Yksinhuoltaja Tuiren talous on pitkälti nojannut ex-miehen lavean tilin turvaan, mutta nyt mieheltä on mennyt kaikki: firma, luotto­tiedot ja uusi vaimo. Tuiren paras ystävä, äveriäs Marina päättää panna raha-asiat kuntoon ja tarjoaa apuaan vielä miehenkin löytämiseen. Olisikohan oljenkorteen syytä tarttua?

Puhelu tuli yöllä. Ehkä­ sellaiset puhelut­ tulivat aina­ arvaamattomina kellonaikoina. Ennen­ kuin vastasin, silmissäni vilahti, että kello oli kolme jotakin. Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin Pinja.

Vaikka terävimmän ikävän kärki oli jo tylsynyt – tyttären lähdöstä oli kuusi viikkoa, enkä enää laulanut Eppujen ”mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin / mä tahdon tähän­ taloon sinut takaisin”, iskivät huoli ja pelko vuorotellen miekkansa rintaani.

Hädässäni en huomannut soittajan nimeä. Tunnistin vasta äänen:­ Iiro. Hän oli humalassa. Hänen puheestaan­ ei saanut ensin selvää, ja aluksi olin vain raivoissani, koska hän säikäytti minut niin totaalisesti.

Vasta kun pääsin ärtymykseni yli, muistin, ettei Iiro juonut. Hänessä­ oli ollut avoliittomme aikana­ monia puutteita tai nykyään sanottaisiin haasteita –rahanahneus,­ työnarkomania, ylimielisyys ja äkkipikaisuus – mutta kännäys ei kuulunut hänen repertoaariinsa. Vappuna hän joi mieluiten simaa ja juhannuksena yhden, huolella valitun tuontioluen.

– Mikä on? Mä en saa selvää, keskeytin mongerruksen.

– Tuire, Tuire, hän sanoi.
– Tuire, Tuire.

– Se olen minä. Entinen avovaimosi ja tyttäresi äiti, vahvistin siteemme.

– Tuire, kaikki meni, ihan kaikki.

En ensin ymmärtänyt, mikä kaikki oli mennyt. Olin niin unenpöpperöinen, etten hahmottanut, mistä Iiro puhui. Ajattelin ensin, että kaikki hänen vähät ystävänsä olivat menneet tietä pitkin jonnekin. Näin heidät kuin pakolais­lauman vaeltamassa arolla. Iiro selvensi:

– Rahat meni, talo meni, Pirre meni. Jopa ne viime kesäiset pihakivet menivät.

Nyt aloin herätä. Muistin yhtäkkiä parin viikon takaisen riidan, jonka olin kuullut puhelimessa: Iiro ja hänen Pirre-vaimonsa olivat tapelleet­ jostakin kaapista, joka oli tulossa Saksasta, ja sitten Iiro oli huutanut minun korvaani jumalauta, mutta pyytänyt kyllä anteeksi.­

Oliko jo se ollut merkki siitä, että asiat olivat huonosti?

Tiesin olevani naiivi. Iirokin kertoi, että merkkejä oli ollut ilmassa jo vuoden verran. Iiron firma oli sukeltanut­ syvälle vuosi sitten, pohjakosketus oli tullut syksyllä, ja siitä eteenpäin sekä firma että pariskunta­ olivat eläneet velaksi. Velkaa oli otettu velan päälle, jopa pikavippejä, ja nyt kaikki oli loppu.

– Luottotiedotkin menivät, Iiro sanoi.

– Sähän maksoit Pinjan vaihto-oppilasvuoden, sanoin huulet kuivina.

– Annoit Pinjalle lentokentällä ison tukun rahaa, muistin, ja näky kahtia taitetusta setelinipusta herautti­ edelleen syljen suuhuni.

– Velkaa vain, Iiro sammalsi.

Se kuulosti kammottavalta.

– Ja kuule, Tuire, multa on jäänyt maksamatta se viimeinen lasku Pinjan vuodesta sille järjestölle. Se on kolmetuhatta ja yli, mutta mä en millään pysty maksamaan sitä. Ne ovat karhunneet mua siitäkin, mutta miten mä…

Kauhu alkoi levitä jokaiseen jäseneeni­ sormenpäitä myöten. Olin yhtäkkiä täysin hereillä ja tuijotin yöhön mitään näkemättömin silmin.

– Pinja nostaa koko ajan taskurahaa, Iiro jatkoi.

Hän kuulosti nyt selvemmältä.

– Likan visalaskut ovat parin tonnin luokkaa.

– Parin tonnin luokkaa, toistin.

Pinjahan sai ruuan ja ylöspidon Australian-perheeltään. Miten hän pystyi hummaamaan pari tonnia kuussa?

– Mun visa on siis poikki. Ja Pinja tarvitsee uuden visan.

– Ei mulla ole visaa, sanoin heti.

– No, joku luottokortti, Iiro sanoi tutummalla, kärsimättömällä äänellään.­
– Kai sulla jokin on.

Ei ollut. Minun rahatalouteni pysyi­ kasassa niin, että nostin käteistä­ ja elin sen mukaan, mitä pussissa oli. Se oli tietenkin taloustieteen tohtori Marinan mielestä oravannahkakauppaa, mutta se oli ainoa mahdollisuuteni pärjätä sen jälkeen, kun olin maksanut veden, sähkön, vakuutukset ja muut aikuiselämän­ kurjuudet.

– Sä et saa luottokorttia, jos sunkin luottotiedot ovat menneet, Iiro valisti.

– Eivät todellakaan ole menneet, sanoin arvokkaasti ja moitin häntä siitä, että hän oli herättänyt minut.

– Nukutaan nyt vähän, sanoin lempeämmin, kun kuulin nyyhkäisyn puhelimesta.

– Aamulla kaikki on paremmin.

En tosin uskonut siihen itsekään.

AAMU OLI YÖTÄKIN synkempi. Hörppiessäni aamukahvia tajusin, mihin kaikkeen Iiron taloudellinen romahdus vaikutti. Vastaus: ihan kaikkeen.

Olimme päässeet Pinjan kanssa helpolla, koska Iirolla oli aina ollut hyvä palkka ja hän pystyi toteuttamaan ainokaisensa kaikki toiveet. Pinjalla oli ollut pienestä saakka luksustoppavaatteet ja kännykät ja tietokoneet viimeisen päälle. Iiro oli ostanut tälle luistimet, monot, sukset ja lumilaudat, ja niitähän piti hakea kaupasta vähän väliä, koska lapsi kasvoi.

Minun osuuteni oli tarjota Pinjalle katto pään päälle sekä simppeliä kotiruokaa, johon rahat olivat tulleet Iiron avokätisistä elatusmaksuista. En edes tiennyt, kuinka paljon rahaa Iiro oli siirtänyt Pinjan tilille kuukausittain, mutta ilmeisesti paljon, koska Pinja ei ollut koskaan ruinannut minulta senttiäkään.

Sen lisäksi, että Pinja oli hemmoteltu, olin siis ollut minäkin. Tajusin­ sen nyt.

Soitin Marinalle heti, kun arvelin hänen heränneen, ja kerroin tilanteesta.­

– Iirolla on takuulla sijoituksia, Marina haukotteli.

– Luulen, että kaikki kortit on nyt käännetty.

Iiro oli pirun ylpeä. Hän ei olisi soittanut yöllistä puheluaan huvin vuoksi. Hän ei olisi edes ryypännyt.

Marina ymmärsi huoleni, kun kerroin humalasta. Marinasta Iiro oli ollut likimain absolutisti ja siksi epäilyttävä.

– Mä selvitän asiaa, Marina lupasi,­ ja kuulin hänen äänestään, että tällaiset hommat saivat hänet liekkeihin.

Minut ne polttivat lähinnä karrelle.

Poljin Pageen hermostuneesti hyräillen ja puskin työpäivän lisäksi kolme tuntia ylitöitä. Halusin pomoni­ sota-Masan näkevän, että olen tosissani, paneutunut ja korvaamaton. Ei varmaan menisi kauan, kun minun pitäisi pyytää häneltä täyttä työaikaa.

Body pumpissakin huhkin kuin viimeistä päivää. Katsoin, mitä viereisellä penkillä hikoileva, bodatun näköinen kundi laittoi painoiksi ja laitoin vähintään yhtä paljon. Kun työnsin tangon olkavarsiliikkeissä viimeisen kerran suorille käsille, selässä nitkahti ja huusin ääneen.

– Tiesitkö sä, että tuollaisesta huutamisesta voi saada porttikiellon salille? naapuripenkin tyyppi kysyi.

– Ei kai? kysyin.
Minulla ei ollut sinä päivänä rahtuakaan huumorintajua.

Mutta ei ollut hänelläkään: hän alkoi pitkäveteisesti selittää, miten eräässä kuntoilukeskuksessa ähkinyt mies oli erotettu, sillä hänen puhinansa oli häirinnyt muita treenaajia. Kundin mielestä joskus oli kyllä välttämätöntä päästää ääniä. Hän päästi itse muutaman, jotka kuulostivat ihan toisenlaisilta kuin mitä olin kuullut salilla aiemmin. Virnistin hänelle – ehkä elämä ei sittenkään ollut niin synkkää – mutta kundi oli edelleen tosissaan.

Myös ohjaajalla oli minulle asiaa.

Ohjaajat harvoin ottivat kontaktia ryhmäläisiin, ja ehdin jo ajatella, oliko tämäkin pannut merkille hurjat painoni ja tuli nyt kiittelemään minua ja ehkä tarjoutumaan ohjaajaksi… Mutta selkään taputtelun sijasta hän toivoi, että odottaisin tunnin loppuun ennen kuin veisin välineet paikoilleen.

– Muutkin ohjaajat ovat sanoneet, että sulla on aina ihan hirveä kiire päästä tunneilta. On turvallisuusriski kantaa puntteja maassa punnertavien ihmisten yli, hän valitti.­

ODOTIN MARINAA Perryssä. Olin ottanut­ ­­vain veden, mikä ei ollut ilahduttanut baarimikkoa. Hymyilin hänelle lohduttavasti: ei tässä kenelläkään ollut nyt kovin kivaa.

Marina tuli ja levitti pöydälle kolme aanelosta.

– Laskelmia, hän sanoi ja tilasi kahvin.

Baarimikko ei vilkaissutkaan meitä.­

Yhdellä paperilla Marinalla oli Iiron edellisvuoden verotustiedot, tämän firman liiketiedot ja viimeisimmän tilikauden numerot. Vaikka en mitään ymmärtänytkään, tunnistin miinusmerkin.

– Mistä sä sait nämä?

– Kaupparekisteristä saatavat perustiedot voi ostaa parilla eurolla, ja verotiedot löytää kuka vain, Marina sanoi kuivasti.

– Mutta yleisesti ottaen näyttää siis älyttömän huonolta, ja tämä oli tilanne vasta viime kesänä, kun firman tilikausi päättyi.

Marina näytti pelottavalta pudistellessaan­ päätään ja tuijottaessaan numeroita. Minusta tuntui kuin hän olisi nähnyt mutkan taakse ja tiennyt, mitä tuleman piti.­

Toisella paperilla oli – nöyryyttävää kyllä – tiedot minun rahoistani.

– Mistä sä mun tiedot sait? kysyin­ aidosti järkyttyneenä.

– No, tämä on tietysti arvio, mutta kyllähän mä sut tunnen, hän sanoi ja näytti kerrankin hieman hämillään olevalta.

– Muista, että mä tutkin työkseni kulutustottumuksia, ja sä…

Hän ei jatkanut, mutta tiesin nyt, miten minut oli lokeroitu.

Korjasin hänen papereihinsa muutaman luvun katsomatta häntä. Lisäsin pari nollaa muutaman luvun perään, vaikka ne eivät olleet totta.

Mietin, oliko Marina huomannut, että käydessäni hänen luonaan saatoin joskus ottaa pari tamponia hänen allaskaapistaan ja välillä levitin kasvoilleni sitä ihanaa rasvaa, jonka litrahinta oli käytetyn auton verran… Vaikka olimme puhuneet seksistä, hiivatulehduksista ja kerran jopa­ ulosteemme koostumuksesta, mikä oli ollut kyllä liian avointa, tiliemme­ saldoista emme olleet puhuneet­ koskaan.

Kolmas paperi oli suunnitelma. Se oli ihan kreisi suunnitelma, jossa oli pelkkiä epävarmuustekijöitä kuten­ minun isäni.

– Isä ei anna mulle killinkiäkään.

– Sähän olet sen ainoa lapsi ja Pinja sen ainoa lapsenlapsi, Marina kummasteli.

– Isä ei antanut mulle edes viikkorahaa. Rahaa sai vain tekemällä töitä.

– Sitten sä teet ne työt, Marina sanoi.

– Mitä työtä eläkkeellä oleva mittarinlukija voi teettää ketunpiirtäjällä?

– Se on sen murhe, Marina kylmäili, mutta kyllä se oli enemmän minun murheeni. Nyökkäsin silti.

– Entä Iiron vanhemmat?

– Kuolleet.

Marinakin näytti synkältä. Toivoin hänen heilauttavan taikasauvaansa punaiset hiukset hulmahtaen kuin Disney-prinsessa ja sanovan,­ että simsalabim, minä ratkaisen kaikki ongelmanne, minulla­ on hienoja obligaatioita, osakesalkkuja, rahasto-osuuksia ja valuuttatilejä Caymansaarilla, mutta hän pysyi hiljaa.

Ystävyyttä, edes kokovartalo­haliystävyyttä, ei sotkettu bisneksiin.
Yritin silti. Sanoin, että se vaihto-oppilasvuoden viimeinen erä oli kolmetuhatta ja rapiat ja kysyin,­ voisiko Marina lainata rahat.­

– Pinja on sun kummityttö, muistutin.

– Totta, mutta mä en lainaa.

Tätä puolta en Marinassa tajunnut. Jos minä olisin voinut lainata hänelle hänen kipeästi tarvitsemansa rahat, olisin tehnyt sen ilomielin.

– Ehkä se meidän kettukirja menestyy­ ja sitä myydään ihan hulluna, sanoin toiveikkaasti, mutta Marina näytti höhlää naamaa.

Ensin hän ei edes muistanut pomoni­ vaimon lastenkirjaprojektia, johon tein kuvitusta.

Olin ollut vähän pettynyt Kaisan ideaan. Minusta kettujen käytös­tavat – tassut pois pöydältä ja röyhtäily on hyi hyi – olivat tylsä aihe, mutta mistäs minä mitään tiesin. Minun tehtäväni oli piirtää. En myöskään halunnut hidastaa projektia puuttumalla käsikseen, sillä mitä nopeammin saisimme bestsellerimme painokoneisiin, sitä­ äkimmin käärisimme siitä rahat.­

– Sä voisit kyllä ihan varmuuden vuoksi kysellä lisäduunia, Marina sanoi.

– Ja nyt sun pitää hakea luottokortti, jossa on rinnakkaiskortti Pinjalle. Mä voin tulla sun kanssa pankkiin. Kysytään varmuuden vuoksi, mitä ne esittävät lainan­koroiksi nykyään…

Minusta tuntui kuin olisin vajonnut­ johonkin suohon ja jäänyt sinne pää vain niukin naukin pinnalla.

Vaihdoin puheenaihetta ja kysyin, miten Marinan ja Toivon automatka oli sujunut sen jälkeen, kun Marina oli heittänyt minut Pageen.­

– Mikä automatka? hän kysyi, mutta luksusmeikkivoiteensa alla hän takuulla punastui.

PUHUIMME IIRON KANSSA vakavasti seuraavana päivänä, mutta tilanne ei muuttunut sen paremmaksi, vaikka tällä kertaa hän oli selvä ja nolo siitä, että oli soittanut kännissä. Fakta oli kuitenkin se, että konkurssi oli tullut ja kaikki mennyt.

Kerroin hänelle, että selvitin  tilannetta­ taloustieteen tohtorin kanssa ja olin hakenut luottokortin. Sanoin Iirolle, että koska luottotietoni olivat priimakunnossa, minulla ei ollut mitään hätää. Lainakin oli luvattu, mutta konsulttini mielestä korot olivat niin kiskurimaiset, ettei siihen kannattanut vielä mennä.

Siksi pyöräilin aamuisin Pageen ennen kuin kukaan muu ehti sinne ja jaoin kaikkien postit ja päivitin infotaulun, jotta he huomaisivat, kuinka tärkeä olin.

Mutta Masaa kiinnosti vain kettukirja. Hän sanoi Kaisan olevan siitä intona.

Jonne mulkaisi minua koneensa takaa, ja kun menin hänen luokseen ihmettelemään, mikä häntä harmitti, hän sanoi, ettei ukko osaa muusta enää puhuakaan kuin ketuista,­ vaikka Page laskee pyllymäkeä.

Nostin kädet torjuvaan asentoon, jonka olin oppinut itsepuolustuskurssilla. Oikea jalka taakse, kädet 45 asteen kulmaan, valmiina ja valppaana, kämmenet eteenpäin. Ei, en kestäisi enää yhtään huonoa uutista.

TYÖPÄIVÄN JÄLKEEN menin jumppaan.

Oli varmaan ensimmäinen kerta, kun olin siellä ajoissa. Vaihdoin rivakasti vanhat ja virttyneet jumppakamppeet niskaani ja Pinjan fuksianväriset lenkkarit jalkaan, sipaisin tumman tukkani sykerölle päälaelle ja räpelsin puhelintani tsekatakseni Pinjan somet.

Facebook: uusi profiilikuva, uusi taustakuva. Profiilikuvassa ruskettuneet varpaat, joissa jokaisessa eriväristä lakkaa. Ehkä joku gay pride -kannanotto, mietin, tai sitten ei. Taustakuvana turkoosi meri ja valkoinen santa.

Instagram: ainakin sata uutta kuvaa. Sen sijaan, että olisin jaksanut selata kuvia minulle tuntemattomista teineistä, ummistin silmäni hetkeksi ja muistin Pinjan meidän kotisohvan nurkkauksessa selaamassa kavereidensa insta-­tilejä. Hän saattoi tehdä sitä tuntikausia, ja hörähdellä itsekseen. Ikävä yritti viedä minut mukanaan, mutta klikkauduin Pinjan blogiin.

Pinjaussie.com: Kuvia käsin värjätyistä teepaidoista, jotka eivät olleet yhtään Pinjan tyylisiä. Tekstissä hän kertoi värjäyksen eri vaiheista huolellisesti. Iiro taisi olla oikeassa: blogi oli perustettu meitä varten.

Twitterissä oli meneillään tiivistä visertelyä kengurunlihansyönnistä. Piristääkseen väittelyä tyttäreni tykitti kirjainlyhenteitä, tähtiä ja risuaitoja. Tsörk sille.

WhatsApp: Suureksi ilokseni Pinja oli vastannut Hyttysten ketjuun, jossa olin taas kysynyt kuulumisia. ”Hyvin menee mutta menköön, CUL8R.”
”Sii-juu-l-eit-er”, tavasin ääneen ja virnistin, että keksin.

Naapurikaapeilla käännyttiin katsomaan, kun puhuin ääneen. En ollut huomannut kahden teini­tytön pyrähtäneen pukuhuoneeseen. He käänsivät katseensa salamannopeasti toisaalle, kun vilkaisin heitä. Tunnistin heidät Pinjan koulukavereiksi, mutta he eivät ilmeisesti­ tunnistaneet minua, koska alkoivat puhua viikonlopusta niin estottomasti.

En ollut aikoihin kuullut niin huolellisesta varustautumisesta – jopa Marinan tilannetiedotukset kalpenivat tämän selvityksen rinnalla.

Pidempi tytöistä toimi juomienhankkijana ja lyhyempi poikien. Molempia oli runsaasti tarjolla. Pojat taisivat olla heille jo hyvinkin tuttuja, monella tapaa ja kummallekin.

Punastelin omalla kaapillani ja pengoin touhukkaana reppuani, jotta he eivät äkkäisi minun kuuntelevan ja tunnistaisi minua Pinjan äidiksi.
Oikeastiko Pinjan ikäiset harrastivat jo tuollaista? Sen lisäksi, että minua painoivat rahahuolet, sukelsin vieläkin syvemmälle aprikoidessani Pinjan mahdollisia seksi- ja kännijuttuja.

Yhtäkkiä pukuhuone hiljeni: pitkä ja pätkä olivat tunnistaneet minut.­

– Ups, oletko sä Pinjan äiti? pitkä kysyi.

– Siis ei me meidän asioista puhuttu­ vaan yhden meidän kaverin, lyhyt selitti.

– Ai, en mä yhtään kuunnellut, minäkin valehtelin, ja meidän jokaisen­ naama oli varmasti yhtä punainen.

Muistin vielä hyvin, miten he olivat kymmenvuotiaita ja heillä oli raudat ja letit sekä pipot pöhkösti päässä.

Tunsin itseni satavuotiaaksi. Olin kuin mikäkin mummo hipsiessäni heidän edellään jumppa­saliin, vaikka oikeasti olin vielä hyvässä­ kunnossa ja tukka päässä ja vahvat hampaat suussa.

PINJA EI YHTÄÄN jarrutellut rahankäyttöään saatuaan uuden luottokorttinsa. Hän ei myöskään kysynyt, mitä hänen iskänsä luottokortille tapahtui.

Pystyin nettipankista seuraamaan hänen kulutustaan lähes­ on-linena, ja jo parissa päivässä olin kuin Marina kulutus­tutkimuksineni: tyttäreni oli törsääjä.

Minun oli aika ottaa yhteyttä hänen­ momiinsa, Australian-­Kateen.
Kate oli kotirouva, ja hän vastasi vaivalla takeltelemaani sähköpostiin kahden minuutin kuluttua kertoen, että heillä oli ihan mieletöntä Pinjan kanssa.

Pine oli hänelle kuin oma lapsi – omia lapsiahan hänelle ei ollut suotu. Katen mies teki pitkää päivää juristina, ja Kate ja Pine pitivät hauskaa. Kyllä sainkin olla ylpeä niin kauniista, aikaansaavasta, sosiaalisesta,­ trendikkäästä ja kielitaitoisesta lapsestani. Suomensin sanakirjan­ kanssa Katen kirjoittamaa viestiä.

Kysymykselleni siitä, miten Pinjan rahat riittivät tai voisivatko he shopata vähän vähemmän, Kate nauroi – kymmenen erinäköistä hymiötä ja liuta käsittämättömiä muita merkkejä – että se oli heille vain ilo. Don’t worry.
Hän ei todellakaan käsittänyt.

Mutta Pinja käsitti: hän laittoi meiliä ja tekstaria ja naputti Whats­Appin perheketjussa, miten olin niin tilannetajuton moukka, että menin inisemään perheen rahahuolista­ Katelle. Iirokin äityi paasaamaan minulle, että olin ollut luottavainen hölmö laverrellessani perheen pikkuongelmista ulkopuolisille. Nämä asiat kuulemma hoidettiin perhepiirissä.

Voi Iiro!

Ja niin me vakuutimme Pinjalle, ettei mitään huolta ollut ja shoppailkoon vain Katen kanssa, nauttikoon elämästään, sillä sen kerran kun hän oli noin kauaksi päässyt, täytyi siitä tietenkin ottaa kaikki ilo irti.
Repiä se sitten vaikka äitinsä selkänahasta, lisäsin mielessäni, mutta naputin perheketjuun muutaman hymiön minäkin.

Viestittely päättyi haliin ja pusuun­ ja XOXOXO…

”MINUN MIELESTÄNI SINUN kettusi ovat liian laihoja.”

Masan tyyliin myös Kaisa pukeutui­ nostalgisesti aivan kuin sota olisi vasta päättynyt. Hänen mekkonsa yläosa oli tiukka ja helmansa leveä. Tukkansa hän oli kieputtanut tötteröksi otsalta, ja odotin, että se kopsahtaisi hänen otsalleen.

– Mä ajattelin, että ne ketut olisivat laihoja, koska niillä on niin hyvät tavat etteivät ne ole mässäilleet liikaa, puolustauduin.

– Ihan kuin näillä olisi anoreksia, Kaisa ihmetteli.

– Sellaista malliahan me emme halua tarjota lapsille, emmehän?

Pudistin päätäni.

Joskus ennen kuin Pinja lähti Australiaan, olin pelännyt, että hän alkaisi pelleillä siellä ruoan kanssa ja palaisi tulitikkulaatikossa, mutta vähänpä olin tiennyt. Tyttöni näytti voivan maailmalla pulskasti, lihovan­ Kate-mominsa barbeque-herkuilla, ja minun huoleni olivat toiset kuin olin pelännyt.

Lupasin lihottaa kettuja. Laihat ketut olivat murheistani tällä hetkellä pienin.

Kettupalaverin jälkeen olin pyytänyt isän käymään. Hän oli luvannut tulla, ja pyyhälsin kaupan kautta kotiin hakemaan meille kahvin kanssa marjapiirakat. Myyjä lähti käymään takahuoneessa juuri, kun olin pullahyllyllä. Olisi ollut naurettavan helppoa sujauttaa piirakat maiharin taskuun.  Siihen en sentään mennyt, vaikka rahapulasta kärsinkin, vaan maksoin piirakat kaksikymmensenttisillä. 

ISÄLLE MAISTUI mustikkapiirakka ja kolme kuppia kahvia. Koska me olimme eläneet vaatimattoman yhteiselämän,­ osasimme arvostaa­ tällaisia pieniä herkkuhetkiä ja söimme piirakkamme myönteisessä ilmapiirissä.

Sitten isä kertoi, että kauko­lämmön hintaa nostettiin jonkin tuotantotavan hankaluuden takia, ja hän mietti siirtyvänsä sähkö- ja puulämmitykseen, koska eläke ei riittänyt. Hän oli kirjoittanut asiasta Facebookissakin varmaan jo kuukauden verran ja kiduttanut viittä ystäväänsä puuduttavilla laskelmillaan.

Eläkkeen nielevä kaukolämpö oli huono lähtökohta rahan kerjuulle ja töiden kysymiselle. Keräsin silti rohkeuteni rippeet:

– Meillä on vähän vaikeuksia Pinjan vaihto-oppilasvuoden maksujen kanssa.

Isä painautui tuoliaan vasten ja risti kädet rinnalleen. Hän torjui asiaani joka solullaan. Selitin Iiron konkurssista, koko maan talous­tilanteesta ja Pagen vaikeuksista.

– Kuluttajilla on lukemani mukaan­ lievää nousuvirettä, isä väisti mutta jatkoi sitten ankarana: mutta siihen ei ole vähäisintäkään aihetta!

– Niin, myönsin ja muistutin, ettei­ vaihto-oppilasvuosi ollut alkuunkaan­ minun ideani, mutta tässä tilanteessa nyt kumminkin oltiin.

–Voisinko mä saada sulta jotakin töitä tai rahaa?

En pystynyt sanomaan ääneen laskun suuruutta.

– Töitä ei ole, ellet sitten tule lämmittämään taloani, isä sanoi, mutta yllätyksekseni kaivoi riutuneen lompakkonsa esille.

Huolellisin liikkein hän työnsi pöydälle kaksi kahdenkympin seteliä.­ Ne makasivat siinä jotenkin ylpeinä ja silmäänpistävinä. En ollut­ ennen huomannut niitä goottilaisia ikkunoita, joita niissä oli.

– Kiitos, yritin sanoa vakuuttavasti, mutta nielaisin niin, että isäkin sen varmaan kuuli.

Hän ehkä pani sen avokätisyytensä aiheuttaman liikutuksen piikkiin.

Kun isä lähti, hän riuhtoi kaatumaisillaan olevaa aitaani­ ja sai riehumisellaan sekä Siwa-mummon että Tonyn paikalle. Siwa-mummo oli tietenkin lähistöllä­ kytiksellä, mutta Tony-parka osui siihen sattumalta – hän näytti palaavaan koulusta.

– Tämä aita pitäisi uusia, isä ilmoitti­ heille.

– Tytön kivijalkakin on murentunut, Siwa-mummo sanoi ja osoitti taloni perustusta, jossa todellakin oli murtuma.

Kivijalka koostui kivistä, jotka oli slammattu yhteen betonilla. Kumarruimme­ porukalla tutkimaan huononnäköistä ratkaisua.

– Mulla ei todellakaan ole nyt varaa uusia kivijalkaa tai aitaa, tuskastuin.

– Annoinhan minä juuri sinulle rahaa, isä sanoi, ja sillä hetkellä minun­ oli todella kamppailtava, että sain pidettyä sapekkaat sanat sisälläni.

Tony huomasi vaikeuteni ja veti minut sivummalle, kun isä ja Siwa-mummo jatkoivat kivijalkani tökkimistä löytämällään kepillä. Kuulin Siwa-mummon retostelevan isälleni, että hänellä oli seinällään alikersantti Rokkaa näytelleen Reino Tolvasen sukka.

Näin isän hämmästyneen ilmeen.­ Hän osasi selvästikin arvostaa­ sukkaa, ja epäilin hänen illalla­ kertovan sukasta Facebookissa. Hän päivitti sinne ihan liikaa ja kommentoi minun vähiä päivityksiäni opettavaisesti. Siksi en enää päivittänytkään mitään. Olin ajatellut tehdä sellaisen sulun, ettei isä näkisi päivityksiäni, mutta en ollut viitsinyt.

– Onko kaikki hyvin? Tony kysyi matalasti.

Tuntui kuin olisimme olleet kaksi liittolaista kahta hullua vastaan.

– Ei, mutisin ja vilkaisin isääni ja Siwa-mummoa.

Sitten muistin hymyillä Tonylle ja toivoin, ettei mustikkapiirakka ollut värjännyt hampaitani.

Ei ilmeisesti ollut, sillä Tony katsoi minua pitkään. Vatsaani alkoi kipristellä, kun katse venyi. Yritin keksiä jotakin puheenaihetta ja aloin sitten höpöttää hänelle rahaongelmistani ja Pinjasta, mutta sain ne kuulostamaan siltä kuin Pinja olisi lähtenyt ostamaan lähikioskille irtokarkkeja, mutta unohtanut rahapussinsa kotiin.

– Sano vain, jos mä voin auttaa. La Hachella menee nyt lujaa, ja meillä on keikkoja melkein liikaa. Mä voin hyvin jelppiä naapuria.

Kiinnitin hänen sanoissaan huomiota kolmeen seikkaan.

Yksi: olin hänelle ilmeisesti vain naapuri.

Kaksi: miksi hänellä oli vuokralainen, jos hänellä meni taloudellisesti niin lujaa? Vuokralainen ei vaikuttanut edes miltään unelmavuokralaiselta, koska tiesin hänen resuavan yökaudet kaupungilla. Marina oli kertonut.

Kolme: Tony äänsi bändinsä nimen­ la hässi, vaikka olin varma, ettei ranskan kielessä sanan aloittava hoo äänny.

– Sitä vain, että alueen arvo laskee, kun talot luhistuvat! Siwa-mummo kailotti.

– Vedä se Rokan sukka päähäsi ja ole hiljaa, sihisin, mutta vain Tony­ kuuli.

Hän virnisti minulle, ja se hymy pelasti koko viikon.

MARINA LUULI KAI ilahduttavansa minua, vievänsä ajatukseni toisaalle, mutta minusta hän ei olisi voinut selvemmin vääntää veistä haavassa. Hän nimittäin ehdotti, että lähtisimme mindfulness-kurssille kylpylään. Hänellä oli kassissaan esitteitä, joita hän ojenteli minulle.­

– Sun pitää päästä irti noista kuvioista­ ja rauhoittua, hän sanoi.

– Sä olit ennen niin rento ja kaikkien raha-asioiden yläpuolella, mutta nyt sä olet kireä ja säteilet huonoa energiaa.

Oli hassua kuulla, että olin ollut hänen mielestään ollut raha-asioiden yläpuolella, kun omasta mielestäni retkotin jossakin kuopan pohjalla.

Istuimme kuntokeskuksen pukuhuoneen­ penkeillä, ja näin syrjäsilmällä, että Pinjan koulu­kaverit olivat jälleen parin kaapin päässä. Tarkkailin puolella korvalla, mitä he puhuivat, mutta tällä kertaa he kuuluivat miettivän, pitääkö­ pullataikinaan laittaa kananmunaa­ ja nousiko taikina yhtä­ hyvin kuivahiivalla kuin tavallisella.

Paw – parents are watching, ajattelin, ja minua hymyilytti.

– Ai kiva, sä suostut! Marina tulkitsi hymyni omalla tavallaan ja oli sitä mieltä, että asia oli päätetty.

Hän ei lainkaan huomannut, että­ kieputin pelästyneenä päätäni, vaan hyppäsi puheenaiheesta toiseen ja ryhtyi kertomaan, miten hän oli joutunut töissä puhutteluun flirttailevasta käytöksestään. Että joku neiti tärpästikkeli oli lirkuttanut laitoksen johtajalle, että Marina suosi ryhmien miehiä ja järjesti näille muka paremmat arvosanat.­ Pahinta oli ollut, että Marina oli arvostellut vanhan sänkykumppaninsa gradun, ja se oli tullut ilmi. Laitoksen johdon mielestä Marinan­ olisi pitänyt ymmärtää jäävätä itsensä niin tärkeässä tehtävässä.

– Ja jos mä oikein muistan, se ei ollut edes hyvä pano! Marina valitti.­

Pinjan luokkakaverit käänsivät taas nopeasti päätään, mistä tiesin, että he kuuntelivat. Muutenkin tuntui kuin Marinan sanat olisivat jääneet soimaan pukuhuoneeseen, ja meistä jokainen mietti elämänsä panoja, olivatko ne olleet hyviä vai  huonoja ja millainen Marinan kokema­ pano oli ollut suhteessa omiin ja miten paljon Marinalla ylipäätään oli ollut niitä, kun hän pystyi vertailemaan.

– Hys, kykenin vain sihisemään, sillä minulla ei ollut asiaan lisättävää. Siitä kun oli ihan hirveän kauan, kun minulla oli ollut mitään sellaista.

Marinan ajatukset ilmeisesti etenivät samoja latuja, sillä hän alkoi­ miettiä, että jos emme menisikään mindfulness-kurssille vaan lähtisimme etsimään kummallekin kunnon miehet.

– Eikä siis mitään tylsiä kunnon miehiä, vaan kunnon kunnon miehet, hän tarkensi ja teki käsillään uhkaavia liikkeitä.

Hänen elehtimisensä sai Pinjan koulutoverit tirskumaan, ja painoin pääni Marinan tyrkyttämiin esitteisiin. Silloin huomasin, että kurssi oli samassa kaupungissa samana­ viikonloppuna kuin La Hache, osasin nimittäin heidän keikkakalenterinsa ulkoa. Kiljahdin innosta.

– Mitä? Marina kysyi.

– Mä lähden siihen mindfulness-juttuun, sanoin nopeasti.

– Huippua! Marina ilahtui.

– Mä maksan, hän jatkoi ja taputti­ minua poskelle.

Minä en ollut huomannut vielä kurssin hintaa, mutta nyt huomasin. Se oli suuri, ja Marina arvasi ajatukseni.

– Tää on sun seuraavien vuosien synttärilahja, sanotaanko viisikymppisiin saakka, hän lupasi.

Enkä minä estellyt, sillä jos hän ei olisi maksanut, minä en olisi voinut lähteä, sillä paperissa vilahtaneet numerot olivat toki pienemmät kuin Pinjan vaihtarivuoden viimeinen erä mutta samaa luokkaa kuin hänen luottokorttilaskunsa tämänhetkinen saldo.

Sitä ajatellen tuntui ihan kohtuulliselta, että sain osani kivasta minäkin.

– Ja voihan siellä kylpylässä olla joku perheenisä, joka on kyllästynyt puhaltamaan kellukkeita lastensa käsivarsiin, Marina pohti.

– Kylpylät on siitä kivoja paikkoja, että ihmiset ovat siellä niin… hän haki sanaa, kunnes keksi: paljaita!

Pinjan koulukaverit ryntäsivät pukuhuoneesta, ja oven takaa kuului heidän hirnuntansa.

– Noi olivat Pinjan kavereita, sanoin­ syyttävästi Marinalle.

– Mitä sitten? hän kysyi.

– Meillä on nyt suurempiakin huolia elämässä kuin kaksi pissistä. Mä olen ennakkotapaus pelehtimisestä opiskelijan kanssa ja sä olet kaikin tavoin kusessa.

– Amen, sanoin, ja nyt monella pukuhuoneen kaapilla liikehdittiin hermostuneesti.

Jatkuu ensi viikolla.

Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Mirjamia ei joulunvietto huvittaisi yhtään, mutta muut tuntuvat ottavan juhlasta kaiken irti.

Onnistuin vaientamaan Usvan, mutta kotona hän alkoi paahtaa ideaansa kasvot loistaen. Minun piti naida Salim, kun kerran olin ihan joutilaana siinä. Siten Salim välttäisi palautuksen. Ihmeekseni Salim kieltäytyi jyrkästi jo ennen minua. Salimin mielestä avioliitto oli pyhä asia eikä siihen menty kevytmielisesti tai laskelmoiden. Tarvittiin rakkautta, jota oli ollut Irmelin ja hänen välillään, mutta ei totisesti minun ja Salimin välillä.

”Tuo nainen kylmä ja paha. Ei kukaan voi rakasta tuo”, Salim lausui diplomaattisesti tuomionsa ja varmuuden vuoksi vielä osoitti syyllistä sormellaan.

”Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. ”

Usva yritti piipittää, että suunniteltu avioliitto oli vain muodollisuus, mutta Salim pysyi järkkymättömänä niin kuin minäkin. Usvan mielestä olimme idiootteja.

”Järjestetty avioliitto! Minä vihaan”, Salim aivan pullistui omasta korkeamoraalisuudestaan.

En malttanut olla huomauttamatta, että erinäisissä maissa avioliittoja edelleen järjesteltiin. Kuten Salimin kotimaassa.

”Minä kristitty!”, Salim puhisi. ”Minä moderni ihminen! Sivistynyt. Järjestetty avioliitto on inhottava. Nuori nainen pakko mennä vanhan miehen vaimo.”

Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. Näin sen. Samalla hänen kasvoillaan oli vaikeasti tulkittava ilme, jossa oli jonkinlaista vahingoniloa, voitonriemua – ja flirttiäkö? Mitä hän oikeastaan tarkoitti kiivaalla kieltäytymisellään? Päinvastaista?

Pysyin tyynenä enkä pillastunut Salimin arvioista vaan lohdutin, että kotimaassa hän tapaisi perheensä, vanhempansa ja sisaruksensa. Hän suuttui entistä enemmän.

”Minun isä äiti tapettu!”, hän sanoi. ”Minun veli ja veljen vaimo tapettu. Minulla ei ole ei edes yksi ihminen siellä.”

Mistä minä olisin voinut tietää? ”I’m sorry for your loss”, sanoin, koska se tuli ensimmäisenä mieleeni, mutta ei sekään Salimia lepyttänyt. Ovi pamahti niin että karmit taipuivat, kun hän lähti.

”I’m sorry for you!”, hän huusi lähtiessään.

Emme kuulleet Salimista sen jälkeen. Kyselin joskus Usvalta, joka kertoi miehen odottelevan palautusta vastaanottokeskuksessa. Kaipa tätä masensi.

”En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille.”

Päivät lyhenivät, illat pitenivät. Talvi oli sellainen kuin talvet nykyään olivat: liioiteltu syksy.

Olin väsynyt ja himoitsin hiilareita. Suklaata, jäätelöä, voikkuleipää. Vatsani pömpötti, reiteni levisivät. Olin jo ostanut halpamarketista collegeverkkarit, joissa hiihtelin päivät pääksytysten. Verkkareissa piili turtumusvirus, joka nousi takapuolesta kohti aivoja. Kadotin ajantajuni. Sekosin viikonpäivissä.

Hoidettavia asioita oli loputon määrä. Irmelin kuoleman vuoksi piti tehdä perunkirjoitus ja perinnönjako. Piti ilmoittaa verotoimistolle, laatia valtakirjoja, juosta virastoissa, lopettaa jäsenyyksiä, pankkitilejä ja vakuutuksia. Piti hävittää Irmelin vaatteita ja tavaroita.

Koluttuani päivän seurakunnan, kunnan ja verohallinnon toimistoja kaaduin sänkyyni väsymyksestä horkkaisena. Irmelin sänkyyn, siis. Nukuin sisarvainajani sängyssä, hänen pussilakanoissaan ja katselin iltaisin julisteita, valokuvia ja matkamuistoja, joita hän oli ripustanut seinille. Joka ilta mietin, että minun pitäisi riisua huone sisareni historiasta, mutta en saanut sitä tehdyksi.

”Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa.”

En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille. Piti lukea Wilmaa, piti allekirjoittaa sen tuhatta lippua ja lappua, piti osallistua vanhempain varttiin ja opintoneuvontailtoihin, piti tilata hammaslääkäriä ja jonottaa koulupsykologia. Piti kuljettaa tyttöä teatterikerhoon, kaverin luo, elokuviin ja ties mihin diskoon. Ajokortiton nuoriso päristeli mönkijöillä pitkin teitä. Lukiolaiset ajelivat jo mopoilla tai kalliilla mopoautoilla. Vaivuin nostalgiaan muistellessani teinideittejä traktorin kyydissä.

Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa. Milloin kävi nuohooja, milloin sähkömies, vessa meni tukkoon ja katosta tippui vettä. Likakaivo piti tyhjennyttää. Piti tilata öljyä ja öljykattilan huolto. Klapit olivat halvempia, niitäkin tilasin.

Olin vaipunut apatiaan. Olin kuin alkoholisti, joka vaipuu kohti kivipohjaa, tietää sen, mutta ei pysty kääntämään elämänsä suuntaa ja uimaan pintaan. Päivästä toiseen suoritin pieniä velvollisuuksia, tilasin likakaivon puhdistusta, jonotin verotoimistossa, luin Wilma-viestejä, suihkutin äitiä. Tein pieniä ja enkä jaksanut ajatella suuria kuten elämäni suuntaa.

En viitsinyt enää etsiä työkontakteja. Rahat hupenivat. Posti kantoi joka päivä laskuja, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Hirvittävän isoja sähkölaskuja, lehtien tilausmaksuja, vesilaskuja, kiinteistöveroja, jätemaksuja, polttopuulaskuja, öljylaskuja, kotihoidon maksuja, terveyskeskusmaksuja, vainajan sairaalalaskuja, hammaslääkärin laskuja, puhelinlaskuja, hautaustoimiston laskuja, seurakunnan laskuja.

”Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain.”

Äitinsä perillisenä Usva sai talonpuolikkaasta puolikkaan, täysin arvottoman, mutta perintövero oli iso. Veron maksamiseksi myimme pellot naapurille perintöveron hinnalla. Usva sai lapsilisää ja pientä eläkettä, äiti yhtä pientä eläkettä, minun palkkani juoksi vielä. Joka laskun kohdalla arvoimme, kenen tilillä oli sen verran rahaa, että se voitiin maksaa.

Kun Geelin&Galjun maksama palkka loppuisi, olisi edessä oli työvoimatoimiston terävähampainen kita. Välttelin kuin ruttoa viranomaisten käsiin joutumista. Se olisi alennustilani syvin syöveri. Että joku määräisi, miten minun piti olla ja toimia, ja minun olisi pakko totella, muuten kuolisin nälkään ja viluun.

”Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut.”

Sosiaalitoimiston kanssa asioiminen oli riittävän rankkaa. Äidin saama, niin kutsuttu kotihoito, oli yhtä tyhjän kanssa. Kotihoitaja kaarsi pihaamme jarrut kirskuen, juoksi sisään, huusi tullessaan, oliko pillerit otettu – tottakai, siitä pidin toki huolen. Sitten hän kaapaisi läppärin salkustaan ja alkoi kirjata toimenpiteitään. Kirjaamiseen meni enemmän aikaa kuin toimenpiteisiin. Selitin, että äidin pesu ja ihonhoito oli ongelmamme. Se ei kuulunut kotihoitoon. Jos sellaista halusimme, meidän pitäisi itse tilata ja maksaa se itse.

Kaipasin niitä kolmea mummoa, jos he nyt mummoja edes olivat.

Usva kävi koulua nurkuen ja valittaen, mutta ei lintsannut. Minä olin oppinut runsaasti yläkoulun matematiikkaa ja kemiaa. Yritin muistaa kysyä häneltä joka päivä, kuinka oli mennyt ja miltä hänestä tuntui. Kysymykseni olivat turhia, sillä Usva vastasi joko suopeasti ”ihan ookoo” tai tietyllä tympääntyneellä äänensävyllä ”aivan sama”.

Porusessiomme jälkeen olimme ryhtyneet muistelemaan Irmeliä. Se oli käynyt helpommaksi. Kerroin Usvalle sisareni viikoittaisista puhelinraporteista. Jätin pois oman suhtautumiseni. Imagoni sisarentyttären silmissä oli riittävän huono. Usva kertoi minulle äidistään ja pirautti pienen itkun. Omituista kyllä, se tuntui hyvältä.

”Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.”

Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut. Hänellä oli ollut terveydenhoitajan työnsä vastaanottokeskuksessa, mutta hän oli venyttänyt työtuntejaan reippaasti yli maksetun. Hän oli hoitanut äidin ja huushollin ja leiponut joka viikko. Hän oli hoitanut eläimet. Hän oli kuulunut Marttoihin ja laulanut kirkkokuorossa. Hän oli toiminut koulun vanhempainyhdistyksessä. Hän oli leikannut matonkuteita ja kutonut räsymattoja.

Millä ihmeen ajalla? Minulla ei ollut työtä, äidin hoitoon sain apua, joskin huonoa, mutta en jaksanut mitään. Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain. Joka päivä oli tarkoitukseni palata hiilari-proteiini-dieettiin, mutta aina löysin itseni keittämästä perunoita tai tuijottamasta televisiota voileipä kourassa.

Eläinten Albert Schweizer pistäytyi talossa silloin tällöin mukamas katsomassa vuohia. Hän katseli minua merkitsevästi, mutta en ollut tietävinäni. Niin syvällä alennuksen suossa en sentään ollut. Pari kertaa tosin kävin hänen kanssaan Seinäjoella elokuvissa ja kerran teatterissa jotain musiikkihupailua katsomassa. Olihan se vaihtelua. Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.

”Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle.”

Joulu läheni.

Eläintohtori teki tikusta asiaa jälleen kerran ja tuli käymään. Hänen asiansa koski joulukuusta. Hän oli menossa sahaamaan itselleen kuusta, joten saisimme omamme siinä samalla, jos halusimme.

En todellakaan halunnut kuusta, en koristeita, joululauluja, lahjoja, enkä varsinkaan jouluruokia. Ei kiitos. Joulukuusi olisi pikkusormen antamista jouluhysterian pirulle, ja sitten se veisi koko käden.

”Ihanko totta, voi kiitos!”, huudahti Usva enkä raaskinut tyrmätä hänen kirkassilmäistä toivettaan.

Usva kysyi, pääsisikö hän kuusimetsään valitsemaan kuusta. Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle. Painostuksen alaisena lupauduin. Mister Elukka ryhtyi heti sopimaan suurimuotoisia järjestelyjä. Kuusen kaatamiseen tarvittiin ilmeisesti kosolti aikaa, automatka, lämpimät vaatteet, pulkka, eväät ja valoisa ajankohta, joka siis oli lyhyt näin joulun alla. Minä olin kuvitellut, että jonkun näreen poikkaisemiseen tarvittiin saha ja siinä se.

Suuri Hyväntekijä saapui lauantaiaamuna punaposkisena hakemaan meitä. Lastauduimme farmariin, minä eteen ja Usva takapenkille eräänlaisen hurtan viereen. En ollut tiennytkään, että urhealla kuusenkaatajallamme oli koira. Usva sen sijaan tiesi, että vasikan kokoinen otus oli bokseri ja nimeltään Retu. Hän paijasi koiraa ja lepersi sille. Vastalahjaksi koira piereskeli niin että minulta oli mennä taju.

”Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.”

Anteeksi, Retu pääsi ahmimaan lehmän mahaa. Se on Retun mielestä herkkua mutta seuraukset ovat säädyttömät, herra Joulumieli valitteli. Ilmeeni nähdessään hän lisäsi kiireesti, että kyseessä oli pakaste, ei tuoretuote.

Usvaa pieruhuumori huvitti, ja hurttakin virnuili pikku pilaansa tyytyväisenä.

Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.

Usva ja Alfauros sahasivat poikki kaksi puuta. Minulle olisi riittänyt aivan pieni kuusenpahanen, mutta Usva valitsi ison. Puut sullottiin muovisäkkeihin, joissa ne oli helpompi raahata autolle ja nostaa katolle kuin paraskin saalis. Tämän suuren urotyön päätteeksi seurueemme erämies viritti nuotion. Istuskelimme nuotion äärellä, paistoimme makkaroita, joimme kahvia, söimme eväsleipiä ja savustuimme. Kaikki vaatteet täytyisi pestä, kun pääsisimme kotiin.

Herran Joulunhenki kyseli jouluperinteistämme. Usva osasi niitä luetella: himmeli kattoon, silkkipaperista lumihiutaleita ikkunaan, pahvinen tontturivi, kynttilät, kuusenkoristeet vintiltä, joululiina lipaston päälle, liinan päälle hyasintti.

Usva ja Tiernapoika sopivat innokkaasti suuresta jalkaanlaittopäivästä, joka oli Usvan mukaan perinteisesti aatonaatto. En pystynyt sitä estämäänkään, ja kaiken tämän avuliaisuuden ja illan hämärtymisen vuoksi minun oli pakko kutsua Mr Mänkki illastamaan kanssamme.

Suuri kuusenpystytyspäivä saapui ja niin myös Joulueksperttimme. Usva oli edellispäivänä leikellyt ikkunoihin räntähiutaleita muistuttavia silkkipaperiteelmiä ja kiskonut kuusen sulamaan navettaan. Se kannettiin riemusaatossa tupaan ja törkättiin jalkaansa. Seurasi vinouden oikaisemisia ja kuusen kiilaamista paikalleen, koristeiden ripustelua pitkin ja poikin, ja lopuksi kahvit joulutorttujen kera.

Kahvipöydässä Usva alkoi tentata Eläinten Kuningasta joulunvietosta ja tämä kertoi, että vietti joulun yleensä poikansa kanssa, mutta ei nyt ollut asiasta varma, koska poika oli lähdössä joulunviettoon poikaystävänsä perheen luokse.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Höristin korviani. Sanoiko hän pojallaan olevan poikaystävä? Noin vain, ilman selityksiä tai rykimisiä. Nivalan Villapaitamiehessä olikin uusia särmiä.

Ennen kuin ehdin pelastaa tilannetta, Usva jo kutsui Tähtipojan meille joulunviettoon ja äijäpiru hyväksyi kutsun nopeasti, joskin kohteliaasti toppuutteli, että eihän hän nyt voi tulla perhejoulua häiritsemään. Arvasi, että minä keksisin jonkin esteen vierailulle. Hymyilin väkinäisesti, että mukavaahan se olisi, mutta joulunviettomme oli vaatimatonta. Meillä ei ollut edes kinkkua ja jouluruuat oli ostettu myyjäisistä. Tämähän keksi oitis siihen vastaväitteen, että seura se on tärkeintä joulussa ja olisi todella anteliasta päästää yksinäinen mies nauttimaan perhejoulusta. Kotipuoleensa sukujouluun hän ei voinut päivystysvelvollisuuksiensa vuoksi lähteä.

Odottaakahan vain, pääsette minusta eroon, kun aattona hevonen saa ähkyn tai koira hotkii salaa kinkkua ja sairastuu, niin se on aina ennenkin mennyt, hän ennusti.

Miehen lähdettyä kysyin Usvalta, miksi ihmeessä hän oli kutsunut Tohtori Whon jouluvieraaksemme.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Mistä ihmeestä olet saanut tuon käsityksen? Se on väärä. Olen hänelle kohtelias, se ei merkitse tykkäämistä, paremminkin päinvastoin, valistin.

Usva väitti havainneensa, että välillämme oli tykövetoa ja että olin aina hyvällä tuulella, kun olin tavannut Jarkon.

Jouluaaton ateria meni loppujen lopuksi aivan hyvin. Äiti oli innoissaan miesvieraasta, Usva samoin ja minä kestin tilanteen. Meillä oli Marttojen laatimia joululaatikoita, ihan itse kuorittuja ja keitettyjä perunoita sekä jouluhauki, sillä Usva ei antanut minun ostaa tarjouksessa ollut norjalaislohta, koska se oli kasvatettu epäekologisesti ja epäeettisesti kassissa. Hauen elämäntarinaa en tuntenut, mutta se lienee ollut onnellinen ja ekologinen. Ehkä myös perunamme olivat eläneet iloisesti.

Usva oli käynyt vilkuilemassa vuohia vähän väliä, sillä Barbara oli hänen mukaansa käynyt levottomaksi ja sillä oli ihan sellainen ilme. Kun lahjat oli jaettu Usva ja Vuohispesialisti menivät navettaan ja viipyivät epäilyttävän kauan.

”Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti.”

Menin itsekin katsomaan. Vuohi kulki karsinassaan ympyrää ja päkätti. Sitten sen peräpäästä muljahti limainen möykky, jota emo kävi nuolemaan ja joka nuolemisen tuloksena muuttui pieneksi vuoheksi. Usva itki ilosta, mutta Jarkko sanoi, että toinenkin oli vielä tulossa. Odotimme ja odotimme.

Tohtorimme ei vaikuttanut huolestuneelta, joten tilanne oli kaiketi hallinnassa. Minua kyllä jo hermostutti. Eniten hermostutti Usvan reaktio, jos jokin menisi vinoon.

Odottaessamme kuulin kumahduksen navetan heinävintiltä.

Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti. Menin portaille ja kiipesin ylös, mutta vintillä oli pimeää. Kunnes sinne sytytettiin valo.

Salim sytytti. Hänellä oli jonkinlainen majapaikka. Patja, peitto, jatkoroikka ja työmaavalaisin, vedenkeitin.

”Mitä helvettiä tämä tarkoittaa”, kysyin, ja Usva vastasi alhaalta, että tulkaa katsomaan, nyt se syntyy.

Kapusimme alas ja ehdimme nähdä, miten toinenkin vuohivauva pullahti maailmaan. Jarkko sanoi, että tässä meillä on sitten joulun ihme. Minä ja Usva töllötimme kuin paimenet kedolla ihmettelemässä vauvoja oljilla, Eeva-vuohi kurotteli turpaansa aidan yli ja olihan seimen äärellä kaksi tietäjääkin, itämaan ja länsimaan.

Jatkis päivittyy lauantaisin.