Yhteiset hetket naapurin Toivon kanssa saavat Tuiren tuntemaan, että elämä hymyää. Iiro kuitenkin piikittelee suhteesta, eikä Marinakaan tunnu olevan innoissaan ystävänsä uudesta onnesta. Rahahuolet rassaavat Tuirea ja Iiroa edelleen, mikä ajaa Tuiren epätoivoiseen tekoon. Pakka menee lopullisesti sekaisin, kun Pinja soittaa Australiasta kotiin keskellä yötä ja pyytää apua.

Tuntui kuin olisin nuorentunut kaksikymmentä vuotta. Olin ihana, huoleton, kaunis ja kepeä. Pidin kovasti tästä uudesta minästäni, mahduin 16-vuotiaan tyttäreni Pinjan vaatteisiin helposti ja väitänpä, että hänen­ vaatteensa istuivat minulle jopa paremmin kuin hänelle, sillä minulla sentään oli iän tuomia kurveja. Australiaan lähtenyt Pinja kun oli kapea kuin purjo.

En lakannut hämmästelemästä, miksi olin ennen ollut sellainen nipo­. Pärjäsin hienosti rennomminkin. Ei, minähän pärjäsin tällä asenteella loistavasti. Yksinäisyyteni oli loppu. Olin onnellinen, olin varma, tiesin saavani rakkautta. Ja kyllä, seksiäkin sain.

Sain sitä niin paljon kuin halusin, ja minä halusin. Minun rakastajani oli komea ja kykenevä, ja hän jaksoi pitkään. Ja sitten kun olin saanut tarpeekseni, niin sen kuin vain hipsin tien yli kotiini. Oli onnellista­, oli ihanaa, oli toukokuinen aamu ja takana liki uneton yö tai vain pari lempeää, hyväntahtoista torkahdusta.

Joskus törmäsin kotiini hiipiessäni eksääni Iiroon, joka ei edelleenkään ollut saanut asioitaan kuntoon vaan bunkkasi tyttäremme huoneessa. Mutta Iirolla ei ollut oikeutta aukoa minulle päätään tai edes näyttää mustasukkaiselta, joten­ uusi, vallaton minä vain tanssahteli hänen ohitseen.

Marinan sanoin: olin seonnut.

Hän oli palannut konferenssimatkaltaan Sri Lankasta ja tuonut minulle tuliaiseksi villit alusvaatteet. Mutta kun ilahduin alusvaatteista ja kerroin, mihin niitä tarvitsin, hän näytti vihaiselta. En ymmärtänyt häntä. Ainahan hän valitti­, kun pengoin alelaareja ja jouduin tinkimään alusvaatteiden koosta, väristä ja materiaalista. Samoin­ hän urputti siitä, jos en käyttänyt rintsikoita lainkaan.

Mutta näitä käytin. Nämä srilankalaiset olivat mielettömät. Kanervanpunaista kangasta, ruskeita koristeompeleita ja kunnon topat – Marina tiesi kokoni millilleen. Stringimalliset pikkuhousut nostivat pakarani esille, ja rintoihin sain kaksi kuppikokoa lisää, mikä tuli tarpeeseen.

Olin niin lapsellisen innoissani uusista alusvaatteista, että olisin halunnut esitellä niitä Iirollekin, mutta maltoin kuitenkin vetää jalkaani Pinjan taivaansiniset stretch-farkut ja pääni yli hänen mustan, venekauluksellisen neuleensa, joka paljasti toisen rintaliivin olkaimen.
En tarvinnut takkia. Matkaa oli vain tien yli.

KESKELLÄ PÄIVÄÄ MIEHENTUOKSUISSA lakanoissa. Keskellä päivää seksiä. Keskellä päivää viileä olut reisieni välissä. Ei töitä, ei kiirettä, ei huolia.

Maatessani naapurini sängyssä tajusin, etten ollut viettänyt tällaista elämää ikinä, ja että elin nyt jonkinlaista elämättömäksi jäänyttä nuoruuttani, mikä tuntui minusta hyvältä.

Muutin ankaran isäni luota suoraan Iiron luokse, ja saimme melko pian Pinjan. Kun tarina Iiron kanssa päättyi sen kurjan kylpylän parkkipaikalle neljätoista vuotta sitten, jäin yksinhuoltajaksi. Ensin pienen tytön, sitten koululaisen ja lopulta teinitytön, eikä minulle ollut missään välissä tullut mieleenkään hypätä­ miehentuoksuisiin lakanoihin, naiskennella keskellä päivää ja pujottaa kylmä olutpullo reisieni väliin.

Kaikki kuluneet vuodet olin tehnyt ihan muita asioita – kurahousut, kaurapuurot, neuvolakortit – ja sitten kun Pinja oli jo iso ja tuli ja meni miten lystäsi, minusta tuntui, että olin itse vanha ja väsynyt enkä ollut edes osannut kaivata sitä, mitä­ nyt sain.

– Otetaanko uusiksi?

– Otetaan!

Olin kyltymätön ja potkin ruskeat lakanat sivuun, makasin kevään valossa alasti ja olin kiitollinen siitä, että vielä kuukausi sitten minulla oli ollut varaa jumpan kuukausikorttiin. Kroppani oli hyvässä kunnossa, sitkeä ja timmi.

– Eikö sulla ole kiire mihinkään? kysyin, kun lojuimme jälleen kaikkemme antaneina vierekkäin.

Ulkona alkoi olla kesä, peltikatto naksahteli lämmössä.

– Ei sun tartte kertoa, sanoin, kun hän ei heti vastannut.

En halunnut tehdä samoja virheitä kuin aiemmin. En tahtonut tiukata ja kiristää vaan halusin antaa­ itsestäni huolettoman, taivaalla ylväänä purjehtivan pilven kaltaisen vaikutelman. Minulle oli sama mitä seuraavaksi tapahtuisi! Otin nautintoni ja hän sai omansa, ja sitten me saatoimme purjehtia omiin suuntiimme.

– Täytyy mun kohta mennä.

– Mun ei, sanoin ja nauroin.

Nykyään minua vain nauratti se, ettei minulla ollut töitä ja että kettukäsis oli tällä hetkellä Kaisalla ihmeteltävänä. Sen sivut olivat täyttyneet kurttukulmaisista kaniineista, jotka jahtasivat hänen hyvätapaisia­ kettujaan…

Kiehnäsin reisiäni vastakkain, ja nousin kontalleni. Kipusin hänen päälleen ja pusersin jaloillani hänen­ kylkiään.

– Tuire! Sä olet ihan…

Suudelmani tukahduttivat vastustelut. Ja sitten tuli ilta, aurinko kääntyi toiseen suuntaan ja valaisi yläkerran huoneen niin, että siellä tuli kuuma.

Vedin paidan pääni yli.

– Pitää mennä! Moido!

Oli ihanaa, oli kevyttä, oli onnellista.

MARINA ISTUI PITKÄN pöytäni päässä kuin tuomiorovastinna ja naputti pitkillä kynsillä pöytää. Siinä oli piirustuksiani ja kyniä huiskin haiskin, kahvikuppeja ja lautasia, joilla kuivunutta pastaa, ja sitten oli leivänmuruja ja tyhjä siideritölkki.

Lattialla oli vaatteitani tai Pinjan housuja ja paitoja. Iiro oli menossa Seinfeldin seitsemännessä tuotantokaudessa. Tuttu musiikki­ napsahteli soimaan, kun neljä ystävystä vaihtoivat kuulumisia kulmakuppilassaan.

– Etkö tosiaan ole maksanut sitä laskua vieläkään? Marina varmisti.

– Tuossa pöydällä on pino muitakin laskuja! Ne voi ihan vapaasti kaikki maksaa, Iiro huusi mummini viltin alta.

Nauroimme Iiron kanssa ärhäkästi, mutta Marina suipisti suutaan. Hän oli kuin meidän äitimme. Osat olivat yllättäen vaihtuneet. Marina oli äiti ja minä en.

– Paljonko sulla on tästä lainaa?

– Tää on oma, sanoin ylpeästi.

Jos jostakin saatoin olla ylpeä niin siitä. Olin ostanut taloni halvalla ja maksanut sen jo pois. Sain muutama vuosi sitten mummin perintöä ja sijoitin kaiken lainan maksamiseen. Jopa Marina nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka muuten näytti tuomitsevan kaikki tekemiseni.

Kuten seksin.

Yhtäkkiä hän tönäisi tyhjän kahvikupin nurin.

– Mikä sun tuli?

– Vie toi helvettiin tosta!

Kiikutin kupin keittiöön ja huuhtelin sen kummissani.

– Mennäänkö illalla Perryyn? kysyin ja toivoin samalla, että Marina haluaisi tarjota parit – emmehän olleet nähneet pitkään aikaan kunnolla.

Halusin kertoa hänelle kaikki riettaat yksityiskohdat uudesta elämästäni.
En voinut puhua siitä vapautuneesti kotonani, missä asusti eksä.

Jos ei Marina, niin ei myöskään Iiro tykännyt ravaamisestani naapurissa. Olin joutunut jo muistuttamaan häntä, ettei asia kuulunut hänelle ja että minulla oli oma elämäni enkä ollut koskaan puuttunut hänen seurusteluunsa, avioliitosta puhumattakaan.

Aikoinaan jopa puin Pinjan kauniiseen mekkoon ja lainasin isän autoa viedäkseni tytön sinne hevonkuuseen­, missä Pirre ja Iiro olivat päättäneet viettää häänsä. Odotin metsätiellä koko hääjuhlan ajan. Siellä oli ensin paarmoja ja sitten hyttysiä, ja minun piti pissata puun takana. Sitten toin Pinjan kotiin.

Olin edelleen sitä mieltä, että olin ollut hyvin lojaali.

Hävytön Iiro puolestaan oli sitä mieltä, että rietasteluni naapurissa oli ällöttävää ja että haisin ­seksiltä.

Minusta hän ei olisi saanut puhua minulle niin. Se meni yli kaikkien sopivaisuusrajojen, mutta en halunnut riidellä hänen kanssaan. Päätin vastedes käydä suihkussa naapurissa, siellä kun se oli huomattavasti helpompaa kuin tien tällä puolen.

En malttanut silti olla huomauttamatta, että jos Iiro korjaisi suihkun, en haisisi enää siltä, miltä hän väitti minun haisevan. En voinut toistaa hänen törkeitä sanojaan.

Sen sijaan toistin Marinalle ehdotuksen lähteä Perryyn.

Hän kalpeni ja oli muutenkin kalpea siihen nähden, että oli ollut etelässä.

– En mä tänään pääse.

– Huomenna?

– En sittenkään.

– Oletko sä sotkenut asiasi yliopistossa? kysyin.

Kyseessä ei voinut enää olla muu kuin se, että hän oli saamassa potkut pelehdittyään Ilpon kanssa.

– Yliopistossa? hän ihmetteli kuin ei olisi muistanut työpaikkaansa, jonka professuurista oli tapellut lähes verissä päin.

Sitä se lämpö kai teetti: aivot pehmenivät. Tai en minä voinut tietää, sillä siitä oli ihmisikä – Pinjan elämän pituinen – kun olin päässyt mihinkään.

MENIMME METSÄRETKELLE. Levitimme viltin korkealle kalliolle. Meillä oli kuohuviiniä ja tummaa suklaata ja taivas oli kesänkirkas, käden ulottuvilla. Huusin Tuiren keväthuudon.

Sillä hetkellä en muistanut laskuja tai viimeistä Pagesta saamaani tilinauhaa, en myöskään mustasukkaista eksää rapistuvassa talossani. En muistanut lastani maailmalla, vaan annoin suklaan sulaa suussani.

– Oijoi, mä olen onnellinen, huokaisin ja imaisin kylkiasennossa kuohuviiniä. Se oli vähän hankalaa, juomaa valui leualle, mutta en jaksanut nousta istumaan.

Käännyin vatsalleni ja katselin, miten kesän lämmittämä muurahainen kuljetti ensimmäistä neulastaan niistä kaikista neulasista, joita se kuljettaisi kesän aikana.

Sen sinnikäs, universumin kannalta tarpeeton ponnistelu huvitti minua. Muurahaisparka ei pysähtynyt rakastamaan itseään, ajattelemaan itsestään lempeästi, sulattamaan suklaata suussaan. Se olisi taatusti jaksanut nousta istumaan juodakseen kuoharia, jos joku olisi sitä sille tarjonnut.

Olin niin avoin ja myötäsukainen sinisen taivaan alla pylly paljaana, että aloin kertoa asioita, joita en ollut kertonut edes Marinalle tai Iirolle.

Kerroin, miten isä oli opettanut minut sinnikkääksi muurahaiseksi, joka ei saanut luovuttaa, vaan jonka piti nykäistä matkaansa aina vain pidempi korsi. Kerroin, miten en lapsena itkusta huolimatta – tai siitä johtuen – saanut hinkumaani Kaalimaan kakaraa, vaikka kaikki muut saivat. Oli ollut nöyryyttävää leikkiä feikki-Daisyllä.

Vilkaisin, millaisia reaktioita lapsuusmuistoni herättivät, mutta näin vain leveän selän. Jatkoin luottavaisena.

Kerroin, miten minua ärsyttivät isän Facebook-päivitykset, joiden mukaan hän oli käynyt Siwa-mummolla korjaamassa jonkin rännin. Se harmitti ja se, että jos itse uskaltauduin kirjoittamaan Facebookiin jotakin, isä heti opasti minua ja hyydytti läpän.

Pohdin, olinko itse samanlainen Pinjalle, koska hän ei ollut huolinut minua Face-kaverikseen, vaikka olin pyytänyt. En myöskään nähnyt enää hänen Instagram-kuviaan.

– Niin paljon mahdollisuuksia olla yhteydessä, mutta en voisi olla etäämpänä, filosofoin auringon, kuohuviinin ja suklaan turrut­tamana.

Ikävä minun ei kuitenkaan enää ollut. Olin tyytyväinen elämääni juuri nyt.

– Mitä sä ajattelet? kysyin viimein.

– Häh?

Kun Toivo kääntyi minuun päin, ehdin nähdä, että hän laikkaili etusormi ojossa kaveriensa kuvia.

– Mitä sä sanoit?

– Äh, en mitään, sanoin ja vedin srilankalaiset jalkaani.

MUURAHAISEN SINNILLÄ JATKOIN Toivon kanssa treffailua – tai ei se mitään treffailua ollut vaan sitä itseään­.

Rehellisyyden nimissä olin helpottunut, kun menkat viimein alkoivat ja tuli tauko.

Toivo oli kertonut olevansa kaksiviisi, ja minä olin sanonut, että olin kolmeviisi. En valehdellut kuin muutaman vuoden, vaikka  äitienpäivänä oli ropsahtanut vuosi lisää.

Pinjalta oli tullut Australiasta e-kortti­. Samalla sekä äitienpäivän että synttärieni kunniaksi. Iirokin muisti: hän laittoi Seinfeldit koteloihinsa ja lampsi rautakauppaan ostamaan remonttivälineitä suihkuhuoneen kunnostamiseen.

Olin siitä yllättävän helpottunut, enkä pelkästään sen takia, että saisin viimeinkin toimivan suihkun. Olin alkanut olla vähän huolissani Iirosta ja hänen lisääntyvästä alakuloisuudestaan. Suihkun korjaaminen ehkä piristäisi häntä.

Emme puhuneet Iiron kanssa mistään järkevästä. Samalla lailla kuin minä lepuutin naapurin yläkerrassa aivoparkojani, Iiro lepuutti niitä minun talossani, joko sohvalla tai Pinjan huoneessa.

Kumpikaan meistä ei enää edes maininnut koko Pinjaa. Maksamatonta laskua, viimeistä erää vaihto-oppilasjärjestölle, ei enää muka ollut, enkä käynyt tarkistamassa Pinjan blogeja ja twitteriä.

Viimein Pinja laittoi WhatsAppin perheketjuun kysymyksen, mitä meille kuului kun meistä ei kuulunut. Iiro ei vastannut siihen, vaikka varmasti oli sen nähnyt, ja minä vastasin, että hyvin meni, isä asui nyt meillä – se oli jäänyt lapselle kertomatta. Pinja vastasi heti, että WHAT?!

Kumpikaan meistä ei Iiron kanssa selittänyt asiaa enempää.

Kun menkkani olivat ohitse, Toivo soitti minut luokseen ja minä menin.
Kesä oli tullut sillä välin. Koivu hänen vuokralaishuoneensa ikkunan takana oli tuuheutunut.

– Maksatko sä tästä paljon vuokraa? kysyin ja tökin varpaallani seinää, joka oli vähän kuprulla.

– No en, Toivo nauroi.

Ehkä hänellä oli opiskelijaksi paljon rahaa, koska hän nauroi niin. Tai ehkä hän oli taitava höynäyttämään vuokraisäntäänsä, jos pystyi asumaan tässä halvalla. Vaikkei Tuulenkuja mikään unelmaosoite ollut, Tonyn talo oli sentään viehättävä ja minun taloani paremmassa kunnossa. Sitä paitsi Tony tarjosi vuokralaiselleen ruokaa ja kaljaakin.

– Tony on ihan loisto, Toivokin kehui.

Olin samaa mieltä ja mietin vähän haikeasti, että jos Toivo ei olisi silloin kerran rymistänyt keittiöön, kun Tonyn kädet olivat minun reisilläni, olisi Tonyn ja minun välille voinut kehkeytyä jotakin. Kaikki olisi voinut olla toisin kuin nyt.

Toivo oli mukava, mutta Tony oli aikuinen mies.

Välillä olin nimittäin vähän kyllästynyt siihen, että Toivo hipelöi koko ajan puhelintaan. Tai ei tietenkään ihan koko aikaa, sillä hipelöihän hän minuakin. Oli meissä myös se ero, että minä olin kasvattanut niin ison tytön, että hän oli pärjännyt jo monta kuukautta itsekseen­ maapallon toisella puolella. Toivolla ei vielä ollut sellaista kokemusta.

– Musta tuntuu kuin mäkin olisin kaksiviisi, ehdotin silti.

– Sä voisit olla, Toivo sanoi kohteliaasti.

– Kun mä olin kaksiviisi, mulla oli neljävuotias lapsi, lipsautin.

Toivo alkoi heti laskea, opiskelihan hän alaa.

– Sä laskit väärin, hän sanoi.

– Jos sulla oli kaksivitosena neljävuotias lapsi ja jos sun lapsi on nyt kuusitoista, sun pitäisi olla kolmekahdeksan. Mutta sähän olet kolmeviisi.

Oliko kolmella vuodella niin merkitystä?

– Mä olen aina ollut huono numeroiden­ kanssa, mutisin, ja se sentään oli totta – varsinkin jos ajatteli tilini saldoa.

HERÄSIN HUUTOONI. Olin nähnyt hirveää painajaista. Unessa Pinja oli pieni ja käveli tietä pitkin luokseni luottavaisen näköisenä. Minä ojensin hänelle käsiäni, astuin häntä lähemmäksi. Pinjalla oli yllään se kaunis punainen takki, jonka Marina oli hänelle ostanut. Pinja nauroi ja tepasteli minua kohti, mutta ihan yllättäen, varoittamatta, hän putosi. Tiessä olikin likakaivo, reikä, jokin hirveä, ja hän putosi sinne. Minä juoksin reiän viereen, lysähdin polvilleni maahan ja tuijotin kaivon mustaan silmään. Pinjaaaa! huusin ja syöksyin päätä pahkaa etsimään köyttä.

– Köysi! Missä köysi! karjuin ja ravistin Iiroa Pinjan sängyssä.

– Rauhoitu, Iiro sanoi ja tarttui minua molemmista käsivarsista.

– Asiat eivät ikinä ole noin huonosti. Mä tiedän.

Ajatukseni alkoivat palata siihen, että Pinja oli melkein seitsemäntoista ja poissa ja Iiro asui luonani tehtyään konkurssin ja kärsittyään kalliin avioeron.

Olin järkyttynyt, mitä Iiro minusta­ ja köydestä kuvitteli, ja sitten jo huvitti: luuliko hän oikeasti, että tekisin itselleni jotakin herättämällä hänet ensin hirveällä huudolla ja komentamalla etsimään kanssani köyttä?

Lampsin alakertaan ja keitin Iiron mieliksi oikein vahvaa kahvia.

– Meillähän on täällä oikein kotoisaa, Iiro sanoi tassutellessaan perässäni.

– Tietenkin täällä on kotoisaa, koska tämä on mun koti.

Iiro onnistui sanomaan asiat aina­ vähän väärin.

– Onhan tämä jo hiukan munkin koti, Iiro sanoi pokkana.

– Onko? annoin hänelle mahdollisuuden perua röyhkeytensä, mutta hän katsoi minua ruskeat silmät lämpiminä:

– On tämä, Tuire. Tästä on tullut mulle ihan hyvä koti.

Minulla ei ollut sydäntä sanoa hänelle sitä, mitä kuka tahansa minua­ selkärankaisempi nainen olisi sanonut. Sen sijaan vihjailin, eikö hän muistanut, mitä viisitoista vuotta sitten kylpylässä tapahtui­.

– Vaikka mä asun täällä, meidän ei silti tarvitse alkaa olla yhdessä, Iiro sanoi arvokkaasti.

En ollut silti varma, muistiko hän kylpylää. Iiro kaatoi kuppiinsa kahvia – hän käytti aina Nipsua – ja meni kuppeineen vessaan. Toisin sanoen: oli kuin kotonaan.

Kamala uneni ei jättänyt minua koko päivänä. Tuntui kuin olisin ollut jotenkin kaikesta vähän jäljessä sen takia. Vähän väliä muisto unesta palautti mieleeni sen, että minulla oli tytär kaukana ja olin muistanut häntä ihan liian vähän viime päivinä nauttiessani elämästäni naapurissa.

Minusta tuntui, että uni oli ollut varoitus. Se oli ollut niin todellinen ja muistutti, että mitä vain saattoi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Jos Pinja ei pudonnut kaivoon, hän voi jäädä auton alle, joutua koulusurmaajan uhriksi, saada ihosyövän tai bumerangin päähänsä, tukehtua barbeque-lihaan.

Miten tyhmän huoleton olin ollut­?

Olin vihainen itselleni kaikista niistä hetkistä, kun olin ummistanut silmäni todellisuudelta ja irstaillut naapurissa.

Oli aika olla aikuinen taas.

LÄHDIN PITKÄLLE LENKILLE. Minua inhotti sekin, millainen löllykkä minusta oli tullut, kun en ollut päässyt enää jumppaan. Tiivis makkara kierähti Pinjan housujen vyötärönkauluksen päälle, ja tökin sitä vyön alle. Makkara oli saatava pois!

Kiskoin lenkkarit jalkaani ja lähdin matkaan.

Kunto oli rapistunut nopeasti. Puuskutin jo ennen moottoritien alikulkutunnelia. Kun harppasin likakaivon yli, muistin taas uneni ja kurtistin kulmiani.

Minun oli pakko keksiä jokin ratkaisu. Minun oli maksettava Pinjan viimeinen lasku. Minun oli selvittävä tästä kaikesta voittajana.

Kun palasin hikisenä ja punaisena Tuulentielle, muistin yhtäkkiä uutisen, jonka olin lukenut lehdestä keväällä: Ranskan keisari Napoleonin viimeisenä yönään käyttämä yöpaita oli pantu myyntiin, ja siitä saatavan hinnan oli epäilty kipuavan yli 40 000 euroon.

Pysähdyin Siwa-mummon huolella nyrhityn pihan kohdalle: kukkaa oli korissa ja ruukussa ja pieni keinu kyyhötti omenapuun alla. Kuistilla oli pitsiset verhot ja pelakuita ja oviharjakin ovenpielessä aivan kuin kyttänaapurini olisi odottanut jonkun kotoiluohjelman pyyhältävän juuri hänen luokseen tekemään kuvauksia.

Etenin mielessäni Siwa-mummon roskattoman kuistin läpi hänen­ eteiseensä, ja siihen jäin.

– Jes! sanoin ääneen.

Siellä oli minun Napoleonin yöpaitani. Alikersantti Rokan sukka odotti Siwa-mummon eteisen seinällä puukehyksissä. Minä voisin viedä naapurini suuren ylpeyden ja myydä sen entiselle pomolleni, joka­ oli aina piinannut alaisiaan toisen maailmansodan selostuksilla. Sota-Masa olisi sukasta innoissaan ja maksaisi siitä avokätisesti.

Oli hämmentävää, miten kirkkaana suunnitelma aukeni heti mielessäni. Pyyhkäisin hikeä otsaltani ja aloin odottaa iltaa.

Illalla huomasin, että minun piti odottaa aamua, sillä Siwa-mummo kyykki pihallaan hämärään saakka eikä ollut aikeissa lähteä mihinkään.

– Mitä sä vahtaat siellä? Iiro ­kysyi ­­lopulta.
– Sehän on väärä suunta.

Tuhahdin hänelle, ja me menimme nukkumaan. Googlailin jonkin aikaa sängyssä, mitä voisin sukasta pyytää, mutta kukaan ei ollut vähään aikaan laittanut huutonettiin Tuntemattoman sotilaan sukkia.

En halunnut toimia yöllä. Siwa-mummo oli sitä tyyppiä, että hän ehkä jopa nukkui sukkansa kanssa. Enkä suoraan sanottuna uskaltanut lähteä hänen taloonsa edes toukokuun yössä vaan odotin aamua­. Silloin olin kuitenkin niin hermostunut, että päätin siirtää tekoni seuraavaan päivään, mutta iltapäivällä tilaisuuteni koittikin yllättäen.

Istuin Iiron kanssa mummin viltin alla katsomassa Seinfeldin viimeistä tuotantokautta, kun näin harmaan karvakasan siirtyvän ikkunan ohi. Nousin heti ja kurkistin verhon takaa: Siwa-mummo lompotti keskustaan päin.

Juoksin eteiseen ja puskin saappaat jalkaan.

– Tuliko noin kova hinku? Iiro huusi perääni.

Hän oli välillä niin kovin mauton­.

Tällä kertaa en tosiaan painellut Tuulentien yli vaan katua yhden talon verran alaspäin. Sivuilleni vilkuillen pujahdin naapurini pihaan, vedin valmiiksi ottamani hansikkaat käsiin, ongin avaimen Siwa-mummon sinkkisestä kastelukannusta – Pinja oli kertonut piilon minulle kauan sitten – ja työnsin avaimen lukkoon. Ovi aukeni napsahtaen.

Olin valmistautunut hyvin. Minulla oli valmiina samanlainen sukka kuin se, millaiseksi muistin alikessun sukan. Nostin kehystetyn sukan seinältä, avasin kehyksen takana olevat klipsit avaimen tylpällä päällä, irrotin taustapahvin, otin sukan – se oli valitettavasti kiinni pienillä teipinpaloilla joita minulla ei ollut mukanani – laitoin valesukan tilalle, suoristin sen niin hyvin kuin taisin, napsautin klipsit kiinni ja nostin koko hirvityksen takaisin seinälle.

Alikersantti Rokan vaatimattoman puuvillasukan työnsin farkkujeni takataskuun.

Sitten ovi kiinni, avain kastelukannuun, livistys tielle ja omaan pihaan.

VALVOIN SEURAAVAN YÖN, koska pari seikkaa häiritsi.
Yksi: Iiro oli nähnyt minun menevän Siwa-mummolle. Hän oli tietenkin mustasukkaisena kytännyt ikkunasta, pingonko Tuulentien toiselle puolelle himoissani, kuten hän asian tökerösti ilmaisi. Nähtyään minun painelevan tietä alaspäin häntä oli alkanut kiinnostaa, mitä tein vihaamani naapurin luona. En tietenkään ollut vastannut hänen epäilyihinsä mitään.
Kaksi: Tutkittuani alikersantti Rokan sukkaa – tai sitä sukkaa, jonka Siwa-mummo väitti kuuluneen Rokkaa näytelleelle Reino Tolvaselle – olin harmikseni huomannut, että se oli melko erilainen kuin se valkoinen tennissukka, jonka olin vienyt tilalle. Siwa-mummo saattoi olla riittävän kyylä huomatakseen eron, vaikka tennissukkani varressa ei ollutkaan raitoja tai lukenut Nikeä tai Adidasta.
Kolme: En halunnut nukahtaa ja herätä taas uuteen karseaan uneen, jossa Pinja putoaa enkä minä voi häntä pelastaa.
Neljä: Mietin, miten ottaisin sukan­ puheeksi ex-pomoni Masan kanssa. Se ei olisi ehkä ihan luontevin tilanne se.
Juuri kun olin vaipumassa armolliseen­ horrokseen, Pinjan huoneessa soi puhelin. Se ehti soida vain hetkisen, ennen kuin Iiro vastasi siihen unisella äänellään. Kello oli tasan neljä.
Laskin heti että se oli kolmetoista Australiassa.
Kun kuulin, millä äänellä Iiro alkoi puhua, tiesin, että soittaja oli Pinja.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pinja soitti kotiin koko oleskelunsa aikana. Rymysin Iiron huoneen ovelle ja odotin kärsimättömänä, että saisin puhua Pinjan kanssa, mutta Iiro käänsi minulle selkänsä, jotta sai puhua rauhassa.
Kun puhelun loppui, kysyin, miksi Pinja soitti Iirolle eikä minulle, äidilleen.
– Se luotti muhun enemmän lentolippujen varaamisessa, Iiro sanoi ja katsoi minua jostakin kevätyön­ hämärästä.
– Mi-mitä? Tu-tuleeko se kotiin?
Vaalea läikkä hämärän keskellä nyökkäsi: Pinja oli palaamassa takaisin kotiin.
Tämän piti olla ilon päivä, olinhan kaivannut häntä niin paljon ja itkenyt tyhjää taloani, jossa tiskasin ja lakaisin, mutta nyt huomasin vain ärtyväni.
Olin jo tottunut olemaan yksikseni, enkä välttämättä jaksaisi taas huolehtia siitä, että yksi laittaisi kurkkua leivälle ja lukisi kokeeseen. Sadan vuoden yksinäisyyteni oli kutistumassa liian lyhyeksi.
Entä sukka! Minähän olin juuri vaarantanut kaiken maksaakseni Pinjan viimeisen laskun!
Näin punaista ja mustaa vuoronperään.
– Osaan minäkin varata lentoja, sihisin.
– Tietty osaat ja saatkin, sillä mulla ei ole luottokorttia, Iiro myönsi.
– Eikö vaihtarijärjestö maksa paluulentoa, ihmettelin.
Kuulemma ei. Ja siksi Pinjan piti palatakin, koska viimeinen erä oli edelleen maksamatta ja koska Pinja oli mennyt töihin ja jäänyt kiinni. Kate oli kuulemma ihan romuna.
– Kate? kysyin. Päässäni löi tyhjää.
– Pinjan äiti, Iiro muistutti.
– Se olen minä, muistutin puolestani, ja tunsin jotakin ylpeydentapaista, vaikka aika huteraa.

PÄIVITIN UUSIMPIA KUULUMISIA Marinan puutteessa Toivolle. Marina ei edelleenkään ollut halukas tulemaan Perryyn tai edes meille. Hän ei myöskään kutsunut minua brien väriseen olohuoneeseensa. Tuntui kuin hän olisi jostakin suuttunut, tai sitten kyse oli jostakin huolestuttavammasta.

Istuimme Toivon kanssa nuorisomestassa, jossa oli vähäpukeisia tyttöjä. Tunsin itseni lähinnä skimbaajaksi tilatessani tiskillä juotavaa farkuissa ja tällä kertaa ihan omassa puserossani. Huomasin Toivon silmien venyvän minua vähemmän pukeutuneiden puoleen ja ymmärsin suhteemme kaartavan viimeisessä mutkassa.

Se ei sanottavammin surettanut minua.

– Moi, sä olet Pinjan äiti!

Viereeni tupsahtivat pitkä ja pätkä, he jotka olivat käyneet kanssani jumpassa. Nyt he olivat hiprakassa ja kehuivat, miten jaksoin punnertaa miestenpunnerruksia enemmän kuin käskettiin ja laitoin samat painot kuin salin vahvimmat äijät.

– Mitä Pinjalle kuuluu? he kysyivät, vaikka taatusti tiesivät tyttäreni kuulumisista insta-whatsapp-twitter-face-linjalta paremmin kuin minä, heitä kun ei ollut blokattu ulos…

– Ihan hyvää sille kuuluu, mutisin mutta pudistin sitten päätäni. Ei hemmetti, tartuin pitkää käsivarresta:

– Ei kun, Pinja palaa kotiin.

– Whaaat? pitkä ihmetteli. Tätä ei ilmeisesti ollut jaettu missään somessa.
Eikä minullakaan ollut kanttia kertoa heille, miksi Pinja palasi.

– Sen tuli siellä kylmä, sanoin ja tuijotin tennarieni kärkiä.

Tytöt näyttivät hämmentyneiltä ja jotenkin pieniltä vähissä vaatteissaan. 

– Siellähän alkaa nyt talvi, kun meillä on kesä, muistutin.

– Aivan! he ilahtuivat ja nauroivat ja hoippuivat koroillaan ja saivat värikkäät juomansa, joita alkoivat imeä pilleillä söpösti.

Kun palasin pöytään, Toivoa kiinnosti, keiden kanssa olin jutellut­.

– Tosi vetävännäköisiä muijia! hän kehui kuin olisin joku hänen kaverinsa, jonka kanssa saattoi vertailla tarjontaa.

Join halpiskaljani yhdeltä istumalta, kaksikymmentä kulausta, hain takkini narikasta, joka oli maksanut enemmän kuin se takki, ja lähdin kotiin.

Tuulentiellä tuoksui tuomi ja omenapuut kukkivat.

TARKISTIN PINJAN SOMET, ja oli totta, ettei hän ollut kirjoittanut paluustaan­ Suomeen sanaakaan. Pitkästä aikaa tyttö kävi minua sääliksi, ja huomasin sääliväni häntä enemmän kuin itseäni, vaikka olin saanut Toivolta muistutuksen iästäni kuin märän rätin naamalle.

Pinja ei ollut vaihtanut Facebook-kuvaansakaan pitkään aikaan, mutta minun isälläni oli siellä uusi kuva: hän istui tutussa pihakeinussa liiankin tutun harmaapörrön kanssa. Isän ahavoitunut naama hymyili onnellisena, ja ruskea käsi oli kiertynyt Siwa-mummon harteille.

– Hyi helvetti! huusin ja heitin koneen sylistäni herättäen riehumisellani Iiron.

Hän kömpi unisena huoneeseeni ja istuutui sängynlaidalle.

– Mikä on, pikkuinen?

Olin niin järkyttynyt isän kuvasta, että en ensin huomannut, millä nimellä hän kutsui minua.

– Vähänkö ällöttävää! huusin ja osoitin konetta.

– Kappas Ekiä, Iiro nauroi.

– Ja tässähän lukee, että parisuhteessa.
– Parisuhteessa! parkaisin.
– Mä oksennan!

– Hienoahan se on, että vanhat ihmiset löytävät toisensa, Iiro sanoi­ ja katsoi minua tiiviisti.

Mitä hän tarkoitti? Ei kai hän meistä puhunut?

Ei puhunut. Hänellä oli muuta mielessään.

– Toi mummeli kävi täällä illalla ja kysyi, oltiinko me nähty jotain erityistä sen puolella toissapäivänä.

Kylmä koura puristi sisälläni pesusientä sormet valkoisina. Hyistä vettä tihkui.

– Mitä se mahtoi tarkoittaa? kysyin­ ääni vapisten.

– Se oli pyytänyt poliisit käymään, koska sillä oli käynyt varkaita sillä välin kun se oli piipahtanut kaupungilla, Iiro sanoi ja katseli minua.

– Mitä siltä oli viety? kysyin, ja huuleni olivat hiekankuivat.

– Jokin arvoesine, Iiro sanoi.
– Yksi mutta tosi arvokas.

Aloin hyräillä. Hyräilin aina Pinjallekin silloin, kun se oli ollut vauva ja vaikuttanut levottomalta.

– Tuliko ne poliisit? kysyin niin neutraalilla äänellä kuin osasin.

– Tuire-pieni, Iiro sanoi taas ja silitti minua tukasta.

Sitten hän meni nukkumaan jättäen minut yksin sirkuttavaan ja pörisevään ja huolta humisevaan kevätyöhön.

Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.