Syy Marinan omituiseen käytökseen selviää viimein. Tuiren elämässä riittää muitakin yllättäviä käänteitä, sillä välit Iiron kanssa lämpenevät toden teolla. Asiat tuntuvat kuitenkin loksahtelevan paikoilleen, kun Pinja viimein palaa kotiin. Vaiherikas kesä huipentuu juhliin, joita vietetään naapurin pihalla.

– Toivo on Tonyn poika, Marina sanoi, kun olimme istuutuneet Perryn pöytään ja saaneet lasit eteemme.
– Älä väitä, ettet tiennyt, vaikka kuksit mun miestä kolme viikkoa.

Marinan ja minun välit olivat viilentyneet suunnilleen asteen viikkovauhtia sen jälkeen, kun Pinja lähti Australiaan. Näin paljon ne eivät olleet viilenneet vielä koskaan aiemmin, vaikka olimme ystäviä 20 vuoden takaa ja Marina Pinjan kummitäti.

Koska en ollut kuksinut koko keväänä­ muiden kuin Toivon kanssa, Marinan täytyi tarkoittaa, että Toivo oli hänen miehensä. Tieto yllätti­ minut kuusi nolla.

– Toivo on poika, totesin vain sanoakseni jotakin.

Olihan minun jollakin tapaa puolustauduttava sen suhteen, etten­ ollut tiennyt, että Toivo on Tonyn sukulainen. Olin sinnikkäästi pitänyt Toivoa Tonyn vuokralaisena, joka vain otti suuria etuuksia ja käytti vuokraisäntänsä hyväsydämisyyttä ja avokätisyyttään hyväkseen.­
Kumpikaan miehistä, ei isä eikä poika, ollut korjannut minua kertaakaan kutsuessani heitä vain vuokralaiseksi ja vuokraisännäksi. He olivat kyllä nauraneet partaansa, tajusin sen nyt.

– Hyvin se poika sulle kelpasi, Marina sanoi.

– En mä tiennyt, että Toivo oli sun, väitin taas ja älysin olla sanomatta, ettei Toivo ollut maininnut Marinasta puolta sanaa.

– Mun, mun, tietenkin mun, Marina­ jankutti.

– Se on se Ilpo, jonka takia mä jouduin duunissa puhutteluun.

Viime aikoina elämässäni oli tapahtunut­ paljon, vaikka tuntui, että­ olin pysynyt koko ajan kotona. Toivoin, että tilanne jo rauhoittuisi ja ihmisillä olisi vain yksi nimi.

– Miksi Toivokin ei voinut olla Toivo vaan vaihtoi nimeä kuin venäläisessä­ romaanissa? kysyin.

– Mä kutsuin niitä kaikkia Ilpoiksi, koska eka oli Ilpo, etkä sä olisi muuten ymmärtänyt, Marina sanoi ja vyörytti syyn niskoilleni.

Olin hänen mielestään sen verran vajaa, että minulle piti käyttää kaikista miehistä yhtä ja samaa nimeä.­ Vähän niin kuin presidentti oli presidentti ja paavi paavi. Äiti aina oma äiti ja isä meidän isä.

– Mä luulen, että olisin saattanut ymmärtää, sanoin hitaasti, jotta hän itse ymmärtäisi.

– Kyse oli kuitenkin mun naapurin pojasta.

Sain asian kuulostamaan siltä, että Marina oli sekaantunut alaikäiseen, vaikka silloinhan niin olin tehnyt minäkin.

Oli kurjaa riidellä, ja minulla oli ikävä niitä aikoja, kun emme riidelleet. Ennen kaikkea olin kuitenkin järkyttynyt siitä, että olin pyörinyt lakanoissa Tonyn, vuosikautisen ihastukseni, lapsen kanssa.

Toivo ei vain ollut yhtään isänsä näköinen! Tony oli iso ja vaalea, Toivo siro ja tumma. Ja miksi hemmetissä he eivät olleet sanoneet olevansa toisilleen sukua? Silloin en olisi takuulla vilkaissut koko lasta.­
Olin sentään Toivoa kolmetoista vuotta vanhempi – Toivo luuli, että kymmenen.

Ellei, ja nyt lävitseni kiiti paniikki, Toivokin ollut valehdellut ikäänsä.­

– Kaksikymmentäkaksi, Marina luki ajatukseni.

En ensin ymmärtänyt, miksi hän katsoi minua niin synkästi, sillä hän itse oli oikea nuorten miesten kuningatar, mutta sitten minulla leikkasi.

– Oletko sä rakastunut Toivoon? kysyin.

– Pahempaa.

– Oletko sä…

En voinut sanoa ajatustani loppuun. Se oli niin päätön. Marina oli ollut Pinjan avokätinen kummitäti ja istunut joskus Pinjan kanssa leikkikentällä, jotta minä pääsin jumppaan, mutta hän ei ikinä ollut pitänyt lapsista. Ei vauvoista, ei koululaisista, ei teineistä.

– Et kai sä, aloitin taas.

Marina nyökkäsi leuka koholla. Se oli ylpeä myöntö. Hän ummisti silmänsä kuin torjuakseen koko ajatuksen. Sitten hän sanoi kohtalokkaasti:
– Siksi tämä on viimeinen kerta Perryssä, ja mun lasissa on nytkin blandista.

Hän sanoi sen kuin se olisi koko asian suurin suru. Välillä oli vaikea uskoa, että hän on menestynyt professori.

– Mä luulin, että sä olet suuttunut mulle jostakin, sanoin jurosti.

Koko kevät Marinan kanssa oli ollut kummallista vispaamista.

– No, olin mä sitäkin. Mä odotin niin kovasti, että Pinja lähtee ja sulla on mulle aikaa, mutta mikään ei ollut enää kuin ennen. Ja kun mä maalasin olohuoneen seinän brien väriseksi, tajusin, että nyt riittää ja mä haluan sen.

Olin julma ja pakotin hänet sanomaan­ sen ääneen.

– Minkä sä halusit? kysyin, vaikka toki jo tiesin.

Näin, miten vaikeaa hänen oli kakistaa sana ulos. Hän otti blandistaan, mutta eihän se auttanut.

Hän oli aina vannonut, ettei itse ikinä vaihtaisi vaipan vaippaa.

– Jos sellaisen meinaa hankkia, alkoi olla jo kiire, hän kiemurteli.
– Mä olen sua kaksi vuotta vanhempikin.

– Niin minkä sä halusit, mä en vielä kuullut?

– No SEN, hän sanoi ja pyöritti silmiään ja olkapäitään.

Hän oli kaunis ilmeillessäänkin, ja nyt tajusin, miksi hän hehkui Singaporen-kuvissaan.

– Sen, sen, sen…

– Vauvan?

Ääneni kajahti Perryn seinistä takaisin.

– No niin, hän sanoi.

– Ja isä on Ilpo eli Toivo, var­mistin.

– Revi siitä!

Hänellä tulisi olemaan pitkä ja kuoppainen tie edessään, kun hän ei kerran pystynyt edes sanomaan ääneen sisällään kasvavan olennon nimeä.

MINUN OMA VAUVANI oli kuusitoista ja pakkasi jo kassejaan toisella puolen maapalloa. Vuoden mittainen yksinäisyyteni oli kutistunut noin sataan päivään.

En säälinyt Pinjaa yhtään ajatellessani, kuinka hän saisi kaikki ostamansa roinat mahtumaan laukkuihinsa. En enää lukenut­ hänen blogistaan tai muualta, miten hän kamppaili kohti kotimaata vajaan neljän kuukauden matkansa jälkeen.

Heti kun saisimme ostettua Pinjalle lentolipun, hän palaisi Tuulentielle, jossa asui edelleen Iirokin. Riemukas pikkuperheemme olisi taas koossa.
En viitsinyt miettiä tätäkään kuviota.­

Keskityin yhteen asiaan kerrallaan.

Ensinnäkin olin tyytyväinen, etten­ ollut enää Toivon kanssa. Oikeasti minua ällötti ajatus, että hän oli Marinan vauvan isä ja Tonyn poika. Vaikka tiesin, ettei kuviossa ollut mitään insestistä, tuntui kuin olisin toiminut jotenkin päätä vailla.­

Toivo oli taakse jäänyttä elämää, vaikka hän itse ei sitä ymmärtänyt.
Hän oli oppinut, että sai seksiä naapurin tädiltä yhdellä tekstiviestillä, ja nyt kun palvelu ei enää pelannut, hän piiritti minua pahemmin kuin koskaan. Hän väitti rakastuneensa minuun.

Yritin unohtaa tämänkin seikan ja toivoin, että hän suuntaisi kiintymyksensä Marinaan ja keskittyisi vastaanottamaan isän tehtävän sitten, kun asia hänelle paljastuisi. Toistaiseksi Marina ei ollut kertonut hänelle mitään.

Toinen tehtäväni oli myydä alikersantti Antero Rokan sukka entiselle­ pomolleni, jotta saisin lentolippurahat. Pinja oli höylännyt Australiassa luottokorttini saldorajalle, enkä pystynyt ostamaan lippua kortillani. Keskitin kaiken tarmoni Masan petkutukseen, laitoin sukan reppuuni ja poljin Pageen.­

Vanha työpaikkani oli hiljainen. Raskaana ollut kolmikko oli jäänyt ilmeisesti äitiyslomilleen, ja paikalla oli vain Jonne sekä pomoni, sota-Masa, joka oli Jonnen mukaan­ laskemassa, milloin loputkin työntekijät saataisiin kilometritehtaalle.

Koputtaessani Masan ovenpieleen mielessäni välähti ensimmäistä kertaa, miksi ihmeessä kuvittelin,­ että sota-Masalla olisi rahaa­ ostaa Rokan sukka. Jos hänen firmallaan meni surkeasti, saattoi olettaa, ettei Masa voinut sijoittaa tarvitsemaani yhdeksääsataa euroa kapiseen sukkaan, oli hän sitten kuinka sotahullu hy­vänsä.

– Ai, Tuire? Masa oli aidosti yllättynyt.­

– Mä, sanoin ja astuin reppu selässäni­ sisään.

Olin monta päivää miettinyt, miten­ alkaisin kaupata sukkaa, mutta kaikki sanat katosivat mielestäni, kun näin Masan ottaneen Tuntemattoman sotilaan elokuvajulisteen seinältään.

– Missä sun juliste on? kysyin.

– Mä en pitänyt siitä enää, Masa sanoi.
– Aloin vihata kaikkea sotaan liittyvää. Elämä on yhtä taistelua nykyäänkin, eikä ole mitään syytä ihannoida sitä, että ihmisillä menee kurjasti, perheitä hajoaa ja läheisiä­ kuolee. Niin mäkin joudun nyt tuhoamaan perheitä ja unelmia, kun firma kaatuu.

Tämä oli tietenkin totta ja viisasta puhetta, mutta huono uutinen sekä sukan että lentolipun kan­nalta.

– Mutta mä näin ne sun piirtämät kanit Kaisan käsiksessä ja vaimon vastusteluista huolimatta mä lähetin sen eteenpäin, Masa kehaisi.­

– Mä piirsin ne kanit ihan herjalla, mutisin.

– Ne olivat ihan mielettömiä! Samaan­ aikaan anarkistisia ja lempeitä pupuliineja, Masa lässytti.

Mies joka käytti pupuliini-sanaa olisi tuskin kiinnostunut alikessun sukasta, mutta kysyin silti.

Minun oli pakko. Sukka oli ainoa mahdollisuuteni.

– Sukka? Masa ihmetteli ja nosti housujensa lahkeita, tarkisti omansa.

– Se on siis vanha, tosi arvokas sukka, tarkensin.
– Antiikkia. Raimo Tolvasen.

– Se oli Reino Tolvanen, enkä mä ole kiinnostunut, Masa sanoi.

– No, onko sulla mulle töitä yhdeksänsadan euron edestä? kysyin.

Olin päättänyt hoitaa ensin lentolippuasian ja sitten vasta karhut muista laskuista.

Mutta töitä ei tietenkään ollut. Masa vain jankutti, miten mahtavia anarkistikanini olivat antaessaan nössöketuille huutia.

– Se naula vetää kustantamossa. Mä olen ihan varma.

Halusin uskoa häneen, sillä sukkasuunnitelman jälkeen anarkistikanit olivat viimeinen oljenkorteni.

IIRO SANOI, ETTEI sukkaa myydä huutonetissä tai muualla, vaan se palautetaan. Hän jopa lupasi viedä sen takaisin Siwa-mummon seinälle. Olin siitä niin kiitollinen, niin helpottunut ja huojentunut, että hyppäsin Iiron kaulaan. Roikuimme toisissamme ja puristimme kuin kaksi sodasta selvinnyttä.

Sitten halauksemme muuttui yhtäkkiä suudelmaksi ja suutelimme toisiamme kiihkeämmin kuin ikinä ja olimme pian yhtenä kasana mummin virkkaamalla viltillä. Iiro oli kaikella tapaa tuttu – muistin yhtäkkiä hänen luomensa ja sileän, kuuman ihonsa – ja silti asiat olivat uudella tavalla. Päällään.

– Sä olet ihan samanlainen kuin ennenkin, yhtä hoikka ja näppärä, Iiro huohotti.
– Että mä olen odottanut tätä!

– Niin mäkin, sanoin, vaikka en tosiaankaan ollut.

Olin enemmän odottanut sitä, että hän laittaa suihkun kuntoon ja muistuttaa minua, että tietokone pitää käynnistää uudestaan, jos se temppuilee.

En ollut ajatellut Iiroa vuosikausiin, mutta annoin mennä. Tämä sopi suunnitelmaani elää hetki kerrallaan. Olin ehkä sittenkin sisäistänyt mindfulnessin olemuksen, ja keskityin nyt tähän hetkeen ja hoitelemaan Iiron. Ja no, hoitelin minä samalla itsenikin, sillä onhan se ihanaa kuulla, ettei ollut muuttunut viidessätoista vuodessa mik­sikään.

Kun olimme valmiita, tassuttelin Iiron korjaamaan suihkuun ja myönsin, että jotkin asiat elämässäni olivat menneet eteenpäin.

Mutta kun Iiro yritti tulla sänkyyni nukkumaan palautettuaan jonkin juonen avulla sukan Siwa-mummon seinälle, pudistin hänelle surullisena päätäni. Niin pitkälle en sentään ollut valmis menemään, en edes sukan takia. Ja hän laahusti tyyny kainalossaan takaisin Pinjan sänkyyn ja narisutti sänkyä läpi yön.

MENI KOLME PÄIVÄÄ, ja me rakastelimme Iiron kanssa leikkien jälkeenpäin, että mitään ei tapahtunutkaan. Aina aktin jälkeen palasimme­ normaaleihin rutiineihin, ja Iiro jatkoi nysväämistä koneellaan. Toivoin hänen etsivän rahoja Pinjan lippuun, mutta olin varmaankin väärässä.

Päätin kysyä lainaa uudestaan Marinalta. Menin hänen brien väriseen olohuoneeseensa, join hänen keittämäänsä afternoon-teen ja levitin hilloa leipomosta haetuille, vielä höyryäville skonsseille. Samalla­ kuuntelin tarkkoja laskelmia siitä, kuinka paljon vauvaan meni rahaa.

Katselin ympärilleni modernissa asunnossa: vauvasta ei näkynyt vielä merkkiäkään. Marinan vatsakin oli litteä kuin lettu.

– Ensinnäkin se vakuutus on törkykallis, koska mä olen tämän ikäinen, ja sitten mun pitää ostaa isompi auto ja hemmotella itseäni, koska mä en sitten enää ehdi, kun bébé syntyy.

Hän oli keksinyt ratkaisun kiertää vauva-sanan.

Tirskahdin autolle ja hemmottelulle – saattoiko itseään hemmotella kuukausia etukäteen? Muistiko sitten vuoden päästä, että sokerivahasinpa sääreni ja muut paikat, kun olin toisella kuulla raskaana? Että kyllä minä nyt jaksan tätä koliikkisekoilua,­ kerta vuosi sitten sain kasvoilleni happihoitoa.

Marina lupasi yllätyksekseni lainata puolet tarvitsemastani summasta. Hän kysyi tarkan euromäärän ja teki huolellisen sopimuspaperin.

– Mutta maksat joka sentin takaisin,­ ja mä poikkean mun periaatteista vain siksi, että olen seonnut näistä hormoneista ja vein meille töihin pullaa.

– Sä olet myös Pinjan kummitäti, muistutin ja vetäisin nimeni alle hänen sopimukseensa.

– En ole enää, hän sanoi.

– Pinja on käynyt riparinsa, eli mun velvollisuus on päättynyt, ja mä sitä paitsi erosin kirkosta kauan sitten.

MINUSTA OLI OIKEUS ja kohtuus, että­ Iiro otti huolekseen hankkia toisen puolikkaan lentolipusta. Sanoin,­ että hän pyytäisi rahat vaikka Pirreltä, entiseltä vaimoltaan, jos hänellä ei ollut muita tuttuja. Kun Iiro näytti haluttomalta hommaan, minäkin näytin, ja hän soitti Pirrelle, ja sitten me taas peuhasimme mummin viltillä.

– Mietitkö sä ikinä sitä meidän kylpyläreissua? kysyin häneltä varovaisesti,­ kun makasimme sohvalla ahtaasti rinnakkain.

Ulkoa kuului lintujen sirkutusta, ja päivä oli niin korkealla, ettei aurinko­ valaissut huonetta vaan oli jossakin talon päällä. Sisällä oli siksi hämärää ja viileää, ja me kaksi olimme toimettomat kesäkuisena keskipäivänä. Siitäkin oli joku lastenlaulu, mutta en antanut sen tulla mieleeni, koska minua jännitti Iiron vastaus.

Minä en ollut unohtanut kylpyläreissuamme päiväksikään. Olin säikähtänyt aikoinaan tekoani ja mielenterveyttäni niin paljon, että olin käynyt lääkärissäkin. Sekä silmälääkärissä että psykiatrilla. Kumpikaan heistä ei ollut löytänyt mitään, mutta asia painoi minua edelleen.

Iiro ei muistanut koko kylpylää.

– Ai sitä, kun Pinja oli pieni ja isäsi hoiti häntä sen ainoan kerran? hän kysyi lopulta.

Nyökkäsin. Kai hän sen muisti, että hän jätti minut kylpylän parkkipaikalla, koska erehdyin hänestä kylpylän sumuisessa ja kostean pimeässä­ allasluolastossa?

Iiro räjähti nauramaan.

– Ai niin! Sähän kapsahdit sen ruman ja vanhan miehen kainaloon ja luulit, että se olin mä!

Muistin kaiken vieläkin tarkasti. Tulin saunasta bikineissäni ja näin Iiron odottavan minua porealtaassa. Kävelin altaalle lanteitani keinutellen, laskeuduin lämpimään, kuplivaan veteen ja kiilauduin feikki-Iiron kylkeen kiinni. Mies kavahti minusta kauemmaksi, mutta siinäkään vaiheessa en epäillyt älyäni tai silmiäni vaan nauroin ja pyysin Iiroa olemaan pelleilemättä. Vieras mies sanoi minulle äärettömän vakavasti­ niin kuin hulluille puhutaan, ettei tuntenut minua, ettei ollut koskaan nähnytkään ja pyysi minua siirtymään kauemmaksi. Mutta tästäkin huolimatta vielä varmistin, eikö hän ollut Iiro.

Muistan vieläkin miehen ilmeen.­ Hän näytti siltä, että oli kohdannut oikean hullun. Ja samaa sanoi Iiro.

Iiro höyrysi perässäni hotellihuoneeseen ja haukkui minut pystyyn. Se, että olin mennyt vieraan miehen viereen kainaloon, oli hänestä­ räikeä osoitus siitä, etten välittänyt hänestä yhtään. Etten pannut häntä sen vertaa merkille pikkulapsiarjessani, etten katsonut, miltä hän näytti.

Kaikista kamalinta oli Iirosta kuitenkin ollut se, että häneksi luulemani mies oli Iiroa viisitoista vuotta vanhempi ja kalju.

Siksi Iiro jätti minut. Turhamaisuuttaan ja kiukkuaan.

– Kai eroon oli muitakin syitä, Iiro nauroi edelleen.

Totta kai oli myös muita syitä, mutta sinne porealtaaseen kaikki kulminoitui.

Illalla Iiro oli saanut rahat Pirreltä – tai kuulemma Pirren nykyiseltä mieheltä, mikä oli aika jännä kuvio – ja minä Marinalta. Siirsimme rahat luottokorttini saldoon ja saimme ostettua Pinjalle lento­lipun.
Kolmen päivän päästä tyttäremme olisi kotona. Yhtäkkiä alkoi jännittää.

KUN LIPPU OLI ostettu, meidän seksielämämme loppui. Kumpikaan ei tehnyt enää aloitetta. Kesäleiri oli päättynyt. Siivosimme taloa, ostimme­ viimeisillä rahoillamme ruokaa, Iiro muutti Pinjan huoneesta alakerran sohvalle ja minä pesin kaikki Pinjan vaatteet, joita olin lainannut.

Iltaisin katselin, kun Toivo ja Tony grillasivat pihallaan, ja nyt huomasin heissä samoja piirteitä: he roikottivat grillikintaita käsissään samalla lailla ja kun he kurkistivat grillin kannen alle, he käänsivät päätään samaan kulmaan.

Mietin, osaisinko enää olla äiti, kun olin saanut koko kevään keskittyä vain omaan napaani. Olin älyttömän kiitollinen siitä, että toisin kuin Marinan, minun ei tarvinnut aloittaa alusta, vaan bébéni oli melkein seitsemäntoista ja vuoden parin päästä lopullisesti omillaan. Sadan päivän yksinäisyys oli tehnyt tehtävänsä ja olin valmis päästämään lintuseni lentoon.

– Millä me mennään Pinjaa kentälle vastaan? kysyin Iirolta.

– Junalla tietenkin, hän sanoi ja tutki taas tietokonettaan.

YLLÄTTÄEN MARINA LÄHTI minulle kuskiksi. Iirolle tuli samalle päivälle työhaastattelu – sitä se koneen naputtelu oli tiennyt – ja koska hän oli haastattelun suhteen toiveikas, minäkin olin.

– Kiitti, Tuire, kun sä ymmärrät, Iiro sanoi vilpittömästi, ja poissa oli se kopea kukko, jona olin hänet kaikki vuodet nähnyt. Hän selitti suorastaan lapsellisen innostuneesti hakeneensa töitä meidän läheltämme, jotta voisi olla paremmin Pinjan arjessa läsnä. Ajatus ilmeisesti­ sisälsi myös sen, että jonakin­ päivänä hän muuttaisi pois Tuulentien-talosta.

Se tuntui raikkaalta ja hyvältä. Vanhasta ei saanut uutta, ei millään, ajattelin ja muistin rumemman sanonnan: paskasta ei saanut konvehtia.
Ajoimme Marinan kanssa ensimmäiset­ kaksikymmentä kilometriä etelään vaiti. Sitten hänen täytyi päästä pissalle. Sama juttu taas puolen tunnin kuluttua.

Kun viimein jatkoimme matkaa, hän löi hyvin hoidetulla kädellään rattia niin että tussahti. Panin merkille, että hän oli hemmotellut myös kyntensä.

– On se vain niin epäreilua, että nyt kun me saatiin yksi lapsi aikuiseksi, toinen aloittaa vasta taaperruksensa! hän puuskahti.

Minua liikuttivat hänen käyttämänsä persoonapronominit. Ihan kuin kyse olisi yhdestä suuresta perheestä, jossa Pinja oli aikuinen ja bébé vasta taapersi.

Tosin Marinan alkio ei taapertaisi vielä pitkään aikaan.

– Äkkiä se aika menee, lohdutin silti.
– Pian sunkin bébé muuttaa pois kotoa.

– Nehän näyttävät palaavan, Marina murisi.
– Ensin ne lähtevät, mutta sitten ne tulevat takaisin.

Hän kuulosti kauhuleffan trailerin selostajalta. Tukahdutin nauruni.

Oli ihana kesäpäivä. Pellot kirkkaanvihreitä ja niiden reunoilla iloiset voikukkanauhat. Marina oli ostanut evääksi lempikarkkipussimme, josta hän söi hedelmäkarkit ja minä lakut.

Ehdimme juoda kahvit ja teet lentokentän kahviossa. Ala-aula ei ollut yhtään niin hohdokas kuin lähtöaula neljä kuukautta aiemmin, enkä edes pannut merkille, minkä värinen parketti siellä oli.

Marina kävi taas vessassa ja suri sitten matkoja, joille hän ei enää pääsisi. Minä mietin puolestani, saisiko Iiro työnsä ja koska hän muuttaisi kotoani pois.

Olimme molemmat niin ajatuksissamme, ettemme huomanneet, milloin Pinja oli tullut liukuovien takaa, mutta yhtäkkiä hän seisoi pöytämme vieressä ja koputti olkapäähäni.

– Äiti.

Se oli maailman kaunein sana. Ensin luulin, että hän läksyttäisi minua siitä, etten ollut ilmapalloin ja Tervetuloa kotiin! -kyltein huitomassa ympäriinsä, mutta hän vain rymysi laukkujensa ja jonkun sermin yli päälleni.

Hän tuntui isommalta kuin muistin. Hänen olkapäänsä olivat rotevammat. Hän tuoksui lentokoneilta, sipseiltä ja hiuslakalta. Hänellä­ oli yllään harmaa huppari ja selässään koulutyttömäinen reppu.­

Hän olikin pienempi kuin muistin.­

– Mun tuli siellä kylmä, hän sanoi­ Marinalle, kun Marina katsoi häntä suu vinossa virneessä.
– Siellä alkoi talvi ja täällä Suomen kesä.

– Tyttö, tyttö, sä ronkit rusinat pullasta, Marina sanoi, mutta hänen­ äänessään oli lempeä sointi.

Hän huomasi sen itsekin ja ryki hädissään kurkkuaan.

KOTONA MEITÄ ODOTTI kaksi yllätystä: Iiron järjestämät yllätysbileet, joihin oli kutsuttu Pinjan kaverit ja minun isäni, sekä se, että Iiro oli muuttanut pois.

Pieni Tuulentien-kotini repeili saumoistaan, enkä saanut tilaisuutta kysyä Iirolta, minne hän oli mennyt. Hän näytti kuitenkin niin iloiselta ja ylpeältä, että ajattelin mielessäni, että ihan sama missä hän oli, kunhan hän oli poissa. Ihmispaljoudesta huolimatta tuntui, että hengitin kotonani pitkästä aikaa keuhkot täyteen.

Yllätysjuhlat onnistuivat kai melko hyvin. Pinja tosin oli lennon jälkeen väsynyt ja hysteerinen. Syyksi paluuseensa hän sanoi ongelmat­ vaihto-oppilasperheen kanssa. Kun joku hänen kaverinsa kysyi, eikö hän olisi voinut vain vaihtaa perhettä, hän sanoi ykskantaan, että ei.

Mutta isäni oli järjestänyt juhlien varsinaisen yllätyksen – tietenkin hänen piti saada käännettyä huomion valokeila itseensä. Hän esitti kutsuna tyttärelleen, rakkaalle vävylleen ja ainoalle lapsenlapselleen sekä myös Marinalle, että hän ja Mirja-Anneli menisivät kihloihin. Että kihlajaiset olisivat Mirkun pihalla, jos ei olisi huono ilma.

– Mirja-Anneli? maistelin nimeä.­

En tuntenut ketään sen nimistä. Eero katsoi minua merkitsevästi ja nykäisi päällään naapuriin.

Ei! Siwa-mummo! Kamala, asioihin puuttuva, pahantahtoinen harmaapörrönaapurini. Ei ikinä!

– Onnea, Eki! Iiro sanoi miehekkäästi.

Hän ansaitsi ritarimerkkinsä, mutta minusta ei ollut mihinkään.

– No, mitäs tyttö sanoo? isä kysyi­ ylpeästi.

– Olipa ylläripylläri, mutisin, vaikka inhosin sanaa melkein yhtä paljon kuin tulevaa äitipuoltani.

KUN OLIMME PINJAN kanssa kahdestaan, odotin ensin monta päivää, että hän heräisi. Oli ollut ihan turhaa siivota ennen hänen paluutaan. Hän ei huomannut mitään. Hän makasi vain sängyssään ja söi hereillä ollessaan vadelmajugurtteja. Kun kysyin, ottaisiko hän jotakin muuta, hän pudisti päätään.

Ensin luulin, että hän oli raivoissaan minulle siitä, että oli joutunut palaamaan takaisin kesken vuoden, mutta vähitellen hänen huulilleen alkoi nousta hymynpoikasia. Silloin Pinja näytti samalta kuin lapsena, kun hän sairasti ja minä hortoilin hänen sänkynsä vierellä pelkäämässä, että hän hiutuisi pois.

– Ne halusivat multa liikaa, hän sanoi yhtenä päivänä, kun konttailin tyhjiä jugurttipurkkeja hänen sänkynsä alta.

Istuuduin sängynreunalle ja toivoin, että hän kertoisi lisää. Ja hän kertoi. Minua silmiin katsomatta hän paljasti, miten Australian-äiti Kate oli toivonut hänestä omaa lastaan ja miten Pinja ei ollut saanut mennä kavereittensa kanssa, kun aina oli pitänyt olla Katen seurana.

– Mun piti olla sen pikkutyttö. Se osti mulle oman makunsa mukaisia vaatteita, ja koko ajan piti kuunnella Kylietä. Kampaajalla istuttiin vierekkäisissä tuoleissa ja molemmille ostettiin kampaajalukemista ja kirsikkakokikset.

Olihan tuo ihan kamalaa, myöntelin, mutta sisimpäni hyrisi helpotuksesta. Pinja osaisi nyt takuulla arvostaa tällaista liberaalia, pohjoismaista äitiään, joka antoi liekaa mutta seisoi tarvittaessa lujasti rinnalla.

– Joku on muuten nukkunut minun­ sängyssäni, Pinja sanoi ja möyhi patjaansa pudottaen minut omahyväisyyteni kukkuloilta alas.

– Tähän on tullut kuoppa. Mä tarvitsen uuden patjan tai mieluummin koko sängyn.

Joku on nukkunut minunkin sängyssäni, ajattelin, mutta Pinjalle sanoin, että minulla oli muitakin rahareikiä hoidettavanani. Ajattelin muun muassa hänen vaihtarijärjestönsä viimeistä laskua, jonka muistin sentilleen ulkoa – ja ne sentit olivat muuttuneet monta kertaa, koska siihen oli tullut päälle ylenpalttisia muistutusmaksuja ja muuta kynintää.

– Miten vain, Pinja sanoi ja käänsi kylkeä.

ISÄN KIHLAJAISPÄIVÄ OLI kesäkuisen raikas. Ei hellettä, ei edes sinistä taivasta vaan vain vihreää, kaikenkattavaa rehotusta joka puolella.

Siwa-mummo oli häärinyt pihallaan jo kaksi päivää. En tiedä, mistä hän taikoi kymmenet kukkaruukut kaivonkannelle, rapulle ja puutarhapöydille, mutta sellaisia sinne putkahteli. Rakkaus kai versoi niitä, ajattelin happamana ja myönsin, että hän oli sittenkin Tuulentien naisista se, joka sai itselleen miehen.

En silti surrut Iiron saati Toivon perään. Molemmista oli ollut minulle lähinnä iloa ja seuraa. Toivo oli tuonut elämääni nimensä mukaisesti toivoa: lupauksen, että minullekin­ oli uutta luvassa, että kosteusvoidetta janoavan ihoni alla­ oli tallessa sama nuori tyttö kuin ennenkin. Ja Iiro puolestaan oli paikannut menneet. Minua oli hämmästyttänyt se, ettei hän muistanut kylpyläreissuamme yhtä dramaattisena kuin minä.

Joitakin asioita saattoi jättää jo taakseen.

Pujottauduin vanhaan kesämekkooni, joka hiveli kaurapuuron laihduttamaa vartaloani. Hiuksiini työnsin sireeninoksan.

– Au naturel, Marina kommentoi ulkomuotoani ja sipsutti kahdeksan sentin koroissaan Tuulentien kuopissa.

Hänen väljä mekkonsa liehui joka suuntaan, vaikka tuskin hänellä vielä oli mitään mahaa.

Me olimme värikäs seurue. Pinja ei riisunut harmaata huppariaan vaan veti jopa hupun päähänsä ja masensi hieman minua teiniydellään. Iiro puolestaan oli ostanut uuden työnsä kunniaksi lehmuksenvihreät farkut, joihin hän oli valinnut­ vastaväriksi vaaleanliilan kauluspaidan.

– Saako liittyä seuraan? Tony huusi portiltaan, ja he juoksivat Toivon kanssa meidät kiinni.

Marina naksautti vieressäni kieltään, ja tunsin hänen puristavan käsivarttani kipeästi. Hän aikoi kertoa Toivolle oman uutisensa kihlajaisissa.

Isä ja Siwa-mummo hehkuivat vanhaa ja nuorta lempeä. Vaikka en olisi onnistunut pusertamaan onnitteluja väkinäisten huulieni välistä, he eivät olisi sitä edes huomanneet: heillä oli toisensa.

Ruokaa riitti – tällä kertaa isä ei ollut pihtaillut – ja laseissa oli Pommacia. He olivat sen sukupolven ihmisiä, että eivät skoolanneet kuoharilla, jos eivät muutenkaan koskeneet alkoholiin.

Siwa-mummo kertoi kaikille, miten Rokan sukka oli palautunut mystisesti takaisin seinälle.

– Se on minun! hän julisti taas ylpeänä.

– Ja sinä minun! isäni makeili.

Kun Tony istuutui viereeni, kohensin­ kukkasta päässäni.

– Mä otin loparit opettajantyöstä, Tony aloitti ja kertoi elämänsä menneen liian rankaksi, kun yöt piti lyödä rumpuja La Hachen keikoilla ja päivät teinien edessä.

– Se oli rohkeasti tehty, sanoin.

Itse olisin kyllä pitänyt kunnan työpaikasta kynsin hampain kiinni ja ollut siitä ikuisesti kiitollinen.

Olin kuitenkin saanut kustantamosta lupaavan meilin, josta en ollut kertonut kenellekään, ettei lumous särkyisi. Sähköposti oli osoitettu vain minulle – ei siis pomoni­ Kaisa-vaimolle, joka oli aloittanut koko kirjaprojektin. Kirjeessä oli kiitelty viekkaan näköisiä kanejani, niiden inhimillisyyttä ja liikkeen tuntua. He aikoivat kustantamossa kuulemma tehdä kaikkensa löytääkseen kaneille niiden arvoisen tekstin.

Kerroin tästä nyt Tonylle.

– Osaisinpa mä kirjoittaa, niin mä voisin ryhtyä sun pariksi, hän sanoi.

Jo tämä kuopaisi vatsaani. Mutta parempaa oli luvassa.

Kun ilta oli edennyt pidemmälle, Tony palasi taas viereeni ja potkaisi keinuun vauhtia. Istuttuamme vähän aikaa hiljaa hän sanoi huomanneensa kiireensä ja väsymyksensä siitä, ettei ollut ehtinyt hoitaa asioitaan ja huomioida minua.

– Minua? varmistin.

– No, onhan se yhtä helvettiä, jos miehellä ei ole aikaa pitää puoliaan vaan antaa oman poikansa viedä kadun kauneimman tytön, hän sanoi.­ ­

Kadun kaunein tyttö ei ollut vielä paljon mitään, kun otti huomioon, että Tuulentiellä oli kevään aikana asunut lisäkseni vain Siwa-mummo. Mutta vatsassani huilui lupaavasti. Reisiäni alkoi kuumottaa aivan kuin Tonyn kämmenet olisivat taas edenneet niillä.

– Nyt kun mulla ei ole enää paljon menoa, mä ehdin kysyä, kelpaisiko sulle tällainen pappa?

– Pappa? säikähdin.

Emmekö me olleet aika samanikäiset? Jos Tony kuvitteli, että ostaisimme­ suhisevat tuulipuvut ja lähtisimme sauvakävelemään, hän todellakin saisi unohtaa…

– Marina kertoi tänään Toivolle, Tony selitti.
– Musta tulee pappa. Mä en voi ymmärtää sitä.

Vilkaisin Marinan suuntaan. Hän istui nyrpeän näköisenä rappusilla. Toivoa ei näkynyt missään. Olisi siinä pojalle vähän sulattelua, ajattelin naapurintätimäisesti, mutta painoin pääni keinun selkänojaa vasten. Tätä siis pitkin kevättä kuulemani laulut olivat ennustaneet, jossakin alkoi soida taas, ja minun olisi tehnyt mieli visertää.
Aloin varovaisesti hyräillä.

Jatkis päättyy.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.