Osa 3/5: Kun Janne joutuu sairaalaan, zumbaan hurahtanut Alma huumaantuu seuraavaksi lääkäri Mikael Grönroosista. He päätyvät viettämään yhdessä kuuman yön. Kun Alma menee sairaalaan, Mikaelille paljastuu, että Alma on valehdellut.

Maikki katsoi kättään. Se oli ojentuneena eteenpäin, vain vaaksan päässä ovikellosta, eikä liikkunut enää mihinkään. Ovikello olisi voinut aivan hyvin olla galaksin tuolla puolen. Yhtä ulottumattomissa.

Hän veti kätensä hitaasti pois. Aivan kuin olisi varonut liikkeestä syntyvää ääntä. Hänen teki mieli kääntyä ja mennä pois. Mutta hän tiesi, ettei hän voisi tehdä niin. Olihan kyse hänen omasta siskostaan.

Maikki olisi halunnut kaivaa puhelimensa esille ja lukea uudestaan viestin, jonka Alma oli lähettänyt. ”Tule äkkiä. On tapahtunut kauheita.” Puhelin sai nyt olla kuitenkin kaikessa rauhassa taskussa. Sen näppäinäänet paljastaisivat hänet välittömästi käytävästä.

Maikki yritti kuunnella, saada edes jonkinlaista vihjettä siitä, mitä tuon vihreän oven takana häntä odottaisi. Häntä kuvotti. Ei välttämättä se, miksi hänen piti Alman luokse tulla, vaan se, miten paljon hän tällaisissa tilanteissa pelkäsi. Hänellä on aina ollut suuria vaikeuksia kohdata tilanteita, joihin liittyy jotain kauheaa. Tilanteita, joissa pitäisi olla vahva. Rohkea. Olla tukena. Olla se alusta, joka viimeisenä pettäisi. Olla se, joka lopulta pelastaisi, kun kaikki toivo tuntuisi olevan jo mennyttä. Jo se, että yksi Alman välilevyistä oli aikoinaan todettu rappeutuneeksi, oli tuntunut hänestä kohtuuttoman tukahduttavalta.

Ei hän pysty olemaan kenellekään tukena. Hänhän se on, joka tukea aina tarvitsee.

Oven takaa kuului askelia. Ne tulivat kohti. Maikki hätääntyi, hän otti puolittaisen askeleen taaksepäin, aivan kuin ovi hyökkäisi silmille hetkenä minä hyvänsä. Samassa askeleet tuntuivat pysähtyvän. Muutaman hetken kuluttua Maikki uskaltautui päästämään keuhkojen pohjassa pidättelemäänsä ilmaa varovaisen hitaasti pois.

Yhtäkkiä jokin piippasi. Ääni syöksyi läpi taskun niin voimallisesti, että Maikki oli varma, että se repi mennessään kännykän mentävän reiän takkiin. Tuntui kuin ääni olisi jatkunut loputtomiin, kimpoillut ympäriinsä käytävän betoniseinistä ja kivisistä portaikosta ja kieputellut vauhtia metallisista kaidepinnoista. 

Maikki yritti tavoittaa puhelimen taskustaan mahdollisimman nopeasti, mutta oli täysin selvää, että hän oli jo paljastunut. Askeleet kuuluivat taas, ne tulivat suoraan päin. Ovi aukesi.

– Siinähän sinä olet, Alma tokaisi yllättyneen näköisenä oviaukosta.

– Joo… Maikki vastasi varovaisesti puristaen puhelinta kädessään.

– Just kerkesin lähettää sulle viestin, että missä sä oikein viivyt. Tuu sisään.

Alma lähti astelemaan peremmälle asuntoon. Maikki jäi käytävään niin kuin hänen jalkansa olisivat imeytyneet betoniin, ja hän kurotteli katsomaan, kuinka Alman selkä katosi keittiöön.

Hän ei halunnut totella. Hän ei halunnut astua mihinkään, mitä Alma kuvailee kauheaksi. Hän tunsi siskonsa aivan liian hyvin.

Maikki istui keittiön tuolilla ja katsoi sylissään lepääviä käsiään. Toinen puristi edelleen puhelinta tiukassa otteessa. Sitten hän huokaisi ja pudisti päätään.

– Miten sä voit tehdä tällasta, Maikki puuskahti epäuskoisena.

– En mä tiedä, Alma soperteli. – En mä voinut jäädä sinne. Mun oli pakko lähteä. Mä vain lähdin. Mä karkasin.

– En mä sitä tarkoittanut, Maikki ärähti. – Miksi sä et voinut vastata puhelimeen, kun mä yritin soittaa? Lähetit vaan sen viestin, eikä muuta. Mä ennätin luulla jo vaikka mitä.

– Niinku mitä?

– En mä tiedä. Jotain. No, kauheeta, jotain hirveetä, Maikki kykeni ainoastaan kuvailemaan ja levitti samalla kätensä ympärilleen kuin osoittaen vastauksen piileksivän jossakin Alman kotona.

Alma nojasi seinään ja katsoi keittiön ikkunasta ulos. Kahvi oli jo aikaa sitten jäähtynyt ihonlämpöiseksi kupissa, jota hän roikotti löysän näköisesti sormihangassa. Ajatukset olivat pyörineet hänen päässään sekasotkuiseksi oksapalloksi, jollaisia pyöri lännenelokuvissa pitkin preerioita. Tämä pallo oli käynyt jo niin tiheäksi, ettei sen lävitse näkynyt enää pilkahdustakaan.

Alman teki mieli puhua. Ei ehkä niinkään siksi, että hän olisi voinut kertoa Maikille, mitä hänelle on tapahtunut, vaan siksi, että hän itsekin kuulisi, mitä hänen sisällään juuri nyt on, mitä siellä tapahtuu ja mitä siellä pitäisi tapahtua.

Puhuminen on pelastus, hän tiesi. Puhuminen on se reikä, jonka lävitse hän pääsisi sukeltamaan ulos. Puhumalla puhdistaudutaan. Puhumalla synnytään uudestaan.

Sitä miehet eivät ole koskaan ymmärtäneet, ei ollut ymmärtänyt hänenkään miehensä. Ei ollut ymmärtänyt Maikin ja hänen viikoittaisia puhelinkeskusteluja ja kahvihetkiä. Mies oli verrannut heidän puhettaan veteen, jota tuli joka kerta niin paljon, että sillä olisi helposti täyttänyt Mariaanien haudan ja ylijäävällä osalla ratkaissut Afrikan kuivuuden.

Miehen omat puhelut olivat olleet toista äärilaitaa. Lyhyitä, epäselviä murahduksia, joilla täydelliset hiljaisuudet erottuivat toisistaan. Rakastan sinua – mjaa. Tuo maitoa –  mjaah. Aivan kuin sanat olisivat kallisarvoisia aarteita, jotka kuluvat, kun niitä puhutaan. Niin kuin ne maailmasta loppuisivat, jos niitä käyttäisi liikaa.

Ehkä niin oli käynyt naapuritalon Eskollekin. Ehkä hänenkin sanansa olivat loppuneet, sillä keittiön pöydällä oli ollut yksi ryppyinen lappu, jossa oli lukenut yksi sana.

Kiitti.

Esko oli ennättänyt roikkua keittiön katosta kokonaisen viikon, vierellään vain yksi sana, kunnes lampun kiinnike oli pettänyt.

Mitenkähän moni tappaa mieluummin itsensä kuin alkaa puhua? Sitä Alma oli silloin pohtinut. Sitä hän oli kysynyt mieheltäänkin, ihan oikeasti huolestuneena. Niinkö vaikeaa se on? Mjaah.

Mutta nyt puhuminen tuntui Almastakin vaikeammalta kuin koskaan aiemmin. Mitä enemmän hän haki ensimmäistä lausetta, lopulta edes yhtä sanaa, sitä syvemmälle ne tuntuivat uppoavan. Pian hän huomasi olevansa kyvytön puhumaan, kyvytön ajattelemaan. Se, että Maikki oli tässä tilanteessa huolissaan vain itsestään ja kaiken lisäksi oli syvästi loukkaantunut kohtelustaan, pahensi tilannetta entisestään.

Sitten se tuli. Itku, joka sai nopeasti koko kehon vavahtelemaan. Alma yritti asettaa kuppia pöydälle, mutta sormi juuttui kahvaan. Kuppi tippui lattialle, kahvi pärskähteli sirujen seasta ympäriinsä seinille, tuolin jaloille ja pitkin kaappipakastimen valkoista peltipintaa.

Maikki säikähti uudelleen. Vasta nyt hän huomasi, millaisessa tilassa Alma oli. Mutta edelleenkään hän ei ymmärtänyt miksi.

Hän nousi ylös ja tuli Alman tykö. Hän otti kiinni pöydän ylle taipuneesta siskostaan ja sulki hänet syliinsä. Hän tunsi Alman lohduttomuuden. Aivan kuin se olisi virrannut suoraan läpi hänen vaatteidensa, läpi ihon, luiden ja kudosten. Se virtasi suoraan Alman sydämestä.

Maikki ei ymmärtänyt vieläkään. Kysehän oli miehestä, jota Alma tuskin tunsi. Miehestä, jolla jäivät silikonit laittamatta ja dvd-soitin tuomatta. Oli kyse ihmistyypistä, jota yleisesti kutsutaan pojiksi, vaikka he olisivat kuinka iäkkäitä.

– Kyllä se… mikä-sen-nimi-nyt-olikaan vielä paranee, Maikki yritti lohduttaa. – Ne tekee nykyään ihmeitä. Lääkärit.

Maikki tunsi, kuinka Alma muuttui välittömästi jännittyneeksi hänen otteessaan. Sitten Alma päästi murahdukselta vaikuttavan äänen ja huokaisi syvästi perään. Sitten hän jo ravistautui irti Maikin otteesta.

– Ei tässä siitä ole kyse, Alma sai sanotuksi, yritti ryhdistäytyä ja asteli keittiötasolla seisovan talouspaperirullan kimppuun.

– Mistä sitten? Maikki kysyi.

– Siitäkö, että sä menit valehtelemaan?

– Ei siitäkään, Alma puuskahti. – Tai siitäkin. Osittain.

Alma repi saman tien kolme palaa talouspaperia, painoi niillä hetken silmiään kuin yrittäisi ehkäistä tulevaa turvotusta. Sitten hän niisti nenänsä ja jäi keittiö­tasoon nojaten katsomaan edessään olevaa jääkaappia. Oven pintaa kuvioivat lukemattomat magneettisanat. Sanat eivät olleet missään järjestyksessä, ne olivat kaoottisesti sekaisin. Mutta siitä huolimatta Alman katse osui yhteen ainoaan sanaan kaiken sekamelskan keskellä.

Rakkaus.

Alma hymähti epäuskoisena. Aivan kuin joku olisi juuri sanonut jotain harvinaisen osuvaa täysin vahingossa. Tai aivan kuin joku olisi juuri sanonut jotain erityisen typerää ja täysin tarkoituksella.

– Mä menetin jonkun, Alma sanoi niin hiljaa, että se kuulosti miltei kuiskaukselta.

– Kenet?

– Mikaelin.

– Ja Mikael oli?

– No, se Jannen lääkäri.

Samassa Maikki ymmärsi, ettei hän tiedä vielä juuri mitään. Hän tiesi Jannesta. Hän tiesi, kuinka Alma oli viettänyt Jannen luona sairaalassa hänen mielestään kohtuuttomankin paljon aikaa, ja hän tiesi senkin, kuinka Alma oli valehdellut olleensa Jannen sisko. Nyt hän oli saanut tietää, että sairaalaan oli ilmestynyt äiti, joka oli saanut kuulla, että hänellä oli pojan lisäksi tytärkin.
Maikki vaati selitystä.

Alma kertoi kaiken. Hän kertoi Mikael Grönroosista. Hän kertoi ennen kaikkea Mikaelin silmistä, hänen käsistään, kuinka ne kietoutuivat hänen kupeilleen ja sähköistivät Alman läpikotaisin tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Hän kertoi, kuinka he ensikosketuksesta lähtien tuntuivat sulautuvan toisiinsa. Kuinka he tuntuivat olevan kuin toisistaan puuttuvia palasia, jotka lomittuivat yhteen niin virheettömällä tavalla, ettei väliin jäänyt pisarallekaan tilaa. Vasta sitten Alma kertoi illallisesta, Ruandasta, Mikaelin tekemästä työstä nälkäänäkevien, kärsivien lasten puolesta.

Maikki ymmärsi. Hänen teki mieli ottaa Alma uudestaan syliinsä. Vesi kihosi hänen silmiinsä, kun hän ymmärsi mitä hänen siskonsa sisällä tapahtui. Mutta hän ymmärsi vetää tuon tunteen takaisin. Hän ymmärsi, että nyt on se hetki, jolloin hänen pitää olla tukena toiselle. Että hänestä pitää löytyä sitä voimaa, jota tällaisessa tilanteessa tarvitaan.

Maikki ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt aloittaa. Katse valui lattiaan ja osui sirpaleisiin. Hän kyykistyi ja alkoi keräillä verkkaisesti kappaleita käteensä. Ehkä hän siten pystyi osoittamaan aikomuksensa ja halunsa auttaa.

– Sen Mikaelin takiako sinä valehtelit? Maikki lopulta kysyi.

– En. Sehän siinä just onkin. Ei siinä ole mitään järkeä. Miten mä voin selittää sen sille? Ei sitä voi selittää. Ei se voi koskaan käsittää sitä kuviota. En mä tiedä, miksi mun piti valehdella. Ehkä mä pelkäsin.

– Mitä? Maikki kysyi.

– En mä tiedä. Jotain. Vastuuta. Ei. Tai ehkä jotain sellaista. Mä en yksinkertaisesti pysty selittämään tätä Mikaelille niin, etten mä vaikuta jotenkin sekopäiseltä…

Maikin teki mieli muistuttaa, miten hän oli kehottanut Almaa hankkiutumaan eroon eksästään jo silloin, kun ensimmäisen kerran oli kuullut heidän sekasotkuistaan. Se oli kuitenkin ollut turhaa, ja nytkin oli armottoman myö­häistä. Alma tiesi kaiken sanomattakin.

– Olipahan se liian hyvää ollakseen totta, Alma puuskahti. – Mulla se ei koskaan natsaa. Ei koskaan. Elämä on yhtä paskaa.

– Eikä ole, Maikki yritti torua, vaikka oli itsekin joutunut jo pitemmän aikaa tottumaan elämänlaatunsa ominaishajuun.

– Elämä on just sellasta, millaiseksi sen itse tekee, Alma jatkoi säntillisesti säälimätöntä määrittelyään. – Ja millaiseksi mä sen teenkään? Se oli mun mahdollisuus. Ja mitä mä tein sille? Mokasin. Oikein huolella. Osaanko mä muuta? Miksi kaikki miehet karkaa multa? Miksi mä en saa pidettyä ketään? Mä olen hylkiö. Epäkelpo. Heti, kun saan jotain hyvää, niin…

Maikki kohottautui seisaalleen. Hän katsoi käsissään olevia sirpaleita. Alma katsoi omaa kättään. Keskellä kämmentä makasi hänen jääkaapin ovesta poimimansa magneettisana – rakkaus. Miten irvokkaalta se nyt vaikuttikaan. Sekö olisi hänen viimeinen sanansa, jos hän päätyisi roikkumaan keittiön katosta?

Ovikello soi.

He kumpikin hätkähtivät, eivät hetkeen sanoneet mitään. Odottivat vain ja katsoivat toisiaan. Ovikello soi uudestaan.

– Kuka se voi olla? Alma kuiskasi.

– Mikael, Maikki toivoi ääneen.

– Ei voi olla.

– Kukapa muukaan?

– Jannen äiti, Alma järkeili.

– Miksi muka? Täällä?

– Tuli selvittämään miksi mä valehtelin. Mähän lähdin sieltä mitään sanomatta. Sehän voi kuvitella vaikka mitä.

– Mistä se tietää, missä sä asut, Maikki puolestaan järkeili.

– Mikael on ainoa, joka tietää missä mä asun. Jannen lisäksi.

– Se on Mikael. Usko pois.

Ovikello soi jälleen. Useaan kertaan ja sinnikkäästi.

– Aukaise se ovi, Maikki käski.

– En, Alma kieltäytyi ja katsoi jähmettyneenä eteisen hämärään.

– Tää on se sauma, Maikki painotti. – Nyt sä saat mahdollisuuden selittää.

– Ei…

– Totta kai sä avaat. Sulla ei ole muuta mahdollisuutta. Mä meen avaamaan.

– Et, Alma kielsi ja esti Maikkia.

Ovikello oli ollut jo muutaman hetken vaiti. Alma tiesi, että Maikki saattoi hyvinkin olla oikeassa. Miksi hän ei voisi avata ovea ja ¬kokeilla? Ehkä hän pelkäsi liikaa uutta epäonnistumista. Sitten än muisti, miten Mikael piteli häntä. Muisti tämän kosketuksen. Muisti Mikaelin ihollaan. Muisti, miltä tämä maistui. Ja sitten hän muisti, miten Mikael katsoi häntä. Silloin viimeisen kerran.

Yhtäkkiä Alma ryntäsi ulos keittiöstä, päistikkaa kohti ulko-ovea. Jostain syystä hän ei saanut heti kiinni lukosta, se lipsui hänen otteestaan. Alma huusi oven läpi.

– Odota!

Ovi lennähti auki, mutta ketään ei enää näkynyt. Samassa Alma huomasi jonkun liikahtavan rappusissa, alhaalla, kaiteiden toisella puolella. Maikki tuli keittiön oviaukkoon. Vaistomaisesti hänen kätensä nousi suun eteen, sormet tarttuivat puristelemaan alahuulta niin kuin aina, kun häntä jännitti.

Käytävästä kuului, kuinka askeleet lähtivät nousemaan takaisin ovelle. Alma seisoi jähmettyneenä oviaukossa. Sitten hän otti askeleen taaksepäin. Toinen käsi piti edelleenkin kiinni ovenkahvasta.

– Laitinen… kuului käytävästä. – Poliisista. Päivää. Alma Korva?

– Kyllä… minä olen, Alma vastasi haparoiden.

– Olisi vähän asiaa, Laitinen ilmoitti. – Voitteko lähteä mukaan?

Laitinen katsoi edessään seisovaa tietokoneen näyttöä pää takakenossa, sillä lukulasit olivat liukuneet nenänvartta pitkin miltei kärkeen saakka. Hetken kuluttua hän veti henkeä, oli selvästikin sanomaisillaan jotain, mutta puuskahtikin sitten ilmaan. Alman mielestä se oli sietämätöntä. Laitinen oli odotuttanut itseään jo riittämiin.

– Miten luonnehtisit suhdettasi Janne Pasaseen? Laitinen kysyi yhtäkkiä.

Laitisen kysymys tuli niin yllättäen, että kun vastaamisen aika lopulta tuli, Alma ei osannut sanoa mitään.

– Miten hyvin tunnet Pasasen? Laitinen helpotti.

– Miksi minä olen täällä? Alma vastasi kysymällä. – Mistä tässä on oikein kyse? Minä en voi käsittää, miten tästä on voinut tulla näin iso asia. Enhän minä ole tehnyt mitään.

– Etkö? Laitinen hämmästeli aidon tuntuisesti ja se hämmensi Almaa entisestään.

Laitinen jäi tarkastelemaan Almaa tavalla, joka tuntui Almasta tungettelevalta ja siten hyvin vastenmieliseltä. Katse sai hänet tuntemaan syyllisyyttä. Minkä tähden?

– Pasasen tapauksesta on tehty rikosilmoitus, Laitinen paljasti. – Ja tässä on käynyt ilmi asioita, joiden vuoksi tätä tapausta on tutkittava.

– Rikosilmoitus, Alma toisti epäuskoisena. – Mitä asioita?

– Meillä on syytä epäillä, että se pesukone ei tipahtanut Pasasen päälle vahingossa, Laitinen totesi ja jäi saman tien katselemaan Almaa tarkkaavaisesti.

Almasta tuntui, että häntä vietiin yhtä aikaa liian moneen suuntaan. Jokin paikka ratkeaisi hetkenä minä hyvänsä. Ja ennen kuin hän oli ennättänyt ymmärtää edes yhden osa-alueen, repäistiin hänen eteensä jo täysin uusi ja odottamaton ulottuvuus.

– Mitä sinä tarkoitat? Alma soperteli vaivalloisesti.

– Se ei ollut onnettomuus, Laitinen kuiskasi kurottautuen samalla aavistuksen verran Almaan päin. – Joku tiputti sen pesukoneen Pasasen päälle.

– Tiputti, Alma toisti. – Miksi?

– Hyvä kysymys.

– En minä ainakaan, Alma yhtäkkiä sähähti säikähtäneesti.

– Miksi sitten valehtelit? Laitinen latasi välittömästi.

– Miksi ja miksi… en minä tiedä itsekään, Alma parahti, sillä tunne hänen sisällään alkoi nopeasti kasvaa pakokauhuksi.

Laitinen vaikeni. Hän antoi hiljaisuuden tehdä tehtävänsä, sillä prosessi oli nyt selvästi käynnistymässä.

– Minun piti vain piipahtaa siellä sairaalassa, kun pyydettiin, Alma aloitti koottuaan hetken itseään ja ajatuksiaan. – En minä ollut kuin kerran tavannut sen Pasasen sitä ennen. Lupasi tuoda minulle dvd-soittimen. Ja korjata kylpyhuoneen silikonit, Alma vielä lisäsi vaiteliaasti katsoen samalla Laitisesta ohi.

– Sitten tuli se pesukone ja nyt ollaan tässä, Alma jatkoi hetken kuluttua. – En minä tiedä siitä miehestä mitään. Enkä pesukoneista.

Alma jäi katsomaan anovasti Laitista. Laitinen tarkasteli jälleen tungettelevan pitkään Alman kasvoja, pienintäkin ilmeen värettä ja vivahdetta. Tällä kertaa Almalla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia olla tarkkailtavana. Hän puhui totta.

– Miksi kukaan haluaisi sille mitään pahaa? Alma kysyi, kun Laitinen vain katsoi. – Pasaselle?

– Sekin on vallan mielenkiintoinen kysymys. Valvontakameroissa kuitenkin näkyy, kuinka pesukone tippuu ja miten kohta joku luikkii kuormapinojen takaa karkuun.

– Minultako se muka näyttää, Alma älähti.

– Vaikea sanoa. Kuva on niin rakeinen ja kaukaa kuvattu. Se voi olla periaatteessa kuka tahansa.

– Minä se en ainakaan ollut, Alma ilmoitti määrätietoisesti.

– Missä olit, kun se tapahtui? Laitinen kysyi. – Hieman ennen kello kuutta?

– Kotona.

– Voiko joku vahvistaa sen?

Alma löysi jälleen kerran itsensä nurkasta. Tässäkään asiassa kukaan ei voinut puhua hänen puolestaan. Lapsi oli ollut Maikilla ja hän itse oli odottanut punaviinin ja kinkkupiiraan kera yksin Pasasta tulevaksi.

Alma ei vastannut mitään. Hänen päänsä vaipui alas, eikä hän halunnut sanoa enää sanaakaan.

– Hyvä on, Laitinen lopulta totesi. – Ehkä tämä oli tältä erää tässä. Voit lähteä, mutta ole tavoitettavissa. Pidä puhelinta auki. Otan yhteyttä ja teen varsinaisen kuulustelun myöhemmin.

Alma makasi kyljellään olohuoneen sohvalla. Hän oli pyytänyt Maikkia pitämään tytärtään Niinaa luonaan vielä hetken aikaa. Alman katse oli nauliintunut pöydän toisella puolella seisovan uuden taulutelevision pimeään ruutuun. Hän yritti muistella, miltä Janne Pasanen näytti. Millaiset olivat Jannen kasvot, kun hän kävi täällä? Muistikuvat olivat niin hataria, että Alma ei ollut läheskään varma, tunnistaisiko Jannea, jos tämä tulisi ihmisvilinässä vastaan.

Siitä huolimatta Alma ei saanut miestä mielestään. Miksi kukaan haluaisi tiputtaa Pasasen päälle pesukoneen? Mitä niin pahaa hän oli tehnyt, että ansaitsi sellaisen kohtelun?

Pasanen on yhtäkkiä vienyt niin paljon huomiota Alman mielessä, että hän ei ole muutamaan hetkeen muistanut Mikaelia kuin vilauksilta. Ehkä niin oli hyväkin. Joka kerta, kun Mikael lihallistui hänen mieleensä vähänkään väkevämmin, Almasta tuntui kuin hänen lävitseen olisi lyöty jäinen säilä. Se sai hänet haukkomaan henkeään.

Pasasen tapaus oli selvitettävä. Se olisi ainoa keino taistella takaisin Mikaelin tykö. Mitä enemmän Alma ratkaisua mietti, sitä ilmiselvemmältä se alkoi tuntua. Ei ollut muita mahdollisuuksia.

Hissin teräksiset ovet vetäytyivät näkymättömiin Alman edestä. Hän odotti hetken, varmistui, ettei ketään ollut hissiaulassa ja astui vasta sitten ulos. Kello oli jo sen verran paljon, että päivittäiset asioijat olivat sairaalasta kaikonneet, jäljellä olivat enää hoidossa olevat, henkilökunta ja sitkeimmät lähimmäiset. Alma toivoi, ettei Jannen äiti olisi kuulunut heihin.

Alma veti katosta roikkuvasta narusta. Moottori päästi matalan murinan kääntäessään oven auki hänen edessään. Hän lähti kävelemään määrätietoisesti sisään yrittäen kuitenkin jatkuvasti välttää liian tuttuja hoitajia ja varsinkin Mikaelia, vaikka juuri hänet Alma halusi nähdä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän halusi saada edes pienen vilahduksen tuosta puhtaan valkoiseen kääritystä armolahjasta, jotta hän jaksaisi yrittää, jaksaisi uskoa. Mutta hän tiesi, että se on mahdotonta. Hänen oli vain yritettävä vaalia sitä, mitä hänessä oli jäljellä Mikaelista.

Huone 12.

Alma pysähtyi oven eteen tietämättä mitä tehdä. Ovi oli kiinni. Jos Jannen äiti oli huoneessa, kuinka hän voisi kurkistaa sisään paljastumatta? Alma vilkaisi ympärilleen. Käytävä oli tyhjä, mutta samassa vain noin viiden metrin päässä oleva hoitajien huoneen ovi avautui. Joku astui jo puoliksi ulos. Alma katsoi uudestaan ovenkahvaa, sitten etsi katseellaan jo jotain paikkaa, jonne piiloutua. Sairaanhoitaja astui käytävään, veti perässään koeputkia täynnä olevan kärryn ja samalla havahtui. Aivan kuin hän olisi nähnyt jotain. Käytävä oli kuitenkin tyhjä. 

Alma seisoi hengittämättä selkä ovea vasten. Hän kuuli, kuinka askeleet tulivat käytävässä kohti, mutta sitten helpotuksekseen tajusi, että ne jatkoivat huoneen ohi. Vasta nyt Alma uskaltautui katsomaan huoneeseen.

Siellä oli neljä vuodepaikkaa. Vasemmalla makasi vanha mies, joka raskaasti kuorsaten veti happea suun eteen asetetun maskin välityksellä. Oikeasta nurkkauksesta verhon takaa näkyivät vuoteella makaavat jalkaterät. Alma lähti kävelemään varovaisesti niitä kohti.

Pian verhon takaa paljastui koko Janne Pasanen. Alma pysähtyi vuoteen päätyyn. Hän katseli keinotekoisessa koomassa pidettävää Jannea mietteliäänä niin kuin olisi yrittänyt tulkita mieheen liittyvää arvoitusta. Oliko tämä sekaantunut huumeisiin ja oliko joutunut sen vuoksi velkoihin? Eikö Alma olisi muka huomannut miehessä mitään sellaiseen viittaavaa? Kai huumemiehen nyt sentään vielä tunnistaisi, jos sellainen astelisi hänen pitkäkarvaiselle Ikea-matolleen. Kyse oli jostakin muusta. Mistä?

Alma siirtyi Jannen vuoteen vierelle. Silmäili nopeasti yöpöydän, jossa hänen tuomiensa kukkien seassa oli uusi kimppu. Parane pian toivoo äiti, luki kortissa. Almasta tuntui pahalta katsoa korttia. Hänestä tuntui niin kuin hän olisi ollut jonkinlainen tunkeutuja, murtovaras, joka oli tuppautumassa tuntemattomien ihmisten, Jannen ja hänen äitinsä, elämään.

Hänen oli pakko työntää tuo tunne syrjään. Oli toimittava.

Alma raotti varovaisesti ylempää laatikkoa. Se oli tyhjä. Laatikko kiinni ja alempi auki. Jotain alkoi välittömästi häämöttää laatikon raottuessa. Alma veti laatikkoa enemmän auki. Samassa vastapäätä oleva vanha mies korskahti niin voimakkaasti, että sai Alman säpsähtämään. Sitten mies hiljeni. Alma jäi kuuntelemaan. Mitään ei kuulunut. Aivan kuin mies ei olisi enää hengittänyt.

Alma katsoi eteensä. Laatikko oli nyt auki. Siellä lepäsi Raamattu. Mies ei hengittänyt edelleenkään, nyt Alma alkoi olla siitä varma. Huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus, eikä Alma uskaltanut hetkeen liikahtaakaan. Miksi mitään ei tapahtunut?

Alma työnsi laatikon kiinni, kääntyi ympäri ja katsoi vielä hetken vanhaa miestä. Tämän rintakehä ei liikkunut. Aiemmin se oli kohoillut voimakkaasti miehen raskaan hengityksen tahdissa. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä? Pitäisikö pyytää joku apuun?
Alma asteli varovaisesti vanhan miehen vuoteen vierelle. Hän nosti kätensä miestä kohti, mutta antoi sen hetken kuluttua laskeutua alas. Oliko tuo mies kuollut? Ajatuskin kammoksutti Almaa. Vuoteen vierellä oli pieni rasia, jonka päässä oli punainen nappi ja jonka pohjasta luikersi sähköjohto seinän pistoketta kohti. Pitäisikö hänen painaa tuota nappia?

Samassa käytävästä alkoi kuulua askeleita. Ne lähestyivät nopeasti ja niitä oli useita. Alman katse jähmettyi huoneen oveen.

Ovi lennähti auki. Kaksi hoitajaa ja pienen hetken kuluttua lääkäri riensivät sisään ja vanhan miehen luokse. Miehen koholleen asetettu vuoteen päätyosa laskettiin nopeasti alas ja hänen rintakehänsä paljastettiin. Huoneeseen astui lisää väkeä, joku veti mukanaan defibrillaattorin vuoteen vierelle elvytystä varten.

Alma seisoi keskellä tilavaa vessaa. Huoneesta kantautui hoitohenkilökunnan lyhyitä, epäselviä lausahduksia. Kuului työskentelyn ääniä. Kuului eloonjäämiskamppailun ääniä. Alma toivoi, että joku olisi tullut ja hakenut hänet pois. Tuntui kummallista kohinaa korvissa, hän kuuli oman sydämensä jyskeen. Se oli pakahduttavaa, aivan kuin hänen sydämensä olisi kasvanut yhtäkkiä aivan liian suureksi mahtuakseen rintakehään. Häntä pyörrytti.

Samassa Alma huomasi vessan toisella seinustalla olevan oven. Samaa vessaa käytettiin kahdesta eri huoneesta. Se oli hänen pakotiensä. Alma lähti saman tien kohti ovea ja päätti, että kun hän tuon oven sulkisi perässään, sulkisi hän samalla myös kaiken muun pois elämästään. Jannen. Mikaelin. Zumban. Kaiken.

Alma tarttui määrätietoisesti ovenkahvaan ja tönäisi oven auki. Samassa hän kuuli tutun äänen. Liian tutun. Se sai hänet pysähtymään. Jähmettymään. Se vei häneltä kyvyn toimia, kyvyn ajatella ja tehdä omaehtoisia ratkaisuja. Hetken kuluttua Alma veti oven kiinni ja palasi takaisin Jannen huoneen ovelle. Se oli jäänyt ohuesti raolleen ja Alma yritti nähdä, mitä huoneessa tapahtui. Hän yritti aistia niin paljon kuin mahdollista. Hän virittäytyi. Ja siinä se oli. Mikael. Työstämässä vanhaa miestä takaisin elämään. Se näytti jumalaiselta. Mikael näytti enkeliltä valkoisissaan.

Alma ei voinut olla ihailematta Mikaelin määrätietoista ja sinnikästä olemusta ja herkeämätöntä potilaan elvytystä. Mikael selvästikin tiesi mitä tehdä. Hän oli varmuudella niin hyvä työssään kuin siinä vain pystyi olemaan. Sellaista oli helppoa kuvitella Mikaelista. Hän oli perusteellinen.

Alman teki mieli avata ovi ja mennä Mikaelin luo. Hän olisi halunnut heittäytyä Mikaelin armoille, jotta olisi vielä kerran voinut kokea miehen läheisyyden, hänen tuoksunsa. Hänen karkean mutta samalla niin pehmeän ihonsa. Hänen myskinsä.

Alma painautui kohti ovenrakoa. Sen lähemmäs Mikaelia hän ei päässyt. Mutta sekin oli kuin puoli maailmaa.

Samassa Mikael antoi käskyn. Vuoteen laidat nostettiin ja vanhaa miestä lähdettiin viemään vauhdilla pois. Kuin taikaiskusta huone tyhjeni ja samalla hiljeni. Vain Janne Pasanen jäi makaamaan nurkkaukseen hiljaiseen uneensa. Hän näytti hylätyltä.

Alma astui varovasti ulos. Hän jäi hetkeksi kuuntelemaan ja kun vaikutti siltä, että käytäväkin hiljeni, hän jatkoi matkaansa Pasasen luo. Alma vetäisi yöpöydän laatikon jälleen auki. Sieltä paljastui uudelleen Raamattu ja myös kirjan päällä oleva avain. Se näytti siltä, että se oli tarkoitettu kaapin oveen.

Alma kiiruhti oviseinustan kaapistoille. Avain kävi vasta toiseen lukkoon. Ovi aukesi ja kaapista paljastui vaatteita, jollaisia Alma oli nähnyt aiemmin Pasasen yllä. Alma tunnusteli nopeasti taskuja. Niissä oli lappuja, ruuvimeisseleitä, erilaisia ruuveja, eristysnauhaa, kaikenlaista kodinkoneiden asentamiseen liittyvää.

Sitten Alma löysi lompakon. Hän kävi nopeasti sen sisällön lävitse. Kaupan kuitteja, kuntosalikortti, veikkauslappuja. Ei mitään, mistä Alma olisi saanut jotain irti. Ei kerrassaan mitään, minkä takia Jannen päälle olisi pitänyt heittää pesukone jos toinenkin. Alma työnsi lompakon takaisin housuntaskuun. Jokin vastusti. Jokin kilahti. Alma otti lompakon uudelleen pois ja kouraisi taskun pohjalta. Esiin nousi avainnippu.

Alma jäi katsomaan sitä mietteliäänä, varsinkin yhtä avaimista. Sen voisi kuvitella olevan kotiavain.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.