Osa 1/10: Euroopan yllä kiemurteleva tuhkapilvi pakottaa matkalaisia muuttamaan suunnitelmiaan. Catherine jää jumiin Pariisiin lentokentälle.

Catherine 18. kesäkuuta klo 10.47

Tämän on pakko olla merkki. Lentokentän valotaulu vilkkuu hysteerisesti. Peruutettu, cancelled, annulé, lukee kaupunkien nimien vieressä. Istanbul, Helsinki, New York, Washington. Tämän on pakko olla merkki. Lomani on peruutettu.

Tulevaisuuteni on peruutettu. Koko elämäni on peruutettu. Eikä tämä oikeastaan edes tunnu miltään. Ihmiset huokailevat, huutavat lentokenttävirkailijoille ja itkevät puhelimiin. Kuka tahansa muu olisi samassa tilanteessa raivoissaan, vaatisi korvauksia, täyttelisi kynä sauhuten vakuutuslomakkeita ja kinuaisi ilmaisia lounaskuponkeja lentoyhtiön tiskiltä. Minä vain seison keskellä suurta, kaikuvaa hallia ja hengitän syvään.

Miten hengittäminen voi tuntua näin hyvältä? Milloin viimeksi hengitin? Lapset kirkuvat, juoksevat ympäri salia ja hyppelehtivät matkalaukkujen ylitse. Rauhoittavaa piikkiään odotteleva koira ulvoo sydäntä särkevästi valtavassa kantokopassaan. Vanha, harmaa nainen istuu matkatavarakärrynsä päällä ja tuijottaa kä­siään. Ei hassumpi tunnelma tällä lentokentällä.

”Valitettavasti emme osaa lainkaan sanoa, milloin Istanbulin lentonne voidaan lentää. Kaikki lennot Pariisista on tällä erää meistä riippumattomista syistä peruttu. Pyydämme kaikkia pysymään mahdollisimman rauhallisina ja odottamaan kärsivällisesti lisätietoja. Olemme todella pahoillamme tilanteesta”, nutturalla naamansa kireäksi kiskonut, väsyneen näköinen lentokenttävirkailija selittää mikrofoniin edessäni olevalla tiskillä.

Huudot ja valitukset käynnistyvät uudelleen hetken hiljaisuuden jälkeen. Pariisilaiset ovat tyytyväisiä päästessään kerrankin valittamaan sydämensä kyllyydestä ja vaihteeksi vielä kunnon syystä. Vieressäni seisova peruukkipäinen mies pui pientä nyrkkiään tiskille ja sen takana hermostuneesti steppaileville virkailijoille. ”Tämä ei jää tähän”, hän ilmoittaa tiukasti ja näyttää koomiselta hahmolta eilisillan elokuvasta. Olen silti ehkä ainoa, josta tämä voisi olla hauskaa.

Olen matkustanut aamulla Toulousesta junalla Pariisiin ja minunkin pitäisi olla muiden mukana raivoissani, etten pääsekään aloittamaan lomaa poikaystäväni kanssa Istanbulissa heti tänään, mutta suoraan sanottuna en pitkään aikaan ole ollut näin tyytyväinen tilanteeseeni.

Minunhan ei juuri nyt tarvitse tehdä yhtään mitään. Minun ei tarvitse taistella stressaantuneena paperisodassa tai vastata typeriin puhelinsoittoihin töissä, eikä minun tarvitse myöskään riidellä kotona likapyykeistä tai rahasta Philippen kanssa. Loistavaa! Tämähän tuntuu melkein ihan oikealta lomalta!
Pididii. Kännykkä ilmoittaa laukussa uudesta tekstiviestistä. Philippe. Siinä maha missä painitaan. Kaivan kännyn laukkuni pohjalta, repeytyneen vuorin poimuista ja näppäilen tekstarin auki.

”Hyvää matkaa, kulta! Me täällä jo skoolataan sun kunniaksesi. Terassilla +26C, lasissa +5C. Nähdään kohta! xP.”
Nyt normaali ihminen vastaisi heti ja kertoisi tilanteen rakkaalle poikaystävälle. Soittaisi ja kauhistelisi kohtaloaan. Haukkuisi lentoyhtiöitä, virkailijoita ja matkatoimistoja. Minun mielessäni soi kuitenkin vain yksi selkeä lause: ”Tämän on pakko olla merkki”.

Philippellä olisi tietenkin täysi oikeus saada tietää, missä mennään, mutta minä en nyt vain millään jaksa alkaa selvitellä itsellekin epäselvää tilannetta kenellekään muulle. Ja kaikkein vähiten Philippelle.

Tunnen oloni vähän syylliseksi ja päätän lähteä kävelemään kauemmaksi raivostuneista Istanbulin-matkan kohtalotovereistani ja omista kummallisista ajatuksistani. Nyrkkiä puivan peruukkimiehen kireä ääni kaikuu kauas verovapaaseen kauppaan saakka. ”Näin surkeaa toimintaa en ole nähnyt sitten vuoden -68 toukokuun!”

Seinällä välkkyvä valotaulu näyttää kaiken tämän takana itse asiassa aika tyylikkäältä, kuin joltain nykytaideteokselta. Siltä, kuin kaaoskin voisi olla kaunista. Kävelen matkalaukkuvuorien ohitse autiolle kauppakadulle. Kaikki näyttävät keskittyvän niin aktiivisesti stressaamiseen ja raivoamiseen, että ovat unohtaneet lentokentän olevan myös oiva shoppailupaikka.
Astun autioon hajuvesikauppaan ja tervehdin myyjää, joka on lysähtänyt kassan takana olevalle jakkaralle ja unohtanut ammattihymynsä.

”Päivää, hurja meininki teillä täällä tänään”, naurahdan.

”Kyllä, siltä näyttää”, nainen ryhdistäytyy ja hypähtää seisomaan kassansa taakse niin, että korkokengät kolahtavat lattiaan.

”No, sehän voi tuoda teille vain lisää asiakkaita, vai mitä?”
Nainen katsoo minua väsyneesti, muttei sano enää mitään.

”Öö… tuota, mä olisin kysynyt vain, onko teillä sitä Guccin viimeisintä miesten tuoksua? Sitä vähän hedelmäistä… Mä haluaisin yllättää poikaystäväni, kun nyt näyttää siltä, että tulenkin lomalle vähän myöhässä”, naurahdan, ja myyjäkin vetää hymyn takaisin paksusti meikatulle naamalleen.

En tiedä, mistä tämä hajuvesikysymys oikein on pulpahtanut ilmoille. Minulla ei ole rahaa eikä mitään suurempaa aikomusta ostaa Philippelle juuri nyt minkäänlaista lahjaa. Hän saisi ensin ainakin maksaa lomamatkansa minulle takaisin.

”Kyllä, totta kai, madame. Meillä on Guccin tuoksu, mutta toki muitakin hedelmäisiä hajuvesiä on miestentuoksuissa paljon. Esimerkiksi tämä Calvin Kleinin uusin.”

Nainen nostaa hyllystä läpikuultavan pullon, jonka kyljessä lukee isoin kirjaimin Free. Hän suihkauttaa tuoksua paperinpalalle ja heiluttelee sitä hetken ilmassa. Käsi piirtää kummallista kahdeksikon kaarta ilmaan.

”Todella miellyttävä ja raikas”, myyjä sanoo ja iskee sitten paperinpalan kiinni nenääni.

”Joo, aika kiva tosiaan… ”

Partavesi haisee sitruunalta ja saa minut aivastamaan. Ajattelen Philippeä Istanbulin terassilla. Miten kivalta tuuli näyttää tummissa hiuksissa meren rannalla. Ja miten ihanaa on työntää sormet hiusten sekaan ja suudella ihoa auringossa. Kyllä minä häntä rakastan. Ei siitä mihinkään pääse.

”Tota joo, hetkinen, mun täytyy miettiä tätä vielä vähän”, sanon nopeasti ja alan näppäillä Philippen numeroa kännykkääni.

”Sorry”, sanoo pitkään vaaleaan popliinitakkiin pukeutunut mies, kun törmään häneen kaupan ovella.

Partaveden tuoksu on hänen ympärillään melkein voimakkaampi kuin kaupan sisällä.

”Ööh... anteeksi”, sanon ja käännän katseen takaisin kännykän näyttöön.

Miksi ihmisten pitää muuttua hetkessä törmäileviksi idiooteiksi vain parin myöhästyneen lentokoneen takia? Eikö elämä ole jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa?

Puhelin hälyttää viisi kertaa ennen kuin Philippe vastaa.

”Moi, tässä on Philippe, jätä viesti.”

No just. Philippe ei ikinä vastaa puhelimeen. Se on suoraan sanottuna enemmän kuin raivostuttavaa. Hänen mukaansa se on kuitenkin vain tapa antaa kiireinen ja menevä vaikutelma.

Uskotella ihmisille, että hänellä on oikea elämä. En usko, että Philippellä on koko elämänsä aikana kertaakaan ollut oikeasti kiire.

”Moi, kulta, minä tässä. Tota… mun lento on peruttu jonkun sääongelman takia. En tiedä, milloin pääsen lähtemään Pariisista, tää koko lentokenttä on aika sekaisin. Mutta… joo, mä soitan sulle, kun tiedän lisää. Pus, moi.”
 

Suljen puhelimen. Tekee mieli itkeä, ei hajuakaan miksi. Kävelen kauemmaksi ja pysähdyn seuraavassa hallissa pyörivän tv-kuvan eteen. Valtava, kuohkean musta pilvi kiemurtelee kuvaruudun ylitse. Se näyttää lohikäärmeeltä tai madolta matkalla merten ylitse. Satelliittikuva esittelee lohikäärmeen kiemurtelua Islannista muualle Eurooppaan, ja sitten kuvaan ilmestyy musta tulivuori. Tulivuori.

”Siis tulivuorenpurkauksenko takia me ollaan täällä jumissa?” kysyn vieressä seisovalta aasialaiselta mieheltä, joka hymyilee minulle leveästi ja nyökkäilee television suuntaan.

”Volcano, yes?”

”Yes, volcano, yes. Please”, mies vastaa ja hymyilee lisää. Hampaissa näkyy harmaita tahroja.

Tämän on pakko olla merkki. Olen herättänyt islantilaisen tulivuoren henkiin ajatuksen voimalla. Halusin niin mielettömästi, että joku kertoisi, mistä tämä iänikuinen ahdistukseni johtuu, että toiveeni räjäyttivät Islannin ilmaan. Pelottavaa...

Nyt on pakko tehdä jotain. Juoksen läheiseen baariin ja soitan uudestaan Philippelle. Haluan, että hän sanoo, että kaikki on hyvin, että tulivuori ei ole merkki mistään sen kummemmasta ja että kohta me istumme juomassa lämmintä turkkilaista olutta auringonpaahteessa, ja kaikki on taas niin kuin ennen.
”Moi, tässä on Philippe, jätä viesti.”

No just.

”Moi, kulta, minä tässä taas, sori. Tota… öö… mikä se sun partavesimerkkisi olikaan? Täällä on nimittäin aika hyviä tarjouksia, ja kun mulla nyt näyttää olevan aikaa shoppailla, ajattelin ostaa sullekin jotain kivaa. Mutta, joo, soitellaan myöhemmin. Pus.”

Tunnen itseni täydeksi idiootiksi. Enkö muka osaa valita edes partavettä ilman avustajaa? Ja miksen ostaisi mieluummin hajuvettä itselleni? Minähän tässä jumissa olen. Philippe vetää vain rennosti cocktaileja huiviin jossain Istanbulin auringossa. Ja miksi jonkun muusikonrentun pitäisi muka kertoa minulle, että kaikki on hyvin? Kai minä nyt tiedän itsekin, millä tolalla asiat ovat.

Tämän on pakko olla merkki.

”Yksi lasi valkoviiniä, kiitos, chardonnayta”, sanon baaritiskin takana pyörivälle tummalle tarjoilijalle ja suljen puhelimen. Hän vilkaisee minua vähän kummeksuen, nyökkää ja ilmoittaa sitten tuovansa lasin pöytään.
 

Baari alkaa täyttyä alkoholia kaipaavista, hermostuneista ihmisistä, mutta ehdin onneksi juuri ja juuri kiilata amerikkalaisen, tonneja painavan turistipariskunnan eteen ja kaapata itselleni tuolin laitapöydästä.

Huokaan syvään ja tuijotan seinää, kun amerikkalaiset kommentoivat kovaan ääneen tylyä toimintaani. Sori vain, nopeat syövät hitaat, niin se menee, varsinkin tulivuorilentokentillä. Ja sitä paitsi seisominen tekee teille vain hyvää. En todellakaan jaksa olla ystävällinen vielä vapaa-ajallanikin. Riittää, kun töissä saa jatkuvasti ottaa hymyillen vastaan joidenkin mukatärkeiden konsulttiääliöiden kommentteja ja raivokohtauksia. Tämä on minun virallinen bitching-hetkeni, että sori vaan.

Minuun aiemmin törmännyt popliinitakkimies puhuu kovaan ääneen älypuhelimeensa nurkkapöydässä baarin toisella puolella. Kuuluva ääni kaikuu jopa lapsilleen jäkättävän äidin kimityksen ja jenkkituristien murinan yli. Jotkut eivät sitten osaa ikinä ottaa rennosti. Tekisi mieli mennä ja tilata äijälle kolme cosmopolitania ja valiumresepti.

Juon valkoviinilasin melkein kerralla loppuun ja soitan Ninalle.

”No, joko sä olet hankkinut turkkilaisen auringonpistoksen ja überkännin hotellin terassilla?”, Nina nauraa puhelimessa.

”Heh-heh. Sori, että joudun tuottamaan sulle pettymyksen, mutta täällä lentokentällä ei pahemmin rusketuta, pitäis varmaan kokeilla vip-alueen solariumia tai jotain. Alkoholin juomisen olen kyllä aloittanut.”

”Mitä? Etkö sä lähdekään sinne Turkkiin? Älä vaan sano, että se Philippe on taas sählännyt teidän raha-asiat!”

”Ei, ei, tällä kertaa se on ollut ihan kiltisti. Lähinnä koska mä maksoin meidän molempien matkat... Itse asiassa se on jo siellä Istanbulissa Davidin ja jonkun niiden kaverin kanssa, mutta mä olen jumissa täällä lentokentällä yhden pohjoismaisen tulivuoren raivokohtauksen takia.”

”Tulivuoren?”

”Joo, joo, katot telkasta sitten, tai googlaat tai jotain. Meidän lento on peruttu kokonaan eikä hajuakaan, milloin päästään lähtemään. Koko kenttä on ihan kaaoksessa ja ihmiset hikoaa ihan täysin. Mutta arvaa, mikä tässä jutussa on älyttömintä?”

”No?”

”Mä olen oikeesti ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen.”

”Miten niin?”

”No, mä tajuan, etten mä oikeesti edes halua mennä sinne Istanbuliin.”

Puhelimen toisessa päässä tulee hiljaista. Huolestuttavaa, Nina ei yleensä ikinä ole hiljaa.

”Oonko mä susta jotenkin sekaisin? Vielä ei voi syyttää edes aikaeroa tai auringonpistosta eikä mitään. Ja mä olen juonutkin vasta puoli lasia valkkaria.”

”Et sä mitään sekaisin ole, itse asiassa sä olet ehkä järjissäsi ekaa kertaa pitkään aikaan.”

”Ai kun en halua lähteä lomalle vai?”

”Mä luulen, että kysymys on enemmän siitä sun lomaseurasta kuin itse lomasta…”

”Älä jaksa, Nina. Mä tiedän, ettet sä tykkää Philippestä, mutta ei tämä nyt siitä johdu. Mä en vaan jaksais just nyt matkustaa ja istuskella tuntikausia lentokoneessa polvet suussa nakertelemassa jotain kuivaa sämpylää ja sulaneita minttusuklaita…”

”Mutta lentokentällä istuskelu sua ei häiritse, vai?”

”Äh, anna olla. Ehkä mä vaan tarvitsin vähän aikaa olla yksin tai jotain, töissäkin on ollut ihan tappostressi tällä viikolla, se sihteerikkötantta alkoi taas painostaa mua siitä, etten muka hymyile tarpeeksi vastaanotossa. Oikeesti. Mä haluaisin nähdä sen itse virnuilemassa joillekin rasvaisille liikepampuille päivästä toiseen, ei paljon naurata. Että mä otan täällä nyt kaiken irti siitä, että kerrankin saan olla tasan niin hapan kuin haluan.”

”Kuulostaa ihanalta. Ehkä sä voisit miettiä samalla myös työpaikan vaihtamista”, Nina sanoo kuivasti.

”Joo, tää on mulle ihan parasta lomaa, hajuvesikauppoja ja baareja ja paljon tuntemattomia ihmisiä, jotka ei halua multa yhtään mitään, ei hymyä, ei kopioita ei fakseja eikä puhelinnumeroa.”

”Mahtavaa.”

”Niin onkin. Mä soitan sulle myöhemmin, kun tiedän lisää, okei?”

”Ok, pidä huoli itsestäsi, nainen. Ja kuuntele sitä sydämesi ääntä”, Nina sanoo ylidramaattisesti ja nauraa sitten räkäisesti päälle.

”Kuten myös, kuten myös, Nina. Mä tuon sulle tuliaisiksi uuden miehen, varo vaan. Pus.”

Ei tämä tunne Phillippestä johdu. Ei tasan johdu. Ja sydänkin sanoo vain, että haluaa olla hetken yksin. Ottaa omaa aikaa. Ottaa aikaa itselleni. Rentoutua arjen keskellä. Tai mitä niitä kuluneita lauseita nyt on.

Haluan vain olla yksin ja juoda valkkaria ilman, että joku polttaa räkäkavereiden kanssa jatkuvasti paksua pilveä nenän edessä tai treenaa kitarariffejä taustalla. Ja kyllä minun duuninikin on ihan ok, kun sitä tarkemmin miettii. Eipähän tarvitse ainakaan stressata turhaa vastuuta tai muuta. Ehkä minä olen vain väsynyt. Loman tarpeessa. Vaikka kieltämättä elämässä on ehkä jotain vialla, jos kaaoksessa oleva Pariisin Charles de Gaullen lentokenttäkin tuntuu rentouttavan rauhalliselta oman arjen rinnalla.
 

Juon valkkarin loppuun ja päätän mennä ostamaan itselleni juorulehden ja suklaata. Olen sen ansainnut. Olen juuri totaalisesti tuhonnut koko Euroopan ilmaliikenteen ja jumiutunut maailman rumimmalle lentokentälle ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Ja kaiken lisäksi olen tyytyväinen itseeni ja tilanteeseeni. Hupsista. No, sellaista sattuu.

Vilkaisen nurkassa sauhuavaa älypuhelinmiestä lähtiessäni.
Aika komea rusketus miehellä, korostaa kivasti silmiä…

Apua, mielenhäiriöni vaikuttaa vakavammalta kuin kuvittelinkaan. Jos tämä jatkuu, tarvitsen kyllä reilusti enemmän alkoholia.

Lehtikioski on kirjava kuin karkkikauppa. Bikinikroppa kahdessa päivässä. Tähtien salatut vartalo-ongelmat. Julkkisten unelmien lomakohteet. Jokainen juorulehti esittelee tähtisadetta samalla tyylillä, ja minulla on kerrankin täysi oikeus tukea kyseenalaista paparazziviihdeteollisuutta täysin rinnoin.

Valitsen kolme elokuvatähtien selluliittiongelmia käsittelevää vaaleanpunaista lehteä ja nappaan mukaan kaksi suklaalevyä, toffeeta ja pähkinämaitosuklaata. Suklaan käärepaperi on kivan kiiltävää, ja siinä on valtava lehmän kuva. Näin hauskaa minulla on ollut viimeksi Ninan synttäreillä ennen Philippeä. Ja Penélope Cruzillakin on selluliittia! Elämä on ihanaa!

Suunnistan ulos ihmisiä pullistelevasta lehtikioskista. Muutkin näyttävät keksineen tulivuorenpurkauksen olevan oiva syy ostaa noloa lukemista. Istumapaikkaa alkaa olla lentokentältä nyt todella vaikea löytää. Väestöräjähdys näkyy täällä kirjaimellisena kaaoksena. Joka ikinen maailman maa, rotu ja tukan väri tuntuu olevan edustettuna tässä valkoisessa, ei-kenenkään-maan hallissa. Laukkuja, kasseja ja muovinyssäköitä on kaikkialla, hiki haisee, ja joku rullaa jo rukousmattoa auki matkamuistokaupan ovelle.

Minä vedän minikokoista matkalaukkuani hetken ympäriinsä kunnes tiukka hauislihakseni yllättäen väsyy ja päätän istua laukun päälle VIP-loungen oven eteen. Vippejä on varmasti täällä tänään niin vähän, ettei minua ihan heti tule kukaan häiritsemään.

No niin... Penélope ja uimapukukierros Etelä-Ranskassa. Haukkaan palan toffeesuklaata ja katoan kiiltävään, epätarkkojen kuvien ihanaan maailmaan.

Puhelin soi. Philippe.

”Hei kulta!” vastaan nielaistuani suklaapalan kerralla alas.

”Mikä hemmetin pelleilyä tää nyt taas on?” kuuluu Philippen kireä ääni puhelimesta.

Tekisi mieli alkaa suhista puhelimeen jotain, ettei kenttää ole, että akku on loppunut ja olen jumissa tunnelissa.

”No siis, täällä on joku pilv...”

”Etkö sä nyt helvetti kerrankin vois toimia normaalisti ja ilmestyä paikalle silloin kun on sovittu?”

Sssshhhuuusshh. Tunnelissa tuulee. Ei kuulu, haloo.

”Miten niin, kulta, mitä sä tarkoitat?”

”Miten niin, kulta, mitä sä tarkoitat?” Philippe matkii mussuttavaa puhetyyliäni, joka kieltämättä on todella nolo.

”Sulla on aina tekosyy olla tulematta mukaan, kun pitäis vaan pitää hauskaa ja ottaa iisisti! Mikä sua vaivaa? Ootsä joku työnarkomaani vai mikä sulla on? Jäät mieluummin hemmetti toimistoon pölyttymään kuin tulet aurinkoon mun kanssa chillaamaan!”

Philippen ääni on ärsyttävä, ja minä vihaan sanaa chillata.

”Siis anteeksi vain, mutta ei kai joku tulivuoren tuhkapilvi nyt mun vika voi olla?” vastaan vihaisesti, vaikka tavallaan haluaisin saada ihan oikeankin vastauksen kysymykseeni. Ehkä tulivuori todella on herännyt henkiin angstiajatusteni värähtelyn ansiosta. Olen sitä paitsi aina tuntenut suurta vetoa islantilaisia kuumia lähteitä ja Björkin musiikkia kohtaan.

”Joo joo, siellä on yhtäkkiä joku tulivuorenpurkaus vai? Siis Catherine, hei, etkö sä voisi edes yrittää keksiä jotain vähän parempaa tekosyytä? Eihän Ranskassa edes ole mitään tulivuoria!”

”Onpas!”

”Mitä?”

”Ei mitään, anna olla”, mutisen ja tunnen itkuraivon nousevan pelottavasti sisälläni. Kohta tässä ollaan taas täydessä kansainvälisessä ilmakonfliktissa, mahtavaa. Eikö nyt edes yksi päivä voisi kulua ilman, että huudamme toisillemme – esimerkiksi tämä ensimmäinen lomapäivä?

”Tajuatko sä, kuinka paljon mä olen venannut tätä lomaa? Hä? Tajuatko sä?” Philippe jatkaa hermostunutta kimitystään.

Taustalta kuuluu lasien kilinää ja Davidin naurua.

”Joo, joo, anna jo olla. Kyllä mäkin olen tätä lomaa venannut, totta kai.”

Ai olen vai? Nina nauraisi katketakseen, jos kuulisi tämän.

”Mä nyt vain olen jumissa täällä enkä mitenkään voi muuttua lentäväksi elvikseksi tai muuksi ja paukata hetkessä sinne. Että koita nyt selvitä siellä hotellissa, sulla on varmaan tosi rankkaa siellä. Ja kyllä se David sulle drinkkirahat lainaa, jos sä sitä huolehdit”, lisään ilkeästi ja isken Penélopea avokämmenellä naamaan, niin että selluliittireidet hytkyvät.

”Mitä toi nyt tarkoitti? Hemmetti sä osaat olla ilkeä, kun haluat! Saat mun puolesta jäädä sinne kentällesi vaikka koko viikoksi.”
Tuuut.

Jos saisin sentin joka kerta, kun Philippe iskee minulle luurin korvaan, minun ei olisi tarvinnut maksaa juorulehdistä ja suklaista tänään mitään. Jee. Ei paljon naurata. Ei itse asiassa naurata yhtään, vaan itkettää ja raivostuttaa ihan kamalasti.

Vittu. Miten elämä voi olla tällaista? Jotain ihme vuoristorataa joka ikinen päivä. Minä alan oikeasti olla ihan liian vanha tällaiseen. Eikö 27-vuotiaana pitäisi jo olla jotenkin tasapainoinen ja seestynyt? Valita vauvanvaatteita ja sohvatyynyjä postimyyntiluetteloista?
 

Yhtäkkiä ei tee enää yhtään mieli tsekkailla vahingoniloisesti Scarlett Johanssonin ja kumppaneiden peffaa. Työnnän kolme palaa suklaata suuhuni ja alan itkeä. Kaikki on typerää. Minä olen typerä. Elämä on typerää. En halua itkeä lentokentällä, kun en edes ole saattamassa ketään, mutta toisaalta: mitä väliä? Kukaan ei tunne minua täällä, eikä ketään varmasti kiinnosta vähääkään, itkenkö vai en, tai jos itken, niin miksi. No, ainakaan ei tarvitse hymyillä.

Kyyneleet valuvat lämpiminä tarkasti tehdyn matkameikin päälle. Mitä väliä? Ketä varten minä tässä nyt enää edes meikkaisin? Ja nyt minulla on varmasti aikaa taikoa naamaani vaikka kuinka monta trendimeikkiä ennen kuin pääsen pois tältä typerältä lentokentältä. Helvetin Philippe. Hän se sitten osaa kyllä tuhota parhaatkin hetket ihan vain muutamalla ystävällisellä sanalla.

Syön lisää suklaata. Se tahraa sormet ruskeiksi ja maistuu kyynelkuorrutuksen takia vähän suolaiselta. Katson ikkunan takana hitaasti rullailevia lentokoneita, joita ei päästetä lentämään. Voisikohan sellaisella ajaa maata pitkin Istanbuliin saakka? Haluaisin nyt vain halata Philippeä ja sopia, että kaikki on hyvin, että me olemme tosi onnellisia ja iloisia yhdessä elämämme loppuun saakka.

Hohhoijaa. En koskaan ole yhtä rakastunut Philippeen kuin silloin, kun riitelemme. Enkä sitä paitsi koskaan ole kestänyt mitään riitoja kenenkään kanssa: on paljon mukavampaa, kun ihmiset vain tulevat toimeen keskenään. Onkohan se hyvä vai huono juttu? Pakko yrittää soittaa Philippelle vielä kerran.

”Moi, tässä on Philippe, jätä viesti.”

No just.

”Kulta, sori, että mä olin ilkeä ja huusin sulle. Tää tilanne on oikeesti mustakin tosi ikävä, mä haluaisin niin tosi paljon vain olla siellä sun kanssa ja nauttia auringosta ja chillata ja ottaa iisisti, ja jos voisin, niin lentäisin heti sinne terassille sun kanssa. Mutta ilmeisesti joku savupilvi on nyt päättänyt toisin ja me joudutaan vähän kärvistelemään ennen kuin saadaan olla taas ihanasti yhdessä. Mutta sitä kivempaahan meillä sitten on, kun mä vihdoin sinne pääsen, vai mitä? Niin... Tota... sano terveisiä Davidille! Mä rakastan sua... pus, pus. Soita mulle, jooko? Pus.”

Puhelin läpsähtää kiinni, ja olo on entistäkin kamalampi. Miksen voisi oppia vain pitämään kiinni ylpeydestäni ja olla soittamatta takaisin joka ikinen kerta, kun Philippe iskee minulle luurin korvaan? Ei se voi olla näin vaikeaa! Kun olisinkin sellainen itsenäinen, itsekäs nainen, joka ei ota paskaa vastaan keneltäkään eikä ikinä mieti, onko vika sitten loppujen lopuksi kuitenkin minussa itsessäni.

Annan juorulehtien valua lattialle ja nojaudun vip-loungen oveen. Painan silmät kiinni ja kuvittelen olevani irti ajasta ja paikasta, jossain mahdollisimman kaukana Istanbulista, Pariisista ja Toulousesta, Bulgariassa vaikka. Tai Suomessa. Tai Portug…

”Aaaiih” kuulen huutavani, kun tömähdän selälleni vip-loungen lattialle.

Mitä hemmettiä tämä nyt on? Häntäluuhun sattuu ja vatsa vilkkuu tunikapaidan alta. Ihanaa.

”Sorry, madame”, kuuluu sointuva miehen ääni takaani. ”En huomannut, että olitte oven edessä. Ei ehkä mikään paras paikka käydä päiväunille…”

Siis anteeksi mitä? Tyyppi on pudottanut minut juuri lattialle ja aiheuttanut minulle kroonisen selkäkivun vuosikymmeniksi eteenpäin, eikä osaa tehdä muuta kuin haukkua minua väärästä
päiväunipaikasta. Haloo? Kuuleeko kohteliaisuuskoodisto?
Yritän kompuroida ylös lattialta, mutta matkalaukkuni on kaatunut puoliksi päälleni ja vaikeuttaa operaatiota huomattavasti. Tunnen itseni idiootiksi, ja itkuraivofiilis nousee entisestään.

Vihdoin pääsen ylös ja näen takanani seisovan miehen. En ole uskoa silmiäni. Partaveden tuoksu on voimakkaampi kuin hajuvesikaupassa.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.