Kuvitus Helmi Järvinen
Kuvitus Helmi Järvinen

Osa 2/7: Linda on kyllästynyt avioliittoonsa ja miehensä Laurin jatkuvaan nettisurffailuun. Kaveriensa vitsailun seurauksena hän kirjautuu Daisy Roma -pettämissivustolle ja alkaa tapailla mitä kummallisimpia miehiä.

Tietokoneen ruudulta tuijottaa sumea kuva, josta on kuitenkin melko helppo erottaa viaton vaaleanvihreä silmä­pari tavallistakin tavallisempien vaaleanruskeiden hiusten alta. "Moi, mä olen Kimmo", lukee chatissa, joka on juuri jostain kumman syystä ponnahtanut kilahtaen auki. "Miten menee, mikä meininki, kaunotar?"

Ei voi olla totta, tätäkö tämä nyt sitten on? Olen ollut Daisy Roman jäsen tasan vuorokauden, ja jo nyt jotkut tuntemattomat kimmot sumennettuine kuvineen (pettämissivustolla ei siis tietenkään näytetä ihmisten oikeita naamoja tai nimiä ihan itsestäänselvistä syistä) alkavat kirjoitella minulle kaunotar-viestejä kesken työpäivän. Ei sillä, että minun olisi tietenkään varsinaisesti mikään pakko kirjautua sisään Daisy Roma -uskottomuussivustolle töissä kahden tylsän kokouksen välissä, mutta kuitenkin.

Pakko silti myöntää, että aika hauskaa tämä on. Olen viidessätoista minuutissa saanut viestejä jo kolmelta eri mieheltä. Onkohan se hyvä vai huono tulos tällä saitilla? Pitäisi ehkä tehdä vähän taustatyötä, niin saisin selville, millä tasolla oikein liikun. Ehkä en olekaan niin täydellinen tylsimys kuin luulin! Mahtavaa.

Jätän Kimmon heilumaan linjoille vastaamatta mitään. Imartelevasta huomiosta huolimatta en todellakaan aio lähteä chattailemaan minkään vaimoaan pettävien luusereiden kanssa keskellä kir­kasta päivää, kunhan tässä vain surffai­len ja katson ruokalistaa kuten Kike sanoi. Ei siinä mitään pahaa ole – ja sitä paitsi tunnen itseni jo nyt ihan vähän seksikkäämmäksi kuin viikonloppuna (siihen ei kyllä paljon vaadita, mutta silti), Kimmo ei varmasti ole mikään Mister Maailmankaikkeus, mutta onhan se mukavaa, jos joku pitää minua kaunottarena ihan näin keskellä harmaata tiistai-iltapäivää.

Kike, Nina ja Jenni ovat siis luoneet minulle väkisin oman profiilin Daisy Romaan (mikä ihmeen nimi tuo muuten edes on?) ja odottavat nyt innolla ensimmäisiä askeliani saitilla. "Seksikäs 35-vuotias blondi etsii päiväkahviseuraa pääkaupunkiseudulta." Kiken kirjoittama esittely minusta ei kyllä erikoisuudella päätä huimaa, mutta näyttää toimivan. Kiken mukaan mitään­sanomaton ilmoitus on hyvä, koska se jättää tilaa mielikuvitukselle ja suurille fantasioille.

No, sama kai se on, mitä esittelyssäni täällä luuserilandiassa lukee, ei näitä kukaan lue kuitenkaan. Enkä siis todellakaan aio tehdä täällä mitään kiellettyä tai muutenkaan hämärää, todellisuudessa päiväkahvit ja kaikki muut vastaavat hämärät aktiviteetit ovat minulle täysin poissuljettu vaihtoehto.

"Kerro mistä tykkäät, mä lupaan toteuttaa kaikki sun fantasiat!"

Kimmo ainakin tuntuu innostuvan hiljaisuudestani entistä enemmän. Hih hih. Pakko vähän nauraa salaa koko jutulle. Ehkä Kike oli oikeassa, ehkä tämä kuvio voi todella tehdä minulle hyvääkin. Yhtäkkiä minä, Linda Miss Tylsä Sukkahousu 2013, joka jää kotona kakkoseksi jopa tietokonepeleille, olen joku ukkomiesten hurjimpien fantasioiden kohde numero yksi, hih. Onhan se nyt aika uskomatonta, pakko myöntää!

"Herätä intohimosi uudestaan henkiin, hanki ikioma salarakas!" sivuston yläreunassa mainostetaan. Alan kyllä pikkuhiljaa ymmärtää tällaisten sivustojen tarpeellisuuden. Kun elämä käy yksinkertaisesti liian tylsäksi, on hyvä, että on joku paikka, jonne voi surffata vähän nostamaan itsetuntoaan. Ei tästä toistaiseksi ainakaan mitään haittaa ole ollut.

Juon kulauksen koneen vieressä jäähtyvää maitokahviani ja vilkaisen salaa ympärilleni. Kaikki tuntuu jatkuvan vaaleassa avokonttorissamme aivan yhtä puuduttavana kuin aina ennenkin, vaikka olen juuri ottanut ensimmäiset askeleet tuhmien aikuisten virtuaalimaailmassa hurjalla nimimerkilläni Lili 78. Kello raksuttaa seinällä, ja paperit kahisevat, joku naputtelee konettaan lähes innostuneen kuuloisesti. Miten se on edes mahdollista?

Pakko kyllä myöntää, että työ­kaverini ovat toinen toistaan kummallisempia. En esimerkiksi ole vaihtanut huoneen toisella puolella istuvan viisikymppisen Ritvan kanssa varmasti sanaakaan sitten helmikuun. Hän ei todennäköisesti edes ymmärtäisi Daisy Roma -sivuston ideaa, vaikka vääntäisin sen hänelle rautalangasta. Salaisuuteni on siis ainakin töissä turvassa.

Tai siis, eihän tämä mikään varsinainen salaisuus ole. Ei minulla ole mitään salattavaa, en ole tehnyt mitään pahaa, väärää tai rangaistavaa. Ei minulla ole aikomustakaan alkaa chattailla fantasioistani Kimmon tai kenenkään muunkaan kanssa. Voisin siis ihan hyvin kertoa tästä rakkaalle aviomiehelleni Laurillekin, ehkä jopa nauraisimme jutulle yhdessä ja voisimme sitten toteuttaa omia fantasioitamme oikein kunnolla. Tai sitten ei.

Mieleen piirtyy taas kuva Laurista eilen illalla tietokoneen ääressä lasittunut katse silmissään. Virttynyt verkkariasu roikkui rumasti päällä eikä kyllä mitenkään imarrellut ennen niin salskean mieheni lässähtänyttä olemusta. En tiedä, jaksaisinko oikeasti itsekään innostua seksistä, jos Lauri yhtäkkiä jotain ehdottaisi…

Välillä tuntuu oikeasti, että jotkut ulkoavaruuden oliot ovat kaapanneet oikean aviomieheni ja iskeneet tilalle jonkun jäätyneen humanoidin. Humanoidin, johon on unohdettu asentaa puhe- ja seksitoiminto, heh heh. Ei paljon naurata. Ehkä on tosiaan parempi, etten kerro tästä surffailusta hänelle yhtään mitään.

"Moi Lili", kilahtaa uusi viesti chattiini.

Kike on tosiaan valinnut sivustolle lempinimekseni Lili 78:n, en oikein tiedä, mitä ajatella siitä.

Kiken mukaan se on seksikäs nimi, koska sen lausumisessa pitää käyttää kieltä niin aktiivisesti (testasin tätä itse, ja tottahan se kyllä on). En todellakaan tiedä, onko se hyvä vai huono juttu. Kukaan ei kyllä koskaan aiemmin ole kutsunut minua Liliksi, ja se tuntuu kieltämättä vaihteeksi ihan mukavalta. Olen alkanut jo kyllästyä perustavalliseen Linda-nimeeni. (Tai ehkä olen vain kyllästynyt itseeni, sekin mahdollisuus on tietenkin olemassa.)

Klikkaan Lili-viestin lähettäjän profiilia. Ruudulle lävähtää hämärä kuva pyöreästä miehestä tukevan tummansinisen polkupyörän selässä. Eikä. Mitä nämä tyypit oikein ajattelevat? Jos oikeasti on reilusti ylipainoinen ja haluaa pettää vaimoaan, eikö silloin kannattaisi valita sivustolle edes väärä kuva?! Ihan pokkana vaikka joku mallin tai elokuvatähden pärstä. Tässä sumennetussakin kuvassa nimittäin uuden ihailijani hurjat ylikilot näkyvät aivan liian selvästi. Ihan todella, jotain realismia sentään peliin!

"Mä olen Jaska", polkupyöräilijä ilmoittaa minulle itsevarmasti, selvästi käsittämättä surkean kuvansa aiheuttamaa tuhoa chattikontaktillemme. Jaska kertoo profiilissaan olevansa "urheilullinen ja reipas nuori mies", jolta riittää tarmoa kuulemma "useammallekin naiselle".

Voi, anna mun kaikki kestää.

"Mikä on sun lempiruoka lauantaisin kotikatsomon leffan ääressä?" Jaska räväyttää, vaikka en ole vastannut hänelle mitään. Hän se ei selvästi luovuta helpolla.

Ei voi olla totta. Miten tällaiset tyypit ovat edes päässeet naimisiin? Ja miten heillä on varaa kaiken lisäksi suunnitella puolisonsa pettämistä, haloo?! Olisivat onnellisia, että edes yksi ihminen on maailmassa tarttunut heidän verkkoonsa. (Okei, tämä kuulostaa ehkä vähän ilkeältä, mutta en todellakaan aio alkaa sääliä mitään netissä heiluvia polkupyöräileviä vaimonpettäjiä, jotain rajaa sentään.)

Jätän Jaskan unelmoimaan itsekseen ihanasta tv-illasta kotisohvalla, hänestä ei valitettavasti ole minulle edes itsetunnon kohottajaksi. Eivätkö kotisohvatreffit sitä paitsi ole nimenomaan varattu omalle puolisolle, ei millekään netistä kalastetuille salarakkaille? Eikö telkan katselu yhdessä ole lähinnä se yksi ja ainoa asia, joka säilyy pitkään jopa aivan viimeisiään vetävissä avioliitoissa? Jaskalla taitaa olla lopullisesti pasmat sekaisin, tai sitten hänen vaimonsa on lyönyt jo kauan sitten hanskat tiskiin… tai ehkä Jaska ei ole edes ymmärtänyt, mistä näissä nettisivuissa on kysymys, sekin on hyvin mahdollista, hmmm… Hetken Jaskan kohtaloa pohdittuani jatkan jälleen miesten profiilien plarailua.

Aika karmeannäköistä sakkia täällä kyllä noin niin kuin pääasiassa on. Ei tästä voi hyvällä tahdollakaan muuta sanoa. Eikä se kyllä nyt johdu näistä piilotetuista kasvoista ollenkaan, koska esimerkiksi karmeat asuvalinnat näkyvät sumennettujen kasvojen takaakin aivan liian hyvin.

Kuinkahan moni ajattelee samaa minusta? Vaikka Kike on valinnut sivustolle minusta aika mairittelevan kuvan ajalta juuri ennen Laurin ja minun häitäni. Näytän onnelliselta ja ikäistäni nuoremmalta, ehkä 23-vuotiaalta.

Miten on muuten mahdollista, että näytin viisi vuotta sitten 23-vuotiaalta ja nyt 43-vuotiaalta, vaikka oikeasti olen 35 – ja olin siis viisi vuotta sitten oikeasti 30? En koskaan ole ollut mikään nero matematiikassa, mutta jokin tässä ajanlaskussa nyt mättää. Ylläni kuvassa on avokauluksinen persikanvärinen pusero, josta saan pomminvarmasti kehuja joka ikinen kerta, kun lähden liikkeelle se päälläni. Kieltämättä Kike hallitsee hommansa. Pitäisi useamminkin kysyä häneltä neuvoa pukeutumisessa. 

Mutta hetkinen, onhan täällä ukkomiesten joukossa näköjään muutama ihan mukavankin näköinen tyyppi… hmm…. tuo esimerkiksi… ja tuo ja VAU, tuo! Siis todellakin VAU!

"Lili moi!", sanoo edessäni oleva sumea kuva minulle yhtäkkiä.

Hui, ei kai näillä sivustoilla pysty näkemään, kuka profiileja oikein katsoo? Se olisi aivan kamalaa. Silloinhan kaikki Jaskat ja hänen tyylisensä fillaripellet voisivat saada minusta täysin väärän kuvan! Voi ei, olisi todella pitänyt kysyä Kikeltä vähän tarkempia vinkkejä tähän flirttisurffailuun. Ettei nyt vaan lähtisi mopo lapasesta heti kättelyssä.

"No moi!"

Ei kun siis. Hetkinen. Mitä nyt tapahtuu? Huomaan sormieni kirjoittavan kuvalle vastausta aivan kuin olisin tehnyt sitä koko ikäni. Tämä ei nyt mene ollenkaan suunnitelman mukaan. Apua.

"Oot tosi söpö tossa sun kuvassa, luonnossa varmasti vieläkin syötävämpi", Jussi (siis se kuvan mies) sanoo, ja jostain syystä tunnen punastuvani korvia myöten.

Apua, apua, apua. Mitä oikein tapahtuu? Tämä tuntuu ihanalta.

– Oletko sä skannannut tän valokuvan sille, Linda?

Mitä ihmettä? Mistä Jussi tietää oikean nimeni ja mistä ihmeen skannauksesta se yhtäkkiä puhuu? Eikö minun kuvani ole jo sivustolla, minä luulin, että Kike hoiti kaikki yksityiskohdat kirjautumisessa.

Tämä on juuri sitä, mitä pelkäsin, olen täysin liian vanha tällaiseen nettihurjasteluun, en edes ymmärrä uusia slangisanoja, parempi kai vain häipyä täältä mahdollisimman nopeasti vähin äänin. Äkkiä, äkkiä nyt vaan pois täältä…

– Linda?

Mistä tämän hemmetin tsydeemin oikein saa kiinni? Miten kaikki voi oikeasti aina olla näin monimutkaista!

– LINDA?

Tuntuu kuin joku olisi kaatanut saavillisen kylmää vettä päälle. Ritva seisoo vieressäni ja tuijottaa minua silmät pyöreinä ja otsa rypyssä (tämän ilmeen hän hallitsee muuten harvinaisen hyvin). En ehkä koskaan ole nähnyt häntä näin läheltä. Ritvallahan on itse asiassa ihan kauniit vaaleanruskeat silmät, kun tarkemmin katsoo. Kannattaisi ehkä harkita piilolinssien hankintaa, nuo punasankaiset muovilasit nimittäin piilottavat täysin hänen säihkysilmänsä taakseen. Ilman niitä Ritvakin saisi ehkä muutaman kivan klikkauksen Daisy Roma -sivustolla profiiliinsa, jos sinne asti uskaltautuisi, heh heh hee. Voisi tehdä eetvarttia itse kullekin, hi hii.

–Linda, mikä sua vaivaa? Onko sulla kuulossa jotain vikaa vai mitä on tapahtunut?

– Öö… ei, mä vaan olin tosi keskittynyt tähän… siis tähän… uuteen sopimuspohjaan, vastaan epämäärisesti änkyttäen.

– Mihin ihmeen sopimuspohjaan?

Miten hemmetissä Ritva voi yhtäkkiä olla noin puhelias ja kiinnostunut minun tekemisistäni? Yleensä hän tuskin huomaa, että olen samassa huoneessa, saati sitten, että muistaisi nimeni, ja nyt hän muka haluaa tietää minkä nimenomaisen sopimuspohjan kimpussa oikein taistelen! Tämä on nyt taas sitä Murphyn lakia, jota minun elämässäni on näkynyt viime aikoina aivan liikaa.

– No siihen lkdjldkdfjlseehen, mumisen ja saan Ritvan onneksi ainakin hetkeksi hiljenemään.

– Vai niin, kuulostaa todella mielenkiintoiselta. Oletko sä skannannut sen kuvan niille vai et? Ritva kysyy sitten kuivasti.

Aivot takovat tyhjää monen monta sekuntia ennen kuin tajuan, mistä Ritva puhuu – ja etten tietenkään ole vielä skannannut kyseistä kuvaa yhtään kenellekään. Ei voi olla totta.

– Öö… mä olin juuri tekemässä sitä, hetkinen vaan, vastaan mahdollisimman tylsästi ja asiallisesti ja klikkaan samalla Daisy Roman tyylikkäästi piiloon tietokoneen ruudultani Ritvan huomaamatta yhtään mitään, ta-daa. – Olisi myös tosi kiva, jos voisit antaa mulle nyt kunnon työrauhan, Ritva, mun on hirveän vaikea keskittyä, kun sä jatkuvasti kyttäilet, mitä mä teen, lisään hiukan tuohtuneesti ja saan kuin saankin Ritvan pyytelemään anteeksi keskeytystään.

Huh. Täytyy tulevaisuudessa alkaa miettiä vähän tarkemmin, milloin oikein sovin treffejä salaisen ystäväni Daisy Roman kanssa. Voisin kyllä varmasti ihan hyvin kirjautua sivustolle kotoakin, Lauri ei lasittuneine aivoineen todennäköisesti huomaisi yhtään mitään, vaikka katsoisin kovaa pornoa hänen vieressään.

No niin ja nyt skannaamaan...

– Moi! kuuluu matala, miellyttävä ääni edestäni parin päivän kuluttua.

Komea nelikymppinen mies heilauttaa kättä hämärän kahvilan perältä. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, ei mitään hajua, mitä oikein olen tekemässä.

Parin päivän Daisy Romassa heiluminen on vain jotenkin ohjannut minut tänne tänään. Ensimmäisille pettämissivustotreffeilleni. En oikein osaa uskoa tätä itsekään.

– Moi, vastaan miehelle, kävelen oudosti kaarrelleen kahvilan salin poikki ja istun jotenkin kummalliseen asentoon hänen viereensä (polvet osoittavat oikealla ja yläkroppa vasemmalle, pää on jotenkin todella oudosti kierossa).

En ole ikinä käynyt tässä kahvilassa. Ennen tätä päivää en edes tiennyt, että tällaista paikkaa on olemassa. Tämä onkin varmasti jokin uskottomien ja salarakkaiden virallinen deittimesta, kun valotkin ovat näin kumman hämärät.

Miten ihmeessä olen joutunut tähän tilanteeseen? En osaa selittää koko kuviota edes itselleni. Jostain syystä vain parin päivän chattailun jälkeen teki mieli tavata hyvännäköinen, minusta kiinnostunut mies livenä. Ei kai se nyt niin kamalaa ole? (Tiedän, että tavallaan on, mutta nyt on myöhäistä miettiä sitä.)

– Haluatko sä jotain juomista? Kahvia vaikka?, Jussi kysyy ja vaikuttaa täysin rauhalliselta.

No, ehkä hän on harrastanut "DR-treffejä" jo pidempäänkin, mene ja tiedä. (Kyllä, viikon surffai­lun jälkeen olen oppinut puhumaan pettämissivustokieltä varsin sujuvasti, ja tiedän olevani juuri nyt ensimmäisillä DR-treffeilläni, olen itse asiassa aika ylpeä itsestäni.)

– Tota, joo... kahvi olisi kiva, kolme sokeria ja paljon maitoa, kiitos.

Katson salaa Jussin tiukkaa peppua, kun hän kävelee kahvilan tiskille. Ei hassumpi kyllä joo. Kaikki olisi hyvin, jos olisin sinkku, ihan hirveän syyllinen olo kaikesta huolimatta, tämä ei tunnu kyllä nyt yhtään hauskalta. Mitä jos joku tuttu kävelee sisään ja näkee minut täällä punaisena hirveä tuskanhiki otsalla? Tai siis niin… no, voinhan aina selittää, että Jussi on työkaverini ja olemme vain juttelemassa työasioista jossain työtapaamisessa. Kellohan on nimittäin vasta 14 ja on työaika, yleensä olen tähän aikaan päivästä vielä töissä työ­takomassa työtiedostoja työkoneeseen. Miksi ihmeessä en saa ajatuksia irti työstä nyt ollenkaan?

Puuh, puuh, puuh, hengitä, Linda, hengitä, kaikki on hyvin, et ole tekemässä mitään pahaa! (En kyllä oikeasti ole asiasta enää yhtään varma.)

Pyyhin kädet salaa housuihin, ennen kuin Jussi tulee takaisin. En varmasti koskaan ole hikoillut näin paljon, onkohan tämä homma nyt ollenkaan terveellistä… Mitä jos saan yhtäkkiä sydänkohtauksen ja kuolen tähän, ja sitten Jussi joutuu soittamaan Laurin paikalle. Ehkä pitäisi vain lähteä nopeasti takaisin töihin ja unohtaa koko juttu. Itsetuntoni on jo kohonnut ihan mukavasti viime päivinä, ja kyllä se Laurikin sieltä koomastaan vielä herää.

– No niin, mitä sä haluat, mennäänkö tohon lähihotelliin, mä varasin sieltä äsken huoneen. Vai onko sulla jokin muu paikka mielessä? Ehkä joku julkinen mesta, musta on usein jännä mennä juna-aseman miesten vessaan, siellä on jotenkin sellainen sopivan likainen fiilis, pääsee hyvin vauhtiin, Jussi sanoo.

Hän puhuu nopeasti, mutta näyttää edelleen täysin rauhalliselta, aivan kuin kertoisi minulle lastensa erilaisista urheiluharrastuksista: "Jenna käy satubaletissa ja Teo tykkää taekwondosta". Voi kuolema.

Sitten hän hörppää kahvia kuin kuka tahansa ja katsoo suoraan silmiin. Hän on ihan selvästi harrastanut tätä aivan liian kauan. Ja minä aivan liian vähän. En osaa reagoida mihinkään tässä tilanteessa.

– Tota… mä en oikein tiedä, mä ajattelin jotenkin, että me juteltaisiin vähän, tutustuttaisin niin kun, mä en ole yhtään varma, mitä mä haluan. Mitä sä esimerkiksi teet työksesi, Jussi? minä kysyn ja tunnen hikipisaran valuvan otsan reunaa pitkin ohimolle ja jatkavan matkaa siitä yhä alaspäin.

Jussi tuijottaa minua kuin olisin lyönyt häntä avokämmenellä naamaan (tai ehkä haukkunut hänen satubalettia tanssivia lapsiaan idiooteiksi).

– Siis onko tää sulle joku helvetin vitsi vai mitä? hän sanoo vihaisesti.

– Öö… siis mitä, mä en nyt oikein tajua, alan änkyttää pelästyneesti.

– Jos mä haluan hemmetti jonkun muijan kanssa jutella niin mä jään himaan vaimon kanssa kattomaan telkkaa. DR on perustettu kuule ihan jotain muuta menoa varten. Että mennäänkö me nyt suoraan asiaan vai eikö me mennä? Mulla on kuule elämässä muutakin tekemistä kuin kuunnella sun ailahtelevia mielihaluja tässä, niistä saan ihan tarpeeksi kotona! Jussi ärähtää. – Voi jumantsukka teidän ämmien kanssa!

Haluaisin vajota maan alle. Hiki on muuttunut jäätävän kylmäksi, mutta otsa on edelleen tulikuuma. Apua.

– Tota noin, sori vaan... mun täytyy nyt mennä. Mulla on yksi tosi tärkeä työtapaaminen, jonka olin unohtanut merkitä työkalenteriin. Mun on nyt pakko palata takaisin töihin. Oli kiva nähdä, moi, sössötän ja lähden juoksemaan kahvilan salin poikki ulko-ovelle niin kovaa kuin pääsen. En tällä kertaa edes kaartele puolelta toiselle vaan juoksen suoraa viivaa suoraan ulos täältä ja äkkiä.

Ei, ei, ei, apua! Siis mitään näin kamalaa minulle ei ole tapahtunut sitten teinivuosien. Ja suoraan sanottuna jotkut limudiskopakit eivät tunnu kyllä yhtään miltään tämän jäätävän kohtelun rinnalla. Tämä on siis todella pahinta, mitä minulle on ikinä tapahtunut. (Noin niin kuin romantiikkarintamalla ainakin.) Pakko soittaa Kikelle ja kuristaa hänet välittömästi. Sillä kaikki tämähän on oikeasti hänen syytään.

Sitä paitsi "Jussi" vaikutti todella pelottavalta, ei mitään hajua, mitä perverssiä (tai oikeasti vaarallista!) hän olisi keksinyt, jos olisin lähtenyt hänen kanssaan päiväretkelle aseman vessaan. Hyi yäk. Kauhun kyyneleet nousevat väkisinkin silmiin.

– No, mitä Lilille kuuluu, miten treffit on sujuneet? Kike vastaa puhelimeensa pahaa aavistamatta.

– Voi hemmetti, Kike, nyt sä olet mulle kyllä uuden skumppaillallisen velkaa, tai parikin. Mä olin juuri treffeillä jonkun karmean perverssipeten kanssa, joka kilahti täysin, kun ehdotin, että voitais  puhua hetki ennen kuin aletaan repiä toistemme vaatteita pois. Tää on ihan karmeeta oikeesti, mä aion lopettaa koko jutun heti tänään, saat luvan poistaa mun profiilin nyt heti! HETI! KUULETKO SÄ?! kiljun puhelimeen pysähtymättä edes vetämään henkeä.

Selitän hengästyneesti Kikelle kaikki Jussi-tapaamisen yksityiskohdat ja uhkaan häntä vaikka millä karmeuksilla (mm. uuden Vuitton-laukun tärvelemisellä), ellei hän nyt välittömästi poista profiiliani Daisy Romasta.

– Hengitä, kulta, nyt hengität vaan. Etkö sä ollut jutellut sen Jussin kanssa netissä mitään ennen noita treffejä? Kike saa lopulta sanottua.

– No en oikeestaan. Me puhuttiin jotain että kaunis ilma tänään, ootpa tosi hottis ja se ehdotti melkein heti, että nähdään. Mä ajattelin, että olisi kiva tsekata sen naama ilman sumua ja hirveetä pikseliristikkoa silmien edessä ja suostuin. En mä kyllä nyt kuolemaksikaan keksi, miksi se tuntui silloin niin hyvältä idealta, selitän.

– Kuule, kulta, ensi kerralla juttelet niiden tyyppien kanssa vähän pidempään, niin saat tarkemman kuvan siitä, minkälaisista hiippareista oikein on kysymys. Ja laitat mulle viestin heti, jos lähdet jonnekin yksin niiden kanssa, okei? Kike sanoo.

Hän puhuu rauhallisesti. Tuntuu vähän kuin hän olisi pitänyt tämän puheen joskus aikaisemmin jollekin toisellekin… Hmmm…

– Siis minkä tyyppien? Mistä ihmeen tyypeistä sä oikein puhut? Mä en todellakaan aio mennä enää yksillekään treffeille kenenkään kanssa. Mä olen NAIMISISSA, hemmetti! Mikä kaikkia oikein vaivaa? Eikö se muka tarkoita kenellekään enää yhtään mitään? huudan lähes suoraa huutoa.

– Rauhotu, Lili, Rauhotu! Kike hyssyttelee minua.

– Älä sinä nyt ala mua lilitellä, mä olen Linda ja mä olen naimisissa! Viisvuotishääpäivä on kahden viikon kuluttua ja sormuskin kiiltelee vielä, vaahtoan naama punaisena.

– Okei, Linda, kuuntele. Sun ei tarvitse tehdä mitään, mitä sä et oikeasti halua. Mutta mä muistutan vaan, että joissain maailman maissa se, että aviopuoliso ei makuuhuoneessa enää anna, riittää aivan hyvin avioeron syyksi, Kike ilmoittaa minulle täysin asiallisesti.

Tämä ei voi olla totta.

– Ai missä maissa muka? kysyn.

– No Italiassa varmaan… ja Kuubassa tai jossain, en minä tiedä, mutta pointti on se, että sä olet aivan liian hottis nainen elämään puutteessa, kulta, Kike sanoo.

– Mutta mä rakastan Lauria! En mä halua mitään avioeroa, vaikka meillä olisi sille kuinka pätevä syy!

– No tee sitten asialle jotain, kulta, sä olet selvästi aivan hysteerinen. Tää ei voi jatkua näin, yritä vaikka puhua sille ukollesi. Eikö toimivan viestinnän pitänyt olla jotenkin kaikkien parisuhteiden peruspilari, vai miten se menee? Kike vastaa eikä selkeästi ole ymmärtänyt mitään aiemmista selityksistäni.

Pakko kai siis yrittää poistaa Daisy Roma -profiili itse. En todellakaan ole valmis puhumaan Laurille mistään, se tuntuu vain jotenkin ylivoimaisen raskaalta juuri nyt. Ja sitä paitsi, jos homma on ok Laurille näin, se saa luvan olla ok myös minulle.

Bäng, bäng, bäng, pä-päm, pam, pam, pam!

Laurin selkä liikkuu kevyesti tietokoneen pamahdusten tahtiin. En ole nähnyt hänen kasvojaan sitten eilisen. Kun tulin tunti kaksi tuntia sitten kotiin, hän istui jo tuossa tismalleen samassa asennossa koneensa ääressä eikä ole sen jälkeen liikahtanutkaan. Hän on vastannut muutamaan kysymykseeni kevyellä ynähdyksellä, eli tiedän, ettei hän voi olla täysin aivokuollut, vaikka vaikuttaakin lievästi sanottuna poissaolevalta.

Lisään televisioon hiukan ääntä, vilkaisen varmuuden vuoksi vielä kerran Laurin selkää ja avaan hiljaa oman läppärin sylissäni. Nyt jos koskaan on oiva hetki päästä lopullisesti eroon DR-profiilistani. Muutama klikkaus vain, ja kohta olen vapaa koko naurettavasta sivustosta. Laurin ei tarvitse koskaan tietää mitään koko typerästä episodista, ja minäkin voin alkaa aktiivisesti unohtaa naurettavat DR-treffini.

Hetkinen… eli… missä se oikein on? Miten tämä voi taas olla näin vaikeaa? Missään sivuston nappulassa ei tunnu lukevan yksinkertaisesti "poista profiili". Koko sivusto on selvästi joidenkin ammatti­psykologien suunnittelema, niin että sisään pääsee helposti, mutta ulos ei sitten millään. Vähän niin kuin se Hotel California siinä biisissä tai jotain. Kamalaa.

Minulla on viisi uutta viestiä. Nyt olisi varmasti fiksua vain poistaa koko postilaatikkohöskä kerralla avaamatta yhtään viestiä ja lukematta yhtään mitään, mutta ehkä voin ihan vain vilkaista nopeasti, mitä minulle on kirjoiteltu, ei kai siitä nyt enää mitään haittaa ole, kun olen kuitenkin poistamassa profiiliani (siis heti kun löydän ohjeet siitä, miten se tehdään), enkä todellakaan aio vastata kenellekään yhtään mitään. Joo, jos nyt luen vain yhden viestin...

"Hei Lili (tai mikä oikea nimesi sitten lieneekään). Olen uusi näillä sivustoilla, enkä oikein tiedä, miten toimia. Vaikutat kuitenkin todella viehättävältä naiselta, ja juttelisin mielelläni kanssasi vähän enemmän viestien välityksellä, jos se on sinulle ok. Nimeni on Reko, olen 45-vuotias mies pääkaupunkiseudulta. Vaimoni on ollut sairaana jo pitkään, minkä vuoksi seksielämämme on valitettavasti olematonta. Tunnen melkoista syyllisyyttä jo siitä, että keskustelen täällä sinun kanssasi, koska todella rakastan vaimoani, mutta kenties kykenet ymmärtämään tilannettani... Kaipaan läheisyyttä ja naisellista näkökulmaa elämään. Odotan viestiäsi innolla. Aidon ystävällisin terveisin, Reko"

Tuijotan viestiä lamaantuneena. Lauri pamauttelee menemään taustalla kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään. Mutta minusta tuntuu siltä, kuin juuri nyt jokin ovi olisi auennut tylsän elämäni pimeässä tunnelissa ja auringon lämpimät säteet alkaisivat valua ihanasti päälle.

Minun on pakko vastata Rekolle, tiedän sen aivan varmasti. Pakko. Juuri tällaista olen kaivannut: jotakuta, joka ymmärtää minua ja elämäntilannettani eikä ole mikään tietokoneensa ääressä läähättävä perverssipelle. Halleluja! 

Tuntuu kuin olisin hetkessä löytänyt uuden sydänystävän. Minullakin on syyllinen olo jo, kun luen viestejä, mutta Reko ymmärtää minua. Ja pitää sitä paitsi minua viehättävänä, upeana naisena jo nyt. Jee!

Kirjoitan heti Rekolle vastauksen, ihan sama, mitä kukaan tästä ajattelee, ei ole mitään väärää siinä, että juttelee jonkun kanssa, joka tietää, miltä minusta tuntuu. Ystäviä ja ymmärtäjiä tarvitaan aina. Ihanaa, vihdoin en enää ole yksin nolon ongelmani kanssa.

Reko ymmärtää minua paremmin kuin kukaan muu. (Okei, tiedän hyvin, että tämä kuulostaa ehkä vähän tyhmältä, mutta ihan sama.) Hänkin rakastaa vaimoaan, vaikka seksielämä on aavikoitunut. Ei kukaan muu ystävistäni ymmärrä tilanteeni monimutkaisuutta näin hyvin. Kiken pisin parisuhde on todennäköisesti kestänyt about viisi kuukautta, ja kaikki muut kaverini ovat muuttaneet vauvalandiaan.

Pam pam pam, sanoo Laurin tietokonepeli taustalla. Hetken katson rakkaan aviomieheni selkää, niskaa ja vähän sähköisiä hiuksia. En halua tehdä hänelle mitään pahaa, haluan vain jutella uuden ystäväni Rekon kanssa.

Kirjoitan vastaukseni ja painan lähetä-nappulaa kevyesti mutta päättäväisesti. Klik sanoo tieto­kone. Klik.

Lue myös! Kaikki Me Naisten jatkokertomukset. >>

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.