Kuvitus Helmi Järvinen
Kuvitus Helmi Järvinen

Osa 1/7: Linda, 35, on ollut viisi vuotta naimisissa Laurin, 34, kanssa. Yritykset saada lasta ovat epäonnistuneet, seksi ei enää kiinnosta kumpaakaan, ja riitely on jatkuvaa. Linda päättää, että on aika tehdä jotain elämänilon uudelleen sytyttämiseksi, ja hän kirjautuu Daisy Roma -pettämissivustolle.

Verkkosukat pyörivät myttynä vaatekaapissa harvinaisen tylsien vaaleanruskeiden sukkahousuparien keskellä. En edes muista, miksi ostin ne. Oliko joskus muka aika, jolloin ajattelin, että minulla todella olisi käyttöä verkkosukille? Tuntuu täysin käsittämättömältä. Vaikka kuinka yrittäisin, en saa mieleeni, milloin viimeksi harrastin seksiä mieheni kanssa. Kuukausi, kaksi kuukautta sitten ehkä… vai sittenkin kolme?

Työnnän seksisukat sivuun ja alan kiskoa ihonvärisiä tavissukkiksia päälleni. Ne ovat purkautuneet yläreiden kohdalta, mutta se tuskin haittaa ketään. Yläreisiäni ei ole minun lisäkseni nähnyt kukaan sitten viime joulun.

On lauantaiaamu, ulkona paistaa kirkas, keväinen aurinko, luonto on puhkeamassa jälleen kerran upeaan kukkaan, siitepölypilveen ja raivostuttavaan valkoiseen valoon, mutta sekään ei juuri nyt jaksa piristää. Jostain syystä olen viime vuosina alkanut pitää talvesta yhä enemmän, silloin ei ainakaan tarvitse yrittää mitään, voi vain rauhassa olla, maata ja masentua. Toista se on keväisin, kun tappava valo valuu sisään jokaisesta keksimästään aukosta ja kolosta, tänäänkin joku ääliö voisi sanoa päivän olevan kuin morsian.

Morsianpa hyvinkin. Vilkaisen itseäni peilistä, enkä enää edes tunnista viiden vuoden takaista kaunista morsianta omassa naamassani. Hiukset ovat rasvaiset, silmien alla on tummansiniset läikät ja läjä uurteita, jotka eivät enää nukkumalla lähde – koska kyllä sitä nukkumista on kokeiltu, en ole kuukausiin muuta tehnytkään kuin nukkunut. Nytkin tekisi vain mieli kömpiä takaisin sänkyyn ja toivottaa kevät ja tuleva kesä sinne, missä pippuri kasvaa, toisin sanoen kauas täältä ja tappavan tylsästä, vaaleanruskeasta sukkahousuelämästäni.

Hääpäivänäni olin nimittäin aikamoisen upea morsian. Olin onnistunut laihduttamaan kaksi kiloa syömällä pelkkiä porkkanoita häitä edeltävän viikon, puku istui hyvin, ja meikki ja hiukset olivat kuin muotilehden erikoisnumeron kannesta. Olin treenannut poseerauksia kuvia varten viikkokaupalla ja osasin muikistaa suuta juuri sopivasti niin, että näytti kuin olisin viisi kiloa timmimpi, minulla olisi kosteusvoidemainoksen iho ja olisin lainannut Angelina Jolien huulia ihan vain näitä bileitä varten. Mutta nyt tilanne on tosiaan toinen. Huulissa näkyy kummallisia ryppyjä (miksei kukaan kertonut, että huuliinkin pitäisi laittaa ryppyvoidetta?), ja porkkanadieetin tulokset on menetetty jo kauan sitten – lähinnä kai, koska olen siirtynyt porkkanadieetistä porkkanakakkudieettiin, hoh hoijaa.

Lauri, joka siis – uskomatonta kyllä – on sama mies, joka seisoi rinnallani harvinaisen komeana ja onnellisena hääpäivänämme, istuu nyt tylsistyneenä tietokoneen ääressä eikä vilkaisekaan minua, kun kävelen hänen ohitsensa keittiöön. Tätä tämä on viime kuukaudet ollut, mies tuijottaa tietokoneen ruutua kuin jonkun aivot lamauttaneen viruksen vallassa, ja minä vedän jossain taka-alalla haisevia sukkahousuja jalkaan. Ihanaa.

Kaadan kahvikuppini piripintaan, lisään kolme lusikallista sokeria ja istun keittiön jakkaralle jääkaapin viereen. Teen ratkaisevan virheen ja vilkaisen ulos. Ikkunan takana naapuri nauraa silmät säihkyen uuden poikaystävänsä kanssa. He heittelevät toisiaan tyynyillä ja vaikuttavat raivostuttavan onnellisilta. Naisen meikit ovat valahtaneet poskille todennäköisesti jonkinlaisten hurjien seksileikkien seurauksena. Minun meikkini on poistettu monen kuukauden ajan säntillisesti joka ilta ennen uutisia.

Nappaan paperipussista eilisen pullanpalan ja alan nakertaa sitä hitaasti kuin hiiri. Hiiri, joka ei ole saanut seksiä kuukausiin.

Laurin tietokoneesta kuuluu epämääräistä pamahtelua – voiko yli kolmekymppinen mies todella jäädä koukkuun teineille tarkoitettuihin nettipeleihin?

Juon lisää laimeaa kahvia, enkä saa silmiäni irti naapureista. Mies kaappaa naisen syliinsä ja pyörittää häntä ympäri makuuhuonetta. Nainen kirkuu ja on kaunis, vaikka on ruma: hiukset ovat yhtä rasvaiset kuin minulla, mutta hänen päässään ne vain jotenkin asettuvat tyylikkäästi paikoilleen, kuin tarkoituksella. Poskille levinnyt meikkikin menee jotenkin ihan täydestä, se näyttää vain vähän sutatulta versiolta seksikkäästä smoky eyes -meikistä. Kyllä onni, ilo ja rakastuminen saavat ihmisen säteilemään. Niin ja seksi.

Olen todennäköisesti maailman ainoa terve aikuinen, joka ei harrasta säännöllisesti seksiä. Tai ainakin maailman ainoa terve naimisissa oleva aikuinen. On hyvin mahdollista, etten pian enää edes muista, miten homma hoidetaan.

– Mä lähden salille! Lauri huutaa yhtäkkiä eteisestä.

Ilmeisesti pamauttelut on tältä aamulta pamauteltu.

– Okei, nähdään myöhemmin, vastaan hiljaa.

Tuntuu jotenkin ikävältä, ettei Lauri vaivaudu edes suukottamaan minua ennen lähtöään. Vaikka onhan se toisaalta ihan positiivista, että mies pitää muskeleistaan edes jonkinlaista huolta, etteivät esimerkiksi jalat ala ihan täysin surkastua jatkuvan istuskelun seurauksena. Ja ehtiihän sitä varmasti suukotella myöhemminkin…

Eteisestä kuuluu kolinaa, ja ovi paiskataan kiinni. Käytävässä kaikuvat Laurin kiireiset askeleet, tuntuu kuin hän haluaisi juosta mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas pois kotoa ja minun luotani. Kiva fiilis. Tai sitten ei.

Mitähän Lauri ajattelee koko tästä tilanteesta? Vai ajattelevatko miehet ylipäänsä mitään? Välillä tuntuu, että he vain hyväksyvät tilanteen kuin tilanteen, kunhan heillä on mahdollisuus juoda säännöllisesti olutta ja istua tauotta tietokoneen ääressä. Pitäisi kai yrittää jotenkin kommunikoida, hakea yhteyttä, kehittää kontaktia, mutta kuka oikeasti jaksaa? Kun vastaukset kaikkiin esittämiini kysymyksiin olisivat kuitenkin todennäköisesti suuria pettymyksiä. Miksi meillä ei enää ole seksiä? No, kun ei tee mieli. Ai jaa. No ei sitten.

Äh, parempi vain jatkaa näin. Kyllä kai tämä tästä lopulta jotenkin suttaantuu. Eikä seksin puutteeseen kai kukaan tietääkseni ole vielä kuollut. Elämä voi olla ihan mukavaa näinkin.

Tik, tak, tik, tak. Seinäkello on oranssi ja edistää. Se on lahja Laurin siskolta, joka sanoi sen seuraavan biologisen kelloni tikitystä. Heh heh. Loistava läppä, kiitos vaan.

Mutta hei, ei tämä aina ole ollut tällaista, siis ihan todella. Minä oikeasti rakastan miestäni, Lauri on aivan mahtava tyyppi, seksikäs, hauska ja hyvinä hetkinään jopa älykäs, ja meillä oli aluksi aivan jatkuvasti huippukivaa yhdessä. Seksiä joka päivä mitä hurjimmissa paikoissa ja kaikissa kama sutran väreissä, naurua ja hyvää ruokaa, unettomia öitä ja samppanja-aamiaisia. Häät olivat kaveripiirin suurin seurapiiritapahtuma pitkään aikaan ja häämatka Malediiveille kaikkien unelmien täyttymys.

Tai siis… melkein kaikkien. Yksi tärkeimmistä unelmista oli nimittäin raskaus. Sen rinnalla täydellinen toffeensävyinen kuherruskuukausirusketus jäi kyllä selvästi kakkoseksi. Vauvan oli tarkoitus saapua meidän osoitteeseen viimeistään kaksi vuotta häiden jälkeen. Olin suunnitellut jo lastenhuoneen sisustuksenkin vauvan horoskooppimerkin mukaan (ruskea kauriille, sininen kaloille). Mutta ei. Haikara tuntui täysin eksyneen matkallaan meille. Eikä sen saapumiseen tunnu auttavan mitkään maanittelut tai noitaloitsut –hedelmöityshoidoista tai vitamiinikuureista nyt puhumattakaan.

Ensin otimme asian huumorilla, sitten kärsivällisesti, sitten aloimme hermostua. Lopulta raivostuimme, minkä jälkeen Lauri sai aivolamaannuksen ja jumittui tietokoneensa ääreen ja minä jäin rullailemaan sukkahousuja makuuhuoneen nurkkaan. Yritimme mahdollisimman tyylikkäästi esittää iloisesti yllättyneitä ystäviä kavereiden esitellessä meille ultraäänikuvia terveistä, huippuhelposti siitetyistä vauvoistaan, mutta totuus oli, että olimme molemmat täysin masentuneita. Ja valmiita kuristamaan jokaisen, joka uteli meiltä vauvauutisista. 

"Ettekös tekin pian haluaisi pienen taaperon tänne teille tunnelmaa tuomaan?" "Ei kannata kuulkaa odottaa liian kauan." Niinpä niin.

Lauri otti tavakseen kertoa kaikille, että vihaamme lapsia eikä meitä siksi kannata päästää lähellekään niitä. Kerroin usein ystävilleni kauhutarinoita Laurin allergisista reaktioista ja paniikkikohtauksista lasten läheisyydessä. Se tuntui toimivan: lapsia pukkailleet kaverit alkoivat soitella harvemmin, eikä meitä enää kutsuttu päiväkahveille tai synttärikekkereille, joille pääsyvaatimuksena tuntui joka tapauksessa olevan ikioma jälkeläinen.

Lopulta saimme kuin saimmekin olla suurimman osan vapaa-ajasta ihan rauhassa. Päätimme kuitenkin jatkaa yritystä hurjalla innolla vaikka hamaan hautaan saakka, mutta jotenkin homma on nyt viime kuukausina lähtenyt hiipumaan kuin juhannuskokko maailmanlopun edellä, vai miten sen nyt kauniisti sanoisi. Voi huokaus.

Kaadan kuppiin lisää jäähtynyttä kahvia. Naapuri on vetänyt verhot seksi-ilottelunsa eteen. Jos jaksaisin, itkisin nyt ehkä vähän. Miksei kukaan kertonut, että elämä on oikeasti epäreilua? Että unelmat eivät toteudu ja että unelmien prinssi voi täysin varoittamatta vaihtaa tuliset suudelmat lamauttavan tylsään välinpitämättömyyteen?

"Mitä mummo?" tekstiviesti välähtää yhtäkkiä kuin tilauksesta älypuhelimeni näyttöön.

Kike on ainoa oikea kaverini, jolla ei ole lapsia eikä miestä, hän pommittaa minua jatkuvasti bileviesteillään ja yrittää saada kaikki ympärillään vakuuttumaan siitä, että sinkkuus ja lapsettomuus on parasta, mitä ihmiselle voi nelikymppisenä tapahtua.

"Lähetkö mimmien kanssa riehumaan illalla?"

Pulla maistuu suussani kuivalta puulta, ja tuntuu kuin ihan kaikesta muustakin olisi mennyt maku. Miten kukaan jaksaa oikeasti elää elämää läpi? Kun jokainen hetki on vain toinen toistaan hajottavampi, eikä mikään koskaan kuitenkaan muutu.

"PS kieltävää vastausta ei hyväksytä!!! Sulla EI VOI olla juuri nyt
mitään tärkeämpää tekemistä!!!"

Seinäkello osoittaa kellon olevan kaksitoista. On lauantai, eikä minulla ole ainuttakaan suunnitelmaa koko viikonlopuksi. Lauri on kadonnut salille, mistä hän tulee toden­näköisesti takaisin vasta keskiyön pintaan – innokkaaseen urheiluun ja sen jälkeisiin poikien iltoihin käytetty aika on viime aikoina alkanut vaikuttaa ehkä hiukan epäilyttävältä, varsinkin, kun Laurin kroppa ei tunnu muuttuvan treenauksen seurauksena yhtään mihinkään: päin vastoin, jenkkakahvat näyttävät vain entisestään pullistuvan.

Työnnän viimeisen pullapalan suuhun ja päätän räväyttää. Tänä iltana tämä täti taitaakin kuulkaa mennä ulos. Istukoon Lauri ihan rauhassa telkan tai oluen ääressä pamauksiaan kuunnellen tämän illan, tuskin hän edes huomaa, jos ilmestyn kotiin vasta pikkutunneilla. Eikä parin kuohuviinilasin kumoaminen varmasti minulle ainakaan pahaa tee. Päin vastoin.

"Jees, missä nähdään?", tekstaan Kikelle takaisin.

Voin vain kuvitella hänen ilmeensä juuri nyt. En ole vastannut myöntävästi hänen kutsuihinsa sitten uudenvuoden.

DILIDILIDILIDILIDILI

Puhelin soikin saman tien. Ilmeisesti tekstiviestin kirjoittaminen on Kiken tämänhetkisen innostuksen tilassa täysin mahdotonta.

– No? vastaan nauraen.

– Voi jumankukkanen, Linda! Sä lähdet ulos, sä tuut ulos, sä lähdet radalle meidän kaa, jeeeee, nyt laitetaan kuule elämä risaseksi! Okei, kerro kaikki, minne sä haluat mennä, mennäänkö syömään, drinkeille ja sit tanssimaan vai mitä?

– Rauhotu nyt, rakas, otetaan ihan iisisti, yritän toppuutella ylikierroksilla käyvää Kikeä. – Jos mentäis ekaksi syömään ja katotaan sitten, mitä tapahtuu, okei?

– Okei, okei, mutta mitä sä haluat syödä? Älä vaan sano, että oot jollain naurettavalla laihdutuskuurilla tai karppaat tai jotain, mä haluan pastaa, oikein kunnon ihanaa kermakastiketta ja muhevaa vaaleeta nauhapastaa, jooko, sano joo, ole kiltti! Kike vaahtoaa.

– Joo joo, mulle on ihan sama, mitä syödään, kunhan mun ei tarvitse kokata eikä tiskata eikä sen jälkeen säilöä tähteitä muovibokseihin tai tehdä mitään muutakaan kotitöihin viittaavaa, sanon ja pyörittelen lusikkaa kylmässä kahvissa.

– Okei, okei, loistavaa, mä valitsen meille jonkin ihanan italialaisen paikan ja laitan sulle sitten osoitteen. Onko seiskalta hyvä? Etkä sitten ota sitä Lauria mukaan, viimeksi se ei saanut sanaa suustaan koko iltana, ei sellaista helvetti kukaan jaksa, tää on tyttöjen ilta, okei? Kike sanoo.

– Joo, ei, en tuo Lauria, en mä edes tiedä, missä se on, vastaan totuudenmukaisesti.

– Okei, great, great, nähdään kohta sitten, kulta. Ja laitat sitten kunnon timmin asun päälle, ei mitään hiiruslaislookia tällä kertaa. Ei se naimisissa oleminen tarkoita, etteikö sitä voisi vähän kurkkia ruokalistan tarjontaa, vaikkei mitään aio tilatakaan.

– Öö… mitä?

– Anna olla, anna olla, nähdään kohta, kulta, pus! Kike lopettaa.

Naapurin uusi mies avaa verhot ja alkaa polttaa tupakkaa ikkunan raosta ilman paitaa. Ei helvetti.

Tekisi mieli repiä tukka päästä juuri nyt. Nyt oikeasti äkkiä ulos täältä.

Ravintola on täynnä tyhjänpäiväisiä juttuja kovaan ääneen kailottavia ihmisiä. Oven vieressä olevassa pöydässä käydään muun muassa keskustelua Viidakon tähtösten ruokavalion harvinaisen korkeasta proteiinipitoisuudesta. Tuntuu oudolta, ettei yhtäkkiä melkein kuule omia ajatuksiaan. Olen niin tottunut hiljaisuuteen, etten tiedä, onko tämä superhienoa vai täydellisen ahdistavaa. Ainakin tuntuu kivalta olla lauantai-iltana välillä jossain muualla kuin omassa olohuoneessaan.

"LINDAAAAAA!!!", Kike huutaa salin nurkasta ikkunan vierestä, ennen kuin ehdin edes ripustaa takkiani naulakkoon.

Hänen vieressään istuu kaksi noin 25-vuotiasta blondia naista, joiden hiukset hehkuvat kultaisina ja tyylikkään piikkisuorina ravintolan hämärässä. (Millä ihmeen höyrysilitysraudalla tuollaiset suortuvat oikein saa?)

– Kulta, tässä on Jenni ja tämä on Nina, aivan upeita naisia kuule, meillä tulee olemaan ihan mahtava ilta tänään, istu alas nyt vaan, me tilattiin jo skumpat kaikille, Kike ilmoittaa ja vetää tuolin eteeni.

Istun alas ja vilkaisen vieressäni kimaltavia naisia salaa. Kynnet ovat pitkät ja säihkyvät, asut ja korut on selvästi viimeisen päälle mietitty (Jennillä on pelkkiä kultakoruja ja Ninalla mustia kiviä) meikki kuin maskeerauskoulun oppikirjasta (Jenni on lämpimissä ruskean  sävyissä ja Nina savunsinisessä). Olikohan tämä ilta sittenkään hyvä idea… Tunnen itseni mummoksi näiden überbeibien seurassa. Minun bile-ehostukseni vastaa näiden naikkosten maanantai-illan "vien roskikset ulos" -meikkiä.

– Sä oot upean näköinen, rakas, älä huolehdi, käydään ennen jatkoja vielä vessassa lisäämässä sulle vähän luomiväriä ja huulikiiltoa naamaan, niin kaikki on hyvin, okei? Kike sanoo kuin olisi lukenut ajatukseni.

Enkä kyllä jaksakaan nyt loppujen lopuksi välittää yhtään mistään. Tänään pidetään hauskaa, eikä vaihteeksi mietitä yhtään ainutta ahdistavaa aihetta. Vaihtelua tässä todella kaivataan.

Avaan ruokalistan ja päätän, että tarvitsen ravintolan suurimman ja mehevimmän pitsan. Lohturuoalle on nyt todellakin lääkärin määräys, olen syönyt viimeiset vuodet aivan liikaa "terveellistä, hedelmällisyyttä edistävää ravintoa", suomeksi sanottuna pahoja rehuja ja tonnikalaa suoraan purkista. Jos sitä vaikka vaihteeksi vain kuuntelisi omia halujaan ja katsoisi, mitä tapahtuu. Heh. Eihän sitä tiedä, vaikka ilo auttaisi hedelmällisyyteenkin.

Onneksi myös unelmakroppaiset superbeibet vieressäni tilaavat tavallista ruokaa ja alkavat muutaman kuohuviinilasillisen jälkeen vaikuttaa lähes normaaleilta ihmisiltä.

– No, kerro nyt, millaista sen kanssa oli! Kike alkaa udella Jenniltä kermaisten pastahaarukallisten välissä.

– Joo, kerro, kerro! Ninakin innostuu.

Minulla ei ole hajuakaan, mistä on kysymys, mutta jostain syystä tiedän heti haluavani itsekin tietää, millaista "sen" kanssa oli.

– No siis tää oli eka kerta, kun mä olin vähän vanhemman ja varatun miehen kanssa ja… niin, siis aluksi tuntui vähän oudolta heilua siellä kaikkien sen perhekuvien ja lasten lelujen keskellä, mutta se seksi oli niin taivaallista, että kyllä siinä kuule nopeasti kaikki eettiset ja moraaliset kysymykset unohtui, Jenni selittää silmät säihkyen ja hihittää päälle kuin teini. (Ehkä hän oikeasti onkin teini, mistä minä tiedän, ihmisten ikää on nykyään lähes mahdoton arvata.)

– Onko sun poikaystävä naimisissa jonkun toisen kanssa, vai? kysyn ihmeissäni. 

Kike, Jenni ja Nina purskahtavat hersyvään nauruun kuullessaan kysymykseni.

– Voi toista, mun poikaystävä! Kike sanoo ja pyyhkii silmäkulmiaan.

– Mitä? Mitä mä oikein sanoin? kysyn.

– Ei, kulta, ei se ole mun poika­ystävä, se oli vaan sellainen kerran hoito, ei siitä mitään poikaystävää kenellekään saa tekemälläkään, Jenni sanoo ja koskettaa kättäni lempeästi taputtaen.

– Ai jaa… sanon hiljaa ja juon ison kulauksen kuohuviiniä päälle.

– Joo, se oli selvästi tosi kokenut, tiesi kuule ihan tarkkaan, mitä teki, se tuntui aivan ihanalta. En tiedä, mitä se sen vaimo oikein ajattelee, kun ei enää anna sille, se on ihan mieletön hottis ikäisekseen! Jenni jatkaa selostustaan posket punaisina hehkuen.

– Voi kun ihanaa, mä olen tosi onnellinen sun puolesta, kulta, Nina sanoo, ja Kikekin tuntuu olevan aivan innoissaan Jennin kertomuksesta.

Minä en ole uskoa korviani.

– Ai teidän mielestä on siis ihan okei harrastaa seksiä jonkun naimisissa olevan ukon kanssa vai? kysyn skumpan voimalla vähän liian kärkkäästi.

Hetkeen kukaan naisista ei osaa sanoa mitään. Olen heidän mielestään todennäköisesti vanhanaikainen luuseri. Kikekin alkaa varmasti katua, että kutsui minut mukaan.

– No tota noin… siis eihän se mun ongelma ole, jos äijä on naimisissa, mähän olen sinkku! Jenni puuskahtaa lopulta. – Hoitakoot itse omat avioliitto-ongelmansa, mulla on muutakin tekemistä.

– Niin kun esimerkiksi sekstailla ukkomiehien kanssa ja ottaa ilo irti elämästä, Nina nauraa ja kilauttaa lasiaan Jennin lasiin niin, että vähän skumppaa läikähtää punaiselle pöytäliinalle.

– Kyllä musta sitä paitsi on ihan ok käydä vähän vieraissa, jos oma mies tai vaimo alkaa hemmetti pihtailla, Kike sanoo. – Ei sitä nyt hullukaan ilman seksiä täällä jaksa! Ja eikö säännöllinen seksi ole osa avioliittolupauksia, vähän niin kuin rakastaminen tai vastamäessä tukeminen, heh heh, Kike nauraa.

En kehtaa sanoa mitään. Nämä naiset varmasti kuolisivat, jos saisivat tietää tilanteeni. Parempi pitää suu supussa ja lopettaa omien mielipiteiden kertominen tähän.

– Miten teillä muuten sen Laurin kanssa oikein menee makuuhuoneen puolella? Kike kysyy kuitenkin kuin tilauksesta. (Onkohan hänellä jotain yliluonnollisia tai telepaattisia kykyjä?) – Te vaikutatte usein jotenkin niin tylsistyneiltä, kun teitä näkee yhdessä. Onko teillä kaikki kunnossa?

Kaikki kolme naista kääntävät yhtä aikaa täydellisesti kammatut päänsä minua päin, huulikiilto vain hehkuu hämärässä, hiuslakan tuoksu pelmahtaa päälle. Tästä en selviä valehtelemalla – etenkin, jos Kike jatkaa samalla telepaattilinjalla. Pakko kai iskeä kaikki kortit peliin heti kättelyssä. Mitä menetettävää minulta toisaalta on.

– No… jos nyt totta puhutaan, siellä meidän huushollin makuuhuoneessa ei ole tapahtunut paljon mitään viimeiseen puoleen vuoteen, sanon hiljaa ja juon nopeasti skumppalasin loppuun, etten ehdi täräyttää perään mitään muita karmeita totuuksia.

Hiljaisuus pöydässä tuntuu pahemmalta kuin osasin kuvitella. Naiset katsovat minua pitkään, ensin silmissä näkyy epäusko, sitten kauhu, ja lopulta katseissa välähtää myötätunto ja puhdas sääli. Se tuntuu kaikkein pahimmalta.

– Voi kulta… Kike sanoo, silittää kättäni ja viittoo samalla tarjoilijaa tuomaan meille lisää juomista.

Toiset tytöt eivät osaa sanoa mitään. Tarjoilija kaataa lasimme uudestaan täyteen. Aika tuntuu matelevan. Juomme pitkät kulaukset ennen kuin Kike vihdoin avaa sanaisen arkkunsa.

– Linda, sä olet upea nainen. Tohon tuleen ei nyt todellakaan pidä jäädä makaamaan. Sun on otettava homma haltuun. Ootko yrittänyt vietellä sitä Lauria jotenkin, strippaillut tai käyttänyt seksikkäitä alusvaatteita tai muita?

– Olen, olen, mä ostin verkko­sukatkin, mutta niistäkin yrityksistä on jo monta kuukautta, en mä jaksa enää, vastaan masentuneesti.

Hiljaisuus laskeutuu uudestaan kuohuviinilasien pinnalle. Onko tilanteeni todella niin kauhea, että jopa Kike jää sanattomaksi sen edessä? Ei voi olla totta.

– Hei, mä tiedän! Nina huutaa yhtäkkiä. – Sä otat rakastajan!

– Enkä ota! Mä rakastan Lauria, enkä todellakaan halua pettää sitä. Eivät kaikki ole samanlaisia wannabe-salarakkaita kuin te! vastaan välittömästi kuultuani Nina kauhean ehdotuksen.

– Hei, anteeksi vaan, älä nyt mulle hermostu, Neiti Puute, ei sun olematon seksielämäsi meidän syytä ole! Jenni sanoo vihaisesti, mutta ei selvästi uskalla hermostua kunnolla, koska tuntuu säälivän minua ja hirvittävää tilannettani aivan liian paljon.

Hienoa, minusta on tullut parikymppisten rakennekynsimallien tulevaisuuden kauhukuva: tuollaiseksi emme ainakaan halua tulla. Ei sillä, etten itse olisi varmasti ajatellut ihan samalla tavalla heidän iässään, jos joku kolmevitonen olisi kertonut minulle elävänsä seksiaavikolla omassa avioliitossaan vasta viisi vuotta unelmahäiden jälkeen. Olen varoittava esimerkki, ou mai gaad.

Ei hemmetti, elämästäni on tullut vitsi, joka ei edes naurata.

– Mitä mieltä se Lauri tosta teidän tilanteesta on? Kike kysyy.

– En minä vaan tiedä, ei me enää oikein edes puhuta mistään. Hyvä, jos välillä keittiössä törmätään.

– Ei, kulta, et sä voi jatkaa noin. Teidän on pakko puhua tosta tai mennä vaikka seksiterapeutille tai jotain. Muuten teidän koko avioliitto läsähtää kasaan. Niin kuin se sun jäätelökakku mun synttäreillä pari vuotta sitten! Kike sanoo huolestuneesti.

Mieleen piirtyy selvä kuva surkeasti epäonnistuneesta, päältä palaneelta ja sisältä kasaan lässähtäneestä jäätelökakusta, jonka sisällä on Laurin naama. Tiedän, että Kike on oikeassa.

– Kyllä mä sen tiedän… sanon hiljaa ja juon lisää.

Tekee mieli vain juoda ja juoda. Oikein klassisesti juoda suruun ja unohtaa kaikki. Voi kuolema. Alkoholiongelma tästä vielä puuttui.

– Mä olen edelleen sitä mieltä, että sun pitäisi harkita rakastajaa. Nyt on niitä pettämissivustojakin, sen ei tarvitse välttämättä edes olla vaikeeta. Voisit käydä vaikka vaan kurkkaamassa, millaisia tyyppejä siellä on, kävisit pareilla treffeillä – sekin voisi jo piristää sua ja sun avioliittoa kummasti, Nina jatkaa aivan kuin ei olisi kuullutkaan, mitä aikaisemmin sanoin.

Onneksi tarjoilija laskee samalla tuoksuvat pasta- ja pizzalautaselliset eteemme. Ruokaa, ihanaa ruokaa. Elämässä ei voi olla mitään parempaa kuin pizza. Paitsi ehkä kuohuviini. Kuohuviini ja pizza. Kaikki muu on turhaa. Varsinkin seksi. Ja miehet. Ja parikymppiset naiset, joiden täydelliset kynnet ja hiukset eivät muuttaisi väriä eivätkä mallia happosateessakaan. Ehkä voisin todella ryhtyä täyspäiväiseksi kuohuviininlipittäjä-pitsasyöpöksi, olisiko se nyt niin kamalaa?

– Tossa vois kyllä olla ideaa… Kike sanoo jossain taustalla.

Miten tämä pizza voi maistua näin hyvältä?! En varmaan koskaan aikaisemmin ole syönytkään oikeaa pizzaa, pelkkiä pakasteviritelmiä vain. Tämähän on taivaallista. Tätä pitäisi harrastaa useammin. Mitä muuta nainen voisi elämältään pyytää? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Elämä on ihanaa juuri nyt. Dolce vita é bella si, si, signor, näin se menee.

– Linda? Kuuletko sä? Musta sun kannattais miettiä tota pettämissivujuttua, se voisi todella tehdä sulle hyvää, laittaisit vähän flirttiä peliin, ei Laurin tarvis ikinä siitä kuulla, eikä sun edes tarvitsisi tehdä mitään, lähettäisit vaan muutaman hauskan viestin kivoille kolleille siellä ja pitäisit vähän hauskaa töiden lomassa, Kike jatkaa.

– Niin, ne sivut on sitä paitsi tosi turvalliset, kukaan ei varmasti saisi tietää, että käyt siellä, sitä ei näy sivuhistoriassakaan, Jenni sanoo. – Sieltä mäkin löysin sen mun ukkomiehen, hih.

– Mitä? Vieläkö te puhutte siitä uskottomuuskuviosta? Siis mä en halua pettää Lauria, se ei olis ollenkaan reilua, en mä halua ketään muuta. Ei sitä voi olla noin vaikea ymmärtää!

– Me voidaan tehdä sulle se nettiprofiili, jos sä haluat, Jenni innostuu entisestään. (Ilmeisesti puheeni on muuttunut äänettömäksi jossain välissä, koska kukaan ei tunnu kuulevan sanaakaan onnettomista selityksistäni.) – Me valkataan sulle pari hauskaa tyyppiä sieltä, niin sun ei tarvitse edes sekaantua koko kuvioon.

– Joo, loistava idea, Nina ja Kike huutavat ja skoolaavat päälle.

– Eikä Laurin tarvitse koskaan tietää koko kuviosta. Kai sä nyt meille siihen luvan annat? Kike kysyy.

Juusto venyy haarukasta suuhun ihanan rasvaisena ja lohduttavana. Ihan sama kai, mitä tässä tekee. Elämä on lyhyt, ja juuri nyt kaikki on ihan kivaa.

– Okei, mutta mä en sitten takaa mitään, sanon saatuani vihdoin nielaistua mehevän palan kinkkupitsaa. – Älkää alkako odottaa multa mitään salaisia seksiseikkailuita tai muita paljastuksia! Mä olen siihen aivan liian kiltti ja tavallinen.

– Ouuuhhh-la-laa, no niin, toi on oikea asenne, Linda, mahtavaa! tytöt huutavat.

– Ja sitä paitsi ethän sä voi tietää, mitä se Laurikin puuhailee. Tiedä vaikka sillä olis jo joku oma viritys meneillään. Kyllä sun kannattaa nyt ottaa oma elämäsi haltuun ja hakea vähän pilkettä silmäkulmaan, ei siitä mitään haittaa voi olla, Nina sanoo ja katsoo minua täydellisesti meikatuilla silmillään.

Ehkä hän on oikeassa. Vaikka jotenkin minusta tuntuu, että olen jo nyt astunut jonkin rajan yli. Tuntuu, että olen astunut tuntemattomalle maaperälle, josta on enää täysin mahdoton päästä takaisin toiselle puolelle…

No, ei kai se nyt niin vaarallista ole, elämä alkaa oman mukavuusalueen ulkopuolella, eikö sitä niin aina sanota? Eli buon appetito nyt vaan, vai miten se italiaksi menee, hih hih.

Lue myös! Me Naisten muut jatkokertomukset. >>

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.