Yhteiset hetket naapurin Toivon kanssa saavat Tuiren tuntemaan, että elämä hymyää. Iiro kuitenkin piikittelee suhteesta, eikä Marinakaan tunnu olevan innoissaan ystävänsä uudesta onnesta. Rahahuolet rassaavat Tuirea ja Iiroa edelleen, mikä ajaa Tuiren epätoivoiseen tekoon. Pakka menee lopullisesti sekaisin, kun Pinja soittaa Australiasta kotiin keskellä yötä ja pyytää apua.

Tuntui kuin olisin nuorentunut kaksikymmentä vuotta. Olin ihana, huoleton, kaunis ja kepeä. Pidin kovasti tästä uudesta minästäni, mahduin 16-vuotiaan tyttäreni Pinjan vaatteisiin helposti ja väitänpä, että hänen­ vaatteensa istuivat minulle jopa paremmin kuin hänelle, sillä minulla sentään oli iän tuomia kurveja. Australiaan lähtenyt Pinja kun oli kapea kuin purjo.

En lakannut hämmästelemästä, miksi olin ennen ollut sellainen nipo­. Pärjäsin hienosti rennomminkin. Ei, minähän pärjäsin tällä asenteella loistavasti. Yksinäisyyteni oli loppu. Olin onnellinen, olin varma, tiesin saavani rakkautta. Ja kyllä, seksiäkin sain.

Sain sitä niin paljon kuin halusin, ja minä halusin. Minun rakastajani oli komea ja kykenevä, ja hän jaksoi pitkään. Ja sitten kun olin saanut tarpeekseni, niin sen kuin vain hipsin tien yli kotiini. Oli onnellista­, oli ihanaa, oli toukokuinen aamu ja takana liki uneton yö tai vain pari lempeää, hyväntahtoista torkahdusta.

Joskus törmäsin kotiini hiipiessäni eksääni Iiroon, joka ei edelleenkään ollut saanut asioitaan kuntoon vaan bunkkasi tyttäremme huoneessa. Mutta Iirolla ei ollut oikeutta aukoa minulle päätään tai edes näyttää mustasukkaiselta, joten­ uusi, vallaton minä vain tanssahteli hänen ohitseen.

Marinan sanoin: olin seonnut.

Hän oli palannut konferenssimatkaltaan Sri Lankasta ja tuonut minulle tuliaiseksi villit alusvaatteet. Mutta kun ilahduin alusvaatteista ja kerroin, mihin niitä tarvitsin, hän näytti vihaiselta. En ymmärtänyt häntä. Ainahan hän valitti­, kun pengoin alelaareja ja jouduin tinkimään alusvaatteiden koosta, väristä ja materiaalista. Samoin­ hän urputti siitä, jos en käyttänyt rintsikoita lainkaan.

Mutta näitä käytin. Nämä srilankalaiset olivat mielettömät. Kanervanpunaista kangasta, ruskeita koristeompeleita ja kunnon topat – Marina tiesi kokoni millilleen. Stringimalliset pikkuhousut nostivat pakarani esille, ja rintoihin sain kaksi kuppikokoa lisää, mikä tuli tarpeeseen.

Olin niin lapsellisen innoissani uusista alusvaatteista, että olisin halunnut esitellä niitä Iirollekin, mutta maltoin kuitenkin vetää jalkaani Pinjan taivaansiniset stretch-farkut ja pääni yli hänen mustan, venekauluksellisen neuleensa, joka paljasti toisen rintaliivin olkaimen.
En tarvinnut takkia. Matkaa oli vain tien yli.

KESKELLÄ PÄIVÄÄ MIEHENTUOKSUISSA lakanoissa. Keskellä päivää seksiä. Keskellä päivää viileä olut reisieni välissä. Ei töitä, ei kiirettä, ei huolia.

Maatessani naapurini sängyssä tajusin, etten ollut viettänyt tällaista elämää ikinä, ja että elin nyt jonkinlaista elämättömäksi jäänyttä nuoruuttani, mikä tuntui minusta hyvältä.

Muutin ankaran isäni luota suoraan Iiron luokse, ja saimme melko pian Pinjan. Kun tarina Iiron kanssa päättyi sen kurjan kylpylän parkkipaikalle neljätoista vuotta sitten, jäin yksinhuoltajaksi. Ensin pienen tytön, sitten koululaisen ja lopulta teinitytön, eikä minulle ollut missään välissä tullut mieleenkään hypätä­ miehentuoksuisiin lakanoihin, naiskennella keskellä päivää ja pujottaa kylmä olutpullo reisieni väliin.

Kaikki kuluneet vuodet olin tehnyt ihan muita asioita – kurahousut, kaurapuurot, neuvolakortit – ja sitten kun Pinja oli jo iso ja tuli ja meni miten lystäsi, minusta tuntui, että olin itse vanha ja väsynyt enkä ollut edes osannut kaivata sitä, mitä­ nyt sain.

– Otetaanko uusiksi?

– Otetaan!

Olin kyltymätön ja potkin ruskeat lakanat sivuun, makasin kevään valossa alasti ja olin kiitollinen siitä, että vielä kuukausi sitten minulla oli ollut varaa jumpan kuukausikorttiin. Kroppani oli hyvässä kunnossa, sitkeä ja timmi.

– Eikö sulla ole kiire mihinkään? kysyin, kun lojuimme jälleen kaikkemme antaneina vierekkäin.

Ulkona alkoi olla kesä, peltikatto naksahteli lämmössä.

– Ei sun tartte kertoa, sanoin, kun hän ei heti vastannut.

En halunnut tehdä samoja virheitä kuin aiemmin. En tahtonut tiukata ja kiristää vaan halusin antaa­ itsestäni huolettoman, taivaalla ylväänä purjehtivan pilven kaltaisen vaikutelman. Minulle oli sama mitä seuraavaksi tapahtuisi! Otin nautintoni ja hän sai omansa, ja sitten me saatoimme purjehtia omiin suuntiimme.

– Täytyy mun kohta mennä.

– Mun ei, sanoin ja nauroin.

Nykyään minua vain nauratti se, ettei minulla ollut töitä ja että kettukäsis oli tällä hetkellä Kaisalla ihmeteltävänä. Sen sivut olivat täyttyneet kurttukulmaisista kaniineista, jotka jahtasivat hänen hyvätapaisia­ kettujaan…

Kiehnäsin reisiäni vastakkain, ja nousin kontalleni. Kipusin hänen päälleen ja pusersin jaloillani hänen­ kylkiään.

– Tuire! Sä olet ihan…

Suudelmani tukahduttivat vastustelut. Ja sitten tuli ilta, aurinko kääntyi toiseen suuntaan ja valaisi yläkerran huoneen niin, että siellä tuli kuuma.

Vedin paidan pääni yli.

– Pitää mennä! Moido!

Oli ihanaa, oli kevyttä, oli onnellista.

MARINA ISTUI PITKÄN pöytäni päässä kuin tuomiorovastinna ja naputti pitkillä kynsillä pöytää. Siinä oli piirustuksiani ja kyniä huiskin haiskin, kahvikuppeja ja lautasia, joilla kuivunutta pastaa, ja sitten oli leivänmuruja ja tyhjä siideritölkki.

Lattialla oli vaatteitani tai Pinjan housuja ja paitoja. Iiro oli menossa Seinfeldin seitsemännessä tuotantokaudessa. Tuttu musiikki­ napsahteli soimaan, kun neljä ystävystä vaihtoivat kuulumisia kulmakuppilassaan.

– Etkö tosiaan ole maksanut sitä laskua vieläkään? Marina varmisti.

– Tuossa pöydällä on pino muitakin laskuja! Ne voi ihan vapaasti kaikki maksaa, Iiro huusi mummini viltin alta.

Nauroimme Iiron kanssa ärhäkästi, mutta Marina suipisti suutaan. Hän oli kuin meidän äitimme. Osat olivat yllättäen vaihtuneet. Marina oli äiti ja minä en.

– Paljonko sulla on tästä lainaa?

– Tää on oma, sanoin ylpeästi.

Jos jostakin saatoin olla ylpeä niin siitä. Olin ostanut taloni halvalla ja maksanut sen jo pois. Sain muutama vuosi sitten mummin perintöä ja sijoitin kaiken lainan maksamiseen. Jopa Marina nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka muuten näytti tuomitsevan kaikki tekemiseni.

Kuten seksin.

Yhtäkkiä hän tönäisi tyhjän kahvikupin nurin.

– Mikä sun tuli?

– Vie toi helvettiin tosta!

Kiikutin kupin keittiöön ja huuhtelin sen kummissani.

– Mennäänkö illalla Perryyn? kysyin ja toivoin samalla, että Marina haluaisi tarjota parit – emmehän olleet nähneet pitkään aikaan kunnolla.

Halusin kertoa hänelle kaikki riettaat yksityiskohdat uudesta elämästäni.
En voinut puhua siitä vapautuneesti kotonani, missä asusti eksä.

Jos ei Marina, niin ei myöskään Iiro tykännyt ravaamisestani naapurissa. Olin joutunut jo muistuttamaan häntä, ettei asia kuulunut hänelle ja että minulla oli oma elämäni enkä ollut koskaan puuttunut hänen seurusteluunsa, avioliitosta puhumattakaan.

Aikoinaan jopa puin Pinjan kauniiseen mekkoon ja lainasin isän autoa viedäkseni tytön sinne hevonkuuseen­, missä Pirre ja Iiro olivat päättäneet viettää häänsä. Odotin metsätiellä koko hääjuhlan ajan. Siellä oli ensin paarmoja ja sitten hyttysiä, ja minun piti pissata puun takana. Sitten toin Pinjan kotiin.

Olin edelleen sitä mieltä, että olin ollut hyvin lojaali.

Hävytön Iiro puolestaan oli sitä mieltä, että rietasteluni naapurissa oli ällöttävää ja että haisin ­seksiltä.

Minusta hän ei olisi saanut puhua minulle niin. Se meni yli kaikkien sopivaisuusrajojen, mutta en halunnut riidellä hänen kanssaan. Päätin vastedes käydä suihkussa naapurissa, siellä kun se oli huomattavasti helpompaa kuin tien tällä puolen.

En malttanut silti olla huomauttamatta, että jos Iiro korjaisi suihkun, en haisisi enää siltä, miltä hän väitti minun haisevan. En voinut toistaa hänen törkeitä sanojaan.

Sen sijaan toistin Marinalle ehdotuksen lähteä Perryyn.

Hän kalpeni ja oli muutenkin kalpea siihen nähden, että oli ollut etelässä.

– En mä tänään pääse.

– Huomenna?

– En sittenkään.

– Oletko sä sotkenut asiasi yliopistossa? kysyin.

Kyseessä ei voinut enää olla muu kuin se, että hän oli saamassa potkut pelehdittyään Ilpon kanssa.

– Yliopistossa? hän ihmetteli kuin ei olisi muistanut työpaikkaansa, jonka professuurista oli tapellut lähes verissä päin.

Sitä se lämpö kai teetti: aivot pehmenivät. Tai en minä voinut tietää, sillä siitä oli ihmisikä – Pinjan elämän pituinen – kun olin päässyt mihinkään.

MENIMME METSÄRETKELLE. Levitimme viltin korkealle kalliolle. Meillä oli kuohuviiniä ja tummaa suklaata ja taivas oli kesänkirkas, käden ulottuvilla. Huusin Tuiren keväthuudon.

Sillä hetkellä en muistanut laskuja tai viimeistä Pagesta saamaani tilinauhaa, en myöskään mustasukkaista eksää rapistuvassa talossani. En muistanut lastani maailmalla, vaan annoin suklaan sulaa suussani.

– Oijoi, mä olen onnellinen, huokaisin ja imaisin kylkiasennossa kuohuviiniä. Se oli vähän hankalaa, juomaa valui leualle, mutta en jaksanut nousta istumaan.

Käännyin vatsalleni ja katselin, miten kesän lämmittämä muurahainen kuljetti ensimmäistä neulastaan niistä kaikista neulasista, joita se kuljettaisi kesän aikana.

Sen sinnikäs, universumin kannalta tarpeeton ponnistelu huvitti minua. Muurahaisparka ei pysähtynyt rakastamaan itseään, ajattelemaan itsestään lempeästi, sulattamaan suklaata suussaan. Se olisi taatusti jaksanut nousta istumaan juodakseen kuoharia, jos joku olisi sitä sille tarjonnut.

Olin niin avoin ja myötäsukainen sinisen taivaan alla pylly paljaana, että aloin kertoa asioita, joita en ollut kertonut edes Marinalle tai Iirolle.

Kerroin, miten isä oli opettanut minut sinnikkääksi muurahaiseksi, joka ei saanut luovuttaa, vaan jonka piti nykäistä matkaansa aina vain pidempi korsi. Kerroin, miten en lapsena itkusta huolimatta – tai siitä johtuen – saanut hinkumaani Kaalimaan kakaraa, vaikka kaikki muut saivat. Oli ollut nöyryyttävää leikkiä feikki-Daisyllä.

Vilkaisin, millaisia reaktioita lapsuusmuistoni herättivät, mutta näin vain leveän selän. Jatkoin luottavaisena.

Kerroin, miten minua ärsyttivät isän Facebook-päivitykset, joiden mukaan hän oli käynyt Siwa-mummolla korjaamassa jonkin rännin. Se harmitti ja se, että jos itse uskaltauduin kirjoittamaan Facebookiin jotakin, isä heti opasti minua ja hyydytti läpän.

Pohdin, olinko itse samanlainen Pinjalle, koska hän ei ollut huolinut minua Face-kaverikseen, vaikka olin pyytänyt. En myöskään nähnyt enää hänen Instagram-kuviaan.

– Niin paljon mahdollisuuksia olla yhteydessä, mutta en voisi olla etäämpänä, filosofoin auringon, kuohuviinin ja suklaan turrut­tamana.

Ikävä minun ei kuitenkaan enää ollut. Olin tyytyväinen elämääni juuri nyt.

– Mitä sä ajattelet? kysyin viimein.

– Häh?

Kun Toivo kääntyi minuun päin, ehdin nähdä, että hän laikkaili etusormi ojossa kaveriensa kuvia.

– Mitä sä sanoit?

– Äh, en mitään, sanoin ja vedin srilankalaiset jalkaani.

MUURAHAISEN SINNILLÄ JATKOIN Toivon kanssa treffailua – tai ei se mitään treffailua ollut vaan sitä itseään­.

Rehellisyyden nimissä olin helpottunut, kun menkat viimein alkoivat ja tuli tauko.

Toivo oli kertonut olevansa kaksiviisi, ja minä olin sanonut, että olin kolmeviisi. En valehdellut kuin muutaman vuoden, vaikka  äitienpäivänä oli ropsahtanut vuosi lisää.

Pinjalta oli tullut Australiasta e-kortti­. Samalla sekä äitienpäivän että synttärieni kunniaksi. Iirokin muisti: hän laittoi Seinfeldit koteloihinsa ja lampsi rautakauppaan ostamaan remonttivälineitä suihkuhuoneen kunnostamiseen.

Olin siitä yllättävän helpottunut, enkä pelkästään sen takia, että saisin viimeinkin toimivan suihkun. Olin alkanut olla vähän huolissani Iirosta ja hänen lisääntyvästä alakuloisuudestaan. Suihkun korjaaminen ehkä piristäisi häntä.

Emme puhuneet Iiron kanssa mistään järkevästä. Samalla lailla kuin minä lepuutin naapurin yläkerrassa aivoparkojani, Iiro lepuutti niitä minun talossani, joko sohvalla tai Pinjan huoneessa.

Kumpikaan meistä ei enää edes maininnut koko Pinjaa. Maksamatonta laskua, viimeistä erää vaihto-oppilasjärjestölle, ei enää muka ollut, enkä käynyt tarkistamassa Pinjan blogeja ja twitteriä.

Viimein Pinja laittoi WhatsAppin perheketjuun kysymyksen, mitä meille kuului kun meistä ei kuulunut. Iiro ei vastannut siihen, vaikka varmasti oli sen nähnyt, ja minä vastasin, että hyvin meni, isä asui nyt meillä – se oli jäänyt lapselle kertomatta. Pinja vastasi heti, että WHAT?!

Kumpikaan meistä ei Iiron kanssa selittänyt asiaa enempää.

Kun menkkani olivat ohitse, Toivo soitti minut luokseen ja minä menin.
Kesä oli tullut sillä välin. Koivu hänen vuokralaishuoneensa ikkunan takana oli tuuheutunut.

– Maksatko sä tästä paljon vuokraa? kysyin ja tökin varpaallani seinää, joka oli vähän kuprulla.

– No en, Toivo nauroi.

Ehkä hänellä oli opiskelijaksi paljon rahaa, koska hän nauroi niin. Tai ehkä hän oli taitava höynäyttämään vuokraisäntäänsä, jos pystyi asumaan tässä halvalla. Vaikkei Tuulenkuja mikään unelmaosoite ollut, Tonyn talo oli sentään viehättävä ja minun taloani paremmassa kunnossa. Sitä paitsi Tony tarjosi vuokralaiselleen ruokaa ja kaljaakin.

– Tony on ihan loisto, Toivokin kehui.

Olin samaa mieltä ja mietin vähän haikeasti, että jos Toivo ei olisi silloin kerran rymistänyt keittiöön, kun Tonyn kädet olivat minun reisilläni, olisi Tonyn ja minun välille voinut kehkeytyä jotakin. Kaikki olisi voinut olla toisin kuin nyt.

Toivo oli mukava, mutta Tony oli aikuinen mies.

Välillä olin nimittäin vähän kyllästynyt siihen, että Toivo hipelöi koko ajan puhelintaan. Tai ei tietenkään ihan koko aikaa, sillä hipelöihän hän minuakin. Oli meissä myös se ero, että minä olin kasvattanut niin ison tytön, että hän oli pärjännyt jo monta kuukautta itsekseen­ maapallon toisella puolella. Toivolla ei vielä ollut sellaista kokemusta.

– Musta tuntuu kuin mäkin olisin kaksiviisi, ehdotin silti.

– Sä voisit olla, Toivo sanoi kohteliaasti.

– Kun mä olin kaksiviisi, mulla oli neljävuotias lapsi, lipsautin.

Toivo alkoi heti laskea, opiskelihan hän alaa.

– Sä laskit väärin, hän sanoi.

– Jos sulla oli kaksivitosena neljävuotias lapsi ja jos sun lapsi on nyt kuusitoista, sun pitäisi olla kolmekahdeksan. Mutta sähän olet kolmeviisi.

Oliko kolmella vuodella niin merkitystä?

– Mä olen aina ollut huono numeroiden­ kanssa, mutisin, ja se sentään oli totta – varsinkin jos ajatteli tilini saldoa.

HERÄSIN HUUTOONI. Olin nähnyt hirveää painajaista. Unessa Pinja oli pieni ja käveli tietä pitkin luokseni luottavaisen näköisenä. Minä ojensin hänelle käsiäni, astuin häntä lähemmäksi. Pinjalla oli yllään se kaunis punainen takki, jonka Marina oli hänelle ostanut. Pinja nauroi ja tepasteli minua kohti, mutta ihan yllättäen, varoittamatta, hän putosi. Tiessä olikin likakaivo, reikä, jokin hirveä, ja hän putosi sinne. Minä juoksin reiän viereen, lysähdin polvilleni maahan ja tuijotin kaivon mustaan silmään. Pinjaaaa! huusin ja syöksyin päätä pahkaa etsimään köyttä.

– Köysi! Missä köysi! karjuin ja ravistin Iiroa Pinjan sängyssä.

– Rauhoitu, Iiro sanoi ja tarttui minua molemmista käsivarsista.

– Asiat eivät ikinä ole noin huonosti. Mä tiedän.

Ajatukseni alkoivat palata siihen, että Pinja oli melkein seitsemäntoista ja poissa ja Iiro asui luonani tehtyään konkurssin ja kärsittyään kalliin avioeron.

Olin järkyttynyt, mitä Iiro minusta­ ja köydestä kuvitteli, ja sitten jo huvitti: luuliko hän oikeasti, että tekisin itselleni jotakin herättämällä hänet ensin hirveällä huudolla ja komentamalla etsimään kanssani köyttä?

Lampsin alakertaan ja keitin Iiron mieliksi oikein vahvaa kahvia.

– Meillähän on täällä oikein kotoisaa, Iiro sanoi tassutellessaan perässäni.

– Tietenkin täällä on kotoisaa, koska tämä on mun koti.

Iiro onnistui sanomaan asiat aina­ vähän väärin.

– Onhan tämä jo hiukan munkin koti, Iiro sanoi pokkana.

– Onko? annoin hänelle mahdollisuuden perua röyhkeytensä, mutta hän katsoi minua ruskeat silmät lämpiminä:

– On tämä, Tuire. Tästä on tullut mulle ihan hyvä koti.

Minulla ei ollut sydäntä sanoa hänelle sitä, mitä kuka tahansa minua­ selkärankaisempi nainen olisi sanonut. Sen sijaan vihjailin, eikö hän muistanut, mitä viisitoista vuotta sitten kylpylässä tapahtui­.

– Vaikka mä asun täällä, meidän ei silti tarvitse alkaa olla yhdessä, Iiro sanoi arvokkaasti.

En ollut silti varma, muistiko hän kylpylää. Iiro kaatoi kuppiinsa kahvia – hän käytti aina Nipsua – ja meni kuppeineen vessaan. Toisin sanoen: oli kuin kotonaan.

Kamala uneni ei jättänyt minua koko päivänä. Tuntui kuin olisin ollut jotenkin kaikesta vähän jäljessä sen takia. Vähän väliä muisto unesta palautti mieleeni sen, että minulla oli tytär kaukana ja olin muistanut häntä ihan liian vähän viime päivinä nauttiessani elämästäni naapurissa.

Minusta tuntui, että uni oli ollut varoitus. Se oli ollut niin todellinen ja muistutti, että mitä vain saattoi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Jos Pinja ei pudonnut kaivoon, hän voi jäädä auton alle, joutua koulusurmaajan uhriksi, saada ihosyövän tai bumerangin päähänsä, tukehtua barbeque-lihaan.

Miten tyhmän huoleton olin ollut­?

Olin vihainen itselleni kaikista niistä hetkistä, kun olin ummistanut silmäni todellisuudelta ja irstaillut naapurissa.

Oli aika olla aikuinen taas.

LÄHDIN PITKÄLLE LENKILLE. Minua inhotti sekin, millainen löllykkä minusta oli tullut, kun en ollut päässyt enää jumppaan. Tiivis makkara kierähti Pinjan housujen vyötärönkauluksen päälle, ja tökin sitä vyön alle. Makkara oli saatava pois!

Kiskoin lenkkarit jalkaani ja lähdin matkaan.

Kunto oli rapistunut nopeasti. Puuskutin jo ennen moottoritien alikulkutunnelia. Kun harppasin likakaivon yli, muistin taas uneni ja kurtistin kulmiani.

Minun oli pakko keksiä jokin ratkaisu. Minun oli maksettava Pinjan viimeinen lasku. Minun oli selvittävä tästä kaikesta voittajana.

Kun palasin hikisenä ja punaisena Tuulentielle, muistin yhtäkkiä uutisen, jonka olin lukenut lehdestä keväällä: Ranskan keisari Napoleonin viimeisenä yönään käyttämä yöpaita oli pantu myyntiin, ja siitä saatavan hinnan oli epäilty kipuavan yli 40 000 euroon.

Pysähdyin Siwa-mummon huolella nyrhityn pihan kohdalle: kukkaa oli korissa ja ruukussa ja pieni keinu kyyhötti omenapuun alla. Kuistilla oli pitsiset verhot ja pelakuita ja oviharjakin ovenpielessä aivan kuin kyttänaapurini olisi odottanut jonkun kotoiluohjelman pyyhältävän juuri hänen luokseen tekemään kuvauksia.

Etenin mielessäni Siwa-mummon roskattoman kuistin läpi hänen­ eteiseensä, ja siihen jäin.

– Jes! sanoin ääneen.

Siellä oli minun Napoleonin yöpaitani. Alikersantti Rokan sukka odotti Siwa-mummon eteisen seinällä puukehyksissä. Minä voisin viedä naapurini suuren ylpeyden ja myydä sen entiselle pomolleni, joka­ oli aina piinannut alaisiaan toisen maailmansodan selostuksilla. Sota-Masa olisi sukasta innoissaan ja maksaisi siitä avokätisesti.

Oli hämmentävää, miten kirkkaana suunnitelma aukeni heti mielessäni. Pyyhkäisin hikeä otsaltani ja aloin odottaa iltaa.

Illalla huomasin, että minun piti odottaa aamua, sillä Siwa-mummo kyykki pihallaan hämärään saakka eikä ollut aikeissa lähteä mihinkään.

– Mitä sä vahtaat siellä? Iiro ­kysyi ­­lopulta.
– Sehän on väärä suunta.

Tuhahdin hänelle, ja me menimme nukkumaan. Googlailin jonkin aikaa sängyssä, mitä voisin sukasta pyytää, mutta kukaan ei ollut vähään aikaan laittanut huutonettiin Tuntemattoman sotilaan sukkia.

En halunnut toimia yöllä. Siwa-mummo oli sitä tyyppiä, että hän ehkä jopa nukkui sukkansa kanssa. Enkä suoraan sanottuna uskaltanut lähteä hänen taloonsa edes toukokuun yössä vaan odotin aamua­. Silloin olin kuitenkin niin hermostunut, että päätin siirtää tekoni seuraavaan päivään, mutta iltapäivällä tilaisuuteni koittikin yllättäen.

Istuin Iiron kanssa mummin viltin alla katsomassa Seinfeldin viimeistä tuotantokautta, kun näin harmaan karvakasan siirtyvän ikkunan ohi. Nousin heti ja kurkistin verhon takaa: Siwa-mummo lompotti keskustaan päin.

Juoksin eteiseen ja puskin saappaat jalkaan.

– Tuliko noin kova hinku? Iiro huusi perääni.

Hän oli välillä niin kovin mauton­.

Tällä kertaa en tosiaan painellut Tuulentien yli vaan katua yhden talon verran alaspäin. Sivuilleni vilkuillen pujahdin naapurini pihaan, vedin valmiiksi ottamani hansikkaat käsiin, ongin avaimen Siwa-mummon sinkkisestä kastelukannusta – Pinja oli kertonut piilon minulle kauan sitten – ja työnsin avaimen lukkoon. Ovi aukeni napsahtaen.

Olin valmistautunut hyvin. Minulla oli valmiina samanlainen sukka kuin se, millaiseksi muistin alikessun sukan. Nostin kehystetyn sukan seinältä, avasin kehyksen takana olevat klipsit avaimen tylpällä päällä, irrotin taustapahvin, otin sukan – se oli valitettavasti kiinni pienillä teipinpaloilla joita minulla ei ollut mukanani – laitoin valesukan tilalle, suoristin sen niin hyvin kuin taisin, napsautin klipsit kiinni ja nostin koko hirvityksen takaisin seinälle.

Alikersantti Rokan vaatimattoman puuvillasukan työnsin farkkujeni takataskuun.

Sitten ovi kiinni, avain kastelukannuun, livistys tielle ja omaan pihaan.

VALVOIN SEURAAVAN YÖN, koska pari seikkaa häiritsi.
Yksi: Iiro oli nähnyt minun menevän Siwa-mummolle. Hän oli tietenkin mustasukkaisena kytännyt ikkunasta, pingonko Tuulentien toiselle puolelle himoissani, kuten hän asian tökerösti ilmaisi. Nähtyään minun painelevan tietä alaspäin häntä oli alkanut kiinnostaa, mitä tein vihaamani naapurin luona. En tietenkään ollut vastannut hänen epäilyihinsä mitään.
Kaksi: Tutkittuani alikersantti Rokan sukkaa – tai sitä sukkaa, jonka Siwa-mummo väitti kuuluneen Rokkaa näytelleelle Reino Tolvaselle – olin harmikseni huomannut, että se oli melko erilainen kuin se valkoinen tennissukka, jonka olin vienyt tilalle. Siwa-mummo saattoi olla riittävän kyylä huomatakseen eron, vaikka tennissukkani varressa ei ollutkaan raitoja tai lukenut Nikeä tai Adidasta.
Kolme: En halunnut nukahtaa ja herätä taas uuteen karseaan uneen, jossa Pinja putoaa enkä minä voi häntä pelastaa.
Neljä: Mietin, miten ottaisin sukan­ puheeksi ex-pomoni Masan kanssa. Se ei olisi ehkä ihan luontevin tilanne se.
Juuri kun olin vaipumassa armolliseen­ horrokseen, Pinjan huoneessa soi puhelin. Se ehti soida vain hetkisen, ennen kuin Iiro vastasi siihen unisella äänellään. Kello oli tasan neljä.
Laskin heti että se oli kolmetoista Australiassa.
Kun kuulin, millä äänellä Iiro alkoi puhua, tiesin, että soittaja oli Pinja.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pinja soitti kotiin koko oleskelunsa aikana. Rymysin Iiron huoneen ovelle ja odotin kärsimättömänä, että saisin puhua Pinjan kanssa, mutta Iiro käänsi minulle selkänsä, jotta sai puhua rauhassa.
Kun puhelun loppui, kysyin, miksi Pinja soitti Iirolle eikä minulle, äidilleen.
– Se luotti muhun enemmän lentolippujen varaamisessa, Iiro sanoi ja katsoi minua jostakin kevätyön­ hämärästä.
– Mi-mitä? Tu-tuleeko se kotiin?
Vaalea läikkä hämärän keskellä nyökkäsi: Pinja oli palaamassa takaisin kotiin.
Tämän piti olla ilon päivä, olinhan kaivannut häntä niin paljon ja itkenyt tyhjää taloani, jossa tiskasin ja lakaisin, mutta nyt huomasin vain ärtyväni.
Olin jo tottunut olemaan yksikseni, enkä välttämättä jaksaisi taas huolehtia siitä, että yksi laittaisi kurkkua leivälle ja lukisi kokeeseen. Sadan vuoden yksinäisyyteni oli kutistumassa liian lyhyeksi.
Entä sukka! Minähän olin juuri vaarantanut kaiken maksaakseni Pinjan viimeisen laskun!
Näin punaista ja mustaa vuoronperään.
– Osaan minäkin varata lentoja, sihisin.
– Tietty osaat ja saatkin, sillä mulla ei ole luottokorttia, Iiro myönsi.
– Eikö vaihtarijärjestö maksa paluulentoa, ihmettelin.
Kuulemma ei. Ja siksi Pinjan piti palatakin, koska viimeinen erä oli edelleen maksamatta ja koska Pinja oli mennyt töihin ja jäänyt kiinni. Kate oli kuulemma ihan romuna.
– Kate? kysyin. Päässäni löi tyhjää.
– Pinjan äiti, Iiro muistutti.
– Se olen minä, muistutin puolestani, ja tunsin jotakin ylpeydentapaista, vaikka aika huteraa.

PÄIVITIN UUSIMPIA KUULUMISIA Marinan puutteessa Toivolle. Marina ei edelleenkään ollut halukas tulemaan Perryyn tai edes meille. Hän ei myöskään kutsunut minua brien väriseen olohuoneeseensa. Tuntui kuin hän olisi jostakin suuttunut, tai sitten kyse oli jostakin huolestuttavammasta.

Istuimme Toivon kanssa nuorisomestassa, jossa oli vähäpukeisia tyttöjä. Tunsin itseni lähinnä skimbaajaksi tilatessani tiskillä juotavaa farkuissa ja tällä kertaa ihan omassa puserossani. Huomasin Toivon silmien venyvän minua vähemmän pukeutuneiden puoleen ja ymmärsin suhteemme kaartavan viimeisessä mutkassa.

Se ei sanottavammin surettanut minua.

– Moi, sä olet Pinjan äiti!

Viereeni tupsahtivat pitkä ja pätkä, he jotka olivat käyneet kanssani jumpassa. Nyt he olivat hiprakassa ja kehuivat, miten jaksoin punnertaa miestenpunnerruksia enemmän kuin käskettiin ja laitoin samat painot kuin salin vahvimmat äijät.

– Mitä Pinjalle kuuluu? he kysyivät, vaikka taatusti tiesivät tyttäreni kuulumisista insta-whatsapp-twitter-face-linjalta paremmin kuin minä, heitä kun ei ollut blokattu ulos…

– Ihan hyvää sille kuuluu, mutisin mutta pudistin sitten päätäni. Ei hemmetti, tartuin pitkää käsivarresta:

– Ei kun, Pinja palaa kotiin.

– Whaaat? pitkä ihmetteli. Tätä ei ilmeisesti ollut jaettu missään somessa.
Eikä minullakaan ollut kanttia kertoa heille, miksi Pinja palasi.

– Sen tuli siellä kylmä, sanoin ja tuijotin tennarieni kärkiä.

Tytöt näyttivät hämmentyneiltä ja jotenkin pieniltä vähissä vaatteissaan. 

– Siellähän alkaa nyt talvi, kun meillä on kesä, muistutin.

– Aivan! he ilahtuivat ja nauroivat ja hoippuivat koroillaan ja saivat värikkäät juomansa, joita alkoivat imeä pilleillä söpösti.

Kun palasin pöytään, Toivoa kiinnosti, keiden kanssa olin jutellut­.

– Tosi vetävännäköisiä muijia! hän kehui kuin olisin joku hänen kaverinsa, jonka kanssa saattoi vertailla tarjontaa.

Join halpiskaljani yhdeltä istumalta, kaksikymmentä kulausta, hain takkini narikasta, joka oli maksanut enemmän kuin se takki, ja lähdin kotiin.

Tuulentiellä tuoksui tuomi ja omenapuut kukkivat.

TARKISTIN PINJAN SOMET, ja oli totta, ettei hän ollut kirjoittanut paluustaan­ Suomeen sanaakaan. Pitkästä aikaa tyttö kävi minua sääliksi, ja huomasin sääliväni häntä enemmän kuin itseäni, vaikka olin saanut Toivolta muistutuksen iästäni kuin märän rätin naamalle.

Pinja ei ollut vaihtanut Facebook-kuvaansakaan pitkään aikaan, mutta minun isälläni oli siellä uusi kuva: hän istui tutussa pihakeinussa liiankin tutun harmaapörrön kanssa. Isän ahavoitunut naama hymyili onnellisena, ja ruskea käsi oli kiertynyt Siwa-mummon harteille.

– Hyi helvetti! huusin ja heitin koneen sylistäni herättäen riehumisellani Iiron.

Hän kömpi unisena huoneeseeni ja istuutui sängynlaidalle.

– Mikä on, pikkuinen?

Olin niin järkyttynyt isän kuvasta, että en ensin huomannut, millä nimellä hän kutsui minua.

– Vähänkö ällöttävää! huusin ja osoitin konetta.

– Kappas Ekiä, Iiro nauroi.

– Ja tässähän lukee, että parisuhteessa.
– Parisuhteessa! parkaisin.
– Mä oksennan!

– Hienoahan se on, että vanhat ihmiset löytävät toisensa, Iiro sanoi­ ja katsoi minua tiiviisti.

Mitä hän tarkoitti? Ei kai hän meistä puhunut?

Ei puhunut. Hänellä oli muuta mielessään.

– Toi mummeli kävi täällä illalla ja kysyi, oltiinko me nähty jotain erityistä sen puolella toissapäivänä.

Kylmä koura puristi sisälläni pesusientä sormet valkoisina. Hyistä vettä tihkui.

– Mitä se mahtoi tarkoittaa? kysyin­ ääni vapisten.

– Se oli pyytänyt poliisit käymään, koska sillä oli käynyt varkaita sillä välin kun se oli piipahtanut kaupungilla, Iiro sanoi ja katseli minua.

– Mitä siltä oli viety? kysyin, ja huuleni olivat hiekankuivat.

– Jokin arvoesine, Iiro sanoi.
– Yksi mutta tosi arvokas.

Aloin hyräillä. Hyräilin aina Pinjallekin silloin, kun se oli ollut vauva ja vaikuttanut levottomalta.

– Tuliko ne poliisit? kysyin niin neutraalilla äänellä kuin osasin.

– Tuire-pieni, Iiro sanoi taas ja silitti minua tukasta.

Sitten hän meni nukkumaan jättäen minut yksin sirkuttavaan ja pörisevään ja huolta humisevaan kevätyöhön.

Jatkuu ensi viikolla.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.