Kuva Helmi Järvinen
Kuva Helmi Järvinen

Osa 6/7: Linda on ajautunut salasuhteeseen Rekon kanssa. Suhde aviomieheen Lauriin lämpenee kuitenkin yllättäen uudestaan. Linda saa tietää olevansa raskaana ja tajuaa, että Reko on Laurin kuntosalikaveri Ossi.

Alkukesän aurinko paistaa täydeltä terältä. Tekisi mieli juosta ulos ja unohtaa kaikki elämäni ongelmat. Vain maata nurmikolla ja imeä valoa ihoon ja sydämeen. Uskoa, että kaikki on mahdollista ja että unelmat toteutuvat, jos niihin vain tarpeeksi uskoo.

Mieleni tekisi myös jutella Rekon kanssa kaikesta tästä.

Hänestä ei nimittäin ole kuulunut yllätystapaamisemme jälkeen pariin viikkoon yhtään mitään. No, okei, pakko myöntää, ettei se sinänsä ole mitenkään erityisen yllättävää. Kun saa tietää, että salainen rakastajatar on naimisissa kuntosalikaverin kanssa ja kaiken lisäksi tuoreeltaan raskaana, voi olla että tekee tosiaankin mieli kadota maan alle tai johonkin muuhun yhtä yllättävään paikkaan. Lauri kertoi myös pari päivää sitten ihmeissään, että Reko – tai siis Ossi – on kadonnut kuntosalilta eikä vastaa tekstiviesteihin. Osasin melko tyylikkäästi esittää välinpitämätöntä Laurin huolestuneen selvityksen edessä, vaikka ihan helppoa se ei ollutkaan. Olen tulossa jotenkin pelottavan taitavaksi tässä valheverkossa heilumisessa. Olen siitä salaa vähän ylpeä, vaikka tiedän, ettei se sinänsä mikään hyvä juttu olekaan.

Yksi asia kuitenkin tuntuu olevan selvä: tässä tilanteessa tulee olemaan melkoisen vaikea saada tietää, onko Reko / Ossi siis todellakin lapseni isä vai ei.

Olen pyörinyt Daisy Romassa viime päivinä vain vähän, lähinnä olen keskittynyt torjumaan epätoivoisten ukkomiesten säälittäviä lähestymisyrityksiä ja kytännyt Rekon paluuta sivustolle. Tänään saan kuitenkin yllättäen kesken työpäivää vihdoin vastauksen Kenny66:lta.

Olin jo melkein unohtanut viimeisen viritykseni, jossa lähetin alter egon turvin Laurille viehkeän viestin Daisy Romassa. Apua. Mitähän Kenny, siis aviomieheni Lauri, oikein mahtaa kirjoittaa salaiselle ihailijalleen Hannahille, siis minulle, heh. (Miten tämä homma on mennyt näin monimutkaiseksi? Hyvä jos pysyn itse kuvioissani mukana).

Tilanne alkaa olla niin stressaava, että suurimman osan ajasta tuntuu, etten pysty edes kunnolla hengittämään.

Hiippailen työpöytäni äärestä vessaan Ritvan vihaisen katseen alla ja klikkaan itseni sisään pettämissivustolle älypuhelimestani.

Suljen silmät ja huokaan syvään ennen kuin alan lukea viestiä. No niin valmiina, n-y-t.

”Hei Hannah, vaikutat todella mukavalta naiselta, mutta olen pahoillani, en voi tavata sinua henkilökohtaisesti. Olen sulkemassa profiiliani täällä DR:ssä – perustin alun perin sen vain, koska huomasin vaimoni käyvän sivuilla säännöllisesti. Nyt hän on kuitenkin raskaana, enkä halua sekoittaa pakkaa enää tämän enempää.

Toivotan sinulle kaikkea hyvää. Ystävällisesti, Kenny66”

Putoan melkein pytyltä lukiessani Laurin viestin. Mitä ihmettä? Kuinka kauan Lauri on tiennyt minun DR-kuvioistani? Miksei hän ole sanonut mitään? Epäileekö hänkin nyt, että lapsi voisi olla jonkun muun? Apua, apua, apua!

Näppäilen nopeasti Kiken numeron puhelimeen.

”KIKEEEE!" huudan kuiskaten (kyllä, se on täysin mahdollista, siitä vain kokeilemaan). ”Oletko sä kertonut Laurille mun pettämis­kuvioista?!”

”Mitääööh…”, Kike ähisee epämääräisesti.

”Oletko? Nyt kerrot mulle kaiken!” huudan nyt jo ihan oikeasti.

Toivottavasti viereisessä vessakopissa ei ole ketään.

”Linda hei, nyt rauhotut. Mä olen koko ajan ajatellut tässä kuviossa vain sinua ja sun lapsesi parasta. Mä varoitin sua, että jos sä et kerro kaikkea Laurille mahdollisimman pian, mä hoidan puhumisen sun puolesta”, Kike vastaa sitten rauhallisesti.

”MITEN SÄ KEHTAAT?! Toi on todella törkeää! Nyt koko kuvio hajoaa ihan täysin käsiin, vaikka vielä eilen kaikki oli ihan hyvin! Etkö voisi kerrankin antaa mun hoitaa omat asiani? Ilman sun typeriä neuvojasi, me ei todellakaan oltaisi nyt keskellä tätä jäätävää painajaista”, pauhaan puhelimeen, vaikka tiedän kyllä varsin hyvin, ettei sanoissani ole oikeastaan mitään järkeä. 

Itsehän olen oman soppani keittänyt, ei Kike ole koskaan minua pakottanut yhtään mihinkään. 

Ja jossain vaiheessa kai tämän kaiken on pakko paljastua kaikille osallisille.

”Kuuntele, kulta, mä EN ole vielä sanonut Laurille yhtään mitään”, Kike sanoo lopulta vakuuttavasti.

”Et vai?”, kysyn hölmistyneenä.

”En. Mutta jos sä et kohta saa tota hommaasi pyörimään, mä teen sen aivan satavarmasti. Sun pitää nyt ajatella myös sitä lasta. Mieti minkälaisessa stressissä se joutuu kasvamaan sun sisällä, kun sä et muuta teekään kuin kiljut, valehtelet ja kelaat mielessäsi erilaisia salaliittovaihtoehtoja”, Kike jatkaa.

”Mmhhhh”, mumisen.

Aivot pyörivät tuhatta ja sataa. Kieltämättä salaliittoteorioista on juuri nyt vaikea päästä eroon.

Mistä ihmeestä Lauri on saanut tietää, että minulla on profiili Daisy Romassa? Minähän olen ollut todella tarkka ja varovainen. Vai onko joku vuotanut tiedon hänelle?

Mieleen nousee välittömästi kuva minusta surffailemassa erilaisten varattujen äijien kuvien keskellä samalla, kun Lauri pelailee outoja bang bang -pelejään tietokoneella kahden metrin päässä läppäristäni. Hmmmm. Ehkä tosiaan olisin voinut olla säätöjeni kanssa vielä hieman varovaisempi.

”Okei, joo, ei mulla muuta. Mä sain vain just tietää, että Kenny, ei kun siis Lauri, tietää mun profiilista siellä Daisy Romassa, eikä mulla ole hajuakaan, miten se on saanut sen selville”, huokaan.

”No eikö se ole nyt vain hyvä homma, nythän te voitte vihdoin puhua asiat halki, vai mitä?” Kike yrittää, mutta minä en kyllä edelleenkään ole asiasta lainkaan vakuuttunut.

Minulle sopisi paljon paremmin sellainen vaihtoehto, että saan Laurin uskomaan, että hän on täysin hakoteillä koko epäilyissään, ja että minä olen edelleen se sama puhtoinen pulmunen, jonka kanssa hän meni naimisiin viisi vuotta sitten. Ja että itse asiassa tämän tilanteen pahis onkin juuri hän, joka surffailee tuhmana poikana Daisy Romassa päivät pitkät.

Hmmm. Kieltämättä sitä voi olla näillä eväillä vähän vaikea todistaa.

Lauri istuu olut kädessä sohvalla, kun tulen kotiin. Hän juo hörpyn, hymyilee minulle ja taputtaa kämmenellä paikkaa vieressään.

”Tuu tänne, kulta, jutellaan”, hän sanoo.

OMG. Tähänkö tämä koko homma nyt räjähtää? Meidän upean valkoiselle kulmasohvalle keskelle kirkasta kesäiltaa? Ja mitä ihmettä tämä nyt on, että miehet ehdottavat juttelemista ja asioista keskustelemista – jos tämä sukupuoliroolien sekoittelu jatkuu tähän tahtiin, alkaa minunkin pian tehdä mieli kadota jonkin räiskimispelin salaiseen maailmaan tai lähteä kuntosalille nostelemaan raskasta rautaa.

”Joo, odota mä käyn vessassa”, sanon ja pakenen kylpyhuoneeseen.

Seison vaaleansinisten kaakelien keskellä ja katson pitkään itseäni peilistä. Tajuan Kiken – ja kaikkien muiden täysjärkisten ihmisten – olevan oikeassa: minun on puhuttava asiat auki Laurin kanssa. Nyt. Tänään. Mahdollisimman pian. Vaikka se pelottaisi kuinka paljon.

Olen nimittäin ollut niin kiinni naurettavan kiemuraisissa ihmissuhdekuvioissani, että olen melkein unohtanut tärkeimmän: minä kannan mukanani nyt myös jonkun toisen elämää.

Ehkä tosiaan olisi aika alkaa ajatella myös häntä. Silitän vatsaani hiljaa ja lupaan tehdä parhaani.

”Kaikki järjestyy vielä, pieni rakas, mä olen vähän munannut tän alun, myönnetään. Mutta nyt alkaa uusi vaihe, mä lupaan sen. Mamilla on nyt homma hanskassa, no worries, otetaan nyt iisisti vain.”

Hengitän syvään sisääääään ja uloooooooos. Puuh.

Astun kylpyhuoneesta takaisin olohuoneeseen ja kävelen hitaasti Laurin viereen sohvalle kuin rangaistusta odottava lapsi (siltä tässä myös ihan oikeasti tuntuu). Ei hajuakaan, mitä haluan hänelle sanoa.

”Miten sä voit? Oliko sulla tänäänkin paha olo?” Lauri kysyy, vaikka jotenkin tuntuu selvältä, että molemmat tiedämme keskustelun lähtevän kohta ihan toisille raiteille.

”Ööhh, joo no vähän oksetti, mutta ei mitään sen vakavampaa”, vastaan hiljaa.

”Oletko sä Hannah88?” Lauri kysyy yhtäkkiä hyvin hitaasti ja varmasti.

”Mitäh?” huudahdan typerästi kuin teinityttö, joka yrittää viimeisillä voimillaan väittää valhetta totuudeksi, mustaa valkoiseksi, tupakansavua kynttilän tuoksuksi ja kondomia karkkipaperiksi.

”Niin, oletko sä Hannah88?” Lauri toistaa opettajamaisesti (ja ihan vähän ärsyttävästi).

Mitä tähän nyt sitten pitäisi vastata? Hyviä ehdotuksia otetaan vastaan…

”Mitä sä tarkoitat?” kysyn, koska ei ajan voittamisesta nyt mitään haittaakaan tässä voi olla.

Lauri ei sano mitään, katsoo vain minua rauhallisesti suoraan silmiin.
Hänestä tulee ainakin varmasti todella hyvä isä. Pysyy rauhallisena ja asiallisena tiukimmassakin tilanteessa (ainakin toistaiseksi).

”Rakas, mä tiedän…”, hän sanoo lopulta, kun kasvoni ovat ehtineet kaikessa rauhassa muuttaa sävyään heleän vaaleanpunaisesta kirkkaan karmiininpunaiseen.

”Mitä sä nyt muka tiedät?”sanon yllättävän vihaisesti (hyökkäys on kai edelleen tutkimusten mukaan paras puolustus). ”Tiedätkö sä, että mä olen ollut koko ajan ihan yksin viimeiset kuusi kuukautta, kun sä olet heilunut salilla tai jossain rinnakkaismaailmankaikkeudessa typerien pelikavereittesi kanssa? Tiedätkö sä, miltä tuntuu, kun oma mies jättää yksin eikä suostu enää koskemaankaan vain, koska me ei saada jotain lasta aikaiseksi? Senkö sä luulet nyt tietäväsi, vai mitä hä?”

Oma ääni kuulostaa oudolta, kimittävältä ja värisevältä. Poskia polttelee ja kurkkua kuristaa. Pelottaa, että menetän kaiken. Pelottaa, että Lauri jättää minut ja vauvan. Pelottaa, ettemme enää koskaan löydä tietä takaisin siihen, mitä oli. Pelottaa, etten enää osaa lainkaan hallita mitä sanoja suustani ulos tulvii.

Laurin kasvot kalpenevat vähän. Ehkä hän todellakin odotti tästä jotenkin kypsää ja aikuismaista, tulevien vanhempien rauhallista keskustelua. Ei, sori vain, näin järeistä asioista minä en valitettavasti koskaan pysty puhumaan ilman jonkinlaista äärimmäistä tunnereaktiota, näin se vain menee (ja ihan hyvä kai niin, ainakin se on merkki siitä, etten vielä ole kuollut pystyyn).

”Okei, Lauri, okei, myönnetään, mä olen munannut, mä olen pettänyt sua, ja nyt kaikki on ehkä pilalla, mutta mä en vain jaksanut enää!” huudan aivan liian kovaa (no, ehkä naapuritkin saavat tästä vaihteeksi jotain uutta puhuttavaa, meillä kun on ollut tietokoneen ääniä lukuun ottamatta aivan liian hiljaista koko viime vuoden).

Lauri katsoo minua silmät tummina selvästi kauhistuneena.

Apua. Kai hän oli jo tajunnut, että olin todella pettänyt häntä?

Vai olenko juuri pudottanut hänen päähänsä vuosisadan pommin? Ehkä hän kuvitteli, että olin vain surffaillut lämpimikseni Daisy Romassa tekemättä varsinaisesti mitään pahaa. Ei, Linda, Linda, mitä olet taas mennyt tekemään…

”Anteeksi, mitä sä sanoit?” Lauri sanoo.

Voieivoieivoieivoiei!

Tuntuu kuin liukuisin järkyttävää vauhtia valtavassa vesiliukumäessä kohti tuntematonta, yli­syvää uima-allasta enkä uskaltaisi avata silmiä. Pakko vain toivoa parasta ja pitää nenästä kiinni. Henki ainakin kulkee vielä. Kuinkahan syvä se liukumäen päässä odottava uima-allas oikein on?

”Oletko sä pettänyt mua?” Lauri sanoo äänellä, jota en tunnista
ollenkaan.

Se tuntuu tulevan jostain hyvin kaukaa ja jostain hyvin pelottavasta paikasta. Vähän niin kuin jonkun villieläimen luolasta ehkä. Se on
syvä ja kumisee kummallisesti.

”Iihmhhmmiih”, sanon.

En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta Lauri tuntuu jostain syystä
ymmärtävän minua täysin.

”Milloin? Missä? Kenen kanssa? MIKSI?!” Lauri puhuu entistä kovempaa ja entistä nopeammin.

”Mä en halua... Mä en halunnut satuttaa tai suunnitella tai mitään... Se vain tapahtui”, puhun korisevasti kuin kurkkusyöpään kuolemaisillaan oleva ketjupolttaja.

”Ai se vain TAPAHTUI? Etkö sä muka pysty enää hallitsemaan omia tekojasi mitenkään? Sä vain yhtäkkiä huomaat olevasi alastomana sängyssä jonkun idiootin kanssa! Ei helvetti, Linda, tämä ei voi olla totta!” Lauri huutaa.

Hän on noussut seisomaan ja kävelee ympyrää olohuoneen valkoisella pörrömatolla. Vasemman jalan sukassa on pieni hiipunut reikä kantapäässä. En tiedä, miksi kiinnitän huomiota täysin merkityksettömiin yksityiskohtiin näin vaikeassa tilanteessa, jossa minun nimenomaan pitäisi keskittyä olennaiseen, mutta jostain kumman syystä se helpottaa oloa nyt ihan vähän. Että on olemassa sukkia ja niissä voi olla reikiä, vaikka aviomieheni on juuri saanut tietää, että olen pettänyt häntä.

”Kenen toi lapsi on? Linda?” Lauri sanoo sitten sanat, joita olen odottanut koko ajan. ”Kenen se on?”

”Me-meidän”, änkytän todella ärsyttävästi.

En ymmärrä, miten voin yhtäkkiä muuttua aivan normaalista kolmekymppisestä, fiksusta naisesta raivostuttavan nössöksi teiniksi vain muutamassa minuutissa.

”Miten sä voit olla siitä varma? Linda, oletko sä varma? Meillä ei ollut seksiä tosi pitkään aikaan yhdessä vaiheessa”, Lauri inttää erittäin vakuuttavasti uudessa isän roolissaan (onkohan se hänelle jotenkin luontainen vai onko hän raskauden takia alkanut salaa treenata sitä?).

”No niinpä, sinäpä sen sanoit”, vastaan ja tunnen hetkessä löytäneeni palasen kadonnutta itsekunnioitustani. ”Eikä se tuntunut häiritsevän sua yhtään! Herra se vain heilui ”kuntosalilla” lähibaarissa ja hakkasi tietokonetta kuin viimeistä päivää. Sä et edes huomannut, että olin ostanut uudet verkkosukat!”

Aloitan repliikkini raivokkaasti, mutta lopussa purskahdan itkuun. Ei tässä ole mitään järkeä. Minä olen pilannut kaiken, eikä mikään verkkosukka-läppä pysty tilannetta nyt kyllä korjaamaan. Ei se, että mies ei huomioi uusia sukkahousuja kai oikeuta ketään pettämään.

”Oletko sä Linda varma, että lapsen isä olen minä vai etkö sä ole?”

Lauri tuijottaa minua silmiin kasvot liikkumattomina kuin harmaa kivi. En koskaan ole nähnyt häntä noin pelottavana. Painan kasvot alas ja ynähdän hiljaa.

”Voi jumalauta, sä et siis tiedä, kuka sen lapsen isä on – vai tiedätkö sä varmasti, että se on joku muu?”

”En mä nyt ole koko lähikorttelin lätkäjoukkueen kanssa sekstaillut, rauhotu nyt vähän!” sanon vihaisesti, koska alan pikkuhiljaa todellakin kyllästyä tähän tappavaan ristikuulusteluun. Ei tämä kaikki voi pelkästään minun syytäni olla! (Vai voiko?)

”Rauhotu nyt vähän? Ei ole todellista, Linda, pyydätkö sä todella mua rauhottumaan vähän, kun sä olet juuri sählännyt meidän elämän ihan totaaliseen sotkuun?” Lauri sanoo halveksivasti.

Se sattuu.

”Kuka se on? Se on siis joku yksi tyyppi, kuka se on?” Lauri jatkaa pommitustaan.

Minä käännän pääni seinään päin enkä osaa enää sanoa yhtään mitään. Olen ehkä jossain vaiheessa keskustelua saanut karmean iskun suoraan sydämeen, kuollut ja muuttunut zombiksi tähän samaiselle kulmasohvalle, jonka valitsimme kolme vuotta sitten yhdessä Laurin kanssa keskustan tyylikkäimmästä huonekaluliikkeestä. Se oli alennuksessa, mutta maksoi silti todella paljon. Ajattelimme kuitenkin silloin, että me ja meidän ihana kotimme olivat sen sohvan ja sen summan arvoisia.

Itken hiljaa. Laurin huuto alkaa kuulua hetki hetkeltä kauempaa, kuin olisin vihdoin vajoamassa siihen vesiliukumäen päässä odottavaan syvään uima-altaaseen. Miksi kaikki on niin surullista. En enää edes muista, miltä ilo maistuu.

Yhtäkkiä herään kuitenkin vedenneitounelmistani, kun Lauri riuhtaisee kännykkäni pokkana irti kädestäni, jossa olen puristanut sitä tosiaan ehkä vähän liian ilmiselvän tiukasti.

Miksi en ole poistanut Rekon viestejä, miksi en ole poistanut Rekon viestejä, miksi, miksi, MIKSI? Alan todella vakavasti epäillä älykkyyteni tasoa. Se on selvästi laskenut viimeisen kuukauden aikana raskaasti ja suoraviivaisesti kohti nollaa. Liittyyköhän se jotenkin raskauteen, voisinko selittää kaiken pois raskaushormoneilla tai huonolla ruokavaliolla?

Lauri näpyttelee muutamalla todella näppärällä vedolla kännykkäni auki ja alkaa pläräillä viestejäni. Yritän huitoa puhelinta irti hänen kädestään, mutta hän on yllättävän pitkä ja voimakas (en pitkään aikaan varsinaisesti ole joutunut testaamaan kumpaakaan ominaisuutta näin kirjaimellisesti).

”Anna se puhelin mulle, ne viestit on yksityisiä!” kiljun ja kauhon käsilläni ilmaa.

”Vai yksityisiä?” Lauri nauraa.

”Ja mä kun luulin, että meidän avioliitto oli yksityinen, heh heh!” Laurin sanat sattuvat.

”Mikä tämä 050 666 -alkuinen numero oikein on? Kuulostaa pirulliselta”, Lauri kysyy sitten eikä edes naurahda omalle vitsilleen.

”Anna olla, ei sulla ole mitään oikeutta tutkia mun viestejä, ne on salaisia, lopeta, Lauri, nyt lopetat!” huudan, mutta Laurin käsi ja kännykkäni sen otteessa heiluvat noin metrin pääni yläpuolella.

”Tiedän, että haluat tätä, miehesi ei koskaan voi… Mitä hirveetä paskaa täällä oikein lukee?” Lauri huutaa nauraen, vaikka kuulostaa kyllä oikeasti aika surulliselta ja täydellisen järkyttyneeltä.

”Anna olla jo, Lauri, ne on ihan typeriä juttuja, ei ne merkitse mitään”, sanon ja kuulostan saippuasarjan näyttelijältä jossain pellekohtauksessa.

Tiedän, että itse kuolisin todennäköisesti salamaniskusta siltä seisomalta, jos löytäisin vastaavia viestejä Laurin kännykästä.

”Ai ei merkitse mitään. Sehän nähdään”, Lauri sanoo juuri ennen kuin saan vihdoin napattua puhelimeni takaisin itselleni.

”Katotaan, mitä jätkällä on sanottavana puolustuksekseen”, Lauri jatkaa ja näppäilee kauhukseni heti jonkun numerosarjan omaan puhelimeensa.

Ei voi olla totta, ei hän voi muistaa Rekon numeroa ulkoa noin nopeasti! Toisaalta 666-alkuinen numero on kieltämättä aika yksinkertainen muistettava.

”Ja noin, tästä tulee vielä mielenkiintoinen puhelu”, Lauri sanoo ylimielisesti, mutta vaikenee sitten yhtäkkiä kuin seinään törmänneenä ennen kuin ehtii soittaa numeroon.

Hiljaisuus on todella pahaenteinen. Ja jos näin pahassa tilanteessa joku tuntuu pahaenteiseltä, kannattaa varmasti olla todella, siis todella huolissaan.

Lauri kääntää katseensa minuun, työntää puhelimensa takaisin taskuun ja kävelee suoraan eteiseen.

”Mitä nyt? Minne sä menet?” kysyn ihmeissäni.

”Linda, mä en ikinä olisi osannut odottaa sulta mitään tällaista. Mä luulin, että sä olit hyvä tyyppi, että sulla oli sydän kohdallaan ja edes jotenkuten toimiva moraalinen kompassi. Siis virheitähän voi sattua kenelle vain, mutta tämä on jo liikaa”, Lauri sanoo ja katsoo minua niin murhaavasti, että melkein kuolen uudestaan keskelle kulma­sohvaamme (kuinka monta elämää zombeilla muuten on, kuinka monta tappavaa iskua voin vielä kestää rakkaaltani ennen kuin katoan lopullisesti maan päältä?).

”Miten niin ’mitä nyt?’ Tyyppi pettää mua kaverini kanssa, ja mun pitäisi jatkaa ymmärtämistä ja keskustelemista vai? Tässä ei todellakaan taida olla nyt mitään rajaa. Unohdetaan koko juttu, Linda”, Lauri sanoo, vetää kengät jalkaan ja kävelee päättäväisesti ovesta ulos.

Ovi kolahtaa hänen takanaan niin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin, mutta nyt tuntuu, että se lukitsee taakseen kaiken mahdollisen onnen. Että aurinko ei enää koskaan nouse, että kukaan ei enää koskaan syö jäätelöä tai naura ääneen. Että minä jään ikuisesti yksin typerän vauvani ja naurettavien pettämisviestieni kanssa.

Hetken kuluttua ymmärrän myös, mitä tarkalleen on tapahtunut. Lauri on saanut tietää, että olen pettänyt häntä, ja näppäiltyään Rekon typerän numeron omaan kännykkäänsä, kone on tietenkin tunnistanut sen ja ilmoittanut numeron olevan Ossin.

Pakko myöntää, että kyllä minäkin olisin Laurin asemassa lähtenyt vetämään ja kauas.

Ahdistus painaa rintakehää.

Oksettaa.

”Mä olen tosi pahoillani, pieni rakas, tää ei nyt taas mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta mä lupaan tsempata, me selvitään tästä vielä”, yritän jutella rauhoittavasti vatsalleni (ja itselleni).

Seinäkello raksuttaa jotenkin entistäkin surullisemmin seinällä. Se ei kai kerrokaan biologisen kellon tikityksestä vaan vääjäämättömästä matkastani kohti ikuista yksinäisyyttä.

”Eikä mitään, Linda, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki sel­viää vielä, kaikki selviää”, hoen mielessäni juuri ennen kuin syöksyn kylpyhuoneeseen oksentamaan.

Tämä on elämäni ylivoimaisesti karmein päivä.

Seuraavana aamuna herään sohvalta hiukset sekaisin. On lauantai, Luojan kiitos minun ei tarvitse mennä töihin esittämään normaalia Ritvalle ja muille työkavereille, kun kaikki elämäni osa-alueet ovat juuri hajonneet käsiin.

Aurinko vilkkuu sälekaihtimien takaa, se on siis kaikesta huolimatta noussut jälleen. Ehkä jotain toivoa on vielä jäljellä. Vaikka tuntuu kyllä, että kaikki olisi helpompaa, jos ulkona sataisi nyt kaatamalla vettä. En oikein osaa selittää miksi.

Nappaan kännykkäni käteeni. Kello on kuusi. Miten voin ikinä selvitä tästä päivästä? Edessä on vielä monta piiiiitkääää tuntia oman syyllisyyden ja ahdistuksen kanssa. Enkö voisi vain nukkua vuorokauden ympäri?

Plarailen kännykkään tulleita typeriä mainosviestejä ja huomaan, että olen kolmen maissa aamuyöllä näköjään saanut tekstiviestin Laurilta.

”Mä jään systerin luokse toistaiseksi asumaan. Tuun maanantaina hakemaan jotain kamoja, kun oot töissä. Älä yritä soittaa. L.”

Itku ja oksennus tulevat samaan aikaan. Juoksen kylpyhuoneeseen ja oksennan suolaisia kyyneleitä. Nyt minulle alkaa vasta todella valjeta, miten raskaasti olen munannut. En ikinä olisi uskonut voivani tehdä näin karmeita virheitä näin monta peräkkäin. Tämän on pakko olla jo jonkinlainen Suomen tai Euroopan ennätys.

Istun kylpyhuoneen lattialla ja tuijotan seinää. Jos jaksaisin, menisin keittiöön juomaan jotain. Mutta en todennäköisesti tule nousemaan tästä enää koskaan. Niin pahoja ovat sydämeni saamat vammat tällä kertaa.
Hetken tuijottelun jälkeen ahdistus kasvaa niin sietämättömäksi, että minun on pakko soittaa Kikelle, vaikka tiedän, että hänkin tulee todennäköisesti haukkumaan minut pataluhaksi.

Puhelin soi monta kertaa, ennen kuin kuulen Kiken käheän äänen luuristani.

”Haloooäähh-köh-köh-köh!”

”Kike, sori että mä soitan näin aikaisin, mä tarvitsen apua, voitko sä tulla tänne heti?” sanon hiljaa.

”Kulta, mikä sulla on?” Kike sanoo edelleen käheästi mutta nyt jo selvästi virkeämpänä.

”Lauri lähti, mä oon yksin, mua pelottaa tosi paljon…”, sanon monotonisesti.

Minua ei edes itketä, kaikki tuntuu pelkästään tyhjältä. Ja ihan jäätävän ahdistavalta.

”Tota noin, mulla on tässä vähän…”, Kike aloittaa, kuulen taustalta miehen matalan äänen.

En sano mitään. Todennäköisesti kuolen tähän kylppärin lattialle, jos Kike nyt jättää minut yksin.

”Ihan hetki vain, kulta, mä olen siellä tunnin kuluttua”, Kike sanoo lopulta ja sulkee puhelimen juuri, kun taustalta kuuluvat äänet muuttuvat kumman eläimellisiksi.

Tik tak, tik tak, sanoo seinäkello taas tuttuun tyyliinsä.

Jostain nousee raivo. Se sinkoaa tiukan adrenaliinilähetyksen lihaksiin ja kiskoo minut ylös lattialta. Hetken kuluttua huomaankin seisovani korkean jakkaran päällä ja huitovani käsillä katonrajassa roikkuvan seinäkellon suuntaan.

”Ja nyt hemmetti lopetat sen iänikuisen tikityksesi. Anna mun olla rauhassa! Tämä on tarpeeksi vaikeaa ilman tota sun typerää tikitystäkin”, ähisen ja irrotan kellon seinästä yhdellä riuhtaisulla, joka samalla melkein kaataa minut selkä edellä lattialle.

Se tästä vielä puuttuisi, että rikkoisin nyt luuni (ja vauvani!)
kaiken muun lisäksi. Istun sohvalle viimein hiljentynyt seinäkello sylissäni odottamaan Kikeä. Kaikki selviää kyllä vielä, kun Kike tulee, hän tietää pomminvarmasti, miten tällaisessa tilanteessa ihmisen kannattaa toimia. Kyllä, kyllä Kike tietää.

Kahden tunnin kuluttua herään ovikellon soittoon. Olen nukahtanut sohvalle hiljentynyt seinäkello kainalossa. Raahaudun ovelle ja avaan sen kurkistamatta ovisilmästä ulos.

”Huomenta”, oven takana seisova mies sanoo ja katsoo minua pitkään (ja ehkä hiukan kauhuissaan) päästä varpaisiin.

Seinäkello kainalossani ei auta asiaa yhtään.

”Huomenta”, vastaan automaattisesti ennen kuin tajuan, kuka edessäni seisoo.

Reko. Ei kun Ossi. Siis Ossi. Edessäni seisoo salainen rakastajani Reko alias aviomieheni kuntosalikaveri Ossi.

”Mitä ihmettä?” huudahdan.

”Lauri soitti mulle ja selitti tilanteen – tai siis käytännössä huusi mun puhelinvastaajaan ja uhkasi tappaa mut mahdollisimman hitaalla kiinalaisella kidutusmenetelmällä, jos vain saa mut kiinni”,
Reko sanoo.

”Ja siksikö sä päätit tulla suoraan meille suden suuhun? Mitä järkeä siinä nyt on?” kysyn.

”Sori, kulta, mä olen tosi paljon myöhässä, bussi ei tullut, enkä saanut taksia ja…”, sanoo Kike, joka paukkaa yhtäkkiä portaita ylös Rekon taakse. ”Ai sulla on täällä jo apujoukot paikalla, vai?” hän sanoo vilkaisten kummissaan Rekoa.

”Kike moi, tämä on Reko – siis Ossi, Ossi, tässä on Kike”, sanon jotenkin lamaantuneena.

Tilanteet elämässäni tuntuvat muuttuvan oudoista yhä merkillisemmiksi mitä pidemmälle tässä mennään.

”Reko – ai siis se Rivo-Reko vai?” Kike möläyttää pokkana.

”Hetkinen, siis mun nimi on Ossi”, Reko sanoo. ”Mutta aika kiva lempinimi toi, otan ihan kohteliaisuutena”, hän lisää ja alkaa nauraa.

Kike katsoo minua pitkään ja merkitsevästi ja alkaa sitten jostain kumman syystä hänkin nauraa.

”Mitä ihmettä täällä oikein on tapahtunut? Sä näytät aivan räjähtäneeltä! Ja mikä ihme tää seinäkello-viritys oikein on?” hän sanoo ja kiskaisee kellon kainalostani.

Reko ja Kike nauravat edelleen, kun kutsun heidät sisään.

En todellakaan ymmärrä, mitä hauskaa tässä tilanteessa on.

Hetkeä myöhemmin vilkaisen itseäni eteisen peilistä ja tajuan homman vähän paremmin: hiukseni ovat kummallisella mummonutturalla pään päällä, olen vetänyt verkkareiden päälle ylipitkät villasukat ja mintunvihreän t-paidan päälle Laurin keltaraidallisen fleece-takin, jonka etumukselle on valunut pari oksennustahraa.

Pakko myöntää, etten juuri nyt ole ihan huippuvedossa, mitä yleiseen muoti- ja tyylitietoisuuteen tulee.

”Nyt kahvia tänne ja äkkiä!” Kike huutaa ja marssii emännän askelin keittiöön.

Hän keittää meille vahvat kahvit ja saa hetkeksi tilanteen vaikuttamaan edes jotenkuten normaalilta.

”Sokeria ja kermaa, olkaatten hyvät”, Kike sanoo ja huokaa syvään.

Reko juo kulauksen kahvia ja kääntää katseen ikkunasta ulos.

”No niin, ja nyt sitten olis vuorossa uusi leikki. Sen nimi on totuus ja tehtävä. Mä olen juuri kehittänyt sen ja sitä leikitään näin: ensin kerrotaan koko totuus, ja sitten tehtävänä on korjata totuuden synnyttämä ongelmatilanne niin, että elämä voi kaikkien meidän kohdalla jatkua taas normaalisti. Eikä meikäläisenkään tarvitse enää koskaan lähteä lauantaiaamuna kello kuusi ajamaan taksilla toiselle puolelle kaupunkia upean perjantaihoidon sylistä.”

Minäkin juon kahvia ja painan silmät kiinni. Kaikki tuntuu sumuiselta ja oksettavalta. Miten tästä totuudesta ja tästä tehtävästä muka voi ikinä selvitä hengistä?

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.