Tuire painiskelee rahamurheiden kanssa, sillä Australiassa vaihto-­oppilasvuotta viettävä Pinja-tytär on innostunut törsäämään. Helpotusta huoliinsa Tuire etsii mindfulness-kurssilta, jonne hän suuntaa ystävänsä Marinan kanssa. Ystävykset kuitenkin karkaavat juhlimaan, minkä seurauksena Tuire löytää itsensä Tonyn keittiöstä. Tunnelma kaksikon välillä alkaa tiivistyä.

Jumppasalin vastaanoton tytöllä oli yliluonnollisen pitkät ripset. En saanut niistä silmiäni irti. Tyttö näytti olevan ripsiensä kanssa vaikeuksissa, sillä ne olivat takussa ja niihin oli liimattu timantteja, jotka vaikeuttivat silmien avaamista. Hän tiirasi minua puskiensa takaa.

– Sä et voi käydä täällä, kun sun tiliä ei ole voitu veloittaa, hän sanoi.­

Tämän täytyi olla hänen uransa tähtihetki.

– Mä olen aina ennen saanut perintätoimistolta­ laskun, jonka olen kyllä maksanut heti, kuiskutin takaisin.

Taakseni alkoi kertyä jonoa. Joku onnekas oli haalinut kasan kalliita jumppatoppeja rekistä ja töni minua­ niillä selkään jouduttaakseen asiani käsittelyä.

– Niin sä varmaan olet saanut sellaisen nytkin, mutta et ole maksanut!

Ripsityttö ei säätänyt ääntään yhtään hiljaisemmaksi.

– En ole saanut, sanoin, vaikka muistini saattoi rakoilla. Ikävän näköisiä kirjeitä oli kyllä tullut…

– Mä voin ottaa niistä hinnan, tyttö sanoi takanani läähättävälle himojumpparille, joka leyhäytti tiskiin kasan kirkkaanvärisiä, kauniita ja uudelta vaatteelta tuoksuvia paitoja ja toppeja. 

Minäkin olisin halunnut sellaisia kovasti, mutta en päässyt enää edes jumppaan. Sen sijaan jouduin maksamaan Pinjan törsäilyistä viimeiseen ropooni saakka.

Kävin ostamassa itselleni kevään­ värisen kynsilakan, jota sudin­ kotona miettiväisenä kynsiini. Tilanteeni oli huono ja jumpan loppuminen maansuru.

KOLME KOLLEGAANI PAGESSA oli raskaana. He olivat kertoneet raskauksistaan peräjälkeen ja viime viikot he olivat vain vertailleet vatsojensa kasvamista ja huonoa tai hyvää oloaan. Lisäksi he olivat valittaneet,­ rutisseet siitä hyväs­täkin­ olosta, sillä olihan se tietysti epäilyttävää, jos olo olikin hyvä.­

Olin tietoisesti vältellyt heitä ja yrittänyt syödä eväsleipäni eri aikaan.­ Muuten olisin joutunut seuraamaan, miten he tökkivät kahvihuoneessa salaattejaan ja pelkäsivät katkarapuja, majoneesia ja huonosti pestyjä salaatinlehtiä. Nyt kuitenkin osuin heidän kanssaan lounaalle enkä kehdannut kääntyä ovella ympäri.

Tervehdittyään minua ensin iloisesti, he jatkoivat voivotteluaan. Aloin nakertaa ruispalojani kuin orava.

Tällä kertaa tulevia äitejä huoletti, kuinka pitkään he voisivat lentää. Jokaisella oli asiasta eri näkemys,­ ja kun he pääsivät siihen tulokseen, että eri näkemys olikin eri lentoyhtiöillä, he alkoivat vertailla yhtiöitä huolellisesti ja tosissaan.

– Kiva, kun olette lähdössä reissuun, huomautin, mutta he katsoivat minua kuin olisin järjiltäni.

– Mitä kivaa siinä on? yksi kysyi.

– Kun on yksi uhmaikäinen putoamassa­ penkkien väliin ja potkimassa edellä istuvan selkänojaa ja toinen vasta kasvaa vatsassa, ei matkanteko tosiaankaan ole leikkiä.

– Onko se sitten jokin työmatka? kysyin, vaikka ihmettelin mielessäni, miksi kollega ottaisi uhmaikäisensä työreissuun.

Ehdin myös kadehtia, että vakityöntekijät pääsivät lentämään, mutta ajatukseni keskeytettiin tylysti:­

– No ei tietenkään! Kamala ajatuskin! Me lähdemme perheen kanssa Hua Hiniin, nainen tuhahti kuin olisi joutumassa vankilaan.

Myös muut näyttivät tuohtuneilta kepeydestäni ja siitä, etten ottanut heidän tilaansa vakavasti. He kokosivat salaattinsa ja vaappuivat huoneesta.

Jonne väisti heitä kauas, kun he tukkivat ovensuun hetkeksi ennen kuin paisuivat siitä ulos.

– Huh! Jonne pudisti hartioitaan.

Hänkin oli ilmeisesti saanut annoksensa­ kolmikon raskausmyrkytyksestä.

– Mä tiedän, että teillä naisilla on raskasta raskaana, enkä varmaan itse selviäisi siitä, mutta…
Hän oli hirveän kiltti.

– Mutta? kysyin.

– Oikeasti Pagen tilanne on älyttömän huono, eivätkä kolmet äitiysr­ahat varmaankaan olleet Masalle iloinen ylläripylläri.

Jauhoin leipääni. Aloin kyllästyä ruisleipään ja margariiniin. En myöskään pitänyt ylläripylläri-­sanasta. Ylläreitä oli osunut minunkin­ kevääseeni.

– Eikä noille oteta kuin yksi yhteinen­ sijainen, joten voit arvata, kenen niskaan työt kaatuvat.

– Minun! ehdotin, mutta näin jo Jonnen säälivän ilmeen.

Korjasin tilannetta nopeasti:
– Ehkä asiat alkavat pian mennä paremmin. Just oli joku talous­barometri, että kansalaisten luottamus talouteen kohenee.

Olin ylpeä, kun muistin Marinan tolkuttaman asian. Jonnea ei vakuutettu:­

– Ihan puppua toi on. Porukka yritetään saada vain kuluttamaan ja sitten rukoillaan, että tulisi uusi Supercell tai Nokia, joka nostaisi koko remmin suosta.

– Mä en näkisi asioita noin mustasti, mutisin, vaikka juuri niin mustaa kaikki oli.

Kulautin kahvilla leipäni alas ja pyyhin suuni kämmenselkään.

– Takaisin sorvin ääreen, sanoin reippaasti, mutta niin vain oli minunkin­ työmotivaationi hukassa. Googlailin hetken La Hachen keikkakalenteria ja katselin Tonyn kuvia.

Hänen päivätyöpaikkansa Riihilahden yläkoulun nettisivuilla oli hänestä parempi kuva kuin bändin kotisivuilla. Tallensin kuvan koneeni­ työpöydälle. Tsekkasin, missä ravintolassa La Hache keikkailisi kylpyläkaupungissa, jonne olimme Marinan kanssa menossa.

Kilautin heti kaverille kertoakseni asiasta.

– TÄÄLLÄ ON NYT vähän tilanne päällä, Marina mutisi puhelimeen.

Hänen äänensä oli oudon virallinen, joten lopetimme puhelun saman­ tien.
Muistin hänen pelehtimisensä opiskelijan kanssa ja mietin, miksi Marina oli mennyt riskeeraamaan niin pahasti. Hän oli taistellut muutama vuosi sitten ankarasti saadakseen professuurinsa. Kun hän oli napannut sen itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman sedän nenän alta, hän oli tuulettanut, ettei hänen elämästään puuttunut enää mitään. Kun olin kysynyt, eikö hän ikinä halunnut esimerkiksi perhettä, hän oli nauranut räkäisesti. Ei todellakaan!

Pusasin pari pikkujuttua töissä valmiiksi, mutta sitten kaikki oli tehty. Kukaan eläinasiakkaamme ei ollut tilannut uusia eläinkuvia.

Kävin jakamassa postit pöydille, latasin uudet kahvit ja piirsin hyvää­ viikkoa toivottavan ketun info­taululle.­ Sitten palasin koneelleni ja tarkistin Pinjan somet. Tällä kertaa kaikissa oli sama viesti: hän oli sairaana.

Olin jo tottunut siihen, että hän oli poissa. En enää ollut aivan niin ikävissäni, mikä myös aiheutti kolottavaa­ syyllisyyttä. Mutta nyt kun ajattelin häntä kipeänä – COL ja FML eli crying out loud ja fuck my life, tsekkasin netistä merkitykset – äidinsydäntäni riipi ja repi.

Muistin, millainen hän oli ollut pienenä sairastaessaan, eikä häntä voinut kehua urheaksi. Hän oli melkoinen draamakuningatar ja teki joka kerta melkeinpä kuolemaa.

Sellainen valitus oli Iiron peruja, sillä hänkin oli uikuttanut aina niin kuin päätä olisi leikattu irti muovipuukolla. Minä taas olin reipas sairastaja, sillä isä ei ollut sietänyt pienintäkään heikkoutta. Kun isä itse oli sairaana, hän laittoi Facebookiin, että kuumetta kolmeysi ja järvi juosten ympäri.
Se oli tietenkin hulluutta, jota toivottavasti en ollut perinyt.

Laitoin WhatsAppin perheketjuun viestin, että Pinja pyytäisi Australian-äitiään, Katea, keittämään hänelle mannapuuroa. Sillä Pinjan olo pienenäkin koheni.

Yllätyksekseni vastaus tuli maailmanääristä saman tien: ”PLS, älä nolaa mua jumpas. Tytöt kerto mitä­ puhuit w/M.”

Tuskin hän oli kovin sairas, jos huolehti, mitä Marina höpötti pukuhuoneessa.­

Ensimmäistä kertaa Pinjan lähdön jälkeen en vastannut Hyttysten perheketjuun, jossa Iirokin alkoi­ heti udella, mitä oikein olin tehnyt. Suljin puhelimen – ikään kuin he nyt olisivat voineet vakoilla minua sen kautta.

TUULENTIELLÄ MINUA VASTAAN ajoi kiinteistövälityksen auto.­ Heti perään­ ovikello soi, ja Siwa-mummo keikkui lahoavilla portaillani.

– Nämä ovat hengenvaaralliset, hän valitti.

– Mene sitten pois siitä kuolemasta, sanoin hänelle töykeästi. Hän katsoi minua harmaan tukkansa alta ovelana.

– Tulin vain sanomaan, että taloni­ on nyt myynnissä.

– Hienoa, vastasin.

Olisi mahtavaa päästä hänestä eroon. Kallistin päätäni: Tonyn talosta­ kuului rummun kumu. Se hakkasi vatsassani saakka ja sai minut­ tuntemaan haikeaa kevätkaihoa.

– Kiinteistövälittäjä olisi halunnut ostaa alikersantti Rokan sukan, mutta minä en sitä myy, Siwa-mummo sanoi.

Hän jaksoi jauhaa sukasta, joka saattoi olla kenen tahansa.

– Tosi jännittävää, totesin.

– Hän myös kiinnitti huomiota ympäristöön ja sanoi, ettei tämä alue ole kovin suosittua, nainen valitti.­

– Tuli puhe sinun kivijalastasi, josta isäsikin oli huolissaan.

– Mä en ole, sanoin.

En todellakaan ollut, vaikka olihan se aika symbolista: taloni kivijalka mureni. Koko elämäni oli Pinjan vaihto-oppilasvuoden ja huonon taloustilanteeni takia romahtamispisteessä. Perustus ei toisin sanoen ollut kunnossa.

– Eki sanoi, että nykyään on sellaisia perustustenkorjaajia, jotka voivat oikaista talon hyrdaulisella pumpulla, mummo tavutti vaikeaa sanaa ja melkein onnistui.

Minun isäni nimi oli Eki. Minua häiritsi, että Siwa-mummo puhui isästäni Ekinä. Minäkään en puhunut. Minulle hän oli isä ja melkein isolla iillä.

– Moni asia tarvitsisi oikaisua, sanoin ja katsoin häntä niin tuimasti kuin osasin.

En osannut päättää, harmittiko minua eniten Pagen tilanne ja hemmotellut raskausmyrkytysmuijat, Siwa-mummo, jumppakielto vai Pinjan törsäily Australiassa. Joka tapauksessa odotin jo kovasti mindfulness-viikonloppua Marinan kanssa. Tarvitsin taukoa.

”LOOTUSASENTOON LIIAN LEVOTON mä oon” -biisin sanat soivat päässäni koko perjantai-­illan, kun kuuntelimme pitkän ajomatkan jälkeen mindfulness-luentoa ja aloimme sitten maistella rusinaa, keskittyä sen herättämiin aisteihin ja muistoihin, kuulostella, miltä meistä tuntui, kun imeskelimme rusinaa.

Ohjaaja jakoi meille oranssit fleece-viltit ja opetti meitä hengittämään. Hän lupasi, että positiiviset mielialamme kasvaisivat ja stressihormonimme laskisivat, jos jatkaisimme säännöllisiä tietoisen läsnäolon harjoituksia.

Ensin olin kurssin suhteen hyvin toiveikas, ja kevätilta oli ikkunan takana kirkas. Ehkä mindfulnessista tosiaan löytyisi ratkaisu ongelmiini. Jos oppisin keskittymään olennaiseen, unohtuisi se, että minun­ oli Pinjaa hirveä ikävä ja elämäni ilman häntä oli yksinäistä ja merkityksetöntä.

Sitten, varoittamatta, nenääni leijui kloorin lemu.

– Miksi me ollaan kylpylässä? kuiskasin vihaisena Marinalle, joka piirteli ympyröitä ohjaajan jakamaan monisteeseen.

– Älä valita. Sä saat tän ilmaiseksi, hän muistutti, eikä lakannut piirtämistä.

– Sä tiedät, että mä vihaan kylpylöitä, supatin.

Tässä vaiheessa ohjaaja jo vilkaisi meitä.

– Ehkä sun on aika päästä yli siitä traumasta, Marina sanoi.

Ohjaaja kehotti ystävällisesti, että­ voisimme jutella myöhemmin. Hän sanoi, että koko kurssi oli hetkeen keskittymistä ja sisimmän kuuntelua. Kukaan ei voinut muuttua toisen puolesta, vaan kipinän oli synnyttävä itsessä.

Hänen mielestään me emme ilmeisesti­ olleet päässeet vielä harjoittelun ytimeen. Yritin ankarammin ja koetin keskittyä, mutta kloorin tuoksu vain voimistui. Olin varma, että ne sumuttivat sitä jossakin kuin palomiehet.
Vointini kävi yllättäen niin huonoksi, että tunsin oksennuksen nousevan kurkkuuni. Päässäni suhisi,­ enkä kuullut enää sanaakaan ohjaajan puheesta.

En voinut olla enää paikallani vaan painoin kämmenen suuni eteen ja ryntäsin huoneesta. Hoipertelin maksamakkaran väristä käytävää, joka kiemurteli eri suuntiin ennen kuin päätyi prameasti sisustettuun aulaan, jossa kloorin hajua olisi voinut sahata kappaleiksi. Lauma eläkeläisiä kohahti, kun syöksyin heidän ryhmänsä läpi vessaan ja oksensin lavuaariin.

En ymmärtänyt, miten vuosienkin jälkeen koin kloorinhajun näin, ja miksi kauan sitten tapahtuneesta­ kylpyläreissusta oli jäänyt minulle tällainen trauma.

Vaikka Iiro oli jättänyt minut kylpylän pihassa,  eromme merkkejä oli ollut ilmassa jo kauan ennen­ kylpyläreissua. Enkä minä enää kaivannut Iiroa, en ollut kaivannut häntä aikoihin. Yhtään.

Tirskahdin huuhdellessani suutani ja katsoessani kyynelistä märkiä silmiäni – miksiköhän aina oksentaessa­ alkoi itkettää?

Oikeastaan Iiro oli ollut aikaansa edellä: hänen mielestään tietoinen läsnäoloni parisuhteessamme oli ollut heikkoa, ja siksi hän oli jättänyt minut. Se, mitä tapahtui kylpylässä meidän ainoana rentoutumisviikonloppunamme Pinjan syntymän jälkeen, oli ollut vain viimeinen niitti, kamelin selkä, whatever.­

Tyrskähdin uudestaan, kun huomasin Pinjan tapojen tarttuneen minuun.
FML, fuck my life.

Palasin ryhmän pariin, kietouduin fleece-vilttiin ja keskityin harjoitukseen. Ohjaaja oli niin mukava, että tein sen hänen mielikseen.

Kun olimme huoneessamme terveellisen illallisen jälkeen, Marina leyhäytti sängylleen kolme mekkoa.

– Nyt menoks, hän sanoi ja nosti ensimmäisen mekon eteensä.

Siinä oli upea helma: sininen paljetti vaihtui liukuen vihreän kautta valkoiseen, ja yläosa oli valkoista, himmeästi hohtavaa kangasta.

– Ohjelma jatkuu aamukahdeksalta, muistutin.

– Ei me voida tänään bilettää.

– Mä olen pettynyt suhun, Marina sanoi.

– Sen jälkeen, kun Pinja lähti, susta ei ole saanut kunnon seuraa. Arvaa, odotinko mä jotakin muuta?­

Hän sanoi tämän hymyillen, mutta tiesin, että hän oli tosissaan.

– Mä ajattelin juhlia huomenna, kun täällä on Kirveen keikka, sanoin.­

– La Ashin, Marina sanoi.

Hän tuhahti yhden illan juhlimiselle ja Tonyn kyttäämiselleni. Hän nosti eteensä toisen mekon. Se oli pikkumusta, mutta varmasti seksikkäin pikkumusta ikinä.

– Ei mulla ole tuollaisia vaatteitakaan mukana, sanoin.

– Miksi ei?

– No, siis eihän mulla ole edes olemassa mitään tuollaista.

– Miksi ei?

En tiennyt vastausta. Olisinhan minä voinut joskus irrotella. Lähtiessäni puoli vuotta sitten Pagen pikkujouluihin olin vetänyt ylleni vanhan nahkaminihameeni, joka solahti ylleni mukisematta. Muistin iloinneeni siitä, että mahduin Pinjan ikäiseen hameeseen.

– Ensin on pidettävä itsestään huolta, jotta voi pitää toisista. Lentokoneessakin neuvotaan laittamaan happinaamari ensin omalle naamalle ja vasta sitten lapsen, Marina sanoi ja nosti kolmannen mekon eteensä.

Se oli tummanpunainen ja niin lyhyt, että ehkä kyseessä oli sittenkin pusero.

– Minä en pääse ikinä lentämään. En edes muistanut koko happinaamarihommaa, juputin ja mietin, ettei minulla myöskään ollut­ enää lasta, jonka naamalle laittaisin naamarin.

Minun lapseni osasi homman ihan itse.

Marina vetäisi punaisen mekon ylleen – se oli huolestuttavan lyhyt – ja huulipunaa huuliinsa. Hän pyöräytti tukkansa huolettomalle kampaukselle, johon hän työnsi kaksi mustaa puikkoa.

– Mä ainakin menen, moido!

Hän oli tiessään, ennen kuin sain suuni auki.

MARINA EI PALANNUT huoneeseen koko yönä. Kun heräsin aamulla, katselin hämmästyneenä kuparilla ja lohenpunaisella sisustettua huonetta ja Marinan tyhjää vuodetta, jossa ei ollut nukuttu. Sitten muistin, että muutaman metrin päässä oli suihku, jossa saisin läträtä niin kauan kuin haluaisin. Kylpylästä ei taatusti loppuisi vesi.

Otin suihkusta ilon irti, sillä kotonahan­ ei sellaista ollut. Eikä minulla ollut aikomusta astua jalallanikaan kylpylän puolelle.

Aamupalalla menin istumaan parin muun kurssilaisen pöytään. Kehuimme porukalla ohjaajan viilipyttymäistä otetta ja hyvää tekevää läsnäoloa sekä sitä, miten olimme nukkuneet hiljaisessa, vanhusten kansoittamassa kylpylässä kuin vauvat. Sitten pöytäseurueeni alkoi vertailla pakuri- ja lakkakääpää, enkä edes halunnut tietää, mitä ne olivat, vaan aloin ikävöidä Marinaa.

Hän saapui aamupäivän toisen harjoituksen puolivälissä melko freesin näköisenä, mutta kun hän tömähti matolleen, haistoin hänen juhlineen antaumuksella.

Lounaan jälkeisessä harjoituksessa Marina nukahti, emmekä saaneet häntä hereille vaan jätimme hänet nukkumaan iltapäiväteen ajaksi oranssin fleecen alle.

– Ihmiset hakevat näiltä kursseilta erilaisia asioita, ohjaaja sanoi hyväntahtoisesti, kun palasimme takaisin ryhmätilaan ja löysimme Marinan kuorsaamasta.

Hän kävi minua vähän sääliksi, ja pyyhin kuolavanan hänen leualtaan. Tiesin, että Marina oli tarkan euron tyttö, ja häntä harmittaisi tällainen rahojen hassaaminen. Sitä­ paitsi: aloin päästä jyvälle mindfulnessista. Pidin ajatuksesta,  että nykyinen tietotulva ahdisti ihmistä,­ joka tarvitsi lepoa siitä. Itsekin­ olisin paljon rauhallisempi, jos en olisi tiennyt Pinjan elämästä niin paljon erilaisten kanavien kautta. Jonakin toisena aikana – sitten kun elämäni olisi rauhallisempaa ja talouteni tasapainossa – voisin keskittyä mindfulnessiin paremmin. Se olisi luultavasti ihan minun juttuni.

Viimeisen tunnin olisin jo voinut stepata paikoillani, ja huomasin, että ohjaaja loi minuun pari hivenen tuskastunutta silmäystä. Otin hänen neuvomiaan välihengityksiä, mutta en saanut enää kiinni siitä, mistä puhuttiin. Halusin lähteä Kirveen keikalle. Tahdoin nähdä Tonyn.

Kuiskutin toiveistani Marinalle, mutta myös hän katsoi minua työlääntyneenä. Hänen krapulansa oli edennyt morkkisvaiheeseen, ja hän sanoi jo nähneensä La Hachen pojat­ edellisiltana. Toivokin oli ollut­ mukana.

– Mitä? sähähdin, ja mustasukkaisuus pyyhkäisi minun ylitseni.

Marina ei vastannut minulle, vaikka minulla oli tosi paljon tarkentavia kysymyksiä. Kun pääsimme huoneeseemme, hän vain äänitti­ puhelimeensa ”En juo enää ikinä, muista tämä ääni” -pätkiä.

Käänsin hänelle vihaisena selkäni ja vedin piukean nahkahameen ylleni.

– Tuossa hameessa et lähde mihinkään!­ Marina parkaisi peiton alta ja osoitti vaatekaappia.

– Ota mitä vain, mutta tuossa et mene!

Onnessani pujottauduin paljettiunelmaan, jossa sininen helma liukui vihreän kautta valkoiseksi. Olin ylpeä siitä, miten timmissä kunnossa olin ja vannoin pitäväni itseni samoissa mitoissa, vaikken enää jumppaan päässytkään.

– Saanko mä ottaa nämä sampoot ja saippuat? kysyin kylpy­huoneessa sutiessani ripsiväriä silmiin.

– Ole hyvä vain, Marina sanoi. Sitten hän kohosi vaivalloisesti jaloilleen.­

– Odota, mä laitan sun tukan.

Hän alkoi piristyä, ja minäkin annoin anteeksi sen, että hän oli nähnyt Tonyn ja Toivon jo edellis­iltana. Puolen tunnin kuluttua kiisimme Marinan kustantamalla taksilla ravintolaan – itsehän olisin tietenkin kävellyt.

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ MINUSTA ei ollut juttelemaan pakurikäävästä tai pohtimaan hyväksyvämpää vuorovaikutusta. Kaikenlainen vuorovaikutus oli yksinomaan ahdistavaa. Vihasin ihmisiä ja itseäni. Olin ollut La Hachen keikalla aivan liian vuorovaikutteinen ja liian läsnä.

Marina jätti minut huoneeseen katselemaan maailmaa pronssinvärisistä peileistä. Makasin kovissa hotellilakanoissa ja kaduin kaikkea.

Marinan upea mekko oli mytyssä lattialla ja tukkani niin kankea hiuslakasta, että se jäi tyynyyn kiinni.­

Muistin jokaisen minuutin. En ikinä juhlinut niin, että muisti meni­ – olin siihen liian pihi ja varovainen­ – mutta joskus pahempaa olikin se, että kontrolli löystyi ja kaiken muisti.

Parinsadan kilometrin ajo kotikaupunkiimme oli huhtikuun harmaa. Meillä oli lempikarkkipussi puoliksi: Marinalle hedelmät, minulle­ lakut, mutta tällä kertaa en edes kyennyt syömään osuut­­tani.

Marina kertoi, että sunnuntaina kurssilla oli käsitelty tasapainoisia ihmissuhteita.

– Hevonpaskabingoa! pihisin.

– Miten sä olet noin negatiivinen? Marina ihmetteli, mutta kehaisi­ sitten:

– Sähän olet positiivisin tuntemani ihminen!

Hän kertoi ihailleensa aina kykyäni­ nyhjäistä tyhjästä ja olla Pinjalle kannustava äiti. Hän ylisti lahoa taloani boheemiksi ja kannusti minua töissäni ja kirjaprojektissa.

Ehkä hänen oli helppo puhua paskaa, kun lojuin hänen vieressään, jos en kuolleena niin ainakin aivokuolleena. Mutta rypistin silti otsaani: ikinä ennen Marina ei ollut puhunut noin pehmeitä.

– Mä kuulen kaiken, mitä sä puhut,­ varmistin.

– Tietenkin sä kuulet, hän sanoi.

Marina oli hetken hiljaa ja kysyi sitten:
– Mistä te puhuitte niin pitkään La Ashin Tonyn kanssa.”

Tuntui kuin hän olisi hakenut tilaisuuksia osoittaa ylivertaisuuttaan ääntämällä Kirves-bändin ja naapurini nimet niin täydellisesti.

– Se on Toni eikä mikään helvetin Touny!

– No, no, muru. Kerro nyt, mistä te juttelitte. Halkean uteliaisuu­desta.

– Uneliaisuudesta, mutisin, sillä hänen äänensä oli laiska ja piittaamaton.

En halunnut kertoa, mistä olimme puhuneet. Sehän minua juuri hävettikin.

Ensin olin kertonut Tonylle varpaistani, joihin olin saanut sisäisen yhteyden mindfulnessissa. Olin kertonut kloorivihastani ja muistoistani, joita vihaan liittyi – virhe! – ja tästä olin päässyt Iiroon, joka oli ollut niin tyhmä ja rikas ja opettanut Pinjan kermaperseeksi sekä lähettänyt hänet maailman toiselle puolelle mälläämään rahoja, kunnes kävi ilmi, että Iirolla oli vähemmän rahaa kuin minulla ja laskut lankesivat minun, ikiköyhän, niskaan.

Ehkä Tony tiesi kaiken tämän, koska hän oli nyökkäillyt surumielisen näköisenä. Mutta siihen hän ei taatusti ollut varautunut, että ryhtyisin kerjuulle, saati kauppaamaan itseäni.

Kasvoilleni helahti uudestaan syvä puna, kun muistin, mitä olin ehdottanut.

– Ei helvetti!

– Pitääkö pysähtyä? Marina painoi jo jarrua.

– Ei, anna mennä vain, sanoin, ja hän antoi.

JOSTAKIN SYYSTÄ KOIN pakottavaa tarvetta oikaista väärinkäsitys. Tässäkin toimimme Marinan kanssa eri tavoin. Koko ystävyytemme ajan hän oli tolkuttanut minulle, ettei tehtyjä toilailuja saanut anoa seuraavana päivänä anteeksi,­ ellei sitten ollut tappanut tai varastanut. Marinan mielestä asiat mutkistuivat ja paisuivat, jos mennyttä alettiin setviä.

Mutta koska en ollut kuunnellut Marinaa ennenkään, en tehnyt niin nytkään, vaan nähdessäni Tonyn palaavan maanantaina koulusta työnsin kumisaappaat jalkaani, ylitin Tuulentien ja avasin hänen porttinsa. Rumpujen kumea ääni kutsui minut peremmälle.

–Kas, Tuire, Tony sanoi ovella ja näytti puoli-iloiselta.

Hän laski kapulat piirongin päälle.­

– Saanko mä tulla sisään? kysyin,­ ja kun hänen ilmeensä meni­ hetkeksi kummaksi, selitin haluavani vain oikaista, jos viikonloppuna sattui väärinkäsitys.

Hän pyysi minut keittiöönsä.

– Mitä kuuluu? hän kysyi kohteliaasti ja hieraisi tukkaansa.

Hän tuoksui saippualta ja vähän siltä, miltä kouluissa haisi.

Kerroin, että minulla oli ollut aamulla­ kettukirjapalaveri. Höpötin siitä, että kettuni olivat olleet lihotuskuurilla, mutta nyt ne olivat kirjoittajan, pomoni vaimon, mielestä liian läskejä, joten niitä piti laihduttaa. Tonyä jojoilevat ketut naurattivat, vaikka elukoiden kaventaminen­ ja leventäminen ei ollut helppoa, vaan työ piti aina aloittaa alusta.

Halusin pitää keskustelun tällaisella huolettomalla tasolla. Olin niin onnellinen siitä, että olin Tonyn keittiössä, että jätin kertomatta sen, että laihduttaessani kettuja oli paperille alkanut loikkia vihaisen näköisiä kaneja.

Ne olivat niitä samoja pupuja, joista aikoinaan satuilin Pinjalle.

– Onko Pinjan tilanne selvinnyt? Tony kysyi.

– Pyysin Pinjan Australian-äitiä katsomaan, ettei Pinja shoppailisi niin paljon, mutta viesti ei mennyt perille, koska Kate lupasi maksaa kaiken.

– Sekö ei ole hyvä? Tony var­misti.

Hän oli hämmästyttävän hyvä keskustelija, ja minua melkein nolostutti­ hänen huomionsa. Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti ja katseli tiiviisti lähekkäin olevilla silmiään. En saanut silmiäni irti katseesta, ja vatsaani kuopi.

– Ei, se ei ole hyvä, pudistin päätäni.

– Mä en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan.

Aloimme päästä siihen, miksi olin tullut hänen luokseen. Hän istuutui­ minua vastapäätä, ja vilkaisin ikkunasta nähdäkseni, miltä taloni näytti täältäpäin.

Tönöni kyyhötti tien toisella puolella kevätsumussa, ja kyllä, murentunut kivijalka ja lahot portaat näkyivät harmillisen hyvin Tonyn ikkunaan.

Rykäisin:
– Siis, anteeksi se, mitä mä ehdotin lauantaina. Se oli tietty vitsi.

Tiesin, että selitykseni oli todella huono, ontuva ja epämääräiseltä haiskahtava.

– Niin mäkin ajattelin, Tony sanoi.­
– Totta kai se oli vitsi. Olen mä tollasta kuullut ennenkin.

– Oletko?

Oli helpottavaa kuulla, että oli ollut muitakin naisia, jotka olivat heittäneet yhtä huonoa läppää. Tai että oli ylipäätään ollut muitakin naisia, jotka olivat olleet yhtä epätoivoisia kuin minä ja kulkeneet kauppaamassa itseään ihanille naapurinmiehille.

Tony kurotti ja taputti minua kämmenselälle rytmikkäästi – olihan hän rumpali. Hänen kätensä oli lämmin, ja tajusin, ettei minua ollut aikoihin taputettu. Purskahdin ajatuksesta itkuun.

Olin vähän hämmentynyt siitä, että itku oli niin lähellä, ihan silmien takana ja nenänjuuressa, ja että kehtasin itkeä Tonyn nähden.

Mutta toisaalta itku ei ollut tällä kertaa voimia vievää vaan tuntui siltä, kuin olisin ollut sitkas, kuivunut kanto, joka alkoi yhtäkkiä versoa niin, että kaarna repeili ja alkoi vuotaa mahlaa…

– Otatko sä bissen?

– Joo, sanoin vaikka eilen juuri päätin, etten enää ikinä ota yhtään kaljaa tai mitään muutakaan.

– Mä ajattelin laittaa ruokaa, jäätkö sä syömään?

Kaikki oli liian hyvin ollakseen totta. Ilmeisesti olin tehnyt uikutuksellani häneen niin suuren vaikutuksen, että hän halusi auttaa, tarjota köyhälle ruokaa.

– Kyllä mä selviän, sanoin.

– Kyllähän tollaset pihit, laiskat ja kiireiset selviävät, Tony nauroi.

Menin hämilleni ja puristin kaljatölkkiä käsissäni. Tony alkoi kuoria sipulia, mikä kävi häneltä varsin näppärästi. Sitten hän laittoi kaasun lieteen ja kuullotti silppua. Tämä­ kaikki oli sulavaa ja herätti minussa vääriä toiveita.

– Mitä sä oikein tarkoitit? kysyin viimein.

– Sillä laillahan sä itsesi esittelit lauantaina, ihan kuin mä en jo tuntisi sua, saunassakin näin pesulla, Tony nauroi ja antoi minulle paprikan pilkottavaksi.

Aloin tehdä siitä hakkelusta posket punaisina.

– Riittää jo, Tony nauroi ja antoi minulle tomaatteja.

– Etkö sä muista?

– Tietty muistan, sanoin varmuuden vuoksi.

Muistin kaiken.

Tony irrotti otteeni veitsestä, jolla olin pahoinpidellyt tomaatit. Hän laski veitsen pöydälle ja siirsi kätensä niskaani, nosti hiuksiani. Ilmaa virtasi kaulalle, ja sitten sinne painuivat myös Tonyn huulet. Henkäisin varoittamatta.

Sellaisia väristyksiä en ollut tuntenut ennen. Tuntisin ne varmaan haudassakin. Sielläkin ne juoksisivat päälaeltani varpaisiini ja kutittaisivat ja saisivat minut henkäilemään tuleville sukupolville rajan takaa…

– Mä en aio sulle maksaa, naapuri-kulta, Tony aloitti ja olisi voinut olla Kirveen laulaja, niin upea ja syvä hänen äänensä oli.

– Mutta jos mä muuten…

– Ai ilmaiseksiko? kysyin ja käännyin häneen päin.

Hän oli laskeutunut kyykkyyn tuolini viereen ja katsoi minua alhaalta­ päin. Hänen kätensä siirtyivät reisilleni.

– Ihanat reippaan tytön reidet, Tony sanoi, ja hänen kätensä etenivät farkuillani kohti nivusiani.

Ajattelin, oliko hän katsellut minua­ ikkunastaan niin kuin minä häntä. Viritin jo mielessäni tunnelia tai siltaa tonttiemme välille ja pohdin, että meidän kannattaisi muuttaa hänen taloonsa, koska hänellä­ oli suihku.

Kuistilta kuului kolinaa. 

Tony muikisti suutaan, nosti kätensä­ reisiltäni kuin ne olisivat polttaneet ja nousi seisomaan.

– Se on vain sun vuokralainen, sanoin ääni käheänä.

Vuokralainenhan menisi yläkertaan omaan huoneeseensa tekemään opiskelijahommiaan.

Tony nauroi.

– Mun vuokralainen, hän toisti.

Sitten hän rykäisi ja huusi:
– Oletko sä syönyt?!

Minusta ei ollut jäämään siihen kuvaelmaan, vaikka ilmaista ruokaa olisi ollutkin tarjolla. Nousin pystyyn. Joka paikkaa tykytti ja päässä humisi.

Sipaisin hiuksiani ja kävelin keittiön ovelle.

Hyvä olutkin jäi juomatta.

Väistin Toivoa eteisessä: hän moikkasi minua ja rojahti tuoliin, jonka olin lämmittänyt tulikuumaksi. Katsoin hänen nuorta, kaunista profiiliaan ja tummaa tukkaansa, joka oli pörrössä. Ehkä hän nuuhki ilmaa ja haistoi Tonyn valmistaman ruoan lisäksi, että jotain oli keskeytynyt. Tai ehkä hän ei huomannut mitään, sillä hän oli vasta opiskelijapoika, mutta minä haistoin sen, mikä jäi kesken, ja harmistani huolimatta hyräilin kotiin­ kävellessäni.­

Kevät oli sittenkin toivoa täysi – tai hänen vuokraisäntäänsä.

Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.