Yksinhuoltaja Tuiren talous on pitkälti nojannut ex-miehen lavean tilin turvaan, mutta nyt mieheltä on mennyt kaikki: firma, luotto­tiedot ja uusi vaimo. Tuiren paras ystävä, äveriäs Marina päättää panna raha-asiat kuntoon ja tarjoaa apuaan vielä miehenkin löytämiseen. Olisikohan oljenkorteen syytä tarttua?

Puhelu tuli yöllä. Ehkä­ sellaiset puhelut­ tulivat aina­ arvaamattomina kellonaikoina. Ennen­ kuin vastasin, silmissäni vilahti, että kello oli kolme jotakin. Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin Pinja.

Vaikka terävimmän ikävän kärki oli jo tylsynyt – tyttären lähdöstä oli kuusi viikkoa, enkä enää laulanut Eppujen ”mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin / mä tahdon tähän­ taloon sinut takaisin”, iskivät huoli ja pelko vuorotellen miekkansa rintaani.

Hädässäni en huomannut soittajan nimeä. Tunnistin vasta äänen:­ Iiro. Hän oli humalassa. Hänen puheestaan­ ei saanut ensin selvää, ja aluksi olin vain raivoissani, koska hän säikäytti minut niin totaalisesti.

Vasta kun pääsin ärtymykseni yli, muistin, ettei Iiro juonut. Hänessä­ oli ollut avoliittomme aikana­ monia puutteita tai nykyään sanottaisiin haasteita –rahanahneus,­ työnarkomania, ylimielisyys ja äkkipikaisuus – mutta kännäys ei kuulunut hänen repertoaariinsa. Vappuna hän joi mieluiten simaa ja juhannuksena yhden, huolella valitun tuontioluen.

– Mikä on? Mä en saa selvää, keskeytin mongerruksen.

– Tuire, Tuire, hän sanoi.
– Tuire, Tuire.

– Se olen minä. Entinen avovaimosi ja tyttäresi äiti, vahvistin siteemme.

– Tuire, kaikki meni, ihan kaikki.

En ensin ymmärtänyt, mikä kaikki oli mennyt. Olin niin unenpöpperöinen, etten hahmottanut, mistä Iiro puhui. Ajattelin ensin, että kaikki hänen vähät ystävänsä olivat menneet tietä pitkin jonnekin. Näin heidät kuin pakolais­lauman vaeltamassa arolla. Iiro selvensi:

– Rahat meni, talo meni, Pirre meni. Jopa ne viime kesäiset pihakivet menivät.

Nyt aloin herätä. Muistin yhtäkkiä parin viikon takaisen riidan, jonka olin kuullut puhelimessa: Iiro ja hänen Pirre-vaimonsa olivat tapelleet­ jostakin kaapista, joka oli tulossa Saksasta, ja sitten Iiro oli huutanut minun korvaani jumalauta, mutta pyytänyt kyllä anteeksi.­

Oliko jo se ollut merkki siitä, että asiat olivat huonosti?

Tiesin olevani naiivi. Iirokin kertoi, että merkkejä oli ollut ilmassa jo vuoden verran. Iiron firma oli sukeltanut­ syvälle vuosi sitten, pohjakosketus oli tullut syksyllä, ja siitä eteenpäin sekä firma että pariskunta­ olivat eläneet velaksi. Velkaa oli otettu velan päälle, jopa pikavippejä, ja nyt kaikki oli loppu.

– Luottotiedotkin menivät, Iiro sanoi.

– Sähän maksoit Pinjan vaihto-oppilasvuoden, sanoin huulet kuivina.

– Annoit Pinjalle lentokentällä ison tukun rahaa, muistin, ja näky kahtia taitetusta setelinipusta herautti­ edelleen syljen suuhuni.

– Velkaa vain, Iiro sammalsi.

Se kuulosti kammottavalta.

– Ja kuule, Tuire, multa on jäänyt maksamatta se viimeinen lasku Pinjan vuodesta sille järjestölle. Se on kolmetuhatta ja yli, mutta mä en millään pysty maksamaan sitä. Ne ovat karhunneet mua siitäkin, mutta miten mä…

Kauhu alkoi levitä jokaiseen jäseneeni­ sormenpäitä myöten. Olin yhtäkkiä täysin hereillä ja tuijotin yöhön mitään näkemättömin silmin.

– Pinja nostaa koko ajan taskurahaa, Iiro jatkoi.

Hän kuulosti nyt selvemmältä.

– Likan visalaskut ovat parin tonnin luokkaa.

– Parin tonnin luokkaa, toistin.

Pinjahan sai ruuan ja ylöspidon Australian-perheeltään. Miten hän pystyi hummaamaan pari tonnia kuussa?

– Mun visa on siis poikki. Ja Pinja tarvitsee uuden visan.

– Ei mulla ole visaa, sanoin heti.

– No, joku luottokortti, Iiro sanoi tutummalla, kärsimättömällä äänellään.­
– Kai sulla jokin on.

Ei ollut. Minun rahatalouteni pysyi­ kasassa niin, että nostin käteistä­ ja elin sen mukaan, mitä pussissa oli. Se oli tietenkin taloustieteen tohtori Marinan mielestä oravannahkakauppaa, mutta se oli ainoa mahdollisuuteni pärjätä sen jälkeen, kun olin maksanut veden, sähkön, vakuutukset ja muut aikuiselämän­ kurjuudet.

– Sä et saa luottokorttia, jos sunkin luottotiedot ovat menneet, Iiro valisti.

– Eivät todellakaan ole menneet, sanoin arvokkaasti ja moitin häntä siitä, että hän oli herättänyt minut.

– Nukutaan nyt vähän, sanoin lempeämmin, kun kuulin nyyhkäisyn puhelimesta.

– Aamulla kaikki on paremmin.

En tosin uskonut siihen itsekään.

AAMU OLI YÖTÄKIN synkempi. Hörppiessäni aamukahvia tajusin, mihin kaikkeen Iiron taloudellinen romahdus vaikutti. Vastaus: ihan kaikkeen.

Olimme päässeet Pinjan kanssa helpolla, koska Iirolla oli aina ollut hyvä palkka ja hän pystyi toteuttamaan ainokaisensa kaikki toiveet. Pinjalla oli ollut pienestä saakka luksustoppavaatteet ja kännykät ja tietokoneet viimeisen päälle. Iiro oli ostanut tälle luistimet, monot, sukset ja lumilaudat, ja niitähän piti hakea kaupasta vähän väliä, koska lapsi kasvoi.

Minun osuuteni oli tarjota Pinjalle katto pään päälle sekä simppeliä kotiruokaa, johon rahat olivat tulleet Iiron avokätisistä elatusmaksuista. En edes tiennyt, kuinka paljon rahaa Iiro oli siirtänyt Pinjan tilille kuukausittain, mutta ilmeisesti paljon, koska Pinja ei ollut koskaan ruinannut minulta senttiäkään.

Sen lisäksi, että Pinja oli hemmoteltu, olin siis ollut minäkin. Tajusin­ sen nyt.

Soitin Marinalle heti, kun arvelin hänen heränneen, ja kerroin tilanteesta.­

– Iirolla on takuulla sijoituksia, Marina haukotteli.

– Luulen, että kaikki kortit on nyt käännetty.

Iiro oli pirun ylpeä. Hän ei olisi soittanut yöllistä puheluaan huvin vuoksi. Hän ei olisi edes ryypännyt.

Marina ymmärsi huoleni, kun kerroin humalasta. Marinasta Iiro oli ollut likimain absolutisti ja siksi epäilyttävä.

– Mä selvitän asiaa, Marina lupasi,­ ja kuulin hänen äänestään, että tällaiset hommat saivat hänet liekkeihin.

Minut ne polttivat lähinnä karrelle.

Poljin Pageen hermostuneesti hyräillen ja puskin työpäivän lisäksi kolme tuntia ylitöitä. Halusin pomoni­ sota-Masan näkevän, että olen tosissani, paneutunut ja korvaamaton. Ei varmaan menisi kauan, kun minun pitäisi pyytää häneltä täyttä työaikaa.

Body pumpissakin huhkin kuin viimeistä päivää. Katsoin, mitä viereisellä penkillä hikoileva, bodatun näköinen kundi laittoi painoiksi ja laitoin vähintään yhtä paljon. Kun työnsin tangon olkavarsiliikkeissä viimeisen kerran suorille käsille, selässä nitkahti ja huusin ääneen.

– Tiesitkö sä, että tuollaisesta huutamisesta voi saada porttikiellon salille? naapuripenkin tyyppi kysyi.

– Ei kai? kysyin.
Minulla ei ollut sinä päivänä rahtuakaan huumorintajua.

Mutta ei ollut hänelläkään: hän alkoi pitkäveteisesti selittää, miten eräässä kuntoilukeskuksessa ähkinyt mies oli erotettu, sillä hänen puhinansa oli häirinnyt muita treenaajia. Kundin mielestä joskus oli kyllä välttämätöntä päästää ääniä. Hän päästi itse muutaman, jotka kuulostivat ihan toisenlaisilta kuin mitä olin kuullut salilla aiemmin. Virnistin hänelle – ehkä elämä ei sittenkään ollut niin synkkää – mutta kundi oli edelleen tosissaan.

Myös ohjaajalla oli minulle asiaa.

Ohjaajat harvoin ottivat kontaktia ryhmäläisiin, ja ehdin jo ajatella, oliko tämäkin pannut merkille hurjat painoni ja tuli nyt kiittelemään minua ja ehkä tarjoutumaan ohjaajaksi… Mutta selkään taputtelun sijasta hän toivoi, että odottaisin tunnin loppuun ennen kuin veisin välineet paikoilleen.

– Muutkin ohjaajat ovat sanoneet, että sulla on aina ihan hirveä kiire päästä tunneilta. On turvallisuusriski kantaa puntteja maassa punnertavien ihmisten yli, hän valitti.­

ODOTIN MARINAA Perryssä. Olin ottanut­ ­­vain veden, mikä ei ollut ilahduttanut baarimikkoa. Hymyilin hänelle lohduttavasti: ei tässä kenelläkään ollut nyt kovin kivaa.

Marina tuli ja levitti pöydälle kolme aanelosta.

– Laskelmia, hän sanoi ja tilasi kahvin.

Baarimikko ei vilkaissutkaan meitä.­

Yhdellä paperilla Marinalla oli Iiron edellisvuoden verotustiedot, tämän firman liiketiedot ja viimeisimmän tilikauden numerot. Vaikka en mitään ymmärtänytkään, tunnistin miinusmerkin.

– Mistä sä sait nämä?

– Kaupparekisteristä saatavat perustiedot voi ostaa parilla eurolla, ja verotiedot löytää kuka vain, Marina sanoi kuivasti.

– Mutta yleisesti ottaen näyttää siis älyttömän huonolta, ja tämä oli tilanne vasta viime kesänä, kun firman tilikausi päättyi.

Marina näytti pelottavalta pudistellessaan­ päätään ja tuijottaessaan numeroita. Minusta tuntui kuin hän olisi nähnyt mutkan taakse ja tiennyt, mitä tuleman piti.­

Toisella paperilla oli – nöyryyttävää kyllä – tiedot minun rahoistani.

– Mistä sä mun tiedot sait? kysyin­ aidosti järkyttyneenä.

– No, tämä on tietysti arvio, mutta kyllähän mä sut tunnen, hän sanoi ja näytti kerrankin hieman hämillään olevalta.

– Muista, että mä tutkin työkseni kulutustottumuksia, ja sä…

Hän ei jatkanut, mutta tiesin nyt, miten minut oli lokeroitu.

Korjasin hänen papereihinsa muutaman luvun katsomatta häntä. Lisäsin pari nollaa muutaman luvun perään, vaikka ne eivät olleet totta.

Mietin, oliko Marina huomannut, että käydessäni hänen luonaan saatoin joskus ottaa pari tamponia hänen allaskaapistaan ja välillä levitin kasvoilleni sitä ihanaa rasvaa, jonka litrahinta oli käytetyn auton verran… Vaikka olimme puhuneet seksistä, hiivatulehduksista ja kerran jopa­ ulosteemme koostumuksesta, mikä oli ollut kyllä liian avointa, tiliemme­ saldoista emme olleet puhuneet­ koskaan.

Kolmas paperi oli suunnitelma. Se oli ihan kreisi suunnitelma, jossa oli pelkkiä epävarmuustekijöitä kuten­ minun isäni.

– Isä ei anna mulle killinkiäkään.

– Sähän olet sen ainoa lapsi ja Pinja sen ainoa lapsenlapsi, Marina kummasteli.

– Isä ei antanut mulle edes viikkorahaa. Rahaa sai vain tekemällä töitä.

– Sitten sä teet ne työt, Marina sanoi.

– Mitä työtä eläkkeellä oleva mittarinlukija voi teettää ketunpiirtäjällä?

– Se on sen murhe, Marina kylmäili, mutta kyllä se oli enemmän minun murheeni. Nyökkäsin silti.

– Entä Iiron vanhemmat?

– Kuolleet.

Marinakin näytti synkältä. Toivoin hänen heilauttavan taikasauvaansa punaiset hiukset hulmahtaen kuin Disney-prinsessa ja sanovan,­ että simsalabim, minä ratkaisen kaikki ongelmanne, minulla­ on hienoja obligaatioita, osakesalkkuja, rahasto-osuuksia ja valuuttatilejä Caymansaarilla, mutta hän pysyi hiljaa.

Ystävyyttä, edes kokovartalo­haliystävyyttä, ei sotkettu bisneksiin.
Yritin silti. Sanoin, että se vaihto-oppilasvuoden viimeinen erä oli kolmetuhatta ja rapiat ja kysyin,­ voisiko Marina lainata rahat.­

– Pinja on sun kummityttö, muistutin.

– Totta, mutta mä en lainaa.

Tätä puolta en Marinassa tajunnut. Jos minä olisin voinut lainata hänelle hänen kipeästi tarvitsemansa rahat, olisin tehnyt sen ilomielin.

– Ehkä se meidän kettukirja menestyy­ ja sitä myydään ihan hulluna, sanoin toiveikkaasti, mutta Marina näytti höhlää naamaa.

Ensin hän ei edes muistanut pomoni­ vaimon lastenkirjaprojektia, johon tein kuvitusta.

Olin ollut vähän pettynyt Kaisan ideaan. Minusta kettujen käytös­tavat – tassut pois pöydältä ja röyhtäily on hyi hyi – olivat tylsä aihe, mutta mistäs minä mitään tiesin. Minun tehtäväni oli piirtää. En myöskään halunnut hidastaa projektia puuttumalla käsikseen, sillä mitä nopeammin saisimme bestsellerimme painokoneisiin, sitä­ äkimmin käärisimme siitä rahat.­

– Sä voisit kyllä ihan varmuuden vuoksi kysellä lisäduunia, Marina sanoi.

– Ja nyt sun pitää hakea luottokortti, jossa on rinnakkaiskortti Pinjalle. Mä voin tulla sun kanssa pankkiin. Kysytään varmuuden vuoksi, mitä ne esittävät lainan­koroiksi nykyään…

Minusta tuntui kuin olisin vajonnut­ johonkin suohon ja jäänyt sinne pää vain niukin naukin pinnalla.

Vaihdoin puheenaihetta ja kysyin, miten Marinan ja Toivon automatka oli sujunut sen jälkeen, kun Marina oli heittänyt minut Pageen.­

– Mikä automatka? hän kysyi, mutta luksusmeikkivoiteensa alla hän takuulla punastui.

PUHUIMME IIRON KANSSA vakavasti seuraavana päivänä, mutta tilanne ei muuttunut sen paremmaksi, vaikka tällä kertaa hän oli selvä ja nolo siitä, että oli soittanut kännissä. Fakta oli kuitenkin se, että konkurssi oli tullut ja kaikki mennyt.

Kerroin hänelle, että selvitin  tilannetta­ taloustieteen tohtorin kanssa ja olin hakenut luottokortin. Sanoin Iirolle, että koska luottotietoni olivat priimakunnossa, minulla ei ollut mitään hätää. Lainakin oli luvattu, mutta konsulttini mielestä korot olivat niin kiskurimaiset, ettei siihen kannattanut vielä mennä.

Siksi pyöräilin aamuisin Pageen ennen kuin kukaan muu ehti sinne ja jaoin kaikkien postit ja päivitin infotaulun, jotta he huomaisivat, kuinka tärkeä olin.

Mutta Masaa kiinnosti vain kettukirja. Hän sanoi Kaisan olevan siitä intona.

Jonne mulkaisi minua koneensa takaa, ja kun menin hänen luokseen ihmettelemään, mikä häntä harmitti, hän sanoi, ettei ukko osaa muusta enää puhuakaan kuin ketuista,­ vaikka Page laskee pyllymäkeä.

Nostin kädet torjuvaan asentoon, jonka olin oppinut itsepuolustuskurssilla. Oikea jalka taakse, kädet 45 asteen kulmaan, valmiina ja valppaana, kämmenet eteenpäin. Ei, en kestäisi enää yhtään huonoa uutista.

TYÖPÄIVÄN JÄLKEEN menin jumppaan.

Oli varmaan ensimmäinen kerta, kun olin siellä ajoissa. Vaihdoin rivakasti vanhat ja virttyneet jumppakamppeet niskaani ja Pinjan fuksianväriset lenkkarit jalkaan, sipaisin tumman tukkani sykerölle päälaelle ja räpelsin puhelintani tsekatakseni Pinjan somet.

Facebook: uusi profiilikuva, uusi taustakuva. Profiilikuvassa ruskettuneet varpaat, joissa jokaisessa eriväristä lakkaa. Ehkä joku gay pride -kannanotto, mietin, tai sitten ei. Taustakuvana turkoosi meri ja valkoinen santa.

Instagram: ainakin sata uutta kuvaa. Sen sijaan, että olisin jaksanut selata kuvia minulle tuntemattomista teineistä, ummistin silmäni hetkeksi ja muistin Pinjan meidän kotisohvan nurkkauksessa selaamassa kavereidensa insta-­tilejä. Hän saattoi tehdä sitä tuntikausia, ja hörähdellä itsekseen. Ikävä yritti viedä minut mukanaan, mutta klikkauduin Pinjan blogiin.

Pinjaussie.com: Kuvia käsin värjätyistä teepaidoista, jotka eivät olleet yhtään Pinjan tyylisiä. Tekstissä hän kertoi värjäyksen eri vaiheista huolellisesti. Iiro taisi olla oikeassa: blogi oli perustettu meitä varten.

Twitterissä oli meneillään tiivistä visertelyä kengurunlihansyönnistä. Piristääkseen väittelyä tyttäreni tykitti kirjainlyhenteitä, tähtiä ja risuaitoja. Tsörk sille.

WhatsApp: Suureksi ilokseni Pinja oli vastannut Hyttysten ketjuun, jossa olin taas kysynyt kuulumisia. ”Hyvin menee mutta menköön, CUL8R.”
”Sii-juu-l-eit-er”, tavasin ääneen ja virnistin, että keksin.

Naapurikaapeilla käännyttiin katsomaan, kun puhuin ääneen. En ollut huomannut kahden teini­tytön pyrähtäneen pukuhuoneeseen. He käänsivät katseensa salamannopeasti toisaalle, kun vilkaisin heitä. Tunnistin heidät Pinjan koulukavereiksi, mutta he eivät ilmeisesti­ tunnistaneet minua, koska alkoivat puhua viikonlopusta niin estottomasti.

En ollut aikoihin kuullut niin huolellisesta varustautumisesta – jopa Marinan tilannetiedotukset kalpenivat tämän selvityksen rinnalla.

Pidempi tytöistä toimi juomienhankkijana ja lyhyempi poikien. Molempia oli runsaasti tarjolla. Pojat taisivat olla heille jo hyvinkin tuttuja, monella tapaa ja kummallekin.

Punastelin omalla kaapillani ja pengoin touhukkaana reppuani, jotta he eivät äkkäisi minun kuuntelevan ja tunnistaisi minua Pinjan äidiksi.
Oikeastiko Pinjan ikäiset harrastivat jo tuollaista? Sen lisäksi, että minua painoivat rahahuolet, sukelsin vieläkin syvemmälle aprikoidessani Pinjan mahdollisia seksi- ja kännijuttuja.

Yhtäkkiä pukuhuone hiljeni: pitkä ja pätkä olivat tunnistaneet minut.­

– Ups, oletko sä Pinjan äiti? pitkä kysyi.

– Siis ei me meidän asioista puhuttu­ vaan yhden meidän kaverin, lyhyt selitti.

– Ai, en mä yhtään kuunnellut, minäkin valehtelin, ja meidän jokaisen­ naama oli varmasti yhtä punainen.

Muistin vielä hyvin, miten he olivat kymmenvuotiaita ja heillä oli raudat ja letit sekä pipot pöhkösti päässä.

Tunsin itseni satavuotiaaksi. Olin kuin mikäkin mummo hipsiessäni heidän edellään jumppa­saliin, vaikka oikeasti olin vielä hyvässä­ kunnossa ja tukka päässä ja vahvat hampaat suussa.

PINJA EI YHTÄÄN jarrutellut rahankäyttöään saatuaan uuden luottokorttinsa. Hän ei myöskään kysynyt, mitä hänen iskänsä luottokortille tapahtui.

Pystyin nettipankista seuraamaan hänen kulutustaan lähes­ on-linena, ja jo parissa päivässä olin kuin Marina kulutus­tutkimuksineni: tyttäreni oli törsääjä.

Minun oli aika ottaa yhteyttä hänen­ momiinsa, Australian-­Kateen.
Kate oli kotirouva, ja hän vastasi vaivalla takeltelemaani sähköpostiin kahden minuutin kuluttua kertoen, että heillä oli ihan mieletöntä Pinjan kanssa.

Pine oli hänelle kuin oma lapsi – omia lapsiahan hänelle ei ollut suotu. Katen mies teki pitkää päivää juristina, ja Kate ja Pine pitivät hauskaa. Kyllä sainkin olla ylpeä niin kauniista, aikaansaavasta, sosiaalisesta,­ trendikkäästä ja kielitaitoisesta lapsestani. Suomensin sanakirjan­ kanssa Katen kirjoittamaa viestiä.

Kysymykselleni siitä, miten Pinjan rahat riittivät tai voisivatko he shopata vähän vähemmän, Kate nauroi – kymmenen erinäköistä hymiötä ja liuta käsittämättömiä muita merkkejä – että se oli heille vain ilo. Don’t worry.
Hän ei todellakaan käsittänyt.

Mutta Pinja käsitti: hän laittoi meiliä ja tekstaria ja naputti Whats­Appin perheketjussa, miten olin niin tilannetajuton moukka, että menin inisemään perheen rahahuolista­ Katelle. Iirokin äityi paasaamaan minulle, että olin ollut luottavainen hölmö laverrellessani perheen pikkuongelmista ulkopuolisille. Nämä asiat kuulemma hoidettiin perhepiirissä.

Voi Iiro!

Ja niin me vakuutimme Pinjalle, ettei mitään huolta ollut ja shoppailkoon vain Katen kanssa, nauttikoon elämästään, sillä sen kerran kun hän oli noin kauaksi päässyt, täytyi siitä tietenkin ottaa kaikki ilo irti.
Repiä se sitten vaikka äitinsä selkänahasta, lisäsin mielessäni, mutta naputin perheketjuun muutaman hymiön minäkin.

Viestittely päättyi haliin ja pusuun­ ja XOXOXO…

”MINUN MIELESTÄNI SINUN kettusi ovat liian laihoja.”

Masan tyyliin myös Kaisa pukeutui­ nostalgisesti aivan kuin sota olisi vasta päättynyt. Hänen mekkonsa yläosa oli tiukka ja helmansa leveä. Tukkansa hän oli kieputtanut tötteröksi otsalta, ja odotin, että se kopsahtaisi hänen otsalleen.

– Mä ajattelin, että ne ketut olisivat laihoja, koska niillä on niin hyvät tavat etteivät ne ole mässäilleet liikaa, puolustauduin.

– Ihan kuin näillä olisi anoreksia, Kaisa ihmetteli.

– Sellaista malliahan me emme halua tarjota lapsille, emmehän?

Pudistin päätäni.

Joskus ennen kuin Pinja lähti Australiaan, olin pelännyt, että hän alkaisi pelleillä siellä ruoan kanssa ja palaisi tulitikkulaatikossa, mutta vähänpä olin tiennyt. Tyttöni näytti voivan maailmalla pulskasti, lihovan­ Kate-mominsa barbeque-herkuilla, ja minun huoleni olivat toiset kuin olin pelännyt.

Lupasin lihottaa kettuja. Laihat ketut olivat murheistani tällä hetkellä pienin.

Kettupalaverin jälkeen olin pyytänyt isän käymään. Hän oli luvannut tulla, ja pyyhälsin kaupan kautta kotiin hakemaan meille kahvin kanssa marjapiirakat. Myyjä lähti käymään takahuoneessa juuri, kun olin pullahyllyllä. Olisi ollut naurettavan helppoa sujauttaa piirakat maiharin taskuun.  Siihen en sentään mennyt, vaikka rahapulasta kärsinkin, vaan maksoin piirakat kaksikymmensenttisillä. 

ISÄLLE MAISTUI mustikkapiirakka ja kolme kuppia kahvia. Koska me olimme eläneet vaatimattoman yhteiselämän,­ osasimme arvostaa­ tällaisia pieniä herkkuhetkiä ja söimme piirakkamme myönteisessä ilmapiirissä.

Sitten isä kertoi, että kauko­lämmön hintaa nostettiin jonkin tuotantotavan hankaluuden takia, ja hän mietti siirtyvänsä sähkö- ja puulämmitykseen, koska eläke ei riittänyt. Hän oli kirjoittanut asiasta Facebookissakin varmaan jo kuukauden verran ja kiduttanut viittä ystäväänsä puuduttavilla laskelmillaan.

Eläkkeen nielevä kaukolämpö oli huono lähtökohta rahan kerjuulle ja töiden kysymiselle. Keräsin silti rohkeuteni rippeet:

– Meillä on vähän vaikeuksia Pinjan vaihto-oppilasvuoden maksujen kanssa.

Isä painautui tuoliaan vasten ja risti kädet rinnalleen. Hän torjui asiaani joka solullaan. Selitin Iiron konkurssista, koko maan talous­tilanteesta ja Pagen vaikeuksista.

– Kuluttajilla on lukemani mukaan­ lievää nousuvirettä, isä väisti mutta jatkoi sitten ankarana: mutta siihen ei ole vähäisintäkään aihetta!

– Niin, myönsin ja muistutin, ettei­ vaihto-oppilasvuosi ollut alkuunkaan­ minun ideani, mutta tässä tilanteessa nyt kumminkin oltiin.

–Voisinko mä saada sulta jotakin töitä tai rahaa?

En pystynyt sanomaan ääneen laskun suuruutta.

– Töitä ei ole, ellet sitten tule lämmittämään taloani, isä sanoi, mutta yllätyksekseni kaivoi riutuneen lompakkonsa esille.

Huolellisin liikkein hän työnsi pöydälle kaksi kahdenkympin seteliä.­ Ne makasivat siinä jotenkin ylpeinä ja silmäänpistävinä. En ollut­ ennen huomannut niitä goottilaisia ikkunoita, joita niissä oli.

– Kiitos, yritin sanoa vakuuttavasti, mutta nielaisin niin, että isäkin sen varmaan kuuli.

Hän ehkä pani sen avokätisyytensä aiheuttaman liikutuksen piikkiin.

Kun isä lähti, hän riuhtoi kaatumaisillaan olevaa aitaani­ ja sai riehumisellaan sekä Siwa-mummon että Tonyn paikalle. Siwa-mummo oli tietenkin lähistöllä­ kytiksellä, mutta Tony-parka osui siihen sattumalta – hän näytti palaavaan koulusta.

– Tämä aita pitäisi uusia, isä ilmoitti­ heille.

– Tytön kivijalkakin on murentunut, Siwa-mummo sanoi ja osoitti taloni perustusta, jossa todellakin oli murtuma.

Kivijalka koostui kivistä, jotka oli slammattu yhteen betonilla. Kumarruimme­ porukalla tutkimaan huononnäköistä ratkaisua.

– Mulla ei todellakaan ole nyt varaa uusia kivijalkaa tai aitaa, tuskastuin.

– Annoinhan minä juuri sinulle rahaa, isä sanoi, ja sillä hetkellä minun­ oli todella kamppailtava, että sain pidettyä sapekkaat sanat sisälläni.

Tony huomasi vaikeuteni ja veti minut sivummalle, kun isä ja Siwa-mummo jatkoivat kivijalkani tökkimistä löytämällään kepillä. Kuulin Siwa-mummon retostelevan isälleni, että hänellä oli seinällään alikersantti Rokkaa näytelleen Reino Tolvasen sukka.

Näin isän hämmästyneen ilmeen.­ Hän osasi selvästikin arvostaa­ sukkaa, ja epäilin hänen illalla­ kertovan sukasta Facebookissa. Hän päivitti sinne ihan liikaa ja kommentoi minun vähiä päivityksiäni opettavaisesti. Siksi en enää päivittänytkään mitään. Olin ajatellut tehdä sellaisen sulun, ettei isä näkisi päivityksiäni, mutta en ollut viitsinyt.

– Onko kaikki hyvin? Tony kysyi matalasti.

Tuntui kuin olisimme olleet kaksi liittolaista kahta hullua vastaan.

– Ei, mutisin ja vilkaisin isääni ja Siwa-mummoa.

Sitten muistin hymyillä Tonylle ja toivoin, ettei mustikkapiirakka ollut värjännyt hampaitani.

Ei ilmeisesti ollut, sillä Tony katsoi minua pitkään. Vatsaani alkoi kipristellä, kun katse venyi. Yritin keksiä jotakin puheenaihetta ja aloin sitten höpöttää hänelle rahaongelmistani ja Pinjasta, mutta sain ne kuulostamaan siltä kuin Pinja olisi lähtenyt ostamaan lähikioskille irtokarkkeja, mutta unohtanut rahapussinsa kotiin.

– Sano vain, jos mä voin auttaa. La Hachella menee nyt lujaa, ja meillä on keikkoja melkein liikaa. Mä voin hyvin jelppiä naapuria.

Kiinnitin hänen sanoissaan huomiota kolmeen seikkaan.

Yksi: olin hänelle ilmeisesti vain naapuri.

Kaksi: miksi hänellä oli vuokralainen, jos hänellä meni taloudellisesti niin lujaa? Vuokralainen ei vaikuttanut edes miltään unelmavuokralaiselta, koska tiesin hänen resuavan yökaudet kaupungilla. Marina oli kertonut.

Kolme: Tony äänsi bändinsä nimen­ la hässi, vaikka olin varma, ettei ranskan kielessä sanan aloittava hoo äänny.

– Sitä vain, että alueen arvo laskee, kun talot luhistuvat! Siwa-mummo kailotti.

– Vedä se Rokan sukka päähäsi ja ole hiljaa, sihisin, mutta vain Tony­ kuuli.

Hän virnisti minulle, ja se hymy pelasti koko viikon.

MARINA LUULI KAI ilahduttavansa minua, vievänsä ajatukseni toisaalle, mutta minusta hän ei olisi voinut selvemmin vääntää veistä haavassa. Hän nimittäin ehdotti, että lähtisimme mindfulness-kurssille kylpylään. Hänellä oli kassissaan esitteitä, joita hän ojenteli minulle.­

– Sun pitää päästä irti noista kuvioista­ ja rauhoittua, hän sanoi.

– Sä olit ennen niin rento ja kaikkien raha-asioiden yläpuolella, mutta nyt sä olet kireä ja säteilet huonoa energiaa.

Oli hassua kuulla, että olin ollut hänen mielestään ollut raha-asioiden yläpuolella, kun omasta mielestäni retkotin jossakin kuopan pohjalla.

Istuimme kuntokeskuksen pukuhuoneen­ penkeillä, ja näin syrjäsilmällä, että Pinjan koulu­kaverit olivat jälleen parin kaapin päässä. Tarkkailin puolella korvalla, mitä he puhuivat, mutta tällä kertaa he kuuluivat miettivän, pitääkö­ pullataikinaan laittaa kananmunaa­ ja nousiko taikina yhtä­ hyvin kuivahiivalla kuin tavallisella.

Paw – parents are watching, ajattelin, ja minua hymyilytti.

– Ai kiva, sä suostut! Marina tulkitsi hymyni omalla tavallaan ja oli sitä mieltä, että asia oli päätetty.

Hän ei lainkaan huomannut, että­ kieputin pelästyneenä päätäni, vaan hyppäsi puheenaiheesta toiseen ja ryhtyi kertomaan, miten hän oli joutunut töissä puhutteluun flirttailevasta käytöksestään. Että joku neiti tärpästikkeli oli lirkuttanut laitoksen johtajalle, että Marina suosi ryhmien miehiä ja järjesti näille muka paremmat arvosanat.­ Pahinta oli ollut, että Marina oli arvostellut vanhan sänkykumppaninsa gradun, ja se oli tullut ilmi. Laitoksen johdon mielestä Marinan­ olisi pitänyt ymmärtää jäävätä itsensä niin tärkeässä tehtävässä.

– Ja jos mä oikein muistan, se ei ollut edes hyvä pano! Marina valitti.­

Pinjan luokkakaverit käänsivät taas nopeasti päätään, mistä tiesin, että he kuuntelivat. Muutenkin tuntui kuin Marinan sanat olisivat jääneet soimaan pukuhuoneeseen, ja meistä jokainen mietti elämänsä panoja, olivatko ne olleet hyviä vai  huonoja ja millainen Marinan kokema­ pano oli ollut suhteessa omiin ja miten paljon Marinalla ylipäätään oli ollut niitä, kun hän pystyi vertailemaan.

– Hys, kykenin vain sihisemään, sillä minulla ei ollut asiaan lisättävää. Siitä kun oli ihan hirveän kauan, kun minulla oli ollut mitään sellaista.

Marinan ajatukset ilmeisesti etenivät samoja latuja, sillä hän alkoi­ miettiä, että jos emme menisikään mindfulness-kurssille vaan lähtisimme etsimään kummallekin kunnon miehet.

– Eikä siis mitään tylsiä kunnon miehiä, vaan kunnon kunnon miehet, hän tarkensi ja teki käsillään uhkaavia liikkeitä.

Hänen elehtimisensä sai Pinjan koulutoverit tirskumaan, ja painoin pääni Marinan tyrkyttämiin esitteisiin. Silloin huomasin, että kurssi oli samassa kaupungissa samana­ viikonloppuna kuin La Hache, osasin nimittäin heidän keikkakalenterinsa ulkoa. Kiljahdin innosta.

– Mitä? Marina kysyi.

– Mä lähden siihen mindfulness-juttuun, sanoin nopeasti.

– Huippua! Marina ilahtui.

– Mä maksan, hän jatkoi ja taputti­ minua poskelle.

Minä en ollut huomannut vielä kurssin hintaa, mutta nyt huomasin. Se oli suuri, ja Marina arvasi ajatukseni.

– Tää on sun seuraavien vuosien synttärilahja, sanotaanko viisikymppisiin saakka, hän lupasi.

Enkä minä estellyt, sillä jos hän ei olisi maksanut, minä en olisi voinut lähteä, sillä paperissa vilahtaneet numerot olivat toki pienemmät kuin Pinjan vaihtarivuoden viimeinen erä mutta samaa luokkaa kuin hänen luottokorttilaskunsa tämänhetkinen saldo.

Sitä ajatellen tuntui ihan kohtuulliselta, että sain osani kivasta minäkin.

– Ja voihan siellä kylpylässä olla joku perheenisä, joka on kyllästynyt puhaltamaan kellukkeita lastensa käsivarsiin, Marina pohti.

– Kylpylät on siitä kivoja paikkoja, että ihmiset ovat siellä niin… hän haki sanaa, kunnes keksi: paljaita!

Pinjan koulukaverit ryntäsivät pukuhuoneesta, ja oven takaa kuului heidän hirnuntansa.

– Noi olivat Pinjan kavereita, sanoin­ syyttävästi Marinalle.

– Mitä sitten? hän kysyi.

– Meillä on nyt suurempiakin huolia elämässä kuin kaksi pissistä. Mä olen ennakkotapaus pelehtimisestä opiskelijan kanssa ja sä olet kaikin tavoin kusessa.

– Amen, sanoin, ja nyt monella pukuhuoneen kaapilla liikehdittiin hermostuneesti.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.

Risteilyemäntä Katri Leinonen jää viettämään hyvin ansaittuja vapaapäiviä maihin. Elämä kotona ei ole ennallaan, mutta onneksi Katri saa apua yllättävältä taholta.

Katri potkaisi työputken aikana eteisen lattialle kertyneet lasku- ja sanomalehtipinot sivuun ja nappasi lehtipinon päälle takertuneen post it -lapun käteensä. Lappuun oli kirjoitettu huojuvalla käsialalla: Summerinne on käännetty pois päältä, kello soi pitkin yötä ja häiritsi asukkaita! Terveisin talonmies.

Kaikenlaista sitä olikin! Katri manasi ja ruttasi lapun kädessään. Seuraavaksi hän nosti lehdet yksi kerrallaan eteisen pöydälle. Pahoin hakattu nuori mies löytyi laivaterminaalista -otsikko summasi edellisen laivaputken tapahtumat muutamaan sanaan. Kylmät väreet lävistivät Katrin jälleen kerran.

Katri tassutteli keittiöön valmistamaan pientä välipalaa, vasta sitten olisi aika purkaa pussit ja pakaasit ja sen tehtyään olisi aika ottaa pienet tirsat! Laivarytmistä tasaiseen tekemättömyyteen laskeutuminen otti muutaman päivän.

Mutta ennen kun hän oli ehtinyt ylittää keittiön kynnyksen, ovikello soi.

Ovikelloa soitti Katrin naapuri. Naapuri oli sympaattinen, kauniisti harmaantunut nainen, jonka kanssa Katri aina jutteli mielellään.

”Summeriasi on soitettu läpi yön. Minun oli pyydettävä talonmiestä kytkemään se pois päältä”, yleensä niin mukava naapuri oli kiukkuinen ja syystä.

Katri pahoitteli tapahtunutta.

”Jos se häiritsi sinua, se häiritsi varmasti muitakin”, hän lisäsi ja veti suklaarasian esiin laivakassin sivutaskusta.

”Minulla ei ole aavistustakaan, kuka ovikelloani on sillä tavoin soittanut”, Katri sanoi, vaikka se ei ollut totta.

Aavistus hänellä oli, ja varsin voimallinen olikin.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa.”

Katri yritti mitata kahvia suodattimeen, mutta sekosi laskuissaan niin monta kertaa, että hänen oli istuttava hetkeksi alas. Jos summerinsoittajat tiesivät, missä hän asui, ei olisi kuin hetkistä kiinni, kun joku prätkäjengin partaveikoista seisoisi oven takana vaatimassa tuliaispussia, jonka sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan.

Laivalla oli käynnistetty tutkinta liittyen huumausaineisiin. Kaikki, jotka olivat olleet Tomin kanssa tekemisissä, kutsuttaisiin kuulusteluihin. Katri odotti kutsua saapua poliisilaitokselle. Siihen asti hän saisi olla rauhassa, tai rauhassa ja rauhassa. Miten rauhassa voisi olla kaiken sen jälkeen, mihin hän oli tietämättään sekaantunut?

Oliko hän edes tarkistanut Vincentiltä, oliko pussia koskaan haettu? Ei ollut, Katri totesi ja kurkotti ikkunaa kohti. Vincentin myymälän ikkunan edessä touhusi koko joukko haalaripukuisia miehiä.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa. Hyvä niin, jos murrosta täytyy hyviä puolia etsiä. Voroille ei kelvannut yksikään mun liikkeen laatuäänitteistä. Ainut kadonnut juttu oli se sun tuoma pussi – ja mun Aerosmith-huppari”, Vincent puuskahti.

Katri katseli ympärilleen. Varsinaisia murron jälkiä ei näkynyt. Hän ystävänsä Vincentin äänilevykaupassa oli yhtä sotkuista kuin aina ennenkin. Katri olisi halunnut paeta paikalta, muttei paennut, vaan heitti Tomin pahoinpitelyn jälkeisenä päivänä julkaistun artikkelin Vincentin eteen.

Lukutuokion päätteeksi Vincent taittoi lehden sieväksi rullaksi ja ojensi sen takaisin.

”Okei, nyt on siis selvinnyt sellainen seikka, ettei pussukka sisältänyt isäpäivälahjaksi tarkoitettua partavettä. Mikä yllätys!” hän puuskahti ja tuijotti levykaupan nurkkaa niin kuin siellä olisi ollut muuta kuin pimeyttä ja pölyä.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat?”

Sitten hän kääntyi Katria kohti ja suuntasi läpitunkevan katseensa naista kohti.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat? Sun takia mun pyhättöön on tunkeuduttu! Mä en ole koskaan muuta halunnut kuin kuunnella musaa, viettää rauhallisia hetkiä itseni seurassa! Ja nyt joku paskajalka on tunkeutunut mun alueelle!” Vincent karjui palavasilmäisenä.

Katri tunsi käpertyvänsä kokoon.

”En ihan oikeasti tiennyt, mitä siinä pussissa oli. Olen pahoillani kaikesta tästä”, Katri sai vaivoin sanotuksi.

Katri poistui liikkeestä vähin äänin, varmana siitä, ettei tulisi koskaan enää samaan kutsua yhteenkään Vincentin järjestämään tangomilongaan. Vincent oli periaatteen mies, joka tunsi vahvasti ja oli valmis nousemaan barrikadeille rakastamansa asian puolesta. Nyt hän oli myös mies, jonka ystävyyden Katri oli menettänyt. Se tuntui pahemmalta kuin bänät.

Katri palasi kotiinsa alakuloisena. Hän paloi halusta soittaa ihmiselle, jolle voisi luottamuksellisesti kertoa kaiken, mitä laivalla oli tapahtunut. Matsin viesti keskeytti Katrin epätoivoiset pohdinnat: Hejssan, mitä kuuluu? Ehtisitkö tavata? Voitaisiin käydä syömässä jossain kivassa paikassa tai vaikka mennä kävelylle? Pus och Kram, Mats.

Edellisyö Matsin seurassa oli ollut haaveiden täyttymys. Mats ei kuitenkaan tiennyt, mitä laivassa tapahtui. Hän lukeutui päällystöön, eikä hänen kuulunutkaan tietää jokaisesta pikkuasiasta, vaikkei hieroja Tomin huumausainekauppa pikkujuttu ollut, kaikkea muuta. Varmaa oli, Mats laittaisi orastavan suhteen poikki välittömästi, mikäli saisi vihiä siitä, millaiseen keitokseen Katri oli tietämättään sekaantunut.

Aamulla vielä, ennen laivan satamaan saapumista ja laukkujen pakkaamista, he olivat kävelleet pienen kierroksen kannella ja juoneet aamukahvit yhdessä messissä. Mats oli painottanut erityisen paljon sitä miten tärkeää oli olla rehellinen ja kertoa kaikki asiat. ”Mikään ei ole sellaista, mistä ei voi puhua!” mies painotti sanojaan puristamalla Katrin kättä itseään vasten. Miten hyvältä se olikaan tuntunut! Hetki oli ollut niin täydellinen.

Katri peitti kasvonsa kämmeniensä suojiin ja purskahti itkuun.

Myöhään illalla Katri rummutteli ikkunalautaa ja seurasi elämää kadulla. Kadut hänen asuntonsa alla muodostivat kolmion muodon, jonka keskiössä oli koirapuisto. Puistossa oli aina vipinää. Koiranulkoiluttajat seisoivat kädet taskuissa ja koirat juoksivat ympyrää ja nuuhkivat toistensa pyllyjä. Asuntoa vastapäätä olevalla kadunpätkässä ei ollut juuri muuta kuin liiketiloja ja virastoja, sekä jokunen rappu asuinhuoneistoja. Yhdessä niistä asui laiva-ajoilta tuttu tanssija, Milla, johon Katri aina silloin tällöin törmäsi elintarvikekioskin jonossa.

Milla oli yksi niistä tanssijoista jotka olivat olleet laivassa silloin kun M/S Fiestan sisaralus upposi. M/S Fiesta oli ollut pelastamaan saapuneiden laivojen joukossa ja yö oli ollut yhtä hornaa.

Hän ei koskaan unohtaisi hetkeä, jolloin Milla marssi hänen toimistonsa ovelle ja ilmoitti irtisanoutuneensa tanssiryhmän palveluksesta. ”Tämä purkki sentään pääsee perille!” hän puuskahti viimeisiksi sanoikseen.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!”

Katri muisti Stellan juorunneen että Milla odotti ensimmäistä lastaan nelikymppisenä. Niin ne vuodet kuluivat, toiset tajusivat tehdä muutoksia ajoissa. Jos Katrikin olisi liittynyt ulosmarssijoiden joukkoon, olisi hän säästynyt kaikilta murheilta, joita joutui nyt yksin miettimään. Ja yksin hän oli. Vuodet olivat kuluneet merillä. Hänellä ei ollut vakituista ihmissuhdetta, perheestä tai lapsista puhumattakaan. Katri hengitti syvään. Olo tuntui äkisti kovin raskaalta.

Katri haukotteli ja nojasi ikkunaan. Olisi tehnyt mieli mennä jo nukkumaan, mutta laivarytmiin tottunut keho ei vaipuisi unten maille kuin vasta aamuyön tunteina. Katri seurasi valkoiseen toppatakkiin pukeutunutta naista, joka ylitti suojatietä hitaasti, puolelta toiselta vaappuen ja askelsi kohti Vincentin vinyylin vieressä olevaa elintarvikekioskia. Katrin sydän pamppaili kiivaasti. Koirapuistoa kelmeästi valaisevien katulamppujen hailakassa valossa hän kyllä erotti kuka kävelijä oli. Sitten Katrille tuli kiire.

Milla seisoi Katrin edessä olkapäille ulottuvat hiukset kiiltäväksi harjattuna. Muhkea toppatakki oli auki ja paljasti Millan raskausajan kotiasun, mikä koostui vaaleanpunaisesta neuletakista ja trikoista. Ja vatsa! Se oli suuri ja sopi Millalle erinomaisesti, oli vaikea uskoa että hän oli joskus keikkunut lavalla verkkosukissa ja viuhkamainen sulkapäähine päässään.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!” Katri sanoi ja tarkoitti joka sanaa.

Milla hymyili onnellista hymyään.

”En tiedä siitä, on hormoneissa hyvätkin puolet! Katso tätä ihoa! Pinkeä ja sileä kuin kuningattaren peppu!” hän sanoi ja Katri myönsi hänen olevan oikeassa.

Milla oli tohkeissaan, kuten aina. Hän halasi Katria ja kutsui babyshowereihin.

”Eikö sellaisten juhlien pitäisi olla salaisuus?” Katri varmensi.

”Mä vihaan salaisuuksia, meillä pelataan avoimilla korteilla!” Milla sanoi ja ryhtyi valitsemaan irtokarkkeja.

”Avoimuus on aina hyvä asia...” Katri mutisi ja maksoi pikavauhtia ostoksensa, litra iskukuumennettua maitoa ja paketti näkkileipää.

Milla vilkaisi Katrin ostoksia ja hörähti nauruun.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

”Sulla on merimiesdieetti! Taidat olla edelleen enimmäkseen töissä ja laivan kokkien ruokinnassa, jos et tuon enempää viitsi kotiin kantaa. Kateeksi käy! Bingoa aamusta iltaan!” Milla nauraa hekotteli.

Ja kohta olen vankilankokkien ruokittavana, ellen osaa pelata tätä kierrosta oikein, Katri muistutti itseään. Kun Milla oli saanut huolellisesti karkki kerrallaan valitun irtokarkkikokoelmansa punnituksi ja uusimmat naistenlehdet kasaksi eteensä, hän suuntasi tarkkaavaisen katseensa Katriin.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

Ja Katri kertoi. Ensin hän käsitteli romanttiset suhteet, alkaneet ja päättyneet, sitten hän kuvaili nopeasti tanssiryhmän ja artistin uusimmat toilaukset. Milla kuunteli kaikkea tätä silmät säihkyen.

”Mitä sä tätä nykyä hommailet?” Katri heitti muka huolettomasti, sillä pitihän juristiasia varmistaa.

Ilme Millan kasvoilla muuttui.

”Olen juristi, ihmisoikeusjuttuja, heviä shittiä. En tiedä oikeasti, pystynkö palaamaan työhöni äitiysloman jälkeen. Kaikki se pahuus, mitä maailmassa tätä nykyä on...”Milla huokaisi ja pudisti päätään.

Hän suuntasi katseensa Katria kohti ja pudisti harteitaan.

Katria viilsi. Ei hän voisi kertoa Millalle, mihin oli sekaantunut. Nainenhan oli herkässä tilassa. Mutta ei se muuttanut Katrin tarvetta saada sanotuksi se, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Hän halusi kertoa, mihin hän oli tietämättään sekaantunut, ja että hän tarvitsi juridisia neuvoja. Hän tiesi, että oli väärin sekoittaa Millaa tähän soppaan, hän löytäisi kyllä lakiapua, kaupunki oli täynnä lakiasiaintoimistoja, Katri muistutti itseään ja heitti kahvimukin roskiin.

Milla ahmi karkkeja kaksin käsin.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken.”

”Tunnen itseni niin voimattomaksi, silti on pidettävä heikompien puolta. Mitä tästä muuten tulee?” Milla kysyi ja Katri nyökkäsi hiljaisena.

Katrikin jauhoi karkkia ja yritti päättää miten hän voisi kertoa Tomin makaavan teho-osastolla koomassa. Nyt oltiin vaarallisilla vesillä. Milla oli herkässä tilassa, viimeisillään raskaana. Mutta ei auttanut.

”Muistatko hieroja Tomin, sen kivan, aina ruskettuneen?” Katri kakaisi kesken Millan maailmantilapohdiskeluiden. Ilme Millan kasvoilla muuttui hetkessä.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken. Fernando soitti mulle!” Milla katsoi Katria tiukasti silmiin ja sitten Katri muisti.

Vuosia sitten Milla ja Tom olivat olleet pari. Milla pudisti päätään ja huokasi.

”En halua tietää, miten tämä asia vaikuttaa hänen äitiinsä. Tom oli äitinsä kultapoika, silmäterä. Naisparka, soitteli minulle vielä pitkään meidän erottua ja toivoi, että tulisin järkiini ja palaisimme yhteen. En voinut sanoa pojan elävän aika rankkaa kaksoiselämää. Tom veti ruohoa jo silloin, sanoin että olisi parempi lopettaa heti, ettei miedoista ole lyhyt matka koviin aineisiin, mutta jätkä vaan nauroi”, Milla sanoi.

Kioski oli pakkautunut täyteen juhlatuulella olevasta nuorisosta jonka kovaääninen keskustelu täytti ahtaat neliöt.

”Lähdetään!” Katri sanoi ja Milla seurasi häntä vaappuen ulos.

Vasta kadulla Katri sai sanottua asiansa. Milla tuijotti häntä hetkisen ajan sanattomana, sitten hän otti Katria käsivarresta kiinni ja talutti tämän kauniisti sisustettuun asuntoonsa.

Lainopillisten neuvojen jälkeen Katri teki pienen kävelykierroksen lähikortteleiden ympäri. Keho kävi edelleen laiva-aikaa ja mielessä hakkasivat risteilyohjelman rastit. Ei siitä mihinkään päässyt, hän tahtoi olla menossa johonkin, olla suorittamassa tehtävää, olla tärkeä jossain. Kuulua johonkin. Tuntea olevansa täysillä siellä missä hänen kuuluikin olla, elää omaa osaansa ilman kehoa pistelevää ulkopuolisuuden tunnetta.

Katri puristi maitolitraa ja näkkileipäpakettia kainaloonsa tiukemmin. Rakkautta. Oliko sellaista olemassakaan? Rakkautta, mikä lämmittäisi ja vakuuttaisi merenkävijän, oli turvallista nousta maihin. Jäädä paikoilleen.

Kotona Katri pyöritti sormeaan viinilasin reunaa pitkin. Milla oli antanut paljon ajateltavaa. Katrin pitäisi saada jotain kautta tietää, mikä oli Peten asema moottoripyöräjengin hierarkiassa. Lisäksi hänen pitäisi selvittää, miten laajaa Tomin toiminta laivassa oli ollut. Tärkeintä olisi kyetä todistamaan oma syyttömyytensä.

Kuluneet päivät olivat olleet stressaavia, mutta tapaaminen Millan kanssa oli antanut toivoa. Millalla oli hyvät verkostot, jos tutkinta käynnistyisi ja Katrin tunnustuksella niin tapahtuisi, osaisi Milla suositella juuri oikean juristin hänen oikeuksiaan puolustamaan. Edessä oli tehtävä, joka pelotti – piti kertoa totuus, mitään salaamatta.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Viini turrutti ja hukutti uhkakuvat, pyyhki pois mielikuvan hakatusta Tomista. Miehestä, joka oli ollut niin kaunis, elinvoimaa uhkuva, suuruudenhullu – ja tyhmä. Katri haukotteli. Keho oli raukea ja raskas. Elämä oli yhtäaikaisesti kurjaa ja hurjaa, täynnä käänteitä, ihmeitä ja ihania kohtaamisia.

Äkkiä Mats soitti. Katri otti kulauksen punaviiniä ja nautti suuhunsa leviävästä happamasta mausta ja nielua lämmittävästä jälkilämmöstä. Ruudulla välkehtivä nimi ankkuroi hänet hetkeksi paikkaan, missä hänelle tapahtui vain hyviä asioita. Sitten hän muisti, ettei ollut vastannut miehen aikaisemmin päivällä lähettämään viestiin. Katri otti vielä uuden kulauksen ja nappasi valokuvan kylpyvaahdon peittämästä rinnastaan ja painoi send.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Katri kääntyi kyljelleen hitaasti. Meni hetki muistaa että hän oli kotona, että hän makasi omassa vuoteessaan. Ettei hän voisi hakata viereisessä hytissä nukkuvan laivapoliisin hytin seinää, tai saada avukseen riuskaotteista matkustajaa, vaan että hän oli kotonaan. Ja mitä hyvänsä rappukäytävässä oli meneillä, hänen olisi selvittävä siitä yksin.

Katri nuuhkaisi asunnossa leijailevaa tuoksua ja oli hetkessä täysin hereillä.

Eteisaulan katosta roikkuvan valaisimen luoma valonkajo ei ollut suuren suuri, mutta se oli riittävä. Katri näki, miten postiluukku aukesi vaakatasoon, ja miten luukun alta työntyi esiin käsi. Miehen sormuksin koristellut sormet kannattelivat otteessaan palavaa savuketta. Katri ponkaisi pystyyn ja syöksyi eteistä kohti.

Jatkuu ensi viikolla.