Osa 3/5: Kun Janne joutuu sairaalaan, zumbaan hurahtanut Alma huumaantuu seuraavaksi lääkäri Mikael Grönroosista. He päätyvät viettämään yhdessä kuuman yön. Kun Alma menee sairaalaan, Mikaelille paljastuu, että Alma on valehdellut.

Maikki katsoi kättään. Se oli ojentuneena eteenpäin, vain vaaksan päässä ovikellosta, eikä liikkunut enää mihinkään. Ovikello olisi voinut aivan hyvin olla galaksin tuolla puolen. Yhtä ulottumattomissa.

Hän veti kätensä hitaasti pois. Aivan kuin olisi varonut liikkeestä syntyvää ääntä. Hänen teki mieli kääntyä ja mennä pois. Mutta hän tiesi, ettei hän voisi tehdä niin. Olihan kyse hänen omasta siskostaan.

Maikki olisi halunnut kaivaa puhelimensa esille ja lukea uudestaan viestin, jonka Alma oli lähettänyt. ”Tule äkkiä. On tapahtunut kauheita.” Puhelin sai nyt olla kuitenkin kaikessa rauhassa taskussa. Sen näppäinäänet paljastaisivat hänet välittömästi käytävästä.

Maikki yritti kuunnella, saada edes jonkinlaista vihjettä siitä, mitä tuon vihreän oven takana häntä odottaisi. Häntä kuvotti. Ei välttämättä se, miksi hänen piti Alman luokse tulla, vaan se, miten paljon hän tällaisissa tilanteissa pelkäsi. Hänellä on aina ollut suuria vaikeuksia kohdata tilanteita, joihin liittyy jotain kauheaa. Tilanteita, joissa pitäisi olla vahva. Rohkea. Olla tukena. Olla se alusta, joka viimeisenä pettäisi. Olla se, joka lopulta pelastaisi, kun kaikki toivo tuntuisi olevan jo mennyttä. Jo se, että yksi Alman välilevyistä oli aikoinaan todettu rappeutuneeksi, oli tuntunut hänestä kohtuuttoman tukahduttavalta.

Ei hän pysty olemaan kenellekään tukena. Hänhän se on, joka tukea aina tarvitsee.

Oven takaa kuului askelia. Ne tulivat kohti. Maikki hätääntyi, hän otti puolittaisen askeleen taaksepäin, aivan kuin ovi hyökkäisi silmille hetkenä minä hyvänsä. Samassa askeleet tuntuivat pysähtyvän. Muutaman hetken kuluttua Maikki uskaltautui päästämään keuhkojen pohjassa pidättelemäänsä ilmaa varovaisen hitaasti pois.

Yhtäkkiä jokin piippasi. Ääni syöksyi läpi taskun niin voimallisesti, että Maikki oli varma, että se repi mennessään kännykän mentävän reiän takkiin. Tuntui kuin ääni olisi jatkunut loputtomiin, kimpoillut ympäriinsä käytävän betoniseinistä ja kivisistä portaikosta ja kieputellut vauhtia metallisista kaidepinnoista. 

Maikki yritti tavoittaa puhelimen taskustaan mahdollisimman nopeasti, mutta oli täysin selvää, että hän oli jo paljastunut. Askeleet kuuluivat taas, ne tulivat suoraan päin. Ovi aukesi.

– Siinähän sinä olet, Alma tokaisi yllättyneen näköisenä oviaukosta.

– Joo… Maikki vastasi varovaisesti puristaen puhelinta kädessään.

– Just kerkesin lähettää sulle viestin, että missä sä oikein viivyt. Tuu sisään.

Alma lähti astelemaan peremmälle asuntoon. Maikki jäi käytävään niin kuin hänen jalkansa olisivat imeytyneet betoniin, ja hän kurotteli katsomaan, kuinka Alman selkä katosi keittiöön.

Hän ei halunnut totella. Hän ei halunnut astua mihinkään, mitä Alma kuvailee kauheaksi. Hän tunsi siskonsa aivan liian hyvin.

Maikki istui keittiön tuolilla ja katsoi sylissään lepääviä käsiään. Toinen puristi edelleen puhelinta tiukassa otteessa. Sitten hän huokaisi ja pudisti päätään.

– Miten sä voit tehdä tällasta, Maikki puuskahti epäuskoisena.

– En mä tiedä, Alma soperteli. – En mä voinut jäädä sinne. Mun oli pakko lähteä. Mä vain lähdin. Mä karkasin.

– En mä sitä tarkoittanut, Maikki ärähti. – Miksi sä et voinut vastata puhelimeen, kun mä yritin soittaa? Lähetit vaan sen viestin, eikä muuta. Mä ennätin luulla jo vaikka mitä.

– Niinku mitä?

– En mä tiedä. Jotain. No, kauheeta, jotain hirveetä, Maikki kykeni ainoastaan kuvailemaan ja levitti samalla kätensä ympärilleen kuin osoittaen vastauksen piileksivän jossakin Alman kotona.

Alma nojasi seinään ja katsoi keittiön ikkunasta ulos. Kahvi oli jo aikaa sitten jäähtynyt ihonlämpöiseksi kupissa, jota hän roikotti löysän näköisesti sormihangassa. Ajatukset olivat pyörineet hänen päässään sekasotkuiseksi oksapalloksi, jollaisia pyöri lännenelokuvissa pitkin preerioita. Tämä pallo oli käynyt jo niin tiheäksi, ettei sen lävitse näkynyt enää pilkahdustakaan.

Alman teki mieli puhua. Ei ehkä niinkään siksi, että hän olisi voinut kertoa Maikille, mitä hänelle on tapahtunut, vaan siksi, että hän itsekin kuulisi, mitä hänen sisällään juuri nyt on, mitä siellä tapahtuu ja mitä siellä pitäisi tapahtua.

Puhuminen on pelastus, hän tiesi. Puhuminen on se reikä, jonka lävitse hän pääsisi sukeltamaan ulos. Puhumalla puhdistaudutaan. Puhumalla synnytään uudestaan.

Sitä miehet eivät ole koskaan ymmärtäneet, ei ollut ymmärtänyt hänenkään miehensä. Ei ollut ymmärtänyt Maikin ja hänen viikoittaisia puhelinkeskusteluja ja kahvihetkiä. Mies oli verrannut heidän puhettaan veteen, jota tuli joka kerta niin paljon, että sillä olisi helposti täyttänyt Mariaanien haudan ja ylijäävällä osalla ratkaissut Afrikan kuivuuden.

Miehen omat puhelut olivat olleet toista äärilaitaa. Lyhyitä, epäselviä murahduksia, joilla täydelliset hiljaisuudet erottuivat toisistaan. Rakastan sinua – mjaa. Tuo maitoa –  mjaah. Aivan kuin sanat olisivat kallisarvoisia aarteita, jotka kuluvat, kun niitä puhutaan. Niin kuin ne maailmasta loppuisivat, jos niitä käyttäisi liikaa.

Ehkä niin oli käynyt naapuritalon Eskollekin. Ehkä hänenkin sanansa olivat loppuneet, sillä keittiön pöydällä oli ollut yksi ryppyinen lappu, jossa oli lukenut yksi sana.

Kiitti.

Esko oli ennättänyt roikkua keittiön katosta kokonaisen viikon, vierellään vain yksi sana, kunnes lampun kiinnike oli pettänyt.

Mitenkähän moni tappaa mieluummin itsensä kuin alkaa puhua? Sitä Alma oli silloin pohtinut. Sitä hän oli kysynyt mieheltäänkin, ihan oikeasti huolestuneena. Niinkö vaikeaa se on? Mjaah.

Mutta nyt puhuminen tuntui Almastakin vaikeammalta kuin koskaan aiemmin. Mitä enemmän hän haki ensimmäistä lausetta, lopulta edes yhtä sanaa, sitä syvemmälle ne tuntuivat uppoavan. Pian hän huomasi olevansa kyvytön puhumaan, kyvytön ajattelemaan. Se, että Maikki oli tässä tilanteessa huolissaan vain itsestään ja kaiken lisäksi oli syvästi loukkaantunut kohtelustaan, pahensi tilannetta entisestään.

Sitten se tuli. Itku, joka sai nopeasti koko kehon vavahtelemaan. Alma yritti asettaa kuppia pöydälle, mutta sormi juuttui kahvaan. Kuppi tippui lattialle, kahvi pärskähteli sirujen seasta ympäriinsä seinille, tuolin jaloille ja pitkin kaappipakastimen valkoista peltipintaa.

Maikki säikähti uudelleen. Vasta nyt hän huomasi, millaisessa tilassa Alma oli. Mutta edelleenkään hän ei ymmärtänyt miksi.

Hän nousi ylös ja tuli Alman tykö. Hän otti kiinni pöydän ylle taipuneesta siskostaan ja sulki hänet syliinsä. Hän tunsi Alman lohduttomuuden. Aivan kuin se olisi virrannut suoraan läpi hänen vaatteidensa, läpi ihon, luiden ja kudosten. Se virtasi suoraan Alman sydämestä.

Maikki ei ymmärtänyt vieläkään. Kysehän oli miehestä, jota Alma tuskin tunsi. Miehestä, jolla jäivät silikonit laittamatta ja dvd-soitin tuomatta. Oli kyse ihmistyypistä, jota yleisesti kutsutaan pojiksi, vaikka he olisivat kuinka iäkkäitä.

– Kyllä se… mikä-sen-nimi-nyt-olikaan vielä paranee, Maikki yritti lohduttaa. – Ne tekee nykyään ihmeitä. Lääkärit.

Maikki tunsi, kuinka Alma muuttui välittömästi jännittyneeksi hänen otteessaan. Sitten Alma päästi murahdukselta vaikuttavan äänen ja huokaisi syvästi perään. Sitten hän jo ravistautui irti Maikin otteesta.

– Ei tässä siitä ole kyse, Alma sai sanotuksi, yritti ryhdistäytyä ja asteli keittiötasolla seisovan talouspaperirullan kimppuun.

– Mistä sitten? Maikki kysyi.

– Siitäkö, että sä menit valehtelemaan?

– Ei siitäkään, Alma puuskahti. – Tai siitäkin. Osittain.

Alma repi saman tien kolme palaa talouspaperia, painoi niillä hetken silmiään kuin yrittäisi ehkäistä tulevaa turvotusta. Sitten hän niisti nenänsä ja jäi keittiö­tasoon nojaten katsomaan edessään olevaa jääkaappia. Oven pintaa kuvioivat lukemattomat magneettisanat. Sanat eivät olleet missään järjestyksessä, ne olivat kaoottisesti sekaisin. Mutta siitä huolimatta Alman katse osui yhteen ainoaan sanaan kaiken sekamelskan keskellä.

Rakkaus.

Alma hymähti epäuskoisena. Aivan kuin joku olisi juuri sanonut jotain harvinaisen osuvaa täysin vahingossa. Tai aivan kuin joku olisi juuri sanonut jotain erityisen typerää ja täysin tarkoituksella.

– Mä menetin jonkun, Alma sanoi niin hiljaa, että se kuulosti miltei kuiskaukselta.

– Kenet?

– Mikaelin.

– Ja Mikael oli?

– No, se Jannen lääkäri.

Samassa Maikki ymmärsi, ettei hän tiedä vielä juuri mitään. Hän tiesi Jannesta. Hän tiesi, kuinka Alma oli viettänyt Jannen luona sairaalassa hänen mielestään kohtuuttomankin paljon aikaa, ja hän tiesi senkin, kuinka Alma oli valehdellut olleensa Jannen sisko. Nyt hän oli saanut tietää, että sairaalaan oli ilmestynyt äiti, joka oli saanut kuulla, että hänellä oli pojan lisäksi tytärkin.
Maikki vaati selitystä.

Alma kertoi kaiken. Hän kertoi Mikael Grönroosista. Hän kertoi ennen kaikkea Mikaelin silmistä, hänen käsistään, kuinka ne kietoutuivat hänen kupeilleen ja sähköistivät Alman läpikotaisin tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Hän kertoi, kuinka he ensikosketuksesta lähtien tuntuivat sulautuvan toisiinsa. Kuinka he tuntuivat olevan kuin toisistaan puuttuvia palasia, jotka lomittuivat yhteen niin virheettömällä tavalla, ettei väliin jäänyt pisarallekaan tilaa. Vasta sitten Alma kertoi illallisesta, Ruandasta, Mikaelin tekemästä työstä nälkäänäkevien, kärsivien lasten puolesta.

Maikki ymmärsi. Hänen teki mieli ottaa Alma uudestaan syliinsä. Vesi kihosi hänen silmiinsä, kun hän ymmärsi mitä hänen siskonsa sisällä tapahtui. Mutta hän ymmärsi vetää tuon tunteen takaisin. Hän ymmärsi, että nyt on se hetki, jolloin hänen pitää olla tukena toiselle. Että hänestä pitää löytyä sitä voimaa, jota tällaisessa tilanteessa tarvitaan.

Maikki ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt aloittaa. Katse valui lattiaan ja osui sirpaleisiin. Hän kyykistyi ja alkoi keräillä verkkaisesti kappaleita käteensä. Ehkä hän siten pystyi osoittamaan aikomuksensa ja halunsa auttaa.

– Sen Mikaelin takiako sinä valehtelit? Maikki lopulta kysyi.

– En. Sehän siinä just onkin. Ei siinä ole mitään järkeä. Miten mä voin selittää sen sille? Ei sitä voi selittää. Ei se voi koskaan käsittää sitä kuviota. En mä tiedä, miksi mun piti valehdella. Ehkä mä pelkäsin.

– Mitä? Maikki kysyi.

– En mä tiedä. Jotain. Vastuuta. Ei. Tai ehkä jotain sellaista. Mä en yksinkertaisesti pysty selittämään tätä Mikaelille niin, etten mä vaikuta jotenkin sekopäiseltä…

Maikin teki mieli muistuttaa, miten hän oli kehottanut Almaa hankkiutumaan eroon eksästään jo silloin, kun ensimmäisen kerran oli kuullut heidän sekasotkuistaan. Se oli kuitenkin ollut turhaa, ja nytkin oli armottoman myö­häistä. Alma tiesi kaiken sanomattakin.

– Olipahan se liian hyvää ollakseen totta, Alma puuskahti. – Mulla se ei koskaan natsaa. Ei koskaan. Elämä on yhtä paskaa.

– Eikä ole, Maikki yritti torua, vaikka oli itsekin joutunut jo pitemmän aikaa tottumaan elämänlaatunsa ominaishajuun.

– Elämä on just sellasta, millaiseksi sen itse tekee, Alma jatkoi säntillisesti säälimätöntä määrittelyään. – Ja millaiseksi mä sen teenkään? Se oli mun mahdollisuus. Ja mitä mä tein sille? Mokasin. Oikein huolella. Osaanko mä muuta? Miksi kaikki miehet karkaa multa? Miksi mä en saa pidettyä ketään? Mä olen hylkiö. Epäkelpo. Heti, kun saan jotain hyvää, niin…

Maikki kohottautui seisaalleen. Hän katsoi käsissään olevia sirpaleita. Alma katsoi omaa kättään. Keskellä kämmentä makasi hänen jääkaapin ovesta poimimansa magneettisana – rakkaus. Miten irvokkaalta se nyt vaikuttikaan. Sekö olisi hänen viimeinen sanansa, jos hän päätyisi roikkumaan keittiön katosta?

Ovikello soi.

He kumpikin hätkähtivät, eivät hetkeen sanoneet mitään. Odottivat vain ja katsoivat toisiaan. Ovikello soi uudestaan.

– Kuka se voi olla? Alma kuiskasi.

– Mikael, Maikki toivoi ääneen.

– Ei voi olla.

– Kukapa muukaan?

– Jannen äiti, Alma järkeili.

– Miksi muka? Täällä?

– Tuli selvittämään miksi mä valehtelin. Mähän lähdin sieltä mitään sanomatta. Sehän voi kuvitella vaikka mitä.

– Mistä se tietää, missä sä asut, Maikki puolestaan järkeili.

– Mikael on ainoa, joka tietää missä mä asun. Jannen lisäksi.

– Se on Mikael. Usko pois.

Ovikello soi jälleen. Useaan kertaan ja sinnikkäästi.

– Aukaise se ovi, Maikki käski.

– En, Alma kieltäytyi ja katsoi jähmettyneenä eteisen hämärään.

– Tää on se sauma, Maikki painotti. – Nyt sä saat mahdollisuuden selittää.

– Ei…

– Totta kai sä avaat. Sulla ei ole muuta mahdollisuutta. Mä meen avaamaan.

– Et, Alma kielsi ja esti Maikkia.

Ovikello oli ollut jo muutaman hetken vaiti. Alma tiesi, että Maikki saattoi hyvinkin olla oikeassa. Miksi hän ei voisi avata ovea ja ¬kokeilla? Ehkä hän pelkäsi liikaa uutta epäonnistumista. Sitten än muisti, miten Mikael piteli häntä. Muisti tämän kosketuksen. Muisti Mikaelin ihollaan. Muisti, miltä tämä maistui. Ja sitten hän muisti, miten Mikael katsoi häntä. Silloin viimeisen kerran.

Yhtäkkiä Alma ryntäsi ulos keittiöstä, päistikkaa kohti ulko-ovea. Jostain syystä hän ei saanut heti kiinni lukosta, se lipsui hänen otteestaan. Alma huusi oven läpi.

– Odota!

Ovi lennähti auki, mutta ketään ei enää näkynyt. Samassa Alma huomasi jonkun liikahtavan rappusissa, alhaalla, kaiteiden toisella puolella. Maikki tuli keittiön oviaukkoon. Vaistomaisesti hänen kätensä nousi suun eteen, sormet tarttuivat puristelemaan alahuulta niin kuin aina, kun häntä jännitti.

Käytävästä kuului, kuinka askeleet lähtivät nousemaan takaisin ovelle. Alma seisoi jähmettyneenä oviaukossa. Sitten hän otti askeleen taaksepäin. Toinen käsi piti edelleenkin kiinni ovenkahvasta.

– Laitinen… kuului käytävästä. – Poliisista. Päivää. Alma Korva?

– Kyllä… minä olen, Alma vastasi haparoiden.

– Olisi vähän asiaa, Laitinen ilmoitti. – Voitteko lähteä mukaan?

Laitinen katsoi edessään seisovaa tietokoneen näyttöä pää takakenossa, sillä lukulasit olivat liukuneet nenänvartta pitkin miltei kärkeen saakka. Hetken kuluttua hän veti henkeä, oli selvästikin sanomaisillaan jotain, mutta puuskahtikin sitten ilmaan. Alman mielestä se oli sietämätöntä. Laitinen oli odotuttanut itseään jo riittämiin.

– Miten luonnehtisit suhdettasi Janne Pasaseen? Laitinen kysyi yhtäkkiä.

Laitisen kysymys tuli niin yllättäen, että kun vastaamisen aika lopulta tuli, Alma ei osannut sanoa mitään.

– Miten hyvin tunnet Pasasen? Laitinen helpotti.

– Miksi minä olen täällä? Alma vastasi kysymällä. – Mistä tässä on oikein kyse? Minä en voi käsittää, miten tästä on voinut tulla näin iso asia. Enhän minä ole tehnyt mitään.

– Etkö? Laitinen hämmästeli aidon tuntuisesti ja se hämmensi Almaa entisestään.

Laitinen jäi tarkastelemaan Almaa tavalla, joka tuntui Almasta tungettelevalta ja siten hyvin vastenmieliseltä. Katse sai hänet tuntemaan syyllisyyttä. Minkä tähden?

– Pasasen tapauksesta on tehty rikosilmoitus, Laitinen paljasti. – Ja tässä on käynyt ilmi asioita, joiden vuoksi tätä tapausta on tutkittava.

– Rikosilmoitus, Alma toisti epäuskoisena. – Mitä asioita?

– Meillä on syytä epäillä, että se pesukone ei tipahtanut Pasasen päälle vahingossa, Laitinen totesi ja jäi saman tien katselemaan Almaa tarkkaavaisesti.

Almasta tuntui, että häntä vietiin yhtä aikaa liian moneen suuntaan. Jokin paikka ratkeaisi hetkenä minä hyvänsä. Ja ennen kuin hän oli ennättänyt ymmärtää edes yhden osa-alueen, repäistiin hänen eteensä jo täysin uusi ja odottamaton ulottuvuus.

– Mitä sinä tarkoitat? Alma soperteli vaivalloisesti.

– Se ei ollut onnettomuus, Laitinen kuiskasi kurottautuen samalla aavistuksen verran Almaan päin. – Joku tiputti sen pesukoneen Pasasen päälle.

– Tiputti, Alma toisti. – Miksi?

– Hyvä kysymys.

– En minä ainakaan, Alma yhtäkkiä sähähti säikähtäneesti.

– Miksi sitten valehtelit? Laitinen latasi välittömästi.

– Miksi ja miksi… en minä tiedä itsekään, Alma parahti, sillä tunne hänen sisällään alkoi nopeasti kasvaa pakokauhuksi.

Laitinen vaikeni. Hän antoi hiljaisuuden tehdä tehtävänsä, sillä prosessi oli nyt selvästi käynnistymässä.

– Minun piti vain piipahtaa siellä sairaalassa, kun pyydettiin, Alma aloitti koottuaan hetken itseään ja ajatuksiaan. – En minä ollut kuin kerran tavannut sen Pasasen sitä ennen. Lupasi tuoda minulle dvd-soittimen. Ja korjata kylpyhuoneen silikonit, Alma vielä lisäsi vaiteliaasti katsoen samalla Laitisesta ohi.

– Sitten tuli se pesukone ja nyt ollaan tässä, Alma jatkoi hetken kuluttua. – En minä tiedä siitä miehestä mitään. Enkä pesukoneista.

Alma jäi katsomaan anovasti Laitista. Laitinen tarkasteli jälleen tungettelevan pitkään Alman kasvoja, pienintäkin ilmeen värettä ja vivahdetta. Tällä kertaa Almalla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia olla tarkkailtavana. Hän puhui totta.

– Miksi kukaan haluaisi sille mitään pahaa? Alma kysyi, kun Laitinen vain katsoi. – Pasaselle?

– Sekin on vallan mielenkiintoinen kysymys. Valvontakameroissa kuitenkin näkyy, kuinka pesukone tippuu ja miten kohta joku luikkii kuormapinojen takaa karkuun.

– Minultako se muka näyttää, Alma älähti.

– Vaikea sanoa. Kuva on niin rakeinen ja kaukaa kuvattu. Se voi olla periaatteessa kuka tahansa.

– Minä se en ainakaan ollut, Alma ilmoitti määrätietoisesti.

– Missä olit, kun se tapahtui? Laitinen kysyi. – Hieman ennen kello kuutta?

– Kotona.

– Voiko joku vahvistaa sen?

Alma löysi jälleen kerran itsensä nurkasta. Tässäkään asiassa kukaan ei voinut puhua hänen puolestaan. Lapsi oli ollut Maikilla ja hän itse oli odottanut punaviinin ja kinkkupiiraan kera yksin Pasasta tulevaksi.

Alma ei vastannut mitään. Hänen päänsä vaipui alas, eikä hän halunnut sanoa enää sanaakaan.

– Hyvä on, Laitinen lopulta totesi. – Ehkä tämä oli tältä erää tässä. Voit lähteä, mutta ole tavoitettavissa. Pidä puhelinta auki. Otan yhteyttä ja teen varsinaisen kuulustelun myöhemmin.

Alma makasi kyljellään olohuoneen sohvalla. Hän oli pyytänyt Maikkia pitämään tytärtään Niinaa luonaan vielä hetken aikaa. Alman katse oli nauliintunut pöydän toisella puolella seisovan uuden taulutelevision pimeään ruutuun. Hän yritti muistella, miltä Janne Pasanen näytti. Millaiset olivat Jannen kasvot, kun hän kävi täällä? Muistikuvat olivat niin hataria, että Alma ei ollut läheskään varma, tunnistaisiko Jannea, jos tämä tulisi ihmisvilinässä vastaan.

Siitä huolimatta Alma ei saanut miestä mielestään. Miksi kukaan haluaisi tiputtaa Pasasen päälle pesukoneen? Mitä niin pahaa hän oli tehnyt, että ansaitsi sellaisen kohtelun?

Pasanen on yhtäkkiä vienyt niin paljon huomiota Alman mielessä, että hän ei ole muutamaan hetkeen muistanut Mikaelia kuin vilauksilta. Ehkä niin oli hyväkin. Joka kerta, kun Mikael lihallistui hänen mieleensä vähänkään väkevämmin, Almasta tuntui kuin hänen lävitseen olisi lyöty jäinen säilä. Se sai hänet haukkomaan henkeään.

Pasasen tapaus oli selvitettävä. Se olisi ainoa keino taistella takaisin Mikaelin tykö. Mitä enemmän Alma ratkaisua mietti, sitä ilmiselvemmältä se alkoi tuntua. Ei ollut muita mahdollisuuksia.

Hissin teräksiset ovet vetäytyivät näkymättömiin Alman edestä. Hän odotti hetken, varmistui, ettei ketään ollut hissiaulassa ja astui vasta sitten ulos. Kello oli jo sen verran paljon, että päivittäiset asioijat olivat sairaalasta kaikonneet, jäljellä olivat enää hoidossa olevat, henkilökunta ja sitkeimmät lähimmäiset. Alma toivoi, ettei Jannen äiti olisi kuulunut heihin.

Alma veti katosta roikkuvasta narusta. Moottori päästi matalan murinan kääntäessään oven auki hänen edessään. Hän lähti kävelemään määrätietoisesti sisään yrittäen kuitenkin jatkuvasti välttää liian tuttuja hoitajia ja varsinkin Mikaelia, vaikka juuri hänet Alma halusi nähdä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän halusi saada edes pienen vilahduksen tuosta puhtaan valkoiseen kääritystä armolahjasta, jotta hän jaksaisi yrittää, jaksaisi uskoa. Mutta hän tiesi, että se on mahdotonta. Hänen oli vain yritettävä vaalia sitä, mitä hänessä oli jäljellä Mikaelista.

Huone 12.

Alma pysähtyi oven eteen tietämättä mitä tehdä. Ovi oli kiinni. Jos Jannen äiti oli huoneessa, kuinka hän voisi kurkistaa sisään paljastumatta? Alma vilkaisi ympärilleen. Käytävä oli tyhjä, mutta samassa vain noin viiden metrin päässä oleva hoitajien huoneen ovi avautui. Joku astui jo puoliksi ulos. Alma katsoi uudestaan ovenkahvaa, sitten etsi katseellaan jo jotain paikkaa, jonne piiloutua. Sairaanhoitaja astui käytävään, veti perässään koeputkia täynnä olevan kärryn ja samalla havahtui. Aivan kuin hän olisi nähnyt jotain. Käytävä oli kuitenkin tyhjä. 

Alma seisoi hengittämättä selkä ovea vasten. Hän kuuli, kuinka askeleet tulivat käytävässä kohti, mutta sitten helpotuksekseen tajusi, että ne jatkoivat huoneen ohi. Vasta nyt Alma uskaltautui katsomaan huoneeseen.

Siellä oli neljä vuodepaikkaa. Vasemmalla makasi vanha mies, joka raskaasti kuorsaten veti happea suun eteen asetetun maskin välityksellä. Oikeasta nurkkauksesta verhon takaa näkyivät vuoteella makaavat jalkaterät. Alma lähti kävelemään varovaisesti niitä kohti.

Pian verhon takaa paljastui koko Janne Pasanen. Alma pysähtyi vuoteen päätyyn. Hän katseli keinotekoisessa koomassa pidettävää Jannea mietteliäänä niin kuin olisi yrittänyt tulkita mieheen liittyvää arvoitusta. Oliko tämä sekaantunut huumeisiin ja oliko joutunut sen vuoksi velkoihin? Eikö Alma olisi muka huomannut miehessä mitään sellaiseen viittaavaa? Kai huumemiehen nyt sentään vielä tunnistaisi, jos sellainen astelisi hänen pitkäkarvaiselle Ikea-matolleen. Kyse oli jostakin muusta. Mistä?

Alma siirtyi Jannen vuoteen vierelle. Silmäili nopeasti yöpöydän, jossa hänen tuomiensa kukkien seassa oli uusi kimppu. Parane pian toivoo äiti, luki kortissa. Almasta tuntui pahalta katsoa korttia. Hänestä tuntui niin kuin hän olisi ollut jonkinlainen tunkeutuja, murtovaras, joka oli tuppautumassa tuntemattomien ihmisten, Jannen ja hänen äitinsä, elämään.

Hänen oli pakko työntää tuo tunne syrjään. Oli toimittava.

Alma raotti varovaisesti ylempää laatikkoa. Se oli tyhjä. Laatikko kiinni ja alempi auki. Jotain alkoi välittömästi häämöttää laatikon raottuessa. Alma veti laatikkoa enemmän auki. Samassa vastapäätä oleva vanha mies korskahti niin voimakkaasti, että sai Alman säpsähtämään. Sitten mies hiljeni. Alma jäi kuuntelemaan. Mitään ei kuulunut. Aivan kuin mies ei olisi enää hengittänyt.

Alma katsoi eteensä. Laatikko oli nyt auki. Siellä lepäsi Raamattu. Mies ei hengittänyt edelleenkään, nyt Alma alkoi olla siitä varma. Huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus, eikä Alma uskaltanut hetkeen liikahtaakaan. Miksi mitään ei tapahtunut?

Alma työnsi laatikon kiinni, kääntyi ympäri ja katsoi vielä hetken vanhaa miestä. Tämän rintakehä ei liikkunut. Aiemmin se oli kohoillut voimakkaasti miehen raskaan hengityksen tahdissa. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä? Pitäisikö pyytää joku apuun?
Alma asteli varovaisesti vanhan miehen vuoteen vierelle. Hän nosti kätensä miestä kohti, mutta antoi sen hetken kuluttua laskeutua alas. Oliko tuo mies kuollut? Ajatuskin kammoksutti Almaa. Vuoteen vierellä oli pieni rasia, jonka päässä oli punainen nappi ja jonka pohjasta luikersi sähköjohto seinän pistoketta kohti. Pitäisikö hänen painaa tuota nappia?

Samassa käytävästä alkoi kuulua askeleita. Ne lähestyivät nopeasti ja niitä oli useita. Alman katse jähmettyi huoneen oveen.

Ovi lennähti auki. Kaksi hoitajaa ja pienen hetken kuluttua lääkäri riensivät sisään ja vanhan miehen luokse. Miehen koholleen asetettu vuoteen päätyosa laskettiin nopeasti alas ja hänen rintakehänsä paljastettiin. Huoneeseen astui lisää väkeä, joku veti mukanaan defibrillaattorin vuoteen vierelle elvytystä varten.

Alma seisoi keskellä tilavaa vessaa. Huoneesta kantautui hoitohenkilökunnan lyhyitä, epäselviä lausahduksia. Kuului työskentelyn ääniä. Kuului eloonjäämiskamppailun ääniä. Alma toivoi, että joku olisi tullut ja hakenut hänet pois. Tuntui kummallista kohinaa korvissa, hän kuuli oman sydämensä jyskeen. Se oli pakahduttavaa, aivan kuin hänen sydämensä olisi kasvanut yhtäkkiä aivan liian suureksi mahtuakseen rintakehään. Häntä pyörrytti.

Samassa Alma huomasi vessan toisella seinustalla olevan oven. Samaa vessaa käytettiin kahdesta eri huoneesta. Se oli hänen pakotiensä. Alma lähti saman tien kohti ovea ja päätti, että kun hän tuon oven sulkisi perässään, sulkisi hän samalla myös kaiken muun pois elämästään. Jannen. Mikaelin. Zumban. Kaiken.

Alma tarttui määrätietoisesti ovenkahvaan ja tönäisi oven auki. Samassa hän kuuli tutun äänen. Liian tutun. Se sai hänet pysähtymään. Jähmettymään. Se vei häneltä kyvyn toimia, kyvyn ajatella ja tehdä omaehtoisia ratkaisuja. Hetken kuluttua Alma veti oven kiinni ja palasi takaisin Jannen huoneen ovelle. Se oli jäänyt ohuesti raolleen ja Alma yritti nähdä, mitä huoneessa tapahtui. Hän yritti aistia niin paljon kuin mahdollista. Hän virittäytyi. Ja siinä se oli. Mikael. Työstämässä vanhaa miestä takaisin elämään. Se näytti jumalaiselta. Mikael näytti enkeliltä valkoisissaan.

Alma ei voinut olla ihailematta Mikaelin määrätietoista ja sinnikästä olemusta ja herkeämätöntä potilaan elvytystä. Mikael selvästikin tiesi mitä tehdä. Hän oli varmuudella niin hyvä työssään kuin siinä vain pystyi olemaan. Sellaista oli helppoa kuvitella Mikaelista. Hän oli perusteellinen.

Alman teki mieli avata ovi ja mennä Mikaelin luo. Hän olisi halunnut heittäytyä Mikaelin armoille, jotta olisi vielä kerran voinut kokea miehen läheisyyden, hänen tuoksunsa. Hänen karkean mutta samalla niin pehmeän ihonsa. Hänen myskinsä.

Alma painautui kohti ovenrakoa. Sen lähemmäs Mikaelia hän ei päässyt. Mutta sekin oli kuin puoli maailmaa.

Samassa Mikael antoi käskyn. Vuoteen laidat nostettiin ja vanhaa miestä lähdettiin viemään vauhdilla pois. Kuin taikaiskusta huone tyhjeni ja samalla hiljeni. Vain Janne Pasanen jäi makaamaan nurkkaukseen hiljaiseen uneensa. Hän näytti hylätyltä.

Alma astui varovasti ulos. Hän jäi hetkeksi kuuntelemaan ja kun vaikutti siltä, että käytäväkin hiljeni, hän jatkoi matkaansa Pasasen luo. Alma vetäisi yöpöydän laatikon jälleen auki. Sieltä paljastui uudelleen Raamattu ja myös kirjan päällä oleva avain. Se näytti siltä, että se oli tarkoitettu kaapin oveen.

Alma kiiruhti oviseinustan kaapistoille. Avain kävi vasta toiseen lukkoon. Ovi aukesi ja kaapista paljastui vaatteita, jollaisia Alma oli nähnyt aiemmin Pasasen yllä. Alma tunnusteli nopeasti taskuja. Niissä oli lappuja, ruuvimeisseleitä, erilaisia ruuveja, eristysnauhaa, kaikenlaista kodinkoneiden asentamiseen liittyvää.

Sitten Alma löysi lompakon. Hän kävi nopeasti sen sisällön lävitse. Kaupan kuitteja, kuntosalikortti, veikkauslappuja. Ei mitään, mistä Alma olisi saanut jotain irti. Ei kerrassaan mitään, minkä takia Jannen päälle olisi pitänyt heittää pesukone jos toinenkin. Alma työnsi lompakon takaisin housuntaskuun. Jokin vastusti. Jokin kilahti. Alma otti lompakon uudelleen pois ja kouraisi taskun pohjalta. Esiin nousi avainnippu.

Alma jäi katsomaan sitä mietteliäänä, varsinkin yhtä avaimista. Sen voisi kuvitella olevan kotiavain.