Yhteiset hetket naapurin Toivon kanssa saavat Tuiren tuntemaan, että elämä hymyää. Iiro kuitenkin piikittelee suhteesta, eikä Marinakaan tunnu olevan innoissaan ystävänsä uudesta onnesta. Rahahuolet rassaavat Tuirea ja Iiroa edelleen, mikä ajaa Tuiren epätoivoiseen tekoon. Pakka menee lopullisesti sekaisin, kun Pinja soittaa Australiasta kotiin keskellä yötä ja pyytää apua.

Tuntui kuin olisin nuorentunut kaksikymmentä vuotta. Olin ihana, huoleton, kaunis ja kepeä. Pidin kovasti tästä uudesta minästäni, mahduin 16-vuotiaan tyttäreni Pinjan vaatteisiin helposti ja väitänpä, että hänen­ vaatteensa istuivat minulle jopa paremmin kuin hänelle, sillä minulla sentään oli iän tuomia kurveja. Australiaan lähtenyt Pinja kun oli kapea kuin purjo.

En lakannut hämmästelemästä, miksi olin ennen ollut sellainen nipo­. Pärjäsin hienosti rennomminkin. Ei, minähän pärjäsin tällä asenteella loistavasti. Yksinäisyyteni oli loppu. Olin onnellinen, olin varma, tiesin saavani rakkautta. Ja kyllä, seksiäkin sain.

Sain sitä niin paljon kuin halusin, ja minä halusin. Minun rakastajani oli komea ja kykenevä, ja hän jaksoi pitkään. Ja sitten kun olin saanut tarpeekseni, niin sen kuin vain hipsin tien yli kotiini. Oli onnellista­, oli ihanaa, oli toukokuinen aamu ja takana liki uneton yö tai vain pari lempeää, hyväntahtoista torkahdusta.

Joskus törmäsin kotiini hiipiessäni eksääni Iiroon, joka ei edelleenkään ollut saanut asioitaan kuntoon vaan bunkkasi tyttäremme huoneessa. Mutta Iirolla ei ollut oikeutta aukoa minulle päätään tai edes näyttää mustasukkaiselta, joten­ uusi, vallaton minä vain tanssahteli hänen ohitseen.

Marinan sanoin: olin seonnut.

Hän oli palannut konferenssimatkaltaan Sri Lankasta ja tuonut minulle tuliaiseksi villit alusvaatteet. Mutta kun ilahduin alusvaatteista ja kerroin, mihin niitä tarvitsin, hän näytti vihaiselta. En ymmärtänyt häntä. Ainahan hän valitti­, kun pengoin alelaareja ja jouduin tinkimään alusvaatteiden koosta, väristä ja materiaalista. Samoin­ hän urputti siitä, jos en käyttänyt rintsikoita lainkaan.

Mutta näitä käytin. Nämä srilankalaiset olivat mielettömät. Kanervanpunaista kangasta, ruskeita koristeompeleita ja kunnon topat – Marina tiesi kokoni millilleen. Stringimalliset pikkuhousut nostivat pakarani esille, ja rintoihin sain kaksi kuppikokoa lisää, mikä tuli tarpeeseen.

Olin niin lapsellisen innoissani uusista alusvaatteista, että olisin halunnut esitellä niitä Iirollekin, mutta maltoin kuitenkin vetää jalkaani Pinjan taivaansiniset stretch-farkut ja pääni yli hänen mustan, venekauluksellisen neuleensa, joka paljasti toisen rintaliivin olkaimen.
En tarvinnut takkia. Matkaa oli vain tien yli.

KESKELLÄ PÄIVÄÄ MIEHENTUOKSUISSA lakanoissa. Keskellä päivää seksiä. Keskellä päivää viileä olut reisieni välissä. Ei töitä, ei kiirettä, ei huolia.

Maatessani naapurini sängyssä tajusin, etten ollut viettänyt tällaista elämää ikinä, ja että elin nyt jonkinlaista elämättömäksi jäänyttä nuoruuttani, mikä tuntui minusta hyvältä.

Muutin ankaran isäni luota suoraan Iiron luokse, ja saimme melko pian Pinjan. Kun tarina Iiron kanssa päättyi sen kurjan kylpylän parkkipaikalle neljätoista vuotta sitten, jäin yksinhuoltajaksi. Ensin pienen tytön, sitten koululaisen ja lopulta teinitytön, eikä minulle ollut missään välissä tullut mieleenkään hypätä­ miehentuoksuisiin lakanoihin, naiskennella keskellä päivää ja pujottaa kylmä olutpullo reisieni väliin.

Kaikki kuluneet vuodet olin tehnyt ihan muita asioita – kurahousut, kaurapuurot, neuvolakortit – ja sitten kun Pinja oli jo iso ja tuli ja meni miten lystäsi, minusta tuntui, että olin itse vanha ja väsynyt enkä ollut edes osannut kaivata sitä, mitä­ nyt sain.

– Otetaanko uusiksi?

– Otetaan!

Olin kyltymätön ja potkin ruskeat lakanat sivuun, makasin kevään valossa alasti ja olin kiitollinen siitä, että vielä kuukausi sitten minulla oli ollut varaa jumpan kuukausikorttiin. Kroppani oli hyvässä kunnossa, sitkeä ja timmi.

– Eikö sulla ole kiire mihinkään? kysyin, kun lojuimme jälleen kaikkemme antaneina vierekkäin.

Ulkona alkoi olla kesä, peltikatto naksahteli lämmössä.

– Ei sun tartte kertoa, sanoin, kun hän ei heti vastannut.

En halunnut tehdä samoja virheitä kuin aiemmin. En tahtonut tiukata ja kiristää vaan halusin antaa­ itsestäni huolettoman, taivaalla ylväänä purjehtivan pilven kaltaisen vaikutelman. Minulle oli sama mitä seuraavaksi tapahtuisi! Otin nautintoni ja hän sai omansa, ja sitten me saatoimme purjehtia omiin suuntiimme.

– Täytyy mun kohta mennä.

– Mun ei, sanoin ja nauroin.

Nykyään minua vain nauratti se, ettei minulla ollut töitä ja että kettukäsis oli tällä hetkellä Kaisalla ihmeteltävänä. Sen sivut olivat täyttyneet kurttukulmaisista kaniineista, jotka jahtasivat hänen hyvätapaisia­ kettujaan…

Kiehnäsin reisiäni vastakkain, ja nousin kontalleni. Kipusin hänen päälleen ja pusersin jaloillani hänen­ kylkiään.

– Tuire! Sä olet ihan…

Suudelmani tukahduttivat vastustelut. Ja sitten tuli ilta, aurinko kääntyi toiseen suuntaan ja valaisi yläkerran huoneen niin, että siellä tuli kuuma.

Vedin paidan pääni yli.

– Pitää mennä! Moido!

Oli ihanaa, oli kevyttä, oli onnellista.

MARINA ISTUI PITKÄN pöytäni päässä kuin tuomiorovastinna ja naputti pitkillä kynsillä pöytää. Siinä oli piirustuksiani ja kyniä huiskin haiskin, kahvikuppeja ja lautasia, joilla kuivunutta pastaa, ja sitten oli leivänmuruja ja tyhjä siideritölkki.

Lattialla oli vaatteitani tai Pinjan housuja ja paitoja. Iiro oli menossa Seinfeldin seitsemännessä tuotantokaudessa. Tuttu musiikki­ napsahteli soimaan, kun neljä ystävystä vaihtoivat kuulumisia kulmakuppilassaan.

– Etkö tosiaan ole maksanut sitä laskua vieläkään? Marina varmisti.

– Tuossa pöydällä on pino muitakin laskuja! Ne voi ihan vapaasti kaikki maksaa, Iiro huusi mummini viltin alta.

Nauroimme Iiron kanssa ärhäkästi, mutta Marina suipisti suutaan. Hän oli kuin meidän äitimme. Osat olivat yllättäen vaihtuneet. Marina oli äiti ja minä en.

– Paljonko sulla on tästä lainaa?

– Tää on oma, sanoin ylpeästi.

Jos jostakin saatoin olla ylpeä niin siitä. Olin ostanut taloni halvalla ja maksanut sen jo pois. Sain muutama vuosi sitten mummin perintöä ja sijoitin kaiken lainan maksamiseen. Jopa Marina nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka muuten näytti tuomitsevan kaikki tekemiseni.

Kuten seksin.

Yhtäkkiä hän tönäisi tyhjän kahvikupin nurin.

– Mikä sun tuli?

– Vie toi helvettiin tosta!

Kiikutin kupin keittiöön ja huuhtelin sen kummissani.

– Mennäänkö illalla Perryyn? kysyin ja toivoin samalla, että Marina haluaisi tarjota parit – emmehän olleet nähneet pitkään aikaan kunnolla.

Halusin kertoa hänelle kaikki riettaat yksityiskohdat uudesta elämästäni.
En voinut puhua siitä vapautuneesti kotonani, missä asusti eksä.

Jos ei Marina, niin ei myöskään Iiro tykännyt ravaamisestani naapurissa. Olin joutunut jo muistuttamaan häntä, ettei asia kuulunut hänelle ja että minulla oli oma elämäni enkä ollut koskaan puuttunut hänen seurusteluunsa, avioliitosta puhumattakaan.

Aikoinaan jopa puin Pinjan kauniiseen mekkoon ja lainasin isän autoa viedäkseni tytön sinne hevonkuuseen­, missä Pirre ja Iiro olivat päättäneet viettää häänsä. Odotin metsätiellä koko hääjuhlan ajan. Siellä oli ensin paarmoja ja sitten hyttysiä, ja minun piti pissata puun takana. Sitten toin Pinjan kotiin.

Olin edelleen sitä mieltä, että olin ollut hyvin lojaali.

Hävytön Iiro puolestaan oli sitä mieltä, että rietasteluni naapurissa oli ällöttävää ja että haisin ­seksiltä.

Minusta hän ei olisi saanut puhua minulle niin. Se meni yli kaikkien sopivaisuusrajojen, mutta en halunnut riidellä hänen kanssaan. Päätin vastedes käydä suihkussa naapurissa, siellä kun se oli huomattavasti helpompaa kuin tien tällä puolen.

En malttanut silti olla huomauttamatta, että jos Iiro korjaisi suihkun, en haisisi enää siltä, miltä hän väitti minun haisevan. En voinut toistaa hänen törkeitä sanojaan.

Sen sijaan toistin Marinalle ehdotuksen lähteä Perryyn.

Hän kalpeni ja oli muutenkin kalpea siihen nähden, että oli ollut etelässä.

– En mä tänään pääse.

– Huomenna?

– En sittenkään.

– Oletko sä sotkenut asiasi yliopistossa? kysyin.

Kyseessä ei voinut enää olla muu kuin se, että hän oli saamassa potkut pelehdittyään Ilpon kanssa.

– Yliopistossa? hän ihmetteli kuin ei olisi muistanut työpaikkaansa, jonka professuurista oli tapellut lähes verissä päin.

Sitä se lämpö kai teetti: aivot pehmenivät. Tai en minä voinut tietää, sillä siitä oli ihmisikä – Pinjan elämän pituinen – kun olin päässyt mihinkään.

MENIMME METSÄRETKELLE. Levitimme viltin korkealle kalliolle. Meillä oli kuohuviiniä ja tummaa suklaata ja taivas oli kesänkirkas, käden ulottuvilla. Huusin Tuiren keväthuudon.

Sillä hetkellä en muistanut laskuja tai viimeistä Pagesta saamaani tilinauhaa, en myöskään mustasukkaista eksää rapistuvassa talossani. En muistanut lastani maailmalla, vaan annoin suklaan sulaa suussani.

– Oijoi, mä olen onnellinen, huokaisin ja imaisin kylkiasennossa kuohuviiniä. Se oli vähän hankalaa, juomaa valui leualle, mutta en jaksanut nousta istumaan.

Käännyin vatsalleni ja katselin, miten kesän lämmittämä muurahainen kuljetti ensimmäistä neulastaan niistä kaikista neulasista, joita se kuljettaisi kesän aikana.

Sen sinnikäs, universumin kannalta tarpeeton ponnistelu huvitti minua. Muurahaisparka ei pysähtynyt rakastamaan itseään, ajattelemaan itsestään lempeästi, sulattamaan suklaata suussaan. Se olisi taatusti jaksanut nousta istumaan juodakseen kuoharia, jos joku olisi sitä sille tarjonnut.

Olin niin avoin ja myötäsukainen sinisen taivaan alla pylly paljaana, että aloin kertoa asioita, joita en ollut kertonut edes Marinalle tai Iirolle.

Kerroin, miten isä oli opettanut minut sinnikkääksi muurahaiseksi, joka ei saanut luovuttaa, vaan jonka piti nykäistä matkaansa aina vain pidempi korsi. Kerroin, miten en lapsena itkusta huolimatta – tai siitä johtuen – saanut hinkumaani Kaalimaan kakaraa, vaikka kaikki muut saivat. Oli ollut nöyryyttävää leikkiä feikki-Daisyllä.

Vilkaisin, millaisia reaktioita lapsuusmuistoni herättivät, mutta näin vain leveän selän. Jatkoin luottavaisena.

Kerroin, miten minua ärsyttivät isän Facebook-päivitykset, joiden mukaan hän oli käynyt Siwa-mummolla korjaamassa jonkin rännin. Se harmitti ja se, että jos itse uskaltauduin kirjoittamaan Facebookiin jotakin, isä heti opasti minua ja hyydytti läpän.

Pohdin, olinko itse samanlainen Pinjalle, koska hän ei ollut huolinut minua Face-kaverikseen, vaikka olin pyytänyt. En myöskään nähnyt enää hänen Instagram-kuviaan.

– Niin paljon mahdollisuuksia olla yhteydessä, mutta en voisi olla etäämpänä, filosofoin auringon, kuohuviinin ja suklaan turrut­tamana.

Ikävä minun ei kuitenkaan enää ollut. Olin tyytyväinen elämääni juuri nyt.

– Mitä sä ajattelet? kysyin viimein.

– Häh?

Kun Toivo kääntyi minuun päin, ehdin nähdä, että hän laikkaili etusormi ojossa kaveriensa kuvia.

– Mitä sä sanoit?

– Äh, en mitään, sanoin ja vedin srilankalaiset jalkaani.

MUURAHAISEN SINNILLÄ JATKOIN Toivon kanssa treffailua – tai ei se mitään treffailua ollut vaan sitä itseään­.

Rehellisyyden nimissä olin helpottunut, kun menkat viimein alkoivat ja tuli tauko.

Toivo oli kertonut olevansa kaksiviisi, ja minä olin sanonut, että olin kolmeviisi. En valehdellut kuin muutaman vuoden, vaikka  äitienpäivänä oli ropsahtanut vuosi lisää.

Pinjalta oli tullut Australiasta e-kortti­. Samalla sekä äitienpäivän että synttärieni kunniaksi. Iirokin muisti: hän laittoi Seinfeldit koteloihinsa ja lampsi rautakauppaan ostamaan remonttivälineitä suihkuhuoneen kunnostamiseen.

Olin siitä yllättävän helpottunut, enkä pelkästään sen takia, että saisin viimeinkin toimivan suihkun. Olin alkanut olla vähän huolissani Iirosta ja hänen lisääntyvästä alakuloisuudestaan. Suihkun korjaaminen ehkä piristäisi häntä.

Emme puhuneet Iiron kanssa mistään järkevästä. Samalla lailla kuin minä lepuutin naapurin yläkerrassa aivoparkojani, Iiro lepuutti niitä minun talossani, joko sohvalla tai Pinjan huoneessa.

Kumpikaan meistä ei enää edes maininnut koko Pinjaa. Maksamatonta laskua, viimeistä erää vaihto-oppilasjärjestölle, ei enää muka ollut, enkä käynyt tarkistamassa Pinjan blogeja ja twitteriä.

Viimein Pinja laittoi WhatsAppin perheketjuun kysymyksen, mitä meille kuului kun meistä ei kuulunut. Iiro ei vastannut siihen, vaikka varmasti oli sen nähnyt, ja minä vastasin, että hyvin meni, isä asui nyt meillä – se oli jäänyt lapselle kertomatta. Pinja vastasi heti, että WHAT?!

Kumpikaan meistä ei Iiron kanssa selittänyt asiaa enempää.

Kun menkkani olivat ohitse, Toivo soitti minut luokseen ja minä menin.
Kesä oli tullut sillä välin. Koivu hänen vuokralaishuoneensa ikkunan takana oli tuuheutunut.

– Maksatko sä tästä paljon vuokraa? kysyin ja tökin varpaallani seinää, joka oli vähän kuprulla.

– No en, Toivo nauroi.

Ehkä hänellä oli opiskelijaksi paljon rahaa, koska hän nauroi niin. Tai ehkä hän oli taitava höynäyttämään vuokraisäntäänsä, jos pystyi asumaan tässä halvalla. Vaikkei Tuulenkuja mikään unelmaosoite ollut, Tonyn talo oli sentään viehättävä ja minun taloani paremmassa kunnossa. Sitä paitsi Tony tarjosi vuokralaiselleen ruokaa ja kaljaakin.

– Tony on ihan loisto, Toivokin kehui.

Olin samaa mieltä ja mietin vähän haikeasti, että jos Toivo ei olisi silloin kerran rymistänyt keittiöön, kun Tonyn kädet olivat minun reisilläni, olisi Tonyn ja minun välille voinut kehkeytyä jotakin. Kaikki olisi voinut olla toisin kuin nyt.

Toivo oli mukava, mutta Tony oli aikuinen mies.

Välillä olin nimittäin vähän kyllästynyt siihen, että Toivo hipelöi koko ajan puhelintaan. Tai ei tietenkään ihan koko aikaa, sillä hipelöihän hän minuakin. Oli meissä myös se ero, että minä olin kasvattanut niin ison tytön, että hän oli pärjännyt jo monta kuukautta itsekseen­ maapallon toisella puolella. Toivolla ei vielä ollut sellaista kokemusta.

– Musta tuntuu kuin mäkin olisin kaksiviisi, ehdotin silti.

– Sä voisit olla, Toivo sanoi kohteliaasti.

– Kun mä olin kaksiviisi, mulla oli neljävuotias lapsi, lipsautin.

Toivo alkoi heti laskea, opiskelihan hän alaa.

– Sä laskit väärin, hän sanoi.

– Jos sulla oli kaksivitosena neljävuotias lapsi ja jos sun lapsi on nyt kuusitoista, sun pitäisi olla kolmekahdeksan. Mutta sähän olet kolmeviisi.

Oliko kolmella vuodella niin merkitystä?

– Mä olen aina ollut huono numeroiden­ kanssa, mutisin, ja se sentään oli totta – varsinkin jos ajatteli tilini saldoa.

HERÄSIN HUUTOONI. Olin nähnyt hirveää painajaista. Unessa Pinja oli pieni ja käveli tietä pitkin luokseni luottavaisen näköisenä. Minä ojensin hänelle käsiäni, astuin häntä lähemmäksi. Pinjalla oli yllään se kaunis punainen takki, jonka Marina oli hänelle ostanut. Pinja nauroi ja tepasteli minua kohti, mutta ihan yllättäen, varoittamatta, hän putosi. Tiessä olikin likakaivo, reikä, jokin hirveä, ja hän putosi sinne. Minä juoksin reiän viereen, lysähdin polvilleni maahan ja tuijotin kaivon mustaan silmään. Pinjaaaa! huusin ja syöksyin päätä pahkaa etsimään köyttä.

– Köysi! Missä köysi! karjuin ja ravistin Iiroa Pinjan sängyssä.

– Rauhoitu, Iiro sanoi ja tarttui minua molemmista käsivarsista.

– Asiat eivät ikinä ole noin huonosti. Mä tiedän.

Ajatukseni alkoivat palata siihen, että Pinja oli melkein seitsemäntoista ja poissa ja Iiro asui luonani tehtyään konkurssin ja kärsittyään kalliin avioeron.

Olin järkyttynyt, mitä Iiro minusta­ ja köydestä kuvitteli, ja sitten jo huvitti: luuliko hän oikeasti, että tekisin itselleni jotakin herättämällä hänet ensin hirveällä huudolla ja komentamalla etsimään kanssani köyttä?

Lampsin alakertaan ja keitin Iiron mieliksi oikein vahvaa kahvia.

– Meillähän on täällä oikein kotoisaa, Iiro sanoi tassutellessaan perässäni.

– Tietenkin täällä on kotoisaa, koska tämä on mun koti.

Iiro onnistui sanomaan asiat aina­ vähän väärin.

– Onhan tämä jo hiukan munkin koti, Iiro sanoi pokkana.

– Onko? annoin hänelle mahdollisuuden perua röyhkeytensä, mutta hän katsoi minua ruskeat silmät lämpiminä:

– On tämä, Tuire. Tästä on tullut mulle ihan hyvä koti.

Minulla ei ollut sydäntä sanoa hänelle sitä, mitä kuka tahansa minua­ selkärankaisempi nainen olisi sanonut. Sen sijaan vihjailin, eikö hän muistanut, mitä viisitoista vuotta sitten kylpylässä tapahtui­.

– Vaikka mä asun täällä, meidän ei silti tarvitse alkaa olla yhdessä, Iiro sanoi arvokkaasti.

En ollut silti varma, muistiko hän kylpylää. Iiro kaatoi kuppiinsa kahvia – hän käytti aina Nipsua – ja meni kuppeineen vessaan. Toisin sanoen: oli kuin kotonaan.

Kamala uneni ei jättänyt minua koko päivänä. Tuntui kuin olisin ollut jotenkin kaikesta vähän jäljessä sen takia. Vähän väliä muisto unesta palautti mieleeni sen, että minulla oli tytär kaukana ja olin muistanut häntä ihan liian vähän viime päivinä nauttiessani elämästäni naapurissa.

Minusta tuntui, että uni oli ollut varoitus. Se oli ollut niin todellinen ja muistutti, että mitä vain saattoi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Jos Pinja ei pudonnut kaivoon, hän voi jäädä auton alle, joutua koulusurmaajan uhriksi, saada ihosyövän tai bumerangin päähänsä, tukehtua barbeque-lihaan.

Miten tyhmän huoleton olin ollut­?

Olin vihainen itselleni kaikista niistä hetkistä, kun olin ummistanut silmäni todellisuudelta ja irstaillut naapurissa.

Oli aika olla aikuinen taas.

LÄHDIN PITKÄLLE LENKILLE. Minua inhotti sekin, millainen löllykkä minusta oli tullut, kun en ollut päässyt enää jumppaan. Tiivis makkara kierähti Pinjan housujen vyötärönkauluksen päälle, ja tökin sitä vyön alle. Makkara oli saatava pois!

Kiskoin lenkkarit jalkaani ja lähdin matkaan.

Kunto oli rapistunut nopeasti. Puuskutin jo ennen moottoritien alikulkutunnelia. Kun harppasin likakaivon yli, muistin taas uneni ja kurtistin kulmiani.

Minun oli pakko keksiä jokin ratkaisu. Minun oli maksettava Pinjan viimeinen lasku. Minun oli selvittävä tästä kaikesta voittajana.

Kun palasin hikisenä ja punaisena Tuulentielle, muistin yhtäkkiä uutisen, jonka olin lukenut lehdestä keväällä: Ranskan keisari Napoleonin viimeisenä yönään käyttämä yöpaita oli pantu myyntiin, ja siitä saatavan hinnan oli epäilty kipuavan yli 40 000 euroon.

Pysähdyin Siwa-mummon huolella nyrhityn pihan kohdalle: kukkaa oli korissa ja ruukussa ja pieni keinu kyyhötti omenapuun alla. Kuistilla oli pitsiset verhot ja pelakuita ja oviharjakin ovenpielessä aivan kuin kyttänaapurini olisi odottanut jonkun kotoiluohjelman pyyhältävän juuri hänen luokseen tekemään kuvauksia.

Etenin mielessäni Siwa-mummon roskattoman kuistin läpi hänen­ eteiseensä, ja siihen jäin.

– Jes! sanoin ääneen.

Siellä oli minun Napoleonin yöpaitani. Alikersantti Rokan sukka odotti Siwa-mummon eteisen seinällä puukehyksissä. Minä voisin viedä naapurini suuren ylpeyden ja myydä sen entiselle pomolleni, joka­ oli aina piinannut alaisiaan toisen maailmansodan selostuksilla. Sota-Masa olisi sukasta innoissaan ja maksaisi siitä avokätisesti.

Oli hämmentävää, miten kirkkaana suunnitelma aukeni heti mielessäni. Pyyhkäisin hikeä otsaltani ja aloin odottaa iltaa.

Illalla huomasin, että minun piti odottaa aamua, sillä Siwa-mummo kyykki pihallaan hämärään saakka eikä ollut aikeissa lähteä mihinkään.

– Mitä sä vahtaat siellä? Iiro ­kysyi ­­lopulta.
– Sehän on väärä suunta.

Tuhahdin hänelle, ja me menimme nukkumaan. Googlailin jonkin aikaa sängyssä, mitä voisin sukasta pyytää, mutta kukaan ei ollut vähään aikaan laittanut huutonettiin Tuntemattoman sotilaan sukkia.

En halunnut toimia yöllä. Siwa-mummo oli sitä tyyppiä, että hän ehkä jopa nukkui sukkansa kanssa. Enkä suoraan sanottuna uskaltanut lähteä hänen taloonsa edes toukokuun yössä vaan odotin aamua­. Silloin olin kuitenkin niin hermostunut, että päätin siirtää tekoni seuraavaan päivään, mutta iltapäivällä tilaisuuteni koittikin yllättäen.

Istuin Iiron kanssa mummin viltin alla katsomassa Seinfeldin viimeistä tuotantokautta, kun näin harmaan karvakasan siirtyvän ikkunan ohi. Nousin heti ja kurkistin verhon takaa: Siwa-mummo lompotti keskustaan päin.

Juoksin eteiseen ja puskin saappaat jalkaan.

– Tuliko noin kova hinku? Iiro huusi perääni.

Hän oli välillä niin kovin mauton­.

Tällä kertaa en tosiaan painellut Tuulentien yli vaan katua yhden talon verran alaspäin. Sivuilleni vilkuillen pujahdin naapurini pihaan, vedin valmiiksi ottamani hansikkaat käsiin, ongin avaimen Siwa-mummon sinkkisestä kastelukannusta – Pinja oli kertonut piilon minulle kauan sitten – ja työnsin avaimen lukkoon. Ovi aukeni napsahtaen.

Olin valmistautunut hyvin. Minulla oli valmiina samanlainen sukka kuin se, millaiseksi muistin alikessun sukan. Nostin kehystetyn sukan seinältä, avasin kehyksen takana olevat klipsit avaimen tylpällä päällä, irrotin taustapahvin, otin sukan – se oli valitettavasti kiinni pienillä teipinpaloilla joita minulla ei ollut mukanani – laitoin valesukan tilalle, suoristin sen niin hyvin kuin taisin, napsautin klipsit kiinni ja nostin koko hirvityksen takaisin seinälle.

Alikersantti Rokan vaatimattoman puuvillasukan työnsin farkkujeni takataskuun.

Sitten ovi kiinni, avain kastelukannuun, livistys tielle ja omaan pihaan.

VALVOIN SEURAAVAN YÖN, koska pari seikkaa häiritsi.
Yksi: Iiro oli nähnyt minun menevän Siwa-mummolle. Hän oli tietenkin mustasukkaisena kytännyt ikkunasta, pingonko Tuulentien toiselle puolelle himoissani, kuten hän asian tökerösti ilmaisi. Nähtyään minun painelevan tietä alaspäin häntä oli alkanut kiinnostaa, mitä tein vihaamani naapurin luona. En tietenkään ollut vastannut hänen epäilyihinsä mitään.
Kaksi: Tutkittuani alikersantti Rokan sukkaa – tai sitä sukkaa, jonka Siwa-mummo väitti kuuluneen Rokkaa näytelleelle Reino Tolvaselle – olin harmikseni huomannut, että se oli melko erilainen kuin se valkoinen tennissukka, jonka olin vienyt tilalle. Siwa-mummo saattoi olla riittävän kyylä huomatakseen eron, vaikka tennissukkani varressa ei ollutkaan raitoja tai lukenut Nikeä tai Adidasta.
Kolme: En halunnut nukahtaa ja herätä taas uuteen karseaan uneen, jossa Pinja putoaa enkä minä voi häntä pelastaa.
Neljä: Mietin, miten ottaisin sukan­ puheeksi ex-pomoni Masan kanssa. Se ei olisi ehkä ihan luontevin tilanne se.
Juuri kun olin vaipumassa armolliseen­ horrokseen, Pinjan huoneessa soi puhelin. Se ehti soida vain hetkisen, ennen kuin Iiro vastasi siihen unisella äänellään. Kello oli tasan neljä.
Laskin heti että se oli kolmetoista Australiassa.
Kun kuulin, millä äänellä Iiro alkoi puhua, tiesin, että soittaja oli Pinja.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pinja soitti kotiin koko oleskelunsa aikana. Rymysin Iiron huoneen ovelle ja odotin kärsimättömänä, että saisin puhua Pinjan kanssa, mutta Iiro käänsi minulle selkänsä, jotta sai puhua rauhassa.
Kun puhelun loppui, kysyin, miksi Pinja soitti Iirolle eikä minulle, äidilleen.
– Se luotti muhun enemmän lentolippujen varaamisessa, Iiro sanoi ja katsoi minua jostakin kevätyön­ hämärästä.
– Mi-mitä? Tu-tuleeko se kotiin?
Vaalea läikkä hämärän keskellä nyökkäsi: Pinja oli palaamassa takaisin kotiin.
Tämän piti olla ilon päivä, olinhan kaivannut häntä niin paljon ja itkenyt tyhjää taloani, jossa tiskasin ja lakaisin, mutta nyt huomasin vain ärtyväni.
Olin jo tottunut olemaan yksikseni, enkä välttämättä jaksaisi taas huolehtia siitä, että yksi laittaisi kurkkua leivälle ja lukisi kokeeseen. Sadan vuoden yksinäisyyteni oli kutistumassa liian lyhyeksi.
Entä sukka! Minähän olin juuri vaarantanut kaiken maksaakseni Pinjan viimeisen laskun!
Näin punaista ja mustaa vuoronperään.
– Osaan minäkin varata lentoja, sihisin.
– Tietty osaat ja saatkin, sillä mulla ei ole luottokorttia, Iiro myönsi.
– Eikö vaihtarijärjestö maksa paluulentoa, ihmettelin.
Kuulemma ei. Ja siksi Pinjan piti palatakin, koska viimeinen erä oli edelleen maksamatta ja koska Pinja oli mennyt töihin ja jäänyt kiinni. Kate oli kuulemma ihan romuna.
– Kate? kysyin. Päässäni löi tyhjää.
– Pinjan äiti, Iiro muistutti.
– Se olen minä, muistutin puolestani, ja tunsin jotakin ylpeydentapaista, vaikka aika huteraa.

PÄIVITIN UUSIMPIA KUULUMISIA Marinan puutteessa Toivolle. Marina ei edelleenkään ollut halukas tulemaan Perryyn tai edes meille. Hän ei myöskään kutsunut minua brien väriseen olohuoneeseensa. Tuntui kuin hän olisi jostakin suuttunut, tai sitten kyse oli jostakin huolestuttavammasta.

Istuimme Toivon kanssa nuorisomestassa, jossa oli vähäpukeisia tyttöjä. Tunsin itseni lähinnä skimbaajaksi tilatessani tiskillä juotavaa farkuissa ja tällä kertaa ihan omassa puserossani. Huomasin Toivon silmien venyvän minua vähemmän pukeutuneiden puoleen ja ymmärsin suhteemme kaartavan viimeisessä mutkassa.

Se ei sanottavammin surettanut minua.

– Moi, sä olet Pinjan äiti!

Viereeni tupsahtivat pitkä ja pätkä, he jotka olivat käyneet kanssani jumpassa. Nyt he olivat hiprakassa ja kehuivat, miten jaksoin punnertaa miestenpunnerruksia enemmän kuin käskettiin ja laitoin samat painot kuin salin vahvimmat äijät.

– Mitä Pinjalle kuuluu? he kysyivät, vaikka taatusti tiesivät tyttäreni kuulumisista insta-whatsapp-twitter-face-linjalta paremmin kuin minä, heitä kun ei ollut blokattu ulos…

– Ihan hyvää sille kuuluu, mutisin mutta pudistin sitten päätäni. Ei hemmetti, tartuin pitkää käsivarresta:

– Ei kun, Pinja palaa kotiin.

– Whaaat? pitkä ihmetteli. Tätä ei ilmeisesti ollut jaettu missään somessa.
Eikä minullakaan ollut kanttia kertoa heille, miksi Pinja palasi.

– Sen tuli siellä kylmä, sanoin ja tuijotin tennarieni kärkiä.

Tytöt näyttivät hämmentyneiltä ja jotenkin pieniltä vähissä vaatteissaan. 

– Siellähän alkaa nyt talvi, kun meillä on kesä, muistutin.

– Aivan! he ilahtuivat ja nauroivat ja hoippuivat koroillaan ja saivat värikkäät juomansa, joita alkoivat imeä pilleillä söpösti.

Kun palasin pöytään, Toivoa kiinnosti, keiden kanssa olin jutellut­.

– Tosi vetävännäköisiä muijia! hän kehui kuin olisin joku hänen kaverinsa, jonka kanssa saattoi vertailla tarjontaa.

Join halpiskaljani yhdeltä istumalta, kaksikymmentä kulausta, hain takkini narikasta, joka oli maksanut enemmän kuin se takki, ja lähdin kotiin.

Tuulentiellä tuoksui tuomi ja omenapuut kukkivat.

TARKISTIN PINJAN SOMET, ja oli totta, ettei hän ollut kirjoittanut paluustaan­ Suomeen sanaakaan. Pitkästä aikaa tyttö kävi minua sääliksi, ja huomasin sääliväni häntä enemmän kuin itseäni, vaikka olin saanut Toivolta muistutuksen iästäni kuin märän rätin naamalle.

Pinja ei ollut vaihtanut Facebook-kuvaansakaan pitkään aikaan, mutta minun isälläni oli siellä uusi kuva: hän istui tutussa pihakeinussa liiankin tutun harmaapörrön kanssa. Isän ahavoitunut naama hymyili onnellisena, ja ruskea käsi oli kiertynyt Siwa-mummon harteille.

– Hyi helvetti! huusin ja heitin koneen sylistäni herättäen riehumisellani Iiron.

Hän kömpi unisena huoneeseeni ja istuutui sängynlaidalle.

– Mikä on, pikkuinen?

Olin niin järkyttynyt isän kuvasta, että en ensin huomannut, millä nimellä hän kutsui minua.

– Vähänkö ällöttävää! huusin ja osoitin konetta.

– Kappas Ekiä, Iiro nauroi.

– Ja tässähän lukee, että parisuhteessa.
– Parisuhteessa! parkaisin.
– Mä oksennan!

– Hienoahan se on, että vanhat ihmiset löytävät toisensa, Iiro sanoi­ ja katsoi minua tiiviisti.

Mitä hän tarkoitti? Ei kai hän meistä puhunut?

Ei puhunut. Hänellä oli muuta mielessään.

– Toi mummeli kävi täällä illalla ja kysyi, oltiinko me nähty jotain erityistä sen puolella toissapäivänä.

Kylmä koura puristi sisälläni pesusientä sormet valkoisina. Hyistä vettä tihkui.

– Mitä se mahtoi tarkoittaa? kysyin­ ääni vapisten.

– Se oli pyytänyt poliisit käymään, koska sillä oli käynyt varkaita sillä välin kun se oli piipahtanut kaupungilla, Iiro sanoi ja katseli minua.

– Mitä siltä oli viety? kysyin, ja huuleni olivat hiekankuivat.

– Jokin arvoesine, Iiro sanoi.
– Yksi mutta tosi arvokas.

Aloin hyräillä. Hyräilin aina Pinjallekin silloin, kun se oli ollut vauva ja vaikuttanut levottomalta.

– Tuliko ne poliisit? kysyin niin neutraalilla äänellä kuin osasin.

– Tuire-pieni, Iiro sanoi taas ja silitti minua tukasta.

Sitten hän meni nukkumaan jättäen minut yksin sirkuttavaan ja pörisevään ja huolta humisevaan kevätyöhön.

Jatkuu ensi viikolla.

Mirjamin on aika selvittää suhteensa Stefanin kanssa ja päättää, miten hänen ja Jarkon käy.

Luin Wikipediaa, selasin Google mapsia, ja Salim piti minulle pikakurssia Irakin kulttuurista, tavoista ja politiikasta. Oletin, ettei herra Yang tietäisi siitä ainakaan enempää kuin minä. Salimin tehtävänä oli lisäksi hankkia mahdollisimman paljon faktoja rakennushankkeista. Loin nettisivut ja sähköpostiosoitteet.

Kirjoitin Usvalle poissaoloanomuksen kirottuun Wilmaan. Syyksi ilmoitin tutustumisen työelämään. Matkustimme hyvin varhaisella junalla Helsinkiin, sillä meillä ei ollut varaa yöpymisiin.

Viestintätoimisto Armo oli kokenut muodonmuutoksen. Fatboyt olivat kadonneet nurkasta, ja avaraan tilaan oli ilmestynyt sermejä, jotka jakoivat hallin työskentelykopeiksi. Seinät oli maalattu siistin siniharmaiksi.

Neukkari oli entisensä. Pulssi nousi, kun astuin neuvotteluun herra Yangin ja rouva Murtorannan kanssa. Tiimini osasi asiansa. Usva oli yrmeä ja vaitonainen, Salim tyyni ja viisas, minä terävä ja aikaansaava.

Saimme vihreää teetä ja pahoja inkiväärikeksejä.

Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin, ja Murtorannan kanssa myös ranskaa. Hän oli vakuuttava. Salim oli seikkaillut internetin ihmeellisessä maailmassa, puhunut puheluja omituisilla kielillä ja löytänyt paljon kauniita lukuja, jotka koskivat dollareita, euroja, rakennusneliöitä ja tuhottuja kaupunkeja. Hän osasi luvut ulkoa, mutta pyysi silloin tällöin Usvalta tarkennusta. Usva oli selaavinaan läppäriään ja vahvisti Salimin tiedon tai korjasi sitä hiukan. He olivat harjoitelleet kotona.

”Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin.”

Intentions International oli kiinnostunut, mutta katsoi, että ehdotuksemme meni kauas heidän toimialueeltaan Euroopasta. Ehdin jo pettyä, mutta herra Yang kertoi ottavansa yhteyttä sisaryritykseen, jolle Irakin jälleenrakennus sopisi paremmin.

Kättelimme ja kiittelimme.

Tiimini oli tyytyväinen. Lähdimme siihen kalliiseen ravintolaan, jossa minun piti tavata Stefan. Annoin Salimille kaksikymppisen ja käskin hänen ja Usvan käydä syömässä lounasta. Usva vaati toisen kaksikymppisen. Sovimme tapaavamme rautatieasemalla.

Siemailimme alkoholittomia mutta kalliin näköisiä drinkkejä, kun Stefan saapui.

Stefan oli hyvää vauhtia luisumassa alamäkeä. Aiemmin veitsenteräviksi leikatut viikset ja leukaparta olivat pörhöttyneet ja harittivat. Tukka oli liian pitkä – oliko sitä suorastaan saksittu omin käsin? Puvun tunsin hyvin, olin ostanut sen hänelle Lontoosta. Kyynärpäät olivat pullistuneet, kauluksen taitteet pehmentyneet. Puku oli ollut kovassa käytössä.

Esittelin Salimin ja Usvan pikaisesti Stefanille. Vaihdoimme poskisuudelmia. Salim lausui sovitusti useita ranskankielisiä lauseita, joihin vastasin ”oui, merci beaucoup”. Kuvitteelliset neuvottelukumppanini katosivat kadulle, pizzalle luultavasti.

Ryhdyimme lukemaan ruokalistaa ja vakuutin, että oli niin ihanaa nähdä Stefania pitkästä aikaa. Kyselin ylenpalttisen maireasti, miten hänellä meni, mitä taideprojekteja oli työn alla, millaiset olivat gallerianäkymät.

”Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Tilasimme alkupaloiksi heinillä savustettua hauenmätiä kuivattujen mustikoiden ja saaristolaisleivän murujen kera. Pääruuaksi valitsimme glaseerattua sorsanrintaa, maustepippurikastiketta ja pihlajanmarja-perunaa. Juomaksi päädyimme ottamaan sommelierin suosittelemaa Dr. Pauly Bergweiler Riesling Sektiä koko aterian läpi. Jälkiruoaksi tarjoilijamme ehdotti tuoksusimake-kreemiä ja villiruusua, mutta päätimme tarkastella jälkiruokatilannetta vasta pääruuan nauttimisen jälkeen.

Koko satsi maksoi järkyttävästi, mutta siihen olin varautunut. Jotkut asiat elämässä nyt vain ovat hintansa arvoisia. Kuten ex-rakastajan nöyryyttäminen.

Stefan tökki haarukalla mustikankippanoita ja kertoi edistävänsä videoprojektejaan entistä keskittyneemmin ja harkitummin. Hän halusi tässä elämänvaiheessa ajatella projektiensa filosofisen ja yhteiskunnallisen sfäärin kunnolla ja laajasti ennen toteuttamista. Galleriakuvioita oli tähtäimessä, vain aikataulut vielä auki.

”Olet siis mennyt päivätöihin”, heitin arvauksen lonkalta. Heti osui ja upposi.

Stefan meni vaikean näköiseksi, meloi hauenmätiä ja selitti väliaikaisesti kokeilevansa media-alaa sisältäpäin. Hän oli havainnut tarvitsevansa ihan raakaa käsityötaitoa edistyäkseen taiteellisissa pyrkimyksissään. Siksi hän parhaillaan editoi myynninedistämismateriaaleja.

Hah! Hän oli siis leikkaajarottana jossain mainostoimistossa.

”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

”Entä sinä”, Stefan hymyili viattomasti kuin inkvisiittori. ”Näytät tosi hyvältä. Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Se oli törkeä lyönti vyön alle.

”Ihan kuule raakaa lihasta”, kehuin. ”Minulla on mielipuolisen sadistinen uusi traineri ja lihasmassaohjelma plus ruokavalio. Olen varmaan ollut liiankin innostunut. Siis ohjelmaan, en traineriin. Tai ehkä molempiin. Mutta ei puhuta minusta, olen niin ikävystyttävä. Entä sinä, oletko vaihtanut parturia? Olet jotenkin eri näköinen. Pörheä.”

Stefan pyyhkäisi nolona hiuksiaan ja kertoi halunneensa huolettomampaa, vähän boheemimpaa lookia. Työkuviot olivat helppo rasti. Kerroin, että minulla oli oma viestintätoimisto ja olin siirtynyt tekemään bisneksiä arabimaailman kanssa, koska serious money on siellä.

Kas, miten ankan maustepippurikastiketta takertuikin huuleeni. Pyyhkäisin sen kevyesti ruokaliinalla, niin että timanttieni välke pääsi häikäisemään ateriaseurani. Stefanin oli pakko kysyä, olinko kihloissa.

Hihittelin nolona ja sanoin, että näin oli päässyt käymään. Kihlattuni, lääketieteen tohtori, suhtautui hiukan varauksellisesti työmatkoihini ja tahtoi, että minulla on sormus sormessani, kun matkustan niin miehisessä ympäristössä kuin Irakissa ja Saudi-Arabiassa. Huomautin havainneeni itsekin, että sormus antoi tietyn signaalin ja rauhoitti tilanteen bisneksille. Kuiskasin, että en näköjään pääse eroon kohtalostani: kihlattuni oli nuorempi kuin minä.

”Entä sinä ja se sinun – mikä hän olikaan Aada, Ansa, Armi, joku aalla alkava kuitenkin?”

”Adelina”, Stefan ryki ja laski kämmenensä pöydälle. Hänellä oli kammottava hopeinen sormuksenmötikkä, sellainen, joita myydään muutamalla eurolla markkinoilla.

”Voi miten suloista”, henkäilin. ”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

Stefan veti palan lihaa väärään kurkkuun, yski ankarasti ja joi vettä. Hän sai kyyneleet silmiinsä.

”Niin”, hän huokasi ja itki vähän lisää. ”Olen niin onnellinen. Tai siis me olemme onnellisia”, Adelina ja minä.

Kysyin riittävän vihjaavasti, oliko onneen jokin erityinen syy, kuten isyys.

”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia.”

Stefan pudisti päätään ja sanoi, että Adelina oli kovin nuori äidiksi. Hänen piti saada elää vielä huoletonta nuoruutta, matkustella, seikkailla ja kehittyä ammatillisesti, sitten vasta olisi lasten aika. Adelina priorisoi tällä hetkellä opiskelut.

Kysyin, missä Adalmiina opiskelikaan. Oliko hän Aalto-yliopiston kamerapuolella? Tekikö hän kandin vai maisteriohjelman lopputyötä? Stefan punehtui ja sai sanotuksi, että Adalmiinan opinnot ammattioppilaitoksessa olivat aivan loppusuoralla.

”Aah”, oivalsin ilahtuneena. ”Media-assistentti!”

Stefan vakuutti, että olisi mielellään tarinoinut kanssani pitempään, mutta hänellä oli ikävä kyllä tapaaminen, josta hän ei mitenkään voinut myöhästyä. Sitten hän teki viimeisen virheensä. Nykäisi rannettaan vilkaistakseen kelloaan – ikään kuin hänellä olisi muka ollut oikeasti jokin tapaaminen.

Aterian loppu oli lyhyt ja sujui kevyesti rupatellen. Ei tarvinnut enää miekkailla, ottelun tulos oli selvä. Kun Stefan oli lähdössä, hän halasi minua lujasti, työnsi vähän kauemmas itsestään ja katsoi. Hänellä oli tosiaan kyyneleet silmissään.

”Tiedätkö, minä olen oikeasti kauhean onnellinen”, hän melkein parahti. ”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia. Me ollaan kyllä kaupungin asuntojonossa, että jos jossain vaiheessa tilavampaan.”

Sitten Stefan palasi muottiinsa, kansi sulkeutui, hymy muuttui tehdyksi ja hän poskisuuteli minua molemmille poskille. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää ja oli kyllä tosi ihanaa nähdä sinua ja hei nyt sitten.

Minä istuin tuolilleni ja tilasin laskun. Olin aivan poikki.

”Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi.”

Pitkästä aikaa minulla oli syytä olla tyytyväinen. Sain yhteydenoton kiinalaisyritykseltä, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä ja ehdotti neuvotteluja.

Minähän en jäisi Köyhäluomalle jonkun elähtäneen konitohtorin kainaloiseksi kanaksi. Ehei. Aika aikaansa kutakin. Bisnes kutsui ja minä vastaisin kutsuun steppaamalla piikkikoroillani kireän riverdancen. Pohdin tosin sitä mahdollisuutta, että avioituisin eläinlääkärini kanssa, houkuttelisin hänet asumaan taloomme ja vyöryttäisin Usvan ja äidin hänen vastuulleen, kun itse lähtisin valloittamaan maailmaa. Se ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto.

Ihme ja kumma, Salimin valitus hyväksyttiin ja hänen anomuksensa otettiin uudelleen käsittelyyn. Karkotukseen tuli toimenpidekielto.

Usva kävi koulua ja alkoi äksyillä ja olla nenäkäs normaalin teinin tapaan. Puoli vuotta äitinsä kuoleman jälkeen hän näytti siirtyneen pykälän eteenpäin, mykästä ahdistusmurjotuksesta kiukkuiluun. Se oli tervettä.

”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi. Meillä ei edelleenkään ollut varaa ostaa hänelle virallisia hoivapalveluja, mutta kun Salim nyt asui meillä, hän auttoi äidin hoidossa, työnsi pyörätuolia ulkona ja piti seuraa.

Olin virkistynyt. Jaksoin nousta aamuisin ja toimin normaaliälyisen ihmisen lailla. Kihlaukseni Jarkko Mäen kanssa toimi molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Kaikki oli olosuhteisiin nähden hyvin. Kun asiat näyttävät olevan hyvin, jokin sortuu. Tämä tapahtui aivan tavallisena keskiviikkona, runsas viikko Helsingin retkemme jälkeen, vieläpä keskellä päivää.

Jarkon farmari kääntyi pihaamme. Hän kertoi, että olisi asiaa. Hän halusi puhua kahden kesken. Ajoimme syrjemmälle. Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään. Hän alkoi nytkyttää sormusta irti sormestaan.

Kysyin, mikä oli vikana. Hän sanoi ymmärtäneensä, että minulla on liikeidea ja alkava bisnes, joka tulisi viemään minut kauas Pohjanmaalta. Työ oli minulle tärkeää. Työ tulisi aina olemaan minulle ykkösasia eikä kansainvälisiä kontakteja hoidettaisi Köyhäluomalta käsin.

”Hoidetaanpa”, kiljaisin. ”Nykyaikana on skype, chatti ja sähköposti. Suurin osa neuvotteluista hoidetaan virtuaalisesti. Köyhäluoma ei ole sen kauempana kuin Oulu ja miten paljon Oulusta käsin tehdään kansainvälistä bisnestä. Sitä paitsi, en ollut yksin. Minulla oli Salim, jonka voisin pistää matkustamaan pitkin ja poikin. Ei minun tarvinnut kaikkea tehdä.”

”When there is a will, there is a way”, ilmoitin aforistisesti.

”Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään.”

Jarkko mumisi, että näinhän asian voisi nähdä, mutta tilanne ei ollut niin yksinkertainen. Hän oli oivaltanut, että maailmamme olivat erilaiset. Hänen maailmansa oli konkretiaa. Verta, limaa, sontaa, sairaita eläimiä, rokotettavia eläimiä, madotuksia, sterilointeja. Minun maailmani oli virtuaalinen. Sanoja, numeroita, suunnitelmia, neuvotteluja. Missä tällaiset maailmat muka yhdistyisivät?

”Sängyssä”, vastasin kerkeästi ja vetosin siihen, että yhdyselämämme oli vilkasta ja pirtsakkaa.

”Pirtsakkaa?”, hän kysyi kulmakarvojaan kohottaen, johon lisäsin, että toki myös intohimoista ja hellää.

”Pelkällä seksillä ei pitkälle potkita”, hän summasi. ”Pohjimmainen ongelma on, että et välitä minusta. Olen sinulle ajankulua, rakastaja paremman puutteessa. Olen aina vaihtoehto bee, joka jää käteen, kun ei saa sitä minkä todella haluaa.”

Hän hyppyytti sormusta kämmenellään ja pisti sen taskuunsa.

”En halua olla se, jonka otat, ettet jää kokonaan ilman”, hän melkein nyyhkäisi. ”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Ajoimme vaitonaisina takaisin. Jarkko jätti minut pihaan mutta ei tullut sisään. Hän kaasutti tiehensä. Horjuin tupaan, istuin penkille ja katselin sormustani. Itkeminen ei kuulu tapoihini, mutta märkää alkoi lirua nenänpieltäni pitkin kohti leukaa. Aloin selvästikin rakoilla.

Usva tuli punaposkisena sisään ja aikoi raportoida kilien voinnista ja terävästä älystä, kun hän huomasi minut ja tuli halaamaan.

”Mikä on, Mirjami”, hän kysyi myötätuntoisesti ilman ivaa.

Otin sormuksen sormestani ja panin sen pöydälle.

”Jarkko purki kihlauksen”, sanoin. ”Ihan aiheesta. Ansaitsin sen.”

”Se on minun syyni!”, parkaisi Usva. ”Anteeksi. Minä mähläsin sen. Se vain jotenkin lipsahti. Ei minun pitänyt kertoa. Se oli vahinko.”

”Mitä sinä kerroit?”, kysyin.

”Että sinulla on Helsingissä se Stefan. Se jonka kanssa jäit ravintolaan.”

Pyyhin nenäni hihaan, sieppasin auton avaimet ja lähdin.

Irmelin Toyota käynnistyi heti ensi yrittämällä. Ajoin Jarkon asunnolle keskustaan. Pelkäsin, että hän olisi eläinlääkärikäynnillä, mutta minulla oli onnea. Hän avasi oven, näytti hämmentyneeltä eikä ollenkaan ilahtuneelta, mutta tuuppasin hänet sisemmälle.

”Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan.”

”Minulla ei ole ketään toista”, sanoin. ”Usva on ymmärtänyt väärin. Minulla on ollut suhde Stefanin kanssa, mutta se oli… se oli… en minä osaa sanoa, mitä se oli. Molemminpuolista hyväksikäyttöä, käytännön järjestely, näyttämistä, näyttelemistä, teeskentelemistä. Ei ollenkaan sellaista, mitä meillä on, sinulla ja minulla.”

Jaa, ilmaisi Jarkko informatiivisesti.

Retu toi minulle limaisen puruluunsa ja pudotti lahjuksen syliini.

”Halusin tavata Stefanin, koska halusin ylpeillä hänelle”, tunnustin. ”Näyttää, että minulla on nyt jotain paljon parempaa, sinut. Kerroin hänelle, että olen lopultakin onnellinen. Hän oli muuten onnellinen myös, hänkin oli löytänyt jotain parempaa.”

Jarkko näytti vastahakoiselta.

”Kyllä, olet oikeassa”, sanoin. ”Meidän maailmamme ovat kaukana toisistaan, mutta se on juuri mielenkiintoista. Bisnes on kuitenkin vain bisnestä. Raha menee ja tulee, mutta oikea elämä on jotain muuta.”

”Minä välitän sinusta”, sanoin. ”Olet väärässä. Meikäläinen on kalsea narttu, joka ei osaa näyttää tunteita eikä puhua niistä. Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan. Eipä, en halua, että minua rakastetaan vaan että juuri sinä, Jarkko Mäki, rakastat minua.”

Olin ihan hengästynyt. Sydän hakkasi. Pelkäsin kauheasti, että Jarkko sanoisi jotain tylyä.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

”Oletko sinä ihan viisas”, hän kysyi.

”En”, tunnustin. ”Lääkäri sanoi, että minun pitäisi tutkituttaa pääni, ettei se halkea ja sen aion tehdä ihan lähiaikoina. Haluan elää kauan, sinun kanssasi.”

Jarkko kaivoi sormuksen taskustaan ja katseli sitä.

”Että pitäisikö tämä pistää takaisin”, hän kysyi.

”Juu”, nyyhkäisin ja otin omani esille.

”Laitetaanpa sitten”, hän sanoi.

Pujotimme sormuksen sormeemme, kumpikin omaansa.

”Jos bisnes tulee sinun ja minun rakkauden väliin, niin ennemmin luovun siitä kuin sinusta”, vannoin.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

Jatkis päättyy. Uusi Jatkis alkaa ensi lauantaina.

Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.