Kuva Helmi Järvinen
Kuva Helmi Järvinen

Osa 7/7: Lindan salasuhde on paljastunut Laurin kuntosali­kaveriksi Ossiksi. Suhde Lauriin on lämmennyt kuitenkin uudestaan, ja Linda on saanut tietää olevansa raskaana. Mitä tapahtuu, kun totuus suhteesta paljastuu Laurille?

Lapsi ei ole minun”, Reko – siis Ossi – ilmoittaa.

Kike, minä ja Ossi istumme olohuoneessamme jo toista tuntia ja juomme kolmatta kuppia kahvia. Pyydän salaa anteeksi pieneltä vauvamahaltani tätä kofeiinin yllättävää yliannostusta. Surullinen totuus taitaa kuitenkin olla se, että pieni ihminen sisälläni alkaa pikkuhiljaa olla jo varsin tottunut mitä kummallisimpiin stressitilanteisiin. Lupaan mielessäni vakaasti, että jos – ja toivottavasti kun – tämä sotku on vihdoin selvitetty, makaan pelkissä rentoutushoidoissa ja hieronnoissa löysänä kuin kastemato koko loppu­raskauden.

”Miten niin se ei ole sinun, mistä sä sen yhtäkkiä tiedät?” Kike kysyy terävästi.

Hän on päässyt kahvin ansiosta aika hyvään iskuun ja osaa onneksi vetää näitä neuvotteluja teräsnaisen ottein aikaisesta herätyksestä huolimatta.

Itse olen nimittäin täysin kykenemätön tajuamaan enää mitään mistään. Tai siis, sen kyllä tajuan, että haluan Laurin takaisin kotiin. Ja sen, että haluan lapsemme olevan terve ja voivan hyvin. Tajuan senkin, että haluan vihdoin Laurin kanssa perustaa sen perheen, josta olemme niin kauan haaveilleet. Me todella ansaitsemme ihan oman kakkavaippakarusellin ja puruleluleikit, me olemme sen arvoisia. Tai kyllä kai kaikki lasta toivovat pariskunnat ovat oman lapsen arvoisia, mutta silti.

Äh, ajattelen selvästi sekavia, silmät painuvat kiinni, vaikka kofeiini pitääkin perusvireen jotenkin ylihermostuneena. Yritän kuunnella Kiken kommentteja, mutta huomaan, että mieli pakenee jatkuvasti Lauriin, minuun ja tulevaan vauvaan. Ja omaan sänkyyn. Kun voisi mennä vaikka vain hetkeksi nukkumaan…

”Mitä mieltä sä olet, Linda?” Kike kysyy yhtäkkiä.

Ei hajuakaan, mistä juuri on puhuttu. Miten voin olla näin väsynyt

Päästäkää minut nukkumaan, eikö joku muu voi ihan hyvin sillä aikaa hoitaa elämäni sekavat kuviot takaisin ojennukseen? Ei kai siihen minua välttämättä tarvita.

”Siis mitä?” vastaan. ”En mä tiedä, kumpi se isä on, enkö mä jo sanonut sen?”

”Koita nyt keskittyä, kulta, tämä on todella tärkeää”, Kike sanoo huokaisten. ”Mä en todellakaan ole raahautunut tänne kukonlaulun aikaan aivan turhaan!”

”No, siis ei se vauva voi olla kenenkään muun kuin Laurin tai Rekon – siis Ossin”, sanon.

Alan pikkuhiljaa jo kyllästyä tähän iänikuiseen vatvomiseen. Vauva mikä vauva, minä olen joka tapauksessa päättänyt rakastaa sitä yli kaiken jo nyt, oli sen isä sitten Ossi, Lauri tai naapurin Väinö.

”Linda!” Kike ärähtää. ”Älä nyt ihan oikeasti hukkaa meidän aikaamme!”

”Nimenomaan, mulla on muutakin tekemistä kuin hengata täällä jonkun säälittävän paksuna heiluvan ämmän ja sen pelottavan, väsähtäneen puumakaverin kanssa”, Ossi sanoo ilkeästi.

”HEI! Kuka helvetti sä nyt oikein luulet olevasi?!” Kike ärähtää Ossille, ja hetken ehdin jo pelätä, että he hyökkäävät toistensa kurkkuun. ”Sulla on aikamoinen vastuu tästä surkeasta sopasta kuule itselläsikin!”

Kieltämättä Ossi on aivan eri maata kuin sairasta vaimoaan hoivaileva huippurakastaja Reko.

Mitä ihmettä minä – ja ennen kaikkea, mitä ihmettä Lauri on tässä tyypissä oikein nähnyt? Hänhän on sentään kutsunut Ossia kaverikseen Luoja tietää kuinka kauan!

Ja ystävyys on oikeasti pyhä juttu, toisin kuin joku naurettava parin kerran lakanoiden heiluttelusetti jossain keskustan pikahotellissa.

”Varo vain, tai mä lähetän Laurin sun kimppuun, ja siitä ei sulle kuule hyvää seuraa”, sanon Ossille heräillen pikkuhiljaa itsekin takaisin karmean elämäntilanteeni todellisuuteen.

Ossi naurahtaa niin halveksivasti, että olen melkein valmis kuristamaan hänet itse siltä istumalta.

”Ai Laurin vai? No se ei jenkkakahvoineen kuule jaksaisi meikäläisen kanssa edes yhtä erää kehässä, jos siihen mentäisiin. Kato nyt, tälläkin hetkellä mä istun ihan rauhassa sen muijan kanssa aamukahvilla, eikä jätkä osaa tehdä asialle mitään. Täysi luuseri koko ukko”, Ossi selvittää viehättävää näkemystään aviomiehestäni ja saa raivon kihisemään sormenpäissä ja varpaankynsissä saakka.

Miten olen ikinä voinut hypätä sänkyyn tuollaisen ääliön kanssa? Mutta siihen kai Daisy Roman suosio nimenomaan perustuukin: yllättävän monen tyypin kanssa on helppo hypätä sänkyyn, kun ei tarvitse kuunnella hänen naurettavia juttujaan. Yritän aktiivisesti unohtaa sen vaiheen, jossa selitin Kikelle ja muille tytöille olevani rakastunut Rekoon. Siis please. Miten alas sitä voikaan nainen seksin puutteessa vajota.

Puristan kädet nyrkkiin ja nostan ne jo ilmaan (en kyllä tarkkaan ottaen tiedä, mitä oikein aion niillä tehdä), mutta Kike ehtii onneksi väliin.

”No niin, lapset, lapset, nyt rauhoitutaan ja selvitetään tämä koko soppa kerralla, ennen kuin tapahtuu jotain oikeasti dramaattista”, hän sanoo ja painaa käteni alas.

”Siis mä olen tullut tänne vain, koska haluan, että tää luuseripariskunta jättää mut lopullisesti rauhaan. Toi lapsi EI todellakaan ole minun”, Ossi sanoo ylimielisesti, vilkaisee pullottavaa vatsaani ja kaataa itselleen lisää kahvia.

Minä lasken käteni suojelevasti vatsani päälle ja lupaan hoidella Ossin omin käsin heti, kun vauvani on syntynyt. (Jos kuristaminen tai muu fyysinen kuritus ei onnistu, voin aina ryhtyä muunlaiseen kiusantekoon, esimerkiksi alkaa puhelinhäiriköidä häntä joka aamu kello viisi tai pilata hänen maineensa Daisy Romassa levittämällä yksityiskohtaisia, vähemmän mairittelevia juttuja hänen anatomiastaan). Tämä ei todellakaan jää tähän.

”Mutta mistä me tiedetään, että se on totta? Totta kai sä haluat väittää, ettei lapsi ole sun! Sillon sun ei tarvitse ottaa vastuuta yhtään mistään, ja sä voit jatkaa typerää pelleilyäsi ympäri kaupunkia täysin rauhassa!” Kike huudahtaa.

Ossi nousee ylös, vetää tyylikkäästä nahkalaukustaan esiin ruskean kirjekuoren ja ojentaa sen dramaattisesti Kikelle.

”Mun täytyy nyt mennä, sano, kultsu, terveisiä luuserimiehellesi. Mä tulen kuitenkin aina olemaan se mies, joka olisi voinut varastaa sen vaimon, mutta päättikin sitten jättää sen, koska rupsahtaneet, raskaana olevat ja epätoivoiset naiset eivät valitettavasti jaksa kiinnostaa minua muutamaa viikkoa pidempään”, Ossi sanoo ja kävelee pokkana eteiseen.

Ossin asenne on niin raivostuttavan ylimielinen, etten pysty sanomaan yhtään mitään. Kaikki reaktiot tuntuvat täysin alimitoitetuilta tähän tilanteeseen nähden. Kuka ihme tämä Ossi oikein on? Ja KUKA hän oikein LUULEE olevansa?!

Kike tuijottaa kädessään olevaa paperia pitkään ja ojentaa sen sitten minulle.

”Sille on tehty sterilisaatio viisi vuotta sitten”, hän sanoo ja huokaa syvään.
Ossi kolistelee eteisessä kenkiä jalkaansa. Kävelen hänen luokseen ja katson häntä hetken naulakkomme edessä siististi ojennuksessa olevan kenkärivin vieressä. Ossi on komea niin kuin Reko, mutta kaikki muu viehätys hänestä on valheiden myötä täysin kadonnut.

Jostain syystä haluan kuitenkin sanoa hänelle jotakin aitoa.

”Sä opetit mulle paljon, Ossi, kiitos”, sanon hiljaa ja saan Ossin nostamaan katseensa minuun.

Hetken katsomme toisiamme, ja jossain, ehkä jossain kaukana mielen tunneleissa muistamme, miten makealta seksi maistui toisessa
todellisuudessamme.

”Okei, no, pidä huoli itsestäsi”, Ossi sanoo lopulta vähän hämillään ja vaikuttaa hetken ihan tavalliselta ihmiseltä.

Hän avaa ulko-oven ja astuu viileään käytävään. Ilmavirta pyyhkii kasvoja.
”Ossi, odota!” huudan hänen peräänsä vielä.

”Niin?” Ossi kääntyy takaisin ja katsoo minua.

”Miksi sä olet pettämissivustolla, vaikka et ole edes parisuhteessa?” kysyn.

”Varatuilta naisilta saa helpommin”, hän vastaa kuivasti ja kävelee pois.

Niinpä, juuri näin.

En enää koskaan näe häntä.

En enää koskaan voi uskoa eroottisiin satuihin, koska tiedän, että kaikkien rekojen takana piileskelee vain pieni laskelmallinen ja narsistinen Ossi.

Alan itkeä, raahaudun takaisin olohuoneeseen ja rojahdan sohvalle Kiken viereen. Kaikki tuntuu kummalliselta ja kamalalta – vaikka samalla tunnen kyllä ihan aitoa huojennustakin. Olo ei ehkä koskaan ole ollut näin sekava.

”Onko se sterilisaatio totta?” kysyn nyyhkytyksen seasta.

”Joo, kyllä tää näyttää ihan asialliselta paperilta”, Kike sanoo. ”Tää on hieno juttu, kulta, ainakin sä tiedät, että lapsi on Laurin.”

Itken pitkään ja hartaasti. En oikein tarkkaan tiedä, miksi. Ehkä koska tiedän nyt, että lapsi on oikeasti minun ja Laurin. Ehkä koska Lauri on lähtenyt ja jättänyt minut yksin. Ehkä koska Rekoa ei olekaan olemassa.

Tai ehkä vain siksi, että olen juuri nyt aivan kuolemanväsynyt.
Kike kietoo kätensä hartioitteni ympäri eikä edes yritä saada minua lopettamaan. Hänkin tuntuu ymmärtävän, että nämä kyyneleet tekevät vain hyvää. Tai ehkä hänkin on vain liian väsynyt sanomaan
mitään.

”Mä teen meille voileivät”, hän sanoo lopulta ja katoaa keittiöön. ”En todellakaan ole valmis kuolemaan nälkään tämän ääliömäisen kaaoksen takia.”

Kesäpäivä kääntyy iltaan, istun makuuhuoneen ikkunalaudalla juomassa appelsiinilimonadia, jota Kike on minulle tuonut. Asiat voisivat kai olla huonomminkin. Ainakin nyt tiedän, että lapsi sisälläni on ihan oikea ihme, ihan oikea ihmeellinen ihminen, jonka minä ja Lauri olemme yhdessä luoneet.

Haluaisin kertoa tämän Laurille nyt heti, aloittaa koko raskauden alusta uudestaan, iloita uutisesta nyt ensimmäistä kertaa oikeasti ja aidosti hänen kanssaan. Juoda vaikka toisen pullon alkoholitonta skumppaa, jos oikein hurjaksi ryhdyttäisiin.

Mutta ei. Se ei nyt ole mahdollista. Ei nyt eikä ehkä enää koskaan.
Olen soittanut Laurille neljätoista kertaa ja jättänyt kolme vastaaja­viestiä, viisi tekstiviestiä ja kaksi meiliä. En ole saanut vastausta yhteenkään.

Ehkä asiat voisivat olla huonomminkin, mutta selvää on myös se, että ne voisivat kyllä olla paljon paremminkin.

Kike on ollut seurassani lähes iltaan saakka, mutta jossain vaiheessa hänenkin on pakko  palata normaaliin päiväjärjestykseen.

”Mä menen nyt, mutta soitat heti, jos alat ahdistua tai harkita jotain älytöntä, okei? Lupaatko?” hän sanoo lähtiessään.

”Mitä älytöntä?” kysyn, koska kieltämättä luottamukseni omaan arvostelukykyyni on ollut viime aikoina vähän heikolla pohjalla.

”No jotain älytöntä. Esim Rekolle soittamista tai juomista tai tupakoinnin aloittamista – en minä vain tiedä, surkeita ideoita ei sulta ole ikinä puuttunut”, Kike sanoo mutta hymyilee päälle hellästi.

”Okei, mä lupaan soittaa”, sanon ja halaan Kikeä. ”Kiitos tosi paljon, en tiedä, mitä olisin tehnyt ilman sua.”

Kike silittää hiuksiani ja jättää minut sitten yksin. Ovi kolahtaa taas, ja askelten äänet kaikkoavat käytävässä.

Katson pitkään, kuinka aurinko valuu pikkuhiljaa kerrostalojen kattojen taakse, katoamatta kuitenkaan koskaan kokonaan. Alku­kesän valo on täynnä toivoa, vaikka oloni on täysin toivoton.

Yritän epätoivoisesti tarrautua aurinkoiseen toivonsäteeseen, kun Laurin viimeisestä yhteydenotosta alkaa olla jo yli kaksikymmentä tuntia. En ole vielä kertonut hänelle hyvää uutista lapsen isästä.

Haluaisin säästää kertomisen johonkin hyvään hetkeen, jossa voisimme molemmat oikeasti iloita, en haluaisi käyttää uutista minään puolustusargumenttina suhteemme tulevaisuutta koskevassa oikeudenkäynnissä.

Sillä jos Lauri ei enää halua elää kanssani, en todellakaan halua, että hän jää tähän avioliittoon pelkästään lapsen takia, velvollisuudentunnosta.

Haluan oikean avioliiton. Haluan prinsessasadun ja prinssin, joka valitsee juuri minut kaikkien muiden joukosta ja joka jaksaa olla kanssani silloinkin, kun hommat eivät mene ihan putkeen. Ja joka uskaltaa antaa anteeksi, vaikka se tuntuukin vaikealta.

Olen siis viesteissäni keskittynyt lähinnä anteeksi-sanan toisteluun eri muodoissa. Tiedän, että olen loukannut Lauria todella pahasti enkä varmasti itsekään olisi valmis antamaan anteeksi pettämistä – ja vielä jonkun (idioottimaisen!) kaverin kanssa.

Puolelta öin puhelimeni vihdoin piippaa uuden viestin merkiksi.

Se on Laurilta. Apua.

”Anna sen olla hyvä viesti, anna sen olla hyvä viesti, pliis!” hoen mielessäni vaikka tiedän kyllä, etteivät asiat voi ratketa näin nopeasti.

Avaan viestin ja alan lukea.

”Mä en pysty tähän. Haluan lopettaa kaiken. Jos tarvitset apua, autan kyllä, mutta en halua enää muuta. Sä olet pettänyt mun luottamuksen, en osaa rakentaa sitä uudestaan.”

Ulkona taivas on muuttunut oranssinvaaleanpunaiseksi. Tuntuu kuin kaikki hidastuisi ja pysähtyisi juuri nyt. Kädet putoavat sivulle, puhelin lattialle, mitään ei kuulu.

Kaikki loppuu juuri nyt. Kaikki, kaikki, kaikki.

En ehkä koskaan selviä tästä takaisin elämään. Mutta tämän sisälläni liikkuvan toisen elämän takia minulla ei ole vaihtoehtoja, on pakko taistella. On pakko.

Kuuden kuukauden kuluttua on viikko 36 ja talvi. Maa on kevyestä huurteesta harmaa, yö syö päivää, ja joka hetki valumme kohti pimeyden sydäntä. Olen menossa viimeiseen ultraäänitutkimukseen, ja olo on suhteellisen iloinen ja pirteä. Odotan innolla pienen rakkaan syntymää ja sitä, että pääsen vihdoin eroon tästä valtavasta kropasta, joka tuntuu joka hetki kuuluvan minulle yhä vähemmän.

Kesä ja syksy ovat olleet yhtä sumua ja sateista mössöä. Olen raahautunut päivästä toiseen, hetkestä seuraavaan  tajuamatta oikein mistään mitään. Kike on käytännössä muuttanut Laurin tilalle asuntoomme ja ollut samalla terapeuttini, raskauspreppaajani, ravinto-oppaani ja yleinen pelleni. Välillä meillä on ollut oikeasti ihan mukavaakin. 

En kuitenkaan ole menettänyt toivetta oikeasta perheestä, ja uskon edelleen salaa vakaasti, että Lauri ja minä kuulumme yhteen. Kikelle en kyllä ole tätä myöntänyt, hän ei tiedä edes, että olen kirjoittanut Laurille joka viikko ihan oikean kirjeen (siis aidolle kirje­paperille ja kaikkea, se tuntuu jotenkin juhlallisemmalta ja kertoo mielestäni hienosti, että olen valmis näkemään vaivaa ja ostamaan jopa postimerkkejä suhteemme eteen). Kirjeessä toistelen aika lailla samoja juttuja: että rakastan Lauria, että minulla on aivan jäätävä ikävä häntä, että raskaus edistyy ja vatsa kasvaa. Lauri ei kuitenkaan vieläkään tiedä, että lapsi on hänen. Haluan kertoa sen hänelle vasta, kun lapsi on täällä ja me olemme taas yhdessä (tai siis shhhh, tämä on salaisuus). Koska jotenkin minusta tuntuu, että meidän jutulla on vielä toivoa – Lauri ei esimerkiksi ole vielä puhunut mitään avioerosta tai papereista tai mistään. Toisaalta hän ei ole kyllä puhunut minulle mistään muustakaan yhtään mitään. En ole saanut yhteenkään kirjeeseen minkäänlaista vastausta.

”No niin Madame Valas, alapas tulla jo, mä olen täällä alhaalla!” Kike soittaa minulle autostaan alaoven edestä.

Hän on luvannut viedä minut lääkärille ja kyynelehtiä asiaankuuluvasti ruudulla näkyvän vauvakuvan edessä kuin aito isukki ainakin.

”Napanuoraa en synnytyssaliin lähde leikkaamaan, mutta muuten hoidan kyllä hommat mielelläni”, hän on luvannut.

Raahaudun alakertaan valtavan vatsani kanssa ja ahtaudun auton etupenkille lämmitystä kovemmalle kääntävän Kiken viereen.

”Miten voi olla näin hemmetin kylmä jo joulukuussa, miten me selvitään hengissä helmikuusta, jos tämä jatkuu samaa tahtia?” hän kiroaa.

”No, mikä on fiilis,  jännittääkö sua jo?”

”No joo, ei oikeastaan, mä haluaisin vain, että se vauva olis jo täällä ja että Lauri vois tulla katsomaan sitä”, huokaan.

”Joo joo, ja näkis miten sillä on juuri Laurin nenä ja tukka ja korvalehden muoto, tiedetään. Mutta sun on kulta valmistauduttava nyt siihenkin vaihtoehtoon, että se Lauri ei tule eikä tajua hommaa ollenkaan ja että sun on kasvatettava tämä beibi ihan itseksesi”, Kike muistuttaa taas vaihteeksi.

”Joo joo”, mutisen itsekseni.

Alan olla lopen kyllästynyt Kiken iänikuiseen realismiin, eikö joskus joku voisi oikeassakin elämässä mennä niin kuin saduissa ja elokuvissa, eikö se olisi kaikkien osapuolten mielestä kuitenkin paljon mukavampaa? Ei se oikeasti voi olla niin vaikeaa!

Auto hyrähtää liikkeelle, ja minä keskityn katselemaan ikkunasta ulkona kylmästä hytiseviä ohikulkijoita. Tämän talven pipomuoti vaikuttaa jos mahdollista edellisiäkin vuosia karmeammalta. Mitä esimerkiksi tuolla miehellä oikein on päässään, joku kuollut kissa vai… HETKINEN!

”PYSÄHDY, KIKE, PYSÄHDY!” huudan yhtäkkiä täyttä kurkkua.

Lauri on juuri astunut viereisen puiston puisesta portista ulos ja kävelee nyt automme rinnalla rivakoin askelin kuollut kissa päässään (tämän siitä saa, kun yrittää tehdä vaatevalintoja ilman minun asiantuntevaa avustustani).

”LAURIIIII!”, kiljun ja alan hysteerisesti painaa auton ikkunaa auki.

”Et tasan avaa mitään ikkunaa nyt, Linda, me jäädytään pystyyn tänne!”

Kike kihisee ja pysäyttää auton tien varteen.

”LAURIIII!” jatkan huutamistani ikkunaruudun takaa.

Hän ei kuule mitään, voi ei, voi ei, voi ei! Miten tästä typerästä autosta pääsee ulos. Miten täältä pääsee ulos?!

”Onko sulla joku hemmetin keskuslukitus päällä, vai? AVAA TÄÄ OVI NYT HETI! AVAA SE!” kiljun Kikelle kuin kuoleman hädässä.

Lopulta ovi aukeaa, mutten millään saa itseäni kangettua ylös etupenkiltä. Vatsa tuntuu painavan kolmesataa kiloa ja selkään sattuu kuin olisin revitellyt kuntosalilla täysin väärillä ohjeilla viimeisen vuoden (mikä ei tavallaan ole kyllä kaukana totuudesta).

Äh, äh, ääääh.

”LAURIIIII!” huudan oven välistä entistä kovempaa.

Lauri kuulee onneksi huutoni (ja kenties myös kummallisen ähkimiseni) ja pysähtyy keskelle katua hämmentynyt ilme kasvoillaan.

Ilme muuttuu entistäkin merkillisemmäksi, kun hän näkee minun punnertavan oudosti eteensä pysähtyneen auton oven välissä valtavan muhkea toppatakki päälläni.

Hetken minua tuijotettuaan hän ryntää auttamaan minua (koska on onneksi oikeasti todella hyvä mies, ei siitä mihinkään pääse) ja saa tietenkin vahvoilla käsivarsillaan melkein heti minut kammettua pystyasentoon.

”Kiitos, kulta”, sanon vanhasta tottumuksesta ja halaan Lauria lämpimästi.

Se tuntuu ihanalta. Kuin palaisi kotiin vuosien erämaaretkeilyn jälkeen.

Aah.

”Linda, mulla on vähän kiire tässä, en ehdi pahemmin jutella”, Lauri änkyttää ja yrittää epätoivoisesti työntää minua kauemmaksi, mutta vaikenee sitten, halaa minua reilusti ja katsoo suoraan silmiin.

Halauksen jälkeen seisomme hetken auton vieressä pakokaasun hajussa ja vain katsomme toisiamme.

”Miten sä voit?” kysyn lopulta. ”Sä näytät väsyneeltä.”

”No vähän joo, tässä on ollut vähän kaikenlaista säätöä. Sä olet lihonut, onko sulla sydänsuruja vai mitä?” Lauri sanoo, ja kuin vanhasta muistista purskahdamme molemmat nauramaan.

”Miksi sulla on kissa päässä?” heitän takaisin ja saan hihityksemme yltymään.

Nauramme hetken. Kike kiskaisee hiljaa kiroillen auton oven kiinni. Minä en tunne kylmää, koska Lauri on lämmin metrinkin päästä, ja nauraminen sitä paitsi nostaa ruumiin lämpötilaa.

”Minne sä olet menossa?” Lauri kysyy sitten.

”Ultraan, haluatko tulla mukaan?” kysyn kumman rennosti.

Koko tilanne tuntuu oudon tavalliselta. Lauri on kaunis ja tuttu. Kaikki on helppoa. Ihan kuin viimeiset kuusi kuukautta olisi hetkessä pyyhitty pois, eikä mitään kriisiä meidän suhteessamme olisi koskaan ollutkaan.

”Okei joo, mä voisin tullakin”, hän vastaa, emmekä tunnu saavamme katsetta irti toisistamme.

”Sulla ei siis olekaan enää kiire, vai?” kysyn ja naurahdan ihan vähän.

”Ööö, tota ei, tai siis mä voin siirtää yhden tapaamisen”, Lauri sanoo, ottaa kissahatun päästään ja hymyilee.

”Onko tää nyt varmasti hyvä idea?” Kike kuiskuttaa korvaani, kun marssimme lääkärikeskuksen ovesta sisään.

”Totta kai tämä on, lapsihan on Laurin!” sihisen takaisin.

”Mutta mitä jos se ei haluakaan palata yhteen, sä et voi alkaa toivoa nyt liikoja, Linda! Mä en halua olla taas lohduttamassa sua keskellä aamuyötä, jos homma lähtee kusemaan”, Kike sanoo, ja vaikka tiedän hänen tarkoittavan vain hyvää, koko kommentti ärsyttää.

”Sori vaan, mutta mä haluan nyt toivoa ihan just sitä parasta, oli se sitten liikaa tai ei. Ei se toivomatta jättäminen kuitenkaan mua suojele yhtään miltään. Yhtä paska se fiilis on joka tapauksessa, jos jään yksin”, vastaan enkä jaksa enää kuiskailla.

”Ja ei sun ole pakko mua lohduttaa, ellet halua, kyllä mä selviän ihan hyvin itsekin”, lisään, vaikka tiedän, että ilman Kiken apua minä vasta todellisessa lirissä olisinkin.

Astumme sisään lääkärin vastaanottohuoneeseen kaikki kolme, tai niin ainakin luulen. Huomaan Kiken puuttuvan joukosta vasta, kun olen asettunut makuulle tutkimuspöydälle.

”Missä Kike on?” kysyn Laurilta.

”Se ei halunnut häiritä, sanoi että tämä on meidän juttu”, Lauri kuiskaa.

En osaa sanoa oikein mitään eikä ilmeisesti Laurikaan. Vastailen puolihuolimattomasti lääkärin kysymyksiin ja huomaan, miten
ihmeissään – ja ehkä myös jotenkin liikuttuneena – Lauri katsoo valtavaksi paisunutta vatsaani.

Kieltämättä viimeksi, kun näimme, raskauteni huomaamiseen tarvittiin todellisia selvännäkijän taitoja, kun taas nyt tätä mahtimasua ei voi olla huomaamatta kukaan. Olen oikeasti siitä aika ylpeä.

”No niin, ja nyt sitten katsotaan”, lääkäri sanoo, ja me käännämme Laurin kanssa katseemme pieneen näyttöön pöydän vierellä.

”Poikahan sieltä on tulossa, sen varmasti tiesittekin jo, ainakin se luki tässä paperissa jo viime kerran kohdalla. Ja niin, kaikki näyttää olevan ihan kunnossa. Tuolla näkyy sydän ja…”

Kuuluu outo aivastusta ja nenän niistämistä muistuttava ääni. Vilkaisen Lauria ja näen hänen itkevän vuolaasti. Nenästäkin tuntuu valuvan muutama kyyneltä muistuttava tippa. Hän näyttää aivan syötävän ihanalta (onneksi, siis todellakin onneksi lapseni isä on juuri hän!).

”Poika vai?” kysyn. ”En mä tiennytkään sitä…” sanon.

”Ai, no toivottavasti en pilannut mitään yllätystä tässä!” lääkäri
sanoo.

”Ei, ei ollenkaan. Kiva kuulla vain”, vastaan enkä tiedä, kumpaa haluan katsoa tarkemmin: Lauria vai pientä poikavauvaa ruudulla.

”Ja nenäkin on selvästi isän, vai mitä?” lääkäri sanoo naurahtaen.

”No niinpä näyttää olevan”, minä sanon.

Ja ihan todella vauvan nenä muistuttaa aivan selvästi Laurin jylhää kreikkalaistyylistä nenää.

”Sillä kävi tuuri, ettei tullut tätä mun perunanenää, heh heh”, nauran.

”Toivottavasti luonnekin olisi enemmän isän, niin kaikki menisi putkeen”, lisään vielä.

Lauri tarttuu käteeni ja puristaa sitä tiukasti. Ymmärrän, että hän on jo tajunnut homman nimen.

”Mä haluan…”, hän sanoo hiljaa mutta ei saa lausetta loppuun, ennen kuin lääkäri alkaa selvittää loppuraskauden kuvioita ja muita tärkeitä pointteja edessä olevasta loppusuorasta.

Minä olen onnellinen. Olen antanut Laurille maailman parhaimman lahjan. Kaikki on hyvin, päätti hän sitten mitä tahansa. Ja kyllä minä pärjään yksinkin (tai ainakin nyt Kiken ja muiden kavereiden avustuksella), sen olen oikeasti aina tiennyt.

Kun astumme ulos lääkärin huoneesta, Kike on kadonnut. Kännykästäni löytyy vain lyhyt tekstari: Tästä eteenpäin saat pelata pelin itse, Madame Valas. ;) Soitellaan!

”Kiken piti lähteä, mä taidan mennä kävellen kotiin. Raitis ilma tekis nyt hyvää, se rentouttaa vähän jalkojakin”, sanon Laurille kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan.

En todellakaan halua vaikuttaa epätoivoiselta (enkä kyllä ihan oikeasti olekaan – ainakaan mitenkään tappavan epätoivoinen – ainakaan juuri nyt). Lauri katsoo minua jotenkin hölmistyneenä eikä tunnu enää edes liikkuvan yhtään.

”Oli kiva nähdä, soittele joskus, jos haluat nähdä vauvan tai jotain”, sanon vaikka tiedän, että koko kommentti kuulostaa tässä tilanteessa täysin älyttömältä.

”Onko se oikeasti mun poika?” Lauri kysyy sitten hiljaa ja alkaa uudestaan itkeä.

Katson häntä sanomatta mitään, otan käden omaan käteen.

Lauri on rakas. Minun elämäni mies.

”Totta kai se on, kulta. Mä rakastan sua.”

Sen sanottuani lähden kävelemään kaikkien draaman sääntöjen mukaisesti kohti lääkärikeskuksen ulko-ovea jättäen Laurin taakseni hellästi mutta varmasti.

Mielessäni lasken yksi, kaksi, kolme… Kohta se tapahtuu…

”Odota, Linda!”

Bingo! Näin se homma hoidetaan, hih hih. En sentään ole täysin menettänyt miehenkesytyskykyjäni, huh.

”Meidän pitää puhua tästä, Linda. Mulla on sua aivan karmea ikävä. Mä haluan kotiin”, Lauri sanoo hiljaa mutta vakuuttavasti.

Olen odottanut kuusi kuukautta näitä sanoja, ja nyt ne tuntuvat jotenkin itsestään selviltä. Kuin kaikki olisi lopulta mennyt jonkun suuremman suunnitelman mukaan ja tapahtunut juuri oikeassa järjestyksessä, juuri oikein.

”Joo puhutaan vain, mennäänkö vaikka kahville?” sanon ja saan Laurin hymyilemään leveämmin kuin ehkä koskaan.

Kahden viikon kuluttua on jälleen kylmä ja kirkas päivä ja yhden pikku prinssin syntymäpäivä. Maailma on selvästi odottanut uutta tulokasta, koska tuntuu kuin viimeisetkin pilvenriekaleet olisi siivottu pois talviselta, kirkkaan siniseltä taivaalta. Aurinko paistaa joulukuussa taivaalta ehkä vain hetken, mutta tänään sitäkin säihkyvämmin.

En nyt halua tässä alkaa jakaa mitään synnytykseni karmaisevia yksityiskohtia, koska… No, koska kipu ja hammasten kiristys unohtuvat loppujen lopuksi kuitenkin kumman pian, ja muutenkin on jotenkin paljon mukavampi vain keskittyä tähän upeaan loppu­tulokseen.

Lauri istuu ikkunan vieressä pieni käärö sylissään ja tuijottaa tuhisevaa olentoa lumoutuneena. Hän näyttää samalla haavoittuvaiselta ja voimakkaalta, kauniimmalta kuin kukaan, vaikka silmät ovat väsymyksestä punaiset ja silmänaluset lähes tummansiniset.

”Mä luulen, että mä tunnen tän tyypin”, hän sanoo yhtäkkiä.

”Joo, mä tiedän tän kundin, tän nimi on Aarre, tosi hyvä jätkä muuten, ihan helmi mieheksi”.

Alamme nauraa ja itkeä yhtä aikaa. Väsyttää ja liikuttaa niin valtavasti.

”Eikö ole mahtavaa? Eikö ole ihan…”, yritän sanoa jotain maailmoja syleilevää, mutta kaikki tuntuu puolinaiselta Aarren upeuden rinnalla.

”No on, on todellakin”, Lauri sanoo onneksi.

”Musta tuntuu, että tän koko homman piti mennä juuri näin. Juuri tän kummallisen, kiemurakaavan mukaan.”

”Niin mustakin, tän piti mennä juuri näin”, huokaan mutta herään sitten onneksi huumastani ajoissa: ”Mutta sä saat, Lauri, kyllä korvata raskauden aikaiset poissaolosi hoitamalla vähintään ensimmäisen kahden kuukauden yöheräämiset ihan yksin!”

”Kyllä se vaan sopii, tämä mieshän on Aarre”, Lauri sanoo ja nauraa edelleen (eikä onneksi yhtään ymmärrä, mihin on juuri sitoutunut).

Jos jotain voisi muuttaa juuri nyt, en muuttaisi mitään.

Tai no ehkä sen, että laitoin siihen Daisy Roman ilmoitukseen sen, jotenkin liian perinteisen ”päiväkahviseuraa”-sanan. Jollain omaperäisemmällä ilmoituksella olisin varmasti saanut mielenkiintoisempia treffejä, hih hih hii.

Loppu.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.