Osa 3/5: Kun Janne joutuu sairaalaan, zumbaan hurahtanut Alma huumaantuu seuraavaksi lääkäri Mikael Grönroosista. He päätyvät viettämään yhdessä kuuman yön. Kun Alma menee sairaalaan, Mikaelille paljastuu, että Alma on valehdellut.

Maikki katsoi kättään. Se oli ojentuneena eteenpäin, vain vaaksan päässä ovikellosta, eikä liikkunut enää mihinkään. Ovikello olisi voinut aivan hyvin olla galaksin tuolla puolen. Yhtä ulottumattomissa.

Hän veti kätensä hitaasti pois. Aivan kuin olisi varonut liikkeestä syntyvää ääntä. Hänen teki mieli kääntyä ja mennä pois. Mutta hän tiesi, ettei hän voisi tehdä niin. Olihan kyse hänen omasta siskostaan.

Maikki olisi halunnut kaivaa puhelimensa esille ja lukea uudestaan viestin, jonka Alma oli lähettänyt. ”Tule äkkiä. On tapahtunut kauheita.” Puhelin sai nyt olla kuitenkin kaikessa rauhassa taskussa. Sen näppäinäänet paljastaisivat hänet välittömästi käytävästä.

Maikki yritti kuunnella, saada edes jonkinlaista vihjettä siitä, mitä tuon vihreän oven takana häntä odottaisi. Häntä kuvotti. Ei välttämättä se, miksi hänen piti Alman luokse tulla, vaan se, miten paljon hän tällaisissa tilanteissa pelkäsi. Hänellä on aina ollut suuria vaikeuksia kohdata tilanteita, joihin liittyy jotain kauheaa. Tilanteita, joissa pitäisi olla vahva. Rohkea. Olla tukena. Olla se alusta, joka viimeisenä pettäisi. Olla se, joka lopulta pelastaisi, kun kaikki toivo tuntuisi olevan jo mennyttä. Jo se, että yksi Alman välilevyistä oli aikoinaan todettu rappeutuneeksi, oli tuntunut hänestä kohtuuttoman tukahduttavalta.

Ei hän pysty olemaan kenellekään tukena. Hänhän se on, joka tukea aina tarvitsee.

Oven takaa kuului askelia. Ne tulivat kohti. Maikki hätääntyi, hän otti puolittaisen askeleen taaksepäin, aivan kuin ovi hyökkäisi silmille hetkenä minä hyvänsä. Samassa askeleet tuntuivat pysähtyvän. Muutaman hetken kuluttua Maikki uskaltautui päästämään keuhkojen pohjassa pidättelemäänsä ilmaa varovaisen hitaasti pois.

Yhtäkkiä jokin piippasi. Ääni syöksyi läpi taskun niin voimallisesti, että Maikki oli varma, että se repi mennessään kännykän mentävän reiän takkiin. Tuntui kuin ääni olisi jatkunut loputtomiin, kimpoillut ympäriinsä käytävän betoniseinistä ja kivisistä portaikosta ja kieputellut vauhtia metallisista kaidepinnoista. 

Maikki yritti tavoittaa puhelimen taskustaan mahdollisimman nopeasti, mutta oli täysin selvää, että hän oli jo paljastunut. Askeleet kuuluivat taas, ne tulivat suoraan päin. Ovi aukesi.

– Siinähän sinä olet, Alma tokaisi yllättyneen näköisenä oviaukosta.

– Joo… Maikki vastasi varovaisesti puristaen puhelinta kädessään.

– Just kerkesin lähettää sulle viestin, että missä sä oikein viivyt. Tuu sisään.

Alma lähti astelemaan peremmälle asuntoon. Maikki jäi käytävään niin kuin hänen jalkansa olisivat imeytyneet betoniin, ja hän kurotteli katsomaan, kuinka Alman selkä katosi keittiöön.

Hän ei halunnut totella. Hän ei halunnut astua mihinkään, mitä Alma kuvailee kauheaksi. Hän tunsi siskonsa aivan liian hyvin.

Maikki istui keittiön tuolilla ja katsoi sylissään lepääviä käsiään. Toinen puristi edelleen puhelinta tiukassa otteessa. Sitten hän huokaisi ja pudisti päätään.

– Miten sä voit tehdä tällasta, Maikki puuskahti epäuskoisena.

– En mä tiedä, Alma soperteli. – En mä voinut jäädä sinne. Mun oli pakko lähteä. Mä vain lähdin. Mä karkasin.

– En mä sitä tarkoittanut, Maikki ärähti. – Miksi sä et voinut vastata puhelimeen, kun mä yritin soittaa? Lähetit vaan sen viestin, eikä muuta. Mä ennätin luulla jo vaikka mitä.

– Niinku mitä?

– En mä tiedä. Jotain. No, kauheeta, jotain hirveetä, Maikki kykeni ainoastaan kuvailemaan ja levitti samalla kätensä ympärilleen kuin osoittaen vastauksen piileksivän jossakin Alman kotona.

Alma nojasi seinään ja katsoi keittiön ikkunasta ulos. Kahvi oli jo aikaa sitten jäähtynyt ihonlämpöiseksi kupissa, jota hän roikotti löysän näköisesti sormihangassa. Ajatukset olivat pyörineet hänen päässään sekasotkuiseksi oksapalloksi, jollaisia pyöri lännenelokuvissa pitkin preerioita. Tämä pallo oli käynyt jo niin tiheäksi, ettei sen lävitse näkynyt enää pilkahdustakaan.

Alman teki mieli puhua. Ei ehkä niinkään siksi, että hän olisi voinut kertoa Maikille, mitä hänelle on tapahtunut, vaan siksi, että hän itsekin kuulisi, mitä hänen sisällään juuri nyt on, mitä siellä tapahtuu ja mitä siellä pitäisi tapahtua.

Puhuminen on pelastus, hän tiesi. Puhuminen on se reikä, jonka lävitse hän pääsisi sukeltamaan ulos. Puhumalla puhdistaudutaan. Puhumalla synnytään uudestaan.

Sitä miehet eivät ole koskaan ymmärtäneet, ei ollut ymmärtänyt hänenkään miehensä. Ei ollut ymmärtänyt Maikin ja hänen viikoittaisia puhelinkeskusteluja ja kahvihetkiä. Mies oli verrannut heidän puhettaan veteen, jota tuli joka kerta niin paljon, että sillä olisi helposti täyttänyt Mariaanien haudan ja ylijäävällä osalla ratkaissut Afrikan kuivuuden.

Miehen omat puhelut olivat olleet toista äärilaitaa. Lyhyitä, epäselviä murahduksia, joilla täydelliset hiljaisuudet erottuivat toisistaan. Rakastan sinua – mjaa. Tuo maitoa –  mjaah. Aivan kuin sanat olisivat kallisarvoisia aarteita, jotka kuluvat, kun niitä puhutaan. Niin kuin ne maailmasta loppuisivat, jos niitä käyttäisi liikaa.

Ehkä niin oli käynyt naapuritalon Eskollekin. Ehkä hänenkin sanansa olivat loppuneet, sillä keittiön pöydällä oli ollut yksi ryppyinen lappu, jossa oli lukenut yksi sana.

Kiitti.

Esko oli ennättänyt roikkua keittiön katosta kokonaisen viikon, vierellään vain yksi sana, kunnes lampun kiinnike oli pettänyt.

Mitenkähän moni tappaa mieluummin itsensä kuin alkaa puhua? Sitä Alma oli silloin pohtinut. Sitä hän oli kysynyt mieheltäänkin, ihan oikeasti huolestuneena. Niinkö vaikeaa se on? Mjaah.

Mutta nyt puhuminen tuntui Almastakin vaikeammalta kuin koskaan aiemmin. Mitä enemmän hän haki ensimmäistä lausetta, lopulta edes yhtä sanaa, sitä syvemmälle ne tuntuivat uppoavan. Pian hän huomasi olevansa kyvytön puhumaan, kyvytön ajattelemaan. Se, että Maikki oli tässä tilanteessa huolissaan vain itsestään ja kaiken lisäksi oli syvästi loukkaantunut kohtelustaan, pahensi tilannetta entisestään.

Sitten se tuli. Itku, joka sai nopeasti koko kehon vavahtelemaan. Alma yritti asettaa kuppia pöydälle, mutta sormi juuttui kahvaan. Kuppi tippui lattialle, kahvi pärskähteli sirujen seasta ympäriinsä seinille, tuolin jaloille ja pitkin kaappipakastimen valkoista peltipintaa.

Maikki säikähti uudelleen. Vasta nyt hän huomasi, millaisessa tilassa Alma oli. Mutta edelleenkään hän ei ymmärtänyt miksi.

Hän nousi ylös ja tuli Alman tykö. Hän otti kiinni pöydän ylle taipuneesta siskostaan ja sulki hänet syliinsä. Hän tunsi Alman lohduttomuuden. Aivan kuin se olisi virrannut suoraan läpi hänen vaatteidensa, läpi ihon, luiden ja kudosten. Se virtasi suoraan Alman sydämestä.

Maikki ei ymmärtänyt vieläkään. Kysehän oli miehestä, jota Alma tuskin tunsi. Miehestä, jolla jäivät silikonit laittamatta ja dvd-soitin tuomatta. Oli kyse ihmistyypistä, jota yleisesti kutsutaan pojiksi, vaikka he olisivat kuinka iäkkäitä.

– Kyllä se… mikä-sen-nimi-nyt-olikaan vielä paranee, Maikki yritti lohduttaa. – Ne tekee nykyään ihmeitä. Lääkärit.

Maikki tunsi, kuinka Alma muuttui välittömästi jännittyneeksi hänen otteessaan. Sitten Alma päästi murahdukselta vaikuttavan äänen ja huokaisi syvästi perään. Sitten hän jo ravistautui irti Maikin otteesta.

– Ei tässä siitä ole kyse, Alma sai sanotuksi, yritti ryhdistäytyä ja asteli keittiötasolla seisovan talouspaperirullan kimppuun.

– Mistä sitten? Maikki kysyi.

– Siitäkö, että sä menit valehtelemaan?

– Ei siitäkään, Alma puuskahti. – Tai siitäkin. Osittain.

Alma repi saman tien kolme palaa talouspaperia, painoi niillä hetken silmiään kuin yrittäisi ehkäistä tulevaa turvotusta. Sitten hän niisti nenänsä ja jäi keittiö­tasoon nojaten katsomaan edessään olevaa jääkaappia. Oven pintaa kuvioivat lukemattomat magneettisanat. Sanat eivät olleet missään järjestyksessä, ne olivat kaoottisesti sekaisin. Mutta siitä huolimatta Alman katse osui yhteen ainoaan sanaan kaiken sekamelskan keskellä.

Rakkaus.

Alma hymähti epäuskoisena. Aivan kuin joku olisi juuri sanonut jotain harvinaisen osuvaa täysin vahingossa. Tai aivan kuin joku olisi juuri sanonut jotain erityisen typerää ja täysin tarkoituksella.

– Mä menetin jonkun, Alma sanoi niin hiljaa, että se kuulosti miltei kuiskaukselta.

– Kenet?

– Mikaelin.

– Ja Mikael oli?

– No, se Jannen lääkäri.

Samassa Maikki ymmärsi, ettei hän tiedä vielä juuri mitään. Hän tiesi Jannesta. Hän tiesi, kuinka Alma oli viettänyt Jannen luona sairaalassa hänen mielestään kohtuuttomankin paljon aikaa, ja hän tiesi senkin, kuinka Alma oli valehdellut olleensa Jannen sisko. Nyt hän oli saanut tietää, että sairaalaan oli ilmestynyt äiti, joka oli saanut kuulla, että hänellä oli pojan lisäksi tytärkin.
Maikki vaati selitystä.

Alma kertoi kaiken. Hän kertoi Mikael Grönroosista. Hän kertoi ennen kaikkea Mikaelin silmistä, hänen käsistään, kuinka ne kietoutuivat hänen kupeilleen ja sähköistivät Alman läpikotaisin tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Hän kertoi, kuinka he ensikosketuksesta lähtien tuntuivat sulautuvan toisiinsa. Kuinka he tuntuivat olevan kuin toisistaan puuttuvia palasia, jotka lomittuivat yhteen niin virheettömällä tavalla, ettei väliin jäänyt pisarallekaan tilaa. Vasta sitten Alma kertoi illallisesta, Ruandasta, Mikaelin tekemästä työstä nälkäänäkevien, kärsivien lasten puolesta.

Maikki ymmärsi. Hänen teki mieli ottaa Alma uudestaan syliinsä. Vesi kihosi hänen silmiinsä, kun hän ymmärsi mitä hänen siskonsa sisällä tapahtui. Mutta hän ymmärsi vetää tuon tunteen takaisin. Hän ymmärsi, että nyt on se hetki, jolloin hänen pitää olla tukena toiselle. Että hänestä pitää löytyä sitä voimaa, jota tällaisessa tilanteessa tarvitaan.

Maikki ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt aloittaa. Katse valui lattiaan ja osui sirpaleisiin. Hän kyykistyi ja alkoi keräillä verkkaisesti kappaleita käteensä. Ehkä hän siten pystyi osoittamaan aikomuksensa ja halunsa auttaa.

– Sen Mikaelin takiako sinä valehtelit? Maikki lopulta kysyi.

– En. Sehän siinä just onkin. Ei siinä ole mitään järkeä. Miten mä voin selittää sen sille? Ei sitä voi selittää. Ei se voi koskaan käsittää sitä kuviota. En mä tiedä, miksi mun piti valehdella. Ehkä mä pelkäsin.

– Mitä? Maikki kysyi.

– En mä tiedä. Jotain. Vastuuta. Ei. Tai ehkä jotain sellaista. Mä en yksinkertaisesti pysty selittämään tätä Mikaelille niin, etten mä vaikuta jotenkin sekopäiseltä…

Maikin teki mieli muistuttaa, miten hän oli kehottanut Almaa hankkiutumaan eroon eksästään jo silloin, kun ensimmäisen kerran oli kuullut heidän sekasotkuistaan. Se oli kuitenkin ollut turhaa, ja nytkin oli armottoman myö­häistä. Alma tiesi kaiken sanomattakin.

– Olipahan se liian hyvää ollakseen totta, Alma puuskahti. – Mulla se ei koskaan natsaa. Ei koskaan. Elämä on yhtä paskaa.

– Eikä ole, Maikki yritti torua, vaikka oli itsekin joutunut jo pitemmän aikaa tottumaan elämänlaatunsa ominaishajuun.

– Elämä on just sellasta, millaiseksi sen itse tekee, Alma jatkoi säntillisesti säälimätöntä määrittelyään. – Ja millaiseksi mä sen teenkään? Se oli mun mahdollisuus. Ja mitä mä tein sille? Mokasin. Oikein huolella. Osaanko mä muuta? Miksi kaikki miehet karkaa multa? Miksi mä en saa pidettyä ketään? Mä olen hylkiö. Epäkelpo. Heti, kun saan jotain hyvää, niin…

Maikki kohottautui seisaalleen. Hän katsoi käsissään olevia sirpaleita. Alma katsoi omaa kättään. Keskellä kämmentä makasi hänen jääkaapin ovesta poimimansa magneettisana – rakkaus. Miten irvokkaalta se nyt vaikuttikaan. Sekö olisi hänen viimeinen sanansa, jos hän päätyisi roikkumaan keittiön katosta?

Ovikello soi.

He kumpikin hätkähtivät, eivät hetkeen sanoneet mitään. Odottivat vain ja katsoivat toisiaan. Ovikello soi uudestaan.

– Kuka se voi olla? Alma kuiskasi.

– Mikael, Maikki toivoi ääneen.

– Ei voi olla.

– Kukapa muukaan?

– Jannen äiti, Alma järkeili.

– Miksi muka? Täällä?

– Tuli selvittämään miksi mä valehtelin. Mähän lähdin sieltä mitään sanomatta. Sehän voi kuvitella vaikka mitä.

– Mistä se tietää, missä sä asut, Maikki puolestaan järkeili.

– Mikael on ainoa, joka tietää missä mä asun. Jannen lisäksi.

– Se on Mikael. Usko pois.

Ovikello soi jälleen. Useaan kertaan ja sinnikkäästi.

– Aukaise se ovi, Maikki käski.

– En, Alma kieltäytyi ja katsoi jähmettyneenä eteisen hämärään.

– Tää on se sauma, Maikki painotti. – Nyt sä saat mahdollisuuden selittää.

– Ei…

– Totta kai sä avaat. Sulla ei ole muuta mahdollisuutta. Mä meen avaamaan.

– Et, Alma kielsi ja esti Maikkia.

Ovikello oli ollut jo muutaman hetken vaiti. Alma tiesi, että Maikki saattoi hyvinkin olla oikeassa. Miksi hän ei voisi avata ovea ja ¬kokeilla? Ehkä hän pelkäsi liikaa uutta epäonnistumista. Sitten än muisti, miten Mikael piteli häntä. Muisti tämän kosketuksen. Muisti Mikaelin ihollaan. Muisti, miltä tämä maistui. Ja sitten hän muisti, miten Mikael katsoi häntä. Silloin viimeisen kerran.

Yhtäkkiä Alma ryntäsi ulos keittiöstä, päistikkaa kohti ulko-ovea. Jostain syystä hän ei saanut heti kiinni lukosta, se lipsui hänen otteestaan. Alma huusi oven läpi.

– Odota!

Ovi lennähti auki, mutta ketään ei enää näkynyt. Samassa Alma huomasi jonkun liikahtavan rappusissa, alhaalla, kaiteiden toisella puolella. Maikki tuli keittiön oviaukkoon. Vaistomaisesti hänen kätensä nousi suun eteen, sormet tarttuivat puristelemaan alahuulta niin kuin aina, kun häntä jännitti.

Käytävästä kuului, kuinka askeleet lähtivät nousemaan takaisin ovelle. Alma seisoi jähmettyneenä oviaukossa. Sitten hän otti askeleen taaksepäin. Toinen käsi piti edelleenkin kiinni ovenkahvasta.

– Laitinen… kuului käytävästä. – Poliisista. Päivää. Alma Korva?

– Kyllä… minä olen, Alma vastasi haparoiden.

– Olisi vähän asiaa, Laitinen ilmoitti. – Voitteko lähteä mukaan?

Laitinen katsoi edessään seisovaa tietokoneen näyttöä pää takakenossa, sillä lukulasit olivat liukuneet nenänvartta pitkin miltei kärkeen saakka. Hetken kuluttua hän veti henkeä, oli selvästikin sanomaisillaan jotain, mutta puuskahtikin sitten ilmaan. Alman mielestä se oli sietämätöntä. Laitinen oli odotuttanut itseään jo riittämiin.

– Miten luonnehtisit suhdettasi Janne Pasaseen? Laitinen kysyi yhtäkkiä.

Laitisen kysymys tuli niin yllättäen, että kun vastaamisen aika lopulta tuli, Alma ei osannut sanoa mitään.

– Miten hyvin tunnet Pasasen? Laitinen helpotti.

– Miksi minä olen täällä? Alma vastasi kysymällä. – Mistä tässä on oikein kyse? Minä en voi käsittää, miten tästä on voinut tulla näin iso asia. Enhän minä ole tehnyt mitään.

– Etkö? Laitinen hämmästeli aidon tuntuisesti ja se hämmensi Almaa entisestään.

Laitinen jäi tarkastelemaan Almaa tavalla, joka tuntui Almasta tungettelevalta ja siten hyvin vastenmieliseltä. Katse sai hänet tuntemaan syyllisyyttä. Minkä tähden?

– Pasasen tapauksesta on tehty rikosilmoitus, Laitinen paljasti. – Ja tässä on käynyt ilmi asioita, joiden vuoksi tätä tapausta on tutkittava.

– Rikosilmoitus, Alma toisti epäuskoisena. – Mitä asioita?

– Meillä on syytä epäillä, että se pesukone ei tipahtanut Pasasen päälle vahingossa, Laitinen totesi ja jäi saman tien katselemaan Almaa tarkkaavaisesti.

Almasta tuntui, että häntä vietiin yhtä aikaa liian moneen suuntaan. Jokin paikka ratkeaisi hetkenä minä hyvänsä. Ja ennen kuin hän oli ennättänyt ymmärtää edes yhden osa-alueen, repäistiin hänen eteensä jo täysin uusi ja odottamaton ulottuvuus.

– Mitä sinä tarkoitat? Alma soperteli vaivalloisesti.

– Se ei ollut onnettomuus, Laitinen kuiskasi kurottautuen samalla aavistuksen verran Almaan päin. – Joku tiputti sen pesukoneen Pasasen päälle.

– Tiputti, Alma toisti. – Miksi?

– Hyvä kysymys.

– En minä ainakaan, Alma yhtäkkiä sähähti säikähtäneesti.

– Miksi sitten valehtelit? Laitinen latasi välittömästi.

– Miksi ja miksi… en minä tiedä itsekään, Alma parahti, sillä tunne hänen sisällään alkoi nopeasti kasvaa pakokauhuksi.

Laitinen vaikeni. Hän antoi hiljaisuuden tehdä tehtävänsä, sillä prosessi oli nyt selvästi käynnistymässä.

– Minun piti vain piipahtaa siellä sairaalassa, kun pyydettiin, Alma aloitti koottuaan hetken itseään ja ajatuksiaan. – En minä ollut kuin kerran tavannut sen Pasasen sitä ennen. Lupasi tuoda minulle dvd-soittimen. Ja korjata kylpyhuoneen silikonit, Alma vielä lisäsi vaiteliaasti katsoen samalla Laitisesta ohi.

– Sitten tuli se pesukone ja nyt ollaan tässä, Alma jatkoi hetken kuluttua. – En minä tiedä siitä miehestä mitään. Enkä pesukoneista.

Alma jäi katsomaan anovasti Laitista. Laitinen tarkasteli jälleen tungettelevan pitkään Alman kasvoja, pienintäkin ilmeen värettä ja vivahdetta. Tällä kertaa Almalla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia olla tarkkailtavana. Hän puhui totta.

– Miksi kukaan haluaisi sille mitään pahaa? Alma kysyi, kun Laitinen vain katsoi. – Pasaselle?

– Sekin on vallan mielenkiintoinen kysymys. Valvontakameroissa kuitenkin näkyy, kuinka pesukone tippuu ja miten kohta joku luikkii kuormapinojen takaa karkuun.

– Minultako se muka näyttää, Alma älähti.

– Vaikea sanoa. Kuva on niin rakeinen ja kaukaa kuvattu. Se voi olla periaatteessa kuka tahansa.

– Minä se en ainakaan ollut, Alma ilmoitti määrätietoisesti.

– Missä olit, kun se tapahtui? Laitinen kysyi. – Hieman ennen kello kuutta?

– Kotona.

– Voiko joku vahvistaa sen?

Alma löysi jälleen kerran itsensä nurkasta. Tässäkään asiassa kukaan ei voinut puhua hänen puolestaan. Lapsi oli ollut Maikilla ja hän itse oli odottanut punaviinin ja kinkkupiiraan kera yksin Pasasta tulevaksi.

Alma ei vastannut mitään. Hänen päänsä vaipui alas, eikä hän halunnut sanoa enää sanaakaan.

– Hyvä on, Laitinen lopulta totesi. – Ehkä tämä oli tältä erää tässä. Voit lähteä, mutta ole tavoitettavissa. Pidä puhelinta auki. Otan yhteyttä ja teen varsinaisen kuulustelun myöhemmin.

Alma makasi kyljellään olohuoneen sohvalla. Hän oli pyytänyt Maikkia pitämään tytärtään Niinaa luonaan vielä hetken aikaa. Alman katse oli nauliintunut pöydän toisella puolella seisovan uuden taulutelevision pimeään ruutuun. Hän yritti muistella, miltä Janne Pasanen näytti. Millaiset olivat Jannen kasvot, kun hän kävi täällä? Muistikuvat olivat niin hataria, että Alma ei ollut läheskään varma, tunnistaisiko Jannea, jos tämä tulisi ihmisvilinässä vastaan.

Siitä huolimatta Alma ei saanut miestä mielestään. Miksi kukaan haluaisi tiputtaa Pasasen päälle pesukoneen? Mitä niin pahaa hän oli tehnyt, että ansaitsi sellaisen kohtelun?

Pasanen on yhtäkkiä vienyt niin paljon huomiota Alman mielessä, että hän ei ole muutamaan hetkeen muistanut Mikaelia kuin vilauksilta. Ehkä niin oli hyväkin. Joka kerta, kun Mikael lihallistui hänen mieleensä vähänkään väkevämmin, Almasta tuntui kuin hänen lävitseen olisi lyöty jäinen säilä. Se sai hänet haukkomaan henkeään.

Pasasen tapaus oli selvitettävä. Se olisi ainoa keino taistella takaisin Mikaelin tykö. Mitä enemmän Alma ratkaisua mietti, sitä ilmiselvemmältä se alkoi tuntua. Ei ollut muita mahdollisuuksia.

Hissin teräksiset ovet vetäytyivät näkymättömiin Alman edestä. Hän odotti hetken, varmistui, ettei ketään ollut hissiaulassa ja astui vasta sitten ulos. Kello oli jo sen verran paljon, että päivittäiset asioijat olivat sairaalasta kaikonneet, jäljellä olivat enää hoidossa olevat, henkilökunta ja sitkeimmät lähimmäiset. Alma toivoi, ettei Jannen äiti olisi kuulunut heihin.

Alma veti katosta roikkuvasta narusta. Moottori päästi matalan murinan kääntäessään oven auki hänen edessään. Hän lähti kävelemään määrätietoisesti sisään yrittäen kuitenkin jatkuvasti välttää liian tuttuja hoitajia ja varsinkin Mikaelia, vaikka juuri hänet Alma halusi nähdä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän halusi saada edes pienen vilahduksen tuosta puhtaan valkoiseen kääritystä armolahjasta, jotta hän jaksaisi yrittää, jaksaisi uskoa. Mutta hän tiesi, että se on mahdotonta. Hänen oli vain yritettävä vaalia sitä, mitä hänessä oli jäljellä Mikaelista.

Huone 12.

Alma pysähtyi oven eteen tietämättä mitä tehdä. Ovi oli kiinni. Jos Jannen äiti oli huoneessa, kuinka hän voisi kurkistaa sisään paljastumatta? Alma vilkaisi ympärilleen. Käytävä oli tyhjä, mutta samassa vain noin viiden metrin päässä oleva hoitajien huoneen ovi avautui. Joku astui jo puoliksi ulos. Alma katsoi uudestaan ovenkahvaa, sitten etsi katseellaan jo jotain paikkaa, jonne piiloutua. Sairaanhoitaja astui käytävään, veti perässään koeputkia täynnä olevan kärryn ja samalla havahtui. Aivan kuin hän olisi nähnyt jotain. Käytävä oli kuitenkin tyhjä. 

Alma seisoi hengittämättä selkä ovea vasten. Hän kuuli, kuinka askeleet tulivat käytävässä kohti, mutta sitten helpotuksekseen tajusi, että ne jatkoivat huoneen ohi. Vasta nyt Alma uskaltautui katsomaan huoneeseen.

Siellä oli neljä vuodepaikkaa. Vasemmalla makasi vanha mies, joka raskaasti kuorsaten veti happea suun eteen asetetun maskin välityksellä. Oikeasta nurkkauksesta verhon takaa näkyivät vuoteella makaavat jalkaterät. Alma lähti kävelemään varovaisesti niitä kohti.

Pian verhon takaa paljastui koko Janne Pasanen. Alma pysähtyi vuoteen päätyyn. Hän katseli keinotekoisessa koomassa pidettävää Jannea mietteliäänä niin kuin olisi yrittänyt tulkita mieheen liittyvää arvoitusta. Oliko tämä sekaantunut huumeisiin ja oliko joutunut sen vuoksi velkoihin? Eikö Alma olisi muka huomannut miehessä mitään sellaiseen viittaavaa? Kai huumemiehen nyt sentään vielä tunnistaisi, jos sellainen astelisi hänen pitkäkarvaiselle Ikea-matolleen. Kyse oli jostakin muusta. Mistä?

Alma siirtyi Jannen vuoteen vierelle. Silmäili nopeasti yöpöydän, jossa hänen tuomiensa kukkien seassa oli uusi kimppu. Parane pian toivoo äiti, luki kortissa. Almasta tuntui pahalta katsoa korttia. Hänestä tuntui niin kuin hän olisi ollut jonkinlainen tunkeutuja, murtovaras, joka oli tuppautumassa tuntemattomien ihmisten, Jannen ja hänen äitinsä, elämään.

Hänen oli pakko työntää tuo tunne syrjään. Oli toimittava.

Alma raotti varovaisesti ylempää laatikkoa. Se oli tyhjä. Laatikko kiinni ja alempi auki. Jotain alkoi välittömästi häämöttää laatikon raottuessa. Alma veti laatikkoa enemmän auki. Samassa vastapäätä oleva vanha mies korskahti niin voimakkaasti, että sai Alman säpsähtämään. Sitten mies hiljeni. Alma jäi kuuntelemaan. Mitään ei kuulunut. Aivan kuin mies ei olisi enää hengittänyt.

Alma katsoi eteensä. Laatikko oli nyt auki. Siellä lepäsi Raamattu. Mies ei hengittänyt edelleenkään, nyt Alma alkoi olla siitä varma. Huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus, eikä Alma uskaltanut hetkeen liikahtaakaan. Miksi mitään ei tapahtunut?

Alma työnsi laatikon kiinni, kääntyi ympäri ja katsoi vielä hetken vanhaa miestä. Tämän rintakehä ei liikkunut. Aiemmin se oli kohoillut voimakkaasti miehen raskaan hengityksen tahdissa. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä? Pitäisikö pyytää joku apuun?
Alma asteli varovaisesti vanhan miehen vuoteen vierelle. Hän nosti kätensä miestä kohti, mutta antoi sen hetken kuluttua laskeutua alas. Oliko tuo mies kuollut? Ajatuskin kammoksutti Almaa. Vuoteen vierellä oli pieni rasia, jonka päässä oli punainen nappi ja jonka pohjasta luikersi sähköjohto seinän pistoketta kohti. Pitäisikö hänen painaa tuota nappia?

Samassa käytävästä alkoi kuulua askeleita. Ne lähestyivät nopeasti ja niitä oli useita. Alman katse jähmettyi huoneen oveen.

Ovi lennähti auki. Kaksi hoitajaa ja pienen hetken kuluttua lääkäri riensivät sisään ja vanhan miehen luokse. Miehen koholleen asetettu vuoteen päätyosa laskettiin nopeasti alas ja hänen rintakehänsä paljastettiin. Huoneeseen astui lisää väkeä, joku veti mukanaan defibrillaattorin vuoteen vierelle elvytystä varten.

Alma seisoi keskellä tilavaa vessaa. Huoneesta kantautui hoitohenkilökunnan lyhyitä, epäselviä lausahduksia. Kuului työskentelyn ääniä. Kuului eloonjäämiskamppailun ääniä. Alma toivoi, että joku olisi tullut ja hakenut hänet pois. Tuntui kummallista kohinaa korvissa, hän kuuli oman sydämensä jyskeen. Se oli pakahduttavaa, aivan kuin hänen sydämensä olisi kasvanut yhtäkkiä aivan liian suureksi mahtuakseen rintakehään. Häntä pyörrytti.

Samassa Alma huomasi vessan toisella seinustalla olevan oven. Samaa vessaa käytettiin kahdesta eri huoneesta. Se oli hänen pakotiensä. Alma lähti saman tien kohti ovea ja päätti, että kun hän tuon oven sulkisi perässään, sulkisi hän samalla myös kaiken muun pois elämästään. Jannen. Mikaelin. Zumban. Kaiken.

Alma tarttui määrätietoisesti ovenkahvaan ja tönäisi oven auki. Samassa hän kuuli tutun äänen. Liian tutun. Se sai hänet pysähtymään. Jähmettymään. Se vei häneltä kyvyn toimia, kyvyn ajatella ja tehdä omaehtoisia ratkaisuja. Hetken kuluttua Alma veti oven kiinni ja palasi takaisin Jannen huoneen ovelle. Se oli jäänyt ohuesti raolleen ja Alma yritti nähdä, mitä huoneessa tapahtui. Hän yritti aistia niin paljon kuin mahdollista. Hän virittäytyi. Ja siinä se oli. Mikael. Työstämässä vanhaa miestä takaisin elämään. Se näytti jumalaiselta. Mikael näytti enkeliltä valkoisissaan.

Alma ei voinut olla ihailematta Mikaelin määrätietoista ja sinnikästä olemusta ja herkeämätöntä potilaan elvytystä. Mikael selvästikin tiesi mitä tehdä. Hän oli varmuudella niin hyvä työssään kuin siinä vain pystyi olemaan. Sellaista oli helppoa kuvitella Mikaelista. Hän oli perusteellinen.

Alman teki mieli avata ovi ja mennä Mikaelin luo. Hän olisi halunnut heittäytyä Mikaelin armoille, jotta olisi vielä kerran voinut kokea miehen läheisyyden, hänen tuoksunsa. Hänen karkean mutta samalla niin pehmeän ihonsa. Hänen myskinsä.

Alma painautui kohti ovenrakoa. Sen lähemmäs Mikaelia hän ei päässyt. Mutta sekin oli kuin puoli maailmaa.

Samassa Mikael antoi käskyn. Vuoteen laidat nostettiin ja vanhaa miestä lähdettiin viemään vauhdilla pois. Kuin taikaiskusta huone tyhjeni ja samalla hiljeni. Vain Janne Pasanen jäi makaamaan nurkkaukseen hiljaiseen uneensa. Hän näytti hylätyltä.

Alma astui varovasti ulos. Hän jäi hetkeksi kuuntelemaan ja kun vaikutti siltä, että käytäväkin hiljeni, hän jatkoi matkaansa Pasasen luo. Alma vetäisi yöpöydän laatikon jälleen auki. Sieltä paljastui uudelleen Raamattu ja myös kirjan päällä oleva avain. Se näytti siltä, että se oli tarkoitettu kaapin oveen.

Alma kiiruhti oviseinustan kaapistoille. Avain kävi vasta toiseen lukkoon. Ovi aukesi ja kaapista paljastui vaatteita, jollaisia Alma oli nähnyt aiemmin Pasasen yllä. Alma tunnusteli nopeasti taskuja. Niissä oli lappuja, ruuvimeisseleitä, erilaisia ruuveja, eristysnauhaa, kaikenlaista kodinkoneiden asentamiseen liittyvää.

Sitten Alma löysi lompakon. Hän kävi nopeasti sen sisällön lävitse. Kaupan kuitteja, kuntosalikortti, veikkauslappuja. Ei mitään, mistä Alma olisi saanut jotain irti. Ei kerrassaan mitään, minkä takia Jannen päälle olisi pitänyt heittää pesukone jos toinenkin. Alma työnsi lompakon takaisin housuntaskuun. Jokin vastusti. Jokin kilahti. Alma otti lompakon uudelleen pois ja kouraisi taskun pohjalta. Esiin nousi avainnippu.

Alma jäi katsomaan sitä mietteliäänä, varsinkin yhtä avaimista. Sen voisi kuvitella olevan kotiavain.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.