Osa 4/5: Alma Korva joutuu yhä enemmän Janne Pasasen ja Mikael Grönroosin aiheuttamien tunteiden syövereihin. Alma yllätetään Pasasen asunnolta, ja hän päätyy poliisin pamputtamaksi. Kuvioihin astuu lisäksi vielä yksi uusi, tumma mies.

Janne Pasanen. Nimi luki vanhan elementtitalon A-rapun rikkinäisessä lasivitriinissä. Asunto 69. Nimikyltin muovikirjaimet olivat vinossa ja P-kirjain oli alkeellisesti muotoiltu R-kirjaimesta. Talo ei ollut niitä parhaita, mutta kyllä se varmasti Pasaselle menetteli, jostainhan hänenkin on asuntohistoriansa aloitettava, Alma Korva pohti.

Hän ei uskaltanut mennä hissiin, koska se ei näyttänyt enää uudelta eikä erityisen luotettavalta. Niinpä hän päätti kävellä kahdeksanteen kerrokseen. Kolmosessa tuoksui makkarakastike, ja Almalle tuli nälkä. Nelosessa hän pysähtyi ja istuutui rappusille puuskuttamaan. Alma oli hengästynyt ennemminkin jännityksestä kuin rasituksesta.

Alma ei tiennyt, oliko hän oikealla asialla, eikä hän tiennyt edes sitä, millä asialla hän oli. Hän oli ottanut Jannen avaimet salaa sairaalan kaapista, ja jokin näkymätön voima käski häntä käyttämään niitä. Ääni hänen sisällään sanoi, että Janne on kohtalosi, mene ja tutki hänen asuntonsa. Alma oli viime aikoina kuullut noita ääniä aivan riittävästi. Nyt hän perusteli tekoaan itselleen sillä, että hän voisi näin tutustua paremmin Janneen ja tämän elämään miehen tavaroiden kautta. Kun on nähnyt, miten mies asuu, tietää, millainen hän on.

Alma istui mietteissään rappukäytävässä ja luki nimikylttejä ovista. Koivikko, Rinne, Grön, Mäki, Ei mainoksia.

Minkälaisia ihmisiä täällä asuu, Alma pohti. Ovatko he onnellisia? Minkälaiset huonekalut heillä on? Jos soitan Jannen naapurin ovikelloa, kertoisiko hän jotain Jannesta vai pitäisikö hän utelua omituisena. Sitä se ilmeisesti olikin.

Sekalaiset mietteet risteilivät Alman päässä. Kun hän ei saanut ajatuksentynkiä järjestykseen, hän nousi ja jatkoi kiipeämistä. Ylimmässä kerroksessa asunto 69:n postilaatikossa luki siististi, kuulakärkikynällä kirjoitettuna: Pasanen. Naapuri oli Lasanen – aika lähellä.

Alma seisoi avain kädessä hänelle vieraan oven takana ja mietti, oliko tekemässä jotain peruuttamattoman typerää.

Minkähän takia miehet olivat aina Pasasia, Virtasia ja Lahtisia, mutta naiset Liisoja, Maijoja ja Tiinoja, Alma pohti. Ehkä se liittyi jotenkin miehisyyteen ja lauman johtajuuteen, perhekäsitykseen.

Vielä joitain päiviä sitten hän olisi mielellään ryhtynyt Pasaseksi, tai ainakin Pasasen naiseksi. Tyttöystäväksi, tai muijaksi niin kuin nuoret miehet naisiaan kutsuivat. Alma oli haaveillut rakkaudesta ja yhteiselämästä lähes tuntemattoman miehen kanssa. Ehkä hän oli kuitenkin enemmän haaveillut seksistä, nainnista, kunnon panosta. Miehestä, joka osaisi temput mutta myös korjata vuotavan hanan ja löytää kanavat televisiosta. Hän oli usein kuvitellut minkälainen Pasasen SE oli ja miltä mies maistuisi. Hän oli ehtinyt miettiä erilaiset asennot ja temput, ne joista hän oli lukenut vain kirjoista, mutta joista ei itse tiennyt mitään. Alma oli kuvitellut Pasasen tietävän. Pasanen kyllä hoitaisi.

– Sekopää, Alma sanoi ääneen ja avasi lopulta oven.

Alma meni varovasti sisään Janne Pasasen poikamiesasuntoon. Hän astui postikasan yli,  koska ei halunnut koskea mihinkään eikä jättää jälkiä käynnistään. Hän tiesi olevansa väärillä asioilla ja selitti tekonsa itselleen sillä, että hän vain fiilistelisi eikä koskisi mihinkään.

Asunnossa tuoksui ummehtuneelta. Alman teki mieli avata parvekkeen ovi ja tuulettaa. Hän halusi myös siivota ja laittaa sekaisin olevat tavarat paikoilleen. Ehkä siten järjestyisi koko elämä. Hän kavahti äidillisiä tunteita itsessään.

Pasasen kaksio oli suurin piirtein samankokoinen kuin hänen oma asuntonsa, mutta jotenkin ahtaamman oloinen. Ehkä Jannen huonekalut olivat suurempia ja tummempia. Täältä puuttui selvästi naisen kosketus, Alma ajatteli. Hänestä oli jännittävää olla vieraassa asunnossa luvatta.

Alma vaelteli huoneistossa: olohuone, keittiö... Tästä saisi kyllä ihan viehättävän. Mutta pienehkö makuuhuone oli Almalle pettymys. Kapea, petaamaton Ikea-sänky ja vaatteita tuolin selkänojalla. Mauttomat lakanat. Missä oli romantiikka?

Alma oli lievästi pettynyt näkemäänsä, mutta hän armahti Jannen. Mies makasi sairaalassa koomassa hänen takiaan, joten ei hänellä ollut oikeutta arvostella, Alma ajatteli. Hän istahti sängylle ja laskeutui pitkälleen, painoi päänsä tyynylle ja sulki silmänsä. Hän tunsi miehen tuoksun. Ja ajatteli seksiä.

Alma kierteli pienessä asunnossa vielä hetken ja kuunteli ääniä. Oli hiljaista. Hän yritti muodostaa jonkinlaisen kuvan siitä, minkälainen mies Janne oli. Koska mies ei juuri nyt ollut tutustumiskunnossa, Almalle riitti, että hän saisi tutustua miehen tavaroihin.

Alma tunsi pettäneensä Jannen. Hänellä oli huono omatunto pikaromanssista Jannen lääkärin, Mikaelin, kanssa. Se oli ollut mahtavaa, täytyy myöntää, mutta samalla myös tunteetonta ja epäreilua Jannea kohtaan. Nyt suhde oli auttamattomasti ohi, olihan hän pettänyt myös Mikaelin valehdellessaan tälle olevansa Jannen sisko. Valheesta oli seurannut toinen valhe, kolmas ja neljäs. Se oli ollut kestämätön tie. Sääli.

Mikael oli ollut hellä, kiihkeä, kuunteleva ja herkkä. Kaikki hyvät ominaisuudet samassa hyvännäköisessä paketissa. Heistä olisi voinut tulla kaunis pari.

Alma istuutui Jannen mustaan nahkaiseen nojatuoliin ja pyöritteli sillä itseään. Tanskalaisen designerin Arne Jacobsenin Egg-tuoli oli klassikko. Alma ei ollut koskaan ymmärtänyt, miten jollakin oli varaa sellaiseen, tai kuka ylipäätään halusi maksaa tuolista auton hinnan.

Tässä tuolissa mies varmaan katseli lätkää tai kuunteli musiikkia, Alma ajatteli ja sulki silmänsä. Mikähän on Jannen lempparibändi? Hän silitti tuolin käsinojan kaaria ja pehmeää nahkaa, se tuntui hyvältä. Janne… Mikael… Alma tunsi väristyksiä sisällään. Hän alkoi päästä taas tunnelmaan.

Ovikello soi. Alma säpsähti ja jäykistyi. Kello pärähti toisen kerran vaativammin. Alman hengitys salpautui. Mitä nyt pitäisi tehdä? Hän tuijotti ovea ja yritti nähdä sen läpi. Kello soi uudestaan. Vanha pyöreä ja pieni metallikupu rämisi ovessa. Se oli sitä vanhaa mallia, jota voi rimputtaa kunnolla. Soittoääni tuntui jotenkin tutulta, hän oli kuullut saman aiemminkin. Se oli silloin, kun poliisi haki hänet kuultavaksi. Alma tuijotti ovea. Hän näki, kuinka joku kurkisti sisään postiluukusta. Ilmeisesti se joku ei kuitenkaan nähnyt häntä. Olihan hän kauempana olohuoneessa. Sitten kuului rapinaa ja ovi avattiin.

– Poliisista! Onko täällä ketään?

Alma äännähti jotain epämääräistä ja liikahti.

– Kuka te olette, keski-ikäinen, ulkomaalaiselta näyttävä tumma mies kysyi ja tuli Alman eteen.

– Jannen tyttöystävä, Alma sanoi.

– En tiennytkään, että hänellä on tyttöystävä, mies sanoi eikä vieläkään esitellyt itseään.

Alma ei sanonut mitään, hän oli pelosta jäykkänä. Alman mielestä tuntemattomasta poliisista huokui väkivalta ja vastenmielisyys. Mies oli pelottava.

– Minä tutkin tämän Pasasen asunnon, mies sanoi. – Istu siinä, älä tee mitään, et myöskään soita puhelimella. Kuulustelen sinua kohta.

Alma vetäytyi tuolissaan niin pitkälle kuin pääsi. Hän puristi tuolin käsinojia ja nyökkäsi kevyesti. Mies alkoi tutkia paikkoja. Hän katsoi laatikoihin ja komeroihin, tutki kirjoituspöydän erityisen tarkkaan, samoin Jannen repun. Hän jätti kaikki tavarat sikin sokin, laatikot auki ja komeron ovet selälleen.

– Kuka te olette? Alma kysyi arasti.

– Koskinen keskusrikospoliisista, mies sanoi ja jatkoi etsintäänsä.

– Onko Pasanen kertonut mitään rahoistaan? mies kysyi.

Alma vastasi, ettei tuntenut Jannea niin hyvin, että tietäisi mitään tämän raha-asioista. Mies antoi asian olla. Kymmenen minuutin kuluttua Koskinen keskusrikospoliisista alkoi tuskastua, Alma kuuli kuinka mies kiroili makuuhuoneessa. Sitten, täysin yllättäen mies poistui sanomatta Almalle mitään.

– Et sitten kuulustellutkaan, Alma sanoi suljetulle ovelle.

Hän istui hetken paikoillaan, mutta alkoi sitten siivota poliisin jättämää sotkua. Mitähän se etsi? Alma mietti. Omituinen tapaus, mutta onneksi se ei kysellyt sen enempää.

Ovikello soi uudestaan. Sitten oli hetken hiljaista ja lopulta ovi avattiin. Eteiseen ilmestyi edellistä tutumpi poliisi. Taaempana seisoi laitosmies, joka oli avannut oven.

– Kas, kas. Tuttuja, poliisi Laitinen sanoi ja kartoitti tottuneesti tilanteen parilla silmäyksellä.

– Moi, Alma sanoi ja jäi odottamaan jatkoa.

Laitinen vilkaisi muihin huoneisiin ja kylppäriin varmistuakseen, oliko asunnossa muita. Samalla hän piti Almaa tarkasti silmällä. Sitten poliisi nyökkäsi ovensuussa seisovalle laitosmiehelle, jotta tämä poistuisi.

Laitinen istui Almaa vastapäätä sohvalle.

Almasta tuntui, että Laitinen aavisti, ettei kaikki ollut kunnossa.

– Mitä te täällä teette? Poliisi kysyi sillä itseluottamuksen tuottamalla rauhallisella äänenpainolla, josta hän oli tunnettu.

Laitinen ei koskaan hötkyillyt, hän tiesi, mikä oli oikein ja mikä väärin – ehdottomasti ja nopeissakin tilanteissa.

– Tämä on poikaystäväni asunto, Alma sai töksäytettyä.

– Sinähän sanoit aiemmin, että tuskin tunnet Pasasta.

– Voihan sitä rakastua nopeastikin. Vaikka me ei olla ehditty seurustella, niin tämä on kuitenkin Jannen asunto.

– Miksi täällä on niin sotkuista, olitko tutkimassa paikkoja? Laitinen kysyi.

– En. Se edellinen poliisi sotki. Täällä oli vielä äsken aivan siistiä, Alma selosti.

– Mikä edellinen poliisi?

– Koskinen keskusrikospoliisista. Se tuli varmaan sinua pihalla vastaan, se lähti ihan vähän aikaa sitten.

– Kerro tarkemmin, Laitinen tivasi ja Alma kertoi.

– Näyttikö mies poliisikorttinsa?

– Ei, Alma myönsi.

Laitinen huokasi ja kertoi, että kyseessä ei ollut poliisi, vaan joku, joka halusi jostain syystä esiintyä poliisina.

– Löysikö mies sen mitä etsi? Laitinen kysyi.

– En tiedä, se poistui niin nopeasti. En nähnyt. Eikä se puhunutkaan mitään.

Almaa alkoi pelottaa. Hän oli ollut asunnossa jonkun roiston kanssa. Miehen, joka olisi voinut tehdä hänellekin mitä vain.

Laitinen otti miehen tuntomerkit ylös. Hän soitti laitokselle ja pyysi muita tutkijoita paikalle.

– Mistä Pasanen sai rahaa? Laitinen kysyi napakasti ja yllättäen.

– Se kävi töissä.

– Tarkoitan ylimääräistä rahaa.

– Mitä rahaa, en minä tiedä mitään rahoista, Alma änkytti. – Se asensi televisioita, laittoi kanavat kohdilleen. Se valepoliisikin kysyi rahoista.

– Onko Pasanen voittanut lotossa vai mistä on kysymys?

Laitinen keskeytti poliisin äänellään.

– En minä tiedä, Alma kuiskasi lähes epätoivoisesti.

– Pasasen kuukausipalkka on kolme tonnia. Se tuoli, jossa istut, maksaa yli kymppitonnin. Pasasen työpaikan pihalla on uusi bemari, sairaalan säilytyksessä on Pasasen kultainen Rolex, Laitinen antoi vinkkejä muistin virkistämiseksi.

Alma väitti, ettei hän tiennyt asiasta mitään.

Laitinen päätti ottaa rauhallisesti. Hän oli varma, että tämä melko mukavan näköinen nainen puhuisi hänelle jossain vaiheessa. Tämä nainen ei valehtelisi enää, ei hänelle, Laitinen ajatteli.

Alma ei oikeasti tiennyt mistään mitään, ja se taisi näkyä hänen kasvoistaan. Hän ei tiennyt varsinkaan sitä, mikä oli totta ja mikä ei, ja mitä hän oli kenellekin puhunut. Alman aivot kävivät ylikierroksilla.

Laitinen hymyili ymmärtäväisesti ja odotti. Alma hymyili vastaan, kiusaantuneena ja nolona. Hetken he vain tuijottivat toisiaan.

Sitten Alma purskahti itkuun. Hän itki hartiat nytkähdellen, vuolaasti ja rajusti.

Laitinen nousi, siirtyi Alman viereen ja puristi tätä harteista. Jostain syystä hän tunsi hellyyttä tätä naista kohtaan ja yritti rauhoitella nyt jo lähes hysteerisesti itkevää Almaa puhumalla matalalla äänellä niitä näitä.

Lopulta Alma rauhoittui ja Laitinen haki hänelle keittiöstä lasillisen vettä ja antoi vielä päänsärkytabletin taskustaan.

Sitten pikkuhiljaa Alma aloitti kertomuksensa. Hän puhui ja puhui. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli kertonut poliisille kaiken digiboksista, silikoneista, Jannesta, siskostaan Maikista, lapsista ja kaikesta siitä, mitä viime päivien aikana oli tapahtunut. Hän kertoi myös Mikaelista ja heidän kiihkeistä suudelmistaan ja rakastelustaan. Sitä Laitinen ei olisi halunnut kuulla niin yksityiskohtaisesti, mutta kieltämättä Alman kertomus oli värikäs ja rohkea.

He istuivat nyt vierekkäin Janne Pasasen sohvalla. Alma siemaili vettä lasistaan ja puhua pälpätti, nyt jo iloisemmin ja vapautuneesti. Laitinen piti häntä harteista ja sanoi aina välillä: niin, joo, vai niin, jaha, kappas. Hän ei tehnyt muistiinpanoja, koska pelkäsi naisen lopettavat kertomuksensa siihen paikkaan, jos näkisi kynän ja muistilehtiön.

– Ethän sinä tuon kertomuksen mukaan ole tehnyt mitään valehtelua vakavampaa, Laitinen lohdutti. Hän piti naisesta ja tämän tavasta puhua ja elehtiä. Viehättävä tapaus, Laitinen ajatteli. Läheisyys tuntui hyvältä ja Laitinen tunsi haluavansa suojella Almaa.

Laitinen kavahti epäammattimaista asennettaan. Mutta ihminen se on poliisikin, Laitinen ajatteli ja siirtyi kymmenen senttiä kauemmaksi Almasta. Eroottinen lataus jäi paikoilleen.

Alma oli huomannut poliisin hämmennyksen, ja nyt hän hymyili miehelle. Tämä hymy ei ollut enää vaivaantunut, vaan minä tiedän mitä sinulla on mielessä -hymy.

He katsoivat toisiaan, ja kuin huomaamatta, täysin luonnollisesti, he kumartuivat toisiaan vasten ja suutelivat. Ensin kevyesti ja arkaillen, mutta sitten kiihkeästi ja rajusti. He sulautuivat toisiinsa, hyväilivät ja riisuivat toistensa vaatteita.

– Tässä ei ole mitään järkeä, Laitinen keskeytti ja puuskutti.

– Ei ole järkeä ei, mutta mitä väliä, Alma sanoi ja kävi hajareisin poliisin päälle istumaan. – Ei tämä ole keneltäkään pois, Alma kuiskasi ja puraisi Laitista hellästi korvasta.

Antaa mennä, Laitinen ajatteli ja puristi Almaa rinnoista.

Kymmenessä minuutissa lysti oli ohi. Se loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. He olivat hämillään. Pukeutuminen kävi Laitiselta nopeasti. Hän ei ollut kiihkeän eroottisen episodin aikana ehtinyt heittää edes kaikkia vaatteitaan pois. Alma pukeutui hitaammin ja monimutkaisemmin. Hän sotkeutui sukkahousuihinsa eikä saanut rintsikoitaan kiinni.

Laitinen soitti puhelun poliisilaitokselle ja Alma kuuli, kuinka hän käski kollegoitaan paikalle ja kertoi lyhyesti, mitä heidän olisi tehtävä.

– Minä lähden nyt, on asioita, Laitinen sanoi ääni karheana ja poistui ovelle. Ei suudelmia, ei hyväilyjä eikä jäähyväisiä.

– Tätä ei sitten tapahtunut, hän sanoi kynnykseltä. – Pysy täällä kunnes muut poliisit tulevat, he ottavat lausuntosi ja tutkivat paikat. Etkä koske mihinkään.

Sitten Laitinen oli poissa. Alma kuuli oven läpi, kuinka mies kirosi käytävässä mennessään pitkän litanian.

Alma tuijotti sulkeutunutta ovea. Mitä ihmettä tapahtui? Ei näin voi käydä, ei saisi käydä, hän toisti itselleen. Mutta oli se kyllä toisaalta ihanaa. Hetken Alma mietti, mitä he olivat tehneet, kuinka mies oli tullut rajusti hänen sisäänsä ja kuinka heidän liikkeensä oli hetken tuntunut mahtavalta, mutta kuinka yllättäen kaikki oli ollut ohi. Raju mies.

Alma veti loput vaatteet päälleen ja käänsi vielä puseronsa oikein päin. Hän olisi halunnut lähteä nopeasti pois tästä vieraasta kämpästä mutta jäi odottamaan poliiseja. Hänellä ei ollut enää syyllinen olo asunnossa olemisesta, mutta hän tunsi syyllisyyttä kaikesta muusta.

Seuraavana päivänä Alma hiippaili taas sairaalan käytävillä. Hän käveli arastellen kohti Jannen huonetta. Hän ei halunnut törmätä Jannen äitiin eikä Mikaeliin. Laitiseenkaan hän ei juuri nyt halunnut törmätä, ehkä joskus myöhemmin. Olihan Laitinen kuitenkin ihana mies.

Sairaalan käytävillä liikkui paljon ihmisiä kukkapuskineen. Myös henkilökuntaa risteili sinne tänne. Alma pelkäsi törmäävänsä Mikaeliin vahingossa. Hän ei tiennyt, miten Mikael suhtautui häneen, oliko kukaan edes selittänyt tälle, miten tilanteeseen oli jouduttu. Täytyihän Mikaelin järkevänä miehenä ymmärtää, olihan Laitinenkin ymmärtänyt. Oli ymmärtänyt itse asiassa varsin hyvin, Alma hymyili.

Hän avasi Jannen huoneesta seuraavan huoneen oven. Hän tiesi, että kahdella huoneella oli yhteinen vessa ja suihkutila, joten hän aikoi lähestyä Jannea sitä kautta. Vain siltä varalta, että Jannen huoneessa olisi joko Jannen äiti tai Mikael.

Huoneessa olikin kaksi potilasta, mutta kumpikaan ei ollut Janne. Sitten sinne ilmestyi tummaihoinen valepoliisi. Alma tunnisti miehen heti. Hänen sydämensä oli pysähtyä. Alma tuijotti miestä vessan oven raosta. Onneksi en ehtinyt mennä huoneeseen, Alma ajatteli.

Mies tutki sängyn vieressä olevat pari laatikkoa ja kävi kokeilemassa kaapin ovea, mutta se oli lukossa. Avain oli Almalla. Sitten mies poistui. Alma odotti hetken ja astui huoneeseen. Jannen vuode oli pedattu, mutta kukat olivat kuitenkin vielä pöydällä. Janne oli joko viety tutkimuksiin tai sitten hän oli kuollut. Ei kai nyt sentään. Alman teki mieli rynnätä käytävälle ja kysyä joltakulta hoitajalta, mitä hänen veljelleen oli tapahtunut.

– Ei se ole kuollut, vanha mies Jannen viereiseltä sängyltä sanoi heikolla äänellä. – Minä kylläkin olen kohta kuollut, mutta se nuorimies siitä vierestä vietiin jonnekin tutkittavaksi.

– Ai jaa, Alma sai sanottua ja jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen:

– Kuka tuo äskeinen mies oli?

– Pitsalähetti, mies vastasi.

– Voit kyllä jutella minun kanssani. Minulla ei koskaan käy vieraita, mutta toisaalta kohta se onkin jo myöhäistä. Minä olen täällä kuolemassa, sinun poikakaverisi kyllä selviää.

Alma ei sanonut mitään.

– Saat villasukkani, anna ne sitten sille kaverillesi, kun se tulee takaisin.

– Ei tässä kukaan ole vielä kuolemassa, Alma sanoi ja taputti miestä jalkaan.

– Kunhan puhut söpöliini, vanhus sanoi heikolla äänellä ja käänsi päänsä ikkunan suuntaan. Kyynel valui miehen poskelle.

Alma antoi miehen olla ja kiirehti avaamaan Jannen komeroa. Hyvä, vaatteet olivat edelleen paikoillaan. Alma laittoi Jannen asunnon avaimet takaisin tämän takin taskuun ja etsi samalla lompakon. Hän toimi nyt aavistuksen innoittamana.

Kukkarossa oli kuin olikin lottokuponki. Alma tutki sitä tarkemmin, se oli parin viikon takaiselta kierrokselta. Alma sujautti kupongin taskuunsa ja laittoi kukkaron takaisin takin taskuun.

Juuri, kun hän oli sulkenut oven ja kääntyi lähteäkseen, hän oli törmätä Mikaeliin, joka oli tullut äänettömästi huoneeseen. Alma hypähti säikähdyksestä.

– Hei, Mikael sanoi hymyillen.

– Hei, Alma vastasi.

Tämän suurempaan replikointiin he eivät heti pystyneet. Sitten Mikael teki aloitteen.

– Mennään käytävälle, hän sanoi ja veti Alman kädestä pitäen läheiseen tutkimushuoneeseen. Hän sulki oven huolellisesti perässään ja sitten he istuutuivat. Alma matalalle potilastuolille ja Mikael lääkärin pyörivään metallituoliin.

Mikael kumartui Almaa kohti ja sanoi: – Mitenkäs me jaksellaan?
Kun Alma ei osannut vastata, Mikael jatkoi. – Minä jotenkin ymmärrän sinua. Tai ainakin haluaisin ymmärtää.

– Anna minä selitän, Alma keskeytti. Ja sitten hän kertoi kaiken Mikaelille, joka kuunteli tarkkaavaisena.

– Tiedän, että olit ihastunut Pasaseen ja ymmärrän, että valehtelit olevasi tämän sisko, kun muuten et olisi päässyt vierailemaan. Luonnollisesti sinun piti pysyä valheessasi, ja se vei sitten mennessään. Kuka valheessa elää, se valheeseen hukkuu.

Alma tuijotti Mikaelia, jonka puhe oli hänelle hunajaa. Puhu lisää, puhu, Alma ajatteli. Ja Mikael puhui. Hän kertoi siitä, kuinka oli ensin ollut pettynyt ja suuttunut, mutta hän oli tiennyt, että kaikkeen on selitys. Mikaelin mielestä tuollaista rohkeutta ja empatiaa löytyy harvalta hänen tuntemaltaan naiselta.

– Tuo asenne on ihailtava, Mikael sanoi.

Alma ei uskonut korviaan, mutta sitten hän hymyili, ja häntä alkoi naurattaa. Mikael nauroi hänen kanssaan, ja he ottivat toisiaan kädestä.

– Seurustellaanko me vielä? Mikael kysyi.

– Voi, seurustellaan, seurustellaan, Alma sanoi ja suuteli Mikaelia.

He nousivat seisomaan ja halasivat toisiaan. Heidän kätensä liikkuivat levottomilla poluilla. Mikael laskeutui polvilleen ja suuteli Almaa vatsaan ja sitten alemmaksi. Kun Mikael nousi ylös ja he halasivat, Alma tunsi Mikaelin paisuneen innostuksen kylkeään vasten. Hän työnsi kätensä miehen väljiin lääkärinhousuihin ja sanoi tahtomattaan: aah!

Samassa Mikaelin takin taskussa pirahti. Mies vetäytyi taemmaksi irti Alman syleilystä ja kolautti päänsä pöytälamppuun. Alma hengitti kiihkeästi vieressä.

Mikael katsahti hakulaitteeseensa. Hän otti pari hermostunutta askelta edestakaisin päästäkseen tasapainoon ja antaakseen jännityksen laskeutua. Sitten hän soitti pöytäpuhelimella, oli hetken hiljaa ja kuunteli, kun joku selvitti jotain linjan toisessa päässä.

– Minun on mentävä, leikkaussali odottaa, tavataan, soitetaan myöhemmin, Mikael sanoi tuskin kuuluvasti ja antoi Almalle nopean mutta kiihkeän suudelman.

– Yksi juttu vielä, Alma keskeytti. – Kuka oli se tumma mies, joka oli äsken ennen minua Jannen huoneessa tutkimassa tavaroita?

– Hän oli varmaan Pasasen velipuoli, Ami jotakin, sukunimessä on paljon konsonantteja. Hän on käynyt jo useasti. Luulen, että hän hoitaa Pasasen asioita nyt, kun mies ei itse pysty.

Sitten Mikael poistui. Alma jäi seisomaan ja odottamaan sydämenlyöntiensä tasaantumista.

Alma lähti sairaalasta puolijuoksua päästäkseen raikkaaseen ilmaan. Hän ei huomannut tummaa miestä, joka lähti käytävältä seuraamaan häntä ja nousi samaan bussiin. Huppariin pukeutunut mies jäi istumaan pari penkkiriviä taemmaksi. Hän nousi bussista pois Alman pysäkillä.

Alma meni kaksoissiskonsa luo kyläilemään. Hänen tarkoituksensa oli hakea tyttärensä ja päivittää samalla tiedot siskon kanssa. Alma ajatteli, että siskon normielämä rauhoittaisi häntä ja että hän saisi tältä sisarellisia mielipiteitä. Hän ei aikonut kertoa siskolleen kaikkea, mutta rakkausasioista hän odotti pääsevänsä kertomaan.

Toisin kuitenkin kävi. Kuultuaan kertomuksen Maikki antoi Alman kuulla kunniansa kaikesta tapahtuneesta ja vähän enemmästäkin. Maikki vaati Almaa lopettamaan hölmöilyt. Heti ja nopeasti. Sisko oli kyllästynyt olemaan Alman tyttären sijaisäiti. Kaikki, mitä Alma kertoi, tuntui Maikista typerältä, lapselliselta ja vaaralliselta.

– Ajattele nyt, jos se karvakäsi olisi raiskannut sinut, Maikki lähes kiljui tuohtuneena.

– Enhän minä voinut tietää, että se tulee sinne.

– Oletko ajatellut, että se Ami jotakin voi vaikka seurata sinua. Olet tuonut sen tänne. Minun kotiini! Maikki huusi. – Apua, missä Jarkko nyt on, kun sitä tarvittaisiin? Miehistä ei ole kuin harmia.

Alma sai tarpeekseen. Hän suuttui itsensä ja miesten arvostelusta, nappasi Niinaa kädestä niin, että tyttöön sattui ja veti tämän mukaansa.

– Nyt mennään hampurilaiselle, Alma sanoi ja poistui Maikin asunnosta. Tyttö ei liiemmin vastustellut. Ei uskaltanut, kun näki, että äiti oli suuttunut.

Ulkona Alma keskittyi vain tyttäreensä ja seuraavan bussin aikatauluihin. Hän ei huomannut miestä, joka tuli samaan bussiin.

Vasta illalla saatuaan Niinan nukkumaan ja hoidettuaan pyykit hän muisti Jannelta lainaamansa lottokupongin. Joku voisi kutsua kupongin ottamista teho-osastopotilaan kukkarosta varkaudeksi, mutta Almasta se oli vain sisarellista huolenpitoa.

Hän tarkasti numerot nopeasti Veikkauksen nettisivuilta ja sai varmistuksen aavistukselleen. Ensin hänen oli vaikea uskoa sitä todeksi, mutta katsottuaan numerot läpi uudelleen ja vielä kerran uudelleen hän oli varma. Janne Pasanen oli kuin olikin voittanut pari viikkoa sitten lotossa peräti kolme miljoonaa euroa.

– Wau! Mieshän on rikas kuin formulakuski. Oh, hoh! Alma ei meinannut pysyä housuissaan.

Voittoa ei ollut vielä nostettu, koska kuponki oli nyt Almalla. Ilmeisesti Janne oli ostanut bemarinsa ja tuolinsa osamaksulla tai laskuun. Ehkä hän oli suunnitellut menevänsä lunastamaan voittonsa, mutta oli sitten joutunut onnettomuuteen. Janne oli varmasti ehtinyt puhua voitostaan työpaikallaan kavereilleen. Ami X tiesi voitosta ja oli tietysti etsinyt lottokuponkia.

– Minähän pelastin tämän ja Jannen, Alma sanoi ja tuijotti kuponkia.

– Tämän takia joku yritti tappaa Jannen, Alma parahti. – Ehkä se oli Ami X.

Alma mietti hetken, soittaisiko poliisille. Laitinen olisi varmasti kiinnostunut.

– Mutta silloin minun täytyisi antaa kuponki pois, Alma pohti ääneen keittiön pöydän ääressä ja piirteli kuvioita kerniliinaan.

– Kukaan ei tiedä tästä, Alma sanoi ääneen. – Vai tietääkö? Tumma Ami voi arvata.

Nyt hän tarvitsisi neuvoa siskoltaan, mutta se kanava ei ollut käytettävissä. – Jos lunastan tämän, olen rikas, Alma toisti.

– Maikki ei koskaan hyväksyisi tällaista.

Lopulta hän väsyi pohtimaan ja laittoi lottokupongin kirjekuoressa lipastoon. Avaimen hän laittoi kaulaketjuunsa.

Sitten hän meni suihkuun ja hieroi itseään karkealla sienellä. Hän seisoi lämpimän veden alla pitkään ja antoi kehonsa ja mielensä rauhoittua. Lopulta, vähän yli puolenyön hän meni sänkyyn ja nukahti heti.

Alma nukkui levottomasti. Hän näki unia Jannesta, Mikaelista ja poliisista, jonka etunimeä hän ei tiennyt. Unessa poliisi huusi, että hän on Laitinen, umpirehellinen suomalainen perusmies. Mikael nauroi eikä uskonut Alman lottokuponkijuttua ja Janne vain tuijotti häntä pää paketissa. Janne yritti sanoa jotain, mutta Alma ei saanut selvää ja huusi takaisin.

Alma heräsi omaan huutoonsa. Hän ponnahti istumaan. Hetkeen hän ei ymmärtänyt, että oli nähnyt unta. Hän nousi ja käveli keittiöön juodakseen jotain.

Kaikki tapahtui nopeasti.

Joku tarttui takaapäin Almaan ja painoi käden hänen suulleen. Vesilasi tipahti klinkkerilattialle ja särkyi räsähtäen. Kädet olivat voimakkaat ja puristus raju.

– Missä lottokuponki on? mies kuiskasi Alman korvaan.

Alma ei vastannut, koska mies piti kättään hänen suullaan.

– Et sitten huuda, kun päästän irti. En tee sinulle mitään, jos annat kupongin minulle. Ole järkevä ja muista, kuka nukkuu lastenhuoneessa.

Alma tunsi miehen voimakkaan tuoksun ja hengityksen. Eikö se pese hampaitaan, Alma ajatteli. Mies päästi pikkuhiljaa otteensa mutta ei antanut Alman kääntyä.

– No niin, missä kuponki on?

– En tiedä.

– Valehtelet.

Alma mietti hetken.

– Jos annan sen, niin mistä tiedän, ettet tee meille mitään?

– Kunniasana.

– Pah. Ei riitä.

– Et sinä voi neuvotella kanssani. Sinä joko annat sen tai sitten vastaat seurauksista.

– Hyvä on, Alma sanoi. – Saat sen, ei raha ole niin tärkeää.

– Viisas tyttö, mies sanoi ja päästi otteensa Almasta.

Alma meni varovasti lipastolle ja avasi laatikon. Silloin tuntematon mies työnsi hänet rajusti syrjään. Alma kaatui lattialle. Mies kumartui lipaston ylle ja kahmaisi pienestä laatikosta tukun lottokuponkeja. Siinä olivat Alman kahden vuoden kupongit.

– Mikä näistä? mies kysyi ja heilutti nippua edessään.

– Joku. Ota selville, Alma sanoi kiukkuisesti väsymyksen tuomalla rohkeudella.

Mies kirosi jollain kielellä, josta Alma ei saanut tolkkua ja työnsi kupongit taskuunsa.

– Jos puhut tästä, niin tulen takaisin, mies sanoi ja poistui.

Ainoa mies viime aikoina, joka lupasi tulla takaisin. Kaikki miehet tuntuivat lähtevän nopeasti tökittyään häntä hetken. Alma oli varma, että tätä miestä hän ei ainakaan halunnut takaisin.

Alma hiipi tyttärensä huoneen ovelle ja varmasti, että Niina nukkui rauhallisesti. Tyttö ei ollut kuullut mitään. Hyvä niin.

Sitten Alma meni varmistamaan, että rappukäytävän ovi oli kiinni.

Hän meni lipastolle ja käänsi laatikon nurin. Sen pohjassa oli sinitarralla kiinni lottokuponki. Se oikea. Alma tiesi, että mies tulisi takaisin tarkastettuaan vanhat kupongit. Oli niitä kuitenkin sen verran monta, ettei tutkiminen onnistuisi hetkessä.

Alma päätti soittaa Laitiselle. Hänen oli kerrottava tapahtuneesta, jotta joku suojelisi häntä, mutta kupongista hänen ei tarvitsisi puhua mitään.

– Mutta ensin nukun pari tuntia, aamuun ei ole kuin hetki, Alma sanoi itselleen ja meni sänkyynsä.

Aikaisin aamulla Alman puhelin soi, mutta hän ei heti vastannut. Kännykkä pärisi uudelleen ja pyöri pöydällä. Pitkään. Lopulta Alma nappasi puhelimen. Mikael soitti sairaalasta. Mutta nyt mies ei kysellyt kuulumisia eikä pyytänyt edes treffeille.

– Janne Pasanen on herännyt, hän kysyy sinua ja Amia luokseen.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.