Osa 2/5: Illalla Alma odottaa viinin ja piirakan kanssa ritariaan saapuvaksi mutta saakin puhelinsoiton. Janne on joutunut onnettomuuteen.

Kuvitus Jussi Jääskeläinen

Kohtalon ivaa, Alma Korva ajatteli istuessaan taksin penkillä.
Alma oli ollut vuosikaudet ilman miestä, pyörittänyt yksinhuoltajaelämäänsä. Hänelle olivat avioeron jälkeen riittäneet muutamat miesseikkailut. Ne olivat ensin olleet lohtuseksiä ja laimentuneet sitten pelkäksi tarpeen tyydyttämiseksi.

Baaritiski, yksi viski ja minimiriski. Ne ovat avain onnistuneelle satunnaisseksille, Alma Korva oli ilmoittanut siskolleen Maikille.

– Mene paikkaan, jossa ihmiset olettavat sun olevan tyrkyllä, Alma oli sanonut. – Juo mutta älä liikaa. Ja valitse sellainen mies, jonka kanssa et haluaisi elää, siis itseriittoinen paska, jonka elämä pyörii vain sen yhden asian ympärillä.

– Hyi hemmetti, Maikki oli tuhahtanut. – Huomaa kyllä, että emme ole identtisiä kaksosia. Mennä nyt sänkyyn äijän kanssa, jota inhoaa. Vaikka olen välillä korviani myöten täynnä Jarkkoa, pitäydyn silti avioseksissä.

– Ongelma on se, että jos valitsee nuoren ja kokemattoman seksikumppanin, niin se lähtee karkuun, kun kaivaa kortsupaketin esiin, Alma oli sanonut. – Sellainen julli on tikittävä pommi.

Maikki oli päästänyt suustaan paljonpuhuvan huokauksen.

– Mitä sä oikein jeesustelet. En mä ole mitään elämänkumppania etsimässä, Alma oli kivahtanut.

Totta. Alma ei ollut ikuisuuksiin edes harkinnut vakituista kumppania, mutta sitten oli tapahtunut jotain odottamatonta. Kaikki sai alkunsa Ostos-tv:n zumba-mainoksesta, rytmikkäästi tanssivista iloisista ihmisistä, joilla tuntui olevan sekä vartalo että elämä hallinnassaan.

Alma tilasi oitis zumba-dvd:n ja kävi elektroniikkakaupassa vinguttamassa Visaa saadakseen mahdollisimman ison television, niin ison, että hänelle tulisi sellainen tunne kuin kuvaruudulla liikkuvat nestekidetanssijat olisivat lihaa ja verta – oikeita ihmisiä.

Ja sitten hänen olohuoneeseensa tupsahti mies valtava televisio sylissään. Mies, joka pyyhki hänen silmiinsä pirskahtaneet kyyneleet, huomasi puutteita vessan vesieristyksessä ja lupasi hommata hänelle dvd-soittimen. Mies, jolla oli isot kädet ja suuri sydän. Mies, joka osasi purkaa, koota ja vaihtaa. Mies, joka ei puhunut paljoa, mutta jonka sanat olivat silkkaa asiaa.

– Pitäähän rouvalle saada dvd-soitin, että pääset sumpaamaan, mies sanoi.

Tämä haalarimies, johon Alma ripusti läheisyydenkaipuunsa, oli Janne Pasanen, Elektro-Hallin kuljetusmies ja varastorotta. Nyt Alma halusi enemmän kuin seksiä, enemmän kuin satunnaissutinaa.

Mutta juuri kun Alman piti päästä Jannen kanssa vaiheeseen kaksi, tapahtui onnettomuus. Pesukone putosi varaston hyllyltä miehen päälle.

Kohtalon ivaa, Alma sadatteli uudestaan taksin takapenkillä.
Mersun pyörät mutustelivat märkää asvalttia. Alman päässä suhisi ja vatsassa möyri. Pesukoneethan painavatkin jotain sata kiloa. Niissä on rautaa ja betonia. Sellainen tyrmää isonkin miehen.

Ulkona oli jo pimeää. Alma ajatteli pieniä, arkisia asioita, kauppareissuja, leikkipuistoissa istumista, hiekkakakkujen tekemistä tyttären kanssa, päiväunia ja unelmia, katseita, jotka hetken koskettivat. Elämän katoavia hetkiä.

Zumban piti olla uusi alku. Ja Janne Pasasen. Jannen kädet, putkipihtejä, jakoavaimia, reisiä ja rintoja puristavat kourat. Kourat, jotka avautuvat kämmeniksi, rykelmäksi helliä sormia iholla.

Kohtalon ivaa, Alma ajatteli taas, vaikkei edes uskonut kohtaloon. Hän tosin ansaitsi lisätienestiä pienellä ennustuspuhelinbisneksellä, mutta hänen mielestään ennustaminen oli ihmisten toiminnan ohjaamista tiettyyn suuntaan. Alma piti itseään auttajana. Hän halusi, että ihmiset toteuttaisivat itselleen tulevaisuuden, joka on juuri heille hyvä ja oikea.

Se, että pesukone putosi Jannen päälle, ei ollut kohtalo, vaan sattuma, eikä sattumia voi ennustaa. Mutta niistä joutuu maksamaan.

– Kakskytneljä ja seitsemänkymmentä.

– Tä.

Vasta nyt Alma huomasi, että taksi oli pysähtynyt aluesairaalan eteen. Hän kaivoi käsilaukustaan lompakon ja ojensi pankkikortin kuljettajalle.

– Tarttetko kuitin?

– En tartte.

Sairaalan neuvontatiskin edessä Alma suoristi hameensa ja laittoi hiusklipsin alta karanneet tummat suortuvat takaisin ojennukseen. Hänellä oli edelleen ne vaatteet päällä, jotka hän oli pukenut treffejään varten. Alma muisti, että hän oli halunnut näyttää huolettoman tyylikkäältä ja oli siksi valinnut keveitä ja pehmeitä luonnonkuituisia vaatteita.

– Etsin Janne Pasasta, Alma sanoi neuvontatiskin takana väsyneenä istuvalle valkotakille.

Nutturapää näpytteli tietokonetta ja nosti katseensa Almaan.

– Oletteko omainen?

– Olen hänen siskonsa, Alma valehteli sujuvasti.

– Hän on osastolla kolme. Se on tässä kerroksessa. Seuratkaa lattiassa olevaa punaista viivaa. Koska kyseessä on teho-osasto, ovet ovat lukittuina. Teidän täytyy painaa ovessa olevaa summeria.

– Kiitos, Alma sanoi.

Alma lähti kävelemään hitaasti punaista viivaa pitkin. Häntä jännitti niin, että kädet alkoivat hiota. Hän oli nähnyt Pasasen vain kerran ja siksi hänen oli vaikea ymmärtää kiihtymystään. Janne oli hänelle suurin piirtein yhtä tuttu kuin ratikkakuski, jolta oli ostanut lipun kolikoilla. Alma ajatteli putoavaa pesukonetta ja tunsi itsessäänkin kipua. Hänestä  tuntui kuin pesukone olisi pudonnut myös hänen päälleen, hänen toiveittensa ja odotustensa päälle, hänen tulevaisuutensa päälle.

Kun osastonhoitaja tuli avaamaan oven, olivat kyyneleet vieneet Alman silmistä viimeisetkin meikinrippeet. Hän otti käsilaukustaan nenäliinan ja niisti.

– Tulin katsomaan Janne Salmista. Hän on veljeni, Alma nyyhkytti.

Osastonhoitajan silmissä ja äänessä oli sellaista lämpöä, että Almasta tuntui kuin nainen olisi kietonut kätensä hänen harteilleen. Kävellessään osastonhoitajan vierellä Alma tunsi, että häneen suhtauduttiin lämmöllä ja ymmärryksellä. Tämä oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisällä. Viimeksi hänet huomasi Janne Pasanen, mies, joka asensi hänen uuden televisionsa ja joka käsiään pestessään huomasi myös, että kylppärin lavuaari kaipaa silikonia. Mies, joka nyt makasi sairaalan teho-osastolla.

Alma oli pitkään ollut se, joka pitää huolta. Mutta sehän on äidin osa, Alma ajatteli. Hän rakasti tytärtään, tietysti. Hän iloitsi, kun tytär oppi jonkin uuden asian tai kun tämä riemuitsi elämästä ylipäätään. Mutta tytär ei antanut Almalle turvaa eikä lohduttanut häntä. Eikä se totta vieköön edes ollut tyttären tehtävä. Lapsen pitää saada olla lapsi. Alma itse oli joutunut pitämään huolta äidistään ollessaan lapsi, äidistä, josta piti tulla laulaja, ranskalaisia chansoneja ravintolan hämärillä lavoilla tulkitseva taiteilija.

– Helsingin varpunen, Alma tuhahti hiljaa. – Hyi hitto.
Osastonhoitaja avasi oven ja ohjasi Alman sairaalavuoteen vierelle. Huoneessa oli hämärää. Siellä makasi koneisiin kytkettynä ainakin neljä potilasta.

Alma näki paljaan rinnan, josta lähti johtoja. Suuren käteen oli kiinnitetty tippaletku. Alman mielessä viivähti ajatus, että juuri käsiä hän oli kaivannut, auttavia käsiä. Miehen käsiin tuntui kiteytyvän Alman sisällä vellova kaipauksen suolainen meri.

Miehen sormet olivat hieman koukussa ja kynnet näyttivät ihmeellisen kuperilta. Peukalon ja etusormen välissä kasvoi tummaa karvaa. Alma pujotti kätensä vuoteen reunusputkien välistä, tarttui miehen käteen niin kuin olisi tarttunut veljensä käteen ja purskahti itkuun. Osastonhoitaja kosketti Alman nytkähtelevää selkää, antoi kätensä levätä hetken Alman harteilla ennen kuin siirtyi tarkistamaan tippaa. Kyyneltensä lävitse Alma huomasi, että naisen jalassa oli keltaiset crocsit.

– Tulen kohta takaisin, osastonhoitaja sanoi. – Pyydän lääkärin mukaan, niin hän voi kertoa tarkemmin veljenne tilasta.

Kun ovi sulkeutui, Alman suusta pääsi parahdus:

– Janne, Janne, Janne.

Alma puristi miehen kättä ja alkoi sopertaa:

– Mä ajattelin, että sä olit jonkinlainen ritari, joka putkahti jostain toisesta ajasta olkkariini. Sellainen entisajan mies, joka taistelee neitojen puolesta. Eiks oo naurettavaa?

Alma piti pienen tauon.

– Jos sulla olisi ollut se rautapuku päällä, niin se pesukone olisi varmaan vain kimmonnut sun panssareista sivuun. Ja eikö niillä ritareilla ollut kilvetkin. Ja peitsi.

Alma tunsi punastuvansa. Hän painoi katseensa alas ja puri ylähuultaan.

– Mun exäni oli hyvin suoraviivainen mies. Kun se lähti, se lähti. Enkä mä jäänyt sitä kaipaamaan. Itse asiassa mä en voi sietää edes ajatusta siitä miehestä. Eiks oo outoa? Ensin sitä rakastaa ja sitten sitä inhoaa. Noin vain. Oltiin me onnellisiakin. Mihin se onni oikein hävisi? Ja rakkaus? On aika pelottavaa, että rakkaus noin vain katoaa. Siinä menettää uskoa ihmisiin ja elämään ylipäätään. Sä toit pienen uskonkipinän tullessas. Zumba ja televisio ja sä. Sulla on sellaset lempeän miehen silmät…

Alma uskalsi vihdoin siirtää katsettaan irti miehen kädestä. Hän näki sängen peittämän leuan ja leveän nenän, josta pursusi karvaa. Hän näki kaljun päälaen.

Alma huomasi tuijottavansa vähintään viisikymppistä miestä, jonka turpeilla kasvoilla näkyi elämän laitapuolella kulkemisen aiheuttamia uurteita.

– Ei tuo ole Janne! Alma kiljaisi ja nousi seisomaan niin rajusti, että tuoli kaatui.

Alma hoiperteli tuolin yli ja etsi hätäpäissään ovea. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi joutunut painajaiseen. Hänen teki mieli alkaa kiljua, mutta hän ei saanut ääntä kurkustaan. Hän puristi kasvojaan ja tunsi tarvetta oksentaa. Huoneessa kuului hengityksen rohinaa ja elektronisten laitteiden vaimeaa hurinaa. Alma tunsi jalkojensa käyvän veteliksi ja veren pakenevan päästä.

Alma olisi rojahtanut lattialle, ellei lääkäri Mikael Grönroos olisi juuri astunut ovesta sisään ja ehtinyt kietoa käsiään pyörtyvän naisen ympärille.

Lääkäri ja osastonhoitaja laskivat Alman varovasti lattialle ja asettivat tyynyjä tämän jalkojen alle. Lääkäri tarkisti nopeasti Alman pulssin ja kohotti varovasti luomia. Hetken päästä Alma räpytteli silmiään ja haukkoi henkeään. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja avasi ne uudestaan. Hän huomasi katsovansa syvänsinisiä silmiä, joiden yläpuolella kaartuivat hyvin hoidetut kulmakarvat. Hän näki suoran nenän ja sen alla pehmeät huulet, jotka vetäytyivät hymyyn. Hän näki virheettömän valkoisen hammasrivistön.

– Ei toi ole mun veljeni, Alma sanoi ja osoitti vuoteessa makaavaa miestä, jolle hän oli juuri vuodattanut syvimpiä tuntojaan.

Sanoessaan tämän Almalla ei edes käynyt mielessä, ettei hänellä ollut veljeä tässä huoneessa, eikä ylipäätään missään muissakaan maailman huoneissa. Hänellä ei nimittäin ollut veljeä. Hänellä oli kaksossisko. Siinä kaikki.

Osastonhoitaja toi Almalle lasin vettä.

– Tehän sanoitte, että olette Jari Salmisen sisko, osastonhoitaja sanoi pehmeästi.

– Enkä varmana sanonut, Alma kivahti. – Olen Pasasen sisko.

– Olin aivan varma, että sanoitte Salminen ettekä Pasanen.
Alma tunsi piston sydämessään. Ehkä hänellä menivät Salmiset ja Pasaset sekaisin. Alman isä oli innokas Turhapuro-elokuvien fani ja ammensi elämänviisauksia populaaritaiteen merkkipaaluista. Alma olikin viettänyt lapsuutensa Spede Pasasen, Vesa-Matti Loirin ja Simo Salmisen huumorin paisteessa. Jopa hänen avioeronsa liittyi saumattomasti Turhapuroon. Ja nyt tämä, Alma ajatteli.

– Pasanen on tässä verhon takana, osastonhoitaja sanoi hiljaa.

– Jaksatko nousta, jos me autamme?

– Jaksan, Alma sanoi ja ojensi kätensä.

Lääkäri ja osastonhoitaja nostivat Alman pystyyn. Almasta tuntui kuin hän olisi kahden uunilämpimän sämpylänpuolikkaan välissä. Hän vilkaisi lääkäriä. Hän tunsi nenässään desinfiointiaineen tuoksun ja sen läpi toisen tuoksun, joka sai hänet säpsähtämään. Hän tunsi miehen tuoksun. Tuoksun, jossa oli aavistus hikeä, maakellaria, mäskiä ja fariinisokeria. Alma tunsi pulssinsa kohoavan.

– Kuka te olette? Alma töksäytti.

– Olen Mikael Grönroos, kirurgi, lääkäri sanoi ja hymyili lämpimästi. – Minua ei tarvitse teititellä.

Mikael Grönroos oli uuden sukupolven lääkäreitä. Hän ei piitannut muodollisuuksista vaan halusi asettua potilaan tasolle. Nimestään huolimatta hän ei ollut suomenruotsalainen. Hänen sukujuurensa olivat Länsi-Suomen ruotsinkielisillä alueilla, mutta vuosikymmenten saatossa ruotsinkielisyys oli latistunut vain nimeksi. Monet Grönroosin sukulaisista olivat suomalaistaneet nimensä, mutta Mikaelin isoisä oli halunnut pysyä vanhassa nimessään.

Grönroos oli jo lapsena haaveillut lääkärin ammatista. Heti ylioppilastutkinnon jälkeen hän pääsi lääkikseen. Hän erikoistui kirurgiaan ja valmistuttuaan lähti maailman kriisialueille. Hän pelasti paljon ihmisiä mutta näki myös paljon kuolemaa. Kurjuus ei kuitenkaan muovannut hänestä kyynistä vaan pikemminkin toi esiin hänen melankoliansa. Se pesiytyi hänen katseeseensa surumielisyytenä.

Kolmekymppisenä Grönroos oli palannut takaisin Suomeen. Hänen isänsä oli kuollut ja hänen äitinsä sairastui vakavaan masennukseen. Perheen ainoana lapsena Grönroosille tuli tunne, että hänen pitäisi hankkia itselleen vaimo ja lapsia. Hän tiesi, että äiti toivoi sitä enemmän kuin mitään.

Yksityiset sairaalat kilpailivat Grönroosista, koska tiedettiin, että hänellä oli kultaiset kädet. Varsinkin kauneuskirurgiaan erikoistuneet laitokset latelivat setelinippuja Grönroosin eteen, mutta hän kieltäytyi johdonmukaisesti kaikista tarjouksista. Häntä puistatti ajatus, että nähtyään maailman kärsimyksiä, leikattuaan köyhiä ja sairaita kurjissa oloissa hän ryhtyisi tunkemaan silikonia ihmisten nahkojen alle, pyöristämään ja muotoilemaan rintoja ja pakaroita vaihtuvien muoti-ilmiöiden vaatimusten mukaisesti.

Grönroos halusi töihin julkiselle puolelle ja saikin viran melkein saman tien. Mutta vaimon saanti ei onnistunut yhtä helposti. Tarjontaa kyllä riitti – olihan Grönroos raamikas ja komea mies – mutta jotenkin kaikkien naisten arvot tuntuivat olevan niin kaukana hänen omistaan.

Grönroos lähestyi jo neljääkymmentä ja häntä alkoi pelottaa ajatus siitä, että hän ei ehtisi ilahduttaa äitiään lapsenlapsilla.

Alma jähmettyi katsomaan edessään makaavaa miestä. Miehen pään ympärille oli kiedottu side niin, että kasvoista näkyi vain suu ja suljetut silmät. Mutta hän tiesi heti, että kojeisiin kytketty mies oli Janne Pasanen. Hän tunsi sen. Muuten hän ei tuntenut enää kuin tyhjyyttä sisällään. Hän oli vuodattanut tunteensa viereisessä vuoteessa makaavalle miehelle. Nyt Alma oli tyhjä, pelkkä ontto haarniska, jonka pintaan kumahtelivat sattumien peitset.

Alma tunsi tulleensa petetyksi, mutta samalla hän tunsi pettävänsä muita. Hän ei enää halunnut luikerrella irti valheestaan, vaan jatkaa sitä, vaikka hän tiesi sen johtavan lopulta katastrofiin. Hän halusi täyttää sisällään olevan tyhjyyden olemalla edes hetken joku muu. Hän istahti Jannen vuoteen äärelle, tarttui tätä kädestä ja sai pirskautettua muutaman kyyneleen.

– Mikä on ennuste? Alma sanoi silmiään kuivatessaan ja ihmetteli itsekin muodollista sananvalintaansa.

Kirurgi Grönroosin surumielinen katse tavoitti Alman silmät.

– Hänen tilansa on vakaa, Grönroos sanoi ja huitaisi sitten kättään. – Äh, tämä on tällaista lääkärien tyhjää puhetta. Hän ei ole kuolemassa, mutta hän on vakavasti loukkaantunut. Hänellä on kallonmurtuma, turvotusta aivoissa, rintakehän vammoja ja murtumia kaularangan alueella.

– Kauheaa, Alma huudahti.

– Noin paljon vammoja yhdestä pesukoneesta.

– Osa vammoista on syntynyt pesukoneen osuessa häneen ja osa hänen kaatuessaan maahan.

– Toipuuko hän entiselleen?

– Haluan olla rehellinen, Grönroos sanoi. – Hänellä on aivovaurio, jonka vakavuus selviää vasta ajan kanssa. Pyrimme selvittämään, onko hänellä myös neliraajahalvaus.

Alma alkoi ulvoa. Osastonhoitaja tarttui häntä harteista ja kuljetti hänet lempeästi käytävälle.

– Oletteko saanut äitiinne yhteyttä? osastonhoitaja kysyi pehmeästi Alman rauhoituttua.

– Mitä minun äitini tähän kuuluu? Alma kivahti.

– Ajattelin, että hän haluaisi tulla katsomaan poikaansa.

Alma säpsähti. Hän alkoi ymmärtää, kuinka vaikeaa on pitää kiinni valheesta. Hän päätti paljastaa itsensä ja kertoa totuuden.

– Kaikki alkoi zumbasta, Alma sanoi. – Halusin, että zumbaajien ilo tarttuisi minuunkin. Tilasin dvd:n kännykällä ja kävin ostamassa kauppakeskuksesta valtavan taulu–tv:n. Se niljakas myyjä myi mulle television ilman dvd:tä. Tää kaikki on sen syytä. Ja sitten Janne tuli kuvioihin ja tämä vyyhti lähti liikkeelle…

Alma kuuli oven avautuvan ja näki kirurgin vilkaisevan häntä kulmien alta. Hän tunsi hymyilevänsä ja samassa hän tunsi itsensä idiootiksi. Ja hän tunsi taas alkavansa puhua mitä sattuu.

– Kysyit sä jotain äidistä? Alma sanoi ja katsoi osastonhoitajaa.

– Kysyin vain, milloin hän pääsisi katsomaan poikaansa.

– Äiti on matkoilla, Alma sanoi tiukasti. – Se lähti Ranskaan laulamaan chansoneja ja tapasi jonkun ällöttävän bistronpitäjän. Ne lähtivät yhdessä kiertämään maailmaa. Viimeisin kortti, jonka sain äidiltä, tuli Ranskan Guyanasta. Hän on käynyt Pirunsaarella laulamassa Brelin iskelmiä turisteille.

Osastonhoitaja katsoi Almaa hölmistyneenä, ja Alma painoi kätensä suulleen estääkseen verbaaliset karkuretket. Kirurgi Mikael Grönroosin silmät leijuivat käytävän kylmässä loisteputkisäihkeessä.

– Minulla on traumaattinen suhde äitiini, Alma huokaisi ja katsoi sitten kirurgia.

– Herääkö veljeni tänään?

– Ei herää, häntä pidetään koomassa jonkin aikaa.

– Tulen sitten huomenna uudestaan. Kiitos teille, Alma sanoi.

Alman olisi tehnyt mieli kysyä vielä kirurgin työvuoroista, mutta hän kääntyi äkkiä kannoillaan ja ryntäsi pois osastolta. Hän seurasi lattiassa olevaa punaista viivaa sairaalan ala-aulaan asti, nosti katseensa ja näki lasiovissa heijastuksen loisteputkiriveistä ja itsestään. Hän näki vahvan ja kauniin naisen.

Aamulla Alma meni hakemaan tytärtänsä Niinaa siskonsa luota. Aurinko hymyili viistosti. Puut tuntuivat pakahtuvan vuoden ensimmäisestä lämpimästä päivästä. Kadut pöllysivät.

– Mä en voi ymmärtää sua, Maikki sanoi ja puisteli päätään.
Niina istui lattialla leikkimässä Maikin kolmevuotiaan pojan Mikan kanssa. Alma puristi kahvikuppia kädessään, eikä oikein tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.

– Mä olen tavallaan vastuussa Jannen onnettomuudesta, Alma sanoi ja alkoi mennä itkun puolelle.

– Höpö, höpö, Maikki sanoi.

– Jos se ei ois…

– Jos ja jos. Kun sä riittävästi jossittelet, niin kohta huomaat olevasi syyllinen kaikkiin maailman onnettomuuksiin, Maikki tuhahti. Hän piti tauon, ennen kuin jatkoi.

– Mutta sitä mä en tajua, että sä menit valehtelemaan olevasi sen Pasasen sisko.

Alma kohautti harteitaan. Hän tiesi, että siskolla ei riittäisi ymmärrystä mihinkään suuntaan. Maikin elämä oli niin lujasti raiteillaan. Ja kun elämä on raiteillaan, on ihminen raiteiltaan. Ihminen tarvitsee seikkailuja tai edes vaihtelua. Maikin elämä eteni pitkin kiskoja, jotka veivät hänet yhä etäämmälle omista haaveistaan ja toiveistaan. Ei ollut elämää, oli vain toistensa kaltaisia päiviä, päiviä, joista ei jää muuta jälkeä kuin taju, että kaikki on menossa ohi, rakkaus, ura, elämä, rakkaus…

– Masentavaa, Alma sanoi hiljaa.

– Mitä? Maikki sanoi jäämättä odottamaan vastausta. – Tiedät sä mitä? Mä kuulin, kun Jarkko sanoi jollekin kaverilleen puhelimessa, että se haluaakin sporttisemman prätkän. Että se myi sen ekan motskarin pois, koska se oli tyyliltään liian keski-ikäinen, siis se motskari. Se haluaa sporttisemman prätkän, kohta se haluaa varmaan sporttisemman muijankin itelleen. Eiks se ole loogista?

– Loogista? Alma sanoi. – Ei se ole loogista. Jarkko tarttee sua.

– Niin juuri. Se tarttee mua. Sehän tässä se ongelma onkin. Se tarvitseminen. Mä olen sille vain…

Alma ei enää kuunnellut, mitä Maikki puhui. Hän oli kuullut samat ruikutukset niin monta kertaa, että osasi sulkea korvansa tarvittaessa. Hän näki Niinan ja Mikan touhuavan lattialla. Lapset liikehtivät toistensa vieressä kuin jotain koreografiaa noudattaen. Alma tunsi iloa lasten leikistä, siitä, että he leikkivät yhdessä eivätkä erikseen. Maikki sen sijaan tuntui olevan niin syvällä omassa synkässä leikissään ettei huomannut muita ihmisiä ympärillään.

– Voisitko ottaa Niinan illalla muutamaksi tunniksi? Alma kysyi solmiessaan eteisessä tyttärensä kenkiä.

– Joo, totta kai, Maikki sanoi.

– Pääsenhän mä itsekin helpommalla, kun Mikalla on leikkikaveri.
Maikki piti pienen tauon ja silitti jalkaansa vasten nojaavan pojan päätä.

– Mutta sun pitää kyllä kiemurrella itsesi irti siitä kuviosta, mihin sä olet itsesi järkännyt.

Illalla Alma istui Janne Pasasen vuoteen ääressä. Janne oli siirretty pois teholta, mutta hän oli edelleen syvässä tajuttomuuden tilassa.

Alma jutteli Jannelle, vaikka tiesi, että tämä ei todennäköisesti kuulisi hänen puhettaan. Mutta Almasta oli mukavaa puhua jollekin, joka ainakin tuntui kuuntelevan. Hän puhui päivän tapahtumista, hän puhui elämästään, toiveistaan ja haluistaan. Hän haukkui ex-miestään, motkotti siskonsa katkeruudesta ja äitinsä kariutuneesta taiteilijanurasta. Hän kertoi vähäpuheisesta isästään, joka jäyhästi vastusti kaikkea muutosta, halveksi erilaisuutta ja vihasi poliitikkojen kaksinaamaisuutta.

– Mutta itselleen isä salli pienen keplottelun, Alma sanoi hiljaa ja seurasi samalla sydänsähkökäyrän muutoksia ekg-laitteessa. – Hän harrasti salametsästystä, salajuopottelua ja salasuhteita. Yllätin kerran isän, kun se oli autotallissa muhinoimassa naapurin naisen kanssa. Muistan kuinka isä nosti katseensa ja virnisti. Se oli julmaa, äänetöntä virnistystä, joka kehotti minut pitämään turpani kiinni.

– En muista, että olisimme koskaan ostaneet joulukuusta. Se käytiin kaatamassa lähimetsästä. Isä reunusti pihan kukkapenkit tietyömaalta vohkimillaan mukulakivillä. Ongelmajätteet vietiin metsään. Hän inhosi paskantärkeitä herroja, vaikka oli itse keskiluokkainen pikkupomo, joka oletti, että häntä varten oli kaupoissakin omat alennetut hinnat.

Tällaisia Alma puheli Jannelle. Hänestä tuntui kuin hän olisi ripittäytymässä tai terapiassa. Hän tunsi samalla, kuinka hyvältä puhuminen tuntui. Hän ei enää edes halunnut oikaista sitä valhetta, että hän ei oikeasti ollut Janne Pasasen sisko. Se ei enää edes tuntunut valheelta, vaan pieneltä tosiasioiden muuntelulta, joka ei haittaa ketään. Josta on pikemminkin enemmän iloa kuin haittaa.

Alma alkoi käydä päivittäin sairaalassa. Jannen tila ei muuttunut suuntaan eikä toiseen. Kukaan muu ei tuntunut kaipaavan Janne Pasasta, ja vaikka Alma välillä mietti, missähän Pasasen vanhemmat ovat, hän pyyhki asian nopeasti mielestään.

Eniten iloa Alma sai niistä vierailuista, jolloin hän tapasi kirurgi Mikael Grönroosin. Alma alkoi vaivihkaa selvitellä tämän työvuoroja, jotta hän osuisi paikalle samaan aikaan. Almasta tuntui, että Mikaelkin oli kiinnostunut hänestä.

Alma otti välillä Niinan mukaan sairaalaan katsomaan ”Janne-setää”. Niina levitti lelulaukkunsa huoneen lattialle ja leikki sillä välin, kun äiti ”jutteli” tiedottoman Jannen kanssa.

Sairaanhoitajat ihastuivat pieneen tyttöön ja antoivat hänelle paljon huomiota. Sairaala alkoi tuntua Almasta lähes kodilta.

– Katsopas mikä minulla on kaulassani, Mikael Grönroos sanoi Niinalle eräänä toukokuun iltana, kun ulkona nopeasti liikkuvat pilvet saivat sairaalahuoneen valaistuksen vaihtumaan tiuhaan tahtiin.

– Se on tetoskooppi, Niina sanoi.

– Niinpäs onkin, Mikael sanoi. – Haluaisitko sinä kuunnella sedän sydäntä sillä.

– Joo, Niina vastasi.

Mikael asetti kuulokkeet Niinan korville, nosti tytön syliinsä ja painoi stetoskoopin rintaosan sydäntään vasten. Niinan silmät muuttuivat pyöreiksi.

– Tum, tum, tum, Niina sanoi.

– Se on minun sydämeni ääni, Mikael sanoi hymyillen. – Jos sinä haluat, voit kuunnella stetoskoopilla vaikka nukkeasi.

Mikael laski tytön sylistään. Niina meni innoissaan nukkensa luokse, riisui siltä paidan ja painoi stetoskoopin nuken rintaa vasten.

Mikael kumartui Alman puoleen.

– Haluaisitko lähteä ulos jonain iltana? Mikael kuiskasi.

Alman sydän tuntui jättävän pari iskua väliin.

– Haluan, Alma huudahti ja painoi sitten äkkiä käden suulleen.

– Kävisikö tänään? Alma jatkoi hiljaa.

– Käy, Mikael sanoi.

Niina tuli äitinsä ja Mikaelin väliin.

– Nukesta ei kuulunut mitään, Niina sanoi.

– Koska se on nukke, Mikael sanoi. – Mutta sinä voit kuvitella, että sieltä kuuluu jotain. Sinä voit kuvitella, että nukellakin on sydän.

– Kuuluuko äidistä ääntä, Niina kysyi ja veti Mikaelin lääkärintakin helmaa.

– Kuuluu tietysti, Mikael vastasi. – Äidilläsi on sydän.

– Onko?

– Äidilläsi on oikein hyvä sydän, Mikael sanoi Niinalle.

Alma tunsi lämmön syöksyvän ylitseen. Hän ei muistanut, että kukaan olisi sanonut hänestä koskaan mitään yhtä kaunista.

– Minä pidän lapsista, Mikael lausahti popsiessaan antipastoja italialaisessa ravintolassa.

Ravintolassa oli valkoiset pöytäliinat. Kynttilä lepatti Alman ja Mikaelin välissä. Alma ei saanut katsettaan irti Mikaelista. Hän tunsi sisällään, että tämä oli menoa nyt. Hänen sisällään raivosi trooppinen myrsky, jota kutsuttiin rakastumiseksi.

Alma muisti lukion biologian opettajansa kehottaneen oppilaitaan valitsemaan itselleen sellaisen puolison, johon tuntee myös seksuaalista vetoa. Pelkkä mukavuus ei riitä parinvalinnassa, opettaja oli sanonut. Pitää tuntea kipinää miestä kohtaan. Alma muisti, että opettaja oli tuntunut silloin riettaalta vanhalta akalta, vaikka oli tuskin nelikymppinen. Nyt Alma ajatteli, että opettaja oli ollut oikeassa, harvinaisen oikeassa.

Alma tunsi halua, joka yltyi kiimaksi. Hänen vatsassaan poltteli. Hänen kätensä hikosivat.

Mikael kertoi työstään Ruandassa ja lapsista, joita hän ei pystynyt auttamaan. Mikaelin silmät kostuivat hänen puhuessaan. Alma ajatteli, että Mikaelin sisällä on paljon rakkautta ja hän halusi sitä rakkautta itselleen.

Ja hän saikin sitä. Hän sai Mikaelin luokseen. Yhdessä he avasivat vuodesohvan ja levittivät siihen lakanan. Sitten he kävivät toistensa kimppuun, nälkäisinä, janoisina, kaipaavina.
Alma imaisi jokaisen äänen, tuoksun ja molekyylin Mikaelista itseensä. He rakastelivat aamuun saakka. Ja kun Mikael makasi raukeana hänen vierellään, Alma tunsi, että kaikki on hyvin juuri nyt. Kaikki on niin kuin pitääkin.

Alma katsoi rintojaan. Sitten hän katsoi suurta televisiota, joka möllötti kuin musta aukko vuodesohvaa vastapäätä. Hän muisti zumban ja silikonin. Hän muisti Pasasen murhetta tuntematta.

– Haluaisitko laittaa minulle silikonia, Alma sanoi kujerrellen Mikaelille.

Almasta tuntui kuin hän olisi riisunut panssarin yltään. Silti hänestä tuntui turvalliselta tämän miehen kanssa. Enää hän ei kaivannut panssaria.

– Et sinä silikonia tarvitse, Mikael sanoi.

Iltapäivällä Alma lähti sairaalaan. Hän hämmästeli kaikkia niitä muutoksia, joita hänen sisällään oli tapahtunut. Hän oli uusi ihminen. Tai pikemminkin hän oli se ihminen, joka hänen kuuluikin olla. Hän tunsi, kuinka hymy karkasi koko ajan hänen kasvoilleen, kun hän käveli keväisiä katuja pitkin ja kuinka kaikki ihmiset tuntuivat hyviltä ja tärkeiltä, kuinka maailmassa vallitsi onnellisuus.

Avatessaan potilashuoneen oven Alma näki, että Jannen vieressä istui viisikymppinen nainen. Hän näki Mikaelin seisovan huoneen nurkassa ja katsovan ulos ikkunasta. Hän ihmetteli, miksi Mikael ei kääntynyt tervehtimään häntä.

Hän nyökkäsi vuoteen ääressä istuvalle naiselle ja töksäytti suustaan lauseen:

– Kukas te olette?

– Minä olen Jannen äiti, nainen vastasi. – Kukas sinä olet?

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.