Kuvitus Helmi Järvinen
Kuvitus Helmi Järvinen

Osa 3/7: Linda kyllästyy puolisonsa Laurin jatkuvaan netissä roikkumiseen ja päättää, että on aika tehdä jotain elämänilon uudelleen sytyttämiseksi. Hän kirjautuu Daisy Roma -pettämissivustolle, jossa tutustuu pian Rekoon, mieheen, joka saa sydämen hakkaamaan ja vartalon sykkimään.

Sinä olet aivan uskomattoman fiksu ihminen, en ymmärrä, mitä miehesi oikein ajattelee, kun ei vietä jokaista hetkeä kanssasi. Jo pelkästä tekstistäsi aistin lisäksi, että olet todella aidosti herkkä ja sensuelli nainen. Upeaa. Olen todella onnekas saadessani jutella kanssasi.

Tällä viikolla olen miettinyt paljon sinua ja meitä. Olemme molemmat tavallamme kuin laululintuja kultaisissa häkeissä. Emme ole varsinaisesti onnettomia, mutta emme kuitenkaan täysin vapaita, kuten meidän kuuluisi olla. Laulu­linnut laulavat aidosti vain vapaudessa, vai miten se menee…

Rakastan vaimoani, mutta on pakko myöntää, että joka kerta kun käyn sairaalassa hänen luonaan, tunnen voiman ja elämänilon valuvan minusta pois. Olisi niin upeaa päästä välillä irti kaikesta, lähteä kauas pois oikein kunnon lomalle ja nauttia elämästä taas vaihteeksi ilman huolen häivää.

Mutta syyllisyys painaa, ei sille mitään voi. Jo nyt tunnen itseni huonoksi aviomieheksi ja ihmiseksi, kun kerron tuntemuksistani sinulle, Linda.

Sanon silti tämän: kaipaan sinua jo nyt. Odotan viestejäsi joka ilta malttamattomana. Toivottavasti sinäkin tunnet samoin. Lämpimästi, Reko”

– Mitä hemmetin runoilua toi nyt on? Kike ja Jenni nauravat räkäisesti, kun luen heille keskustan trendikkäimmässä baarissa Rekon viimeisimmän viestin.

– Eikö sen pitänyt olla pettämissivusto, jossa kaikki tietävät, mistä on kysymys eikä mikään ahdistuneiden syyllisyysaddiktien päiväkerho! Ninakin sanoo.

– Aivan karmeeta valitusta tollanen, mikä ihmeen Mister Angsti se oikein luulee olevansa. Ei yhtään seksikästä tollanen! Jenni lisää.

– Te ette ymmärrä mitään, ette te ole naimisissa, ette te elää puutteessa! tiuskaisen vihaisesti typerästi kikattaville naisille ympärilläni.

– No ei tosiaan – eikä tulla elämäänkään! he vastaavat minulle nauraen yhteen ääneen.

– Toi kuulostaa todella nössöltä toi ukko, Linda, pakko sun on se myöntää. Tai sitten se vain vedättää sua, varo vaan, Kike sanoo naurun vähän laannuttua.

Raivostuttavaa, kun kukaan ei ota ongelmiani todesta. Ihan kuin tässä olisi jokin leikki kyseessä. Tämä on vakava asia. Minusta on oikeasti ollut upeaa saada vihdoin jutella ongelmistani jonkun kanssa, joka todella ymmärtää.

– Ei kun ihan todella, kuunnelkaa nyt, eikö kuulosta aivan ihanalta mieheltä toi Reko? Sen vaimo on ollut sairas jo monta vuotta ja silti se on ollut uskollinen ja täydellinen aviomies sille koko ajan! jatkan selostustani.

– Mikä sillä vaimolla on? Kike kysyy ja katsoo minua jotenkin ärsyttävän alentuvasti.

– No… en mä tiedä, joku tosi vakava sairaus. Joku syöpä varmaan, vastaan ja juon pinkin cocktailini loppuun ennen kuin ehdin ajatella asiaa enempää.

– Eikö niillä ole lapsia tai mitään? Nina kysyy.

– En minä tiedä, ei sillä nyt ole väliä, musta tuntuu että mä olen oikeasti rakastunut, ilmoitan yhtäkkiä ja saan kaikki kolme naista hiljenemään kerralla.

Hetken äänettömän tuijottelun jälkeen Kike alkaa taas puhua. Hän taputtaa kättäni äidillisesti ja sanoo: – Lili-kulta, et sä ole rakastunut, sä olet tylsistynyt ja kaipaat seksiä ja huomiota.

– Mistä sä muka tiedät, mitä mä tunnen! huudan kuin teinityttö.

– Musta tuntuu oikeasti, että me ymmärretään toisiamme Rekon kanssa todella hyvin, että mulla ei ikinä ole ollut tällaista yhteyden tunnetta kenenkään toisen kanssa! Ja itehän sä käskit mun jutella noiden miesten kanssa netissä ennen tapaamista!

Nina ja Jenni vilkaisevat toisiaan kulmakarvojaan kohottaen ja tilaavat sitten nopeasti meille lisää juotavaa. 

– Okei, okei, mä tajuan kyllä, että tää on teidän mielestä varmaan ihan älytöntä, mutta mulle tää tekee hyvää just nyt. Ette te voi yhtäkkiä alkaa tuomita mun käytöstä, kun olette ite tehneet vaikka mitä vaikka kenen kanssa ja vaikka missä asennoissa, jatkan puolustuspuhettani.

Tunnen, miten naamani muuttuu entistäkin punaisemmaksi, kun yritän puolustella uutta ihastustani. (Kyllä, parin päivän viestittely Rekon kanssa on oikeasti saanut minut ihastumaan häneen korviani myöten, ei sille mitään voi!)

– Kulta, ei tässä ole kysymys mistään tuomitsemisesta, musta vaan tuntuu, että sulla menee nyt sudit ja pensselit sekaisin. Sä kaipaat läheisyyttä ja sitä, että joku mies kiinnostuisi susta, ja tää Reko – tai mikä sen oikea nimi nyt sitten onkaan – sopii kuvaan täydellisesti. Ja sitä paitsi se osaa puhua sulle just oikeilla ylikauniilla sanoilla, varo vaan noita pelimiehiä, sano mun sanoneen, Kike sanoo rauhallisesti.

– Siis Linda, mehän ehdotettiin noita sivuja sulle ihan vaan puhtaasti seksin takia, ei tarkotus todellakaan ollut löytää sulle mitään uutta aviomiestä sieltä, Nina sanoo jotenkin tuskastuneesti.

– Etkö sä yhtäkkiä enää rakastakaan Lauria, vai? Vaikka paasasit siitä meille viime viikolla vähintään yhtä innokkaasti ja naama yhtä punaisena kuin nyt, Jenni lisää.

– Äh… en mä tiedä… se on vaan jotenkin niin tylsä, sanon ja hörppään ensimmäisen kulauksen eteeni isketystä uudesta punaisesta drinkistä.

Kike, Nina ja Jenni katsovat toisiaan pitkään. Ja kyllä minä itsekin tiedän varsin hyvin, että kuvioni vaikuttaa vähintään kummalliselta. En juuri nyt vain oikeasti osaa ottaa selvää edes omista tunteistani. Kaikki on kuin pelkkää hämärää sumua.

– Jos sä kuule yrittäisit vaikka vielä puhua sille Laurille, kulta, musta tuntuu, että teidän kannattaisi yrittää yhdessä kattoa, mikä teidän välillä mättää, ennen kuin sä hyppäät jonkun uuden miehen lakanoihin, Kike sanoo sitten yllättävän vakavana.

– Mitä ihmettä? Sullapa se ääni vaihtuu nopeasti kellossa. Viime viikolla olit suunnilleen pakottamassa mua pettämään Lauria, ja nyt sä olet varaamassa meille aikaa joltain parisuhdeneuvojalta, vastaan nenäkkäästi, vaikka tiedän kyllä, että Kike on oikeassa.

– Musta tuntuu, että sä et todellakaan ole vielä valmis pettämään, Jenni lisää yhtäkkiä oman skumppalasinsa takaa vakuuttavasti.

– Joo ei, sä et ole ollenkaan tarpeeksi vahva vielä, sun pää ei kestäis sitä, Ninakin sanoo.

Tekisi mieli vastata jotain nokkelaa ja ilkeää, mutta jotenkin tiedän, että teini-ikäisiltä vaikuttavat Jenni ja Ninakin ovat lopulta oikeassa. (Olenko minä siis todella ainoa tyyppi tämän pöydän ääressä, joka on väärässä? Ei voi olla totta!) En ole vielä tarpeeksi kyyninen pettääkseni miestäni iltapäivällä aseman vessassa (tai siis voisi se varmasti tapahtua jossain muuallakin) ja palatakseni sitten illalla kotiin keittämään pestopastaa koko perheelle niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. No, ehkä se on vain hyvä juttu. Ehkä voin pitää Rekon vain kaverina ja jutella niitä näitä silloin, kun siltä tuntuu, ja unohtaa koko romanttisen virityksen hänen ympäriltään…

Pakko myöntää, etten oikein itsekään usko päätökseeni.

– Kulta! huudan jo ovelta tullessani kotiin myöhemmin illalla.

Pakko aloittaa avioliiton romantiikkaprojekti Laurin kanssa heti kättelyssä, jos haluan saada jotain tuloksia tästä vielä ennen joulua ja uutta vuotta 2020.

– Kultaaaaa! Ootko sä täällä? huudan, mutta Lauria ei näy missään. 

Asunto kaikuu tyhjyyttään, pölyrullat ovat sohvan alla tismalleen samassa kulmassa kuin eilen illallakin. Missä välissä tämä koko kämppä on muuttunut näin likaiseksi ja tylsäksi?

Hetken kämpässä pyörittyäni löydän keittiön pöydältä pankin kirjekuoren taakse kirjoitetun viestin: ”Oon matsissa, tuun myöh. L.”

No niin, ihan mahtavaa. Lauri jättää minut yksin kotiin tieto­koneen (ja Rekon!) kanssa juuri, kun oli tarkoitus selvittää avioliittomme ongelmat kerralla kuntoon. Ei kyllä hyvältä nyt vaikuta tämä yhtälö. 

Näppäilen Laurin kontaktitiedot kännykästä esiin ja soitan. Puhelin soi monta kertaa, Lauri ei vastaa. 

Yritän uudestaan. (Kyllä tämän avioliiton eteen nyt sen verran kannattaa töitä tehdä, heh.) Ei edelleenkään vastausta. Hohhoijaa.

Tik tak, tik tak, sanoo oranssi seinäkello keittiössä muistuttaen edelleen iloisesti minulle biologisen kelloni vääjäämättömästä tikityksestä kohti ikuista lapsettomuutta ja tylsää vanhuutta matsissa heiluvan näkymättömän aviomieheni rinnalla.

Mitä jos minä ja Lauri eroaisimme? 

En tiedä, mistä ajatus yhtäkkiä paukahtaa päähän.

Olisiko se oikeasti niin kamalaa? Ehkä se, ettemme voi saada lapsia on vain merkki siitä, että emme yksinkertaisesti sovi toisillemme. Ja ehkä Laurin poissaolo tänä iltana on nimenomaan merkki siitä, että minun pitää tutustua Rekoon paremmin. Ja sitä paitsi ehkä Laurikin on jo luovuttanut ja odottaa vain oikeaa hetkeä kertoa minulle päätöksestään, mistä minä mitään tiedän.

Piip-piip, kännykkäni ilmoittaa uudesta tekstiviestistä.

Lauri: ”Olen matsissa, tulen myöh.”

Voi taulapää. Ei voi olla totta. 

Että tällainen runoilijamies minulla on. Kyllä tulee Rekon monisanaisia kirjeitä ikävä näitä tunteellisia tekstareita lukiessa.

Ja missähän ”matsissa” Lauri muka edes on? Eikö hänen urheilulajinsa pitänyt olla punttien nostaminen salilla eikä mikään joukkuepelleily?

Vilkaisen hääkuvaamme kirjahyllyssä ja tajuan, että olemme etääntyneet Laurin kanssa toisistamme jo aivan liikaa. Hyvä jos muistan, minkä väriset Laurin silmät ovat. Miten se on mahdollista? Katson hymyäni hääkuvassa ja muistan, kuinka olin tuona päivänä täysin vakuuttunut siitä, että minua ja Lauria yhdistäisi ikuisesti totaalisen telepaattinen yhteys, jonka avulla aistisimme aina ja kaikkialla, miltä toisesta tuntuu, mitä hän ajattelee ja mitä haluaisi syödä iltapalaksi. Ja nyt en edes tiedä, mitä urheilulajia hän tarkoittaa, kun puhuu matsista. Melkein itkettää taas…

Alan tavailla vastausta Laurin tekstiviestiin, mutta kun en kahdenkymmenen minuutin räpeltämisen jälkeenkään saa näyttöön sanaakaan, päätän lähettää vain lyhyen ja ytimekkään vastauksen: ”OK.”

Tähän on tultu. Ainoat sanat miehelleni ovat OK, eivätkä ne edes ole sanoja, pelkkiä kirjaimia, joiden merkitystä ei kai kukaan varsinaisesti ymmärrä.

Sen ainakin tiedän, etten itse ole ok, en todellakaan. Ok-tilanne on tästä nyt hyvin, hyvin kaukana.

Masennus kurkistaa olan yli ja alkaa pikkuhiljaa kuristaa oikein kunnolla kurkkua ja rintalastaa. 

Tämä on kamalaa. Olin niin varma, että olisimme Laurin kanssa ikuisesti onnellisia ja iloisia, että leikkisimme tyynysotaa makuuhuoneessa ja söisimme suklaakakkutaikinaa keittiössä keskellä yötä. Mitä oikein tapahtui?

Ei kaikki voi mennä pieleen vain sen takia, ettemme saa lasta, ei kai se nyt ollut tämän diilin ainoa päämäärä, vai oliko? Eikö hääpäivänä ollut sitä paitsi puhetta jostain myötä- ja vastoinkäymisistäkin? Ja yhteisestä tulevaisuudesta. Ei sille mitään vauvaehtoa kai minun tietääkseni ainakaan asetettu.

Yritän soittaa Laurille vielä kerran. Piip. Piip. Piip.

Ei vastausta.

No, ei sitten.

Kävelen keittiöön, avaan kaapin ja vedän esiin salaisen, vain hätä­tilanteisiin (tai siis… yllättävään päivittäiseen makeannälkään) tarkoitetun suklaakeksipakettini.

Revin pakkauksen auki ja työnnän kaksi keksiä kerralla suuhun.

Vilkaisen ikkunasta ulos ja huomaan tuijottavani suoraan vastapäisen talon naapuriani silmiin. Superhottis mies heiluu taustalla taas ilman paitaa ja naapuri vetää nopeasti verhot heidän onnensa eteen. Se taitaa todella olla parasta. Voin vain kuvitella, miten säälittävältä näytän yksin keittiössä hiukset lytyssä, keksipaketti kädessä ja pehmeä suklaamössö suussa.

No, ihan sama, mitä muut minusta ajattelevat. Reko ainakin ymmärtää.

Kaadan itselleni valtavan lasillisen limsaa, rojahdan sohvalle ja avaan läppärin. Muutamalla klikkauksella olen chatissa Rekon kanssa, joka on kuulemma juuri nyt aivan yhtä yksinäinen kuin minäkin. Aaaaah. Huojentumisen tunne on valtava. En siis olekaan yksin maailmassa. En siis olekaan täysin surkea ja tylsä tyyppi, jonka oma mies jättää hetkeäkään miettimättä yksin minkä tahansa feikki­matsin tai teineille tarkoitetun pleikkari­pelin takia.

Ei, minä olen Lili, upea, sensuelli nainen, se ainoa tässä maailmassa, joka ymmärtää Rekoa. Ihanaa, herkkää ja fiksua Rekoa.

”Tämä tuntuu hurjalta, mutta minusta tuntuu, että haluan tavata sinut oikeasti, Linda. Meillä on selvästi paljon jaettavaa…”, Reko näppäilee koneen ruudulle ja saa minut onnesta sekaisin. (Ei sille mitään voi.)

”Joo, nähdään vaan. Ei tässä muuten ole mitään järkeä. Meidät on selvästi tarkoitettu tukemaan toisiamme tämän vaikean ajan
läpi”, naputtelen ja olisin valmis juoksemaan siltä istumalta suoraan ovesta ulos Rekon luo, niin hyvältä tämä tuntuu.

En edes muistanut enää, miltä ihastuminen maistuu. Samalta kuin koulussa, samalta kuin satukirjoissa, samalta kuin uima-altaalla koulun luokkaretkellä etelässä silloin joskus kauan sitten.

Mitä jos antaisin itselleni vain luvan kerrankin päästää irti. En jaksa enää olla yksin, en halua tuntea itseni turhaksi ja typeräksi. Haluan elää…

Kahvila on keskellä kukkien täyttämää puutarhaa. Olen käynyt täällä joskus lapsena mutta unohtanut, miten kaunista kaikki täällä on. Rekolla on selvästi hyvä maku – toisin kuin eräillä, jotka sopivat treffinsä mieluummin pissanhajuisiin vessoihin steissillä (tai pleikkarin eteen himaan, ihan miten vaan). Meitä on todellakin moneen junaan. Olen selvästi tyytynyt aiemmin aivan liian heikkoon tasoon, tästä eteenpäin aion vaatia itselleni ainoastaan parasta.

Aurinko paistaa suoraan päälle. Juon kulauksen tuoksuvaa kanelikahvia ja rentoudun. En ollut edes huomannut, miten pitkälle kevät on ympärillä ehtinyt. Puut vihertävät, ja narsissit kukkivat kaikkialla, ihanaa. Kesä tulee ja kaikki selviää, elämä vie. Hengitän syvään ja tunnen yhtäkkiä kevyen kosketuksen olkapäälläni.

– Linda?

Käännyn ympäri ja näen hänet.

Reko katsoo minua vihreillä silmillään suoraan päin ja on uskomattoman komea. Vaaleat hiukset, leveät hartiat, pitkät, lihaksikkaat, selvästi treenatut jalat. (Kyllä, olen todella nopea skannaamaan ihmisiä.) Hän vaikuttaa melkein pelottavan itsevarmalta.

– Hei, Reko, sanon ja tunnen, kuinka sydän hakkaa kuin viimeistä päivää.

Tuntuu kuin olisin tavannut elämäni miehen. Laurin kanssa minusta ei koskaan ole tuntunut tältä. Hänen kanssaan tutustuimme aikoinaan pikkuhiljaa kavereiden kautta illanvietoissa, ystävyys muuttui rakkaudeksi, eikä missään välissä ollut minkäänlaista vaaran tai oikean jännityksen tunnetta. Kaikki oli alusta asti vain tuttua ja turvallista. Tämän rinnalla se tuntuu nyt jotenkin täysin tylsältä. Olikohan se oikeata rakkautta ollenkaan…

Reko istuu alas kahvikuppinsa kanssa. Hän vaikuttaa todellakin paljon itsevarmemmalta kuin odotin. Jostain syystä kuvittelin – kai hänen viestiensä perusteella – hänen olevan samanlainen epävarma piiloutuja kuin minäkin. En oikein keksi mitään sanottavaa, joten yhtäkkiä möläytän: – Miten vaimosi voi, Reko?

Reko näyttää hetken hämmentyneeltä, mutta sanoo sitten uutisten olleen hiukan huonoja tällä viikolla. Hän katsoo suoraan silmiin ja on selvästi ottanut koko tilanteen täysin haltuun. Minusta tuntuu, ettei minun tarvitse enää koskaan päättää yhtään mistään. Rekolla on homma hanskassa. (Tämä kuulostaa typerältä, tiedetään, mutta siltä tämä tuntuu.) 

Todennäköisesti Reko on päättänyt jo kauan sitten, millainen suhde meidän välillemme kehkeytyy (vaikka en kyllä tiedä, miten sellainen on mahdollista), ja minun tarvitsee vain seurata valmiiksi valittuja askelmerkkejä.

– Mutta ei puhuta siitä nyt, olen onnellinen että saan vihdoin tavata sinut, Reko sanoo ja tarttuu yllättäen minua kädestä.

Tuntuu kuin miljoona muurahaista lähtisi marssimaan käsivartta pitkin suoraan sydämeen.

– Sinä olet kaunis, Linda, Reko sanoo vakuuttavasti ja katsoo edelleen tiukasti silmiin.

– Kiitos, vastaan vähän hämmentyneesti naurahtaen.

Tätä minä juuri tarkoitin. Kaikki tuntuu oudolta, mutta samalla jotenkin upean hypnotisoivalta. Olenkohan sittenkään herännyt aamulla vai onko tämä vain jotain hämärää puolihereillä olevan minän fantasiaa?

– Miten sinä voit? Reko jatkaa hypnotisoimistaan eikä vieläkään ole päästänyt irti kädestäni.

Haluaako hän siis ihan aidosti tietää, miten minä voin. Onko sellainen edes mahdollista. Välillä tuntuu, ettei ketään enää kiinnostaa yhtään mikään muu kuin tasan oma napa ja sen lähiympäristö.

Kuulen vastaavani Rekolle pitkään ja laveasti. Kerron Laurista, ”matseista” ja tietokonepeleistä, sukkahousuista ja verkkosukista, joita ei koskaan ole otettu muovipakkauksesta esiin eikä vedetty päälle. Kerron työkavereistani, joiden kanssa harrastamme mykkäkoulua ja Kikestä, joka kannustaa minua pettämään miestäni. (En kuitenkaan puhu uudesta käänteestä, jonka mukaan minun pitäisi hänen mielestään yrittää keskustella Laurin kanssa, se ei jotenkin tunnu nyt yhtään relevantilta tässä kohdassa.)

– Ehkä voisit laittaa verkkosukkasi ensi kerralla päälle, kun tapaamme… Reko sanoo yllättävän seksikkäästi ja silittää kättäni hitaasti mutta varmasti.

Ilmeisesti hänen syyllisyytensä on kummasti laimentunut viimeisen vuorokauden aikana, heh heh. Tunnen, kuinka hiki alkaa pukata otsalle. Miten tällainen eroottinen lataus on edes mahdollista? Tiedän liikkuvani nyt todella vaarallisilla vesillä, mutten osaa enää soutaa takaisin kotirantaankaan.

– Tota… mä en oikein tiedä… vastaan ja alan juoda kahvia entistä hermostuneemmin.

Millähän tulella minä olen lähtenyt leikkimään?

– Voit miettiä rauhassa, mitä haluat, Linda, minä kuitenkin tiedän, mitä tahdon. Minä haluan sinut, Linda, en enää jaksa yksin. Haluan tuntea naisen vartalon läheisyyden, haluan hellyyttä ja oikeaa erotiikkaa, Reko sanoo hitaasti.

Hänen puheensa kuulostaa oudon jäykältä, kuin suoraan jostakin elokuvasta tai Harlekiini-­romaanista, mutta toisaalta samaa tyyliä ovat olleet hänen viestinsäkin. En tiedä, pitäisikö tässä nauraa vai hypätä suoraan Rekon kaulaan vai mitä. Päätän alkaa yskiä.

Köh-kröhöm-köhköh-köh!

Reko ei tunnu reagoivan yskääni mitenkään, mutta sanoo sitten:

– Mutta nyt mun täytyy mennä, minulla on vain hetki aikaa ennen kuin on pakko palata takaisin töihin. Lähetä mulle viesti heti kun tiedät, mitä haluat.

Hän nousee yllättäen ylös pöydästä ja silittää niskaani todella lämpimästi.
Hän painaa poskelleni pehmeän suukon ja häipyy sitten hetkessä.

Ööö… siis hetkinen…

Istun yksin kahvikuppini ääressä kevätkukkaloiston keskellä enkä yhtään tajua, mitä on tapahtunut. Sydän hakkaa edelleen hulluna, ja Rekon suukko tuntuu vieläkin ihanan kosteana poskella.

Tekisi mieli soittaa Kikelle, mutta ei hän varmasti ymmärtäisi tästä sen enempää kuin minäkään. Kunhan vain saarnaisi minulle lisää siitä, miten minun pitäisi yrittää kommunikoida paremmin Laurin kanssa. Mutta miten kommunikoit, kun miestä ei näy tai kuulu missään?

”Kulta, mä rakastan sua. Pus”, näppäilen viestin puhelimeen ja
lähetän sen nopeasti Laurille.

Se tuntuu naurettavalta (ja todella epätoivoiselta), mutta pakko yrittää paikata tätä tilannetta edes jotenkin, antaa Laurille jokin mahdollisuus osoittaa minulle, että meidän välillämme on vielä jotain: toivoa, rakkautta, iloa, ystävyyttä, edes jotain!

Tunnen nimittäin harvinaisen selvästi, miten olen valumassa hurjaa vauhtia kohti Rekoa ja pettämistä kuin pahimmassakin perhekylpylän yliliukkaassa vesiliukumäessä. Niin huumava tämä päälläni riippuva tunne juuri nyt on. Ainoa toivoni on nyt se, että Lauri tarttuu minua niskasta kiinni ja vetää minut äkkiä takaisin avioliittoni turvalliseen satamaan.

Odotan hetken. Ja toisen. Mitään vastausta ei kuulu. Ahdistus kuristaa kurkkua, ja samalla olen oikeasti vain vihainen. Kuka Lauri oikein luulee olevansa? Voiko hän muka noin vain leimata kellokortin ulos meidän suhteesta ja avioliitosta minulle mitään ilmoittamatta? Ei hemmetti, minua ei näin enää kohdella! Ei tämä lapsettomuus nyt pelkästään minun syytäni ole (tai siis biologisesti on kyllä, mutta ei siitä juuri nyt sen enempää). Päätän kertoa Rekolle päätöksestäni vielä tänään.

Tämä on uskomatonta. Tuntuu kuin Reko olisi heittänyt päälleni jonkin loitsun. Koko vartalo sykkii aivan sietämätöntä ikävää häntä kohtaan, vaikka olen nähnyt hänet kerran ja vain muutaman minuutin ajan. Mitä tämä tarkoittaa? Seksinpuute on kamala sairaus.

”Taitava tyyppi, kuule. Pisteet vaan Rekolle. Se pelaa sun kanssa ihan täysin, osaa pyörittää oikein kunnolla, pidä varasi, kulta! Jos lähdet leikkiin, on parempi pysyä vauhdissa mukana.” Kiken tekstari hehkuu kännykän ruudulla pimeässä eikä lupaa mitään hyvää.

Tiedän paremmin kuin hyvin, mitä Kike tarkoittaa. Reko on kietonut minut verkkoonsa vain muutamassa päivässä.

Mutta nyt on jo aivan liian myöhäistä. Seison yksin keskustan hotellin hämärässä aulassa ja odotan, että vastaanottovirkailija ilmoittaa minulle, että saan mennä ylös huoneeseen.

Siis Rekon huoneeseen.

Siis apua.

”Joo mä tiedän, mutta en vaan pysty enää estämään tätä”, näppäilen Kikelle nopeasti.

Ja oikeasti siltä tämä tuntuu: tätä virtaa on mahdotonta enää
pysäyttää. Se on menoa nyt.

– Voitte nyt mennä ylös, virkailija ilmoittaa ennen kuin ehdin kunnolla käsittää, mitä olen tekemässä.

– Kiitos, sanon ja kävelen robottimaisesti hissiin.

Tuntuu kuin hurja virtaava vesi kohisisi korvissa. Mitään muuta ei kuulu. Silmiä pistelee, palelee, vaikka on kuuma.

Ovet sulkeutuvat liukuen, ja aika tuntuu hidastuvan. Näen mielessäni Laurin hymyilevät kasvot, jotka liukuvat sitä kauemmaksi minusta, mitä korkeammalle hissi nousee. En osaa ajatella mitään. Olen yrittänyt parhaani, olen yrittänyt jutella Laurin kanssa, mutta mikään ei tunnu toimivan. Ja nyt seuraan vain omaa ruumista, joka on selvästi päätöksensä tehnyt.

Huoneen numero on 2459. Ovi on ruskea ja aukeaa äänettömästi, kun työnnän sitä kevyesti sisäänpäin.

Reko seisoo hotellihuoneen ikkunan luona selin minuun ja katsoo ulos kaupunkiin.

– Linda, hän sanoo kumman matalalla äänellä.

Pelko ja halu pyörähtävät vatsanpohjassa. Tämä voisi olla koomista, mutta ei ole.

Mielessä joku kysyy, mitä ihmettä, siis mitä IHMETTÄ oikein olen tekemässä, mutta jostain syystä en jaksa kuunnella.

Minua ei kiinnosta, ei ihan todella nyt juuri kiinnosta mikään muu.

Kävelen suoraan Rekon luo hitaasti mutta varmasti.

Hän kääntyy ympäri, tarttuu minua käsivarsista vähän liian kipeästi ja heittää minut sängylle. Seuraa tunnin verran (tai jotain sinne päin… On nimittäin täysin mahdotonta tietää, onko aika pysähtynyt, muuttanut suuntaa vai nopeutunut entisestään) sellaista seksipyöritystä, että pää meinaa räjähtää.

Siis aaaapuuuuaaaaahhhhhh!

En jälkeenpäin muista tilanteesta oikein mitään, tuntuu kuin koko kroppa olisi muuttunut pelkäksi seksikoneeksi, mielihyvämagneetiksi. Reko vie minua mukanaan ihan miten haluaa, olen valmis tekemään mitä tahansa…

– Mun täytyy valitettavasti nyt mennä, Linda. Sä olet upea nainen, Reko sanoo sekstailukarusellin jälkeen silittäen paljasta ihoani ja alkaa sitten pukeutua kuin kaikki tämä olisi hänelle täysin jokapäiväistä ja normaalia.

Makaan hotellin jäykissä lakanoissa ja tuijotan Rekoa lumoutuneena. Tuntuu kuin olisin kokeillut jotain harvinaisen vaarallista, kiellettyä ja vaikeasti saatavaa huumetta ensimmäistä kertaa. 

Reko pukee siistin puvun päälleen, kiristää kravatin kaulaan, painaa suukon niskaani ja lähtee ulos.

Kevätaurinko paistaa hotellin ikkunasta paljaille reisilleni. Nyt se on tehty. Tästä ei enää voi palata taaksepäin.

Olo on sanoinkuvaamattoman sekava. Seksi ei ikinä ole ollut näin hyvää, koko vartalo hehkuu mielihyvää ja samalla mielessä takoo orastava syyllisyys, jonka voin kuvitella yltyvän pian täysin sietämättömäksi.

Samalla Rekon lähtö tuntuu jotenkin etäisesti ihan vähän epäkohteliaalta ja rumalta. Eikö meillä pitänyt olla jonkinlainen yhteys (siis ei pelkästään fyysinen), emmekö olisi voineet puhua edes vähän siitä, mitä on tapahtumassa, mitä olemme tehneet?

Yritän kelata mielessäni viime päiviä taaksepäin ja ymmärtää, missä kohdassa aloin lipsua omalta kaidalta tieltäni väärään suuntaan. Mutta jostain syystä en osaa päättää, mikä hetkistä on ollut muita merkittävämpi.

Dililililili. Puhelin soi. Kike.

Nostan kännykän raukeasti korvalleni ja vastaan matalalla äänellä.

– Öö… Linda? Kiken ääni kuulostaa huolestuneelta.

– Jees.

– Onko kaikki ok? Sä kuulostat oudolta, oletko sä kipeä?

– En… Hih hih hih, alan hihittää typerästi kuin teinityttö.

– Öö… Missä sä oikein olet? Mitä on tapahtunut? Kike kysyy.

– Mä olen yhdessä hotellihuoneessa. Olin Rekon kanssa, se lähti juuri, vastaan kieltämättä vähän ylpeänä.

Olen varma, että Kike, Jenni ja Nina kuvittelivat todella, ettei minusta olisi tähän. Heh, no tässähän nyt näkivät. Kyllä sitä meikäläinenkin osaa yllättää, jos niikseen tulee, eikä tunnu missään (ainakaan vielä). En minäkään mikään pelkkä kiltti tyttö ole.

– Mitä? Ai jaa… Mikset sä kertonut mulle, että olit sen kanssa kahdestaan jossain hotellihuoneessa, sullehan olisi voinut tapahtua vaikka mitä! Kiken ääni kuulostaa aidosti huolestuneelta.

– Ei mulle mitään voi tapahtua, se on ihana mies, seksi oli aivan tajuttoman upeeta, hihittelen lisää.

– Linda, pidä huoli itsestäsi, mulla on jotenkin huono fiilis siitä äijästä, se vaikuttaa vähän liian taitavalta pelimieheltä sulle, Kike sanoo.

– Miten niin mulle? Olenko mä joku täysi tossukka näissä pelikuvioissa muka? Helvetti, alkaa pikkuhiljaa ärsyttää noi teidän iänikuiset piikittelevät kommentit! Antaisitte mun olla rauhassa onnellinen siitä, että olen kerrankin saanut hyvää seksiä! kimitän puhelimeen, vaikka oikeasti Kiken sanat huolestuttavat minua vähän.

– Joo, joo, ota ihan rauhassa, kulta, mä vaan haluan sanoa sulle, miltä musta tuntuu. Mutta siis tietenkin on ihanaa, että teillä oli kivaa ja että sä sait, mitä halusit, mutta lupaathan kertoa mulle seuraavalla kerralla, jos olet taas yksin sen kanssa jossain, okei? Kike vannottaa minua.

– Lupaan, joo, hyvä on, vastaan ja painan puhelimen kiinni vähän liian nopeasti.

Nousen istumaan sängyssä ja katson ympärilleni. Hotellihuone on kuin mikä tahansa hotellihuone, ruskea, tyylikäs ja tyhjä.

Outo tunne takoo takaraivossa yhä voimakkaampana. 

Soita Laurille. Soita Laurille. Soita Laurille.

Pyörittelen kännykkää kädessä ja yritän ymmärtää, miksi mielessäni joku haluaa minun soittavan Laurille juuri nyt.

Lopulta annan periksi ja näppäilen Laurin yhteystiedot kännykkään.

– Mitä, kulta? Laurin ääni kuuluu puhelimesta yhtäkkiä täysin kirkkaana. En ole kuullut sitä kolmeen päivään. – Onko kaikki okei?

Miksi hänen piti vastata minulle juuri nyt?

– On joo, mä halusin vain… öö… kuulla sun äänen, änkytän.

– Tosi kiva sun tekstari eilen, kiitos, se teki hyvää. Mäkin rakastan sua, kulta, Lauri sanoo. – Meidän pitäis nyt vähän ryhdistäytyä ja keksiä jotain kivaa kahdestaan. On ollut vähän turhan kiireistä menoa viime aikoina.

Ei, ei, ei. Rintaa viiltää jäätävämpi kipu kuin koskaan ennen. Näin kamalaa esimerkkiä Murphyn laista en ole ennen kohdannutkaan.

Mitä olen oikein mennyt tekemään? Siis mitä ihmettä olen
oikein mennyt tekemään!

Ja millä ihmeellä saan itseni irti tästä verkosta?

– Joo, se olis kivaa, kulta. Nähdään illalla, vastaan vaisusti Laurille ja suljen puhelimen nopeasti.

Nyt äkkiä ulos täältä. Äkkiä, äkkiä, äkkiä.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.