Kuvitus Helmi Järvinen
Kuvitus Helmi Järvinen

Osa 5/7: Linda kirjautuu kaverien vitsailun seurauksena netin pettämissivustolle ja ajautuu salasuhteeseen hurmaavan Rekon kanssa. Mutta sitten suhde aviomies Lauriin lämpenee uudestaan, ja Linda saa tietää olevansa raskaana.

Laurin silmät loistavat kuin pikku­pojalla jouluaattona, vaikka joulukalenterin luukkuja on jäljellä vielä parikin sataa.

”Kulta, me ollaan raskaana, me saadaan vauva, tajuatko sä?!” hän hihkuu keskellä olohuonetta ja halaa sitten minua tiukasti.

Tajuanko minä? No, en oikeastaan. Olo on niin kummallinen, että tuskin muistan, miten hengitetään.

Olen juuri saanut tietää olevani raskaana vuosien yrittämisen jälkeen. Se on loistava juttu. Olen siis onnellinen, oikeastaan aivan hysteerisen onnellinen, totta kai.

Mutta samalla tiedän, etten voi mitenkään olla varma siitä, kuka lapsen isä on. Ja se on jo selvästi surkeampi juttu. Olen siis toisaalta täysin ahdistunut, oikeastaan lähes paniikkikohtauksen partaalla.

Ikkunan takana puut ovat jo lehdessä, ja koko luonto tuntuu olevan Laurin kanssa samoilla linjoilla: nyt ollaan hedelmällisiä, kukitaan, juhlitaan ja täytetään maa. Minun on jotenkin paljon vaikeampi päästä tunnelmaan mukaan.

Ota tästä nyt siis selvää. Tilanne on suoraan sanottuna aivan kamala. Lapsen isä voi olla Lauri (voi rakas Jumala, anna sen olla Lauri, anna sen olla Lauri!), mutta toisaalta se voi aivan yhtä hyvin olla myös Reko. Siis salainen rakastajani Reko, joka on kyllä niin salainen, että olen nähnyt hänet itsekin vain pari kertaa, mutta silti, se mahdollisuus on olemassa.

”Kulta, tajuatko sä, mitä tapahtuu? Sä vaikutat jotenkin lamaantuneelta”, Lauri sanoo ja alkaa kaivaa kaapista alkoholitonta skumppaa, jota olemme jemmanneet salaa monta vuotta juuri tätä nimenomaista juhlahetkeä varten.

”Tähän loppui nyt sun iänikuinen kuohuviinin lipittely, kulta – mutta älä huoli, voit ottaa koko tämän ajan sitten korkojen kanssa takaisin myöhemmin, mä lupaan sen”, Lauri jatkaa ja pyörii ympärilläni kuin hermostunut hyrrä.

”Tämä on niin mahtava juttu, aivan uskomatonta. Me saadaan vauva, me saadaan vauva, perkele soikoon, meistä tulee vanhempia, vihdoin!” hän toistelee onnellisena.

Laurin innostus alkaa pikkuhiljaa tarttua minuunkin. Sillä onhan se kaikesta huolimatta totta: me saadaan vauva! Oli lapsen isä sitten kuka tahansa, sen äiti olen ainakin minä, heh heh!

Nostan lasin ilmaan ja skoolaan sillä Laurin kanssa. Katsomme toisiamme pitkään silmiin, ja minua alkaa itkettää. Itken vuolaasti ja pitkään. Lauri kietoo kätensä ympärilleni eikä sano hetkeen mitään.

”Mä tiedän, kulta”, hän saa kuitenkin lopulta sanottua, vaikka ei oikeasti tiedä kyllä yhtään mitään yhtään mistään, mutta ehkä se ei juuri nyt haittaa.

Toisaalta nyt voisi kieltämättä olla hyvä hetki kertoa Laurille kaikki. Eihän hän voisi minua sentään raskaana jättää, varsinkin kun tätä on odotettu niin kauan. Eihän?

”Lauri-rakas, mun täytyy kertoa sulle jotain…”, aloitan rohkeasti.

Lauri kääntyy katsomaan minua suoraan silmiin ja ottaa kasvoni käsiinsä (tätä en koskaan voi vastustaa, kaikki pasmat menevät sekaisin, kun Laurin kädet koskevat kasvoja hellästi).

”Me tehtiin se, kaikki on nyt hyvin, mä ymmärrän kyllä”, hän sanoo.

Etkä ymmärrä, sinä et ymmärrä yhtään mitään, ajattelen, mutta en uskalla sanoa aiheesta enää tämän enempää. Tämä hetki on liian herkkä, ja me oikeasti ansaitsemme juuri nyt kaiken mahdollisen onnen vuosien epätoivoisen taistelun jälkeen (tai näin kai kaikki parit ajattelevat, mutta silti).

Hetken nyyhkytyksen jälkeen pyyhin silmäni ja päätän ryhdistäytyä. Kike on oikeassa, minun on annettava vanhojen juttujen olla, ei ole mitään järkeä alkaa esitellä Laurille karmeita erehdyksiäni juuri nyt. Reko oli typerä vikatikki, mutta voin varmasti unohtaa hänet aktiivisesti nyt, kun kaikki on taas hyvin.

Eikä lapsikaan varmasti mitenkään voi olla hänen. Eihän. Eihän?

”Kiitos viesteistäsi Reko, en voi enää tavata sinua, toivottavasti ymmärrät, kaikkea hyvää sinulle”, naputan Daisy Roma -pettämis­sivuston viestiin päättäväisesti niin, että koneen näppäimet vain naksuvat terhakkaasti.

Reko on lähettänyt viime viikkoina minulle toinen toistaan kiihkeämpiä viestejä eikä tunnu lainkaan ymmärtäneen, mitä viimeksi hotellissa hänelle sanoin. Se voisi tuntua imartelevalta, mutta on oikeasti jo vähän ahdistavaa. Entä jos en ikinä pääse eroon tästä tyypistä? Entä jos hän on lapseni isä?

”Tiedän, että haluat tätä, miehesi ei koskaan voi herättää sinussa samaa kiihkoa kuin minä”, Reko vastaa välittömästi chattiini tuttuun tuliseen Harlekiini-tyyliinsä (joka kyllä jostain kumman syystä toimii minuun aika hyvin).

Ja pakko myöntää, että hän on tavallaan oikeassa. Laurin kanssa on kivaa, mutta Rekon kanssa on jännittävää. En koskaan tiedä, mitä hänen elämässään tapahtuu, en näe häntä keittiössä, en kuule, kun hän käy vessassa keskellä yötä tai niistää räkäklönttejä nenästään. Hän on täysin lopettanut sairaasta vaimostaan puhumisen (alan ymmärtää, mitä Kike tarkoitti puhuessaan pelimiehestä – todennäköisesti koko vaimoa ei ole ollutkaan…) ja keskittyy nyt vain sekstareiden ja muiden erotiikkaa tihkuvien viestien aktiiviseen lähettelyyn. Ja se on kyllä välillä myös aika ihanaa, pakko myöntää.

Olen nyt jo parin viikon ajan kuitenkin pystynyt torjumaan Rekon lähestymisyritykset ja maanitteluviestit, vaikka ei se ihan helppoa ole ollut.

En edes tiedä miksi. Lauri on ihana, meillä on hyvää seksiä ja vauva tulossa. Mikä minua oikein vaivaa? Olenko jotenkin kroonisesti tyytymätön elämääni sellaisena kuin se on? Onko tälle oireyhtymälle kenties joku nimikin? Tyytymättömyysriippuvuus tai tyytyväisyysallergia ehkä? Pitäisikö minun käydä puhumassa tilanteesta jollekin asiantuntijalle?

”Odotan sinua huomenna klo 15 samassa paikassa”, Reko kirjoittaa kommenteistani huolimatta viimeiseen viestiinsä ja klikkaa sitten itsensä ulos sivustolta.

Tämä on hänen taktiikkansa joka kerta. Ja ei ihme, sillä se toimii. Tiedän jo nyt, että keksin huomiseksi jonkin naurettavan tekosyyn, jonka varjolla saan huijattua itseni vakkarihotelliimme tasan kello 15.

Olenko todella näin heikko? 

Olen.

Ei tälle nyt mitään voi. Ehkä voin tarvittaessa syyttää koko hommasta raskausajan hulluja hormoniheittelyitä. Ja kai tämän on jossain vaiheessa pakko loppua itsestään, kun vauvamahani alkaa kasvaa, ja totuus paljastuu Rekollekin. En vain jaksa miettiä sitä nyt.

”Kulta, mitä sä teet?”, Lauri kysyy yhtäkkiä vierestäni ja saa minut hätkähtämään.

”Öö, tota, en mitään erityistä, surffaan vaan täällä vauvakeskustelupalstoilla”, valehtelen sujuvasti.

Olen viime aikoina valehdellut niin paljon, etten enää jaksa tuntea asiasta edes minkäänlaista syyllisyyttä (tiedän, kuulostaa kamalalta, mutta totta se on).

”No löytyykö mitään mielenkiintoista? Älä kuitenkaan ala turhaan stressata, siellä netissä voi nimittäin olla vaikka mitä kauhutarinoita, kyllä kaikki menee varmasti ihan hyvin”, Lauri sanoo taas ihan liian ystävällisesti.

”Jooh…”, vastaan epämääräisesti.

”Haluatko sä jotain syömistä, onko sulla nälkä?” Lauri kysyy sitten.

Kyllä, tähän on tultu: Lauri on heti raskaudesta kuultuaan muuttunut täydelliseksi palvelija-ritarikseni, hän on aina valmiina auttamaan, aivan kuin kärsisin vakavammastakin sairaudesta. No, ihan mukavaltahan se tuntuu, vaikka syyllisyyden pistokset oksettavatkin toistaiseksi paljon pahemmin kuin aamupahoinvointi.

Lauri nousee ylös ja kävelee keittiöön. Kurkistan refleksinomaisesti hänen tietokoneensa ruutua ja näen keskellä näyttöä kummallisen, juuri suljetun meiliosoitteen käyttäjänimellä Kenny66.

Kenny66.

Ensin jäätyvät kädet, sitten sydän, pikkuhiljaa kasvotkin alkavat valahtaa täysin viileiksi.

Tämä ei voi olla totta.

Näpyttelen nopeasti Daisy Roman kotisivun uudestaan auki ja klikkaan varattujen miesten listan esiin. Kenny66 tulee vastaan listan keskivaiheilla. Kuvassa näkyy Laurin leuka ja leveä otsa, taustalla näkyy häämatkamme hotellin uima-allas. Silmät on piilotettu sumuisen pikselisotkun taakse, mutta kyllä se Lauri on, ei siitä mihinkään pääse.

Voi ******!

”Mitä sä sanoit, kulta?” Lauri huutaa keittiöstä kuullessaan suustani vahingossa livahtaneet ärräpäät.

”En mitään, vähän yskää pukkaa vain, johtuu varmaan siitepölystä tai jostain”, vastaan nopeasti.

Miten tällaisessa tilanteessa on tarkoitus reagoida?

Ihan oikeasti miten?

Olen juuri tajunnut, että oma mieheni heiluu samoilla pettämissivustoilla kuin minä. Tämä on pahempaa kuin pahin painajaiseni (siis se, missä juutun suohon, vajoan pikkuhiljaa syvemmälle, eikä kukaan kuule huutojani, vaikka tiettyä samankaltaisuutta näissä kyllä on havaittavissa).

Mitä siis teen? Jos alan huutaa ja raivota Laurille hänen DR-profiilistaan paljastan samalla heti hänelle omat likaiset pettämissivustokorttini ja todennäköisesti varsin pian myös koko Reko-kuvion ja karmeat epäilykseni lapsen isästä. Se on täysin mahdotonta, täysi umpikuja, totaalisen mahdoton valinta.

Jos taas annan asian vain olla, Lauri voi kaikessa rauhassa jatkaa kaksoiselämäänsä Daisy Roman kanssa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja sitä meikäläinen ei todellakaan voi hyväksyä. Siis jotain kunnioitusta nyt omaa vaimoa ja vihkivaloja kohtaan, haloo! Minä olen kuitenkin todella upea nainen, ei minua noin vain petetä.

Ja kyllä, ymmärrän täysin, kuinka kaksinaismoralistinen tämä ajatus on, kun olen itse pettänyt miestäni saman sivuston ansiosta jo vaikka kuinka monta kertaa, mutta silti! Minuahan ei nimittäin petetä ilman asiaankuuluvia rangaistuksia, se on selvä.

”Kulta kuule, mun täytyy mennä nopeasti moikkaamaan Kikeä, se laittoi just viestin, että se on vähän masentunut ja tarvii tukea. Siinä ei mene varmasti kauan, kuuntelen vähän sen valitusta, paijaan päätä ja tulen sitten takaisin. Nähdään kohta!” sanon nopeasti, vedän minuutissa takin niskaan ja kengät jalkaan. Kiskon laukun olalle ja olen jo ulkona, ennen kuin Lauri ehtii reagoida toimiini mitenkään. Ihan sama, mitä hän ajattelee, hänhän on itse toiminut juuri näin vaikka kuinka monta kertaa, juossut kotoa pää kolmantena jalkana muka kuntosalille – ja nyt lopulta siis selvisi miksi. Maistakoot omaa lääkettään!

Voi hemmetin hemmetti.

Ulkona soitan Kikelle ja itken raivosta jo ennen kuin hän vastaa. Elämäni on karmea erehdys.

”Mitä oikein tapahtuu?”, Kike kysyy huolestuneena. ”Onko jotain sattunut? Onko kaikki hyvin?”

”Mä olen raskaana yhyyyyyyyy!” saan änkytettyä puhelimeen kyynelehtimisen keskeltä. ”Voidaanko me nähdä jossain nyt heti? Pliis, mun on pakko saada puhua tää juttu auki sun kanssa!”

”Joo, totta kai, tuu tänne kantikseen, mä odotan yhtä kaveria täällä, mutta voin siirtää tapaamisen myöhemmäksikin”, Kike vastaa onneksi.

”Kiitos, Kike, kiitos! Tulen sinne viidentoista minuutin kuluttua”, vastaan jotenkin ylidramaattisesti.

Itken koko matkan keskustaan enkä ratikassakaan jaksa välittää muiden matkustajien kummastelevista katseista. Ihan sama, mitä kukaan minusta ajattelee, eiköhän jokainen ole nähnyt itkevän naisen joskus aikaisemminkin. Tällaista tämä elämä on, välillä nauretaan, välillä itketään ja välillä on vain ihan v***n tylsää ja kamalaa. Ei kai tämä nyt mikään varsinainen yllätys kenellekään voi olla.

Kike istuu keskustassa kantik­semme ikkunapöydässä ja juo nopeasti kuohuviinilasin tyhjäksi ennen kuin istun alas.

”Sori kulta, mä tilaan meille omenamehua”, hän sanoo vähän nolostuneella äänellä.

Omenamehu masentaa minua entistä enemmän ja saa itkukohtaukseni vain pahenemaan. Kun ei voi enää edes juoda suruunsa, kaikki alkaa todellakin olla pilalla. Miksi kaikki menee pieleen?

”Rauhoitu nyt, mikä sulla on, mä en oo koskaan nähnyt sua tossa kunnossa”, Kike sanoo minulle hiljaa ja ehkä vähän peloissaan.

Hän silittää hiuksiani ja saa minut juomaan kulauksen mehua, mikä auttaa kyllä vähän.

”Varmaan ne raskaushormonitkin pahentaa tilannetta ja oloa jonkin verran”, Kike lisää varovasti.

”Eikä pahenna, tää on ihan kauhea tilanne, tätä ei mikään voi pahentaa.”

Kike ei sano enää mitään. Se on ainakin selvä merkki siitä, että hän kerrankin uskoo ja kuuntelee minua oikeasti eikä yritä heti keksiä sanomisistani jotain vikaa ja korjattavaa.

”Mä olen raskaana enkä tiedä, kumpi sen isä on, Lauri vai Reko, mutta ei sekään vielä ole pahin juttu tässä kuviossa…”

Pidän pienen dramaattisen tauon ja juon lisää omenamehua, se maistuu uskomattoman hyvältä. En varmasti koskaan ole juonut näin hyvää ja raikasta omena­mehua. Toisaalta en koskaan ole itse ollut näin nuutunut ja pihalla kuin juuri nyt. Vaikuttavatkohan ne hormonit sittenkin oikeasti minuun jotenkin?

Kike katsoo minua rauhallisesti ja odottaa jatkoa sanomatta mitään. Nautin vielä hetken hänen täydestä, täysin hiljaisesta huomiostaan ennen kuin paljastan elämäni uusimman dramaattisen käänteen.

”Mä tajusin just äsken, että Laurikin on siellä pettämissivustolla”, sanon lopulta hiljaa.

”Mitä? Oletko sä nyt ihan varma?” Kike kysyy, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan (ehkä koskaan!) näen hänen olevan oikeasti hämmästynyt ja ehkä hiukan kauhistunutkin kertomastani uutisesta.

Se tuntuu karmeasta tilanteestani huolimatta oudon miellyttävältä.

”Olen. Mä näin sen salaisen netti­osoitteen ja tunnistin sen kuvan sieltä sivustolta. Se pettää mua”, ilmoitan juhlallisesti.

Kike katsoo ikkunasta ulos kadulle. Kuluu monta hiljaista sekuntia.

”Mä oon tosi pahoillani, kulta. En todellakaan halunnut, että kaikki menisi noin pahasti solmuun. Musta tuntuu, että tää kaikki on vähän niin kuin mun syytä”, hän sanoo lopulta.

”No, tavallaan se onkin”, sanon, koska oikeasti koko tätä soppaa ei varmasti olisi ollenkaan syntynyt, ellei Kike olisi outoine kavereineen alkanut kannustaa minua surffailemaan liian vaarallisille vesille viehättävän ystävänsä Daisy Roman seurassa.

”Anteeksi mitä?”, Kike vastaa kuitenkin yhtäkkiä vihaisesti.

”Tai siis en mä tarkoita, että kaikki sun syytä olisi, mutta…”, änkytän.

”Siis mähän nimenomaan sanoin sulle, että teidän pitäisi Laurin kanssa puhua asioista. Koko pettämissivusto oli vaan vitsi, pelkkä heitto, mutta minkäs teet, kun sä otat kaiken niin todesta, että koko sun elämä on lopulta täyttä kaaosta!” Kike alkaa jäkättää minulle oikein olan takaa.

Katson hänen punaiseksi muuttuvia kasvojaan kumman rauhallisena. Ilmeisesti tilanteeni todella on Kikenkin mielestä melkoisen vakava, ei hän muuten noin pienestä hermostuisi.

”No, ihan sama kai, kenen syytä tässä mikäkin on. Mä tarvitsen sun tukea nyt, tämä homma on hoidettava jotenkin kunnialla takaisin kotiin, millään muulla ei ole väliä”, huokaan lopulta, kun Kike on vähän rauhoittunut.

Jostain syystä toisen hermostuminen saa minut onneksi aina rauhoittumaan ja aikuistumaan hetkessä. Siksi yritänkin viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsellisten ja hermoheikkojen ihmisten kanssa.

”Mitä mun sun mielestä pitäisi tehdä?”kysyn ja saan Kikenkin kiukun laantumaan.

”Linda-kulta, mitä sun omasta mielestäsi pitäisi nyt tehdä?” Kike vastaa hiljaa.

Tarjoilija laskee eteemme pienen kulhollisen perunalastuja. Tästä tulee vielä pitkä ilta.

Kevätilta on jo hämärtynyt, kun hiivin kotiin. Lauri ponkaisee ylös sängystä heti kuullessaan oven käyvän.

”Onko kaikki hyvin, kulta, mä yritin soittaa monta kertaa, miksi sä et vastaa?!” hän sanoo hengästyneenä. Silmissä näkyy aito huoli.

Tavallaan aika imartelevaa tässä uudessa tilanteessa on oikeasti se, että kaikki ovat minusta ja hyvinvoinnistani ihan jatkuvasti tosi huolissaan. Ymmärrän nyt paljon paremmin myös baby bluesin syitä, sillä jos vauvan synnyttyä joutuu todellakin hetkessä luopumaan kaikesta tästä paapomisesta, jota on yhdeksän kuukauden ajan saanut osakseen, sen on pakko olla ihan kamalaa.

”Sori, joo. Kaikki on hyvin, Kike halusi vain puhua, meni sitten vähän myöhään, mutta kaikki on nyt hyvin”, vastaan tyynesti.

Kömmin sänkyyn Laurin viereen ja käperryn nopeasti sikiöasentoon, ettei hän vain keksi mitään muuta hommaa meille juuri nyt. Petollisen aviomiehen kanssa sekstailu ei tässä vaiheessa enää paljon innosta. Voi yäk.

”Mikä sillä Kikellä oli?” Lauri kysyy yllättäen.

”Öö, jotain miesongelmia taas, heh”, yritän naurahtaa rennosti, mutta kuulostan entistäkin kireämmältä.

”Mitä miesongelmia?” Lauri jatkaa.

Ei voi olla totta. Ihan kuin Lauri aistisi yhtäkkiä, että kaikki ei ole kohdillaan. Miten se voi olla mahdollista, eikö aistimisen ja intuition pitänyt olla nimenomaan meidän naisten alaa? Mistä nyt oikein tuulee?

”No se epäilee, että sen mies­ystävä pettää sitä, se löysi sen profiilin yhdeltä pettämissivustolta netistä”, sanon ennen kuin ehdin ajatella asiaa sen enempää.

Lauri vaivautuu ja menee hetkeksi hiljaiseksi. Vai kuvittelenkohan minä vain? Ehkä hän ei vain keksi asiaan mitään kommentoitavaa.

”Tiedätsä ne nettisivut, joilta varatut tyypit voi hakea salarakkaita?” jatkan painostamista.

Alitajuntani on selvästi ottanut täyden otteen koko tilanteesta ja sanelee nyt pokkana minulle kaikki repliikkini, kun en näköjään itse osaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. No, katsotaan mitä tapahtuu, heh heh.

”Joo joo, tiedän, tiedän”, Lauri vastaa nopeasti (tai ehkä ihan tavalliseen tahtiin, vaikea sanoa, kun jotenkin odottaa mielessään tiettyä reaktiota).

”Niin se mies on siellä netissä hakemassa jotain päiväkahviseuraa itselleen, todella törkeetä mun mielestä. Jos ei halua sitoutua, niin mitä sitä sitten on parisuhteessa, helpompaahan olisi vaan heilua sinkkuna häntäheikkinä ihan avoimesti tuolla kaupungilla. Se tulisi varmasti halvemmaksikin”, alan vaahdota tuohtuneena.

”Mmmhhhh…”, Lauri ynisee.

”Mä en tajua, mikä ihmisiä vaivaa, että pitää lähteä jonnekin netti­sivuille saalistamaan kuin jotkut eläimet, hemmetti”, jatkan moralisoimistani.

En tajua, mistä tämä suuttumus oikein tulee. Tai siis todennäköisesti tietenkin siitä, että olen ihan tajuttoman vihainen sekä Laurille että itselleni siitä, että olemme päästäneet itsemme näin naurettavaan tilanteeseen. Heilumme molemmat jollain jäätävän typerällä pettämissivustolla emmekä osaa enää edes puhua keskenämme.

Tämä on sietämätöntä!

”Mitä mieltä sä olet?” kysyn Laurilta yllättäen kesken vaahtoamiseni.

”Ööh, no vaikea sanoa, kun ei tunne tilannetta tarkemmin…”, hän vastaa laimeasti.

”Ai onko sun mielestä olemassa jotain tilanteita, joissa pettäminen on muka ok, vai?" kysyn haastavasti, mutta Lauri ei selvästi ole väit­telytuulella.

”Ei varmaan, en mä vaan tiedä. Nukutaanko välillä, kulta. Kyllä se Kiken tilanne varmasti siitä selviää. Hyvä ainakin, että osasit tukea sitä, sä olet todella hyvä ystävä”, Lauri sanoo ja sammuttaa valot.

No just. En saa unta moneen tuntiin. Keittiön seinäkello raksuttaa. Kaikki on pilalla. Lauri pettää minua. Ja minun sisälläni kasvaa tuntemattoman miehen lapsi.

”Sinä vaikutat todella kiinnostavalta, olisi ihanaa tavata, milloin olisit vapaalla?”

Kirjaimet seisovat tietokoneen ruudulla suorina kuin pikkuriikkiset pilvenpiirtäjät, ne muodostavat sanoja, sanat muodostavat lauseita ja lauseet muodostavat viestin, jonka olen juuri lähettänyt Laurille. Tai siis Kenny66:lle.

Kyllä. Tämä on nyt homman nimi.

Olen poistanut vanhan profiilini Daisy Roma -pettämissivustolta ja luonut sinne uuden nimimerkin Hannah88. Olen valinnut netistä profiiliini jonkun typerän punapäisen naisen kuvan – tai no, typerän ja typerän, olen tietenkin valinnut kuvassa näkyvät osat niin, että ne voisivat kiinnostaa petollista miestäni mahdollisimman paljon. Kyllä minä hänen makunsa tunnen. Kiiltävät hiukset ja muhkeat huulet, niillä pötkitään jo pitkälle.

Nyt vain odottelen Kennyn vastausta ja katson, mitä tapahtuu. 

Ja sillä aikaa voin rauhassa lueskella Rekon tekstareita, joissa hän ihmettelee yllättävää katoamistani Daisy Romasta. Huomaan kertovani hänelle kaiken Laurista ja hänen petoksestaan. Rekoa se ei selvästikään tunnu kiinnostavan pätkän vertaa, hän muistuttaa minua vain seuraavasta tapaamisestamme ylihuomenna. Tyypillistä.

Tiedän kyllä varsin hyvin, ettei tämä Kenny–Hannah-viestistrategia kenties ole kaikkein kypsin ja aikuismaisin, mutta en juuri nyt
kykene parempaankaan. En edes tiedä, mitä tekisin, jos aviomieheni petollinen alter ego Kenny suostuisi tapaamiseen ilkeän kaksoissiskoni Hannahin kanssa.

No, se olkoon sen ajan murhe. Minun on nyt vain saatava tietää enemmän Laurin kuvioista netissä.

Pakenen jälleen kesken työpäivän purkamaan tuntojani Kikelle puhelimessa. Ritva mulkaisee minua vihaisesti, muttei enää jaksa kommentoida kummallisia toimiani mitenkään.

”Etkö sä Linda, voisi jo lopettaa ton sähläyksen. Mitä sä kuvittelet? Että te pystytte Laurin kanssa kostamaan toisillenne jollain pelleilijöiden pettämissivuilla, vai? Pakkohan teidän on jossain vaiheessa puhua asiat halki! Ja kertoa totuus, hemmetti. Teistä on tulossa vanhempia, mikä teitä oikein vaivaa?!” Kike pauhaa puhelimessa.

Hän on viime päivien kuluessa muuttanut asennettaan tilanteeseeni lähes täysin. Hän on yhtäkkiä täysin avoimen ja kunnioittavan kommunikaation kannalla avioliitossa, ei hyväksy pettämistä enää missään muodossa ja on muutenkin minulle lähinnä vain äärimmäisen vihainen.

Kivaa.

”Siis vieläkö sä näet sitä typerää Rekoa? Eikä se tyyppi edes tiedä, että sä olet raskaana!” Kike jatkaa.

”No joo joo, tiedetään. Tää tilanne on vähän outo, mutta kyllä tämä tästä selviää, kunhan Lauri vaan vastaa siihen pettämisviestiin”, selitän vaikka tajuan kyllä itsekin, ettei logiikkani taida nyt olla ihan kohdillaan.

”Mä annan sulle vielä pari viikkoa aikaa hoitaa ton sun elämäsi kuntoon, mutta sen jälkeen mä joko häivyn kuvioista kokonaan tai kerron itse pari valittua totuutta Laurille”, Kike uhkaa.

”Miten sä voit yhtäkkiä olla tollainen moralisoija, mä en usko korviani!” huudahdan Kikelle.

”Linda, sun tilanne on nyt oikeasti vakava. Jos sä et kerro totuutta Laurille, mä teen sen”, Kike sanoo kuivasti.

”Joo. Älä huoli, kyllä kaikki vielä selviää”, vastaan vähän epäröiden.

En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta olen juuri nyt jotenkin ihan liian väsynyt välittämään oikein mistään. Tämä tilanne on aivan liian monimutkainen, tekisi mieli vain mennä nukkumaan. Ja syödä tosi paljon viinirypäleitä. Tai suklaata. Mmmm, tai ehkä herkkusieniä...

”Kulta, moi!”, kuulen yhtäkkiä tutun äänen takaani kadulla. ”Etkö sä olekaan töissä?”

”Sori Kike, mun täytyy nyt mennä”, sanon nopeasti puhelimeen ja isken luurin kiinni.

”Ööh, ei kun olen toki, mä tulin vain tähän alas vähän haukkaamaan happea, kun mulle tulee nykyään tosi nopeasti paha olo, jos olen liian kauan sisätiloissa ilman tuuletusta”, vastaan Laurille, joka seisoo odottamatta edessäni iloisena ja komeana niin kuin aina.

”Voi pientä”, Lauri sanoo ja painaa suukon otsalleni.

En tiedä, miltä se tuntuu. Ärsyttää. Itkettää. Ihastuttaa. Tekisi mieli alkaa huutaa.

”Tässä on muuten vaimoni Linda”, Lauri sanoo ja kääntyy vieressään seisovan pitkän vaalean miehen puoleen.

Olen usein ajatellut, että Helsinki on aivan liian pieni kaupunki. Siis minkään maan pääkaupungissa ei todellakaan pitäisi olla mahdollista törmätä jatkuvasti tuttuihin tai tutun tuttuihin ihmisiin. Eikö metropolin ja maan suurimman kaupungin nimenomaan pitäisi olla paikka, jossa kaikki voivat elää omaa elämäänsä rauhassa pelkkinä anonyymeina naamioina keskellä muodotonta ihmismassaa? Kyllä, minusta se olisi paljon kätevämpää.

Ja vaikka anonyymi betoni­viidakko voi kuulostaa masentavalta ja jopa ahdistavalta paikalta, se ei todellakaan ole mitään sen rinnalla, mitä joudun juuri nyt kokemaan.

Vaalea mies katsoo minua silmiin ja naurahtaa.

Heh heh.

”Hauska tutustua”, hän sanoo sitten.

Hauskapa tosiaan. Hoh hoh hoo! Oikein naurattaa.

”Tämä on kuntosalikaverini Ossi”, Lauri sanoo ja nyökkää kevyesti vaaleaa miestä kohti.

”Kiva tutustua”, sanon vaikka en oikeastaan kuule enää yhtään mitään.

Korvissa humisee, päässä tuulee, varpaissa kipinöi.

Edessäni seisova mies on Reko.

Tai siis Ossi. Ossi on Reko. Reko on Ossi.

Ja Ossi ja Reko käyvät kuntosalilla Laurin kanssa. Siis Kenny66:n kanssa.

Ja minun nimeni on Linda. Tai Lili. Tai Hannah88.

Ei helvetti.

”Onko kaikki hyvin, haluatko sä istua alas, kulta?”, Lauri kysyy.

”O-o-oksettaa…”, änkytän enkä nyt valehtele kyllä yhtään.

Reko ja Lauri, tai siis Ossi ja Kenny, ovat varmasti keskustelleet jo pitkään pettämissivustoista ja erilaisista salarakkaistaan keskenään, naureskelleet räkäisesti erilaisille salatreffeille ja muille tyylikkäille pelimies-muuveilleen.

Totta kai he ovat, niinhän minäkin olen tehnyt tyttökavereideni kanssa. Voi kuolema.

Reko näyttää kumman rauhalliselta aivan kuin olisi osannut odottaa tätä tapaamista. Ehkä hän on tiennyt minun olevan Laurin vaimo jo pitkään.

Ei, se nyt ei mitenkään voi olla mahdollista. Emme koskaan ole käyttäneet keskenämme oikeita nimiämme. Hän ei todellakaan ole voinut arvata minun olevan juuri Laurin vaimo.

”Istu tähän, kulta, hengittele, mulla on tässä vettä”, Lauri ohjaa minut viereiselle penkille ja kiskoo treenikassistaan esiin muovisen vesipullon.

Reko katsoo minua pieni hymyn kare huulillaan. Tekisi melkein mieli lyödä häntä naamaan. Onko tässä tilanteessa hänen mielestään muka oikeasti jotain hauskaa?

Onneksi Lauri keksii nopeasti keinon pyyhkiä ärsyttävän hymyn Reko-Ossin kasvoilta.

”Vaimoni on raskaana, ja me ollaan juuri tajuttu, että aamu­pahoinvointi kestääkin itse asiassa joka päivä koko päivän, heh heh”, hän sanoo.

Rekon kasvoista tekisi mieli napata valokuva juuri nyt. Näps, näps. Noin. Hymy on poissa. Ja pysyy. Heh.

”Okei, hieno juttu, onneksi olkoon, hieno juttu tosiaan, onnea vaan, onnea”, Reko alkaa änkyttää ja lähtee sitten yllättäen kävelemään nopeasti pois.

”Sori joo, mun täytyy mennä, mulla on vähän kiirettä tässä, en halua häiritä, moi moi, nähdään huomenna – siis Lauri! Nähdään huomenna!" hän selittää liian nopeasti ja häipyy lähes salamannopeasti läheiseen alikulkutunneliin.

”Okei moi!” Lauri vastaa kohauttaen olkapäitään. ”Ei taida olla ihan sitä lapsirakkainta tyyppiä toi Ossi, heh heh.”

Joo, eipä taida niin.

”Onko sulla jo parempi olo, kulta? Mennäänkö kotiin?” Lauri kysyy sitten.

Joo, mennään, minä haluan jo kotiin. Että pääsisin nukkumaan ja vaikka vain hetkeksi eroon tästä yhä kiemuraisemmaksi muuttuvasta, täysin painajaismaisesta tilanteesta.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.