Kuvitus Helmi Järvinen
Kuvitus Helmi Järvinen

Osa 4/7: Parisuhteeseensa kyllästynyt Linda kirjautuu netin pettämissivustolle ja tapaa hypnoottisen hurmaavan Rekon. Mutta juuri, kun sivusuhde alkaa tuntua loistavalta ratkaisulta, aviomies Lauri alkaakin käyttäytyä rakastettavasti.

Lauri hymyilee minulle säteilevästi japanilaisessa suosikkiravintolassamme Helsingin keskustassa. Kynttilä valaisee kasvoja kivasti, hän näyttää paremmalta kuin muistinkaan. (Miten on mahdollista unohtaa, miltä oma aviomies näyttää, vaikka asuu samassa asunnossa ja nukkuu samassa sängyssä?)

– Mun mielestä meidän pitäisi alkaa yrittää vähän innokkaammin. Viime aikoina meidän makuuhuone on ollut aivan liian hiljainen mun makuun. Mitä mieltä sä olet? Lauri sanoo.

Hän kaataa lasiini lisää puna­viiniä ja katsoo silmiin. En voi uskoa tätä todeksi. Mitä Laurille on tapahtunut? Hän puhuu viikkojen mykkäkoulun jälkeen yhtäkkiä täyttä järkeä. Kuin hän olisi (vihdoinkin!) oppinut lukemaan ajatuksiani! Mahtavaa.

Kaikki olisi juuri nyt täydellistä, ellen olisi eilen munannut koko avioliittoani – ja mahdollisesti koko elämääni – hyppäämällä jonkun tuntemattoman Rekon sänkyyn. Niinpä niin. Hieno juttu.

Hyvin vedetty, Linda, jatka samaan malliin.

Reko, Reko, Reko – koko tyyppi vaikuttaa juuri nyt kuin kaukaiselta unelta. Painajaiselta tai märältä päiväunelta, en ole vielä päättänyt kummalta. Ja toivon todellakin, että voin mahdollisimman pian unohtaa koko unen ja palata normaaliin päiväjärjestykseeni. Niin käsittämättömältä minusta tuntuu, että olen todellakin voinut pettää miestäni. Siis minä, todellinen siveyden sipuli, joka ei osaa edes vetää verkkosukkia oikein päin jalkaan. Lauri ei varmasti edes uskoisi tätä, jos tunnustaisin tapahtuneen hänelle.

Yritän juoda viiniä hitaasti ja rauhallisesti kuin tilanne olisi täysin tavallinen. Eipä tässä mitään, kunhan istun perususkollisena vaimona illallisella rakkaan aviomieheni kanssa juttelemassa seksi­elämämme uusista, jännittävistä käänteistä.

– No siis joo, mä olen ihan samaa mieltä, mutisen ja työnnän suuhun lisää sushia.

Olen vakaasti päättänyt antaa Laurin hoitaa tällä kertaa suurimman osan puhumisesta, ihan jo pelkästään tasa-arvon (ja tasapainon!) vuoksi. Sitä paitsi nämä sushit ovat oikeasti harvinaisen herkullisia, eikä minulla ole juuri nyt mitään järkevää (toisin sanoen totuudenmukaista) sanottavaa.

– Mulla on ikävä sun seksimuuveja, sä osaat olla aikamoinen peto sängyssä, kun sille päälle ryhdyt. Mitä meille oikein tapahtui? 

Masennuttiinko me oikeesti niin paljon siitä lapsiasiasta vai mitä? Koska eihän peliä ole vielä menetetty ollenkaan. Mä ehdotan, että jatketaan vaan täysillä, apinan raivolla ylöspäin, sanoi mummo lumihangessa vai miten se meni, Lauri sanoo hymyillen leveästi.

En ole moneen vuoteen kuullut Laurin puhuvan näin pitkään keskeytyksettä. Hänen äänensä on pehmeä ja miellyttävä, kuuntelen harvinaisen mielelläni juuri nyt juuri häntä. Tämä on ihme. Ja todennäköisesti myös joku maailmankaikkeuden rangaistus minulle siitä, että olen pettänyt täydellisen mukavaa ja ihanaa miestäni. Mutta mistä minä muka olisin voinut tietää, että hän muuttuisi yhdessä päivässä aivokuolleesta tylsimyksestä takaisin omaksi ihanaksi itsekseen!

Tämä on kamalaa.

Olen iskenyt soijakastikkeen joukkoon liikaa wasabia ja melkein tukehdun tuliseen tahnaan.

Köhköhköh-höhröhöm.

– Voi kulta, älä nyt noin innostu, mä tiedän, että olen kyllä aika kuuma itsekin, mutta yritä nyt hetki vielä hillitä itsesi, niin ehditään kotiin, Lauri sanoo ja saa minut nauramaan.

En muista, milloin olisimme viimeksi nauraneet yhdessä. 

Tämä tuntuu hyvältä. Ihan mielettömän hyvältä. Ehkä minun ei tarvitse kertoa Laurille koskaan Rekosta, ehkä hänen ei koskaan tarvitse tietää yhtään mitään DR-deiteistä tai pettämisprofiileista, ehkä voin vain aktiivisesti unohtaa koko hetken mielenhäiriöstä johtuneen vaiheen elämässäni ja nauttia täysillä uudistuneesta, täydellisestä avioliitostani. Ehkä jos toistelen tätä itselleni, alan hyvinkin pian uskoa tähän suunnitelmaan.

Lauri naurattaa minua koko kotimatkan imitoimalla naapuripöydästä kuulemaamme nuoren pariskunnan keskustelua ensitreffeillä.

– Siis OMG, ei voi olla totta, niin mäkin! Meillä on ihan miiiieelettömästi yhteistä, uskomatonta eikö ookin? Lauri kimittää nuoren naisen äänellä.

– Joo, todellakin, eiköhän lähdetä tästä saman tien meille hommiin, hän jatkaa matkimalla nuoren miehen ylimatalaksi alennettua ääntä.

Hih hih hii. Lauri on hauska.

Ihanaa.

Kotona kukaan ei avaa telkkaria, ei läppäriä, ei kännykkää eikä
edes radiota. Kävelemme suoraan makuuhuoneeseen, kaadumme sänkyyn ja rakastelemme aamuun asti.

Halleluja, sanon minä. Edes keittiön seinäkellon raksutus ei tunnu häiritsevän minua nyt. Kaikki on hyvin.

”Tiedän, että haluat tätä.”

Rekon viesti välkkyy parin viikon kuluttua kännykässäni vaativampana kuin koskaan. Olemme lähetelleet toisillemme seksikkäitä viestejä lähes joka päivä, vaikka olin vannonut pyyhkiväni hänet kokonaan pois elämästäni.

En sitä paitsi ollenkaan tajua, miksi annoin hänelle kännykkä­numeroni! Missä vaiheessa ja millä humalatilan tasolla se muka vaikutti hyvältä idealta? Olen viime aikoina toiminut muutenkin jotenkin todella typerästi – onkohan minulla oikeasti jokin orastava aivosairaus, vai olenko muuten vain tyhmempi kuin ennen… Mene ja tiedä. Ainakin nyt tajuan hyvinkin selkeästi olevani pahemmanlaisessa liemessä.

”Odotan sinua ja upeita verkkosukkiasi tänään klo 15 samassa paikassa… R.”

Jos tilanne olisi toisenlainen, viesti voisi jopa naurattaa. Voisin esimerkiksi käydä viemässä hotellin respaan pelkän pienen kirjekuoren, jonka sisään olisin sujauttanut likaiset verkkosukkani, heh heh. 

Valitettavasti vain mikään ei nyt jaksa oikein naurattaa. Istun töissä työpöydän ääressä ja tuijotan ulos kevätsateeseen. Laurin kanssa on ollut viime päivät aivan huippu­kivaa, vähän kuin alkuaikoina mutta parempaa, kun tietää, että toinen hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen, vaikka en joka hetki jatkaisikaan laittautua täyteen tällinkiin tai puhua fiksuja.

Paitsi että eihän Lauri varsinaisesti enää tiedä, millainen minä oikeasti olen. Minä olen ilkeä raivopää, joka on pettänyt hänen luottamuksensa. En ansaitse mitään hyvää. Tai siltä ainakin juuri nyt tuntuu.

Samalla tunnen kyllä myös Ritvan pistävän katseen ohimossani. Olen kieltämättä tainnut tuijottaa ikkunasta ulos tänään yhteensä suunnilleen kolme tuntia. Mutta minkäs teet, kun elämä on yhtäkkiä täydessä sotkussa eikä mikään tunnu menevän suunnitelmien mukaan? Tässä on jotenkin hirvittävän vaikea yhtäkkiä yrittää keskittyä johonkin järkevään työhön, (joka on jo normaalissakin tilanteessa melkoisen tylsää eikä välttämättä edes mitenkään järkevää).

– Mulla on vähän huono olo, Ritva. Mä taidan joutua lähtemään nyt kotiin vähän aikaisemmin. Käyn lääkärissä ja soitan sitten, jos joudun jäämään saikulle, sanon ja vältän katsomasta Ritvaa suoraan silmiin.

Ritva ynähtää jotakin hämärää, mutta antaa minun mennä. Mitä muutakaan hän voi. Ja sitä paitsi on ihan totta, että olo on juuri nyt
vähintäänkin sairas. Päähän ja vatsaan sattuu kuin pahimmassakin oksennustaudissa. Ei mitään hajua, mitä pitäisi tehdä.

Kerään tavarat ja lähden ulos. Kadulla seison hetken kesäisessä sateessa ennen kuin tajuan unohtaneeni sateenvarjon kotiin ja
pakenen kuin saavista kaatuvaa vettä läheiseen kahvilaan.
Päätän soittaa Kikelle. Se tuntuu parhaalta – ellei ainoalta – vaihtoehdolta tässä tilanteessa. Hän on kuitenkin ainoa, joka tietää koko totuuden oudoista kuvioistani. Hän on tavannut Laurin, ja vaikka ei varsinaisesti kuulu mihinkään Lauri Fan Clubiin, tietää hyvin, miten mahtava tyyppi hän voi hyvinä hetkinä olla. Tai no… ainakin hän tietää, miten paljon Lauria rakastan, ja sen lisäksi hän tietää Rekosta ja koko pettämissivu­virityksestäni kaiken.

– No, kulta, onko kaikki hyvin? Mulla ei ole paljon aikaa jutella, kerro nopeasti! Kike vastaa puhelimeen tuttuun tykitystyyliinsä.

– Öö… joo… mulla on ongelma, huokaan puhelimeen.

– Niin? Mikä ongelma? Kerro nopeasti, kulta, pliis, Kike jatkaa.

– No siis… mä olen pettänyt Lauria, ja nyt se on aivan ihana, änkytän puhelimeen hiljaa, etteivät kahvilan muut asiakkaat kuulisi kaikki yksityiselämäni likaisimpia yksityiskohtia heti kättelyssä.

– Mitä, kulta? Puhu kovempaa, mä en kuule mitään! Kike kailottaa puhelimen toisessa päässä.

– Lauri on ihana, meillä on taas seksiä ja se on ihanaa, kuiskutan kännykkääni yrittäen samalla kääntää päätä niin, ettei kukaan näe punastuvaa naamaani.

– Ai on vai? No sehän on upeeta. Tosi hieno juttu, kulta, mä olen tosi iloinen sun puolesta, Kike melkein huutaa puhelimeen.

Parin pöydän päässä istuva nuori mies kääntyy katsomaan minua kulmiaan kohotellen. Minä piilotan kasvoni valtavan maitokahvi­kulhon taakse ja jatkan kuiskuttelua.

– Mutta mitä mä nyt teen? Se Reko lähettelee mulle edelleen viestejä, enkä mä voi sitä noin vain dumpata, mutta en mä toisaalta voi kertoa siitä Laurillekaan, selitän mahdollisimman nopeasti.

– Miten niin mitä sä teet? Et enää vastaa sille Rivo-Rekolle mitään, jatkat tyytyväisenä elämääsi Laurin kanssa ja sanot sille, että jos seksi vielä kerran putoaa ruokalistalta, niin teikäläinen ottaa sillä sekunnilla rakastajan itselleen. Kyllä se Lauri siitä tajuaa, että on tosi kysymyksessä eikä enää jätä sua yksin, Kike vastaa kuin asia olisi itsestään selvä.

– Ai enkö mä muka kerro sille, mitä on tapahtunut? kysyn ihmeissäni täyteen ääneen ja unohdan kokonaan, että kahvilassa on muitakin ihmisiä.

– Linda hei, et kai sä nyt tyhmä ole! Kike huudahtaa. – Sähän sait, mitä halusit. Sun seksielämä on taas kunnossa, ja kohta te varmasti saatte sen vauvankin, kaikki on hyvin. Voit vaan mielessäsi kiittää Mister Reko Rellestäjää siitä, että se sai sun miehesi heräämään.

– Miten niin sai mun mieheni heräämään? kysyn ihmeissäni.
Kiken ajatuksenjuoksua on välillä todella vaikea seurata. Varsinkin, kun on itse ihan sekaisin.

– Nää on kuule eläimellisiä juttuja nää seksikuviot, kyllä se Lauri sen toisen uroksen sinussa haistoi ja tuli sen takia takaisin puolustamaan omaansa, Kike sanoo vakuuttavasti.

– Ai jaa… ai haistoi vai? sanon hiljaa.

Kaikki vaikuttaa nyt entistäkin sekavammalta. Mutta jos Lauri siis jollain eläimellisellä tasolla ”tietää” minun pettäneen häntä, ei tässä kai sitten mitään ongelmaa tosiaan olekaan… Vai onko? Pitäisikö
minunkin alkaa haistella Lauria vähän useammin? Hmmm…

– Mutta mitä mä sen Rekon kanssa nyt teen? kysyn vielä.

– Kulta, sori, mun täytyy nyt mennä, mä olen jo puoli tuntia myöhässä seuraavasta tapaamisesta, mutta ota ihan iisisti, nauti vaan elämästä, kaikkihan on just nyt tosi hyvin. Pus!

Kike iskee luurin kiinni ennen kuin ehdin vastata yhtään mitään. Tuijotan puhelinta hetken hämmentyneenä, vilkaisen lähellä istuvaa nuorta miestä ja juon kahvin loppuun.

En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Mitä pitäisi tehdä?!

Kello on viisitoista vaille kolme. Viidentoista minuutin kuluttua Reko odottaa minua hotellihuoneessa vain sadan metrin päässä täältä. Mutta tällä kertaa minä en tulekaan tapaamispaikalle. Hän saa turhaan odottaa upeaa rakastajatartaan ja joutuu lopulta lähtemään hotellista tyhjin käsin, tyhjin sydämin pois. Voi raukkaa, heh.

Tai toisaalta… olisiko se nyt niin kamalaa, jos menisin vielä kerran tapaamaan häntä? Siis ihan vain kertomaan, että tämä ei voi jatkua. Että mieheni on herännyt kuolleista ja haistanut ilmassa (tai jossain muualla) minut ja Rekon, ja pettämisperiodi on nyt minun elämässäni näin ollen päättynyt. Kyllä kai Rekokin nyt sen verran ansaitsee…

Tuijottelen hetken tyhjää kahvikuppiani. Naapuripöydän mies vilkuilee minua välillä selvästi kiinnostuneena. Haistaakohan hänkin minussa jonkun pettäjänaisen lemahduksen? Pakko varmasti alkaa käydä suihkussa vähän useammin, en todellakaan halua, että joka ikinen miespuolinen olento haistaa minun käyvän vieraissa ja luulee minun olevan sen takia helppo nakki.

Sade on lakannut, mutta ilma on viileämpi kuin ennen. Lähden
kävelemään päättäväisesti kotia kohti, kyllä Reko saa nyt luvan olla taakse jäänyttä elämää minun kohdallani. Matkalla minua alkaa kuitenkin palella. Jäätävä tuuli iskeytyy luihin ja ytimiin, tuntuu kuin voisin jäätyä pystyyn. Olen kieltämättä hajamielisyyksissäni valinnut päivän asuksi lähinnä Kanarian saarille elokuussa soveltuvan hellemekkovirityksen. Oma vika siis, ei voi mitään, jos saan tästä itselleni jonkun kuolemantaudin.

Mutta mitä jos pysähtyisin ihan vain hetkeksi johonkin läheiseen kauppaan lämmittelemään? Tai vaikka tuohon hotelliin… Voisin ehkä samalla ihan vain moikata Rekoa ja kertoa päätöksestäni. Me ansaitsemme mielestäni kaikesta huolimatta ihan kunnon jäähyväiset, eihän tässä nyt mitään eläimiä sentään olla (vaikka Kike voisi ehkä muuta väittää).
Reko on varannut itselleen (tai siis meille?) saman huoneen kuin viime kerralla. Hetken alakerrassa mietittyäni ja pyörittyäni päätän lopulta mennä huoneeseen. Onhan jäähyväiset kaikesta huolimatta tyylikkäämpi hoitaa kahden kesken kuin kaikkien hotellivieraiden edessä kiireisessä ja meluisassa ala-aulassa.

Hissi liukuu jälleen äänettömästi ylös kohti seitsemättä taivasta (en tiedä, mistä tämä kielikuva oikein ilmestyy mieleen, mutta
samapa tuo), ja samalla vatsa pölähtää jälleen täyteen perhosia, mieleen palaavat hurjat mielikuvat viime kerran kiihkeistä hetkistä Rekon kanssa tässä samaisessa hotellissa.

Olikohan tämä sittenkään hyvä idea? Mitä minä taas olenkaan
tekemässä? Voinko sittenkään luottaa itseeni ja itsehillintääni? Onko tämä koko juttu lopulta täyttä itsepetosta?

Mutta toisaalta on kai typerää alkaa perääntyä enää tässä vaiheessa. Mitä Rekokin ajattelee, jos en yhtäkkiä ilmestykään sovittuun tapaamiseen, hänhän on raukka sentään varannut ja maksanut meille ihan siistin hotellihuoneenkin, vaikka ei hänelläkään varmasti ole mitenkään erityisen paljon ylimääräistä rahaa.

Parempi hoitaa homma kunnialla loppuun saakka. Vaikka kieltämättä muistan hetki hetkeltä yhä vain huonommin, mikä tämän homman nimi oikein olikaan… Oliko tarkoitus siis jutella Rekon kanssa vai mitä? Seksin piti ainakin olla täysin poissuljettu vaihtoehto.

Pakko yrittää nyt keskittyä vähän paremmin. Tarkoitus on siis astua sisään, tervehtiä Rekoa, kertoa asia, ehkä halata pikaisesti ja poistua sitten paikalta muina naisina mahdollisimman nopeasti, kun asiat on puhuttu halki.

Hotellihuoneen ovi on jälleen hiukan raollaan. Tunnen jäätävän – tai ehkä sittenkin polttavan – jännityksen valahtavan koko kroppaan, kun työnnän oven auki. Reko seisoo ikkunan luona ja katsoo tällä kertaa suoraan
minuun. Miten hän voi olla noin hyvännäköinen? Kaikki olisi paljon helpompaa, jos hän olisi ruma – tai edes vähän tavallisemman tallaajan näköinen. Mutta ei.

Reko on todellakin kuin suoraan jostain urheiluvaate- tai liitu­raitapukumainoksesta repäisty malli. Apua. Miten voin ikinä selvitä tästä tilanteesta kunnialla – tai edes hengissä?!

Vedän syvään henkeä ja päätän taistella viimeiseen naiseen saakka. (Mitä ihmettä tämäkin ajatus oikein tarkoittaa, taidan olla
pahemmin sekaisin kuin kuvittelinkaan.)

Reko tuoksuu kevyesti hieltä, ja ehkä Kike oli oikeassa siinä eläimellisyysjutussa sillä… ooh… sillä juuri nyt tuntuu siltä, että… aah… tai siis… en kyllä pysty vastustamaan tätä juttua nyt ollenkaaaaaaaaaaahhhh…

Tuntuu kuin aivot olisi sammutettu hetkeksi kokonaan. Sähkökatkos. System error. Hetkinen, kiitos. Hetkinen, kiitos. Hetkinen, kiitos. Olen muuttunut kissaksi tai koiraksi tai… joksikin muuksi eläimeksi, joka ei osaa tehdä lainkaan hyviä tai järkeviä päätöksiä omilla aivoillaan vaan seuraa vain eläimellisiä vaistojaan viimeiseen saakka. Apuaaaaaaaaah…
Tunnin kuluttua kuulen raskasta hengitystä vierestäni ja avaan silmäni. En muista tarkkaan, mitä on tapahtunut, olo on kuin huumatulla, mutta valitettavasti en voi parhaalla tahdollanikaan väittää, että Reko olisi käyttänyt viettelyyni minkäänlaisia laittomia aineita (ellei huumaava hien tuoksahdusta kainaloissa lasketa mukaan).

Ei, kaikki tämä on ihan omaa syytäni. Minun syytäni. Voi kuolema.
En koskaan elämässäni ole käyttäytynyt näin typerästi. Viisivuotiaanakin olin ihastunut aina vain yhteen poikaan kerrallaan. Ja seitsemänvuotiaana palautin salaa varastamani marmorikuulat paperikauppaan seuraavana päivänä.

Mikä ihme minua vaivaa? Olen nyt harrastanut seksiä vuorokauden sisällä sekä aviomieheni että uuden rakastajani kanssa. Pitäisiköhän panna vielä paremmaksi ja sopia treffit huomiseksi parin muunkin daisyromalaisen miekkosen kanssa. Eipähän se enää tässä konkursissa tuntuisi yhtään missään.

– Reko, kuiskaan ja käännyn vieressäni raatomaisena makaavan, raskaasti hengittävän kropan puoleen.

Reko ei käännä katsettaan pois kännykästään, jota on selaillut pokkana viimeiset kymmenen minuuttia.

– Reko, mä haluan lopettaa tämän. Mun mies on ihana, ja se on tajunnut nyt, että meidän pitää satsata toisiimme ja seksiin enemmän. Mä haluan antaa sille mahdollisuuden. Me ei voida enää nähdä toisiamme, sanon yllättävän rauhallisesti ja aikuismaisesti.

– Mmhhh… Reko ynähtää ja muistuttaa jotenkin hämmästyttävän paljon Lauria tietokonepelinsä ääressä.

Ilmeisesti miehet ovat siis samanlaisia kaikkialla. Kun seksin tarve on tyydytetty, mikään ei vedä vertoja superteknologialle, eri kokoisille skriineille ja muille gadgeteille. Siinä on turha enää yrittää herätellä syvällisiä keskusteluja yhtään mistään. Pitää vain odottaa, että seksin halu taas syttyy ja voidaan jälleen alkaa keskustella, ennen kuin hypätään sitten uudestaan sänkyyn eläimellisiin hommiin.

Joo joo, tiedän hyvin, että teoria on seksistinen ja karu, mutta juuri nyt se tuntuu olevan ainoa niistä elämän totuuksista, joihin minä uskon ja jonka todisteet tuntuvat täysin vedenpitäviltä.

– Ihan miten haluat, Reko sanoo, kääntyy katsomaan minua silmiin ja pyöräyttää kättään niin taitavasti jalkovälissäni, että olen jo nyt valmis perumaan sanani ja vakaan päätökseni.

Kyllä, aivan, nimenomaan. Olen juuri nyt elämäni suurimmassa,
pahimmassa ja kiehuvimmassa liemessä. Se nyt ainakin on varma.

– Millainen päivä sulla tänään oli? Lauri kysyy illalla, kun istumme pastalautasten ääressä keittiössä.

Lauri on sytyttänyt kynttilän keskelle pöytää ja levittänyt punaisen pöytäliinan lautasten alle. En muista, milloin hän olisi viimeksi kysellyt aidosti kiinnostuneena uutisia päivästäni. Aarrrghh. Syyllisyys paisuu paisumistaan sisälläni. Tämä on kamalaa.

– Ihan mukava, sain aika hyvin tehtyä töitä, jotenkin toi sade inspiroi paiskimaan oikein kunnolla duunia, sanon muina naisina.

Miten karmea valehtelija minusta onkaan kuoriutunut? En ole uskoa korviani. Tällaista en ole harrastanut sitten alakouluvuosien, kun valehtelin isoäidille karkki­päivärahoista.

– Ai jaa, mä yritin soittaa sulle iltapäivällä, mutta sun kännykkä oli kiinni, Lauri sanoo kaataen samalla ison kasan jauhettua parmesaanijuustoa pastansa päälle.

– Joo, mä olin yhdessä palaverissa, en halunnut häiritä muita osallistujia kännykän värinällä, vastaan nopeasti.

– Ai? Mä soitin nimittäin sun työpuhelimeen ja Ritva kertoi, että olit lähtenyt töistä aikaisemmin pois, kun sulla oli paha olo, Lauri lisää sitten ilman minkäänlaista epäilyksen sävyä äänessään.

Päässä hakkaa vähän kuin joku takoisi vasaralla ohimoon. Nyt olisi ehkä hyvä hetki kertoa Laurille totuus. Siis totuus kaikesta: Daisy Romasta, Jussista ja Rekosta.

Totuus vapauttaa, vai miten se menee. Mutta toisaalta totuus myös – ainakin tässä tilanteessa – aiheuttaa todennäköisesti aivan valtavan kaaoksen ja räjäyttää kokonaisen avioliiton ja elämän (minun elämäni!) tuhansiksi sirpaleiksi ympäri keittiötä. 

Katson Laurin sinisiä silmiä enkä vain pysty siihen. En pysty kertomaan totuutta. Se pilaisi kaiken. Koko tämän mukavan pasta­illallisen ja punaisen pöytäliinan ja kaiken.

– Joo, sori mä en kertonut sulle siitä, en halunnut että sä huolestut. Mulla oli jotenkin oksettava ja migreenimäinen olo iltapäivällä, mutta se meni sitten ohi, kun lepäsin vähän, vastaan täysin luontevasti kuin en olisi koskaan muuta tehnytkään kuin valehdellut aviomiehelleni.

Mielessä pyörähtää kuva Rekosta ja hänen alastomasta vartalostaan hämärässä hotellihuoneessa. Miten olen voinut ajaa itseni näin naurettavaan tilanteeseen! Tämä on kuin suoraan jostain tv-sarjasta, Täykkäreistä tai Sinkkuelämästä tai jostain muusta heppoisesta suosikkisarjasta, joiden hahmoja olen aina aktiivisesti halveksinut juuri heidän typerien elämänvalintojensa vuoksi.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Keskellä pahinta mahdollista saippuasarjaa ikiomassa keittiössä. Eikä telkka edes ole päällä.

– Ai okei, mistähän se johtui? Lauri kysyy aidon huolestuneena. – Ei sulla aikaisemmin mitään migreenejä ole ollut.

– Joo ei, mutta ehkä meillä meni vähän liian myöhään eilen, hih. Mä en ole enää tottunut näihin unettomiin öihin, heh heh hee, nauran muka aidosti huvittuneena.

Lauri virnistää minulle ja uskoo selvästi selitykseeni aivan täysin. Olisi ehkä kiva, jos hän epäilisi juttujani edes vähän. Miksei Lauri ole yhtään mustasukkainen, vaikka olen juuri pettänyt häntä keskellä kirkasta päivää ja hän on juuri saanut minut kiinni ilmiselvästä valheesta? Pitääköhän hän minua täytenä itsestäänselvyytenä? Pitäisikö minun suuttua? Vai vain jatkaa nauramista vai mitä?

– No, kohta on viikonloppu ja voidaan nukkua vaikka koko päivä, jos haluat… Mutta sä olet siis varma, että se paha olo ei johtunut esimerkiksi siitä, että sä olisit raskaana? Lauri naurahtaa ja vilkaisee minua hiukan toiveikkaana. – Mehän ollaan kuitenkin oltu aika aktiivisia tässä viime päivät, heh heh.

Raskaana. Ei voi olla totta. Miten en ollut tullut edes ajatelleeksi koko asiaa. Se ei kyllä ole mitenkään mahdollista. Siis ei voi olla. Tai siis… on tietenkin. Lauri on oikeassa, olen kieltämättä hommaillut makuuhuoneessa aika innokkaasti hänen kanssaan ja…

Mielessä välähtää taas Reko. Reko, joka repäisee kondomin kädestäni viime hetkellä ja sanoo jotain niin seksikästä, että aivot alkavat savuta, enkä jaksa välittää enää mistään.

Apua.

Kylmä kauhun aalto vyöryy kasvojen ja lopulta koko kropan yli.

Mitä jos olenkin raskaana Rekolle? Mitä jos, mitä jos, mitä jos? Ei hemmetti. Tämä ei voi olla totta. Ei vain voi!

– Kulta, onko kaikki hyvin? Lauri kysyy. – Haluatko sä lisää vettä tai jotain?”

– Mitäh? Öö… joo vettä joo, se vois olla hyvä. Päätä särkee kyllä vähän vieläkin, kumma juttu tosiaan, änkytän ja yritän aistia
tarkemmin, miltä minusta tuntuu.

Olen lähes kauhun lamaannuttama, mutta voisinko todella olla raskaana? Miltä se edes tuntuu?

Jotenkin oudolta ja oksettavalta vai? Ja nälkäiseltä ja hämmentyneeltä? Ja pelottavalta ja lamaannuttavalta?

Koska siltä minusta kyllä nyt tuntuu.

Apua. Apua, apua, apua.

– Jos sä haluat, mehän voidaan tehdä ihan vaikka huvin vuoksi se raskaustesti, niitä on tuolla kaapissa kokonainen laatikollinen. Ja suurin osa niistä on vanhenemassa ihan pian. Mitäs sanot? Lauri
sanoo silmät ärsyttävästi säteillen.

– Öö… tota joo, miksei… sanon varovasti.
En ole yhtään varma, onko raskaustestin tekeminen Laurin edessä juuri nyt hyvä idea. En tiedä, miten reagoin, jos testi on positiivinen.

No, toisaalta, minut on jo kauan sitten julistettu virallisesti lähes
hedelmättömäksi, eli ei kai tässä nyt mitään sen suurempaa riskiä taida olla.

Lauri kävelee makuuhuoneeseen ja kaivaa vaatekaapin uumenista esiin kolme vähän pölyttynyttä raskaustestiä.

– No niin, rouvaseni, valitsepas näistä yksi, niin pääset pissalle, Lauri sanoo nauraen.

Minuakin naurattaa, mutta jotenkin oudon hysteerisesti. Toivottavasti Lauri ei huomaa minussa mitään ihmeellistä, vaan luulee kaiken liittyvän vain testin aiheuttamaan stressiin.

– Jännittääkö sua? hän kysyykin kuin tilauksesta.

– Joo, tosi paljon, vastaan totuudenmukaisesti, koska nyt jännit­-tää kyllä enemmän kuin koskaan ennen.

Nappaan Laurin kädestä keskimmäisen vaaleansiniseen kääreeseen pakatun raskaustestin ja sulkeudun vessaan. Ennen raskaustestiä minun pitäisi kyllä ennen kaikkea käydä aids-testissä ja kaiken maailman muissa sukupuolitautitesteissä… Mistä minä tiedän, mitä ihme pöpöjä joku Reko on minuun lykännyt?

Tämä on täyttä painajaista.

Miten voin olla näin typerä? Painan pään käsiini ja yritän hengittää.
Ehkä kaikki on hyvin, ehkä mitään pahaa ei ole tapahtunut. Ehkä voin herätä huomenna ja kaikki on jälleen niin kuin ennenkin: elämä on tylsää ja lapsetonta, seksitauteja ei näy mailla halmeilla ja kaikki muut miehet Lauria lukuun ottamatta ovat kadonneet mielestäni kuin salaman iskusta.
Mutta sitä ennen on otettava selvää faktoista. Revin raskaustestin esiin rapisevasta paperikuoresta ja luen ohjeet, (vaikka tunnen ne kyllä paremmin kuin hyvin, niin tiuhaan tahtiin näitä testejä tuli
yhdessä vaiheessa tehtyä).

Istun vessanpöntölle ja pissaan testin valkoiseen tikkuun. Tunnen itseni idiootiksi. En todellakaan voi olla raskaana. Se nyt olisi vuosi­sadan ihme. Ja todistaisi vihdoinkin Murphyn lain olevan täyttä totta. Suljen testin, pesen kädet ja astun kylpyhuoneen ovesta takaisin olohuoneeseen. Lauri katsoo minua hymyillen. Aika tuntuu jotenkin venyvän joka suuntaan.

– No, miltä tuntui palata taas tuttujen pissatestien ihmeelliseen maailmaan? hän sanoo nauraen.

Kaikki olisi paljon helpompaa, jos Lauri ei olisi niin mukava. Jos hän voisi vaikka nytkin olla taas tietokoneensa ääressä. Äh, miksi kaikki elämässä toimii väärinpäin. Miksi kaikki on väärin?

– Mitäs tässä, pissatyttö is back, vastaan ja naurahdan itsekin.

Lasken testin olohuoneen pöydälle ja istun nojatuoliin Lauria vastapäätä.
Hetkeen kumpikaan ei sano mitään. Lauri katsoo minua hellästi. Se tuntuu kivalta ja ärsyttävältä. En ansaitse mitään ystävällisyyttä, en yhtään mitään hellyyttä. Olen aivan hirveä ämmä, uskoton, kauhea akka.
Seinäkello raksuttaa, ja jostain syystä olen jo nyt aivan varma testin tuloksesta. Tiedän sen lähes sataprosenttisen varmasti.

Tik tak, tik tak, tik.

– No, eikö se aika ole jo kulunut? Voidaanko jo katsoa tulos? Lauri kysyy liikuttavan innostuneesti kuin pikkupoika jouluaattona.

Minä haluaisin vajota maan alle.

– Kato sä, mä en uskalla, vastaan, koska en oikeasti uskalla.

Minua ei ehkä koskaan ole pelottanut näin paljon.

Lauri tarttuu testipuikkoon, vie sen silmiensä eteen ja…

– Oletko sä valmis, kulta? hän kysyy.

– Mjooh, olen kai, vastaan löysästi enkä uskalla nostaa katsettani Lauriin.

– Kulta, kato mua, Lauri sanoo ja pakottaa minut nostamaan pääni ylös.

Näen Laurin kauniit, ystävälliset kasvot. Ja näen, miten niille leviää niin valtava, säteilevä hymy, että epäilykselle ei jää enää mitään sijaa.
Minä olen raskaana.

OMG. Ou mai gaad. Voi Luoja.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.