Tuire painiskelee rahamurheiden kanssa, sillä Australiassa vaihto-­oppilasvuotta viettävä Pinja-tytär on innostunut törsäämään. Helpotusta huoliinsa Tuire etsii mindfulness-kurssilta, jonne hän suuntaa ystävänsä Marinan kanssa. Ystävykset kuitenkin karkaavat juhlimaan, minkä seurauksena Tuire löytää itsensä Tonyn keittiöstä. Tunnelma kaksikon välillä alkaa tiivistyä.

Jumppasalin vastaanoton tytöllä oli yliluonnollisen pitkät ripset. En saanut niistä silmiäni irti. Tyttö näytti olevan ripsiensä kanssa vaikeuksissa, sillä ne olivat takussa ja niihin oli liimattu timantteja, jotka vaikeuttivat silmien avaamista. Hän tiirasi minua puskiensa takaa.

– Sä et voi käydä täällä, kun sun tiliä ei ole voitu veloittaa, hän sanoi.­

Tämän täytyi olla hänen uransa tähtihetki.

– Mä olen aina ennen saanut perintätoimistolta­ laskun, jonka olen kyllä maksanut heti, kuiskutin takaisin.

Taakseni alkoi kertyä jonoa. Joku onnekas oli haalinut kasan kalliita jumppatoppeja rekistä ja töni minua­ niillä selkään jouduttaakseen asiani käsittelyä.

– Niin sä varmaan olet saanut sellaisen nytkin, mutta et ole maksanut!

Ripsityttö ei säätänyt ääntään yhtään hiljaisemmaksi.

– En ole saanut, sanoin, vaikka muistini saattoi rakoilla. Ikävän näköisiä kirjeitä oli kyllä tullut…

– Mä voin ottaa niistä hinnan, tyttö sanoi takanani läähättävälle himojumpparille, joka leyhäytti tiskiin kasan kirkkaanvärisiä, kauniita ja uudelta vaatteelta tuoksuvia paitoja ja toppeja. 

Minäkin olisin halunnut sellaisia kovasti, mutta en päässyt enää edes jumppaan. Sen sijaan jouduin maksamaan Pinjan törsäilyistä viimeiseen ropooni saakka.

Kävin ostamassa itselleni kevään­ värisen kynsilakan, jota sudin­ kotona miettiväisenä kynsiini. Tilanteeni oli huono ja jumpan loppuminen maansuru.

KOLME KOLLEGAANI PAGESSA oli raskaana. He olivat kertoneet raskauksistaan peräjälkeen ja viime viikot he olivat vain vertailleet vatsojensa kasvamista ja huonoa tai hyvää oloaan. Lisäksi he olivat valittaneet,­ rutisseet siitä hyväs­täkin­ olosta, sillä olihan se tietysti epäilyttävää, jos olo olikin hyvä.­

Olin tietoisesti vältellyt heitä ja yrittänyt syödä eväsleipäni eri aikaan.­ Muuten olisin joutunut seuraamaan, miten he tökkivät kahvihuoneessa salaattejaan ja pelkäsivät katkarapuja, majoneesia ja huonosti pestyjä salaatinlehtiä. Nyt kuitenkin osuin heidän kanssaan lounaalle enkä kehdannut kääntyä ovella ympäri.

Tervehdittyään minua ensin iloisesti, he jatkoivat voivotteluaan. Aloin nakertaa ruispalojani kuin orava.

Tällä kertaa tulevia äitejä huoletti, kuinka pitkään he voisivat lentää. Jokaisella oli asiasta eri näkemys,­ ja kun he pääsivät siihen tulokseen, että eri näkemys olikin eri lentoyhtiöillä, he alkoivat vertailla yhtiöitä huolellisesti ja tosissaan.

– Kiva, kun olette lähdössä reissuun, huomautin, mutta he katsoivat minua kuin olisin järjiltäni.

– Mitä kivaa siinä on? yksi kysyi.

– Kun on yksi uhmaikäinen putoamassa­ penkkien väliin ja potkimassa edellä istuvan selkänojaa ja toinen vasta kasvaa vatsassa, ei matkanteko tosiaankaan ole leikkiä.

– Onko se sitten jokin työmatka? kysyin, vaikka ihmettelin mielessäni, miksi kollega ottaisi uhmaikäisensä työreissuun.

Ehdin myös kadehtia, että vakityöntekijät pääsivät lentämään, mutta ajatukseni keskeytettiin tylysti:­

– No ei tietenkään! Kamala ajatuskin! Me lähdemme perheen kanssa Hua Hiniin, nainen tuhahti kuin olisi joutumassa vankilaan.

Myös muut näyttivät tuohtuneilta kepeydestäni ja siitä, etten ottanut heidän tilaansa vakavasti. He kokosivat salaattinsa ja vaappuivat huoneesta.

Jonne väisti heitä kauas, kun he tukkivat ovensuun hetkeksi ennen kuin paisuivat siitä ulos.

– Huh! Jonne pudisti hartioitaan.

Hänkin oli ilmeisesti saanut annoksensa­ kolmikon raskausmyrkytyksestä.

– Mä tiedän, että teillä naisilla on raskasta raskaana, enkä varmaan itse selviäisi siitä, mutta…
Hän oli hirveän kiltti.

– Mutta? kysyin.

– Oikeasti Pagen tilanne on älyttömän huono, eivätkä kolmet äitiysr­ahat varmaankaan olleet Masalle iloinen ylläripylläri.

Jauhoin leipääni. Aloin kyllästyä ruisleipään ja margariiniin. En myöskään pitänyt ylläripylläri-­sanasta. Ylläreitä oli osunut minunkin­ kevääseeni.

– Eikä noille oteta kuin yksi yhteinen­ sijainen, joten voit arvata, kenen niskaan työt kaatuvat.

– Minun! ehdotin, mutta näin jo Jonnen säälivän ilmeen.

Korjasin tilannetta nopeasti:
– Ehkä asiat alkavat pian mennä paremmin. Just oli joku talous­barometri, että kansalaisten luottamus talouteen kohenee.

Olin ylpeä, kun muistin Marinan tolkuttaman asian. Jonnea ei vakuutettu:­

– Ihan puppua toi on. Porukka yritetään saada vain kuluttamaan ja sitten rukoillaan, että tulisi uusi Supercell tai Nokia, joka nostaisi koko remmin suosta.

– Mä en näkisi asioita noin mustasti, mutisin, vaikka juuri niin mustaa kaikki oli.

Kulautin kahvilla leipäni alas ja pyyhin suuni kämmenselkään.

– Takaisin sorvin ääreen, sanoin reippaasti, mutta niin vain oli minunkin­ työmotivaationi hukassa. Googlailin hetken La Hachen keikkakalenteria ja katselin Tonyn kuvia.

Hänen päivätyöpaikkansa Riihilahden yläkoulun nettisivuilla oli hänestä parempi kuva kuin bändin kotisivuilla. Tallensin kuvan koneeni­ työpöydälle. Tsekkasin, missä ravintolassa La Hache keikkailisi kylpyläkaupungissa, jonne olimme Marinan kanssa menossa.

Kilautin heti kaverille kertoakseni asiasta.

– TÄÄLLÄ ON NYT vähän tilanne päällä, Marina mutisi puhelimeen.

Hänen äänensä oli oudon virallinen, joten lopetimme puhelun saman­ tien.
Muistin hänen pelehtimisensä opiskelijan kanssa ja mietin, miksi Marina oli mennyt riskeeraamaan niin pahasti. Hän oli taistellut muutama vuosi sitten ankarasti saadakseen professuurinsa. Kun hän oli napannut sen itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman sedän nenän alta, hän oli tuulettanut, ettei hänen elämästään puuttunut enää mitään. Kun olin kysynyt, eikö hän ikinä halunnut esimerkiksi perhettä, hän oli nauranut räkäisesti. Ei todellakaan!

Pusasin pari pikkujuttua töissä valmiiksi, mutta sitten kaikki oli tehty. Kukaan eläinasiakkaamme ei ollut tilannut uusia eläinkuvia.

Kävin jakamassa postit pöydille, latasin uudet kahvit ja piirsin hyvää­ viikkoa toivottavan ketun info­taululle.­ Sitten palasin koneelleni ja tarkistin Pinjan somet. Tällä kertaa kaikissa oli sama viesti: hän oli sairaana.

Olin jo tottunut siihen, että hän oli poissa. En enää ollut aivan niin ikävissäni, mikä myös aiheutti kolottavaa­ syyllisyyttä. Mutta nyt kun ajattelin häntä kipeänä – COL ja FML eli crying out loud ja fuck my life, tsekkasin netistä merkitykset – äidinsydäntäni riipi ja repi.

Muistin, millainen hän oli ollut pienenä sairastaessaan, eikä häntä voinut kehua urheaksi. Hän oli melkoinen draamakuningatar ja teki joka kerta melkeinpä kuolemaa.

Sellainen valitus oli Iiron peruja, sillä hänkin oli uikuttanut aina niin kuin päätä olisi leikattu irti muovipuukolla. Minä taas olin reipas sairastaja, sillä isä ei ollut sietänyt pienintäkään heikkoutta. Kun isä itse oli sairaana, hän laittoi Facebookiin, että kuumetta kolmeysi ja järvi juosten ympäri.
Se oli tietenkin hulluutta, jota toivottavasti en ollut perinyt.

Laitoin WhatsAppin perheketjuun viestin, että Pinja pyytäisi Australian-äitiään, Katea, keittämään hänelle mannapuuroa. Sillä Pinjan olo pienenäkin koheni.

Yllätyksekseni vastaus tuli maailmanääristä saman tien: ”PLS, älä nolaa mua jumpas. Tytöt kerto mitä­ puhuit w/M.”

Tuskin hän oli kovin sairas, jos huolehti, mitä Marina höpötti pukuhuoneessa.­

Ensimmäistä kertaa Pinjan lähdön jälkeen en vastannut Hyttysten perheketjuun, jossa Iirokin alkoi­ heti udella, mitä oikein olin tehnyt. Suljin puhelimen – ikään kuin he nyt olisivat voineet vakoilla minua sen kautta.

TUULENTIELLÄ MINUA VASTAAN ajoi kiinteistövälityksen auto.­ Heti perään­ ovikello soi, ja Siwa-mummo keikkui lahoavilla portaillani.

– Nämä ovat hengenvaaralliset, hän valitti.

– Mene sitten pois siitä kuolemasta, sanoin hänelle töykeästi. Hän katsoi minua harmaan tukkansa alta ovelana.

– Tulin vain sanomaan, että taloni­ on nyt myynnissä.

– Hienoa, vastasin.

Olisi mahtavaa päästä hänestä eroon. Kallistin päätäni: Tonyn talosta­ kuului rummun kumu. Se hakkasi vatsassani saakka ja sai minut­ tuntemaan haikeaa kevätkaihoa.

– Kiinteistövälittäjä olisi halunnut ostaa alikersantti Rokan sukan, mutta minä en sitä myy, Siwa-mummo sanoi.

Hän jaksoi jauhaa sukasta, joka saattoi olla kenen tahansa.

– Tosi jännittävää, totesin.

– Hän myös kiinnitti huomiota ympäristöön ja sanoi, ettei tämä alue ole kovin suosittua, nainen valitti.­

– Tuli puhe sinun kivijalastasi, josta isäsikin oli huolissaan.

– Mä en ole, sanoin.

En todellakaan ollut, vaikka olihan se aika symbolista: taloni kivijalka mureni. Koko elämäni oli Pinjan vaihto-oppilasvuoden ja huonon taloustilanteeni takia romahtamispisteessä. Perustus ei toisin sanoen ollut kunnossa.

– Eki sanoi, että nykyään on sellaisia perustustenkorjaajia, jotka voivat oikaista talon hyrdaulisella pumpulla, mummo tavutti vaikeaa sanaa ja melkein onnistui.

Minun isäni nimi oli Eki. Minua häiritsi, että Siwa-mummo puhui isästäni Ekinä. Minäkään en puhunut. Minulle hän oli isä ja melkein isolla iillä.

– Moni asia tarvitsisi oikaisua, sanoin ja katsoin häntä niin tuimasti kuin osasin.

En osannut päättää, harmittiko minua eniten Pagen tilanne ja hemmotellut raskausmyrkytysmuijat, Siwa-mummo, jumppakielto vai Pinjan törsäily Australiassa. Joka tapauksessa odotin jo kovasti mindfulness-viikonloppua Marinan kanssa. Tarvitsin taukoa.

”LOOTUSASENTOON LIIAN LEVOTON mä oon” -biisin sanat soivat päässäni koko perjantai-­illan, kun kuuntelimme pitkän ajomatkan jälkeen mindfulness-luentoa ja aloimme sitten maistella rusinaa, keskittyä sen herättämiin aisteihin ja muistoihin, kuulostella, miltä meistä tuntui, kun imeskelimme rusinaa.

Ohjaaja jakoi meille oranssit fleece-viltit ja opetti meitä hengittämään. Hän lupasi, että positiiviset mielialamme kasvaisivat ja stressihormonimme laskisivat, jos jatkaisimme säännöllisiä tietoisen läsnäolon harjoituksia.

Ensin olin kurssin suhteen hyvin toiveikas, ja kevätilta oli ikkunan takana kirkas. Ehkä mindfulnessista tosiaan löytyisi ratkaisu ongelmiini. Jos oppisin keskittymään olennaiseen, unohtuisi se, että minun­ oli Pinjaa hirveä ikävä ja elämäni ilman häntä oli yksinäistä ja merkityksetöntä.

Sitten, varoittamatta, nenääni leijui kloorin lemu.

– Miksi me ollaan kylpylässä? kuiskasin vihaisena Marinalle, joka piirteli ympyröitä ohjaajan jakamaan monisteeseen.

– Älä valita. Sä saat tän ilmaiseksi, hän muistutti, eikä lakannut piirtämistä.

– Sä tiedät, että mä vihaan kylpylöitä, supatin.

Tässä vaiheessa ohjaaja jo vilkaisi meitä.

– Ehkä sun on aika päästä yli siitä traumasta, Marina sanoi.

Ohjaaja kehotti ystävällisesti, että­ voisimme jutella myöhemmin. Hän sanoi, että koko kurssi oli hetkeen keskittymistä ja sisimmän kuuntelua. Kukaan ei voinut muuttua toisen puolesta, vaan kipinän oli synnyttävä itsessä.

Hänen mielestään me emme ilmeisesti­ olleet päässeet vielä harjoittelun ytimeen. Yritin ankarammin ja koetin keskittyä, mutta kloorin tuoksu vain voimistui. Olin varma, että ne sumuttivat sitä jossakin kuin palomiehet.
Vointini kävi yllättäen niin huonoksi, että tunsin oksennuksen nousevan kurkkuuni. Päässäni suhisi,­ enkä kuullut enää sanaakaan ohjaajan puheesta.

En voinut olla enää paikallani vaan painoin kämmenen suuni eteen ja ryntäsin huoneesta. Hoipertelin maksamakkaran väristä käytävää, joka kiemurteli eri suuntiin ennen kuin päätyi prameasti sisustettuun aulaan, jossa kloorin hajua olisi voinut sahata kappaleiksi. Lauma eläkeläisiä kohahti, kun syöksyin heidän ryhmänsä läpi vessaan ja oksensin lavuaariin.

En ymmärtänyt, miten vuosienkin jälkeen koin kloorinhajun näin, ja miksi kauan sitten tapahtuneesta­ kylpyläreissusta oli jäänyt minulle tällainen trauma.

Vaikka Iiro oli jättänyt minut kylpylän pihassa,  eromme merkkejä oli ollut ilmassa jo kauan ennen­ kylpyläreissua. Enkä minä enää kaivannut Iiroa, en ollut kaivannut häntä aikoihin. Yhtään.

Tirskahdin huuhdellessani suutani ja katsoessani kyynelistä märkiä silmiäni – miksiköhän aina oksentaessa­ alkoi itkettää?

Oikeastaan Iiro oli ollut aikaansa edellä: hänen mielestään tietoinen läsnäoloni parisuhteessamme oli ollut heikkoa, ja siksi hän oli jättänyt minut. Se, mitä tapahtui kylpylässä meidän ainoana rentoutumisviikonloppunamme Pinjan syntymän jälkeen, oli ollut vain viimeinen niitti, kamelin selkä, whatever.­

Tyrskähdin uudestaan, kun huomasin Pinjan tapojen tarttuneen minuun.
FML, fuck my life.

Palasin ryhmän pariin, kietouduin fleece-vilttiin ja keskityin harjoitukseen. Ohjaaja oli niin mukava, että tein sen hänen mielikseen.

Kun olimme huoneessamme terveellisen illallisen jälkeen, Marina leyhäytti sängylleen kolme mekkoa.

– Nyt menoks, hän sanoi ja nosti ensimmäisen mekon eteensä.

Siinä oli upea helma: sininen paljetti vaihtui liukuen vihreän kautta valkoiseen, ja yläosa oli valkoista, himmeästi hohtavaa kangasta.

– Ohjelma jatkuu aamukahdeksalta, muistutin.

– Ei me voida tänään bilettää.

– Mä olen pettynyt suhun, Marina sanoi.

– Sen jälkeen, kun Pinja lähti, susta ei ole saanut kunnon seuraa. Arvaa, odotinko mä jotakin muuta?­

Hän sanoi tämän hymyillen, mutta tiesin, että hän oli tosissaan.

– Mä ajattelin juhlia huomenna, kun täällä on Kirveen keikka, sanoin.­

– La Ashin, Marina sanoi.

Hän tuhahti yhden illan juhlimiselle ja Tonyn kyttäämiselleni. Hän nosti eteensä toisen mekon. Se oli pikkumusta, mutta varmasti seksikkäin pikkumusta ikinä.

– Ei mulla ole tuollaisia vaatteitakaan mukana, sanoin.

– Miksi ei?

– No, siis eihän mulla ole edes olemassa mitään tuollaista.

– Miksi ei?

En tiennyt vastausta. Olisinhan minä voinut joskus irrotella. Lähtiessäni puoli vuotta sitten Pagen pikkujouluihin olin vetänyt ylleni vanhan nahkaminihameeni, joka solahti ylleni mukisematta. Muistin iloinneeni siitä, että mahduin Pinjan ikäiseen hameeseen.

– Ensin on pidettävä itsestään huolta, jotta voi pitää toisista. Lentokoneessakin neuvotaan laittamaan happinaamari ensin omalle naamalle ja vasta sitten lapsen, Marina sanoi ja nosti kolmannen mekon eteensä.

Se oli tummanpunainen ja niin lyhyt, että ehkä kyseessä oli sittenkin pusero.

– Minä en pääse ikinä lentämään. En edes muistanut koko happinaamarihommaa, juputin ja mietin, ettei minulla myöskään ollut­ enää lasta, jonka naamalle laittaisin naamarin.

Minun lapseni osasi homman ihan itse.

Marina vetäisi punaisen mekon ylleen – se oli huolestuttavan lyhyt – ja huulipunaa huuliinsa. Hän pyöräytti tukkansa huolettomalle kampaukselle, johon hän työnsi kaksi mustaa puikkoa.

– Mä ainakin menen, moido!

Hän oli tiessään, ennen kuin sain suuni auki.

MARINA EI PALANNUT huoneeseen koko yönä. Kun heräsin aamulla, katselin hämmästyneenä kuparilla ja lohenpunaisella sisustettua huonetta ja Marinan tyhjää vuodetta, jossa ei ollut nukuttu. Sitten muistin, että muutaman metrin päässä oli suihku, jossa saisin läträtä niin kauan kuin haluaisin. Kylpylästä ei taatusti loppuisi vesi.

Otin suihkusta ilon irti, sillä kotonahan­ ei sellaista ollut. Eikä minulla ollut aikomusta astua jalallanikaan kylpylän puolelle.

Aamupalalla menin istumaan parin muun kurssilaisen pöytään. Kehuimme porukalla ohjaajan viilipyttymäistä otetta ja hyvää tekevää läsnäoloa sekä sitä, miten olimme nukkuneet hiljaisessa, vanhusten kansoittamassa kylpylässä kuin vauvat. Sitten pöytäseurueeni alkoi vertailla pakuri- ja lakkakääpää, enkä edes halunnut tietää, mitä ne olivat, vaan aloin ikävöidä Marinaa.

Hän saapui aamupäivän toisen harjoituksen puolivälissä melko freesin näköisenä, mutta kun hän tömähti matolleen, haistoin hänen juhlineen antaumuksella.

Lounaan jälkeisessä harjoituksessa Marina nukahti, emmekä saaneet häntä hereille vaan jätimme hänet nukkumaan iltapäiväteen ajaksi oranssin fleecen alle.

– Ihmiset hakevat näiltä kursseilta erilaisia asioita, ohjaaja sanoi hyväntahtoisesti, kun palasimme takaisin ryhmätilaan ja löysimme Marinan kuorsaamasta.

Hän kävi minua vähän sääliksi, ja pyyhin kuolavanan hänen leualtaan. Tiesin, että Marina oli tarkan euron tyttö, ja häntä harmittaisi tällainen rahojen hassaaminen. Sitä­ paitsi: aloin päästä jyvälle mindfulnessista. Pidin ajatuksesta,  että nykyinen tietotulva ahdisti ihmistä,­ joka tarvitsi lepoa siitä. Itsekin­ olisin paljon rauhallisempi, jos en olisi tiennyt Pinjan elämästä niin paljon erilaisten kanavien kautta. Jonakin toisena aikana – sitten kun elämäni olisi rauhallisempaa ja talouteni tasapainossa – voisin keskittyä mindfulnessiin paremmin. Se olisi luultavasti ihan minun juttuni.

Viimeisen tunnin olisin jo voinut stepata paikoillani, ja huomasin, että ohjaaja loi minuun pari hivenen tuskastunutta silmäystä. Otin hänen neuvomiaan välihengityksiä, mutta en saanut enää kiinni siitä, mistä puhuttiin. Halusin lähteä Kirveen keikalle. Tahdoin nähdä Tonyn.

Kuiskutin toiveistani Marinalle, mutta myös hän katsoi minua työlääntyneenä. Hänen krapulansa oli edennyt morkkisvaiheeseen, ja hän sanoi jo nähneensä La Hachen pojat­ edellisiltana. Toivokin oli ollut­ mukana.

– Mitä? sähähdin, ja mustasukkaisuus pyyhkäisi minun ylitseni.

Marina ei vastannut minulle, vaikka minulla oli tosi paljon tarkentavia kysymyksiä. Kun pääsimme huoneeseemme, hän vain äänitti­ puhelimeensa ”En juo enää ikinä, muista tämä ääni” -pätkiä.

Käänsin hänelle vihaisena selkäni ja vedin piukean nahkahameen ylleni.

– Tuossa hameessa et lähde mihinkään!­ Marina parkaisi peiton alta ja osoitti vaatekaappia.

– Ota mitä vain, mutta tuossa et mene!

Onnessani pujottauduin paljettiunelmaan, jossa sininen helma liukui vihreän kautta valkoiseksi. Olin ylpeä siitä, miten timmissä kunnossa olin ja vannoin pitäväni itseni samoissa mitoissa, vaikken enää jumppaan päässytkään.

– Saanko mä ottaa nämä sampoot ja saippuat? kysyin kylpy­huoneessa sutiessani ripsiväriä silmiin.

– Ole hyvä vain, Marina sanoi. Sitten hän kohosi vaivalloisesti jaloilleen.­

– Odota, mä laitan sun tukan.

Hän alkoi piristyä, ja minäkin annoin anteeksi sen, että hän oli nähnyt Tonyn ja Toivon jo edellis­iltana. Puolen tunnin kuluttua kiisimme Marinan kustantamalla taksilla ravintolaan – itsehän olisin tietenkin kävellyt.

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ MINUSTA ei ollut juttelemaan pakurikäävästä tai pohtimaan hyväksyvämpää vuorovaikutusta. Kaikenlainen vuorovaikutus oli yksinomaan ahdistavaa. Vihasin ihmisiä ja itseäni. Olin ollut La Hachen keikalla aivan liian vuorovaikutteinen ja liian läsnä.

Marina jätti minut huoneeseen katselemaan maailmaa pronssinvärisistä peileistä. Makasin kovissa hotellilakanoissa ja kaduin kaikkea.

Marinan upea mekko oli mytyssä lattialla ja tukkani niin kankea hiuslakasta, että se jäi tyynyyn kiinni.­

Muistin jokaisen minuutin. En ikinä juhlinut niin, että muisti meni­ – olin siihen liian pihi ja varovainen­ – mutta joskus pahempaa olikin se, että kontrolli löystyi ja kaiken muisti.

Parinsadan kilometrin ajo kotikaupunkiimme oli huhtikuun harmaa. Meillä oli lempikarkkipussi puoliksi: Marinalle hedelmät, minulle­ lakut, mutta tällä kertaa en edes kyennyt syömään osuut­­tani.

Marina kertoi, että sunnuntaina kurssilla oli käsitelty tasapainoisia ihmissuhteita.

– Hevonpaskabingoa! pihisin.

– Miten sä olet noin negatiivinen? Marina ihmetteli, mutta kehaisi­ sitten:

– Sähän olet positiivisin tuntemani ihminen!

Hän kertoi ihailleensa aina kykyäni­ nyhjäistä tyhjästä ja olla Pinjalle kannustava äiti. Hän ylisti lahoa taloani boheemiksi ja kannusti minua töissäni ja kirjaprojektissa.

Ehkä hänen oli helppo puhua paskaa, kun lojuin hänen vieressään, jos en kuolleena niin ainakin aivokuolleena. Mutta rypistin silti otsaani: ikinä ennen Marina ei ollut puhunut noin pehmeitä.

– Mä kuulen kaiken, mitä sä puhut,­ varmistin.

– Tietenkin sä kuulet, hän sanoi.

Marina oli hetken hiljaa ja kysyi sitten:
– Mistä te puhuitte niin pitkään La Ashin Tonyn kanssa.”

Tuntui kuin hän olisi hakenut tilaisuuksia osoittaa ylivertaisuuttaan ääntämällä Kirves-bändin ja naapurini nimet niin täydellisesti.

– Se on Toni eikä mikään helvetin Touny!

– No, no, muru. Kerro nyt, mistä te juttelitte. Halkean uteliaisuu­desta.

– Uneliaisuudesta, mutisin, sillä hänen äänensä oli laiska ja piittaamaton.

En halunnut kertoa, mistä olimme puhuneet. Sehän minua juuri hävettikin.

Ensin olin kertonut Tonylle varpaistani, joihin olin saanut sisäisen yhteyden mindfulnessissa. Olin kertonut kloorivihastani ja muistoistani, joita vihaan liittyi – virhe! – ja tästä olin päässyt Iiroon, joka oli ollut niin tyhmä ja rikas ja opettanut Pinjan kermaperseeksi sekä lähettänyt hänet maailman toiselle puolelle mälläämään rahoja, kunnes kävi ilmi, että Iirolla oli vähemmän rahaa kuin minulla ja laskut lankesivat minun, ikiköyhän, niskaan.

Ehkä Tony tiesi kaiken tämän, koska hän oli nyökkäillyt surumielisen näköisenä. Mutta siihen hän ei taatusti ollut varautunut, että ryhtyisin kerjuulle, saati kauppaamaan itseäni.

Kasvoilleni helahti uudestaan syvä puna, kun muistin, mitä olin ehdottanut.

– Ei helvetti!

– Pitääkö pysähtyä? Marina painoi jo jarrua.

– Ei, anna mennä vain, sanoin, ja hän antoi.

JOSTAKIN SYYSTÄ KOIN pakottavaa tarvetta oikaista väärinkäsitys. Tässäkin toimimme Marinan kanssa eri tavoin. Koko ystävyytemme ajan hän oli tolkuttanut minulle, ettei tehtyjä toilailuja saanut anoa seuraavana päivänä anteeksi,­ ellei sitten ollut tappanut tai varastanut. Marinan mielestä asiat mutkistuivat ja paisuivat, jos mennyttä alettiin setviä.

Mutta koska en ollut kuunnellut Marinaa ennenkään, en tehnyt niin nytkään, vaan nähdessäni Tonyn palaavan maanantaina koulusta työnsin kumisaappaat jalkaani, ylitin Tuulentien ja avasin hänen porttinsa. Rumpujen kumea ääni kutsui minut peremmälle.

–Kas, Tuire, Tony sanoi ovella ja näytti puoli-iloiselta.

Hän laski kapulat piirongin päälle.­

– Saanko mä tulla sisään? kysyin,­ ja kun hänen ilmeensä meni­ hetkeksi kummaksi, selitin haluavani vain oikaista, jos viikonloppuna sattui väärinkäsitys.

Hän pyysi minut keittiöönsä.

– Mitä kuuluu? hän kysyi kohteliaasti ja hieraisi tukkaansa.

Hän tuoksui saippualta ja vähän siltä, miltä kouluissa haisi.

Kerroin, että minulla oli ollut aamulla­ kettukirjapalaveri. Höpötin siitä, että kettuni olivat olleet lihotuskuurilla, mutta nyt ne olivat kirjoittajan, pomoni vaimon, mielestä liian läskejä, joten niitä piti laihduttaa. Tonyä jojoilevat ketut naurattivat, vaikka elukoiden kaventaminen­ ja leventäminen ei ollut helppoa, vaan työ piti aina aloittaa alusta.

Halusin pitää keskustelun tällaisella huolettomalla tasolla. Olin niin onnellinen siitä, että olin Tonyn keittiössä, että jätin kertomatta sen, että laihduttaessani kettuja oli paperille alkanut loikkia vihaisen näköisiä kaneja.

Ne olivat niitä samoja pupuja, joista aikoinaan satuilin Pinjalle.

– Onko Pinjan tilanne selvinnyt? Tony kysyi.

– Pyysin Pinjan Australian-äitiä katsomaan, ettei Pinja shoppailisi niin paljon, mutta viesti ei mennyt perille, koska Kate lupasi maksaa kaiken.

– Sekö ei ole hyvä? Tony var­misti.

Hän oli hämmästyttävän hyvä keskustelija, ja minua melkein nolostutti­ hänen huomionsa. Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti ja katseli tiiviisti lähekkäin olevilla silmiään. En saanut silmiäni irti katseesta, ja vatsaani kuopi.

– Ei, se ei ole hyvä, pudistin päätäni.

– Mä en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan.

Aloimme päästä siihen, miksi olin tullut hänen luokseen. Hän istuutui­ minua vastapäätä, ja vilkaisin ikkunasta nähdäkseni, miltä taloni näytti täältäpäin.

Tönöni kyyhötti tien toisella puolella kevätsumussa, ja kyllä, murentunut kivijalka ja lahot portaat näkyivät harmillisen hyvin Tonyn ikkunaan.

Rykäisin:
– Siis, anteeksi se, mitä mä ehdotin lauantaina. Se oli tietty vitsi.

Tiesin, että selitykseni oli todella huono, ontuva ja epämääräiseltä haiskahtava.

– Niin mäkin ajattelin, Tony sanoi.­
– Totta kai se oli vitsi. Olen mä tollasta kuullut ennenkin.

– Oletko?

Oli helpottavaa kuulla, että oli ollut muitakin naisia, jotka olivat heittäneet yhtä huonoa läppää. Tai että oli ylipäätään ollut muitakin naisia, jotka olivat olleet yhtä epätoivoisia kuin minä ja kulkeneet kauppaamassa itseään ihanille naapurinmiehille.

Tony kurotti ja taputti minua kämmenselälle rytmikkäästi – olihan hän rumpali. Hänen kätensä oli lämmin, ja tajusin, ettei minua ollut aikoihin taputettu. Purskahdin ajatuksesta itkuun.

Olin vähän hämmentynyt siitä, että itku oli niin lähellä, ihan silmien takana ja nenänjuuressa, ja että kehtasin itkeä Tonyn nähden.

Mutta toisaalta itku ei ollut tällä kertaa voimia vievää vaan tuntui siltä, kuin olisin ollut sitkas, kuivunut kanto, joka alkoi yhtäkkiä versoa niin, että kaarna repeili ja alkoi vuotaa mahlaa…

– Otatko sä bissen?

– Joo, sanoin vaikka eilen juuri päätin, etten enää ikinä ota yhtään kaljaa tai mitään muutakaan.

– Mä ajattelin laittaa ruokaa, jäätkö sä syömään?

Kaikki oli liian hyvin ollakseen totta. Ilmeisesti olin tehnyt uikutuksellani häneen niin suuren vaikutuksen, että hän halusi auttaa, tarjota köyhälle ruokaa.

– Kyllä mä selviän, sanoin.

– Kyllähän tollaset pihit, laiskat ja kiireiset selviävät, Tony nauroi.

Menin hämilleni ja puristin kaljatölkkiä käsissäni. Tony alkoi kuoria sipulia, mikä kävi häneltä varsin näppärästi. Sitten hän laittoi kaasun lieteen ja kuullotti silppua. Tämä­ kaikki oli sulavaa ja herätti minussa vääriä toiveita.

– Mitä sä oikein tarkoitit? kysyin viimein.

– Sillä laillahan sä itsesi esittelit lauantaina, ihan kuin mä en jo tuntisi sua, saunassakin näin pesulla, Tony nauroi ja antoi minulle paprikan pilkottavaksi.

Aloin tehdä siitä hakkelusta posket punaisina.

– Riittää jo, Tony nauroi ja antoi minulle tomaatteja.

– Etkö sä muista?

– Tietty muistan, sanoin varmuuden vuoksi.

Muistin kaiken.

Tony irrotti otteeni veitsestä, jolla olin pahoinpidellyt tomaatit. Hän laski veitsen pöydälle ja siirsi kätensä niskaani, nosti hiuksiani. Ilmaa virtasi kaulalle, ja sitten sinne painuivat myös Tonyn huulet. Henkäisin varoittamatta.

Sellaisia väristyksiä en ollut tuntenut ennen. Tuntisin ne varmaan haudassakin. Sielläkin ne juoksisivat päälaeltani varpaisiini ja kutittaisivat ja saisivat minut henkäilemään tuleville sukupolville rajan takaa…

– Mä en aio sulle maksaa, naapuri-kulta, Tony aloitti ja olisi voinut olla Kirveen laulaja, niin upea ja syvä hänen äänensä oli.

– Mutta jos mä muuten…

– Ai ilmaiseksiko? kysyin ja käännyin häneen päin.

Hän oli laskeutunut kyykkyyn tuolini viereen ja katsoi minua alhaalta­ päin. Hänen kätensä siirtyivät reisilleni.

– Ihanat reippaan tytön reidet, Tony sanoi, ja hänen kätensä etenivät farkuillani kohti nivusiani.

Ajattelin, oliko hän katsellut minua­ ikkunastaan niin kuin minä häntä. Viritin jo mielessäni tunnelia tai siltaa tonttiemme välille ja pohdin, että meidän kannattaisi muuttaa hänen taloonsa, koska hänellä­ oli suihku.

Kuistilta kuului kolinaa. 

Tony muikisti suutaan, nosti kätensä­ reisiltäni kuin ne olisivat polttaneet ja nousi seisomaan.

– Se on vain sun vuokralainen, sanoin ääni käheänä.

Vuokralainenhan menisi yläkertaan omaan huoneeseensa tekemään opiskelijahommiaan.

Tony nauroi.

– Mun vuokralainen, hän toisti.

Sitten hän rykäisi ja huusi:
– Oletko sä syönyt?!

Minusta ei ollut jäämään siihen kuvaelmaan, vaikka ilmaista ruokaa olisi ollutkin tarjolla. Nousin pystyyn. Joka paikkaa tykytti ja päässä humisi.

Sipaisin hiuksiani ja kävelin keittiön ovelle.

Hyvä olutkin jäi juomatta.

Väistin Toivoa eteisessä: hän moikkasi minua ja rojahti tuoliin, jonka olin lämmittänyt tulikuumaksi. Katsoin hänen nuorta, kaunista profiiliaan ja tummaa tukkaansa, joka oli pörrössä. Ehkä hän nuuhki ilmaa ja haistoi Tonyn valmistaman ruoan lisäksi, että jotain oli keskeytynyt. Tai ehkä hän ei huomannut mitään, sillä hän oli vasta opiskelijapoika, mutta minä haistoin sen, mikä jäi kesken, ja harmistani huolimatta hyräilin kotiin­ kävellessäni.­

Kevät oli sittenkin toivoa täysi – tai hänen vuokraisäntäänsä.

Jatkuu ensi viikolla.

Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Mirjamia ei joulunvietto huvittaisi yhtään, mutta muut tuntuvat ottavan juhlasta kaiken irti.

Onnistuin vaientamaan Usvan, mutta kotona hän alkoi paahtaa ideaansa kasvot loistaen. Minun piti naida Salim, kun kerran olin ihan joutilaana siinä. Siten Salim välttäisi palautuksen. Ihmeekseni Salim kieltäytyi jyrkästi jo ennen minua. Salimin mielestä avioliitto oli pyhä asia eikä siihen menty kevytmielisesti tai laskelmoiden. Tarvittiin rakkautta, jota oli ollut Irmelin ja hänen välillään, mutta ei totisesti minun ja Salimin välillä.

”Tuo nainen kylmä ja paha. Ei kukaan voi rakasta tuo”, Salim lausui diplomaattisesti tuomionsa ja varmuuden vuoksi vielä osoitti syyllistä sormellaan.

”Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. ”

Usva yritti piipittää, että suunniteltu avioliitto oli vain muodollisuus, mutta Salim pysyi järkkymättömänä niin kuin minäkin. Usvan mielestä olimme idiootteja.

”Järjestetty avioliitto! Minä vihaan”, Salim aivan pullistui omasta korkeamoraalisuudestaan.

En malttanut olla huomauttamatta, että erinäisissä maissa avioliittoja edelleen järjesteltiin. Kuten Salimin kotimaassa.

”Minä kristitty!”, Salim puhisi. ”Minä moderni ihminen! Sivistynyt. Järjestetty avioliitto on inhottava. Nuori nainen pakko mennä vanhan miehen vaimo.”

Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. Näin sen. Samalla hänen kasvoillaan oli vaikeasti tulkittava ilme, jossa oli jonkinlaista vahingoniloa, voitonriemua – ja flirttiäkö? Mitä hän oikeastaan tarkoitti kiivaalla kieltäytymisellään? Päinvastaista?

Pysyin tyynenä enkä pillastunut Salimin arvioista vaan lohdutin, että kotimaassa hän tapaisi perheensä, vanhempansa ja sisaruksensa. Hän suuttui entistä enemmän.

”Minun isä äiti tapettu!”, hän sanoi. ”Minun veli ja veljen vaimo tapettu. Minulla ei ole ei edes yksi ihminen siellä.”

Mistä minä olisin voinut tietää? ”I’m sorry for your loss”, sanoin, koska se tuli ensimmäisenä mieleeni, mutta ei sekään Salimia lepyttänyt. Ovi pamahti niin että karmit taipuivat, kun hän lähti.

”I’m sorry for you!”, hän huusi lähtiessään.

Emme kuulleet Salimista sen jälkeen. Kyselin joskus Usvalta, joka kertoi miehen odottelevan palautusta vastaanottokeskuksessa. Kaipa tätä masensi.

”En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille.”

Päivät lyhenivät, illat pitenivät. Talvi oli sellainen kuin talvet nykyään olivat: liioiteltu syksy.

Olin väsynyt ja himoitsin hiilareita. Suklaata, jäätelöä, voikkuleipää. Vatsani pömpötti, reiteni levisivät. Olin jo ostanut halpamarketista collegeverkkarit, joissa hiihtelin päivät pääksytysten. Verkkareissa piili turtumusvirus, joka nousi takapuolesta kohti aivoja. Kadotin ajantajuni. Sekosin viikonpäivissä.

Hoidettavia asioita oli loputon määrä. Irmelin kuoleman vuoksi piti tehdä perunkirjoitus ja perinnönjako. Piti ilmoittaa verotoimistolle, laatia valtakirjoja, juosta virastoissa, lopettaa jäsenyyksiä, pankkitilejä ja vakuutuksia. Piti hävittää Irmelin vaatteita ja tavaroita.

Koluttuani päivän seurakunnan, kunnan ja verohallinnon toimistoja kaaduin sänkyyni väsymyksestä horkkaisena. Irmelin sänkyyn, siis. Nukuin sisarvainajani sängyssä, hänen pussilakanoissaan ja katselin iltaisin julisteita, valokuvia ja matkamuistoja, joita hän oli ripustanut seinille. Joka ilta mietin, että minun pitäisi riisua huone sisareni historiasta, mutta en saanut sitä tehdyksi.

”Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa.”

En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille. Piti lukea Wilmaa, piti allekirjoittaa sen tuhatta lippua ja lappua, piti osallistua vanhempain varttiin ja opintoneuvontailtoihin, piti tilata hammaslääkäriä ja jonottaa koulupsykologia. Piti kuljettaa tyttöä teatterikerhoon, kaverin luo, elokuviin ja ties mihin diskoon. Ajokortiton nuoriso päristeli mönkijöillä pitkin teitä. Lukiolaiset ajelivat jo mopoilla tai kalliilla mopoautoilla. Vaivuin nostalgiaan muistellessani teinideittejä traktorin kyydissä.

Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa. Milloin kävi nuohooja, milloin sähkömies, vessa meni tukkoon ja katosta tippui vettä. Likakaivo piti tyhjennyttää. Piti tilata öljyä ja öljykattilan huolto. Klapit olivat halvempia, niitäkin tilasin.

Olin vaipunut apatiaan. Olin kuin alkoholisti, joka vaipuu kohti kivipohjaa, tietää sen, mutta ei pysty kääntämään elämänsä suuntaa ja uimaan pintaan. Päivästä toiseen suoritin pieniä velvollisuuksia, tilasin likakaivon puhdistusta, jonotin verotoimistossa, luin Wilma-viestejä, suihkutin äitiä. Tein pieniä ja enkä jaksanut ajatella suuria kuten elämäni suuntaa.

En viitsinyt enää etsiä työkontakteja. Rahat hupenivat. Posti kantoi joka päivä laskuja, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Hirvittävän isoja sähkölaskuja, lehtien tilausmaksuja, vesilaskuja, kiinteistöveroja, jätemaksuja, polttopuulaskuja, öljylaskuja, kotihoidon maksuja, terveyskeskusmaksuja, vainajan sairaalalaskuja, hammaslääkärin laskuja, puhelinlaskuja, hautaustoimiston laskuja, seurakunnan laskuja.

”Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain.”

Äitinsä perillisenä Usva sai talonpuolikkaasta puolikkaan, täysin arvottoman, mutta perintövero oli iso. Veron maksamiseksi myimme pellot naapurille perintöveron hinnalla. Usva sai lapsilisää ja pientä eläkettä, äiti yhtä pientä eläkettä, minun palkkani juoksi vielä. Joka laskun kohdalla arvoimme, kenen tilillä oli sen verran rahaa, että se voitiin maksaa.

Kun Geelin&Galjun maksama palkka loppuisi, olisi edessä oli työvoimatoimiston terävähampainen kita. Välttelin kuin ruttoa viranomaisten käsiin joutumista. Se olisi alennustilani syvin syöveri. Että joku määräisi, miten minun piti olla ja toimia, ja minun olisi pakko totella, muuten kuolisin nälkään ja viluun.

”Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut.”

Sosiaalitoimiston kanssa asioiminen oli riittävän rankkaa. Äidin saama, niin kutsuttu kotihoito, oli yhtä tyhjän kanssa. Kotihoitaja kaarsi pihaamme jarrut kirskuen, juoksi sisään, huusi tullessaan, oliko pillerit otettu – tottakai, siitä pidin toki huolen. Sitten hän kaapaisi läppärin salkustaan ja alkoi kirjata toimenpiteitään. Kirjaamiseen meni enemmän aikaa kuin toimenpiteisiin. Selitin, että äidin pesu ja ihonhoito oli ongelmamme. Se ei kuulunut kotihoitoon. Jos sellaista halusimme, meidän pitäisi itse tilata ja maksaa se itse.

Kaipasin niitä kolmea mummoa, jos he nyt mummoja edes olivat.

Usva kävi koulua nurkuen ja valittaen, mutta ei lintsannut. Minä olin oppinut runsaasti yläkoulun matematiikkaa ja kemiaa. Yritin muistaa kysyä häneltä joka päivä, kuinka oli mennyt ja miltä hänestä tuntui. Kysymykseni olivat turhia, sillä Usva vastasi joko suopeasti ”ihan ookoo” tai tietyllä tympääntyneellä äänensävyllä ”aivan sama”.

Porusessiomme jälkeen olimme ryhtyneet muistelemaan Irmeliä. Se oli käynyt helpommaksi. Kerroin Usvalle sisareni viikoittaisista puhelinraporteista. Jätin pois oman suhtautumiseni. Imagoni sisarentyttären silmissä oli riittävän huono. Usva kertoi minulle äidistään ja pirautti pienen itkun. Omituista kyllä, se tuntui hyvältä.

”Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.”

Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut. Hänellä oli ollut terveydenhoitajan työnsä vastaanottokeskuksessa, mutta hän oli venyttänyt työtuntejaan reippaasti yli maksetun. Hän oli hoitanut äidin ja huushollin ja leiponut joka viikko. Hän oli hoitanut eläimet. Hän oli kuulunut Marttoihin ja laulanut kirkkokuorossa. Hän oli toiminut koulun vanhempainyhdistyksessä. Hän oli leikannut matonkuteita ja kutonut räsymattoja.

Millä ihmeen ajalla? Minulla ei ollut työtä, äidin hoitoon sain apua, joskin huonoa, mutta en jaksanut mitään. Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain. Joka päivä oli tarkoitukseni palata hiilari-proteiini-dieettiin, mutta aina löysin itseni keittämästä perunoita tai tuijottamasta televisiota voileipä kourassa.

Eläinten Albert Schweizer pistäytyi talossa silloin tällöin mukamas katsomassa vuohia. Hän katseli minua merkitsevästi, mutta en ollut tietävinäni. Niin syvällä alennuksen suossa en sentään ollut. Pari kertaa tosin kävin hänen kanssaan Seinäjoella elokuvissa ja kerran teatterissa jotain musiikkihupailua katsomassa. Olihan se vaihtelua. Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.

”Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle.”

Joulu läheni.

Eläintohtori teki tikusta asiaa jälleen kerran ja tuli käymään. Hänen asiansa koski joulukuusta. Hän oli menossa sahaamaan itselleen kuusta, joten saisimme omamme siinä samalla, jos halusimme.

En todellakaan halunnut kuusta, en koristeita, joululauluja, lahjoja, enkä varsinkaan jouluruokia. Ei kiitos. Joulukuusi olisi pikkusormen antamista jouluhysterian pirulle, ja sitten se veisi koko käden.

”Ihanko totta, voi kiitos!”, huudahti Usva enkä raaskinut tyrmätä hänen kirkassilmäistä toivettaan.

Usva kysyi, pääsisikö hän kuusimetsään valitsemaan kuusta. Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle. Painostuksen alaisena lupauduin. Mister Elukka ryhtyi heti sopimaan suurimuotoisia järjestelyjä. Kuusen kaatamiseen tarvittiin ilmeisesti kosolti aikaa, automatka, lämpimät vaatteet, pulkka, eväät ja valoisa ajankohta, joka siis oli lyhyt näin joulun alla. Minä olin kuvitellut, että jonkun näreen poikkaisemiseen tarvittiin saha ja siinä se.

Suuri Hyväntekijä saapui lauantaiaamuna punaposkisena hakemaan meitä. Lastauduimme farmariin, minä eteen ja Usva takapenkille eräänlaisen hurtan viereen. En ollut tiennytkään, että urhealla kuusenkaatajallamme oli koira. Usva sen sijaan tiesi, että vasikan kokoinen otus oli bokseri ja nimeltään Retu. Hän paijasi koiraa ja lepersi sille. Vastalahjaksi koira piereskeli niin että minulta oli mennä taju.

”Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.”

Anteeksi, Retu pääsi ahmimaan lehmän mahaa. Se on Retun mielestä herkkua mutta seuraukset ovat säädyttömät, herra Joulumieli valitteli. Ilmeeni nähdessään hän lisäsi kiireesti, että kyseessä oli pakaste, ei tuoretuote.

Usvaa pieruhuumori huvitti, ja hurttakin virnuili pikku pilaansa tyytyväisenä.

Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.

Usva ja Alfauros sahasivat poikki kaksi puuta. Minulle olisi riittänyt aivan pieni kuusenpahanen, mutta Usva valitsi ison. Puut sullottiin muovisäkkeihin, joissa ne oli helpompi raahata autolle ja nostaa katolle kuin paraskin saalis. Tämän suuren urotyön päätteeksi seurueemme erämies viritti nuotion. Istuskelimme nuotion äärellä, paistoimme makkaroita, joimme kahvia, söimme eväsleipiä ja savustuimme. Kaikki vaatteet täytyisi pestä, kun pääsisimme kotiin.

Herran Joulunhenki kyseli jouluperinteistämme. Usva osasi niitä luetella: himmeli kattoon, silkkipaperista lumihiutaleita ikkunaan, pahvinen tontturivi, kynttilät, kuusenkoristeet vintiltä, joululiina lipaston päälle, liinan päälle hyasintti.

Usva ja Tiernapoika sopivat innokkaasti suuresta jalkaanlaittopäivästä, joka oli Usvan mukaan perinteisesti aatonaatto. En pystynyt sitä estämäänkään, ja kaiken tämän avuliaisuuden ja illan hämärtymisen vuoksi minun oli pakko kutsua Mr Mänkki illastamaan kanssamme.

Suuri kuusenpystytyspäivä saapui ja niin myös Joulueksperttimme. Usva oli edellispäivänä leikellyt ikkunoihin räntähiutaleita muistuttavia silkkipaperiteelmiä ja kiskonut kuusen sulamaan navettaan. Se kannettiin riemusaatossa tupaan ja törkättiin jalkaansa. Seurasi vinouden oikaisemisia ja kuusen kiilaamista paikalleen, koristeiden ripustelua pitkin ja poikin, ja lopuksi kahvit joulutorttujen kera.

Kahvipöydässä Usva alkoi tentata Eläinten Kuningasta joulunvietosta ja tämä kertoi, että vietti joulun yleensä poikansa kanssa, mutta ei nyt ollut asiasta varma, koska poika oli lähdössä joulunviettoon poikaystävänsä perheen luokse.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Höristin korviani. Sanoiko hän pojallaan olevan poikaystävä? Noin vain, ilman selityksiä tai rykimisiä. Nivalan Villapaitamiehessä olikin uusia särmiä.

Ennen kuin ehdin pelastaa tilannetta, Usva jo kutsui Tähtipojan meille joulunviettoon ja äijäpiru hyväksyi kutsun nopeasti, joskin kohteliaasti toppuutteli, että eihän hän nyt voi tulla perhejoulua häiritsemään. Arvasi, että minä keksisin jonkin esteen vierailulle. Hymyilin väkinäisesti, että mukavaahan se olisi, mutta joulunviettomme oli vaatimatonta. Meillä ei ollut edes kinkkua ja jouluruuat oli ostettu myyjäisistä. Tämähän keksi oitis siihen vastaväitteen, että seura se on tärkeintä joulussa ja olisi todella anteliasta päästää yksinäinen mies nauttimaan perhejoulusta. Kotipuoleensa sukujouluun hän ei voinut päivystysvelvollisuuksiensa vuoksi lähteä.

Odottaakahan vain, pääsette minusta eroon, kun aattona hevonen saa ähkyn tai koira hotkii salaa kinkkua ja sairastuu, niin se on aina ennenkin mennyt, hän ennusti.

Miehen lähdettyä kysyin Usvalta, miksi ihmeessä hän oli kutsunut Tohtori Whon jouluvieraaksemme.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Mistä ihmeestä olet saanut tuon käsityksen? Se on väärä. Olen hänelle kohtelias, se ei merkitse tykkäämistä, paremminkin päinvastoin, valistin.

Usva väitti havainneensa, että välillämme oli tykövetoa ja että olin aina hyvällä tuulella, kun olin tavannut Jarkon.

Jouluaaton ateria meni loppujen lopuksi aivan hyvin. Äiti oli innoissaan miesvieraasta, Usva samoin ja minä kestin tilanteen. Meillä oli Marttojen laatimia joululaatikoita, ihan itse kuorittuja ja keitettyjä perunoita sekä jouluhauki, sillä Usva ei antanut minun ostaa tarjouksessa ollut norjalaislohta, koska se oli kasvatettu epäekologisesti ja epäeettisesti kassissa. Hauen elämäntarinaa en tuntenut, mutta se lienee ollut onnellinen ja ekologinen. Ehkä myös perunamme olivat eläneet iloisesti.

Usva oli käynyt vilkuilemassa vuohia vähän väliä, sillä Barbara oli hänen mukaansa käynyt levottomaksi ja sillä oli ihan sellainen ilme. Kun lahjat oli jaettu Usva ja Vuohispesialisti menivät navettaan ja viipyivät epäilyttävän kauan.

”Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti.”

Menin itsekin katsomaan. Vuohi kulki karsinassaan ympyrää ja päkätti. Sitten sen peräpäästä muljahti limainen möykky, jota emo kävi nuolemaan ja joka nuolemisen tuloksena muuttui pieneksi vuoheksi. Usva itki ilosta, mutta Jarkko sanoi, että toinenkin oli vielä tulossa. Odotimme ja odotimme.

Tohtorimme ei vaikuttanut huolestuneelta, joten tilanne oli kaiketi hallinnassa. Minua kyllä jo hermostutti. Eniten hermostutti Usvan reaktio, jos jokin menisi vinoon.

Odottaessamme kuulin kumahduksen navetan heinävintiltä.

Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti. Menin portaille ja kiipesin ylös, mutta vintillä oli pimeää. Kunnes sinne sytytettiin valo.

Salim sytytti. Hänellä oli jonkinlainen majapaikka. Patja, peitto, jatkoroikka ja työmaavalaisin, vedenkeitin.

”Mitä helvettiä tämä tarkoittaa”, kysyin, ja Usva vastasi alhaalta, että tulkaa katsomaan, nyt se syntyy.

Kapusimme alas ja ehdimme nähdä, miten toinenkin vuohivauva pullahti maailmaan. Jarkko sanoi, että tässä meillä on sitten joulun ihme. Minä ja Usva töllötimme kuin paimenet kedolla ihmettelemässä vauvoja oljilla, Eeva-vuohi kurotteli turpaansa aidan yli ja olihan seimen äärellä kaksi tietäjääkin, itämaan ja länsimaan.

Jatkis päivittyy lauantaisin.