Osa 5/5: Alma Korva on kolmen miehen koukussa: lääkäri Mikaelin, poliisi Laitisen ja varastomies Pasasen. Pesukoneonnettomuuden jälkeen tajuttomana maannut Janne Pasanen herää ja pyytää Alman luokseen. Kyse on voittoisasta lottokupongista. Kun Alma ehtii sairaalaan, on Pasanen jo kadonnut.

Lääkäri Mikael Grönroos huohotti. Hänen lantionsa liikkui yhä kiivaammin, ja ruskettuneelle otsalle kohosi hikihelmiä.

– Pumppaa, pumppaa, Mikael kuiskasi puoliääneen, sulki silmänsä ja käänsi leukansa kohti kattoa. Hän oli aina pitänyt kunnostaan hyvää huolta, eivätkä lähes neljäkymmentä elettyä ikävuotta näkyneet Mikaelin kiinteässä kehossa millään lailla. Hänen käsivartensa olivat ennemmin jäntevät kuin lihaksikkaat, mutta Mikaelin jatkaessa rytmikästä, tasaista liikkumistaan hänen koko kehonsa uhosi näkymätöntä, sitkeää voimaa. Mikaelin suu avautui äänettömään huutoon.

Suihkun jälkeen Mikael Grönroos katseli itseään peilistä. Hän kääntyi sivuttain, puristi vatsanahkansa sormiensa väliin ja oli mitättömään tulokseen tyytyväinen.

– Ei yhtään ylimääräistä, Mikael arvioi. Hän puristi pakaransa tiukasti yhteen ja hymyili peilikuvalleen. Pukiessaan vaatteita päälleen Mikael mietti parin viime viikon tapahtumia. Työ oli yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ollut tavallista, lähes yllätyksetöntä – tapaturmia, typeriä onnettomuuksia, vanhusten loppuun kuluneita sisäelimiä. Ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen työ olisi voinut tuntua liiankin tavanomaiselta, mutta Mikaelin mielestä hän oli työurallaan saanut kokea jo aivan tarpeeksi.

Valehteleva nainen, Alma Korva, oli onnistunut koskettamaan jotain Mikaelin sisällä. Tai ehkä koskettaja oli ollut Alman tytär, Niina. Kun Alma oli vieraillut sen koomassa makaavan varastomiehen, Pasasen luona, Mikael oli ehtinyt tutustua sekä äitiin että tyttäreen.

Niina ja Mikael olivat kuunnelleet toistensa sydänääniä stetoskoopilla, ja Mikaelin sydämeen oli silloin tullut sivuääni. Rinnassa oli tuntunut samanlainen muljahdus kuin kenttäsairaalassa Ruandassa. Langanlaiha pikkutyttö, puolta kevyempi kuin Niina, oli kiivennyt hänen syliinsä, karkuun äitinsä yhä kohoavaa, hallitsematonta kuumetta.

Äidin kuumeelle Mikael ei ollut mahtanut mitään, mutta laihan pikkutytön pelon hän oli saanut kiinni käsiensä väliin ja puhaltanut sen pois. Yhdessä he olivat istuneet – tyttö ja kalpea suomalainen lääkäri – pimenevässä illassa ja odottaneet yötuulen viilentävää henkäystä. Kun se lopulta tuli, tytön äiti ei ollut sitä enää tuntemassa, ja Mikael Grönroos itki pisimmän itkunsa tässä maailmassa pieni laiha tyttö sylissään.

Seuraavana päivänä Mikael oli harkinnut asiaa eri puolilta ja lopulta järjestänyt tytölle paikan lastenkotiin, niin hyvään kuin se niissä olosuhteissa oli mahdollista, mikä ei ollut paljon. Mutta tytön adoptio, tai mikä tahansa muu inhimillinen järjestely, oli silloin ollut mahdotonta. Mikaelin komennusta oli ollut vielä pitkään jäljellä, ja lisäksi hän oli jo lupautunut seuraavaan kriisipesäkkeeseen ennen kaukana tulevaisuudessa häämöttävää Suomeen paluuta.

Mikael katsoi hetken lompakossaan olevaa kiharatukkaisen tytön kuvaa. Kuvassa tytöllä oli kaksi hauskaa saparoa päässään ja edessään syntymäpäiväkakku, jossa oli viisi kynttilää. Tyttö ei ollut kuvassa enää niin laiha kuin heidän tutustuessaan. Mikael pyyhkäisi silmäkulmaansa, laittoi kuvan takaisin lompakkoon ja nousi ylös. Hän heitti urheilukassin olalleen ja käveli ulos pukuhuoneesta. Oven vieressä oli viikko-ohjelma, jossa tiistain kohdalla luki: Miesten keppizumba klo 18–19.

– Samaan aikaan ensi viikolla, Mikaelin edellä ulos astunut, vatsan kohdalta pyöristynyt mies huikkasi. Mikael heilautti kättään vastaukseksi.

Aloitettuaan seuraavana aamuna työvuoronsa Mikael Grönroos kuuli ensimmäiseksi, että koomassa maannut varastomies Janne Pasanen oli herännyt.

Alma Korva paineli sairaalan hissin kutsupainiketta levottomasti. Hissejä oli monta, mutta yksikään niistä ei halunnut pysähtyä tähän kerrokseen. Kun lopulta yhden ovet aukenivat, Alma ryntäsi sisään niin kiivaasti, että törmäsi suoraan tuttuun hahmoon.

– Laitinen, pääsi Alman suusta, kun miehen käsivarret estivät häntä kaatumasta. Laitisen takana seisova toinen poliisimies tarkkaili tilannetta kiinnostuneena, sillä Laitinen piteli Almaa sylissään edelleen, vaikka kaatumisvaara oli ohitettu. Laitinen huomasi kollegan katseen, rykäisi ja irrotti kätensä.

– Rouva Korva, Laitinen sanoi.

– Teille kai ilmoitettiin, että Pasanen on herännyt?

Alma nyökkäsi ja yritti päästä Laitisen ohi hissiin.

– Olen menossa häntä katsomaan, oli kuulemma pyytänyt.

Laitinen astui puoli askelta sivuun mutta jäi seisomaan hissin oven valosilmän kohdalle estäen ovea sulkeutumasta. – Tulet liian myöhään, hän sanoi.

Alma hätkähti ja vinkaisi, että miten niin, ei kai yksi kolhittu varastomies ensin herää ja sitten heti kuole.

– Ja minulla meni aikaa, kun vein Niinan siskon luokse. En halunnut sitä tänne, se on joutunut jo liikaa näkemään valkoisia seiniä, Alma jatkoi anteeksipyytävään sävyyn.

Laitinen nyökkäsi ja seisoi edelleen hissin ovien liikettä estämässä. Toinen poliisimies yskähti ja ehdotti, että mentäisiin kaikki ulos hissistä.

– Kun näissä kuljetetaan potilaita, hän selvensi. Laitinen katsoi Almaa ja nyökkäsi.

– Ei sinne osastolle nyt ole kiirettä. Janne Pasanen heräsi kaksi tuntia sitten, ja nyt sänky on tyhjä. Olemme menossa katsomaan, näkyykö sairaalan turvakameroissa mitään. Tuletko mukaan? kysyi Laitinen, tämä turvallisuutta huokuva poliisimies, jonka päällä Alma Korva kaksi päivää sitten oli ratsastanut vuoren huipulle.

Markus Laitinen pohti työuraansa kävellessään Alma Korvan edellä kohti sairaalan valvontakeskusta. Vielä kymmenen vuotta sitten hänestä oli tuntunut, että liikkuvan poliisin työ antaisi hänelle kaiken mitä toivoa saattoi. Kohtalainen, tasaisesti juokseva palkka, sukulaisten arvostus, lupa ajaa välillä ylinopeutta.

Hän oli haaveillut moottoripyörähommistakin, olisi ollut iän ja kunnon puolesta viimeinen mahdollisuus, mutta vaimon ankara vastustus oli haudannut sen unelman. Oli kuulemma nähnyt enneunen vääntyneestä Yamahasta ja kallioleikkauksesta. Muutamaa vuotta myöhemmin vaimo oli kertonut keksineensä, mikä heitä kahta pitää yhdessä. – Ei mikään, luki viimeisessä tekstiviestissä.

Kun Laitiselle paria kuukautta myöhemmin selvisi, että vaimon uudella miehellä oli BMW K1100 -matkapyörä, jolla kuulemma vedettäisiin viiva Saksan halki Välimeren rantaan, Laitinen huusi helvettiä kaksi päivää. Sitten hän piti viikon loman, jonka jälkeen haki rikospuolelle. Siitä oli nyt kuusi vuotta.

Naissuhteita Laitisella oli vaimon lähdön jälkeen ollut vähän. Oikeastaan ei lainkaan, Laitinen mietti. Hän muisteli poliisien autoseuran juhannusjuhlilla tapaamaansa Minnaa, vai oliko se ollut Marjo. Laitinen ei ollut enää varma. Hän harhautui ajatuksissaan juhlapaikan takana olleeseen hyttysten täyttämään metsikköön ja törmäsi kollegaansa, joka oli yllättäen pysähtynyt käytävällä.

– Oho, sanoi Laitinen.

Kollega osoitti ovea, jonka he olivat juuri sivuuttaneet. – Valvontahuone on tuolla, hän opasti.

Laitinen käännähti ja aukaisi oven. – Olkaa hyvä, hän sanoi Almalle.

Alma katsoi häntä silmiin, ennen kuin astui sisään, ja Laitinen tunsi kummallisen liikahduksen alavatsassaan. – Ei, en minä tätä halua, hän sanoi itselleen. – Ei minusta ole tällaiseen.

Laitinen antoi vielä kollegansa mennä edellään ennen kuin harppasi itse sisään. Valvontahuoneessa hän pysytteli muutaman metrin päässä Almasta.

Valvontalaitteita käyttävällä nuorukaisella oli virttynyt t-paita ja poninhäntä. Hän istui parhaat päivänsä nähneellä viininpunaisella toimistotuolilla ja tuijotti edessään välkkyvää monitorien merta. Nuorukaisen sormet hyppelivät kahdella eri näppäimistöllä, kun hän päätään kääntämättä kysyi: – Olettekste ne poliisit?

Laitinen kaivoi henkilökorttinsa ja vilautti sitä t-paitaiselle, joka vilkaisi nopeasti ja käänsi katseensa takaisin ruuduille. – Mä haen just aamun tallenteita, niitä alkaa näkyä noilla kahdella ruudulla.

Mies nyökkäsi näyttöihin.

– Toisessa näkyy kuvaa osaston käytävältä, toinen on aulasta. Kellonaika juoksee ylänurkassa.

– Meitä kiinnostavat tapahtumat välillä 7–7.30, sanoi Laitisen kollega ja istuutui sivupöydän ääressä olevalle tuolille. Laitinen osoitti toista tuolia Almalle.

– Minusta olisi hyvä, että sinäkin katsoisit nämä, hän sanoi.

Laitisesta tuntui, että Alman katse viivähti taas silmäniskun verran liian pitkään hänen kasvoillaan, mutta hän työnsi ajatuksen mielestään. Alma istu tuolille, ja Laitinen asettui kollegansa taakse.

– Anna mennä, hän sanoi poninhäntäiselle, joka hörppäsi kulauksen kevytkolaa ja napautti näppäimistöä.

Alman kohdalla olevalle näytölle ilmestyi mustavalkoinen kuva tutulta käytävältä. Alma mietti, ettei ollut huomannut koskaan kameraa Pasasen luona käydessään. Täällähän täytyy olla minustakin vaikka miten paljon materiaalia, hän ällistyi mielessään. Ja Niinasta. Alma tuijotti kuvaa, jossa ei juuri nyt näkynyt ihmisiä.

– Voiko näitä kuvia kelata vähän, pyysi Laitisen kollega.

Poninhäntäinen, joka oli juuri kellahtanut takakenoon tuolissaan, huokaisi ja kurottui näppäimistölle. – Nyt menee nelinkertaisella, hän sanoi.

Alma tarkensi katsettaan, sillä Pasasen huoneen ovesta astui mykkäkomedian pika-askelin tuttu mies. Vaikka pikakelaus teki nauhoituksesta koomisen, Alma nielaisi. Mikael.

– Hei, voiko hidastaa, nyt näkyy ihmisiä, Alma pyysi. Nuori mies teki työtä käskettyä, ja Mikael sai poistua kuvasta normaali-ihmisen tahdissa.

– Se oli Grönroos, sanoi Laitinen. – Hän sai ilmoituksen Pasasen heräämisestä heti työvuoronsa alettua eli kello kuusi. Tuossa vaiheessa Pasanen oli vielä huoneessaan, jatkoi Laitinen ja vilkaisi nauhoituksen kellonaikaa. Se oli 7.05.

Kaikki jatkoivat nauhoitusten katsomista. Aulassa liikkui hoitajia ja muutamia aamusavuille pyrkiviä potilaita, vierailijoita ei vielä näin aikaisin ollut. Käytävänauhoituksessa ei muutamaan minuuttiin näkynyt ketään, mutta sitten alkoi tapahtua. Portaikkoon johtava varapoistumisovi aukeni, ja tumma hahmo kurkisti käytävään.

– Hei, katsokaas tota, Laitisen kollega hätkähti. – Poika, laitas tää aulakuva poikki, keskitytään käytävään.

Pojaksi puhuteltu mulkaisi poliiseja, mutta teki kuten pyydettiin.

– Laita hidastusta, Laitinen jatkoi.

Kuvanauhan tumma hahmo veti päänsä verkkaisesti takaisin rappukäytävään ja työnsi sen hetken päästä taas näkyviin.

Vartalo seurasi perässä ja sen jälkeen tuli tyhjä pyörätuoli. Hahmo lähti etenemään kuin unessa kohti Pasasen huoneen ovea, ja sen kasvot näkyivät tallenteella hetken aikaa kirkkaasti.

– Se on hän, Alma huokasi pelokas sävy äänessään.

– Pysäytä, Laitinen komensi.

– Siihen missä kasvot näkyvät kokonaan.

Laitinen kääntyi Almaan päin.

– Onko tämä se valepoliisi? hän tarkensi. Alma nyökkäsi.

– Tiedätkö sinä kuka hän on? Laitinen tivasi.

Alma oli hetken hiljaa. Sitten puhe alkoi ryöpytä kuin putouksesta. – Mikael, siis lääkäri Grönroos sanoi, että se on joku Ami ja muka Pasasen velipuoli, mutta minä en usko sitä ollenkaan, voi olla kuka vaan rikollinen. Minä olen varma, että tämä on se sama, joka pudotti pesukoneen Pasasen päälle. Lisäksi se hiippaili minun kotiini viime yönä ja minä luulin että se tappaa minut ja Niinan. Se pitää heti ottaa kiinni, se etsii sitä lottokuponkia…

Alma huomasi puhuneensa enemmän kuin oli aikonut ja hän sulki suunsa niin äkkiä, että huulista tuli tiukka viiva. Laitinen katsoi ällistyneenä Almaa. – Kävi sinun… teidän luonanne viime yönä? Mitäs tämä on? Onko asiasta tehty ilmoitus?

Alman ilme muuttui kiukkuiseksi. – Missä välissä minä olisin ilmoituksia ehtinyt tekemään? Grönroos soitti aamulla ja sanoi, että Pasanen pyytää sairaalaan, ja sen jälkeen en ole ehtinyt muuta kuin juoksemaan, hädin tuskin sain Niinan syömään ja puettua… Alma vaikeni hetkeksi.

– Grönroos sanoi, kun soitti, että Pasanen pyytää minua ja Amia paikalle, hän kertasi.

Laitisen kollega valpastui.

– Mihin aikaan Grönroos soitti?

Alma muisteli otsaansa kurtistaen.

– Olisiko ollut… Joskus ennen seitsemää? En ole ihan varma. Heräsin siihen soittoon.

– Tuliko soitto kännykkään? Laitisen kollega kysyi.

Alma vastasi, että tietenkin kännykkään, ei hänellä muita puhelimia olekaan.

– Voitko tarkistaa soittoajan, tämä on tärkeää, puuttui Laitinen keskusteluun.

Alma kaivoi puhelimen käsilaukustaan.

– Kuusi viisikymmentä, hän sanoi hetken päästä.

Kumpikin poliisi käänsi katseensa monitorin kellonaikaan.

– 7.09, totesi Laitinen. – Tämän Amin on pitänyt olla sairaalan pihalla jo ennen seitsemää. Vaikka Grönroos olisi soittanut ensin hänelle ja sitten sinulle, niin ei Ami mitenkään olisi ehtinyt soiton takia tulla tänne, Laitinen pohti. Hän mutristi huuliaan ja katsoi miettivästi kattoon. Sitten hän kääntyi katsoman kollegaansa.

– Pasanen on itse hälyttänyt kaverin paikalle, hän sanoi painavalla äänellä.

Laitinen naputteli sormenpäillään pöytää siirtäessään katseensa hitaasti Almaan päin.

– Mistä lottokupongista sinä äsken puhuit?

Alma tuijotti polviaan ja mietti. Hän kosketteli mielessään Burberryn laukkua, Versacen huivia ja Bvlgarin kelloa, joka kimalsi hänen ranteessaan lentokoneessa matkalla kohti Malediiveja. Hän oli edellisenä iltana ehtinyt melkein sinne asti. Sitten hän muisti karheat kädet kurkullaan, sirpaleita lupaavan äänen ja tunkionhajuisen hengityksen. Burberry ja Versace liukuivat kauemmaksi, ohenivat ja katosivat vaimeasti poksahtaen, ja Alma aukaisi suunsa.

Kaikki kolme olivat Alman kertomuksen jälkeen hetken aikaa hiljaa, ja sitten Laitinen pyysi t-paitaista pyörittämään nauhoitusta eteenpäin. – Normaalinopeudella, hän tarkensi.

Amiksi ristitty mies työnsi reippain askelin pyörätuolin Pasasen huoneen ovelle ja ovesta sisään. Minuutit juoksivat näytön ylänurkassa, ja 7.14 ovi aukesi. Pasanen istui pyörätuolissa sairaalan aamutakkiin kääriytyneenä ja hänen sylissään oli muovikassi, josta pilkotti Pasasen arkivaatteita. Ami vilkaisi nopeasti käytävää molempiin suuntiin ja lähti sitten työntämään tuolia kohti käytävän päätä, jossa katosi kameran näkyvistä.

– Onko tuosta toisesta käytävästä nauhaa, kysyi Laitinen.

Nuorukainen vilkaisi kuvaa ja arveli, että kyllä löytyy. – Mutta siellä nurkan takana on huoltohissi, jolla pääsee suoraan parkkihalliin, hän sanoi.

Poliisit vilkaisivat toisiaan ja huoneen seinällä olevaa kelloa.
– Melkein puoli yhdeksän, tokaisi Laitisen kollega. – Ne voi olla melkein missä vain, hän sanoi.

– Helvetti, sanoi Laitinen.

Kun poliisit ja Alma poistuivat valvontahuoneesta, Laitinen soitti nopeasti kaksi puhelua ja antoi käskyt lyhyin sanoin, joissa oli terävät nurkat. Parkkihallin valvontakuvasta oli selvinnyt Amin käyttämän auton merkki ja malli, vain rekisterinumero oli jäänyt puuttumaan.

Laitinen kääntyi Alman puoleen ja sanoi, että tämän oli parasta lähteä nyt kotiin.

– Kiitos avusta, Laitinen vielä yskähti. – Ja tästä, Laitinen heilautti lottokuponkia. Hän kääntyi lähteäkseen, kun Alman kännykkä alkoi hälyttää. Alma katsoi puhelintaan: – Se on Maikki, mun sisko, hän sanoi ennen kuin vastasi. Samalla hän nyökkäsi Laitiselle ja heilautti kättään hyvästiksi.

Poliisit lähtivät menemään kohti ulko-ovea. He olivat puolivälissä aulaa, kun Alman hysteerinen huuto leikkasi sairaalan ilmaa kuin sirkkeli. Kirkaisussa oli Niinan nimi ja monta huutomerkkiä, ja miehet pysähtyivät kuin seinään.

– Laitinen, Alma alkoi itkun seasta huutaa. – Laitinen! Se murhamies on vienyt Niinan! Mun siskon pihasta!

Sininen Ford Focus keinahti kehätien liittymässä, kun Ami kiihdytti auton liikennevirran sekaan. Hän vilkaisi peilistä takapenkillä istuvaa Janne Pasasta, jonka oli kiinnittänyt turvavöillä niin hyvin penkkiin kuin taisi. Pasasen vieressä istui pikkutyttö hiekkalapio kädessään ja näytti pelokkaalta.

– Missä äiti on, tyttö kysyi.

Ami käänsi katseensa auton edessä soljuvaan liikennevirtaan, eikä sanonut mitään. – Missä äiti on, tyttö kysyi uudestaan itkun lupaus äänessään.

Pasanen kääntyi kankeasti tyttöön päin – Me mennään äidin luo. Näet äidin ihan pian, hän sanoi karhealla äänellä. Tyttö puristi hiekkalapiota tiukasti ja näytti vakavalta, pieneltä ja pelokkaalta.

Kun Janne Pasanen oli aamulla herännyt, hän oli tuntenut olonsa harvinaisen virkeäksi. Yrittäessään nousta hän oli yllättäen huomannut, etteivät jalat totelleetkaan entiseen tapaan. Kädet olivat sentään nousseet heilumaan kankeasti Pasasen näkökenttään. Kun hän oli aikansa käännellyt päätään, oli valkoinen ovi auennut ja ovenvärinen hahmo oli juossut Pasasen luo.

– Täälläkö on herätty, heleä ääni oli tervehtinyt Pasasta. Äänen omistaja oli tutkinut mittalaitteita, joista Pasanen oli nähnyt johtojen kulkevan eri puolille kehoaan. Pasanen oli yrittänyt kysyä, mitä helvettiä, mutta nielussa ollut paksu putki oli estänyt äänen kulkua.

– Krrk, oli Pasasen kurkusta kuulunut. Tässä vaiheessa hän oli jo oivaltanut olevansa sairaalassa. Laitteita tarkastanut hoitaja oli kertonut rauhoittavalla äänellä, että lääkäri tulee pian, ja että puhetta haittaava letku otetaan pois, kun saadaan Pasasen kunto tarkistettua.

Lääkärin käynnin jälkeen Pasanen tiesi melkein kaiken. Tai ainakin luuli tietävänsä. Kaksi viikkoa! Hän muisti naisen, jolle oli vienyt taulutelevision, muisti puuttuvan dvd-soittimen. Ja hän muisti lottokupongin.

Voi saatana, ajatteli Janne Pasanen ja haparoi hoitajan hänelle etsimän kännykän käteensä. Laturia hänen tavaroissaan ei ollut, mutta hoitaja oli järjestänyt sellaisen.

– Hyvä palvelu tässä paikassa, mietti Pasanen painaessaan puhelimen vihreää luuria.

– Mä olen hereillä, hän sanoi kun soittoon vastattiin. – Järjestä mut helvettiin täältä.

Maikki huusi hysteerisellä äänellä puhelimeen. – Mä olin poissa jotain sekunnin. Mika ja Niina oli hiekkalaatikolla, mä en ikinä jättäis noin pieniä keskenään, mutkun mun pyörä oli jäänyt pihalle, olin viemässä sitä varastoon.

Joku linjan toisessa päässä yritti sanoa jotain, mutta Maikki jatkoi keskeyttämättä. – Mä näin, miten se kantoi Niinan autoon, sellaseen siniseen. Mä läksin juoksemaan ja huusin koko ajan, mutta se äijä kaasutti menemään.

Nyt Maikki oli hetken hiljaa ja kuunteli mitä hänelle vastattiin.

– Sit mä otin Mikan syliin ja juoksin sisään ja kerroin Jarkolle, se on mun mies, että nyt jätkä helvetin äkkiä sen prätkän selkään, kun sellasen olet halunnut hankkia.

Maikki mietti vähän aikaa.

– Sillä on semmonen sporttinen, en mä sen merkkiä tiedä, mutta liukkaasti se sai kypärän päähänsä ja pääsi tien päälle. Mä luulen, että se ehti nähdä, mihin suuntaan se paskiainen lähti menemään. En mä tiedä, onko sillä kännykkä mukana, se lähti niin nopeeta.

Maikki kuunteli taas hetken.

– Joo, kyllä, täällä mä olen. Pidän puhelimen päällä. Kiitos, Maikki sanoi, sulki puhelimen ja puristi Mikan syliinsä. Kolmevuotiaan taskuista valui keittiön lattialle hiekkaa pehmeästi sihisten.

Jarkko puristi Honda Streetfighterin kahvoja tiukemmin ja vippasi saappaankärjellä seuraavan vaihteen päälle. Hän oli kohtalaisen varma, että kehätiellä parinsadan metrin päässä autojonossa vilahteleva sininen väri oli se jota hän jahtasi.

– Jumalauta, hän ajatteli. – Nyt loppuu Maikin suunsoitto tästä vehkeestä.

Jarkko käänsi oikeaa rannettaan hiukan, ja Streetfighterin 178 hevosvoimaa ulvaisivat mielihyvästä. Jarkko ohjasi pyörän kaistojen väliselle viivalle ja kiihdytti ajokkiaan kohti sinistä maalia, joka ei näyttänyt toistaiseksi pyrkivän kehätieltä pois.

Alma oli jäänyt sairaalaan, koska ei muutakaan voinut. Hän istui kahviossa sämpylän ja jäähtyneen kahvikupin kanssa puhelintaan puristaen. Maikin soitosta oli kulunut loputtoman pitkältä tuntuva tunti ja viisi minuuttia päälle, eikä vieläkään mitään uutta.

Alma tiesi, että Jarkko oli lähtenyt moottoripyörällään Niinan kaapanneen autoilijan perään, ja että poliiseilla oli summittainen käsitys siitä, missä Ami oli menossa. Mutta vieläkään ei kuulunut soittoa. Laitinen oli luvannut pitää Alman ajan tasalla, tätäkö se tarkoitti? Alma tuijotti seinällä raksuttavaa sairaalan kelloa, joka piti minuutin välein hermoja raastavan tauon, kunnes minuuttiviisari taas nytkähti yhden piinaavan pykälän eteenpäin.

Kun puhelin lopulta rämähti soimaan, Alma hätkähdys kaatoi kahvikupin loput pöydälle.

– Missä Niina on?

Kysymys hänen suussaan oli enemmän rääkäisy kuin lause.

– Niina on turvassa, kaikki hyvin, kuului Laitisen rauhoittava ääni linjan toisesta päästä. Almalta pääsi itku, joka ei ottanut loppuakseen.

– Tuokaa Niina tänne, hän sai sanottua. Laitinen kertoi, että koko porukka on tulossa sairaalaan, koska ojassa on käyty.

– Mutta Niina on kunnossa, Laitinen korosti kiireesti. – Oli takapenkillä turvavöissä eikä törmäys ollut paha, enemmän sellainen äkkipysähdys.

Alma sai itkun loppumaan ja sanoi melkein tasaisella, kiinteällä äänellä: – Laitinen. Tuo minun tyttäreni tänne, minun syliini, nyt heti.

Alma sulki puhelimen ja katsoi ympärilleen. Kahdessa lähipöydässä oli hiljennytty kuuntelemaan Alman puhelua, mutta hänen noustessaan keskustelu lähti verkalleen käyntiin. Alma oikoi hamettaan, pyyhki suunsa ja taputteli takissaan olevia kahvitahroja. Hän oikaisi selkänsä ja käveli ryhdikkäästi kohti aulaa, johon tiesi Laitisen pian saapuvan.

Sairaalan hallinto-osastolta oli järjestynyt iltapäiväksi neuvotteluhuone, jonka pöydän ääressä istuivat Niinaa tiukasti sylissään pitävä Alma, Maikki ja kolmevuotias Mika, Laitinen ja Laitisen kollega, jonka nimikin selvisi, se oli Korpela.

Laitinen kääntyi Almaan ja Maikkiin päin. – Meille on suurin piirtein selvinnyt, mitä tässä on ollut takana. Lopulta aika suoraviivainen juttu, nyt kun Pasanen saatiin puhumaan. Oikeastaan mitään rikostakaan ei olisi tapahtunut, ainakaan mitään vakavaa, elleivät nämä Pasasen työkaverit olisi ruvenneet hosumaan.

Korpela nyökkäili Laitisen vieressä. Alma otti tiukemman otteen Niinasta ja näytti ilmeellään, että antaa tulla.

– Kestääks tää pitkään, Maikki kysyi.

– Teidän ei ole pakko olla täällä ollenkaan, mutta saatte kuunnella jos haluatte, Korpela sanoi Maikille. – Teidän miehenne herää leikkauksesta aikaisintaan tunnin päästä, kyllä tämä sitä ennen on saatu kerrottua.

Maikki nyökkäsi. Hänen vieressään istuva Mika kysyi, missä on iskän moottoripyörä. – Korjaamolla, vastasi Korpela. – Pääset sen kyytiin heti, kun iskä paranee.

Laitinen alkoi kerrata rauhalliseen tyyliin tapahtunutta. Oli ollut työpaikan lottoporukka. Oli ollut vakiorivit, joilla aina veikattiin, ja oli ollut vastuuhenkilö Pasanen, joka avuliaana miehenä oli hoitanut kaiken porukan puolesta. Rahojen keräämisen, kuponkien palautukset, tarkistukset, oliko voittoja osunut. Rinki oli pyörinyt vuosikaudet, ja aina silloin tällöin oli kohdalle osunut jokin pienempi voitto. Ei mitään sellaista, josta olisi parillekymmenelle riittänyt yhtä ravintolailtaa enempää jaettavaa, vaan sen verran kumminkin että jännitys säilyi.

Kunnes kolme viikkoa sitten napsahti.

– Jumalauta, oli huudettu useamman elektrohallilaisten kodissa lauantai-iltana ja kohoteltu maljoja. Mutta maanantaiaamuna Pasanen oli hartiat kasassa saapunut töihin ja kertonut, että voi itkujen itku, hän oli tällä kertaa unohtanut palauttaa kupongin.

Siinä oli Pasasella ollut henkikulta löysässä hetken aikaa, kun varaston neliskanttiset työkaverit olivat purkaneet karmeaa pettymystään Pasasen kylkiluihin.

Pahin kohu oli kuitenkin rauhoittunut muutamassa päivässä, vaikka Pasasen auton renkaat olikin puhkottu pariin otteeseen ja joku oli käynyt pukuhuoneessa kusemassa Pasasen tennareihin. Kunnes viikon loppupuolella Ami, tämä tumma kaveri, joka asui samassa lähiössä Pasasen kanssa, oli nähnyt Pasasen kaartavan kerrostalon pihaan uudella bemarilla.

Ei siinä muuta tarvittu. Ami kertoi epäilyistään muulle porukalle, ja yksi työkavereista tarkisti, että kierroksella voittanut kuponki oli palautettu ajallaan Pasasen kotinurkilla. Sekin selvisi, ettei voittoa ollut vielä lunastettu.

– Ei se Pasanen osannut kertoa mitään hyvää syytä tempulleen, kertoi Laitinen. – Oli vaan väsynyt siihen kaikkeen saikkaamiseen ja pieneen palkkaansa. Ja bemarin oli hakenut leasingilla, kun vanhasta oli jatkuvasti kumit puhki. Vaikka ei sillä sitten uskaltanutkaan töihin tulla.

– Miksi se sitten sen Amin hälytti paikalle, halusi Maikki tietää.
Laitinen huokasi. – Se oli tämän tarinan nätti kohta. Pasanen oli heti herättyään tullut synnintuntoihin. Pesukoneen piti olla vain varoitus, mutta se kolahti vähän pahemmin kuin oli tarkoitus. Pasanen ymmärsi sen ja halusi heti selvittää koko sotkun. Mutta varaston jätkät olivat ehtineet tällä välin hermostua jo pahemman kerran, varsinkin kun sitä kuponkia ei ruvennut löytymään. Homma karkasi käsistä. Onneksi ei kuitenkaan enää tämän enempää.

– Teidän mies teki kyllä hienon tempun, Laitinen sanoi kohdistaen sanansa Maikille. – Ei joka jätkä kiilaa moottoripyörällä henkilö­auton eteen, vaikka olisikin pikkutyttöjä pelastamassa.

Maikki veti syvään henkeä ja päästi pienen itkun. Korpela ojensi hänelle nenäliinan.

– Mitä nyt tapahtuu, halusi Alma tietää tiivis ilme kasvoillaan.

Laitinen katseli häntä silmiin mutta ei nähnyt enää sitä pilkahdusta, joka olisi muljauttanut vatsanpohjaa. Laitinen katsoi Korpelaa, joka avasi suunsa.

– Pasanen pantiin takaisin letkuihin, ei siitä vielä kävelemään ole. Oikeustoimet riippuvat työ­kavereista, lähinnä kai kyseessä on petoksen yritys. Kun lottokuponki on nyt oikeilla omistajilla, luulen että siltä puolelta asia voi jäädä tähän. Mutta Ami ja ne kaverit, jotka Amia yllyttivät, joutuvat tietenkin vastaamaan useammastakin asiasta. Ami on nyt pikku paikkauksessa tuolla yläkerrassa, mutta sieltä päästyään hänet siirretään meidän tiloihimme. Lapsen kaappaus on sieltä vakavammasta päästä.

– Teidän onneksenne tässä tapauksessa tuomittu – kunhan päästää niin pitkälle – on todennäköisesti kykenevä maksamaan hänelle määrättävät vahingonkorvaukset. Lapsiin kohdistuvissa rikoksissa ne ovat yleensä aina kohtalaiset, Korpela kertoi ja päästi kasvoilleen leveän hymyn.

Nähdessään Alman vakavan ilmeen Korpela suoristi ilmeensä. – Vaikka eihän raha korvaa koskaan sitä mitä on tapahtunut. Olen kovasti pahoillani puolestanne.

Alma nyökkäsi jäykästi ja nousi pöydästä. Hän aikoi sanoa jotain, mutta sanat jäivät hänen suuhunsa. Niina sylissään Alma käveli ulos neuvotteluhuoneesta, ulos sairaalan tunkkaisesta valkoisuudesta, ulos raikkaaseen ulkoilmaan ja aurinkoon.

Kun Alma Korva seuraavalla viikolla kävi sairaalassa katsomassa Jarkkoa, siskonsa miestä, joka toipui jalkavammastaan reipasta vauhtia, häntä vastaan käveli sairaalan pitkällä käytävällä Mikael Grönroos. Alma tunnisti Mikaelin heti, kun miehen hahmo piirtyi vasten ikkunasta suodattuvaa valoseinää. Mikaelin päivettynyt iho, kirkas otsa ja hauska pikku kuoppa keskellä leukaa näkyivät kauas. Hänen levollista turvallisuutta huokuva vartalonsa sai Alman tuntemaan hauskaa kihelmöintiä päästä varpaisiin.

Lähestyessään toisiaan käytävällä molemmat hidastivat kävelytahtinsa sellaiseksi, että lopulta he melkein hiipivät. Mikael pysähtyi ja katsoi Almaa syvälle silmiin.

– Hei, sanoi Mikael.

Alma ei sanonut mitään. Hän muisti Mikaelin kuuman hengityksen niskassaan, pettymyksen tunteet Mikaelin katseessa, kun tälle oli selvinnyt Alman suhde Pasaseen. Hän muisti myös, miten Mikael oli asioiden selvittyä sanonut ymmärtävänsä häntä.

Alma tuijotti Mikaelia miltei uhmakas ilme kasvoillaan ja venytti hiljaisuutta. Lopulta Alma kysyi: – Mitä haluat?

Mikael katsoi häntä lievästi huvittuneena. – Eikö se ole ilmeistä, hän lausui pehmeällä äänellä.

– Haluan ruveta harrastamaan zumbaa kanssasi.

Alma tunsi polviensa notkahtavan. Sairaala humisi hänen korvissaan, ja hän kuuli itsensä sanovan heikolla äänellä, ettei osaa. – Kyllä sinulla on alkeet jo hallussa, ja minä opetan lisää, lupasi Mikael.

Alma tuijotti Mikaelia hetken. – Milloin me aloitetaan, hän kysyi kirkastuvalla äänellä. Kun Mikael vastasi, Alman polvet notkahtivat uudestaan.

Kun Alma käveli ulos sairaalasta, hänen sisällään lauloi pieni lintu kirkasta laulua.

– Tänä iltana, hän toisteli.

– Tänä iltana! Ja se lupasi laittaa mulle silikonit, siis kylppäriin, Alma hihkaisi kuuluvalla äänellä sairaalan tupakkapaikalla seisovalle lääkintävahtimestarille.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.