Syy Marinan omituiseen käytökseen selviää viimein. Tuiren elämässä riittää muitakin yllättäviä käänteitä, sillä välit Iiron kanssa lämpenevät toden teolla. Asiat tuntuvat kuitenkin loksahtelevan paikoilleen, kun Pinja viimein palaa kotiin. Vaiherikas kesä huipentuu juhliin, joita vietetään naapurin pihalla.

– Toivo on Tonyn poika, Marina sanoi, kun olimme istuutuneet Perryn pöytään ja saaneet lasit eteemme.
– Älä väitä, ettet tiennyt, vaikka kuksit mun miestä kolme viikkoa.

Marinan ja minun välit olivat viilentyneet suunnilleen asteen viikkovauhtia sen jälkeen, kun Pinja lähti Australiaan. Näin paljon ne eivät olleet viilenneet vielä koskaan aiemmin, vaikka olimme ystäviä 20 vuoden takaa ja Marina Pinjan kummitäti.

Koska en ollut kuksinut koko keväänä­ muiden kuin Toivon kanssa, Marinan täytyi tarkoittaa, että Toivo oli hänen miehensä. Tieto yllätti­ minut kuusi nolla.

– Toivo on poika, totesin vain sanoakseni jotakin.

Olihan minun jollakin tapaa puolustauduttava sen suhteen, etten­ ollut tiennyt, että Toivo on Tonyn sukulainen. Olin sinnikkäästi pitänyt Toivoa Tonyn vuokralaisena, joka vain otti suuria etuuksia ja käytti vuokraisäntänsä hyväsydämisyyttä ja avokätisyyttään hyväkseen.­
Kumpikaan miehistä, ei isä eikä poika, ollut korjannut minua kertaakaan kutsuessani heitä vain vuokralaiseksi ja vuokraisännäksi. He olivat kyllä nauraneet partaansa, tajusin sen nyt.

– Hyvin se poika sulle kelpasi, Marina sanoi.

– En mä tiennyt, että Toivo oli sun, väitin taas ja älysin olla sanomatta, ettei Toivo ollut maininnut Marinasta puolta sanaa.

– Mun, mun, tietenkin mun, Marina­ jankutti.

– Se on se Ilpo, jonka takia mä jouduin duunissa puhutteluun.

Viime aikoina elämässäni oli tapahtunut­ paljon, vaikka tuntui, että­ olin pysynyt koko ajan kotona. Toivoin, että tilanne jo rauhoittuisi ja ihmisillä olisi vain yksi nimi.

– Miksi Toivokin ei voinut olla Toivo vaan vaihtoi nimeä kuin venäläisessä­ romaanissa? kysyin.

– Mä kutsuin niitä kaikkia Ilpoiksi, koska eka oli Ilpo, etkä sä olisi muuten ymmärtänyt, Marina sanoi ja vyörytti syyn niskoilleni.

Olin hänen mielestään sen verran vajaa, että minulle piti käyttää kaikista miehistä yhtä ja samaa nimeä.­ Vähän niin kuin presidentti oli presidentti ja paavi paavi. Äiti aina oma äiti ja isä meidän isä.

– Mä luulen, että olisin saattanut ymmärtää, sanoin hitaasti, jotta hän itse ymmärtäisi.

– Kyse oli kuitenkin mun naapurin pojasta.

Sain asian kuulostamaan siltä, että Marina oli sekaantunut alaikäiseen, vaikka silloinhan niin olin tehnyt minäkin.

Oli kurjaa riidellä, ja minulla oli ikävä niitä aikoja, kun emme riidelleet. Ennen kaikkea olin kuitenkin järkyttynyt siitä, että olin pyörinyt lakanoissa Tonyn, vuosikautisen ihastukseni, lapsen kanssa.

Toivo ei vain ollut yhtään isänsä näköinen! Tony oli iso ja vaalea, Toivo siro ja tumma. Ja miksi hemmetissä he eivät olleet sanoneet olevansa toisilleen sukua? Silloin en olisi takuulla vilkaissut koko lasta.­
Olin sentään Toivoa kolmetoista vuotta vanhempi – Toivo luuli, että kymmenen.

Ellei, ja nyt lävitseni kiiti paniikki, Toivokin ollut valehdellut ikäänsä.­

– Kaksikymmentäkaksi, Marina luki ajatukseni.

En ensin ymmärtänyt, miksi hän katsoi minua niin synkästi, sillä hän itse oli oikea nuorten miesten kuningatar, mutta sitten minulla leikkasi.

– Oletko sä rakastunut Toivoon? kysyin.

– Pahempaa.

– Oletko sä…

En voinut sanoa ajatustani loppuun. Se oli niin päätön. Marina oli ollut Pinjan avokätinen kummitäti ja istunut joskus Pinjan kanssa leikkikentällä, jotta minä pääsin jumppaan, mutta hän ei ikinä ollut pitänyt lapsista. Ei vauvoista, ei koululaisista, ei teineistä.

– Et kai sä, aloitin taas.

Marina nyökkäsi leuka koholla. Se oli ylpeä myöntö. Hän ummisti silmänsä kuin torjuakseen koko ajatuksen. Sitten hän sanoi kohtalokkaasti:
– Siksi tämä on viimeinen kerta Perryssä, ja mun lasissa on nytkin blandista.

Hän sanoi sen kuin se olisi koko asian suurin suru. Välillä oli vaikea uskoa, että hän on menestynyt professori.

– Mä luulin, että sä olet suuttunut mulle jostakin, sanoin jurosti.

Koko kevät Marinan kanssa oli ollut kummallista vispaamista.

– No, olin mä sitäkin. Mä odotin niin kovasti, että Pinja lähtee ja sulla on mulle aikaa, mutta mikään ei ollut enää kuin ennen. Ja kun mä maalasin olohuoneen seinän brien väriseksi, tajusin, että nyt riittää ja mä haluan sen.

Olin julma ja pakotin hänet sanomaan­ sen ääneen.

– Minkä sä halusit? kysyin, vaikka toki jo tiesin.

Näin, miten vaikeaa hänen oli kakistaa sana ulos. Hän otti blandistaan, mutta eihän se auttanut.

Hän oli aina vannonut, ettei itse ikinä vaihtaisi vaipan vaippaa.

– Jos sellaisen meinaa hankkia, alkoi olla jo kiire, hän kiemurteli.
– Mä olen sua kaksi vuotta vanhempikin.

– Niin minkä sä halusit, mä en vielä kuullut?

– No SEN, hän sanoi ja pyöritti silmiään ja olkapäitään.

Hän oli kaunis ilmeillessäänkin, ja nyt tajusin, miksi hän hehkui Singaporen-kuvissaan.

– Sen, sen, sen…

– Vauvan?

Ääneni kajahti Perryn seinistä takaisin.

– No niin, hän sanoi.

– Ja isä on Ilpo eli Toivo, var­mistin.

– Revi siitä!

Hänellä tulisi olemaan pitkä ja kuoppainen tie edessään, kun hän ei kerran pystynyt edes sanomaan ääneen sisällään kasvavan olennon nimeä.

MINUN OMA VAUVANI oli kuusitoista ja pakkasi jo kassejaan toisella puolen maapalloa. Vuoden mittainen yksinäisyyteni oli kutistunut noin sataan päivään.

En säälinyt Pinjaa yhtään ajatellessani, kuinka hän saisi kaikki ostamansa roinat mahtumaan laukkuihinsa. En enää lukenut­ hänen blogistaan tai muualta, miten hän kamppaili kohti kotimaata vajaan neljän kuukauden matkansa jälkeen.

Heti kun saisimme ostettua Pinjalle lentolipun, hän palaisi Tuulentielle, jossa asui edelleen Iirokin. Riemukas pikkuperheemme olisi taas koossa.
En viitsinyt miettiä tätäkään kuviota.­

Keskityin yhteen asiaan kerrallaan.

Ensinnäkin olin tyytyväinen, etten­ ollut enää Toivon kanssa. Oikeasti minua ällötti ajatus, että hän oli Marinan vauvan isä ja Tonyn poika. Vaikka tiesin, ettei kuviossa ollut mitään insestistä, tuntui kuin olisin toiminut jotenkin päätä vailla.­

Toivo oli taakse jäänyttä elämää, vaikka hän itse ei sitä ymmärtänyt.
Hän oli oppinut, että sai seksiä naapurin tädiltä yhdellä tekstiviestillä, ja nyt kun palvelu ei enää pelannut, hän piiritti minua pahemmin kuin koskaan. Hän väitti rakastuneensa minuun.

Yritin unohtaa tämänkin seikan ja toivoin, että hän suuntaisi kiintymyksensä Marinaan ja keskittyisi vastaanottamaan isän tehtävän sitten, kun asia hänelle paljastuisi. Toistaiseksi Marina ei ollut kertonut hänelle mitään.

Toinen tehtäväni oli myydä alikersantti Antero Rokan sukka entiselle­ pomolleni, jotta saisin lentolippurahat. Pinja oli höylännyt Australiassa luottokorttini saldorajalle, enkä pystynyt ostamaan lippua kortillani. Keskitin kaiken tarmoni Masan petkutukseen, laitoin sukan reppuuni ja poljin Pageen.­

Vanha työpaikkani oli hiljainen. Raskaana ollut kolmikko oli jäänyt ilmeisesti äitiyslomilleen, ja paikalla oli vain Jonne sekä pomoni, sota-Masa, joka oli Jonnen mukaan­ laskemassa, milloin loputkin työntekijät saataisiin kilometritehtaalle.

Koputtaessani Masan ovenpieleen mielessäni välähti ensimmäistä kertaa, miksi ihmeessä kuvittelin,­ että sota-Masalla olisi rahaa­ ostaa Rokan sukka. Jos hänen firmallaan meni surkeasti, saattoi olettaa, ettei Masa voinut sijoittaa tarvitsemaani yhdeksääsataa euroa kapiseen sukkaan, oli hän sitten kuinka sotahullu hy­vänsä.

– Ai, Tuire? Masa oli aidosti yllättynyt.­

– Mä, sanoin ja astuin reppu selässäni­ sisään.

Olin monta päivää miettinyt, miten­ alkaisin kaupata sukkaa, mutta kaikki sanat katosivat mielestäni, kun näin Masan ottaneen Tuntemattoman sotilaan elokuvajulisteen seinältään.

– Missä sun juliste on? kysyin.

– Mä en pitänyt siitä enää, Masa sanoi.
– Aloin vihata kaikkea sotaan liittyvää. Elämä on yhtä taistelua nykyäänkin, eikä ole mitään syytä ihannoida sitä, että ihmisillä menee kurjasti, perheitä hajoaa ja läheisiä­ kuolee. Niin mäkin joudun nyt tuhoamaan perheitä ja unelmia, kun firma kaatuu.

Tämä oli tietenkin totta ja viisasta puhetta, mutta huono uutinen sekä sukan että lentolipun kan­nalta.

– Mutta mä näin ne sun piirtämät kanit Kaisan käsiksessä ja vaimon vastusteluista huolimatta mä lähetin sen eteenpäin, Masa kehaisi.­

– Mä piirsin ne kanit ihan herjalla, mutisin.

– Ne olivat ihan mielettömiä! Samaan­ aikaan anarkistisia ja lempeitä pupuliineja, Masa lässytti.

Mies joka käytti pupuliini-sanaa olisi tuskin kiinnostunut alikessun sukasta, mutta kysyin silti.

Minun oli pakko. Sukka oli ainoa mahdollisuuteni.

– Sukka? Masa ihmetteli ja nosti housujensa lahkeita, tarkisti omansa.

– Se on siis vanha, tosi arvokas sukka, tarkensin.
– Antiikkia. Raimo Tolvasen.

– Se oli Reino Tolvanen, enkä mä ole kiinnostunut, Masa sanoi.

– No, onko sulla mulle töitä yhdeksänsadan euron edestä? kysyin.

Olin päättänyt hoitaa ensin lentolippuasian ja sitten vasta karhut muista laskuista.

Mutta töitä ei tietenkään ollut. Masa vain jankutti, miten mahtavia anarkistikanini olivat antaessaan nössöketuille huutia.

– Se naula vetää kustantamossa. Mä olen ihan varma.

Halusin uskoa häneen, sillä sukkasuunnitelman jälkeen anarkistikanit olivat viimeinen oljenkorteni.

IIRO SANOI, ETTEI sukkaa myydä huutonetissä tai muualla, vaan se palautetaan. Hän jopa lupasi viedä sen takaisin Siwa-mummon seinälle. Olin siitä niin kiitollinen, niin helpottunut ja huojentunut, että hyppäsin Iiron kaulaan. Roikuimme toisissamme ja puristimme kuin kaksi sodasta selvinnyttä.

Sitten halauksemme muuttui yhtäkkiä suudelmaksi ja suutelimme toisiamme kiihkeämmin kuin ikinä ja olimme pian yhtenä kasana mummin virkkaamalla viltillä. Iiro oli kaikella tapaa tuttu – muistin yhtäkkiä hänen luomensa ja sileän, kuuman ihonsa – ja silti asiat olivat uudella tavalla. Päällään.

– Sä olet ihan samanlainen kuin ennenkin, yhtä hoikka ja näppärä, Iiro huohotti.
– Että mä olen odottanut tätä!

– Niin mäkin, sanoin, vaikka en tosiaankaan ollut.

Olin enemmän odottanut sitä, että hän laittaa suihkun kuntoon ja muistuttaa minua, että tietokone pitää käynnistää uudestaan, jos se temppuilee.

En ollut ajatellut Iiroa vuosikausiin, mutta annoin mennä. Tämä sopi suunnitelmaani elää hetki kerrallaan. Olin ehkä sittenkin sisäistänyt mindfulnessin olemuksen, ja keskityin nyt tähän hetkeen ja hoitelemaan Iiron. Ja no, hoitelin minä samalla itsenikin, sillä onhan se ihanaa kuulla, ettei ollut muuttunut viidessätoista vuodessa mik­sikään.

Kun olimme valmiita, tassuttelin Iiron korjaamaan suihkuun ja myönsin, että jotkin asiat elämässäni olivat menneet eteenpäin.

Mutta kun Iiro yritti tulla sänkyyni nukkumaan palautettuaan jonkin juonen avulla sukan Siwa-mummon seinälle, pudistin hänelle surullisena päätäni. Niin pitkälle en sentään ollut valmis menemään, en edes sukan takia. Ja hän laahusti tyyny kainalossaan takaisin Pinjan sänkyyn ja narisutti sänkyä läpi yön.

MENI KOLME PÄIVÄÄ, ja me rakastelimme Iiron kanssa leikkien jälkeenpäin, että mitään ei tapahtunutkaan. Aina aktin jälkeen palasimme­ normaaleihin rutiineihin, ja Iiro jatkoi nysväämistä koneellaan. Toivoin hänen etsivän rahoja Pinjan lippuun, mutta olin varmaankin väärässä.

Päätin kysyä lainaa uudestaan Marinalta. Menin hänen brien väriseen olohuoneeseensa, join hänen keittämäänsä afternoon-teen ja levitin hilloa leipomosta haetuille, vielä höyryäville skonsseille. Samalla­ kuuntelin tarkkoja laskelmia siitä, kuinka paljon vauvaan meni rahaa.

Katselin ympärilleni modernissa asunnossa: vauvasta ei näkynyt vielä merkkiäkään. Marinan vatsakin oli litteä kuin lettu.

– Ensinnäkin se vakuutus on törkykallis, koska mä olen tämän ikäinen, ja sitten mun pitää ostaa isompi auto ja hemmotella itseäni, koska mä en sitten enää ehdi, kun bébé syntyy.

Hän oli keksinyt ratkaisun kiertää vauva-sanan.

Tirskahdin autolle ja hemmottelulle – saattoiko itseään hemmotella kuukausia etukäteen? Muistiko sitten vuoden päästä, että sokerivahasinpa sääreni ja muut paikat, kun olin toisella kuulla raskaana? Että kyllä minä nyt jaksan tätä koliikkisekoilua,­ kerta vuosi sitten sain kasvoilleni happihoitoa.

Marina lupasi yllätyksekseni lainata puolet tarvitsemastani summasta. Hän kysyi tarkan euromäärän ja teki huolellisen sopimuspaperin.

– Mutta maksat joka sentin takaisin,­ ja mä poikkean mun periaatteista vain siksi, että olen seonnut näistä hormoneista ja vein meille töihin pullaa.

– Sä olet myös Pinjan kummitäti, muistutin ja vetäisin nimeni alle hänen sopimukseensa.

– En ole enää, hän sanoi.

– Pinja on käynyt riparinsa, eli mun velvollisuus on päättynyt, ja mä sitä paitsi erosin kirkosta kauan sitten.

MINUSTA OLI OIKEUS ja kohtuus, että­ Iiro otti huolekseen hankkia toisen puolikkaan lentolipusta. Sanoin,­ että hän pyytäisi rahat vaikka Pirreltä, entiseltä vaimoltaan, jos hänellä ei ollut muita tuttuja. Kun Iiro näytti haluttomalta hommaan, minäkin näytin, ja hän soitti Pirrelle, ja sitten me taas peuhasimme mummin viltillä.

– Mietitkö sä ikinä sitä meidän kylpyläreissua? kysyin häneltä varovaisesti,­ kun makasimme sohvalla ahtaasti rinnakkain.

Ulkoa kuului lintujen sirkutusta, ja päivä oli niin korkealla, ettei aurinko­ valaissut huonetta vaan oli jossakin talon päällä. Sisällä oli siksi hämärää ja viileää, ja me kaksi olimme toimettomat kesäkuisena keskipäivänä. Siitäkin oli joku lastenlaulu, mutta en antanut sen tulla mieleeni, koska minua jännitti Iiron vastaus.

Minä en ollut unohtanut kylpyläreissuamme päiväksikään. Olin säikähtänyt aikoinaan tekoani ja mielenterveyttäni niin paljon, että olin käynyt lääkärissäkin. Sekä silmälääkärissä että psykiatrilla. Kumpikaan heistä ei ollut löytänyt mitään, mutta asia painoi minua edelleen.

Iiro ei muistanut koko kylpylää.

– Ai sitä, kun Pinja oli pieni ja isäsi hoiti häntä sen ainoan kerran? hän kysyi lopulta.

Nyökkäsin. Kai hän sen muisti, että hän jätti minut kylpylän parkkipaikalla, koska erehdyin hänestä kylpylän sumuisessa ja kostean pimeässä­ allasluolastossa?

Iiro räjähti nauramaan.

– Ai niin! Sähän kapsahdit sen ruman ja vanhan miehen kainaloon ja luulit, että se olin mä!

Muistin kaiken vieläkin tarkasti. Tulin saunasta bikineissäni ja näin Iiron odottavan minua porealtaassa. Kävelin altaalle lanteitani keinutellen, laskeuduin lämpimään, kuplivaan veteen ja kiilauduin feikki-Iiron kylkeen kiinni. Mies kavahti minusta kauemmaksi, mutta siinäkään vaiheessa en epäillyt älyäni tai silmiäni vaan nauroin ja pyysin Iiroa olemaan pelleilemättä. Vieras mies sanoi minulle äärettömän vakavasti­ niin kuin hulluille puhutaan, ettei tuntenut minua, ettei ollut koskaan nähnytkään ja pyysi minua siirtymään kauemmaksi. Mutta tästäkin huolimatta vielä varmistin, eikö hän ollut Iiro.

Muistan vieläkin miehen ilmeen.­ Hän näytti siltä, että oli kohdannut oikean hullun. Ja samaa sanoi Iiro.

Iiro höyrysi perässäni hotellihuoneeseen ja haukkui minut pystyyn. Se, että olin mennyt vieraan miehen viereen kainaloon, oli hänestä­ räikeä osoitus siitä, etten välittänyt hänestä yhtään. Etten pannut häntä sen vertaa merkille pikkulapsiarjessani, etten katsonut, miltä hän näytti.

Kaikista kamalinta oli Iirosta kuitenkin ollut se, että häneksi luulemani mies oli Iiroa viisitoista vuotta vanhempi ja kalju.

Siksi Iiro jätti minut. Turhamaisuuttaan ja kiukkuaan.

– Kai eroon oli muitakin syitä, Iiro nauroi edelleen.

Totta kai oli myös muita syitä, mutta sinne porealtaaseen kaikki kulminoitui.

Illalla Iiro oli saanut rahat Pirreltä – tai kuulemma Pirren nykyiseltä mieheltä, mikä oli aika jännä kuvio – ja minä Marinalta. Siirsimme rahat luottokorttini saldoon ja saimme ostettua Pinjalle lento­lipun.
Kolmen päivän päästä tyttäremme olisi kotona. Yhtäkkiä alkoi jännittää.

KUN LIPPU OLI ostettu, meidän seksielämämme loppui. Kumpikaan ei tehnyt enää aloitetta. Kesäleiri oli päättynyt. Siivosimme taloa, ostimme­ viimeisillä rahoillamme ruokaa, Iiro muutti Pinjan huoneesta alakerran sohvalle ja minä pesin kaikki Pinjan vaatteet, joita olin lainannut.

Iltaisin katselin, kun Toivo ja Tony grillasivat pihallaan, ja nyt huomasin heissä samoja piirteitä: he roikottivat grillikintaita käsissään samalla lailla ja kun he kurkistivat grillin kannen alle, he käänsivät päätään samaan kulmaan.

Mietin, osaisinko enää olla äiti, kun olin saanut koko kevään keskittyä vain omaan napaani. Olin älyttömän kiitollinen siitä, että toisin kuin Marinan, minun ei tarvinnut aloittaa alusta, vaan bébéni oli melkein seitsemäntoista ja vuoden parin päästä lopullisesti omillaan. Sadan päivän yksinäisyys oli tehnyt tehtävänsä ja olin valmis päästämään lintuseni lentoon.

– Millä me mennään Pinjaa kentälle vastaan? kysyin Iirolta.

– Junalla tietenkin, hän sanoi ja tutki taas tietokonettaan.

YLLÄTTÄEN MARINA LÄHTI minulle kuskiksi. Iirolle tuli samalle päivälle työhaastattelu – sitä se koneen naputtelu oli tiennyt – ja koska hän oli haastattelun suhteen toiveikas, minäkin olin.

– Kiitti, Tuire, kun sä ymmärrät, Iiro sanoi vilpittömästi, ja poissa oli se kopea kukko, jona olin hänet kaikki vuodet nähnyt. Hän selitti suorastaan lapsellisen innostuneesti hakeneensa töitä meidän läheltämme, jotta voisi olla paremmin Pinjan arjessa läsnä. Ajatus ilmeisesti­ sisälsi myös sen, että jonakin­ päivänä hän muuttaisi pois Tuulentien-talosta.

Se tuntui raikkaalta ja hyvältä. Vanhasta ei saanut uutta, ei millään, ajattelin ja muistin rumemman sanonnan: paskasta ei saanut konvehtia.
Ajoimme Marinan kanssa ensimmäiset­ kaksikymmentä kilometriä etelään vaiti. Sitten hänen täytyi päästä pissalle. Sama juttu taas puolen tunnin kuluttua.

Kun viimein jatkoimme matkaa, hän löi hyvin hoidetulla kädellään rattia niin että tussahti. Panin merkille, että hän oli hemmotellut myös kyntensä.

– On se vain niin epäreilua, että nyt kun me saatiin yksi lapsi aikuiseksi, toinen aloittaa vasta taaperruksensa! hän puuskahti.

Minua liikuttivat hänen käyttämänsä persoonapronominit. Ihan kuin kyse olisi yhdestä suuresta perheestä, jossa Pinja oli aikuinen ja bébé vasta taapersi.

Tosin Marinan alkio ei taapertaisi vielä pitkään aikaan.

– Äkkiä se aika menee, lohdutin silti.
– Pian sunkin bébé muuttaa pois kotoa.

– Nehän näyttävät palaavan, Marina murisi.
– Ensin ne lähtevät, mutta sitten ne tulevat takaisin.

Hän kuulosti kauhuleffan trailerin selostajalta. Tukahdutin nauruni.

Oli ihana kesäpäivä. Pellot kirkkaanvihreitä ja niiden reunoilla iloiset voikukkanauhat. Marina oli ostanut evääksi lempikarkkipussimme, josta hän söi hedelmäkarkit ja minä lakut.

Ehdimme juoda kahvit ja teet lentokentän kahviossa. Ala-aula ei ollut yhtään niin hohdokas kuin lähtöaula neljä kuukautta aiemmin, enkä edes pannut merkille, minkä värinen parketti siellä oli.

Marina kävi taas vessassa ja suri sitten matkoja, joille hän ei enää pääsisi. Minä mietin puolestani, saisiko Iiro työnsä ja koska hän muuttaisi kotoani pois.

Olimme molemmat niin ajatuksissamme, ettemme huomanneet, milloin Pinja oli tullut liukuovien takaa, mutta yhtäkkiä hän seisoi pöytämme vieressä ja koputti olkapäähäni.

– Äiti.

Se oli maailman kaunein sana. Ensin luulin, että hän läksyttäisi minua siitä, etten ollut ilmapalloin ja Tervetuloa kotiin! -kyltein huitomassa ympäriinsä, mutta hän vain rymysi laukkujensa ja jonkun sermin yli päälleni.

Hän tuntui isommalta kuin muistin. Hänen olkapäänsä olivat rotevammat. Hän tuoksui lentokoneilta, sipseiltä ja hiuslakalta. Hänellä­ oli yllään harmaa huppari ja selässään koulutyttömäinen reppu.­

Hän olikin pienempi kuin muistin.­

– Mun tuli siellä kylmä, hän sanoi­ Marinalle, kun Marina katsoi häntä suu vinossa virneessä.
– Siellä alkoi talvi ja täällä Suomen kesä.

– Tyttö, tyttö, sä ronkit rusinat pullasta, Marina sanoi, mutta hänen­ äänessään oli lempeä sointi.

Hän huomasi sen itsekin ja ryki hädissään kurkkuaan.

KOTONA MEITÄ ODOTTI kaksi yllätystä: Iiron järjestämät yllätysbileet, joihin oli kutsuttu Pinjan kaverit ja minun isäni, sekä se, että Iiro oli muuttanut pois.

Pieni Tuulentien-kotini repeili saumoistaan, enkä saanut tilaisuutta kysyä Iirolta, minne hän oli mennyt. Hän näytti kuitenkin niin iloiselta ja ylpeältä, että ajattelin mielessäni, että ihan sama missä hän oli, kunhan hän oli poissa. Ihmispaljoudesta huolimatta tuntui, että hengitin kotonani pitkästä aikaa keuhkot täyteen.

Yllätysjuhlat onnistuivat kai melko hyvin. Pinja tosin oli lennon jälkeen väsynyt ja hysteerinen. Syyksi paluuseensa hän sanoi ongelmat­ vaihto-oppilasperheen kanssa. Kun joku hänen kaverinsa kysyi, eikö hän olisi voinut vain vaihtaa perhettä, hän sanoi ykskantaan, että ei.

Mutta isäni oli järjestänyt juhlien varsinaisen yllätyksen – tietenkin hänen piti saada käännettyä huomion valokeila itseensä. Hän esitti kutsuna tyttärelleen, rakkaalle vävylleen ja ainoalle lapsenlapselleen sekä myös Marinalle, että hän ja Mirja-Anneli menisivät kihloihin. Että kihlajaiset olisivat Mirkun pihalla, jos ei olisi huono ilma.

– Mirja-Anneli? maistelin nimeä.­

En tuntenut ketään sen nimistä. Eero katsoi minua merkitsevästi ja nykäisi päällään naapuriin.

Ei! Siwa-mummo! Kamala, asioihin puuttuva, pahantahtoinen harmaapörrönaapurini. Ei ikinä!

– Onnea, Eki! Iiro sanoi miehekkäästi.

Hän ansaitsi ritarimerkkinsä, mutta minusta ei ollut mihinkään.

– No, mitäs tyttö sanoo? isä kysyi­ ylpeästi.

– Olipa ylläripylläri, mutisin, vaikka inhosin sanaa melkein yhtä paljon kuin tulevaa äitipuoltani.

KUN OLIMME PINJAN kanssa kahdestaan, odotin ensin monta päivää, että hän heräisi. Oli ollut ihan turhaa siivota ennen hänen paluutaan. Hän ei huomannut mitään. Hän makasi vain sängyssään ja söi hereillä ollessaan vadelmajugurtteja. Kun kysyin, ottaisiko hän jotakin muuta, hän pudisti päätään.

Ensin luulin, että hän oli raivoissaan minulle siitä, että oli joutunut palaamaan takaisin kesken vuoden, mutta vähitellen hänen huulilleen alkoi nousta hymynpoikasia. Silloin Pinja näytti samalta kuin lapsena, kun hän sairasti ja minä hortoilin hänen sänkynsä vierellä pelkäämässä, että hän hiutuisi pois.

– Ne halusivat multa liikaa, hän sanoi yhtenä päivänä, kun konttailin tyhjiä jugurttipurkkeja hänen sänkynsä alta.

Istuuduin sängynreunalle ja toivoin, että hän kertoisi lisää. Ja hän kertoi. Minua silmiin katsomatta hän paljasti, miten Australian-äiti Kate oli toivonut hänestä omaa lastaan ja miten Pinja ei ollut saanut mennä kavereittensa kanssa, kun aina oli pitänyt olla Katen seurana.

– Mun piti olla sen pikkutyttö. Se osti mulle oman makunsa mukaisia vaatteita, ja koko ajan piti kuunnella Kylietä. Kampaajalla istuttiin vierekkäisissä tuoleissa ja molemmille ostettiin kampaajalukemista ja kirsikkakokikset.

Olihan tuo ihan kamalaa, myöntelin, mutta sisimpäni hyrisi helpotuksesta. Pinja osaisi nyt takuulla arvostaa tällaista liberaalia, pohjoismaista äitiään, joka antoi liekaa mutta seisoi tarvittaessa lujasti rinnalla.

– Joku on muuten nukkunut minun­ sängyssäni, Pinja sanoi ja möyhi patjaansa pudottaen minut omahyväisyyteni kukkuloilta alas.

– Tähän on tullut kuoppa. Mä tarvitsen uuden patjan tai mieluummin koko sängyn.

Joku on nukkunut minunkin sängyssäni, ajattelin, mutta Pinjalle sanoin, että minulla oli muitakin rahareikiä hoidettavanani. Ajattelin muun muassa hänen vaihtarijärjestönsä viimeistä laskua, jonka muistin sentilleen ulkoa – ja ne sentit olivat muuttuneet monta kertaa, koska siihen oli tullut päälle ylenpalttisia muistutusmaksuja ja muuta kynintää.

– Miten vain, Pinja sanoi ja käänsi kylkeä.

ISÄN KIHLAJAISPÄIVÄ OLI kesäkuisen raikas. Ei hellettä, ei edes sinistä taivasta vaan vain vihreää, kaikenkattavaa rehotusta joka puolella.

Siwa-mummo oli häärinyt pihallaan jo kaksi päivää. En tiedä, mistä hän taikoi kymmenet kukkaruukut kaivonkannelle, rapulle ja puutarhapöydille, mutta sellaisia sinne putkahteli. Rakkaus kai versoi niitä, ajattelin happamana ja myönsin, että hän oli sittenkin Tuulentien naisista se, joka sai itselleen miehen.

En silti surrut Iiron saati Toivon perään. Molemmista oli ollut minulle lähinnä iloa ja seuraa. Toivo oli tuonut elämääni nimensä mukaisesti toivoa: lupauksen, että minullekin­ oli uutta luvassa, että kosteusvoidetta janoavan ihoni alla­ oli tallessa sama nuori tyttö kuin ennenkin. Ja Iiro puolestaan oli paikannut menneet. Minua oli hämmästyttänyt se, ettei hän muistanut kylpyläreissuamme yhtä dramaattisena kuin minä.

Joitakin asioita saattoi jättää jo taakseen.

Pujottauduin vanhaan kesämekkooni, joka hiveli kaurapuuron laihduttamaa vartaloani. Hiuksiini työnsin sireeninoksan.

– Au naturel, Marina kommentoi ulkomuotoani ja sipsutti kahdeksan sentin koroissaan Tuulentien kuopissa.

Hänen väljä mekkonsa liehui joka suuntaan, vaikka tuskin hänellä vielä oli mitään mahaa.

Me olimme värikäs seurue. Pinja ei riisunut harmaata huppariaan vaan veti jopa hupun päähänsä ja masensi hieman minua teiniydellään. Iiro puolestaan oli ostanut uuden työnsä kunniaksi lehmuksenvihreät farkut, joihin hän oli valinnut­ vastaväriksi vaaleanliilan kauluspaidan.

– Saako liittyä seuraan? Tony huusi portiltaan, ja he juoksivat Toivon kanssa meidät kiinni.

Marina naksautti vieressäni kieltään, ja tunsin hänen puristavan käsivarttani kipeästi. Hän aikoi kertoa Toivolle oman uutisensa kihlajaisissa.

Isä ja Siwa-mummo hehkuivat vanhaa ja nuorta lempeä. Vaikka en olisi onnistunut pusertamaan onnitteluja väkinäisten huulieni välistä, he eivät olisi sitä edes huomanneet: heillä oli toisensa.

Ruokaa riitti – tällä kertaa isä ei ollut pihtaillut – ja laseissa oli Pommacia. He olivat sen sukupolven ihmisiä, että eivät skoolanneet kuoharilla, jos eivät muutenkaan koskeneet alkoholiin.

Siwa-mummo kertoi kaikille, miten Rokan sukka oli palautunut mystisesti takaisin seinälle.

– Se on minun! hän julisti taas ylpeänä.

– Ja sinä minun! isäni makeili.

Kun Tony istuutui viereeni, kohensin­ kukkasta päässäni.

– Mä otin loparit opettajantyöstä, Tony aloitti ja kertoi elämänsä menneen liian rankaksi, kun yöt piti lyödä rumpuja La Hachen keikoilla ja päivät teinien edessä.

– Se oli rohkeasti tehty, sanoin.

Itse olisin kyllä pitänyt kunnan työpaikasta kynsin hampain kiinni ja ollut siitä ikuisesti kiitollinen.

Olin kuitenkin saanut kustantamosta lupaavan meilin, josta en ollut kertonut kenellekään, ettei lumous särkyisi. Sähköposti oli osoitettu vain minulle – ei siis pomoni­ Kaisa-vaimolle, joka oli aloittanut koko kirjaprojektin. Kirjeessä oli kiitelty viekkaan näköisiä kanejani, niiden inhimillisyyttä ja liikkeen tuntua. He aikoivat kustantamossa kuulemma tehdä kaikkensa löytääkseen kaneille niiden arvoisen tekstin.

Kerroin tästä nyt Tonylle.

– Osaisinpa mä kirjoittaa, niin mä voisin ryhtyä sun pariksi, hän sanoi.

Jo tämä kuopaisi vatsaani. Mutta parempaa oli luvassa.

Kun ilta oli edennyt pidemmälle, Tony palasi taas viereeni ja potkaisi keinuun vauhtia. Istuttuamme vähän aikaa hiljaa hän sanoi huomanneensa kiireensä ja väsymyksensä siitä, ettei ollut ehtinyt hoitaa asioitaan ja huomioida minua.

– Minua? varmistin.

– No, onhan se yhtä helvettiä, jos miehellä ei ole aikaa pitää puoliaan vaan antaa oman poikansa viedä kadun kauneimman tytön, hän sanoi.­ ­

Kadun kaunein tyttö ei ollut vielä paljon mitään, kun otti huomioon, että Tuulentiellä oli kevään aikana asunut lisäkseni vain Siwa-mummo. Mutta vatsassani huilui lupaavasti. Reisiäni alkoi kuumottaa aivan kuin Tonyn kämmenet olisivat taas edenneet niillä.

– Nyt kun mulla ei ole enää paljon menoa, mä ehdin kysyä, kelpaisiko sulle tällainen pappa?

– Pappa? säikähdin.

Emmekö me olleet aika samanikäiset? Jos Tony kuvitteli, että ostaisimme­ suhisevat tuulipuvut ja lähtisimme sauvakävelemään, hän todellakin saisi unohtaa…

– Marina kertoi tänään Toivolle, Tony selitti.
– Musta tulee pappa. Mä en voi ymmärtää sitä.

Vilkaisin Marinan suuntaan. Hän istui nyrpeän näköisenä rappusilla. Toivoa ei näkynyt missään. Olisi siinä pojalle vähän sulattelua, ajattelin naapurintätimäisesti, mutta painoin pääni keinun selkänojaa vasten. Tätä siis pitkin kevättä kuulemani laulut olivat ennustaneet, jossakin alkoi soida taas, ja minun olisi tehnyt mieli visertää.
Aloin varovaisesti hyräillä.

Jatkis päättyy.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.