Tuire painiskelee rahamurheiden kanssa, sillä Australiassa vaihto-­oppilasvuotta viettävä Pinja-tytär on innostunut törsäämään. Helpotusta huoliinsa Tuire etsii mindfulness-kurssilta, jonne hän suuntaa ystävänsä Marinan kanssa. Ystävykset kuitenkin karkaavat juhlimaan, minkä seurauksena Tuire löytää itsensä Tonyn keittiöstä. Tunnelma kaksikon välillä alkaa tiivistyä.

Jumppasalin vastaanoton tytöllä oli yliluonnollisen pitkät ripset. En saanut niistä silmiäni irti. Tyttö näytti olevan ripsiensä kanssa vaikeuksissa, sillä ne olivat takussa ja niihin oli liimattu timantteja, jotka vaikeuttivat silmien avaamista. Hän tiirasi minua puskiensa takaa.

– Sä et voi käydä täällä, kun sun tiliä ei ole voitu veloittaa, hän sanoi.­

Tämän täytyi olla hänen uransa tähtihetki.

– Mä olen aina ennen saanut perintätoimistolta­ laskun, jonka olen kyllä maksanut heti, kuiskutin takaisin.

Taakseni alkoi kertyä jonoa. Joku onnekas oli haalinut kasan kalliita jumppatoppeja rekistä ja töni minua­ niillä selkään jouduttaakseen asiani käsittelyä.

– Niin sä varmaan olet saanut sellaisen nytkin, mutta et ole maksanut!

Ripsityttö ei säätänyt ääntään yhtään hiljaisemmaksi.

– En ole saanut, sanoin, vaikka muistini saattoi rakoilla. Ikävän näköisiä kirjeitä oli kyllä tullut…

– Mä voin ottaa niistä hinnan, tyttö sanoi takanani läähättävälle himojumpparille, joka leyhäytti tiskiin kasan kirkkaanvärisiä, kauniita ja uudelta vaatteelta tuoksuvia paitoja ja toppeja. 

Minäkin olisin halunnut sellaisia kovasti, mutta en päässyt enää edes jumppaan. Sen sijaan jouduin maksamaan Pinjan törsäilyistä viimeiseen ropooni saakka.

Kävin ostamassa itselleni kevään­ värisen kynsilakan, jota sudin­ kotona miettiväisenä kynsiini. Tilanteeni oli huono ja jumpan loppuminen maansuru.

KOLME KOLLEGAANI PAGESSA oli raskaana. He olivat kertoneet raskauksistaan peräjälkeen ja viime viikot he olivat vain vertailleet vatsojensa kasvamista ja huonoa tai hyvää oloaan. Lisäksi he olivat valittaneet,­ rutisseet siitä hyväs­täkin­ olosta, sillä olihan se tietysti epäilyttävää, jos olo olikin hyvä.­

Olin tietoisesti vältellyt heitä ja yrittänyt syödä eväsleipäni eri aikaan.­ Muuten olisin joutunut seuraamaan, miten he tökkivät kahvihuoneessa salaattejaan ja pelkäsivät katkarapuja, majoneesia ja huonosti pestyjä salaatinlehtiä. Nyt kuitenkin osuin heidän kanssaan lounaalle enkä kehdannut kääntyä ovella ympäri.

Tervehdittyään minua ensin iloisesti, he jatkoivat voivotteluaan. Aloin nakertaa ruispalojani kuin orava.

Tällä kertaa tulevia äitejä huoletti, kuinka pitkään he voisivat lentää. Jokaisella oli asiasta eri näkemys,­ ja kun he pääsivät siihen tulokseen, että eri näkemys olikin eri lentoyhtiöillä, he alkoivat vertailla yhtiöitä huolellisesti ja tosissaan.

– Kiva, kun olette lähdössä reissuun, huomautin, mutta he katsoivat minua kuin olisin järjiltäni.

– Mitä kivaa siinä on? yksi kysyi.

– Kun on yksi uhmaikäinen putoamassa­ penkkien väliin ja potkimassa edellä istuvan selkänojaa ja toinen vasta kasvaa vatsassa, ei matkanteko tosiaankaan ole leikkiä.

– Onko se sitten jokin työmatka? kysyin, vaikka ihmettelin mielessäni, miksi kollega ottaisi uhmaikäisensä työreissuun.

Ehdin myös kadehtia, että vakityöntekijät pääsivät lentämään, mutta ajatukseni keskeytettiin tylysti:­

– No ei tietenkään! Kamala ajatuskin! Me lähdemme perheen kanssa Hua Hiniin, nainen tuhahti kuin olisi joutumassa vankilaan.

Myös muut näyttivät tuohtuneilta kepeydestäni ja siitä, etten ottanut heidän tilaansa vakavasti. He kokosivat salaattinsa ja vaappuivat huoneesta.

Jonne väisti heitä kauas, kun he tukkivat ovensuun hetkeksi ennen kuin paisuivat siitä ulos.

– Huh! Jonne pudisti hartioitaan.

Hänkin oli ilmeisesti saanut annoksensa­ kolmikon raskausmyrkytyksestä.

– Mä tiedän, että teillä naisilla on raskasta raskaana, enkä varmaan itse selviäisi siitä, mutta…
Hän oli hirveän kiltti.

– Mutta? kysyin.

– Oikeasti Pagen tilanne on älyttömän huono, eivätkä kolmet äitiysr­ahat varmaankaan olleet Masalle iloinen ylläripylläri.

Jauhoin leipääni. Aloin kyllästyä ruisleipään ja margariiniin. En myöskään pitänyt ylläripylläri-­sanasta. Ylläreitä oli osunut minunkin­ kevääseeni.

– Eikä noille oteta kuin yksi yhteinen­ sijainen, joten voit arvata, kenen niskaan työt kaatuvat.

– Minun! ehdotin, mutta näin jo Jonnen säälivän ilmeen.

Korjasin tilannetta nopeasti:
– Ehkä asiat alkavat pian mennä paremmin. Just oli joku talous­barometri, että kansalaisten luottamus talouteen kohenee.

Olin ylpeä, kun muistin Marinan tolkuttaman asian. Jonnea ei vakuutettu:­

– Ihan puppua toi on. Porukka yritetään saada vain kuluttamaan ja sitten rukoillaan, että tulisi uusi Supercell tai Nokia, joka nostaisi koko remmin suosta.

– Mä en näkisi asioita noin mustasti, mutisin, vaikka juuri niin mustaa kaikki oli.

Kulautin kahvilla leipäni alas ja pyyhin suuni kämmenselkään.

– Takaisin sorvin ääreen, sanoin reippaasti, mutta niin vain oli minunkin­ työmotivaationi hukassa. Googlailin hetken La Hachen keikkakalenteria ja katselin Tonyn kuvia.

Hänen päivätyöpaikkansa Riihilahden yläkoulun nettisivuilla oli hänestä parempi kuva kuin bändin kotisivuilla. Tallensin kuvan koneeni­ työpöydälle. Tsekkasin, missä ravintolassa La Hache keikkailisi kylpyläkaupungissa, jonne olimme Marinan kanssa menossa.

Kilautin heti kaverille kertoakseni asiasta.

– TÄÄLLÄ ON NYT vähän tilanne päällä, Marina mutisi puhelimeen.

Hänen äänensä oli oudon virallinen, joten lopetimme puhelun saman­ tien.
Muistin hänen pelehtimisensä opiskelijan kanssa ja mietin, miksi Marina oli mennyt riskeeraamaan niin pahasti. Hän oli taistellut muutama vuosi sitten ankarasti saadakseen professuurinsa. Kun hän oli napannut sen itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman sedän nenän alta, hän oli tuulettanut, ettei hänen elämästään puuttunut enää mitään. Kun olin kysynyt, eikö hän ikinä halunnut esimerkiksi perhettä, hän oli nauranut räkäisesti. Ei todellakaan!

Pusasin pari pikkujuttua töissä valmiiksi, mutta sitten kaikki oli tehty. Kukaan eläinasiakkaamme ei ollut tilannut uusia eläinkuvia.

Kävin jakamassa postit pöydille, latasin uudet kahvit ja piirsin hyvää­ viikkoa toivottavan ketun info­taululle.­ Sitten palasin koneelleni ja tarkistin Pinjan somet. Tällä kertaa kaikissa oli sama viesti: hän oli sairaana.

Olin jo tottunut siihen, että hän oli poissa. En enää ollut aivan niin ikävissäni, mikä myös aiheutti kolottavaa­ syyllisyyttä. Mutta nyt kun ajattelin häntä kipeänä – COL ja FML eli crying out loud ja fuck my life, tsekkasin netistä merkitykset – äidinsydäntäni riipi ja repi.

Muistin, millainen hän oli ollut pienenä sairastaessaan, eikä häntä voinut kehua urheaksi. Hän oli melkoinen draamakuningatar ja teki joka kerta melkeinpä kuolemaa.

Sellainen valitus oli Iiron peruja, sillä hänkin oli uikuttanut aina niin kuin päätä olisi leikattu irti muovipuukolla. Minä taas olin reipas sairastaja, sillä isä ei ollut sietänyt pienintäkään heikkoutta. Kun isä itse oli sairaana, hän laittoi Facebookiin, että kuumetta kolmeysi ja järvi juosten ympäri.
Se oli tietenkin hulluutta, jota toivottavasti en ollut perinyt.

Laitoin WhatsAppin perheketjuun viestin, että Pinja pyytäisi Australian-äitiään, Katea, keittämään hänelle mannapuuroa. Sillä Pinjan olo pienenäkin koheni.

Yllätyksekseni vastaus tuli maailmanääristä saman tien: ”PLS, älä nolaa mua jumpas. Tytöt kerto mitä­ puhuit w/M.”

Tuskin hän oli kovin sairas, jos huolehti, mitä Marina höpötti pukuhuoneessa.­

Ensimmäistä kertaa Pinjan lähdön jälkeen en vastannut Hyttysten perheketjuun, jossa Iirokin alkoi­ heti udella, mitä oikein olin tehnyt. Suljin puhelimen – ikään kuin he nyt olisivat voineet vakoilla minua sen kautta.

TUULENTIELLÄ MINUA VASTAAN ajoi kiinteistövälityksen auto.­ Heti perään­ ovikello soi, ja Siwa-mummo keikkui lahoavilla portaillani.

– Nämä ovat hengenvaaralliset, hän valitti.

– Mene sitten pois siitä kuolemasta, sanoin hänelle töykeästi. Hän katsoi minua harmaan tukkansa alta ovelana.

– Tulin vain sanomaan, että taloni­ on nyt myynnissä.

– Hienoa, vastasin.

Olisi mahtavaa päästä hänestä eroon. Kallistin päätäni: Tonyn talosta­ kuului rummun kumu. Se hakkasi vatsassani saakka ja sai minut­ tuntemaan haikeaa kevätkaihoa.

– Kiinteistövälittäjä olisi halunnut ostaa alikersantti Rokan sukan, mutta minä en sitä myy, Siwa-mummo sanoi.

Hän jaksoi jauhaa sukasta, joka saattoi olla kenen tahansa.

– Tosi jännittävää, totesin.

– Hän myös kiinnitti huomiota ympäristöön ja sanoi, ettei tämä alue ole kovin suosittua, nainen valitti.­

– Tuli puhe sinun kivijalastasi, josta isäsikin oli huolissaan.

– Mä en ole, sanoin.

En todellakaan ollut, vaikka olihan se aika symbolista: taloni kivijalka mureni. Koko elämäni oli Pinjan vaihto-oppilasvuoden ja huonon taloustilanteeni takia romahtamispisteessä. Perustus ei toisin sanoen ollut kunnossa.

– Eki sanoi, että nykyään on sellaisia perustustenkorjaajia, jotka voivat oikaista talon hyrdaulisella pumpulla, mummo tavutti vaikeaa sanaa ja melkein onnistui.

Minun isäni nimi oli Eki. Minua häiritsi, että Siwa-mummo puhui isästäni Ekinä. Minäkään en puhunut. Minulle hän oli isä ja melkein isolla iillä.

– Moni asia tarvitsisi oikaisua, sanoin ja katsoin häntä niin tuimasti kuin osasin.

En osannut päättää, harmittiko minua eniten Pagen tilanne ja hemmotellut raskausmyrkytysmuijat, Siwa-mummo, jumppakielto vai Pinjan törsäily Australiassa. Joka tapauksessa odotin jo kovasti mindfulness-viikonloppua Marinan kanssa. Tarvitsin taukoa.

”LOOTUSASENTOON LIIAN LEVOTON mä oon” -biisin sanat soivat päässäni koko perjantai-­illan, kun kuuntelimme pitkän ajomatkan jälkeen mindfulness-luentoa ja aloimme sitten maistella rusinaa, keskittyä sen herättämiin aisteihin ja muistoihin, kuulostella, miltä meistä tuntui, kun imeskelimme rusinaa.

Ohjaaja jakoi meille oranssit fleece-viltit ja opetti meitä hengittämään. Hän lupasi, että positiiviset mielialamme kasvaisivat ja stressihormonimme laskisivat, jos jatkaisimme säännöllisiä tietoisen läsnäolon harjoituksia.

Ensin olin kurssin suhteen hyvin toiveikas, ja kevätilta oli ikkunan takana kirkas. Ehkä mindfulnessista tosiaan löytyisi ratkaisu ongelmiini. Jos oppisin keskittymään olennaiseen, unohtuisi se, että minun­ oli Pinjaa hirveä ikävä ja elämäni ilman häntä oli yksinäistä ja merkityksetöntä.

Sitten, varoittamatta, nenääni leijui kloorin lemu.

– Miksi me ollaan kylpylässä? kuiskasin vihaisena Marinalle, joka piirteli ympyröitä ohjaajan jakamaan monisteeseen.

– Älä valita. Sä saat tän ilmaiseksi, hän muistutti, eikä lakannut piirtämistä.

– Sä tiedät, että mä vihaan kylpylöitä, supatin.

Tässä vaiheessa ohjaaja jo vilkaisi meitä.

– Ehkä sun on aika päästä yli siitä traumasta, Marina sanoi.

Ohjaaja kehotti ystävällisesti, että­ voisimme jutella myöhemmin. Hän sanoi, että koko kurssi oli hetkeen keskittymistä ja sisimmän kuuntelua. Kukaan ei voinut muuttua toisen puolesta, vaan kipinän oli synnyttävä itsessä.

Hänen mielestään me emme ilmeisesti­ olleet päässeet vielä harjoittelun ytimeen. Yritin ankarammin ja koetin keskittyä, mutta kloorin tuoksu vain voimistui. Olin varma, että ne sumuttivat sitä jossakin kuin palomiehet.
Vointini kävi yllättäen niin huonoksi, että tunsin oksennuksen nousevan kurkkuuni. Päässäni suhisi,­ enkä kuullut enää sanaakaan ohjaajan puheesta.

En voinut olla enää paikallani vaan painoin kämmenen suuni eteen ja ryntäsin huoneesta. Hoipertelin maksamakkaran väristä käytävää, joka kiemurteli eri suuntiin ennen kuin päätyi prameasti sisustettuun aulaan, jossa kloorin hajua olisi voinut sahata kappaleiksi. Lauma eläkeläisiä kohahti, kun syöksyin heidän ryhmänsä läpi vessaan ja oksensin lavuaariin.

En ymmärtänyt, miten vuosienkin jälkeen koin kloorinhajun näin, ja miksi kauan sitten tapahtuneesta­ kylpyläreissusta oli jäänyt minulle tällainen trauma.

Vaikka Iiro oli jättänyt minut kylpylän pihassa,  eromme merkkejä oli ollut ilmassa jo kauan ennen­ kylpyläreissua. Enkä minä enää kaivannut Iiroa, en ollut kaivannut häntä aikoihin. Yhtään.

Tirskahdin huuhdellessani suutani ja katsoessani kyynelistä märkiä silmiäni – miksiköhän aina oksentaessa­ alkoi itkettää?

Oikeastaan Iiro oli ollut aikaansa edellä: hänen mielestään tietoinen läsnäoloni parisuhteessamme oli ollut heikkoa, ja siksi hän oli jättänyt minut. Se, mitä tapahtui kylpylässä meidän ainoana rentoutumisviikonloppunamme Pinjan syntymän jälkeen, oli ollut vain viimeinen niitti, kamelin selkä, whatever.­

Tyrskähdin uudestaan, kun huomasin Pinjan tapojen tarttuneen minuun.
FML, fuck my life.

Palasin ryhmän pariin, kietouduin fleece-vilttiin ja keskityin harjoitukseen. Ohjaaja oli niin mukava, että tein sen hänen mielikseen.

Kun olimme huoneessamme terveellisen illallisen jälkeen, Marina leyhäytti sängylleen kolme mekkoa.

– Nyt menoks, hän sanoi ja nosti ensimmäisen mekon eteensä.

Siinä oli upea helma: sininen paljetti vaihtui liukuen vihreän kautta valkoiseen, ja yläosa oli valkoista, himmeästi hohtavaa kangasta.

– Ohjelma jatkuu aamukahdeksalta, muistutin.

– Ei me voida tänään bilettää.

– Mä olen pettynyt suhun, Marina sanoi.

– Sen jälkeen, kun Pinja lähti, susta ei ole saanut kunnon seuraa. Arvaa, odotinko mä jotakin muuta?­

Hän sanoi tämän hymyillen, mutta tiesin, että hän oli tosissaan.

– Mä ajattelin juhlia huomenna, kun täällä on Kirveen keikka, sanoin.­

– La Ashin, Marina sanoi.

Hän tuhahti yhden illan juhlimiselle ja Tonyn kyttäämiselleni. Hän nosti eteensä toisen mekon. Se oli pikkumusta, mutta varmasti seksikkäin pikkumusta ikinä.

– Ei mulla ole tuollaisia vaatteitakaan mukana, sanoin.

– Miksi ei?

– No, siis eihän mulla ole edes olemassa mitään tuollaista.

– Miksi ei?

En tiennyt vastausta. Olisinhan minä voinut joskus irrotella. Lähtiessäni puoli vuotta sitten Pagen pikkujouluihin olin vetänyt ylleni vanhan nahkaminihameeni, joka solahti ylleni mukisematta. Muistin iloinneeni siitä, että mahduin Pinjan ikäiseen hameeseen.

– Ensin on pidettävä itsestään huolta, jotta voi pitää toisista. Lentokoneessakin neuvotaan laittamaan happinaamari ensin omalle naamalle ja vasta sitten lapsen, Marina sanoi ja nosti kolmannen mekon eteensä.

Se oli tummanpunainen ja niin lyhyt, että ehkä kyseessä oli sittenkin pusero.

– Minä en pääse ikinä lentämään. En edes muistanut koko happinaamarihommaa, juputin ja mietin, ettei minulla myöskään ollut­ enää lasta, jonka naamalle laittaisin naamarin.

Minun lapseni osasi homman ihan itse.

Marina vetäisi punaisen mekon ylleen – se oli huolestuttavan lyhyt – ja huulipunaa huuliinsa. Hän pyöräytti tukkansa huolettomalle kampaukselle, johon hän työnsi kaksi mustaa puikkoa.

– Mä ainakin menen, moido!

Hän oli tiessään, ennen kuin sain suuni auki.

MARINA EI PALANNUT huoneeseen koko yönä. Kun heräsin aamulla, katselin hämmästyneenä kuparilla ja lohenpunaisella sisustettua huonetta ja Marinan tyhjää vuodetta, jossa ei ollut nukuttu. Sitten muistin, että muutaman metrin päässä oli suihku, jossa saisin läträtä niin kauan kuin haluaisin. Kylpylästä ei taatusti loppuisi vesi.

Otin suihkusta ilon irti, sillä kotonahan­ ei sellaista ollut. Eikä minulla ollut aikomusta astua jalallanikaan kylpylän puolelle.

Aamupalalla menin istumaan parin muun kurssilaisen pöytään. Kehuimme porukalla ohjaajan viilipyttymäistä otetta ja hyvää tekevää läsnäoloa sekä sitä, miten olimme nukkuneet hiljaisessa, vanhusten kansoittamassa kylpylässä kuin vauvat. Sitten pöytäseurueeni alkoi vertailla pakuri- ja lakkakääpää, enkä edes halunnut tietää, mitä ne olivat, vaan aloin ikävöidä Marinaa.

Hän saapui aamupäivän toisen harjoituksen puolivälissä melko freesin näköisenä, mutta kun hän tömähti matolleen, haistoin hänen juhlineen antaumuksella.

Lounaan jälkeisessä harjoituksessa Marina nukahti, emmekä saaneet häntä hereille vaan jätimme hänet nukkumaan iltapäiväteen ajaksi oranssin fleecen alle.

– Ihmiset hakevat näiltä kursseilta erilaisia asioita, ohjaaja sanoi hyväntahtoisesti, kun palasimme takaisin ryhmätilaan ja löysimme Marinan kuorsaamasta.

Hän kävi minua vähän sääliksi, ja pyyhin kuolavanan hänen leualtaan. Tiesin, että Marina oli tarkan euron tyttö, ja häntä harmittaisi tällainen rahojen hassaaminen. Sitä­ paitsi: aloin päästä jyvälle mindfulnessista. Pidin ajatuksesta,  että nykyinen tietotulva ahdisti ihmistä,­ joka tarvitsi lepoa siitä. Itsekin­ olisin paljon rauhallisempi, jos en olisi tiennyt Pinjan elämästä niin paljon erilaisten kanavien kautta. Jonakin toisena aikana – sitten kun elämäni olisi rauhallisempaa ja talouteni tasapainossa – voisin keskittyä mindfulnessiin paremmin. Se olisi luultavasti ihan minun juttuni.

Viimeisen tunnin olisin jo voinut stepata paikoillani, ja huomasin, että ohjaaja loi minuun pari hivenen tuskastunutta silmäystä. Otin hänen neuvomiaan välihengityksiä, mutta en saanut enää kiinni siitä, mistä puhuttiin. Halusin lähteä Kirveen keikalle. Tahdoin nähdä Tonyn.

Kuiskutin toiveistani Marinalle, mutta myös hän katsoi minua työlääntyneenä. Hänen krapulansa oli edennyt morkkisvaiheeseen, ja hän sanoi jo nähneensä La Hachen pojat­ edellisiltana. Toivokin oli ollut­ mukana.

– Mitä? sähähdin, ja mustasukkaisuus pyyhkäisi minun ylitseni.

Marina ei vastannut minulle, vaikka minulla oli tosi paljon tarkentavia kysymyksiä. Kun pääsimme huoneeseemme, hän vain äänitti­ puhelimeensa ”En juo enää ikinä, muista tämä ääni” -pätkiä.

Käänsin hänelle vihaisena selkäni ja vedin piukean nahkahameen ylleni.

– Tuossa hameessa et lähde mihinkään!­ Marina parkaisi peiton alta ja osoitti vaatekaappia.

– Ota mitä vain, mutta tuossa et mene!

Onnessani pujottauduin paljettiunelmaan, jossa sininen helma liukui vihreän kautta valkoiseksi. Olin ylpeä siitä, miten timmissä kunnossa olin ja vannoin pitäväni itseni samoissa mitoissa, vaikken enää jumppaan päässytkään.

– Saanko mä ottaa nämä sampoot ja saippuat? kysyin kylpy­huoneessa sutiessani ripsiväriä silmiin.

– Ole hyvä vain, Marina sanoi. Sitten hän kohosi vaivalloisesti jaloilleen.­

– Odota, mä laitan sun tukan.

Hän alkoi piristyä, ja minäkin annoin anteeksi sen, että hän oli nähnyt Tonyn ja Toivon jo edellis­iltana. Puolen tunnin kuluttua kiisimme Marinan kustantamalla taksilla ravintolaan – itsehän olisin tietenkin kävellyt.

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ MINUSTA ei ollut juttelemaan pakurikäävästä tai pohtimaan hyväksyvämpää vuorovaikutusta. Kaikenlainen vuorovaikutus oli yksinomaan ahdistavaa. Vihasin ihmisiä ja itseäni. Olin ollut La Hachen keikalla aivan liian vuorovaikutteinen ja liian läsnä.

Marina jätti minut huoneeseen katselemaan maailmaa pronssinvärisistä peileistä. Makasin kovissa hotellilakanoissa ja kaduin kaikkea.

Marinan upea mekko oli mytyssä lattialla ja tukkani niin kankea hiuslakasta, että se jäi tyynyyn kiinni.­

Muistin jokaisen minuutin. En ikinä juhlinut niin, että muisti meni­ – olin siihen liian pihi ja varovainen­ – mutta joskus pahempaa olikin se, että kontrolli löystyi ja kaiken muisti.

Parinsadan kilometrin ajo kotikaupunkiimme oli huhtikuun harmaa. Meillä oli lempikarkkipussi puoliksi: Marinalle hedelmät, minulle­ lakut, mutta tällä kertaa en edes kyennyt syömään osuut­­tani.

Marina kertoi, että sunnuntaina kurssilla oli käsitelty tasapainoisia ihmissuhteita.

– Hevonpaskabingoa! pihisin.

– Miten sä olet noin negatiivinen? Marina ihmetteli, mutta kehaisi­ sitten:

– Sähän olet positiivisin tuntemani ihminen!

Hän kertoi ihailleensa aina kykyäni­ nyhjäistä tyhjästä ja olla Pinjalle kannustava äiti. Hän ylisti lahoa taloani boheemiksi ja kannusti minua töissäni ja kirjaprojektissa.

Ehkä hänen oli helppo puhua paskaa, kun lojuin hänen vieressään, jos en kuolleena niin ainakin aivokuolleena. Mutta rypistin silti otsaani: ikinä ennen Marina ei ollut puhunut noin pehmeitä.

– Mä kuulen kaiken, mitä sä puhut,­ varmistin.

– Tietenkin sä kuulet, hän sanoi.

Marina oli hetken hiljaa ja kysyi sitten:
– Mistä te puhuitte niin pitkään La Ashin Tonyn kanssa.”

Tuntui kuin hän olisi hakenut tilaisuuksia osoittaa ylivertaisuuttaan ääntämällä Kirves-bändin ja naapurini nimet niin täydellisesti.

– Se on Toni eikä mikään helvetin Touny!

– No, no, muru. Kerro nyt, mistä te juttelitte. Halkean uteliaisuu­desta.

– Uneliaisuudesta, mutisin, sillä hänen äänensä oli laiska ja piittaamaton.

En halunnut kertoa, mistä olimme puhuneet. Sehän minua juuri hävettikin.

Ensin olin kertonut Tonylle varpaistani, joihin olin saanut sisäisen yhteyden mindfulnessissa. Olin kertonut kloorivihastani ja muistoistani, joita vihaan liittyi – virhe! – ja tästä olin päässyt Iiroon, joka oli ollut niin tyhmä ja rikas ja opettanut Pinjan kermaperseeksi sekä lähettänyt hänet maailman toiselle puolelle mälläämään rahoja, kunnes kävi ilmi, että Iirolla oli vähemmän rahaa kuin minulla ja laskut lankesivat minun, ikiköyhän, niskaan.

Ehkä Tony tiesi kaiken tämän, koska hän oli nyökkäillyt surumielisen näköisenä. Mutta siihen hän ei taatusti ollut varautunut, että ryhtyisin kerjuulle, saati kauppaamaan itseäni.

Kasvoilleni helahti uudestaan syvä puna, kun muistin, mitä olin ehdottanut.

– Ei helvetti!

– Pitääkö pysähtyä? Marina painoi jo jarrua.

– Ei, anna mennä vain, sanoin, ja hän antoi.

JOSTAKIN SYYSTÄ KOIN pakottavaa tarvetta oikaista väärinkäsitys. Tässäkin toimimme Marinan kanssa eri tavoin. Koko ystävyytemme ajan hän oli tolkuttanut minulle, ettei tehtyjä toilailuja saanut anoa seuraavana päivänä anteeksi,­ ellei sitten ollut tappanut tai varastanut. Marinan mielestä asiat mutkistuivat ja paisuivat, jos mennyttä alettiin setviä.

Mutta koska en ollut kuunnellut Marinaa ennenkään, en tehnyt niin nytkään, vaan nähdessäni Tonyn palaavan maanantaina koulusta työnsin kumisaappaat jalkaani, ylitin Tuulentien ja avasin hänen porttinsa. Rumpujen kumea ääni kutsui minut peremmälle.

–Kas, Tuire, Tony sanoi ovella ja näytti puoli-iloiselta.

Hän laski kapulat piirongin päälle.­

– Saanko mä tulla sisään? kysyin,­ ja kun hänen ilmeensä meni­ hetkeksi kummaksi, selitin haluavani vain oikaista, jos viikonloppuna sattui väärinkäsitys.

Hän pyysi minut keittiöönsä.

– Mitä kuuluu? hän kysyi kohteliaasti ja hieraisi tukkaansa.

Hän tuoksui saippualta ja vähän siltä, miltä kouluissa haisi.

Kerroin, että minulla oli ollut aamulla­ kettukirjapalaveri. Höpötin siitä, että kettuni olivat olleet lihotuskuurilla, mutta nyt ne olivat kirjoittajan, pomoni vaimon, mielestä liian läskejä, joten niitä piti laihduttaa. Tonyä jojoilevat ketut naurattivat, vaikka elukoiden kaventaminen­ ja leventäminen ei ollut helppoa, vaan työ piti aina aloittaa alusta.

Halusin pitää keskustelun tällaisella huolettomalla tasolla. Olin niin onnellinen siitä, että olin Tonyn keittiössä, että jätin kertomatta sen, että laihduttaessani kettuja oli paperille alkanut loikkia vihaisen näköisiä kaneja.

Ne olivat niitä samoja pupuja, joista aikoinaan satuilin Pinjalle.

– Onko Pinjan tilanne selvinnyt? Tony kysyi.

– Pyysin Pinjan Australian-äitiä katsomaan, ettei Pinja shoppailisi niin paljon, mutta viesti ei mennyt perille, koska Kate lupasi maksaa kaiken.

– Sekö ei ole hyvä? Tony var­misti.

Hän oli hämmästyttävän hyvä keskustelija, ja minua melkein nolostutti­ hänen huomionsa. Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti ja katseli tiiviisti lähekkäin olevilla silmiään. En saanut silmiäni irti katseesta, ja vatsaani kuopi.

– Ei, se ei ole hyvä, pudistin päätäni.

– Mä en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan.

Aloimme päästä siihen, miksi olin tullut hänen luokseen. Hän istuutui­ minua vastapäätä, ja vilkaisin ikkunasta nähdäkseni, miltä taloni näytti täältäpäin.

Tönöni kyyhötti tien toisella puolella kevätsumussa, ja kyllä, murentunut kivijalka ja lahot portaat näkyivät harmillisen hyvin Tonyn ikkunaan.

Rykäisin:
– Siis, anteeksi se, mitä mä ehdotin lauantaina. Se oli tietty vitsi.

Tiesin, että selitykseni oli todella huono, ontuva ja epämääräiseltä haiskahtava.

– Niin mäkin ajattelin, Tony sanoi.­
– Totta kai se oli vitsi. Olen mä tollasta kuullut ennenkin.

– Oletko?

Oli helpottavaa kuulla, että oli ollut muitakin naisia, jotka olivat heittäneet yhtä huonoa läppää. Tai että oli ylipäätään ollut muitakin naisia, jotka olivat olleet yhtä epätoivoisia kuin minä ja kulkeneet kauppaamassa itseään ihanille naapurinmiehille.

Tony kurotti ja taputti minua kämmenselälle rytmikkäästi – olihan hän rumpali. Hänen kätensä oli lämmin, ja tajusin, ettei minua ollut aikoihin taputettu. Purskahdin ajatuksesta itkuun.

Olin vähän hämmentynyt siitä, että itku oli niin lähellä, ihan silmien takana ja nenänjuuressa, ja että kehtasin itkeä Tonyn nähden.

Mutta toisaalta itku ei ollut tällä kertaa voimia vievää vaan tuntui siltä, kuin olisin ollut sitkas, kuivunut kanto, joka alkoi yhtäkkiä versoa niin, että kaarna repeili ja alkoi vuotaa mahlaa…

– Otatko sä bissen?

– Joo, sanoin vaikka eilen juuri päätin, etten enää ikinä ota yhtään kaljaa tai mitään muutakaan.

– Mä ajattelin laittaa ruokaa, jäätkö sä syömään?

Kaikki oli liian hyvin ollakseen totta. Ilmeisesti olin tehnyt uikutuksellani häneen niin suuren vaikutuksen, että hän halusi auttaa, tarjota köyhälle ruokaa.

– Kyllä mä selviän, sanoin.

– Kyllähän tollaset pihit, laiskat ja kiireiset selviävät, Tony nauroi.

Menin hämilleni ja puristin kaljatölkkiä käsissäni. Tony alkoi kuoria sipulia, mikä kävi häneltä varsin näppärästi. Sitten hän laittoi kaasun lieteen ja kuullotti silppua. Tämä­ kaikki oli sulavaa ja herätti minussa vääriä toiveita.

– Mitä sä oikein tarkoitit? kysyin viimein.

– Sillä laillahan sä itsesi esittelit lauantaina, ihan kuin mä en jo tuntisi sua, saunassakin näin pesulla, Tony nauroi ja antoi minulle paprikan pilkottavaksi.

Aloin tehdä siitä hakkelusta posket punaisina.

– Riittää jo, Tony nauroi ja antoi minulle tomaatteja.

– Etkö sä muista?

– Tietty muistan, sanoin varmuuden vuoksi.

Muistin kaiken.

Tony irrotti otteeni veitsestä, jolla olin pahoinpidellyt tomaatit. Hän laski veitsen pöydälle ja siirsi kätensä niskaani, nosti hiuksiani. Ilmaa virtasi kaulalle, ja sitten sinne painuivat myös Tonyn huulet. Henkäisin varoittamatta.

Sellaisia väristyksiä en ollut tuntenut ennen. Tuntisin ne varmaan haudassakin. Sielläkin ne juoksisivat päälaeltani varpaisiini ja kutittaisivat ja saisivat minut henkäilemään tuleville sukupolville rajan takaa…

– Mä en aio sulle maksaa, naapuri-kulta, Tony aloitti ja olisi voinut olla Kirveen laulaja, niin upea ja syvä hänen äänensä oli.

– Mutta jos mä muuten…

– Ai ilmaiseksiko? kysyin ja käännyin häneen päin.

Hän oli laskeutunut kyykkyyn tuolini viereen ja katsoi minua alhaalta­ päin. Hänen kätensä siirtyivät reisilleni.

– Ihanat reippaan tytön reidet, Tony sanoi, ja hänen kätensä etenivät farkuillani kohti nivusiani.

Ajattelin, oliko hän katsellut minua­ ikkunastaan niin kuin minä häntä. Viritin jo mielessäni tunnelia tai siltaa tonttiemme välille ja pohdin, että meidän kannattaisi muuttaa hänen taloonsa, koska hänellä­ oli suihku.

Kuistilta kuului kolinaa. 

Tony muikisti suutaan, nosti kätensä­ reisiltäni kuin ne olisivat polttaneet ja nousi seisomaan.

– Se on vain sun vuokralainen, sanoin ääni käheänä.

Vuokralainenhan menisi yläkertaan omaan huoneeseensa tekemään opiskelijahommiaan.

Tony nauroi.

– Mun vuokralainen, hän toisti.

Sitten hän rykäisi ja huusi:
– Oletko sä syönyt?!

Minusta ei ollut jäämään siihen kuvaelmaan, vaikka ilmaista ruokaa olisi ollutkin tarjolla. Nousin pystyyn. Joka paikkaa tykytti ja päässä humisi.

Sipaisin hiuksiani ja kävelin keittiön ovelle.

Hyvä olutkin jäi juomatta.

Väistin Toivoa eteisessä: hän moikkasi minua ja rojahti tuoliin, jonka olin lämmittänyt tulikuumaksi. Katsoin hänen nuorta, kaunista profiiliaan ja tummaa tukkaansa, joka oli pörrössä. Ehkä hän nuuhki ilmaa ja haistoi Tonyn valmistaman ruoan lisäksi, että jotain oli keskeytynyt. Tai ehkä hän ei huomannut mitään, sillä hän oli vasta opiskelijapoika, mutta minä haistoin sen, mikä jäi kesken, ja harmistani huolimatta hyräilin kotiin­ kävellessäni.­

Kevät oli sittenkin toivoa täysi – tai hänen vuokraisäntäänsä.

Jatkuu ensi viikolla.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.