanaa on työntää sormet hiusten sekaan ja suudella ihoa auringossa. Kyllä minä häntä rakastan. Ei siitä mihinkään pääse.

”Tota joo, hetkinen, mun täytyy miettiä tätä vielä vähän”, sanon nopeasti ja alan näppäillä Philippen numeroa kännykkääni.

”Sorry”, sanoo pitkään vaaleaan popliinitakkiin pukeutunut mies, kun törmään häneen kaupan ovella.

Partaveden tuoksu on hänen ympärillään melkein voimakkaampi kuin kaupan sisällä.

”Ööh... anteeksi”, sanon ja käännän katseen takaisin kännykän näyttöön.

Miksi ihmisten pitää muuttua hetkessä törmäileviksi idiooteiksi vain parin myöhästyneen lentokoneen takia? Eikö elämä ole jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa?

Puhelin hälyttää viisi kertaa ennen kuin Philippe vastaa.

”Moi, tässä on Philippe, jätä viesti.”

No just. Philippe ei ikinä vastaa puhelimeen. Se on suoraan sanottuna enemmän kuin raivostuttavaa. Hänen mukaansa se on kuitenkin vain tapa antaa kiireinen ja menevä vaikutelma.

Uskotella ihmisille, että hänellä on oikea elämä. En usko, että Philippellä on koko elämänsä aikana kertaakaan ollut oikeasti kiire.

”Moi, kulta, minä tässä. Tota… mun lento on peruttu jonkun sääongelman takia. En tiedä, milloin pääsen lähtemään Pariisista, tää koko lentokenttä on aika sekaisin. Mutta… joo, mä soitan sulle, kun tiedän lisää. Pus, moi.”
 

Suljen puhelimen. Tekee mieli itkeä, ei hajuakaan miksi. Kävelen kauemmaksi ja pysähdyn seuraavassa hallissa pyörivän tv-kuvan eteen. Valtava, kuohkean musta pilvi kiemurtelee kuvaruudun ylitse. Se näyttää lohikäärmeeltä tai madolta matkalla merten ylitse. Satelliittikuva esittelee lohikäärmeen kiemurtelua Islannista muualle Eurooppaan, ja sitten kuvaan ilmestyy musta tulivuori. Tulivuori.

”Siis tulivuorenpurkauksenko takia me ollaan täällä jumissa?” kysyn vieressä seisovalta aasialaiselta mieheltä, joka hymyilee minulle leveästi ja nyökkäilee television suuntaan.

”Volcano, yes?”

”Yes, volcano, yes. Please”, mies vastaa ja hymyilee lisää. Hampaissa näkyy harmaita tahroja.

Tämän on pakko olla merkki. Olen herättänyt islantilaisen tulivuoren henkiin ajatuksen voimalla. Halusin niin mielettömästi, että joku kertoisi, mistä tämä iänikuinen ahdistukseni johtuu, että toiveeni räjäyttivät Islannin ilmaan. Pelottavaa...

Nyt on pakko tehdä jotain. Juoksen läheiseen baariin ja soitan uudestaan Philippelle. Haluan, että hän sanoo, että kaikki on hyvin, että tulivuori ei ole merkki mistään sen kummemmasta ja että kohta me istumme juomassa lämmintä turkkilaista olutta auringonpaahteessa, ja kaikki on taas niin kuin ennen.
”Moi, tässä on Philippe, jätä viesti.”

No just.

”Moi, kulta, minä tässä taas, sori. Tota… öö… mikä se sun partavesimerkkisi olikaan? Täällä on nimittäin aika hyviä tarjouksia, ja kun mulla nyt näyttää olevan aikaa shoppailla, ajattelin ostaa sullekin jotain kivaa. Mutta, joo, soitellaan myöhemmin. Pus.”

Tunnen itseni täydeksi idiootiksi. Enkö muka osaa valita edes partavettä ilman avustajaa? Ja miksen ostaisi mieluummin hajuvettä itselleni? Minähän tässä jumissa olen. Philippe vetää vain rennosti cocktaileja huiviin jossain Istanbulin auringossa. Ja miksi jonkun muusikonrentun pitäisi muka kertoa minulle, että kaikki on hyvin? Kai minä nyt tiedän itsekin, millä tolalla asiat ovat.

Tämän on pakko olla merkki.

”Yksi lasi valkoviiniä, kiitos, chardonnayta”, sanon baaritiskin takana pyörivälle tummalle tarjoilijalle ja suljen puhelimen. Hän vilkaisee minua vähän kummeksuen, nyökkää ja ilmoittaa sitten tuovansa lasin pöytään.
 

Baari alkaa täyttyä alkoholia kaipaavista, hermostuneista ihmisistä, mutta ehdin onneksi juuri ja juuri kiilata amerikkalaisen, tonneja painavan turistipariskunnan eteen ja kaapata itselleni tuolin laitapöydästä.

Huokaan syvään ja tuijotan seinää, kun amerikkalaiset kommentoivat kovaan ääneen tylyä toimintaani. Sori vain, nopeat syövät hitaat, niin se menee, varsinkin tulivuorilentokentillä. Ja sitä paitsi seisominen tekee teille vain hyvää. En todellakaan jaksa olla ystävällinen vielä vapaa-ajallanikin. Riittää, kun töissä saa jatkuvasti ottaa hymyillen vastaan joidenkin mukatärkeiden konsulttiääliöiden kommentteja ja raivokohtauksia. Tämä on minun virallinen bitching-hetkeni, että sori vaan.

Minuun aiemmin törmännyt popliinitakkimies puhuu kovaan ääneen älypuhelimeensa nurkkapöydässä baarin toisella puolella. Kuuluva ääni kaikuu jopa lapsilleen jäkättävän äidin kimityksen ja jenkkituristien murinan yli. Jotkut eivät sitten osaa ikinä ottaa rennosti. Tekisi mieli mennä ja tilata äijälle kolme cosmopolitania ja valiumresepti.

Juon valkoviinilasin melkein kerralla loppuun ja soitan Ninalle.

”No, joko sä olet hankkinut turkkilaisen auringonpistoksen ja überkännin hotellin terassilla?”, Nina nauraa puhelimessa.

”Heh-heh. Sori, että joudun tuottamaan sulle pettymyksen, mutta täällä lentokentällä ei pahemmin rusketuta, pitäis varmaan kokeilla vip-alueen solariumia tai jotain. Alkoholin juomisen olen kyllä aloittanut.”

”Mitä? Etkö sä lähdekään sinne Turkkiin? Älä vaan sano, että se Philippe on taas sählännyt teidän raha-asiat!”

”Ei, ei, tällä kertaa se on ollut ihan kiltisti. Lähinnä koska mä maksoin meidän molempien matkat... Itse asiassa se on jo siellä Istanbulissa Davidin ja jonkun niiden kaverin kanssa, mutta mä olen jumissa täällä lentokentällä yhden pohjoismaisen tulivuoren raivokohtauksen takia.”

”Tulivuoren?”

”Joo, joo, katot telkasta sitten, tai googlaat tai jotain. Meidän lento on peruttu kokonaan eikä hajuakaan, milloin päästään lähtemään. Koko kenttä on ihan kaaoksessa ja ihmiset hikoaa ihan täysin. Mutta arvaa, mikä tässä jutussa on älyttömintä?”

”No?”

”Mä olen oikeesti ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen.”

”Miten niin?”

”No, mä tajuan, etten mä oikeesti edes halua mennä sinne Istanbuliin.”

Puhelimen toisessa päässä tulee hiljaista. Huolestuttavaa, Nina ei yleensä ikinä ole hiljaa.

”Oonko mä susta jotenkin sekaisin? Vielä ei voi syyttää edes aikaeroa tai auringonpistosta eikä mitään. Ja mä olen juonutkin vasta puoli lasia valkkaria.”

”Et sä mitään sekaisin ole, itse asiassa sä olet ehkä järjissäsi ekaa kertaa pitkään aikaan.”

”Ai kun en halua lähteä lomalle vai?”

”Mä luulen, että kysymys on enemmän siitä sun lomaseurasta kuin itse lomasta…”

”Älä jaksa, Nina. Mä tiedän, ettet sä tykkää Philippestä, mutta ei tämä nyt siitä johdu. Mä en vaan jaksais just nyt matkustaa ja istuskella tuntikausia lentokoneessa polvet suussa nakertelemassa jotain kuivaa sämpylää ja sulaneita minttusuklaita…”

”Mutta lentokentällä istuskelu sua ei häiritse, vai?”

”Äh, anna olla. Ehkä mä vaan tarvitsin vähän aikaa olla yksin tai jotain, töissäkin on ollut ihan tappostressi tällä viikolla, se sihteerikkötantta alkoi taas painostaa mua siitä, etten muka hymyile tarpeeksi vastaanotossa. Oikeesti. Mä haluaisin nähdä sen itse virnuilemassa joillekin rasvaisille liikepampuille päivästä toiseen, ei paljon naurata. Että mä otan täällä nyt kaiken irti siitä, että kerrankin saan olla tasan niin hapan kuin haluan.”

”Kuulostaa ihanalta. Ehkä sä voisit miettiä samalla myös työpaikan vaihtamista”, Nina sanoo kuivasti.

”Joo, tää on mulle ihan parasta lomaa, hajuvesikauppoja ja baareja ja paljon tuntemattomia ihmisiä, jotka ei halua multa yhtään mitään, ei hymyä, ei kopioita ei fakseja eikä puhelinnumeroa.”

”Mahtavaa.”

”Niin onkin. Mä soitan sulle myöhemmin, kun tiedän lisää, okei?”

”Ok, pidä huoli itsestäsi, nainen. Ja kuuntele sitä sydämesi ääntä”, Nina sanoo ylidramaattisesti ja nauraa sitten räkäisesti päälle.

”Kuten myös, kuten myös, Nina. Mä tuon sulle tuliaisiksi uuden miehen, varo vaan. Pus.”

Ei tämä tunne Phillippestä johdu. Ei tasan johdu. Ja sydänkin sanoo vain, että haluaa olla hetken yksin. Ottaa omaa aikaa. Ottaa aikaa itselleni. Rentoutua arjen keskellä. Tai mitä niitä kuluneita lauseita nyt on.

Haluan vain olla yksin ja juoda valkkaria ilman, että joku polttaa räkäkavereiden kanssa jatkuvasti paksua pilveä nenän edessä tai treenaa kitarariffejä taustalla. Ja kyllä minun duuninikin on ihan ok, kun sitä tarkemmin miettii. Eipähän tarvitse ainakaan stressata turhaa vastuuta tai muuta. Ehkä minä olen vain väsynyt. Loman tarpeessa. Vaikka kieltämättä elämässä on ehkä jotain vialla, jos kaaoksessa oleva Pariisin Charles de Gaullen lentokenttäkin tuntuu rentouttavan rauhalliselta oman arjen rinnalla.
 

Juon valkkarin loppuun ja päätän mennä ostamaan itselleni juorulehden ja suklaata. Olen sen ansainnut. Olen juuri totaalisesti tuhonnut koko Euroopan ilmaliikenteen ja jumiutunut maailman rumimmalle lentokentälle ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Ja kaiken lisäksi olen tyytyväinen itseeni ja tilanteeseeni. Hupsista. No, sellaista sattuu.

Vilkaisen nurkassa sauhuavaa älypuhelinmiestä lähtiessäni.
Aika komea rusketus miehellä, korostaa kivasti silmiä…

Apua, mielenhäiriöni vaikuttaa vakavammalta kuin kuvittelinkaan. Jos tämä jatkuu, tarvitsen kyllä reilusti enemmän alkoholia.

Lehtikioski on kirjava kuin karkkikauppa. Bikinikroppa kahdessa päivässä. Tähtien salatut vartalo-ongelmat. Julkkisten unelmien lomakohteet. Jokainen juorulehti esittelee tähtisadetta samalla tyylillä, ja minulla on kerrankin täysi oikeus tukea kyseenalaista paparazziviihdeteollisuutta täysin rinnoin.

Valitsen kolme elokuvatähtien selluliittiongelmia käsittelevää vaaleanpunaista lehteä ja nappaan mukaan kaksi suklaalevyä, toffeeta ja pähkinämaitosuklaata. Suklaan käärepaperi on kivan kiiltävää, ja siinä on valtava lehmän kuva. Näin hauskaa minulla on ollut viimeksi Ninan synttäreillä ennen Philippeä. Ja Penélope Cruzillakin on selluliittia! Elämä on ihanaa!

Suunnistan ulos ihmisiä pullistelevasta lehtikioskista. Muutkin näyttävät keksineen tulivuorenpurkauksen olevan oiva syy ostaa noloa lukemista. Istumapaikkaa alkaa olla lentokentältä nyt todella vaikea löytää. Väestöräjähdys näkyy täällä kirjaimellisena kaaoksena. Joka ikinen maailman maa, rotu ja tukan väri tuntuu olevan edustettuna tässä valkoisessa, ei-kenenkään-maan hallissa. Laukkuja, kasseja ja muovinyssäköitä on kaikkialla, hiki haisee, ja joku rullaa jo rukousmattoa auki matkamuistokaupan ovelle.

Minä vedän minikokoista matkalaukkuani hetken ympäriinsä kunnes tiukka hauislihakseni yllättäen väsyy ja päätän istua laukun päälle VIP-loungen oven eteen. Vippejä on varmasti täällä tänään niin vähän, ettei minua ihan heti tule kukaan häiritsemään.

No niin... Penélope ja uimapukukierros Etelä-Ranskassa. Haukkaan palan toffeesuklaata ja katoan kiiltävään, epätarkkojen kuvien ihanaan maailmaan.

Puhelin soi. Philippe.

”Hei kulta!” vastaan nielaistuani suklaapalan kerralla alas.

”Mikä hemmetin pelleilyä tää nyt taas on?” kuuluu Philippen kireä ääni puhelimesta.

Tekisi mieli alkaa suhista puhelimeen jotain, ettei kenttää ole, että akku on loppunut ja olen jumissa tunnelissa.

”No siis, täällä on joku pilv...”

”Etkö sä nyt helvetti kerrankin vois toimia normaalisti ja ilmestyä paikalle silloin kun on sovittu?”

Sssshhhuuusshh. Tunnelissa tuulee. Ei kuulu, haloo.

”Miten niin, kulta, mitä sä tarkoitat?”

”Miten niin, kulta, mitä sä tarkoitat?” Philippe matkii mussuttavaa puhetyyliäni, joka kieltämättä on todella nolo.

”Sulla on aina tekosyy olla tulematta mukaan, kun pitäis vaan pitää hauskaa ja ottaa iisisti! Mikä sua vaivaa? Ootsä joku työnarkomaani vai mikä sulla on? Jäät mieluummin hemmetti toimistoon pölyttymään kuin tulet aurinkoon mun kanssa chillaamaan!”

Philippen ääni on ärsyttävä, ja minä vihaan sanaa chillata.

”Siis anteeksi vain, mutta ei kai joku tulivuoren tuhkapilvi nyt mun vika voi olla?” vastaan vihaisesti, vaikka tavallaan haluaisin saada ihan oikeankin vastauksen kysymykseeni. Ehkä tulivuori todella on herännyt henkiin angstiajatusteni värähtelyn ansiosta. Olen sitä paitsi aina tuntenut suurta vetoa islantilaisia kuumia lähteitä ja Björkin musiikkia kohtaan.

”Joo joo, siellä on yhtäkkiä joku tulivuorenpurkaus vai? Siis Catherine, hei, etkö sä voisi edes yrittää keksiä jotain vähän parempaa tekosyytä? Eihän Ranskassa edes ole mitään tulivuoria!”

”Onpas!”

”Mitä?”

”Ei mitään, anna olla”, mutisen ja tunnen itkuraivon nousevan pelottavasti sisälläni. Kohta tässä ollaan taas täydessä kansainvälisessä ilmakonfliktissa, mahtavaa. Eikö nyt edes yksi päivä voisi kulua ilman, että huudamme toisillemme – esimerkiksi tämä ensimmäinen lomapäivä?

”Tajuatko sä, kuinka paljon mä olen venannut tätä lomaa? Hä? Tajuatko sä?” Philippe jatkaa hermostunutta kimitystään.

Taustalta kuuluu lasien kilinää ja Davidin naurua.

”Joo, joo, anna jo olla. Kyllä mäkin olen tätä lomaa venannut, totta kai.”

Ai olen vai? Nina nauraisi katketakseen, jos kuulisi tämän.

”Mä nyt vain olen jumissa täällä enkä mitenkään voi muuttua lentäväksi elvikseksi tai muuksi ja paukata hetkessä sinne. Että koita nyt selvitä siellä hotellissa, sulla on varmaan tosi rankkaa siellä. Ja kyllä se David sulle drinkkirahat lainaa, jos sä sitä huolehdit”, lisään ilkeästi ja isken Penélopea avokämmenellä naamaan, niin että selluliittireidet hytkyvät.

”Mitä toi nyt tarkoitti? Hemmetti sä osaat olla ilkeä, kun haluat! Saat mun puolesta jäädä sinne kentällesi vaikka koko viikoksi.”
Tuuut.

Jos saisin sentin joka kerta, kun Philippe iskee minulle luurin korvaan, minun ei olisi tarvinnut maksaa juorulehdistä ja suklaista tänään mitään. Jee. Ei paljon naurata. Ei itse asiassa naurata yhtään, vaan itkettää ja raivostuttaa ihan kamalasti.

Vittu. Miten elämä voi olla tällaista? Jotain ihme vuoristorataa joka ikinen päivä. Minä alan oikeasti olla ihan liian vanha tällaiseen. Eikö 27-vuotiaana pitäisi jo olla jotenkin tasapainoinen ja seestynyt? Valita vauvanvaatteita ja sohvatyynyjä postimyyntiluetteloista?
 

Yhtäkkiä ei tee enää yhtään mieli tsekkailla vahingoniloisesti Scarlett Johanssonin ja kumppaneiden peffaa. Työnnän kolme palaa suklaata suuhuni ja alan itkeä. Kaikki on typerää. Minä olen typerä. Elämä on typerää. En halua itkeä lentokentällä, kun en edes ole saattamassa ketään, mutta toisaalta: mitä väliä? Kukaan ei tunne minua täällä, eikä ketään varmasti kiinnosta vähääkään, itkenkö vai en, tai jos itken, niin miksi. No, ainakaan ei tarvitse hymyillä.

Kyyneleet valuvat lämpiminä tarkasti tehdyn matkameikin päälle. Mitä väliä? Ketä varten minä tässä nyt enää edes meikkaisin? Ja nyt minulla on varmasti aikaa taikoa naamaani vaikka kuinka monta trendimeikkiä ennen kuin pääsen pois tältä typerältä lentokentältä. Helvetin Philippe. Hän se sitten osaa kyllä tuhota parhaatkin hetket ihan vain muutamalla ystävällisellä sanalla.

Syön lisää suklaata. Se tahraa sormet ruskeiksi ja maistuu kyynelkuorrutuksen takia vähän suolaiselta. Katson ikkunan takana hitaasti rullailevia lentokoneita, joita ei päästetä lentämään. Voisikohan sellaisella ajaa maata pitkin Istanbuliin saakka? Haluaisin nyt vain halata Philippeä ja sopia, että kaikki on hyvin, että me olemme tosi onnellisia ja iloisia yhdessä elämämme loppuun saakka.

Hohhoijaa. En koskaan ole yhtä rakastunut Philippeen kuin silloin, kun riitelemme. Enkä sitä paitsi koskaan ole kestänyt mitään riitoja kenenkään kanssa: on paljon mukavampaa, kun ihmiset vain tulevat toimeen keskenään. Onkohan se hyvä vai huono juttu? Pakko yrittää soittaa Philippelle vielä kerran.

”Moi, tässä on Philippe, jätä viesti.”

No just.

”Kulta, sori, että mä olin ilkeä ja huusin sulle. Tää tilanne on oikeesti mustakin tosi ikävä, mä haluaisin niin tosi paljon vain olla siellä sun kanssa ja nauttia auringosta ja chillata ja ottaa iisisti, ja jos voisin, niin lentäisin heti sinne terassille sun kanssa. Mutta ilmeisesti joku savupilvi on nyt päättänyt toisin ja me joudutaan vähän kärvistelemään ennen kuin saadaan olla taas ihanasti yhdessä. Mutta sitä kivempaahan meillä sitten on, kun mä vihdoin sinne pääsen, vai mitä? Niin... Tota... sano terveisiä Davidille! Mä rakastan sua... pus, pus. Soita mulle, jooko? Pus.”

Puhelin läpsähtää kiinni, ja olo on entistäkin kamalampi. Miksen voisi oppia vain pitämään kiinni ylpeydestäni ja olla soittamatta takaisin joka ikinen kerta, kun Philippe iskee minulle luurin korvaan? Ei se voi olla näin vaikeaa! Kun olisinkin sellainen itsenäinen, itsekäs nainen, joka ei ota paskaa vastaan keneltäkään eikä ikinä mieti, onko vika sitten loppujen lopuksi kuitenkin minussa itsessäni.

Annan juorulehtien valua lattialle ja nojaudun vip-loungen oveen. Painan silmät kiinni ja kuvittelen olevani irti ajasta ja paikasta, jossain mahdollisimman kaukana Istanbulista, Pariisista ja Toulousesta, Bulgariassa vaikka. Tai Suomessa. Tai Portug…

”Aaaiih” kuulen huutavani, kun tömähdän selälleni vip-loungen lattialle.

Mitä hemmettiä tämä nyt on? Häntäluuhun sattuu ja vatsa vilkkuu tunikapaidan alta. Ihanaa.

”Sorry, madame”, kuuluu sointuva miehen ääni takaani. ”En huomannut, että olitte oven edessä. Ei ehkä mikään paras paikka käydä päiväunille…”

Siis anteeksi mitä? Tyyppi on pudottanut minut juuri lattialle ja aiheuttanut minulle kroonisen selkäkivun vuosikymmeniksi eteenpäin, eikä osaa tehdä muuta kuin haukkua minua väärästä
päiväunipaikasta. Haloo? Kuuleeko kohteliaisuuskoodisto?
Yritän kompuroida ylös lattialta, mutta matkalaukkuni on kaatunut puoliksi päälleni ja vaikeuttaa operaatiota huomattavasti. Tunnen itseni idiootiksi, ja itkuraivofiilis nousee entisestään.

Vihdoin pääsen ylös ja näen takanani seisovan miehen. En ole uskoa silmiäni. Partaveden tuoksu on voimakkaampi kuin hajuvesikaupassa.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.