Osa 1/5: Yksinhuoltajaäiti Alma Korva hurahtaa zumbaan. Nyt hän haluaa löytää itsestään Copacabanan. Alma suuntaa ostamaan suurimman television mitä kaupasta saa, ja Elektro-Hallin työntekijä Janne Pasanen kiikuttaa masiinan Alman kotiin. Janne on kiltti ja avulias mies, mutta hänellä ei ole tyttöystävää. Jos hän joskus löytäisi sen oikean, hän nappaisi naisen heti ja alkaisi lisääntyä.

Alma Korva piteli käsissään potkupukua, mutta hänen katseensa oli kiinnittynyt televisioruutuun. Mikä rytmi, mikä jengi, mitkä vaatteet. Televisiossa tanssivista ihmisistä hehkui ilo, lämpö ja jännitys, joka Alman elämästä puuttui. Oikeastaan sitä ollut vain kerran, neljännesvuosisata sitten Jölmäjärven tanssilavan eturivissä. Alma piti kaksossiskon kädestä kiinni, ja lavalla pomppi sifonkihuivinen, kyntensä mustiksi lakannut tyttöjen pyörryttäjä nimeltään Niemisen Pertti. Noimanni.

Televisioruudussa tanssi katkesi haastatteluihin. Tanssin harrastajat kuvailivat, kuinka he olivat saaneet uuden harrastuksen myötä takaisin elämänhalun ja -hallinnan. He olivat löytäneet lantion, joka oli kadonnut ensimmäiseen synnytykseen. He olivat terveytyneet ja jalostuneet. He olivat uusia ihmisiä.

Almakin halusi olla uusi ihminen sen sijaan, että pelistä katsoi joka aamu alakuloinen, katkeroitumista kohti hiipivä yksinhuoltajaäiti. Unelmien tilalla raadollinen realismi.

– Kuunteletko sä yhtään mitä mä puhun? Maikki kysyi.

Sisarukset tapasivat kuukausittain kierrättääkseen tunteita ja lastenvaatteita.

– Sumpa, Alma sai kakaistua suustaan.

– Sumppia, sisko kysyi. – Eksperssoa? Mä ostin semmosta maustettua ihanaa. Hirveen kallista. Mut kaikki on. Paitsi farkut, jos suostuu ostamaan jostain niinku sitimarketista. Mä luulen, että ne on ihan samoja housuja, toisissa vaan erilainen merkki. Silleen. Mut aattele nyt, yheksäntoista yheksänkymmentä.

– Onko sulla kynää? Saatava numero talteen. Mä siis niin tilaan ton videon.

Alman tytär halusi äidiltään saman huomion kuin minkä zumbakin. Tyttö käveli television eteen ja levitti kädet sivuille. Hänen kainaloidensa alta näkyi takamustaan iloisesti keikuttanut käkkäräpää.

Maikki kaatoi kattilassa lämmittämänsä maidon kahvikuppeihin ja nosti teelusikallisen sokeria molempiin. Hän istui siskoaan vastapäätä keittiön pöydän ääreen.

– Mikalla on vuoden viides korvatulehdus, se saa putket. Milloin mä ehdin nukkumaan? Milloin mä teen gradun? Mä saa sitä ikinä valmiiks. Mä en saa koskaan töitä. Mä oon kohta nelkyt. Kaikki vihaa mua, mä vihaan itteäni. Mun elämä on menny hukkaan. Onks se menny hukkaan?

– Olet kolmekymmentäseitsemän, Alma korjasi ja nosti Niinan syliinsä. Tässä lapsessa väsymys ilmeni ensiksi läheisyydenkaipuuna, kunnes muuttuisi kiukuksi.

– Melkein siis viiskyt, Maikki sanoi. – Jarkko ei tue mua yhtään. Se on koko ajan töissä. Milloin mä saan olla koko ajan töissä? Miks mä haluisin olla koko ajan töissä? Miksen mä tiedä koskaan mitä mä haluun? Tästä suhteesta ei tuu mitään, ei oo koskaan tullut. Miks mä menin sen kanssa naimisiin?

– Koska sinä rakastat sitä, Alma sanoi huolimattomasti.

Zumba oli jäänyt päähän, vaikka televisiossa pyöri nyt keltainen, sininen, vihreä ja punainen, vauvanvartaloinen olio. Tiivitaavi, Hipsu, Laalaa ja Pai. Tolkuttomat aivokääpiöt, joita kutsuttiin teletapeiksi. Noita tappeja kaksivuotias tuijotti kuusi tuntia putkeen ja seuraavat kuusi tuntia hän toisti olioiden äännähdyksiä ja pompahteluja. Alma kiitti usein ohjelman kehittäneitä moraalittomia BBC:n lastenpsykologeja. Heidän koukuttava ohjelmansa takasi Almalle useita omia hetkiä päivässä, mahdollisuuden lyhyisiin päivä­uniin, naistenlehden selailuun ja pitkiin puheluihin.

– Se osti motskarin, Maikki sanoi. – Jarkko. Tarvii muka oman harrastuksen. Tarvii omaa aikaa. Kyllä minä tiedän. Se haluaa kauas musta. Kaikki haluaa. Mähän oon ihan sietämätön, kyllä säkin tiedät. Mä puhun ihan liikaa. Miks pitäisi olla hiljaa? Olisko teillä käyttöä tolle toppapuvulle? Mika on käyttäny sitä ehkä kerran. Ajattele nyt, motskari. Kakskytkolmetuhatta euroa.

– Mun täytyy hankkia toinen telkkari, Alma sanoi.

– Milloin minä saan toteuttaa itseäni? Maikki kysyi. 

Täällä haisi vaipparoskis, mikrossa lämmitetyt maitopurkit. Siskon väsymys täytti hengitysilman. Sama naama, joka kolme vuotta sitten oli aina täydellisyyteen asti maalattu ja hiukset värjätty, näytti nyt Aileen Wuornokselta. Latvoista puski valkeaa, siskon silmäpusseissa olisi voinut nukuttaa lapsen jos toisenkin. Alman silmissä hehkui toinen maailma.

Ja kun Alma katsoi ikkunasta pihalle, näkyi räntäsade, näkyi ruostunut auto ja näkyi lumikasoja ja jäätä, johon eläkeläiset kaatuivat. Tuolta huojui D-rapun Pena kotia kohti, kohta liesituulettimen kautta haisisi purutupakka ja radiosta soisi Eppu Normaali.

Ei sen pidä niin olla.

Elämän voi muuttaa, Alma Korva ajatteli ja hymyili siskolleen, joka puhui edelleen moottoripyörästä. Vaikka me joudumme asumaan kylmässä ja pimeässä, ei meidän pidä olla kylmiä ja pimeitä. Voi vaihtaa tapetit, voi vaihtaa musiikkimakua. Voi vaihtaa elämänasennetta.

– Kuunteletsä yhtään mitä mä puhun? Maikki kysyi. – Siis mitä mä voin tehdä? Onko tässä mitään järkeä?

– Valittamisessa? No ei yhtään. Meidän pitää nyt lähteä, Niina nukahtaa ihan just. Kahden viikon päästä taas. Kiitti kahvista.

DVD-levyn tilaaminen onnistui tekstiviestillä, mutta sen odottaminen postiluukkuun tarkoitti pitkiä kierroksia ostoskeskuksessa. Kotona aika kului, täällä sitä pystyi kuluttamaan. Ajan kulutusta pystyi seuraamaan kuukauden viiveellä Visa-laskusta. Alman erityinen heikkous olivat videovuokraamon irtokarkkirivistöt, joista pystyi kasaamaan helposti puolen kilon säkin. Pääasiassa hedelmäkarkkeja ja suklaata, mukaan harvoja salmiakkeja.

Alma meni tytön kanssa hampurilaisravintolaan, tilasi itselleen kerrosaterian ja lapselle lastenaterian. Jälkimmäisen mukana sai lelun, joita oli kertynyt niin paljon, että Alma olisi tarvinnut kaksioon kolmannen huoneen. Alma mietti miksei aikuisten aterian yhteydessä anneta oheistuotteita. Sateenvarjoa, ilmaista bussilippua tai sukkahousuja.

Hän mietti myös mitä on tapahtunut, kun hänen sukupolvensa syö nelikymppisenä irtokarkkeja ja hampurilaisia. Omat vanhemmat kun saattoivat hairahtua yhteen vaniljaeskimoon kesässä ja hampurilaisen sijaan ne söivät muna-anjovis-leivän Teboililla, siinä jossain Mäntsälän jälkeen, kesämökkimatkalla.
 

Kolmannen kerroksen käytävillä Alma pysähtyi elektroniikkaliikkeen näyteikkunan eteen. Tietokoneista oli poistunut kokonaan näppäimistö, nyt pitäisi ostaa pelkkä näyttö, jota naputellaan sormilla. Myyjä huomasi potentiaalisen asiakkaan.

– Elikkä taplettia?

– Mitä? Alma kysyi.

– Aipädi viisysiviis. Galaksin saat halvemmalla. Ei oo yhtä hyvä.

Alma ei ymmärtänyt sanaakaan miehen puheesta. Mutta nyt hän huomasi mainoskyltin: taulutelevisioiden näytekappaleet poistomyynnissä, -50%.

– Suurin, Alma vaati.

– Tapleteissahan koko ei sinänsä ole ratkaisu. Tuleeko se enemmän mihin käyttöön?

– Suurin televisio.

– Jaa. Elikkä juu.

Myyjä vaihtoi portaattomalla säädöllä kosketustietokoneista televisioiden näytön tarkkuuksiin, ohuuteen, plasmaominaisuuksiin, lcd:n vahvuuksiin ja hintaryhmiin.

– Ihan sama, Alma sanoi. – Suurin. Haluan tanssia oikean kokoisten ihmisten kanssa. Luottoa löytyy, juuri maksoin sohvakaluston viimeisen erän, kortilla on tilaa.

Pitää tehdä Rio de Janeiro Oulunkylään. Pitää löytää Copacabana itsestään. Iholla pitää tuntua aurinkorasvaan sekoittuva hiekka ja porottava aurinko. Ei saa hävetä jenkkakahvoja, sellukuoppia eikä lättäjalkoja. Voisi jopa tehdä jonkinlaisen alkoholittoman drinkin ananaksen kuoreen. Tyttö voisi katsella samalla omasta televisioruudustaan ja vhs-nauhuriltaan teletappejaan.

– Elikkä tuleeko kotiinkuljetus? myyjä kysyi.

– Tulee. Onhan siinä dvd-soitin?

– Ei. Tässä on niinku toi integroitu digiboksi.

– Kyllä sekin käy.

Alma työnsi lastenrattaita loskan läpi, kesää kohti. Hän mietti, että oman olohuoneen sali olisi varmasti parempi kuin kaikki edelliset elämän salit. Kansanopistojen kurssien jumppasalit, kylmät parketit ja muovimatot vuosikymmenestä toiseen. Siellä oli seisty koko kouluaika pituusjärjestyksessä ja hävetty milloin minkäkin ikäkauden suurinta häpeää. Rintoja, joita ei ollut. Rintoja, jotka tulivat. Fritsua, jota ei ollut. Fritsua, joka peitti koko kaulan.

Myöhemmin tulivat ne valoja ja peilejä täynnä olleet liikekeskustan tanssisalit, joissa nuoret pinkeät tytöt vetivät luuri korvissa tiukkarytmisiä tanssitunteja. Eräs opettaja vaati kaikkia osallistujia toistamaan perässään oman elämänsä moton: ”Eikö ole ihanaa kun on ihanaa!” Tyhjempää lausetta Alma ei ollut kuullut sitten keskenjääneiden yliopisto-opintojen teoreettisen filosofian peruskurssin. Hän kieltäytyi sanomasta sanoja ääneen, vetäytyi takariviin ja lopetti bailatino-kurssin ensimmäiseen kertaan.

Aiempien tanssikurssien yleisilme oli ollut joko synkkä ja pulska tai pingotetun positiivinen. Suorittava. Juuri sellaista Alman elämä oli ollut.

Jos opettaja pyysi jonkun kanssaan eteen, sekin meni juuri niin kuin koulun jumppasalissa oli käynyt. Yksi ainoa innokas ilmoittautui. Muut vetäytyivät kiinni seinään. Opettajan mielistelijästä puhuttiin selän takana pahaa, luultavimmin siksi, että oltiin kateellisia tämän rohkeudelle.  

Alma tiesi, että huomion keskelle ei näillä leveysasteilla pidä joutua. Juuri siksi kaikenlaiset itseopiskelu ja itsehoitovideot toimivat niin hyvin. Miessukupuolen eniten lukema kirja, Päätaloa ja Paasilinnaa suositumpi, on autojen korjausopas. Mies ei halua näyttää tyhmältä autokorjaamossa vaan omassa autotallissaan.

Tyhjännauraminen on vaarallista, jopa tyhjänhymyileminen. Mikä tässä elämässä muka niin innostavaa oli, kuten Alman ja Maikin äidillä oli tapana sanoa. Isä ei paljoa puhunut, hän saattoi suunnitella lauseita useamman vuoden ajan ja pudottaa ne sukunsa keskuuteen mahdollisimman epäsopivassa tilanteessa. Kuten silloin, kun isän lause käynnisti Alman ja hänen miehensä avioeroprosessin. Tämä tapahtui samana päivänä kun Alma ja hänen ex-miehensä menivät naimisiin.

”Nyt minä tiedän miltä vuoristoneuvos Tuurasta tuntuu”, oli Alman isä kuiskannut tulevalle vävypojalle aamukahvilla. Alma ymmärsi vitsin ja jotenkin selkärankareaktiona naurahti.

Vuorineuvos Tuura oli Uuno Turhapuron appiukko eikä koskaan tyytyväinen tyttärensä valintaan. Miestä lähinnä närästi koko ajan, sekä vävypoika että elämä.

Alman aviomiehelle lause aukesi kaksi vuotta myöhemmin, kun appi näytti saunaillan päätteeksi Lottovoittaja Uuno Turhapuron vhs-kasetilta.

Mies vatvoi asiaa päässään kuukauden päivät ja kertoi päätöksensä vasta siinä vaiheessa, kun perääntyminen oli mahdotonta. Niin mies toimi, oli kyseessä sitten viikonlopun ruoka, vuokravideon valinta tai avioero. Ja tässä katsannossa Alma oli valinnut miehekseen hyvin isänsä kaltaisen hahmon.
Mies sanoi, ettei voinut ymmärtää kuinka Alma oli voinut nauraa sellaiselle lauseelle. Alman olisi pitänyt puolustaa häntä.
Alma ei muistanut mille lauseelle hän oli nauranut. Oli hyvin vähän naurua elämässä ylipäätäänkään niinä aikoina. Oli muutaman kuukauden ikäinen, päivisin aurinkoinen, öisin itsestä pirusta syntynyt vauva pinnasängyssä ja toinen vauva parisängyssä. Almalla ei ollut synnytyksen jälkeistä masennusta vaan synnytyksen jälkeinen vitutus.

Mies lähti.

Alma jäi kahden tyttärensä kanssa ja mietti, että heidän kohdallaan vuoristoneuvos Tuura onnistui siinä missä ei Uunon ja tyttären kohdalla onnistunut. Selkeässä ja nopeassa avioerossa.

Sen jälkeen Alma ei ollut miestä kaivannut. Pikkusieluisia tunneihmisiä koko porukka. Eivät osaa puhua tunteistaan vaan ovat pelkkää tunnetta alusta loppuun, pitävät sitä niin tiukasti sisällään, että siinä halkeaa sekä oma että lähimmäisten pää.
Tai olihan hän kaivannut ihmistä vierelleen, totta kai, jakamaan vastuuta ja väsymystä, mutta sen miehen pitäisi olla yhdistelmä Ihmemiehen ongelmanratkaisukykyä, Aake Kallialan ikääntynyttä leppoisuutta, Usain Boltin kimmoisuutta ja Dustin Hoffmannin älyä. Tästä yhdistelmästä pitäisi kuitenkin syntyä aivan tavallinen mies eikä mitään erikoisuudentavoittelijaa.
Ihan välittömässä läheisyydessä tuota miestä ei näkynyt. Yläkerrassa asui Jonne, 18-vuotias maalta muuttanut taidelukiolainen, joka punastui joka kerta kun kohtasi Alman rappukäytävässä. Alakerrassa asui 81-vuotias Erkki, joka ei enää tullut rappukäytävään. 
 

Pitää saada itse määrätä tahti. Tv-zumbassa paussin saa kaukosäätimellä. Jos haluaa saman setin kolmesti, sekin onnistuu, Alma mietti.

Rytmikkäästi pois eristyneisyydestä ja väsymyksestä kohti uutta elämää. Yksinkin voi vapautua. Ihmisellä on yksi ainokainen elämä, jota ei pidä hassata valumiseen ja valittamiseen.

Alma työnsi lastenrattaat kynnyksen yli rappukäytävään. Hän mietti, oliko kukaan kirjoittanut kolumnia tai pamflettia lastenrattaiden kanssa kulkemisen vaikeudesta? Autojen kulkua kyllä pohditaan, ja suunnitellaan satelliittiohjauksia ja parkkitutkia, mutta miksei insinööri koskaan laskeudu jalkakäytävätodellisuuden tasolle. Vaatii kaukopartiomiehen hermoja, kylmänsietokykyä ja lihastenhallintaa selviytyä kuudesta samanaikaisesta liikkeestä, jota kaikkea häiriköi toppapuettu, vihaisesti väsynyt lapsi. Miksei ihmiselle anneta pienten lasten kasvattamisaikana lisäkäsiä? Autoissakin on irrotettava peräkoukku, eikö äidissä voisi olla muutama irrotettava käsi?

Alma kantoi puoliunessa vastaanpotkivan tyttären neljänteen kerrokseen. Hän avasi oven ja vapautti lapsen eteiseen. Alma nosti postin lattialta ja kävi sen läpi.

Siellä se oli, kuplamuoviin ja paksuun kirjekuoreen pakattu dvd. Nyt ei tarvittu kuin televisio ja soitin. Let’s zumba!
 

Janne Pasasen kesätyöt Elektro-Hallissa muuttuivat seitsemänneksi vuodeksi Elektro-Hallissa. Hän vastasi kodinkoneiden kotiinkuljetuksista, enimmäkseen jääkaappeja ja televisioita. Niitä vietiin kaikenlaisiin koteihin, maahanmuuttajille, vanhuksille, yksinhuoltajaäideille ja uusavuttomille cityihmisille, joilta puuttui auto ja kyky kantaa mitään olkalaukkua painavampaa.

Tänään oli viety pesukonetorni Olariin, mikroaaltouuni ja liesituuletin Mellunmäkeen ja illan viimeisenä keikkana pitäisi kuljettaa televisio Oulunkylään.

Osoite navigaattoriin ja liikkeelle. Ennen keikat tehtiin pareittain, mutta nykyisin toimintoja tehostettiin ja vyötä kiristettiin kaikilla osastoilla. Kyllähän yksi mies kantaa kolmen sadan kilon taakkoja. Jo orjat pystyivät siihen ilman apuvälineitä Egyptissä, Janne Pasanen sanoi irtisanotulle työkaverilleen. Huumori on helpoin tapa väistää hankalat ja vakavat tilanteet.  

Hän pysäköi pakettiauton D-rapun eteen ja nosti television käsivarsilleen. Talossa oli hissi, mutta televisio ei mahtunut sen ovista. Vaikka näytöt ohenivat, ne myös levenivät vähintään yhtä paljon. Ensin televisiot olivat olleet hisseihin liian pulleita ja painavia. Nyt näyttöjen tuumakoko kasvoi joka vuosi yhden matkatelevision näytön verran.

Pasasella itsellään oli viisikymmentätuumainen televisio ja siinäpä se sisustus olikin. Lattialla patja, keittiössä paistinpannu. Äiti patisti opiskelemaan, hänen mielestään lahjakas nuori mies ei voi juuttua varastolle. Miksei voi? Varma työ, varma palkka, niin kauan kuin on sähköä, ihmiset pakastavat ja toljottavat televisiota. Uutisia, saippuasarjoja, jotain hemmetin zumbavideoita.

Äiti ihmetteli myös, miksei hänen kultapojallaan vieläkään ole tyttöystävää, 27-vuotiaalla pitäisi olla jo lapsiakin. Näihin tiedusteluihin Janne Pasanen jätti vastaamatta, oli jättänyt teini-iästä saakka. Mitä se äidille kuului.

Ei se ole helppo asia. Se on vaikea ja elämän suurin asia.
Heti ottaisin ja nappaisin ja lisääntyisin, kun löytäisin oikean, Janne ajatteli sen hetken, kun antoi itsensä tällaista asiaa ajatella. Niitä oikeita nyt ei vain pahemmin elektroniikkaliikkeen varastolla pyöri, eivät ensimmäisenä tartu sinihaalariseen mieheen ja vaadi tätä lastensa isäksi. Kesä­renkaiden ja kaukosäätimen pattereiden vaihtajaksi.

Janne Pasanen painoi neljännessä kerroksessa ovikelloa. Oven avasi pieni tyttö, joka sanoi, että äiti tulee kohta.

– Tänne vaan, olkkariin, kuului käytävän päästä.

Pasanen kantoi television eteisen läpi olohuoneeseen. Harjaantuneella sivukatseella Pasanen arvio huoneiston 48 neliön kokoiseksi. Tyttö nukkui omassa huoneessa, äiti olohuoneessa. 1990-luvun lopulla nainen on läpikäynyt vakavan Ikea-kauden, josta tämä nyt olisi valmis siirtymään yhtä tuloluokkaa ylemmäs, mutta ne tulot puuttuvat. Ja aika ja jaksamus. Ja se mies, joka oli koonnut ne Ikea-kalusteet. Mies tarvittaisiin myös kuljettamaan samat huonekalut kierrätyskeskukseen ja hakemaan Vepsäläiseltä tilalle jalopuiset hyllyt.

Pasanen laski televisiopaketin olohuoneen lattialle. 

– Tohon nimi. Ja tohon. Siellä pitäis olla skartti mukana.

– Kai sinä laitat sen kiinni ja virität, Alma Korva kysyi.

– Valitettavasti sopimukseen ei sisälly kuin kuljetus.

– Mutta kun…

Lapsesta saakka Janne Pasasen sisäisen ja ulkoisen minän välillä oli ollut vakava ristiriita. Sisimmässään häntä ärsytti moni asia, oikeastaan kaikki. Ihmiset, asiat, esineet. Ajatukset, mielipiteet, päätökset.

Pasasta ärsytti asiakkaiden avuttomuus, mutta jos joku tarvitsi apua, lainaa tai tukea, Pasaselta sitä sai. Hän ei tiennyt miksi. Jotenkin se liittyi lapsuuteen ja äitisuhteeseen, mutta Pasanen ei suostunut ajattelemaan asioita sillä tavalla syvällisesti. Hänen mielestään psykologia oli itsensä kiusaamista. Jos halusi ratkaista sisäisiä paineitaan, kannatti lähteä juoksulenkille, punttisalille tai juoda riittävä määrä kirkasta alkoholia. Sen verran, että seuraavana aamuna oli juomisesta sellainen syyllisyydentunne, että täytyi taas lähteä lenkille.

Janne Pasanen aukoi television kuoresta, kiinnitti johdot, laittoi kaukosäätimeen patterit, etsi menu-valikon ja viritti televisiokanavat.

Alma Korva seisoi puhumattomana vieressä ja ojensi dvd-levyä.

– Minun pitää nähdä tämä, Alma sanoi.

Pasanen puhalsi väsyneesti mutta säilytti kärsivällisyytensä. Hän kysyi missä Korvan rouvan dvd-soitin oli.

– Öö. Eikö tässä televisiossa ole. Sanottiin että on.

– Tässä on sisäänrakennettu digiboksi.

– Niin?

– Se on eri asia kuin dvd-soitin.

– Ai on?

– Enkö minä nyt näe sumpaa? Alma kysyi.

Pasanen heilutti päätään.

Alma Korvalta pääsi itku. Hän vihasi tätä piirrettään vähintään yhtä paljon kuin Janne Pasanen inhosi omaa avuliaisuuttaan. Alma oli aina ollut vahva ja toimiva nainen, itse elämänsä järjestänyt yksinhuoltaja, joka ei tarvinnut lapsen isältä elatusmaksuja vaan eli niukasti ja hankki tarvittaessa lisätuloja ennustuspuheluilla. Ei Almalla mitään tulevaisuuteen näkemisen kykyä ollut, mutta hän tunsi itsensä ja ihmiset. Kun ihmisellä on ongelma, hänen sisällään on myös kyky sen ratkaisemiseen. Ennustajana Alma vain sysäsi hienovaraisesti ihmisiä siihen suuntaan, jonne nämä todellisuudessa halusivat, mutta jotka eivät vielä olleet ymmärtäneet sitä.

Pettymyksen hetkellä Almalta tuli itku, eikä se järkiajattelulla pysähtynyt. Hänelle itku ei ollut sen kummempi tai isompi asia kuin Janne Pasaselle olisi kirosana.

Mutta Pasanen ymmärsi tilanteen sillä ainoalla tavalla, joka oli hänelle luonteenomaista. Itku on velvoite. Itkijä on uhri. Uhria pitää auttaa, vaikka uhriutuminen on ärsyttävää. On syntynyt itkun kokoinen ongelma, joka täytyy ratkaista.

Alma pyyhkäisi kyyneleet ja sanoi keittävänsä kahvit. 

– Tota, Janne Pasanen sanoi.

– Tota. Pitäskö mun vaikka järkkää… mä katon sulle varastolta jonku halvan. Tai niitä tulee usein vaihdossa, että saat ihan ilmasiks. Mä soitan sitten kun sopiva löytyy. Eikös tossa kuitissa ole sun puhelinnumero?

Alma Korva katseli potkupukua. Sisko tyrkytti myös kurahousuja.

– Jarkko myi sen motskarin, Maikki sanoi. – Sen mielestä mä olin oikeassa. Niinku ettei meillä ole varaa motskariin. Eikä meidän parisuhteella. Miks mä semmosta tein? Miks mä pakotin sen luopumaan jostain itelleen noin tärkeestä? Mä oon ihan kauhee. Miten kukaan voi olla mun kanssa. Oonksmä kauhee? Enhän mä oo kauhee?

– Siksi Jarkko on sinun kanssasi, että rakastaa sinua, Alma sanoi tottuneesti ja viikkasi nallekuvioidun potkupuvun kenties-löytyy-käyttöä-vaikka-onkin-väärän-värinen-pinkkaan.

– Ei kukaan rakasta naista, joka ei anna ajaa motskarilla.

– Moottolipyölällä, korjasi Maikin poika kolmevuotias poika Mika lattialta.

– Poikakin rupeaa vihaamaan mua, kun mä oon tämmönen… mikä mä oon. Kauhee mä oon. Mut oikeesti, mitä sulle hei kuuluu?

Alma myhäili, vaikka olikin vaikea kertoa orastavasta onnesta ihmiselle, jonka tehdasasetus on riutua omassa huonoudessaan.

– Ihan hyvää.

– Jotain on. Kyllä mä sut tunnen.

– No joo. Mulle laitetaan tänään silikonia.

– Mitä?!!!

– Voisko Niina jäädä sulle hoitoon. Mulla on treffit.

– Sä laitat silikonit ja sulla on treffit. Mitä helvettiä?

– Janne Pasanen laittaa silikonia. Sen jälkeen meillä on treffit. Janne Pasanen ei kylläkään vielä tiedä, että meillä on treffit.

– Soitettasko nyt vaikka johonkin… auttavaan numeroon. Et todellakaan laita silikoneja jonkun Spede Pasasen takia.

– Janne kävi pesemässä vessassa kädet. Janne on siis telkkariasentaja. Tai varastomies, ihan sama mutta se vaan on. Niinku. Ihana.

– Kamoon, etsä mitään silikoneja laita.

– Janne sanoi, että meillä repsottaa vesieristeet. Se tuo mulle tänään dvd-soittimen ja laittaa samalla silikonia vessan lavuaarin ja kaakeleiden väliin.

Alma valmisteli asiat niin, ettei mikään suunniteltu näyttäisi suunnitellulta. Kinkkupiiras oli muka jäänyt eiliseltä. Samoin lähes täysi punaviinipullo ja mutakakku. Sohvaa piti hieman siirtää, ettei Janne Pasanen saisi töpseleitä liian helposti paikoilleen ja vessasta Alma repi silikonia lisää pois. Hän mietti, että Pasaselta voisi saada tapetointiapua. Sitä paitsi nuo kamalat Ikea-hyllyt ja pöydät ja astiat olisi aika vaihtaa johonkin vähän laadukkaampaan. Ex-mies ne oli koonnut, joku muu purkaisi.

Janne Pasaselle pitäisi tulla hiki, Alma mietti. Silloin mies jäisi helpommin syömään.

Alma ihmetteli itsekin tekemisiään, mutta jotenkin tämä tuntui nyt oikealta. Saa uuteen ihmiseen tutustua, se on zumban henki. Suomalainen lavatanssihenki taas tarkoittaisi sitä, että katselisi nurkkaan ja varpaisiinsa ja antaisi onnensa kulkea kerta toisensa jälkeen ohi.

”dvd tuli oon ogelis puol seiska. Janne P.” Niin aamulla kilahtaneessa tekstiviestissä oli lukenut. Alma oli vastannut, että ei se ole mitenkään pakollista. Vastaus tuli nopeasti: ”nou problem. tää on jvc. laatumerkki.” Alman mielestä heillä oli hyvä keskusteluyhteys.

Puoli seitsemän meni.

Seitsemänkin meni ja puoli kahdeksalta Alma Korva kaatoi itselleen lasillisen punaviiniä. Se taittoi hieman terää kiukulta ja pettymykseltä. Siihen päälle pari lusikallista kakkua. Vielä pari. No, ehkä loputkin. Sen jälkeen teki mieli suolaista, joten kinkkupiiras mikroon ja vähän ketsuppia päälle. Sekin jokin lapsuuden jäänne. Irtokarkit, hampurilaiset, ketsuppi.

Alma Korva katsoi keittiön ikkunan heijastuksesta itseään. Luulenko minä, että elämä on joku romanttinen komedia? Isken itselleni haalarimiehen? Harvemmin täällä saa sen mitä haluaa. Enemmänkin joutuu tyytymään siihen mitä jää. Haalaripoika tapaa päivittäin kymmeniä kaltaisiani elektroniikkasäätöjen vierastajia. Silikonivajaita zumbaajia.

Norsu, lehmä, possu, kana, Alma Korva mietti. Monin tavoin voidaan naista kutsua, mutta missä vaiheessa minusta tuli joku puuma. 

Yhdeksältä punaviini vaikutti jo niin paljon, että Alma Korva otti puhelimen ja soitti Janne Pasasen työnumeroon. Se hälytti, kunnes siirtyi vastaajaan. 

– Niin täällä vain, ettei sillä deeveedeellä mikään kiire, Alma sanoi ja huomasi kuulostavansa pitkän parisuhteen oikeuttamalta oikuttelijalta. – Tai siis olisin toivonut, että olisit ilmoittanut. Alma Korva se on kun soittaa. No niin, anteeksi. Hei.

Tuollaisen viestin jälkeen tekee mieli poistaa itsensä todellisuudesta, koska tietää ettei jätetty viesti poistu. Se on ja pysyy ja viestin vastaanottaja muodostaa hetken kuluttua oman tulkintansa viestin jättäjästä.

Kului muutamia minuutteja, kunnes puhelin soi. Janne Pasasen numerosta soitettiin. Alma epäröi vastata mutta painoi lopulta vihreää luurin kuvaa. Häpeää kohti.

– Oletteko Janne Pasasen sukulainen? vieras ääni kysyi.

– Eikä kun… dvd. Ja silikonia. Puoli seitsemältä.

– Ette ole?

– Kuka pitäisi olla?

– Olemme yrittäneet tavoittaa hänen äitiään, mutta numero ei vastaa.

Luurin molemmissa päissä pitkä hiljaisuus.

– Mitä on tapahtunut?

– Toistan. Oletteko te sukulainen?

– Öö. Juu. Niin kuin että… sisko.

Soittaja oli aluesairaalan kirurgi.

Janne Pasasen päälle oli pudonnut pesukone. Varastolla, työvuoron viimeisillä minuuteilla.

– Käsittämättömän huono tuuri, jos sellaista kuin onni olisi olemassa, kirurgi sanoi. – Potilas oli hakenut poistolavalta jonkin dvd-soittimen. Sekunnin kymmenys toiseen suuntaan, niin pesukone olisi paiskautunut vain lattiaan.

– Onko… missä kunnossa on…

– Elossa. Vakaa. Vielä tässä vaiheessa en voi antaa mitään ennustetta. Olisi hyvä, jos tulisitte paikalle. Olisi hyvä, jos joku läheinen ihminen pääsisi sairaalaan ja olisi paikalla, kun Pasanen herää.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.