Osa 1/5: Yksinhuoltajaäiti Alma Korva hurahtaa zumbaan. Nyt hän haluaa löytää itsestään Copacabanan. Alma suuntaa ostamaan suurimman television mitä kaupasta saa, ja Elektro-Hallin työntekijä Janne Pasanen kiikuttaa masiinan Alman kotiin. Janne on kiltti ja avulias mies, mutta hänellä ei ole tyttöystävää. Jos hän joskus löytäisi sen oikean, hän nappaisi naisen heti ja alkaisi lisääntyä.

Alma Korva piteli käsissään potkupukua, mutta hänen katseensa oli kiinnittynyt televisioruutuun. Mikä rytmi, mikä jengi, mitkä vaatteet. Televisiossa tanssivista ihmisistä hehkui ilo, lämpö ja jännitys, joka Alman elämästä puuttui. Oikeastaan sitä ollut vain kerran, neljännesvuosisata sitten Jölmäjärven tanssilavan eturivissä. Alma piti kaksossiskon kädestä kiinni, ja lavalla pomppi sifonkihuivinen, kyntensä mustiksi lakannut tyttöjen pyörryttäjä nimeltään Niemisen Pertti. Noimanni.

Televisioruudussa tanssi katkesi haastatteluihin. Tanssin harrastajat kuvailivat, kuinka he olivat saaneet uuden harrastuksen myötä takaisin elämänhalun ja -hallinnan. He olivat löytäneet lantion, joka oli kadonnut ensimmäiseen synnytykseen. He olivat terveytyneet ja jalostuneet. He olivat uusia ihmisiä.

Almakin halusi olla uusi ihminen sen sijaan, että pelistä katsoi joka aamu alakuloinen, katkeroitumista kohti hiipivä yksinhuoltajaäiti. Unelmien tilalla raadollinen realismi.

– Kuunteletko sä yhtään mitä mä puhun? Maikki kysyi.

Sisarukset tapasivat kuukausittain kierrättääkseen tunteita ja lastenvaatteita.

– Sumpa, Alma sai kakaistua suustaan.

– Sumppia, sisko kysyi. – Eksperssoa? Mä ostin semmosta maustettua ihanaa. Hirveen kallista. Mut kaikki on. Paitsi farkut, jos suostuu ostamaan jostain niinku sitimarketista. Mä luulen, että ne on ihan samoja housuja, toisissa vaan erilainen merkki. Silleen. Mut aattele nyt, yheksäntoista yheksänkymmentä.

– Onko sulla kynää? Saatava numero talteen. Mä siis niin tilaan ton videon.

Alman tytär halusi äidiltään saman huomion kuin minkä zumbakin. Tyttö käveli television eteen ja levitti kädet sivuille. Hänen kainaloidensa alta näkyi takamustaan iloisesti keikuttanut käkkäräpää.

Maikki kaatoi kattilassa lämmittämänsä maidon kahvikuppeihin ja nosti teelusikallisen sokeria molempiin. Hän istui siskoaan vastapäätä keittiön pöydän ääreen.

– Mikalla on vuoden viides korvatulehdus, se saa putket. Milloin mä ehdin nukkumaan? Milloin mä teen gradun? Mä saa sitä ikinä valmiiks. Mä en saa koskaan töitä. Mä oon kohta nelkyt. Kaikki vihaa mua, mä vihaan itteäni. Mun elämä on menny hukkaan. Onks se menny hukkaan?

– Olet kolmekymmentäseitsemän, Alma korjasi ja nosti Niinan syliinsä. Tässä lapsessa väsymys ilmeni ensiksi läheisyydenkaipuuna, kunnes muuttuisi kiukuksi.

– Melkein siis viiskyt, Maikki sanoi. – Jarkko ei tue mua yhtään. Se on koko ajan töissä. Milloin mä saan olla koko ajan töissä? Miks mä haluisin olla koko ajan töissä? Miksen mä tiedä koskaan mitä mä haluun? Tästä suhteesta ei tuu mitään, ei oo koskaan tullut. Miks mä menin sen kanssa naimisiin?

– Koska sinä rakastat sitä, Alma sanoi huolimattomasti.

Zumba oli jäänyt päähän, vaikka televisiossa pyöri nyt keltainen, sininen, vihreä ja punainen, vauvanvartaloinen olio. Tiivitaavi, Hipsu, Laalaa ja Pai. Tolkuttomat aivokääpiöt, joita kutsuttiin teletapeiksi. Noita tappeja kaksivuotias tuijotti kuusi tuntia putkeen ja seuraavat kuusi tuntia hän toisti olioiden äännähdyksiä ja pompahteluja. Alma kiitti usein ohjelman kehittäneitä moraalittomia BBC:n lastenpsykologeja. Heidän koukuttava ohjelmansa takasi Almalle useita omia hetkiä päivässä, mahdollisuuden lyhyisiin päivä­uniin, naistenlehden selailuun ja pitkiin puheluihin.

– Se osti motskarin, Maikki sanoi. – Jarkko. Tarvii muka oman harrastuksen. Tarvii omaa aikaa. Kyllä minä tiedän. Se haluaa kauas musta. Kaikki haluaa. Mähän oon ihan sietämätön, kyllä säkin tiedät. Mä puhun ihan liikaa. Miks pitäisi olla hiljaa? Olisko teillä käyttöä tolle toppapuvulle? Mika on käyttäny sitä ehkä kerran. Ajattele nyt, motskari. Kakskytkolmetuhatta euroa.

– Mun täytyy hankkia toinen telkkari, Alma sanoi.

– Milloin minä saan toteuttaa itseäni? Maikki kysyi. 

Täällä haisi vaipparoskis, mikrossa lämmitetyt maitopurkit. Siskon väsymys täytti hengitysilman. Sama naama, joka kolme vuotta sitten oli aina täydellisyyteen asti maalattu ja hiukset värjätty, näytti nyt Aileen Wuornokselta. Latvoista puski valkeaa, siskon silmäpusseissa olisi voinut nukuttaa lapsen jos toisenkin. Alman silmissä hehkui toinen maailma.

Ja kun Alma katsoi ikkunasta pihalle, näkyi räntäsade, näkyi ruostunut auto ja näkyi lumikasoja ja jäätä, johon eläkeläiset kaatuivat. Tuolta huojui D-rapun Pena kotia kohti, kohta liesituulettimen kautta haisisi purutupakka ja radiosta soisi Eppu Normaali.

Ei sen pidä niin olla.

Elämän voi muuttaa, Alma Korva ajatteli ja hymyili siskolleen, joka puhui edelleen moottoripyörästä. Vaikka me joudumme asumaan kylmässä ja pimeässä, ei meidän pidä olla kylmiä ja pimeitä. Voi vaihtaa tapetit, voi vaihtaa musiikkimakua. Voi vaihtaa elämänasennetta.

– Kuunteletsä yhtään mitä mä puhun? Maikki kysyi. – Siis mitä mä voin tehdä? Onko tässä mitään järkeä?

– Valittamisessa? No ei yhtään. Meidän pitää nyt lähteä, Niina nukahtaa ihan just. Kahden viikon päästä taas. Kiitti kahvista.

DVD-levyn tilaaminen onnistui tekstiviestillä, mutta sen odottaminen postiluukkuun tarkoitti pitkiä kierroksia ostoskeskuksessa. Kotona aika kului, täällä sitä pystyi kuluttamaan. Ajan kulutusta pystyi seuraamaan kuukauden viiveellä Visa-laskusta. Alman erityinen heikkous olivat videovuokraamon irtokarkkirivistöt, joista pystyi kasaamaan helposti puolen kilon säkin. Pääasiassa hedelmäkarkkeja ja suklaata, mukaan harvoja salmiakkeja.

Alma meni tytön kanssa hampurilaisravintolaan, tilasi itselleen kerrosaterian ja lapselle lastenaterian. Jälkimmäisen mukana sai lelun, joita oli kertynyt niin paljon, että Alma olisi tarvinnut kaksioon kolmannen huoneen. Alma mietti miksei aikuisten aterian yhteydessä anneta oheistuotteita. Sateenvarjoa, ilmaista bussilippua tai sukkahousuja.

Hän mietti myös mitä on tapahtunut, kun hänen sukupolvensa syö nelikymppisenä irtokarkkeja ja hampurilaisia. Omat vanhemmat kun saattoivat hairahtua yhteen vaniljaeskimoon kesässä ja hampurilaisen sijaan ne söivät muna-anjovis-leivän Teboililla, siinä jossain Mäntsälän jälkeen, kesämökkimatkalla.
 

Kolmannen kerroksen käytävillä Alma pysähtyi elektroniikkaliikkeen näyteikkunan eteen. Tietokoneista oli poistunut kokonaan näppäimistö, nyt pitäisi ostaa pelkkä näyttö, jota naputellaan sormilla. Myyjä huomasi potentiaalisen asiakkaan.

– Elikkä taplettia?

– Mitä? Alma kysyi.

– Aipädi viisysiviis. Galaksin saat halvemmalla. Ei oo yhtä hyvä.

Alma ei ymmärtänyt sanaakaan miehen puheesta. Mutta nyt hän huomasi mainoskyltin: taulutelevisioiden näytekappaleet poistomyynnissä, -50%.

– Suurin, Alma vaati.

– Tapleteissahan koko ei sinänsä ole ratkaisu. Tuleeko se enemmän mihin käyttöön?

– Suurin televisio.

– Jaa. Elikkä juu.

Myyjä vaihtoi portaattomalla säädöllä kosketustietokoneista televisioiden näytön tarkkuuksiin, ohuuteen, plasmaominaisuuksiin, lcd:n vahvuuksiin ja hintaryhmiin.

– Ihan sama, Alma sanoi. – Suurin. Haluan tanssia oikean kokoisten ihmisten kanssa. Luottoa löytyy, juuri maksoin sohvakaluston viimeisen erän, kortilla on tilaa.

Pitää tehdä Rio de Janeiro Oulunkylään. Pitää löytää Copacabana itsestään. Iholla pitää tuntua aurinkorasvaan sekoittuva hiekka ja porottava aurinko. Ei saa hävetä jenkkakahvoja, sellukuoppia eikä lättäjalkoja. Voisi jopa tehdä jonkinlaisen alkoholittoman drinkin ananaksen kuoreen. Tyttö voisi katsella samalla omasta televisioruudustaan ja vhs-nauhuriltaan teletappejaan.

– Elikkä tuleeko kotiinkuljetus? myyjä kysyi.

– Tulee. Onhan siinä dvd-soitin?

– Ei. Tässä on niinku toi integroitu digiboksi.

– Kyllä sekin käy.

Alma työnsi lastenrattaita loskan läpi, kesää kohti. Hän mietti, että oman olohuoneen sali olisi varmasti parempi kuin kaikki edelliset elämän salit. Kansanopistojen kurssien jumppasalit, kylmät parketit ja muovimatot vuosikymmenestä toiseen. Siellä oli seisty koko kouluaika pituusjärjestyksessä ja hävetty milloin minkäkin ikäkauden suurinta häpeää. Rintoja, joita ei ollut. Rintoja, jotka tulivat. Fritsua, jota ei ollut. Fritsua, joka peitti koko kaulan.

Myöhemmin tulivat ne valoja ja peilejä täynnä olleet liikekeskustan tanssisalit, joissa nuoret pinkeät tytöt vetivät luuri korvissa tiukkarytmisiä tanssitunteja. Eräs opettaja vaati kaikkia osallistujia toistamaan perässään oman elämänsä moton: ”Eikö ole ihanaa kun on ihanaa!” Tyhjempää lausetta Alma ei ollut kuullut sitten keskenjääneiden yliopisto-opintojen teoreettisen filosofian peruskurssin. Hän kieltäytyi sanomasta sanoja ääneen, vetäytyi takariviin ja lopetti bailatino-kurssin ensimmäiseen kertaan.

Aiempien tanssikurssien yleisilme oli ollut joko synkkä ja pulska tai pingotetun positiivinen. Suorittava. Juuri sellaista Alman elämä oli ollut.

Jos opettaja pyysi jonkun kanssaan eteen, sekin meni juuri niin kuin koulun jumppasalissa oli käynyt. Yksi ainoa innokas ilmoittautui. Muut vetäytyivät kiinni seinään. Opettajan mielistelijästä puhuttiin selän takana pahaa, luultavimmin siksi, että oltiin kateellisia tämän rohkeudelle.  

Alma tiesi, että huomion keskelle ei näillä leveysasteilla pidä joutua. Juuri siksi kaikenlaiset itseopiskelu ja itsehoitovideot toimivat niin hyvin. Miessukupuolen eniten lukema kirja, Päätaloa ja Paasilinnaa suositumpi, on autojen korjausopas. Mies ei halua näyttää tyhmältä autokorjaamossa vaan omassa autotallissaan.

Tyhjännauraminen on vaarallista, jopa tyhjänhymyileminen. Mikä tässä elämässä muka niin innostavaa oli, kuten Alman ja Maikin äidillä oli tapana sanoa. Isä ei paljoa puhunut, hän saattoi suunnitella lauseita useamman vuoden ajan ja pudottaa ne sukunsa keskuuteen mahdollisimman epäsopivassa tilanteessa. Kuten silloin, kun isän lause käynnisti Alman ja hänen miehensä avioeroprosessin. Tämä tapahtui samana päivänä kun Alma ja hänen ex-miehensä menivät naimisiin.

”Nyt minä tiedän miltä vuoristoneuvos Tuurasta tuntuu”, oli Alman isä kuiskannut tulevalle vävypojalle aamukahvilla. Alma ymmärsi vitsin ja jotenkin selkärankareaktiona naurahti.

Vuorineuvos Tuura oli Uuno Turhapuron appiukko eikä koskaan tyytyväinen tyttärensä valintaan. Miestä lähinnä närästi koko ajan, sekä vävypoika että elämä.

Alman aviomiehelle lause aukesi kaksi vuotta myöhemmin, kun appi näytti saunaillan päätteeksi Lottovoittaja Uuno Turhapuron vhs-kasetilta.

Mies vatvoi asiaa päässään kuukauden päivät ja kertoi päätöksensä vasta siinä vaiheessa, kun perääntyminen oli mahdotonta. Niin mies toimi, oli kyseessä sitten viikonlopun ruoka, vuokravideon valinta tai avioero. Ja tässä katsannossa Alma oli valinnut miehekseen hyvin isänsä kaltaisen hahmon.
Mies sanoi, ettei voinut ymmärtää kuinka Alma oli voinut nauraa sellaiselle lauseelle. Alman olisi pitänyt puolustaa häntä.
Alma ei muistanut mille lauseelle hän oli nauranut. Oli hyvin vähän naurua elämässä ylipäätäänkään niinä aikoina. Oli muutaman kuukauden ikäinen, päivisin aurinkoinen, öisin itsestä pirusta syntynyt vauva pinnasängyssä ja toinen vauva parisängyssä. Almalla ei ollut synnytyksen jälkeistä masennusta vaan synnytyksen jälkeinen vitutus.

Mies lähti.

Alma jäi kahden tyttärensä kanssa ja mietti, että heidän kohdallaan vuoristoneuvos Tuura onnistui siinä missä ei Uunon ja tyttären kohdalla onnistunut. Selkeässä ja nopeassa avioerossa.

Sen jälkeen Alma ei ollut miestä kaivannut. Pikkusieluisia tunneihmisiä koko porukka. Eivät osaa puhua tunteistaan vaan ovat pelkkää tunnetta alusta loppuun, pitävät sitä niin tiukasti sisällään, että siinä halkeaa sekä oma että lähimmäisten pää.
Tai olihan hän kaivannut ihmistä vierelleen, totta kai, jakamaan vastuuta ja väsymystä, mutta sen miehen pitäisi olla yhdistelmä Ihmemiehen ongelmanratkaisukykyä, Aake Kallialan ikääntynyttä leppoisuutta, Usain Boltin kimmoisuutta ja Dustin Hoffmannin älyä. Tästä yhdistelmästä pitäisi kuitenkin syntyä aivan tavallinen mies eikä mitään erikoisuudentavoittelijaa.
Ihan välittömässä läheisyydessä tuota miestä ei näkynyt. Yläkerrassa asui Jonne, 18-vuotias maalta muuttanut taidelukiolainen, joka punastui joka kerta kun kohtasi Alman rappukäytävässä. Alakerrassa asui 81-vuotias Erkki, joka ei enää tullut rappukäytävään. 
 

Pitää saada itse määrätä tahti. Tv-zumbassa paussin saa kaukosäätimellä. Jos haluaa saman setin kolmesti, sekin onnistuu, Alma mietti.

Rytmikkäästi pois eristyneisyydestä ja väsymyksestä kohti uutta elämää. Yksinkin voi vapautua. Ihmisellä on yksi ainokainen elämä, jota ei pidä hassata valumiseen ja valittamiseen.

Alma työnsi lastenrattaat kynnyksen yli rappukäytävään. Hän mietti, oliko kukaan kirjoittanut kolumnia tai pamflettia lastenrattaiden kanssa kulkemisen vaikeudesta? Autojen kulkua kyllä pohditaan, ja suunnitellaan satelliittiohjauksia ja parkkitutkia, mutta miksei insinööri koskaan laskeudu jalkakäytävätodellisuuden tasolle. Vaatii kaukopartiomiehen hermoja, kylmänsietokykyä ja lihastenhallintaa selviytyä kuudesta samanaikaisesta liikkeestä, jota kaikkea häiriköi toppapuettu, vihaisesti väsynyt lapsi. Miksei ihmiselle anneta pienten lasten kasvattamisaikana lisäkäsiä? Autoissakin on irrotettava peräkoukku, eikö äidissä voisi olla muutama irrotettava käsi?

Alma kantoi puoliunessa vastaanpotkivan tyttären neljänteen kerrokseen. Hän avasi oven ja vapautti lapsen eteiseen. Alma nosti postin lattialta ja kävi sen läpi.

Siellä se oli, kuplamuoviin ja paksuun kirjekuoreen pakattu dvd. Nyt ei tarvittu kuin televisio ja soitin. Let’s zumba!
 

Janne Pasasen kesätyöt Elektro-Hallissa muuttuivat seitsemänneksi vuodeksi Elektro-Hallissa. Hän vastasi kodinkoneiden kotiinkuljetuksista, enimmäkseen jääkaappeja ja televisioita. Niitä vietiin kaikenlaisiin koteihin, maahanmuuttajille, vanhuksille, yksinhuoltajaäideille ja uusavuttomille cityihmisille, joilta puuttui auto ja kyky kantaa mitään olkalaukkua painavampaa.

Tänään oli viety pesukonetorni Olariin, mikroaaltouuni ja liesituuletin Mellunmäkeen ja illan viimeisenä keikkana pitäisi kuljettaa televisio Oulunkylään.

Osoite navigaattoriin ja liikkeelle. Ennen keikat tehtiin pareittain, mutta nykyisin toimintoja tehostettiin ja vyötä kiristettiin kaikilla osastoilla. Kyllähän yksi mies kantaa kolmen sadan kilon taakkoja. Jo orjat pystyivät siihen ilman apuvälineitä Egyptissä, Janne Pasanen sanoi irtisanotulle työkaverilleen. Huumori on helpoin tapa väistää hankalat ja vakavat tilanteet.  

Hän pysäköi pakettiauton D-rapun eteen ja nosti television käsivarsilleen. Talossa oli hissi, mutta televisio ei mahtunut sen ovista. Vaikka näytöt ohenivat, ne myös levenivät vähintään yhtä paljon. Ensin televisiot olivat olleet hisseihin liian pulleita ja painavia. Nyt näyttöjen tuumakoko kasvoi joka vuosi yhden matkatelevision näytön verran.

Pasasella itsellään oli viisikymmentätuumainen televisio ja siinäpä se sisustus olikin. Lattialla patja, keittiössä paistinpannu. Äiti patisti opiskelemaan, hänen mielestään lahjakas nuori mies ei voi juuttua varastolle. Miksei voi? Varma työ, varma palkka, niin kauan kuin on sähköä, ihmiset pakastavat ja toljottavat televisiota. Uutisia, saippuasarjoja, jotain hemmetin zumbavideoita.

Äiti ihmetteli myös, miksei hänen kultapojallaan vieläkään ole tyttöystävää, 27-vuotiaalla pitäisi olla jo lapsiakin. Näihin tiedusteluihin Janne Pasanen jätti vastaamatta, oli jättänyt teini-iästä saakka. Mitä se äidille kuului.

Ei se ole helppo asia. Se on vaikea ja elämän suurin asia.
Heti ottaisin ja nappaisin ja lisääntyisin, kun löytäisin oikean, Janne ajatteli sen hetken, kun antoi itsensä tällaista asiaa ajatella. Niitä oikeita nyt ei vain pahemmin elektroniikkaliikkeen varastolla pyöri, eivät ensimmäisenä tartu sinihaalariseen mieheen ja vaadi tätä lastensa isäksi. Kesä­renkaiden ja kaukosäätimen pattereiden vaihtajaksi.

Janne Pasanen painoi neljännessä kerroksessa ovikelloa. Oven avasi pieni tyttö, joka sanoi, että äiti tulee kohta.

– Tänne vaan, olkkariin, kuului käytävän päästä.

Pasanen kantoi television eteisen läpi olohuoneeseen. Harjaantuneella sivukatseella Pasanen arvio huoneiston 48 neliön kokoiseksi. Tyttö nukkui omassa huoneessa, äiti olohuoneessa. 1990-luvun lopulla nainen on läpikäynyt vakavan Ikea-kauden, josta tämä nyt olisi valmis siirtymään yhtä tuloluokkaa ylemmäs, mutta ne tulot puuttuvat. Ja aika ja jaksamus. Ja se mies, joka oli koonnut ne Ikea-kalusteet. Mies tarvittaisiin myös kuljettamaan samat huonekalut kierrätyskeskukseen ja hakemaan Vepsäläiseltä tilalle jalopuiset hyllyt.

Pasanen laski televisiopaketin olohuoneen lattialle. 

– Tohon nimi. Ja tohon. Siellä pitäis olla skartti mukana.

– Kai sinä laitat sen kiinni ja virität, Alma Korva kysyi.

– Valitettavasti sopimukseen ei sisälly kuin kuljetus.

– Mutta kun…

Lapsesta saakka Janne Pasasen sisäisen ja ulkoisen minän välillä oli ollut vakava ristiriita. Sisimmässään häntä ärsytti moni asia, oikeastaan kaikki. Ihmiset, asiat, esineet. Ajatukset, mielipiteet, päätökset.

Pasasta ärsytti asiakkaiden avuttomuus, mutta jos joku tarvitsi apua, lainaa tai tukea, Pasaselta sitä sai. Hän ei tiennyt miksi. Jotenkin se liittyi lapsuuteen ja äitisuhteeseen, mutta Pasanen ei suostunut ajattelemaan asioita sillä tavalla syvällisesti. Hänen mielestään psykologia oli itsensä kiusaamista. Jos halusi ratkaista sisäisiä paineitaan, kannatti lähteä juoksulenkille, punttisalille tai juoda riittävä määrä kirkasta alkoholia. Sen verran, että seuraavana aamuna oli juomisesta sellainen syyllisyydentunne, että täytyi taas lähteä lenkille.

Janne Pasanen aukoi television kuoresta, kiinnitti johdot, laittoi kaukosäätimeen patterit, etsi menu-valikon ja viritti televisiokanavat.

Alma Korva seisoi puhumattomana vieressä ja ojensi dvd-levyä.

– Minun pitää nähdä tämä, Alma sanoi.

Pasanen puhalsi väsyneesti mutta säilytti kärsivällisyytensä. Hän kysyi missä Korvan rouvan dvd-soitin oli.

– Öö. Eikö tässä televisiossa ole. Sanottiin että on.

– Tässä on sisäänrakennettu digiboksi.

– Niin?

– Se on eri asia kuin dvd-soitin.

– Ai on?

– Enkö minä nyt näe sumpaa? Alma kysyi.

Pasanen heilutti päätään.

Alma Korvalta pääsi itku. Hän vihasi tätä piirrettään vähintään yhtä paljon kuin Janne Pasanen inhosi omaa avuliaisuuttaan. Alma oli aina ollut vahva ja toimiva nainen, itse elämänsä järjestänyt yksinhuoltaja, joka ei tarvinnut lapsen isältä elatusmaksuja vaan eli niukasti ja hankki tarvittaessa lisätuloja ennustuspuheluilla. Ei Almalla mitään tulevaisuuteen näkemisen kykyä ollut, mutta hän tunsi itsensä ja ihmiset. Kun ihmisellä on ongelma, hänen sisällään on myös kyky sen ratkaisemiseen. Ennustajana Alma vain sysäsi hienovaraisesti ihmisiä siihen suuntaan, jonne nämä todellisuudessa halusivat, mutta jotka eivät vielä olleet ymmärtäneet sitä.

Pettymyksen hetkellä Almalta tuli itku, eikä se järkiajattelulla pysähtynyt. Hänelle itku ei ollut sen kummempi tai isompi asia kuin Janne Pasaselle olisi kirosana.

Mutta Pasanen ymmärsi tilanteen sillä ainoalla tavalla, joka oli hänelle luonteenomaista. Itku on velvoite. Itkijä on uhri. Uhria pitää auttaa, vaikka uhriutuminen on ärsyttävää. On syntynyt itkun kokoinen ongelma, joka täytyy ratkaista.

Alma pyyhkäisi kyyneleet ja sanoi keittävänsä kahvit. 

– Tota, Janne Pasanen sanoi.

– Tota. Pitäskö mun vaikka järkkää… mä katon sulle varastolta jonku halvan. Tai niitä tulee usein vaihdossa, että saat ihan ilmasiks. Mä soitan sitten kun sopiva löytyy. Eikös tossa kuitissa ole sun puhelinnumero?

Alma Korva katseli potkupukua. Sisko tyrkytti myös kurahousuja.

– Jarkko myi sen motskarin, Maikki sanoi. – Sen mielestä mä olin oikeassa. Niinku ettei meillä ole varaa motskariin. Eikä meidän parisuhteella. Miks mä semmosta tein? Miks mä pakotin sen luopumaan jostain itelleen noin tärkeestä? Mä oon ihan kauhee. Miten kukaan voi olla mun kanssa. Oonksmä kauhee? Enhän mä oo kauhee?

– Siksi Jarkko on sinun kanssasi, että rakastaa sinua, Alma sanoi tottuneesti ja viikkasi nallekuvioidun potkupuvun kenties-löytyy-käyttöä-vaikka-onkin-väärän-värinen-pinkkaan.

– Ei kukaan rakasta naista, joka ei anna ajaa motskarilla.

– Moottolipyölällä, korjasi Maikin poika kolmevuotias poika Mika lattialta.

– Poikakin rupeaa vihaamaan mua, kun mä oon tämmönen… mikä mä oon. Kauhee mä oon. Mut oikeesti, mitä sulle hei kuuluu?

Alma myhäili, vaikka olikin vaikea kertoa orastavasta onnesta ihmiselle, jonka tehdasasetus on riutua omassa huonoudessaan.

– Ihan hyvää.

– Jotain on. Kyllä mä sut tunnen.

– No joo. Mulle laitetaan tänään silikonia.

– Mitä?!!!

– Voisko Niina jäädä sulle hoitoon. Mulla on treffit.

– Sä laitat silikonit ja sulla on treffit. Mitä helvettiä?

– Janne Pasanen laittaa silikonia. Sen jälkeen meillä on treffit. Janne Pasanen ei kylläkään vielä tiedä, että meillä on treffit.

– Soitettasko nyt vaikka johonkin… auttavaan numeroon. Et todellakaan laita silikoneja jonkun Spede Pasasen takia.

– Janne kävi pesemässä vessassa kädet. Janne on siis telkkariasentaja. Tai varastomies, ihan sama mutta se vaan on. Niinku. Ihana.

– Kamoon, etsä mitään silikoneja laita.

– Janne sanoi, että meillä repsottaa vesieristeet. Se tuo mulle tänään dvd-soittimen ja laittaa samalla silikonia vessan lavuaarin ja kaakeleiden väliin.

Alma valmisteli asiat niin, ettei mikään suunniteltu näyttäisi suunnitellulta. Kinkkupiiras oli muka jäänyt eiliseltä. Samoin lähes täysi punaviinipullo ja mutakakku. Sohvaa piti hieman siirtää, ettei Janne Pasanen saisi töpseleitä liian helposti paikoilleen ja vessasta Alma repi silikonia lisää pois. Hän mietti, että Pasaselta voisi saada tapetointiapua. Sitä paitsi nuo kamalat Ikea-hyllyt ja pöydät ja astiat olisi aika vaihtaa johonkin vähän laadukkaampaan. Ex-mies ne oli koonnut, joku muu purkaisi.

Janne Pasaselle pitäisi tulla hiki, Alma mietti. Silloin mies jäisi helpommin syömään.

Alma ihmetteli itsekin tekemisiään, mutta jotenkin tämä tuntui nyt oikealta. Saa uuteen ihmiseen tutustua, se on zumban henki. Suomalainen lavatanssihenki taas tarkoittaisi sitä, että katselisi nurkkaan ja varpaisiinsa ja antaisi onnensa kulkea kerta toisensa jälkeen ohi.

”dvd tuli oon ogelis puol seiska. Janne P.” Niin aamulla kilahtaneessa tekstiviestissä oli lukenut. Alma oli vastannut, että ei se ole mitenkään pakollista. Vastaus tuli nopeasti: ”nou problem. tää on jvc. laatumerkki.” Alman mielestä heillä oli hyvä keskusteluyhteys.

Puoli seitsemän meni.

Seitsemänkin meni ja puoli kahdeksalta Alma Korva kaatoi itselleen lasillisen punaviiniä. Se taittoi hieman terää kiukulta ja pettymykseltä. Siihen päälle pari lusikallista kakkua. Vielä pari. No, ehkä loputkin. Sen jälkeen teki mieli suolaista, joten kinkkupiiras mikroon ja vähän ketsuppia päälle. Sekin jokin lapsuuden jäänne. Irtokarkit, hampurilaiset, ketsuppi.

Alma Korva katsoi keittiön ikkunan heijastuksesta itseään. Luulenko minä, että elämä on joku romanttinen komedia? Isken itselleni haalarimiehen? Harvemmin täällä saa sen mitä haluaa. Enemmänkin joutuu tyytymään siihen mitä jää. Haalaripoika tapaa päivittäin kymmeniä kaltaisiani elektroniikkasäätöjen vierastajia. Silikonivajaita zumbaajia.

Norsu, lehmä, possu, kana, Alma Korva mietti. Monin tavoin voidaan naista kutsua, mutta missä vaiheessa minusta tuli joku puuma. 

Yhdeksältä punaviini vaikutti jo niin paljon, että Alma Korva otti puhelimen ja soitti Janne Pasasen työnumeroon. Se hälytti, kunnes siirtyi vastaajaan. 

– Niin täällä vain, ettei sillä deeveedeellä mikään kiire, Alma sanoi ja huomasi kuulostavansa pitkän parisuhteen oikeuttamalta oikuttelijalta. – Tai siis olisin toivonut, että olisit ilmoittanut. Alma Korva se on kun soittaa. No niin, anteeksi. Hei.

Tuollaisen viestin jälkeen tekee mieli poistaa itsensä todellisuudesta, koska tietää ettei jätetty viesti poistu. Se on ja pysyy ja viestin vastaanottaja muodostaa hetken kuluttua oman tulkintansa viestin jättäjästä.

Kului muutamia minuutteja, kunnes puhelin soi. Janne Pasasen numerosta soitettiin. Alma epäröi vastata mutta painoi lopulta vihreää luurin kuvaa. Häpeää kohti.

– Oletteko Janne Pasasen sukulainen? vieras ääni kysyi.

– Eikä kun… dvd. Ja silikonia. Puoli seitsemältä.

– Ette ole?

– Kuka pitäisi olla?

– Olemme yrittäneet tavoittaa hänen äitiään, mutta numero ei vastaa.

Luurin molemmissa päissä pitkä hiljaisuus.

– Mitä on tapahtunut?

– Toistan. Oletteko te sukulainen?

– Öö. Juu. Niin kuin että… sisko.

Soittaja oli aluesairaalan kirurgi.

Janne Pasasen päälle oli pudonnut pesukone. Varastolla, työvuoron viimeisillä minuuteilla.

– Käsittämättömän huono tuuri, jos sellaista kuin onni olisi olemassa, kirurgi sanoi. – Potilas oli hakenut poistolavalta jonkin dvd-soittimen. Sekunnin kymmenys toiseen suuntaan, niin pesukone olisi paiskautunut vain lattiaan.

– Onko… missä kunnossa on…

– Elossa. Vakaa. Vielä tässä vaiheessa en voi antaa mitään ennustetta. Olisi hyvä, jos tulisitte paikalle. Olisi hyvä, jos joku läheinen ihminen pääsisi sairaalaan ja olisi paikalla, kun Pasanen herää.

Reija törmää Kimmoon ja joutuu vaaraan. Miten paljon menneisyydestä Ilkalle pitäisi kertoa?

Surkea sunnuntai, ajattelin kun heräsin auringonpaisteeseen ja katse osui Ikean kirjoituspöytään. Miten joku voi sisustaa tuhatvuotisen asumuksen makuuhuoneen Ikealla?

Ilkka – sohvalla – teeskenteli nukkuvaa kun lähdin, mistä olin hänelle kiitollinen. Ilta ei ollut selvittänyt mitään, aamu tuskin olisi sen kummempi.

Astuin ulos ilman kahvia. Toivoton sunnuntai, alakuloa aamusta saakka. Kirkonkellojen kutsusoitot kaikista suunnista, perhekunnat kokoontumassa messuun, pienet tytöt kirmaamassa valkoisissa mekoissaan, mustissa pyhätakeissaan ja kiiltonahkakengissään, minä yksin tikkitakki niskassa taivaltamassa jonnekin kuulumatta mihinkään.

En osannut päättää, vaeltaisinko Gravinan toiselle puolelle vai kiertäisinkö läpi kaupunkialueen kirkot. En ollut käynyt edes Duomossa, koska se oli ollut remontissa aiemmalla matkallani. Myös Möykkykirkon tunsin vain ulkoapäin. Tuomiokirkko oli selvä, mutta muuten en ollut jaksanut opetella kirkkojen oikeita nimiä. Ne oli kaikki nimetty pyhimysten mukaan; minä kutsuin niitä miten tahdoin. Oli muiden muassa Luukirkko, Suolikirkko, Möykkykirkko, Talokirkko, Pikkukirkko ja lisäksi vielä lukematon määrä luolakirkkoja, joille en ollut vaivautunut antamaan lempinimiä.

Pikkutuulihaukat huomasin nyt jo kaukaa seuraillessani jyrkänteen reunaa. Linnut syöksähtelivät laaksossa, kantoivat kai pesätarpeita tiilikattojen alle ja muihin koloihin. Lennossa niiden olemus oli häkellyttävä: pieni petolintu ei muistuttanut mitään tuntemaani – ellei sitten kehonrakentajatörmäpääskyä, jos sellaisia olisi.

Jos olisi… kaikkea hienoa ja jännittävää voisi olla… voisi olla onnellinen Ilkan kanssa… voisi olla jonkun toisen kanssa, jotenkin varmasti voisi… voisi… ei, ei sitä jaksaisi, ajatuskin uudesta suhteesta uuvutti.

 

Huomaamattani olin poikennut tieltä polulle ja laskeuduin alas kohti puroa. Nyt ei auttanut vaipua ajatuksiin, kivet saattaisivat olla liukkaita tai pienimmät murikat luistaa jalan alla. Piti keskittyä muuhun kuin itseen. Terveellinen aate. Siksi kai olin ulos lähtenytkin: jotta saisin muuta ajateltavaa kuin itseni.

Alhaalla laaksossa Gravinan yli oli viritelty muutama lankuntapainen. Jos tasapainotteleminen onnistuisi, pääsisin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Onnistuin! Helpotuksesta hymyillen läksin kipuamaan rinnettä ylös. Aamun viileys väistyi. Puuskutin; kevyt hiki puski pintaan. Yritin muistaa, mistä kohden ei pidä nousta. Vaikka suoranaisesta kiipeilyseinämästä ei ollutkaan kyse, saattoi väärällä reittivalinnalla joutua turhan hankaliin paikkoihin. Mikä matkassa hävitään, se voimassa voitetaan. Pysyttelin loivasti nousevalla, isoa siksakkia sahaavalla polulla. En halunnut päätyä kontilleni ja hilautumaan kynsineni kohti ylätasankoa.

Ja sitten, yllättävän äkkiä: ylhäällä turvallisesti. Näköala oli edelleen yhtä mykistävä kuin ensimmäisellä kerralla, talot ja luolat kuin organismit, kasvaneet pikemminkin kuin rakennetut. Häpeätahrasta Unescon maailmanperintökohteeksi ja kohta kulttuuripääkaupunkivuoden turistiherkuksi… Katsoisinko ikinä tätä näkymää Ilkan kanssa? Niin oli ollut tarkoitus. Enää en ollut varma, ottaisimmeko askeltakaan yhdessä.

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Näköalapaikalta on vain muutama sata metriä kaupunkiin, joka silti näyttää elävän kuin toisessa, saavuttamattomassa todellisuudessa. Kaduilla kulki kaupunkilaisia pyhävaatteissaan; poluilla ei minun lisäkseni retkeilijöitä näkynyt. Vain linnut ja minä sekä rotkon rinteillä uuteen kasvukauteen heräilevät opuntiapehkot.

Istahdin alas. Olisi pitänyt ottaa eväät. Aamiaisen olisi voinut syödä näinkin. Kahvinpuute tykytti. Suljin silmäni ja hieroin ohimoita ja niskaa. Hiukset olivat rasvaiset. Pitäisi käydä suihkussa. Kun palaan…

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Hourinko? Avasin silmäni ja kädet putosivat voimattomina syliini. Taisin huudahtaakin, mutta jokin syvempi ääni käski: Et ole uhri! Nyt kaikki peliin!

Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Onnistuin ponnistautumaan ylös. Olin pystyssä. Se oli voitto. Oli pysyteltävä rauhallisena. Siihen on keinot, siihen on keinot, siihen on – En osaa arvioida, miten paljon hokema tai hengittäminen minua rauhoitti. Ainakin se kirkasti ja ehkä myös pehmensi tajuamisen hetkeä.

Se oli Kimmo. Totta kai. Mikäpä oli helpompaa kuin sattuman rakentaminen. Onnittelin itseäni ironiantajusta vaikka sydämeni pyrki ylös kurkusta.

Kimmo oli puhunut kaiken aikaa, en tiedä mitä. Totta kai Kimmo puhui. Sitä Kimmo teki, puhui, puhui, tuotti ääntä. ”Reijapa Reija. Sillä lailla.”

En sanonut mitään, en nostanut edes katsettani. Oli löydettävä pakoreitti, joka ei johtaisi suorinta tietä rotkon pohjalle.

Edelleen liikkumatta kartoitin ensimmäiset metrit. Olisi pakko astua pelkoa päin. Ohittaisin miehen ja kulkisin takaisin kaupunkiin juuri niin kuin olin aikonut. Menisin kahville, herättäisin Ilkan, lounastai–

Olin jo ohittanut Kimmon ja hengittämäisilläni syvään ulos, kun minut äkkiä tempaistiin puoli kierrosta ympäri. Jos Kimmo olikin hetken ajatellut antaa minun mennä menojani, hän oli muuttanut mielensä. Hänen kätensä lepäsivät olkapäilläni kuin jossain kansantanssissa. Kevyttoppatakkini nepparit olivat revähtäneet auki riuhtaisun voimasta.

”Oletko Reija ikinä ajatellut, miten kätevä paikka tällainen on parisuhdeongelmien ratkaisemiseen? Moni on pudonnut. Onnettomuuksia sattuu, katsos.”

Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni.

Luullakseni olin aidosti hengenvaarassa. Halusin Iiriksen luo, halusin antaa hänelle lisää takkirahaa, halusin Ilkan viereen, halusin Minnan kanssa lasilliselle, halusin mökille kalaan! Piti rauhoittua. Oli oltava jokin järjellinen fysikaalisen maailman ratkaisu. Kimmoraja.

Ponnahtaa en voinut, katketa en saanut.

Kimmon kädet puristivat takkiani, vain takkiani. Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni, hän puristi kangasta. Jos onnistuisin samanaikaisesti kiskaisemaan käsiäni taaksepäin ja itse kääntymään, pääsisin irti liukkaasta takista ja piinaajalleni jäisi vain kuori käteen.

Kuvittelin pyörähdyksen, käsien liikkeen ja loppuasennon. Olisi saatava käsivarret siiviksi taakse kuin Samothraken Nike. Ja sitten – –

Totta kai onnistuin, muuten en olisi kertomassa tarinaani. Juoksin, enää en kuvitellut kävellen selviäväni, laskin kivistä polkua, kiitin reisitaskuhousujeni pellinvahvaa kangasta, putosin vauhdilla, kantapäät yrittivät jarruttaa, kivet söivät käsiä, siipiä ei ollut, mutta se oli pieni riesa, pääsin karkuun ilmankin. Vielä puron poikki, ei saa liukastua, ei saa kaatua veteen, taas polkua ylös, nyt jo kaupungin alla, polulla lasinsirpaleita, ihmisen jälkiä, roskaa… ja hiljaisuus. Mitään ei kuulunut, ei kiireisiä askeleita takaani, ei huohotusta, ei huutoa.

 

Olin kaupungissa, takaisin tiellä. Olinko pelastunut? Muutama turisti tallusti laiskasti pitkin Madonna delle Virtù -katua. Katselin rinteeseen. Kimmo oli arvatenkin piiloutunut johonkin lukuisista luolista. Oliko joku nähnyt meidät? Ei, ei sopinut puhua meistä, ei ollut mitään meitä, oli Kimmo, joka pyrki omistamaan kaiken väkivalloin.

Ja olin tietysti minä.

Minä olin ollut huijattavissa, peloteltavissa ja sidottavissa.

En ollut enää.

Ensin tärinä seis, sitten kahvi ja croissant, seuraavaksi puhelu Iirikselle, kävely majapaikkaan ja keskustelu Ilkan kanssa. Jos kaikki menisi hyvin, ehtisimme ehkä vielä myöhäiselle lounaalle. Näin suunnittelin oikaistessani pitkin Via Sette Doloria.

Pienillä kujilla puikkelehtiessa palautui mieleen, miksi oikaiseminen oli jokseenkin kiistanalainen käsite Materan labyrintissa. Jokin minussa muisti kuitenkin vanhat polut ja sain suunnan pidettyä. Halusin Caffé Tripoliin. Kaipasin vuosisatojen mittaan hioutunutta palvelua ja jonottamista ilman vuoronumeroa, halusin ihailla ruuhkan sujuvaa purkamista ja ripeää ystävällisyyttä, josta huokui virtuositeetti.

Halusin pelastautua koetellun elämänmuodon turviin.

Kohta sain istahtaa herkkujeni kanssa kahvilan edustalle tarkkailemaan piazzan hyörinää. Päivä oli käynnistynyt niin karmeasti, etten luultavasti enää koskaan pelkäisi mitään. Ehkä vaikeinkin on mahdollista, ajattelin: nauttia elämästä.

Muutama pulu etsi turhautuneena einestä kiveyksen raoista: kaksi kadunlakaisijamiestä oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti juuri lintujen edellä. Miesten neonkeltaiset huomioliivit huusivat varoitusta, vaikka autoja ei liikkunut lähimaillakaan. Miehet näyttivät keskittyvän toistensa kiusoittelemiseen, aiheesta en saanut selvää. Toinen lauleli toiselle, pienemmälle, jotain mitä tämä ei halunnut kuulla. Pieni mies piti estomelua, lauloi pitkään, korkealta ja niin kovaa, että kallon sisäinen sointi peitti ulkomaailman äänet tehokkaasti. Miehen ei tarvinnut tukkia korviaan saadakseen kaverinsa virnuilut torjuttua vaan hän saattoi heilauttaa käsiään vähättelevästi kiusaajansa suuntaan, häh-hää, enpäs kuule, en mitään. Muut kulkijat eivät näyttäneet kummastelevan parivaljakon pelleilyä. Ehkä esitys saatiin joka aamu.

Kilpalaulanta jatkui ja jatkui, väliin hengitys ja lisää ääntä. Lopuksi pienempi miehistä tepasteli tiehensä rinta koholla. Hän oli ottanut lavan haltuunsa kuin paraskin sankaritenori.

Katuoopperakohtauksen päätyttyä soitin Iirikselle, mutta tyttö ei vastannut, joten jätin viestin. En halunnut huolestuttaa tytärtäni vaan kirjoitin vain: Olet rakas. Hyvää päivää!

Vaivihkaa nuolaisin croissantin murut sormistani. Oli aika lähteä katsomaan, millä mielin Ilkka oli päivään astunut.

 

Matkalla tapasin yhden ääntään rakastavan italialaisen lisää, nimittäin koiran, johon olin jo ensimmäisenä yönä tutustunut, tosin silloin vasta akustisena ilmiönä. Haukkua en ollut osannut paikallistaa, mutta selväksi oli käynyt, että jossain luolahuoneistomme takana se majaili. Nyt kolmen yön jälkeen oli pakko ihailla piskin täsmällisyyttä. Se aloitti huutolauluesityksensä tasan kello yksitoista ja jaksoi jatkaa aamukolmeen. Niinpä en ollut pelkästään ilahtunut, kun asumuksemme alapuolisella kujalla törmäsin sorjaan keskikokoiseen narttuun. Tunnistaminen onnistui sekunnissa, sillä se tervehti minua sävyllä, josta en voinut erehtyä.

”Tyst nu, koiruli. Keskustellaanpa hetki.” Kyykistyin koiran tasolle ja selitin: ”Kun sanon ’Tyst nu!’ se tarkoittaa, että hiljaisuutta kiitos.”

Koira vaikeni ja katsoi minua pää kallellaan. Jokin eteläinen rottakoirasekoitus se taisi olla, kaunis mustanharmaa luppakorva, selvästi älykäs. Ilmeisesti onnistuin peittämään lievän varautuneisuuteni, sillä hyvässä hengessä sain opetetuksi sille, että ”Ei” tarkoittaa ”No”. ”Ei-no, ei-no.”

Totta puhuen ei se sitä kovin hyvin uskonut minään yönä, mutta minä rauhoituin. Hitusen kuvittelin sen tyyntyneen, kun oli saanut tavata yhden väliaikaisista ja tiuhaan vaihtuvista naapureistaan. Loppuajan kutsuin narttua Einoksi ja sain joka kerta ohi kulkiessani huomiota muutaman hännänheilautuksen verran.

Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä?

Varsinainen haasteeni oli nyt Einon toinen naapuri, oma rakas matkaseurani, Ilkka. Olin jo portilla. Räpläsin oven auki tahallani mahdollisimman paljon rapistellen. Annoin Ilkalle mahdollisuuden tulla ovelle. Tömäytin kassini lattiaan. Ei reaktiota. Astuin peremmälle ja huikkasin hein. Ei vastausta. Kuljin läpi koko huoneiston. Ei Ilkkaa missään, ei lappua keittiön pöydällä, ei tavaroita lojumassa, ei mitään elämän jälkiä.

Lähtenyt. Mennyt mikä mennyt.

Pelastauduin suihkuun. Suihkussa kaikki selviää. Halusin huuhtoa aamupäivän ja koko viime vuosien kuonan alas viemäreihin, alas vesipyörteen mukana kaikki parisuhdeyritelmät, nykyiset ja aivan erityisesti menneet. Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä? Mikseivät he pysy omissa elämissään?

Kastelin hiukseni hennon suihkun alla. Kun hapuilin sampoota kiviseltä hyllyltä, pistin merkille kylpyhuoneen ylänurkan erikoisen koostumuksen. Se oli luonnontilaan jätettyä kiveä, huokoista tufoa, ei tavallista kalkkikiveä, sitä, jota Ilkka nimitti askartelukiveksi, vaan reikäisempää. Hiukan pääni yläpuolella näkyi selvä esiintymä fossiileja, jonkinlaisia kotiloita tai trilobiittejä useita vieri vieressä.

Niin paljon kaikkea vanhaa piilossa eikä Ilkkaa missään! Tämä kiinnostaisi häntä! Miksi yhden pitää tunkea näköpiiriin väkisin ja toisen kadota niin, että koko elämä menee sekaisin tai ainakin matka pilalle? Miksi ylipäätään elämässäni oli koskaan alkanut jakso, jonka otsikoksi saattoi laittaa MIEHET, miksi, oi miksi, kun niin selvästi olin täysin lahjaton heidän kanssaan selviytymään?

 

Miehet. Minun mieheni. Kahlaamista suossa, patikointia erämaassa, taaperrusta rakkaisilla rinteillä… Kävelyretki pitkin joenvartta, siitä se oli alkanut, kuudentoista vuoden iässä. Minä talutin pyörää Veikan vierellä ja mietin herkeämättä, että pyörästä pitäisi päästä eroon, muuten emme voisi suudella. Ensisuudelmaan päästiin, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen, väsytti koko ketju. Vain Ilkan arkiset muiskut ilahduttivat. Ja niitä tuskin enää tulisi.

Ovi kävi. Jokin toiveen kaltainen sävähti lävitseni. Suihku äkkiä kiinni.

Pyyhe turbaanina astuin ulos kylpyhuoneesta suureen eteisaulaan. Vesivanat valuivat reisiäni pitkin lammikoksi kivilattialle.

”Hei”, Ilkka sanoi.

”Hei”, minä sanoin. ”Kävin suihkussa.”

”Niin näkyy. Minä tapasin kivan naisen.”

No niin. Siinä se tuli. ”Vai niin”, minä sanoin.

”Suomalaisen”, Ilkka sanoi.

Riita, minä ajattelin, tästä syntyy riita. Ja että Ilkka haastoi kamppailuun, se oli uutta.

”Minäkin tapasin jonkun”, sanoin ja ajattelin Eino-koiraa, jotta en olisi ajatellut Kimmoa. Havaintoni mukaan oli poikkeuksetta niin, että jos joku koira ei ymmärtänyt minua, se oli pieni pullottavasilmäinen, ihmisen pilalle jalostama tekele, enemmän ihmistä kuin eläintä. Eino oli aito koira, mutta ehkä Ilkka oli liian jalostettu.

Se nyt oli vain ajatus, en sanonut mitään.

”Hieno juttu”, Ilkka sanoi, ”molemmat on tavanneet jonkun.”

Turvauduin sijaistoimintoihin. Vapautin hiukseni pyyhkeestä ja aloin selvitellä niitä.

Ilkka käänsi minulle selkänsä ja suuntasi eteisaulasta kohti olohuonetta. Ajatteliko mies tosiaan jo vaihtoehtoja?

”Mitä aiot?” kysyin.

”Mitä suosittelet?” hän väisti.

”Kivoja naisia on harvassa.”

”Niin tuntuu olevan”, Ilkka sanoi.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Arvailin sanailumme lopputulosta: joko purskahtaisimme nauruun tai sanoisimme hyvästit.

Ilkka sanoi: ”Käytiin Vapun kanssa kahvilla.”

”Kävitte kenen kanssa kahvilla?”

”Vapun, sen suomalaisnaisen, jonka tapasin.”

”No en ajatellutkaan, että Vappu olisi italialaisen nimi”, kiemurtelin ja yritin pelata aikaa. Mitä minun piti tehdä? Tilanne alkoi muistuttaa huonon mustan komedian kohtausta: liian monta kauhua samassa paketissa. Vappu jättäisi Kimmon ja löytäisi Ilkan, oli jo löytänyt; minä murtuisin ja sortuisin takaisin Kimmon syliin; Ilkka ja Vappu eläisivät elämänsä onnellisina, minä ja Kimmo perinpohjaisen onnettomina.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Olin arvannut oikein. Sanoisimme hyvästit. Siihen viittasi hänen seuraava siirtonsa:

”Et sinä ole ainoa, jolla on partnereita varalla. Vaihtoehtoja on muillakin. Jonoksi asti, usko tai älä.”

Repliikki oli yllätys, mutta itse asia helppo uskoa. Ilkka oli ihana. Helppo oli uskoa myös se, että Vappu etsi ulospääsyä suhteesta Kimmoon.

Ilkka veti makuuhuoneen oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta.

Ehkä hiusten väänteleminen virkisti päänahan verenkiertoa ja aivotoimintaa, sillä ennen kuin tukka oli kokonaan kuiva tajusin, että vielä oli mahdollista tehdä siirto kohti parempaa tulevaisuutta. Ilkka ehdottomasti oli niin sanottu hyvä juttu, sellainen, josta olin Minnalle niin monet kerrat selittänyt, itsenäinen, ripustautumaton mies, hyvä juttu kerta kaikkiaan.

Koputin oveen. Ei vastausta. Avasin oven raolleen. Ei myöskään kieltoa astua sisään. Ilkka istui pienen työpöydän ääressä eikä näyttänyt tekevän mitään.

Vähempi kuin kaiken kertominen ei enää riittäisi, sen tajusin.

Tajusin myös, etten pystyisi.

 

En saanut sanaa suustani. Ilkka sai. Kääntymättä minuun hän puhkesi puhumaan. Hän kysyi, mitä minä pelkään, mitä minä piilotan; miten minun kaltaiseni fiksu nainen voi kuvitella, että piilottamalla kipumme selviäisimme pitkän päälle; enkö todellakaan ymmärtänyt, että yksin hänen joustavuutensa varaan emme voineet parisuhdetta rakentaa; enkö sitä ja enkö tätä ja miten niin ja miksi ei näin. Se oli loputonta. Pahinta oli, että enimmässä oli tolkkua.

”Ilkka, älä vaadi liikaa. Kaikkea ei voi selittää kerralla. Minä en ainakaan voi.”

”Selitä edes jotain.”

”Sinua ennen minulla oli todella huono suhde. Olen peloissani.”

”Sen olen huomannut.”

”Se Vappu, jonka tapasit – minä en tunne häntä, mutta hän on – hän on yhden minun lyhytaikaisen yritelmäni naisystävä. Ja se lyhytaikainen viritelmä, Kimmo nimeltään, se on täällä myös. Stalkkaamassa minua.”

”Siis mitä?”

”Stalkkaamassa, kyllä. Ei se Vappu varmaan tiedä. En tiedä, tietääkö edes minun olemassaolostani, mutta mikään muu kuin Kimmon, ööh, kauheus ei selitä sitä, että he ovat täällä. Olivat itse asiassa jo Roomassa.”

”Ja nyt sinä tämän kerrot.”

”Niin.”

”Mutta en käsitä –”

”Ilkka rakas, minä en pysty puhumaan tästä enempää nyt. Joskus, mutta en nyt. Sopiiko?”

Näytin varmaan siihen paikkaan murenevalta, sillä Ilkka nousi, asteli pehmeästi – tai ehkä varovasti – luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Ai että kuitenkin rakas?” hän kysyi.

Kuulin hymyn äänessä.

”Helpottavaa, että stalkkeri et olekaan sinä jahtaamassa exääsi ja vakoilemassa hänen viehättävää naisystäväänsä”, hän jatkoi. Nyt hymy oli vino.

Kauhistuneena työnsin Ilkan käsivarren mitan päähän.

”Ajatteletko sinä todella, että minä voisin tehdä sellaista?”

”Kampaa nyt hyvä ihminen pääsi”, hän sanoi.

Ilkan katseesta ei ottanut selvää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Perillä Materassa menneisyys alkaa tiivistyä Reijan ympärille kuristavana. Miten hän saa pidettyä kaiken salassa Ilkalta?

Teki hyvää viipyä Roomassa, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Jos autossa istuminen oli Saksan mittaan alkanutkin korventaa, nyt Rooman virkistäminä tuskin huomasimme viimeisiä satoja kilometrejä Materaan. Kimmokaan ei ollut näyttäytynyt portaikkokohtaamisen jälkeen.

Ei se aja, joka pelkää. Onko sellainen sananlasku? Käänsin aurinkolipan ylös. Peili häiritsi enemmän kuin alhaalta paistava aurinko.

Matka oli sujunut pääosin hyvin. Roomasta lähtiessä kaoottinen aamuliikenne oli aiheuttanut pienoisen järkytyksen meille tyynempään ajokulttuuriin tottuneille, mutta muuten meno Italian teillä yllätti iloisesti. Roomasta ei tarvinnut kauas edetä kohti kaakkoa, kun liikennevirta jo rauhoittui ja trafiikki toi mieleen lähinnä Etelä-Savon. Tie oli pieni mutta nopea ja liikennettä vähän; matka taittui sen mukaisesti.

Luin Ilkalle ääneen netistä printtaamaani Matera-infoa. Tietoa oli ihmeen vähän saatavilla ottaen huomioon, että kaupunki kuului Unescon maailmanperintökohteisiin ja olisi toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2019.

Olin juuri kertomassa luolakirkoista, kun puhelin alkoi piipata. Ensimmäiset piippaukset korvani yrittivät sovittaa osaksi radiossa soinutta italialaista varhaisbarokkia, mutta lopulta aivot hahmottivat, että kaikki äänet eivät istuneet säveltäjän muotoilemiin kulkuihin.

Tuijottelin puhelinta, kai pitkään tai kummissani, sillä Ilkka kysyi: ”Mitäs maailma?” Erikoista, että Ilkka uteli puhelinliikenteestäni mitään. Tuntui pahaenteiseltä. Kiitos Kimmo tästäkin, tuhahdin mielessäni, epäilen kaikkia vakoilusta. Ilkalle vastasin epämääräisesti: ”Tyttöjen juttuja vain. Minnalla asioita.”

Viisi viestiä Minnalta, outoja viestejä.

Miksi aina pitää lähteä? Minna kysyi ensimmäisessä.

Olin ymmälläni. Mihin Minna viittasi? Meidän matkaammeko? Ei kai se kateellinen ollut?

”Miksi te erositte Kimmon kanssa?”

Liu’utin seuraavan näkyviin. Miten menee?

Mitä se nyt turhia kyselee? Rasitti.

Seuraava viesti pysäytti: Miksi te erositte Kimmon kanssa? Ei voi olla totta! Hengitykseni kiristyi pikkuruiseksi, edes solisluut eivät liikkuneet. Minnan oli täytynyt menettää järkensä. Mitä Kimmo mihinkään kuului? Ja enkö ollut tolkuttanut, että Kimmosta ei puhuta. Sitä paitsi Minna kyllä tiesi, miksi me erosimme: happi loppui, mies tungeksi, pommitti viesteillä, ylitti kaikki rajat, tutki puhelimet ja heittäytyi stalkkeriksi. Kaiken lisäksi hän kohteli koiraansa rumasti. Väkivaltaa se oli. Jokainen järkevä ihminen lopettaa tuollaisen suhteen. Niin minäkin. Mikä Minnalla nyt mätti?

Kaksi viestiä lukematta: Vastaisit. Soita kun voit. Ja viimeinen, pahin: Kimmokin soitti.

Vastasin kaikkiin viesteihin kollektiivisesti: Voi taivas!

Suljin puhelimen. Vaietkoon kokonaan. Itseäni ohjeistin: Älä huokaile, Reija. Rauhoitu, Reija. Koko matka menee pilalle, jos Kimmo työntyy mukaan. Tai pelko Kimmosta. Älä pelkää, Reija. Nauti, Reija.

Reija!

Totta kai tsemppini oli turhaa. Tuntui kuin minut olisi sotkettu muusiksi blenderissä. Saattoiko olla, että Minnalla oli säätöä Kimmon kanssa? Kimmon!

Ilkka rupatteli keskeytymättä. Tai siltä se tuntui. Minä läähätin keskeytymättä tai jotain sinnepäin. En osannut pysähtyä kuuntelemaan selostusta tutkimusrahoituksen supistumisesta ja nuorten tutkijoiden kurimuksesta. Päässä takoi Minna, Minna. Ja sitten: matkan pää. Kohta päässä rynkytti riimi: Matera, Matera matkan pää/ sinnekö minulta Minnakin jää?

Olimme jo ohittaneet muutaman Materaan ohjaavan tienviitan. Kilometrejä oli jäljellä alle viisikymmentä. Ja sitten: matkamme pää. Mitä se meille tarkoittaisi? Mitä minulle? Roomassa olin ollut aivan varma näkemästäni. Enää en ollut. Ehkä hahmo oli vain muistuttanut Kimmoa. Ehkä Kimmo kahvitteli kotona Minnan kanssa. Voiko ihminen kammota jotakuta niin paljon, että näkee valvepainajaisia? Olinko kenties menettämässä järkeni? Vai päinvastoin: onko niin, että jostain oikein pahasta on tervettä nähdä näkyjä?

Mietteeni keskeytyivät, kun Ilkan puheenparsi äkkiä muuttui. Hän lausui latinaa yli radiosta tulvivan musiikin, resitoi juhlallisesti kuin korkea antiikin virkamies: ”Vides ut alta stet nive candidum/ Soracte nec iam sustineant onus/ silvae laborantes geluque/ flumina constiterint acuto?

”No nyt kuulostaa tosiaan akuutilta”, naurahdin.

”Elvyttävä vaikutus tällä kaikella”, Ilkka sanoi, irrotti kätensä ratista ja viittilöi villisti ympärilleen osoitellen kumpuilevaa maastoa. ”Muistuu mieleen muinaisia ulkoläksyjä.”

”Wau.” Tartuin miestä oikeasta kädestä ja asetin sen ratille. Keskittyisi. Outo tie.

”Harmi, että muisti palautui vasta nyt. Olisi pitänyt ennen Roomaa skarpata. Olisi voitu ajaa Oodin vuoren kautta, Soratte se taitaa olla italiaksi. Tosin tuskin siellä olisi lunta ollut. Runo puhuu siitä, miten puut kärvistelevät lumikuorman alla mutta niistä ei pitäisi kantaa huolta.”

”Just joo.”

”En muista kokonaan tietenkään”, Ilkka jatkoi kuulematta ironiaa äänessäni, ”mutta tuollainen taipuu-vaan-ei-taitu-tematiikka siinä oli. Ja Horatius, siis tämä runoilija, se on kaikille yhdestä asiasta tuttu. Sen kynästä on peräisin carpe diem, tiesitkö?”

En tiennyt, mutta sen huomasin, että radiossa monimutkainen oli muuttunut yksinkertaisemmaksi, Monteverdi Vivaldiksi. Lisäsin volyymia, halusin upota musiikkiin. Carpe diem tosiaan, ajattelin tarpeettoman nyrpeästi. Matkamme uhkasi muuttua yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Vaikka miten ponnistelin, en saanut vanhoja haamuja pysymään haudoissaan. Opiskeluaikoina Minna oli kerran vienyt poikaystäväni. Ehkä nyt oli vuorossa exän kierrätys… Ei, ei näitä ajatuksia! Ponnistele!

Auto piti jättää Materan laitamille. Kaupungin kulkuväylät koostuvat lähes pelkistä rappusista, eikä auto olisi teoriassakaan mahtunut kulkemaan kapeilla mukulakivikujilla. Viimeiset sadat metrit saimme raahata matkalaukkumme miten parhaiten taisimme – pyöristä ei ollut apua – ja vielä hyvän osan iltaakin juoksimme autolta asunnolle kanniskellen kenkälaatikoitani. Jossain vaiheessa jo odotin, että Ilkka olisi heittäytynyt ritarilliseksi ja ilmoittanut kantavansa loput kuusi laatikkoa ja pari viimeistä pukupussia, mutta turhaan: suhteemme vaikutti perustuvan vankkumattomaan tasajakoon.

Kaikki vaivat ja matkan väsymys kuitenkin unohtuivat kun saavuimme Airbnb-asuntoomme: ainakaan ilma ei meiltä loppuisi. Holvattu katto kaartui yllemme kuin katedraalissa. Äkkiä arvioiden sain katon keskikohdan korkeudeksi jotain kahdeksan ja kymmenen metrin välillä. Pinta-alaltaan huone oli kai sataneliöinen. Superleveä sänky näytti uimapatjalta valtameressä.

” Sun viime exä soitti.”

Ilkka testaili akustiikkaa, hihkui ja puputti helmipöllönä. ”Uskomaton huusholli!” Ääni kaikui kiviseinistä. Avasin puhelimeni ja sen kilkutus liittyi mukaan sointikudokseen. Viesti toisensa perään ilmoitti itsestään. Minnako taas? ehdin ajatella, mutta nyt rypäs tuli tyttäreltä.

Äiti, miten menee?

Äiti, elät sä?

Soittele joskus, jooks.

Olisi pitänyt pitää puhelin auki, lapsihan oli hädissään. Sormeni oli jo vihreällä luurilla, kun vielä yksi viesti ponnahti näyttöön: Sun viime exä soitti.

Tämä oli jo liian paksua. Iiris oli ehkä täysi-ikäinen, mutta silti lapsi, ja minun lapseni, ei Kimmon. Ihan niin kuin Minna oli minun ystäväni, ei Kimmon. Mitä se mies tekee?

En voinut soittaa kummallekaan, en Iirikselle enkä Minnalle, en kun Ilkka lötkötti vieressäni sängyllä ja suunnitteli tutustumiskävelyä Sassi di Materaan. Jätin oikaisematta, että olimme Sassissa jo, aivan Sasso Barisanon ytimessä. Itse asiassa muistin asuintalomme ulkoapäin. Edelleenkään en paljastanut seudun olevan tuttua. Menneen piti olla mennyttä ja tämän matkan tuore.

Ilkka intoili haukoista. Hän toivoi, että pikkutuulihaukat olisivat jo saapuneet ja hän näkisi niiden pesimistoimia. Maaliskuun loppu. Saattoivat ollakin.

Hörppäsimme espressinot Piazza Vittorio Veneton laidalla ja suuntasimme jyrkänteen reunaa seurailevalle tielle. Maastokävely ei kuulunut ensimmäisen päivän suunnitelmiin, mutta oli rohkaisevaa nähdä retkeilijöitä taivaltamassa asumattomilla rinteillä. Emme olisi yksin liikkeellä. Nuorimmat samoojat ottivat uhkarohkeita juoksuaskelia kapeilla poluilla ja kurkistelivat vaikeapääsyisimpiinkin luolakirkkoihin. Minua märän kalkkikiven liukkaus arvelutti.

”Askartelukiveä koko kaupunki”, Ilkka sanoi hilpeästi.

Pääsiäinen oli sinä vuonna varhain eikä italialaisten mielestä talvi ollut vielä aivan taittunut. Meitä se ei haitannut, pääasia, että maa ei henkinyt jäisiä tuulahduksia eikä räntä pistellyt silmissä. Tuoksui ja näytti Helsingin toukokuulta. Suuret kiitäjät pörisivät hedelmäpuissa ja kanjonin karut rinteet, jotka olin aiemmin nähnyt vain kivierämaana, kukkivat kirjavina. Pääskyset kirkuivat tau­koamatta ja kissat lepäilivät auringonpaisteessa, milloin eivät hakeneet suojaa kuurosateilta. Rotkon pohjalla Gravina virtasi niin vuolaana, että suomalaiseenkin silmään puro näytti lähes siltä, miksi paikalliset sitä nimittävät, joelta.

Ja sitten äkkiä kuulin sen, mitä olin netistä opiskellut ja mieleeni painanut: pikkutuulihaukkojen kutsuäänet. Kimeää vihellyksentapaista, varpusmaista kirskutusta ja hiljaisempia yksittäisiä tavuja. Otin Ilkkaa kädestä kiinni ja pysäytin hänet. Pienen hakemisen jälkeen lintujen jutustelu hahmottui hänenkin korvissaan. Mitään ei näkynyt mutta ääniä oli selvästi muutama.

Niska kenossa katselimme ylös taivaalle. Ei ketään. Äänet tulivat lähempää. Tasatahtiin kuin tennisottelun seuraajat laskimme katseemme taivaan sinestä tiilikattojen punaisille pinnoille – ja samassa joku linnuista kohensi siipisulkiaan, ja silmä osasi tarkentaa: kolme lintua istui yläpuolellamme olevan talon katon reunalla ja muurinharjalla. Teki mieli hihkua, mutta emme uskaltaneet äännähtääkään vaan sähkötimme innostusta toisillemme tiiviillä kädenpuristuksilla. Koreat punaselkäiset ja harmaapäiset koiraat olivat kuin suoraan egyptiläisistä hieroglyfeistä, naaras taas vaatimattomamman värisenä mutta isompana kuvasti vielä riisutummin ja perustavammin minkä tahansa jalohaukan ideaa. Ja silti vaikutelma oli jotenkin vieras: lintujen silmät olivat hyvin suuret, mikä teki niiden haukankatseesta hämmentävän söpön.

Siinä ne varailivat urbaaneja pesäpönttöjä tuleviin tarpeisiinsa. Elleivät linnut jo pesineet, ne ainakin suunnittelivat sitä, se oli selvää. Ehkä edessä oli vielä taistelu puolisosta.

Stalkkerini oli totta.

Ilkka kuvasi, minä keskityin tallentamaan havaintoa muistiini. Nyt katse tavoitti lisää jalohaukkoja. Niitä liiteli kaupungin yllä ikään kuin kerroksittain. Välillä joku alimmista syöksyi talojen väliin. Kun lopulta sain näystä kyllikseni, käänsin katseeni oikealta, pikkutuulihaukoista ja kadun rakennetulta puolelta, vasempaan tarkoituksenani tarkistaa, liitelisikö lintuja myös kanjonissa. Mitään lentävää en nähnyt mutta kävelevää kyllä, vaeltajapariskunnan, naisen ja miehen. Miespuolisen kulkijan ryhdin ja länkisääret olisin tunnistanut missä tahansa.

Tämä ei voinut olla enää sattumaa. Kaksi suomalaispariskuntaa omatoimimatkalla Materassa maaliskuun lopulla – kuinka todennäköistä se muka on? Pariskunnan toinen osapuoli oli Kimmo, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se puolestaan tarkoitti, että olin nähnyt oikein jo Roomassa. Stalkkerini oli totta.

Minna ei kävellyt Kimmon rinnalla. Se sentään oli houretta. Onneksi.

Toimintasuunnitelma syntyi hetkessä. Se oli kaksiosainen:

1) Soita Iirikselle ja kysy, mitä Kimmo oli puhunut.

2) Varoita Kimmon uutta kumppania tai kohta hän, hänkin, on rotkon pohjalla – eikä välttämättä pelkästään kuvaannollisesti.

Toimintasuunnitelman toteuttaminen vaati ehdotonta työrauhaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ilkalle piti keksiä tekemistä. Ehdotin, että emme ensimmäisenä iltana menisi ravintolaan syömään vaan hankkisimme tarpeet torilta, jos se vielä olisi auki, tai kaupasta. ”Minulla on ollut ikävä sinun kokkaustasi”, sanoin Ilkalle. Imartelu toimi, ja keittiömestarini lähti kaupungille.

Minunkin oli astuttava ulos asunnostamme, sillä puhelin ei jaksanut kunnolla kantaa paksujen seinien läpi. Istahdin pikkuruiselle terassillemme. Valurautakalusteet olivat epämiellyttävän viileitä. En välittänyt. Iiris vastasi heti.

”Lapsi, kerro kaikki. Mitä siellä on tapahtunut?”

”No ensinnäkin mulla on rahat loppu”, tytär vastasi.

”Totta kai, mutta nämä viestit, mitä –”

”Ai ne. No se soitti ja sanoi, että sulla ei mene hyvin. Halusi puhua sun tilasta. ’Tiedätkö, Iiris, Reijalla ei mene hyvin, huolestuttaa’, se vikisi”, Iiris selitti.

Helpotuin hiukan, sillä Iiriksen sävystä kuulin, että hän oli tunnistanut Kimmon sepittelyn siksi, mitä se oli, satuiluksi ja häirinnäksi.

”Siis sitä tavallista tunkeilua?” totesin.

”No joo, niin kai. Mä en sanonut mitään. Se sanoi, että haluaa vain auttaa.”

”Auttaa?!” parkaisin.

”En kuule kysellyt, mitä se tarkoitti.”

Oli parasta vaihtaa puheenaihetta. En halunnut huolestuttaa Iiristä paljastamalla, että Kimmo oli löytänyt minut. ”Mihin sinä rahaa?” kysyin.

”Kevättakki olis kiva”, tytär sanoi ja kertoi, mistä oli löytänyt sopivan. Klikkasin siinä puhellessamme puolet hinnasta hänen tililleen. Vaihdoimme muut kuulumiset, lähinnä säästä ja opinnoista (”Hirvee piiskuriope pakottaa lukeen jotain klassikoita!”). Halipusien jälkeen minun oli aika lähteä kaupungille suunnitelman jälkipuoliskoa toteuttamaan.

Pienessä kaupungissa on täysin rationaalista luottaa sattumaan, etenkin jos sitä vähän auttaa. Nyt tarkoitukseni oli rakentaa sattuma, joka toisi tielleni Kimmon naisystävän Vapun. (Nimen oli Facebook ystävällisesti paljastanut.) Kengät jalkaan ja korjausta kaipaava käsilaukku mukaan. Laukun hihna oli poikki. Se oli alibini. Kahvilakierros ja kyläsuutari olisivat kävelyni julkilausuttu syy. Tarpeen tullen voisin selittää Ilkalle, että olin halunnut etsiä meille mukavan paikan yhteisiin kahvihetkiin. Koska kuitenkin tiesin, että tori oli jo kiinni ja arvasin, että ruokakauppaa Ilkka joutuisi etsimään, saatoin mielestäni olla aivan varma, että häneen en törmäisi. Loogista, eikö totta?

Totta kai ajatuksenjuoksuni kummastutti minua jo silloin. Kaikki tuntui äkkiä kovin monimutkaiselta. Vaikka huolellisesti perustelin itselleni toimieni järkevyyttä, jokin hiersi. Haaveeni oli ollut rakentaa suhde Ilkkaan avoimeksi ja lojaaliksi. Salakähmäisyys tuntui väärältä mausteelta. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin ollenkaan käsitin, miksi toimin niin kuin toimin.

Siis matkaan! Iltapäivä alkoi taittua illaksi. Kivet hohtivat keltaisina ja soivat sillä erityisellä tavalla, jolla pehmeä kalkkikivi kumahtaa kengänkannan alla. Kävelin kiirehtimättä ja hain askeleisiini rentoutta. Luotin, että tunnistaisin Vapun, josta oli nähnyt vain kuvia. Luotin myös, että saisin suuni auki ja varoitukseni lausuttua. Ennen kaikkea luotin, että kohtaisin hänet yksin.

Aioin sanoa vain: ”Varo.” Tai ehkä varmuuden vuoksi: ”Vappu, varo Kimmoa.” Naisen ilmeestä sitten näkisin, ymmärtäisikö hän. Se taas riippuisi siitä, oliko hänen puhelimensa jo tutkittu, oliko Kimmo ilmestynyt paikkoihin, joihin ilmestyminen ei voinut olla sattumaa, oliko lyönti jo osunut.

Olin suunnitellut repliikin huolella. Pidemmät versiot olin hylännyt. ”Vappu, sinun kannattaa varoa” tai ” Hei Vappu, me ei tunneta, mutta sinä haluat kuulla tämän” –, ei, ei, liikaa lavertelua. ”Varo!”, se olisi tehokas ja vähäeleinen.

Enempää en ajatellut sanoa enkä tehdä. En halunnut leikkiä jumalaa; jokaisen on totta kai saatava tehdä omat kliseiset virheensä. Saatoin vain toivoa, että Vappu ymmärtäisi pelastautua. Ja olihan myös otettava huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että he todella olivat onnellisia ja sopivat toisilleen.

Suutari sijaitsi entisellä paikallaan Piazza Vittorio Venetolta lähtevällä pikkukadulla. Kun temmoin tuttua tummaksi patinoitunutta tammiovea auki, olkapäälleni laskeutui äkkiä käsi.

”Kulta!”

Käännyin. Ilkka. ”Rakas!” huudahdin yllättyneenä ja toivoin, ettei paniikki kuultanut läpi.

”Eikös mennä sisään.”

Sisään oli mentävä. Totta kai Giuseppe – se oli suutarin nimi – tunnisti minut. Liian myöhään hän hillitsi ilonsa. Paljastuin. ”Signora Reia!” kaikui takahuoneeseen saakka ja rouvakin tuli ihmettelemään pitkään poissa ollutta vierasta. Ilkan kummeksuva katse korvensi niskaani. Kaivoin katkenneen hihnan esiin ja yritin muuttaa tilanteen normaaliksi asiointitilanteeksi, turhaan tietysti. Giuseppe teki työnsä ja kieltäytyi ottamasta maksua.

”Reija, mitä tämä oli?” Ilkka kysyi kun astuimme ulos liikkeestä. Hetken harkitsin, yrittäisinkö sepittää että heidän täytyi sekoittaa minut johonkuhun toiseen, mutta yritys olisi ollut liian epätoivoinen. Materalainen suutari ei sekoita ihmisiä.

”Miksi me ollaan täällä?”

Ilmeisesti olin ollut liian kauan hiljaa, sillä Ilkka totesi: ”Sinä et ole kertonut kaikkea.”

”No tietenkään en”, sähähdin. Ilkka katsoi taas tutkivasti. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä mitä näki. Hienotunteisuudesta oli sovittu, valehtelusta ei. Päätin tunnustaa: ”Tuttu suutari.”

”Ja?”

”Mitä ja?”

”Miksi me ollaan täällä?” Ilkka kysyi suoremmin kuin olin ymmärtänyt pelätä.

”No aika hieno kaupunki tämä on, harvinaislaatuinen, eikö?” sönkkäsin. ”Ja kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki. Piti päästä takaisin ennen kuin kiillottavat kaiken pilalle.”

”Väitätkö tosissasi, että sitä olet pelännyt? Että kiillottavat kaupungin pilalle?” Ilkka ristikuulusteli.

En jaksanut sanoa mitään.

Ilkka pysähtyi ja sanoi: ”Sinä toit minut tänne tapaamaan exääsi! Ja suunnittelit etten minä tajuaisi sitä! Siksikö sinä hymyilet jokaiselle vastaantulevalle Luigille ja Gennarolle? Mikä minä sinulle oikein olen, jatkopala kyläsuutarien ja -seppien ketjuun?”

Ilkka käveli jo poispäin. Itketti kun tajusin tilanteen ironian. Ketään muuta en voinut syyttää kuin itseäni. Ilkka luuli Giuseppea tai jotakuta tämän kaveria exäkseni. Parempi niin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.