Yksinhuoltaja Tuiren talous on pitkälti nojannut ex-miehen lavean tilin turvaan, mutta nyt mieheltä on mennyt kaikki: firma, luotto­tiedot ja uusi vaimo. Tuiren paras ystävä, äveriäs Marina päättää panna raha-asiat kuntoon ja tarjoaa apuaan vielä miehenkin löytämiseen. Olisikohan oljenkorteen syytä tarttua?

Puhelu tuli yöllä. Ehkä­ sellaiset puhelut­ tulivat aina­ arvaamattomina kellonaikoina. Ennen­ kuin vastasin, silmissäni vilahti, että kello oli kolme jotakin. Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin Pinja.

Vaikka terävimmän ikävän kärki oli jo tylsynyt – tyttären lähdöstä oli kuusi viikkoa, enkä enää laulanut Eppujen ”mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin / mä tahdon tähän­ taloon sinut takaisin”, iskivät huoli ja pelko vuorotellen miekkansa rintaani.

Hädässäni en huomannut soittajan nimeä. Tunnistin vasta äänen:­ Iiro. Hän oli humalassa. Hänen puheestaan­ ei saanut ensin selvää, ja aluksi olin vain raivoissani, koska hän säikäytti minut niin totaalisesti.

Vasta kun pääsin ärtymykseni yli, muistin, ettei Iiro juonut. Hänessä­ oli ollut avoliittomme aikana­ monia puutteita tai nykyään sanottaisiin haasteita –rahanahneus,­ työnarkomania, ylimielisyys ja äkkipikaisuus – mutta kännäys ei kuulunut hänen repertoaariinsa. Vappuna hän joi mieluiten simaa ja juhannuksena yhden, huolella valitun tuontioluen.

– Mikä on? Mä en saa selvää, keskeytin mongerruksen.

– Tuire, Tuire, hän sanoi.
– Tuire, Tuire.

– Se olen minä. Entinen avovaimosi ja tyttäresi äiti, vahvistin siteemme.

– Tuire, kaikki meni, ihan kaikki.

En ensin ymmärtänyt, mikä kaikki oli mennyt. Olin niin unenpöpperöinen, etten hahmottanut, mistä Iiro puhui. Ajattelin ensin, että kaikki hänen vähät ystävänsä olivat menneet tietä pitkin jonnekin. Näin heidät kuin pakolais­lauman vaeltamassa arolla. Iiro selvensi:

– Rahat meni, talo meni, Pirre meni. Jopa ne viime kesäiset pihakivet menivät.

Nyt aloin herätä. Muistin yhtäkkiä parin viikon takaisen riidan, jonka olin kuullut puhelimessa: Iiro ja hänen Pirre-vaimonsa olivat tapelleet­ jostakin kaapista, joka oli tulossa Saksasta, ja sitten Iiro oli huutanut minun korvaani jumalauta, mutta pyytänyt kyllä anteeksi.­

Oliko jo se ollut merkki siitä, että asiat olivat huonosti?

Tiesin olevani naiivi. Iirokin kertoi, että merkkejä oli ollut ilmassa jo vuoden verran. Iiron firma oli sukeltanut­ syvälle vuosi sitten, pohjakosketus oli tullut syksyllä, ja siitä eteenpäin sekä firma että pariskunta­ olivat eläneet velaksi. Velkaa oli otettu velan päälle, jopa pikavippejä, ja nyt kaikki oli loppu.

– Luottotiedotkin menivät, Iiro sanoi.

– Sähän maksoit Pinjan vaihto-oppilasvuoden, sanoin huulet kuivina.

– Annoit Pinjalle lentokentällä ison tukun rahaa, muistin, ja näky kahtia taitetusta setelinipusta herautti­ edelleen syljen suuhuni.

– Velkaa vain, Iiro sammalsi.

Se kuulosti kammottavalta.

– Ja kuule, Tuire, multa on jäänyt maksamatta se viimeinen lasku Pinjan vuodesta sille järjestölle. Se on kolmetuhatta ja yli, mutta mä en millään pysty maksamaan sitä. Ne ovat karhunneet mua siitäkin, mutta miten mä…

Kauhu alkoi levitä jokaiseen jäseneeni­ sormenpäitä myöten. Olin yhtäkkiä täysin hereillä ja tuijotin yöhön mitään näkemättömin silmin.

– Pinja nostaa koko ajan taskurahaa, Iiro jatkoi.

Hän kuulosti nyt selvemmältä.

– Likan visalaskut ovat parin tonnin luokkaa.

– Parin tonnin luokkaa, toistin.

Pinjahan sai ruuan ja ylöspidon Australian-perheeltään. Miten hän pystyi hummaamaan pari tonnia kuussa?

– Mun visa on siis poikki. Ja Pinja tarvitsee uuden visan.

– Ei mulla ole visaa, sanoin heti.

– No, joku luottokortti, Iiro sanoi tutummalla, kärsimättömällä äänellään.­
– Kai sulla jokin on.

Ei ollut. Minun rahatalouteni pysyi­ kasassa niin, että nostin käteistä­ ja elin sen mukaan, mitä pussissa oli. Se oli tietenkin taloustieteen tohtori Marinan mielestä oravannahkakauppaa, mutta se oli ainoa mahdollisuuteni pärjätä sen jälkeen, kun olin maksanut veden, sähkön, vakuutukset ja muut aikuiselämän­ kurjuudet.

– Sä et saa luottokorttia, jos sunkin luottotiedot ovat menneet, Iiro valisti.

– Eivät todellakaan ole menneet, sanoin arvokkaasti ja moitin häntä siitä, että hän oli herättänyt minut.

– Nukutaan nyt vähän, sanoin lempeämmin, kun kuulin nyyhkäisyn puhelimesta.

– Aamulla kaikki on paremmin.

En tosin uskonut siihen itsekään.

AAMU OLI YÖTÄKIN synkempi. Hörppiessäni aamukahvia tajusin, mihin kaikkeen Iiron taloudellinen romahdus vaikutti. Vastaus: ihan kaikkeen.

Olimme päässeet Pinjan kanssa helpolla, koska Iirolla oli aina ollut hyvä palkka ja hän pystyi toteuttamaan ainokaisensa kaikki toiveet. Pinjalla oli ollut pienestä saakka luksustoppavaatteet ja kännykät ja tietokoneet viimeisen päälle. Iiro oli ostanut tälle luistimet, monot, sukset ja lumilaudat, ja niitähän piti hakea kaupasta vähän väliä, koska lapsi kasvoi.

Minun osuuteni oli tarjota Pinjalle katto pään päälle sekä simppeliä kotiruokaa, johon rahat olivat tulleet Iiron avokätisistä elatusmaksuista. En edes tiennyt, kuinka paljon rahaa Iiro oli siirtänyt Pinjan tilille kuukausittain, mutta ilmeisesti paljon, koska Pinja ei ollut koskaan ruinannut minulta senttiäkään.

Sen lisäksi, että Pinja oli hemmoteltu, olin siis ollut minäkin. Tajusin­ sen nyt.

Soitin Marinalle heti, kun arvelin hänen heränneen, ja kerroin tilanteesta.­

– Iirolla on takuulla sijoituksia, Marina haukotteli.

– Luulen, että kaikki kortit on nyt käännetty.

Iiro oli pirun ylpeä. Hän ei olisi soittanut yöllistä puheluaan huvin vuoksi. Hän ei olisi edes ryypännyt.

Marina ymmärsi huoleni, kun kerroin humalasta. Marinasta Iiro oli ollut likimain absolutisti ja siksi epäilyttävä.

– Mä selvitän asiaa, Marina lupasi,­ ja kuulin hänen äänestään, että tällaiset hommat saivat hänet liekkeihin.

Minut ne polttivat lähinnä karrelle.

Poljin Pageen hermostuneesti hyräillen ja puskin työpäivän lisäksi kolme tuntia ylitöitä. Halusin pomoni­ sota-Masan näkevän, että olen tosissani, paneutunut ja korvaamaton. Ei varmaan menisi kauan, kun minun pitäisi pyytää häneltä täyttä työaikaa.

Body pumpissakin huhkin kuin viimeistä päivää. Katsoin, mitä viereisellä penkillä hikoileva, bodatun näköinen kundi laittoi painoiksi ja laitoin vähintään yhtä paljon. Kun työnsin tangon olkavarsiliikkeissä viimeisen kerran suorille käsille, selässä nitkahti ja huusin ääneen.

– Tiesitkö sä, että tuollaisesta huutamisesta voi saada porttikiellon salille? naapuripenkin tyyppi kysyi.

– Ei kai? kysyin.
Minulla ei ollut sinä päivänä rahtuakaan huumorintajua.

Mutta ei ollut hänelläkään: hän alkoi pitkäveteisesti selittää, miten eräässä kuntoilukeskuksessa ähkinyt mies oli erotettu, sillä hänen puhinansa oli häirinnyt muita treenaajia. Kundin mielestä joskus oli kyllä välttämätöntä päästää ääniä. Hän päästi itse muutaman, jotka kuulostivat ihan toisenlaisilta kuin mitä olin kuullut salilla aiemmin. Virnistin hänelle – ehkä elämä ei sittenkään ollut niin synkkää – mutta kundi oli edelleen tosissaan.

Myös ohjaajalla oli minulle asiaa.

Ohjaajat harvoin ottivat kontaktia ryhmäläisiin, ja ehdin jo ajatella, oliko tämäkin pannut merkille hurjat painoni ja tuli nyt kiittelemään minua ja ehkä tarjoutumaan ohjaajaksi… Mutta selkään taputtelun sijasta hän toivoi, että odottaisin tunnin loppuun ennen kuin veisin välineet paikoilleen.

– Muutkin ohjaajat ovat sanoneet, että sulla on aina ihan hirveä kiire päästä tunneilta. On turvallisuusriski kantaa puntteja maassa punnertavien ihmisten yli, hän valitti.­

ODOTIN MARINAA Perryssä. Olin ottanut­ ­­vain veden, mikä ei ollut ilahduttanut baarimikkoa. Hymyilin hänelle lohduttavasti: ei tässä kenelläkään ollut nyt kovin kivaa.

Marina tuli ja levitti pöydälle kolme aanelosta.

– Laskelmia, hän sanoi ja tilasi kahvin.

Baarimikko ei vilkaissutkaan meitä.­

Yhdellä paperilla Marinalla oli Iiron edellisvuoden verotustiedot, tämän firman liiketiedot ja viimeisimmän tilikauden numerot. Vaikka en mitään ymmärtänytkään, tunnistin miinusmerkin.

– Mistä sä sait nämä?

– Kaupparekisteristä saatavat perustiedot voi ostaa parilla eurolla, ja verotiedot löytää kuka vain, Marina sanoi kuivasti.

– Mutta yleisesti ottaen näyttää siis älyttömän huonolta, ja tämä oli tilanne vasta viime kesänä, kun firman tilikausi päättyi.

Marina näytti pelottavalta pudistellessaan­ päätään ja tuijottaessaan numeroita. Minusta tuntui kuin hän olisi nähnyt mutkan taakse ja tiennyt, mitä tuleman piti.­

Toisella paperilla oli – nöyryyttävää kyllä – tiedot minun rahoistani.

– Mistä sä mun tiedot sait? kysyin­ aidosti järkyttyneenä.

– No, tämä on tietysti arvio, mutta kyllähän mä sut tunnen, hän sanoi ja näytti kerrankin hieman hämillään olevalta.

– Muista, että mä tutkin työkseni kulutustottumuksia, ja sä…

Hän ei jatkanut, mutta tiesin nyt, miten minut oli lokeroitu.

Korjasin hänen papereihinsa muutaman luvun katsomatta häntä. Lisäsin pari nollaa muutaman luvun perään, vaikka ne eivät olleet totta.

Mietin, oliko Marina huomannut, että käydessäni hänen luonaan saatoin joskus ottaa pari tamponia hänen allaskaapistaan ja välillä levitin kasvoilleni sitä ihanaa rasvaa, jonka litrahinta oli käytetyn auton verran… Vaikka olimme puhuneet seksistä, hiivatulehduksista ja kerran jopa­ ulosteemme koostumuksesta, mikä oli ollut kyllä liian avointa, tiliemme­ saldoista emme olleet puhuneet­ koskaan.

Kolmas paperi oli suunnitelma. Se oli ihan kreisi suunnitelma, jossa oli pelkkiä epävarmuustekijöitä kuten­ minun isäni.

– Isä ei anna mulle killinkiäkään.

– Sähän olet sen ainoa lapsi ja Pinja sen ainoa lapsenlapsi, Marina kummasteli.

– Isä ei antanut mulle edes viikkorahaa. Rahaa sai vain tekemällä töitä.

– Sitten sä teet ne työt, Marina sanoi.

– Mitä työtä eläkkeellä oleva mittarinlukija voi teettää ketunpiirtäjällä?

– Se on sen murhe, Marina kylmäili, mutta kyllä se oli enemmän minun murheeni. Nyökkäsin silti.

– Entä Iiron vanhemmat?

– Kuolleet.

Marinakin näytti synkältä. Toivoin hänen heilauttavan taikasauvaansa punaiset hiukset hulmahtaen kuin Disney-prinsessa ja sanovan,­ että simsalabim, minä ratkaisen kaikki ongelmanne, minulla­ on hienoja obligaatioita, osakesalkkuja, rahasto-osuuksia ja valuuttatilejä Caymansaarilla, mutta hän pysyi hiljaa.

Ystävyyttä, edes kokovartalo­haliystävyyttä, ei sotkettu bisneksiin.
Yritin silti. Sanoin, että se vaihto-oppilasvuoden viimeinen erä oli kolmetuhatta ja rapiat ja kysyin,­ voisiko Marina lainata rahat.­

– Pinja on sun kummityttö, muistutin.

– Totta, mutta mä en lainaa.

Tätä puolta en Marinassa tajunnut. Jos minä olisin voinut lainata hänelle hänen kipeästi tarvitsemansa rahat, olisin tehnyt sen ilomielin.

– Ehkä se meidän kettukirja menestyy­ ja sitä myydään ihan hulluna, sanoin toiveikkaasti, mutta Marina näytti höhlää naamaa.

Ensin hän ei edes muistanut pomoni­ vaimon lastenkirjaprojektia, johon tein kuvitusta.

Olin ollut vähän pettynyt Kaisan ideaan. Minusta kettujen käytös­tavat – tassut pois pöydältä ja röyhtäily on hyi hyi – olivat tylsä aihe, mutta mistäs minä mitään tiesin. Minun tehtäväni oli piirtää. En myöskään halunnut hidastaa projektia puuttumalla käsikseen, sillä mitä nopeammin saisimme bestsellerimme painokoneisiin, sitä­ äkimmin käärisimme siitä rahat.­

– Sä voisit kyllä ihan varmuuden vuoksi kysellä lisäduunia, Marina sanoi.

– Ja nyt sun pitää hakea luottokortti, jossa on rinnakkaiskortti Pinjalle. Mä voin tulla sun kanssa pankkiin. Kysytään varmuuden vuoksi, mitä ne esittävät lainan­koroiksi nykyään…

Minusta tuntui kuin olisin vajonnut­ johonkin suohon ja jäänyt sinne pää vain niukin naukin pinnalla.

Vaihdoin puheenaihetta ja kysyin, miten Marinan ja Toivon automatka oli sujunut sen jälkeen, kun Marina oli heittänyt minut Pageen.­

– Mikä automatka? hän kysyi, mutta luksusmeikkivoiteensa alla hän takuulla punastui.

PUHUIMME IIRON KANSSA vakavasti seuraavana päivänä, mutta tilanne ei muuttunut sen paremmaksi, vaikka tällä kertaa hän oli selvä ja nolo siitä, että oli soittanut kännissä. Fakta oli kuitenkin se, että konkurssi oli tullut ja kaikki mennyt.

Kerroin hänelle, että selvitin  tilannetta­ taloustieteen tohtorin kanssa ja olin hakenut luottokortin. Sanoin Iirolle, että koska luottotietoni olivat priimakunnossa, minulla ei ollut mitään hätää. Lainakin oli luvattu, mutta konsulttini mielestä korot olivat niin kiskurimaiset, ettei siihen kannattanut vielä mennä.

Siksi pyöräilin aamuisin Pageen ennen kuin kukaan muu ehti sinne ja jaoin kaikkien postit ja päivitin infotaulun, jotta he huomaisivat, kuinka tärkeä olin.

Mutta Masaa kiinnosti vain kettukirja. Hän sanoi Kaisan olevan siitä intona.

Jonne mulkaisi minua koneensa takaa, ja kun menin hänen luokseen ihmettelemään, mikä häntä harmitti, hän sanoi, ettei ukko osaa muusta enää puhuakaan kuin ketuista,­ vaikka Page laskee pyllymäkeä.

Nostin kädet torjuvaan asentoon, jonka olin oppinut itsepuolustuskurssilla. Oikea jalka taakse, kädet 45 asteen kulmaan, valmiina ja valppaana, kämmenet eteenpäin. Ei, en kestäisi enää yhtään huonoa uutista.

TYÖPÄIVÄN JÄLKEEN menin jumppaan.

Oli varmaan ensimmäinen kerta, kun olin siellä ajoissa. Vaihdoin rivakasti vanhat ja virttyneet jumppakamppeet niskaani ja Pinjan fuksianväriset lenkkarit jalkaan, sipaisin tumman tukkani sykerölle päälaelle ja räpelsin puhelintani tsekatakseni Pinjan somet.

Facebook: uusi profiilikuva, uusi taustakuva. Profiilikuvassa ruskettuneet varpaat, joissa jokaisessa eriväristä lakkaa. Ehkä joku gay pride -kannanotto, mietin, tai sitten ei. Taustakuvana turkoosi meri ja valkoinen santa.

Instagram: ainakin sata uutta kuvaa. Sen sijaan, että olisin jaksanut selata kuvia minulle tuntemattomista teineistä, ummistin silmäni hetkeksi ja muistin Pinjan meidän kotisohvan nurkkauksessa selaamassa kavereidensa insta-­tilejä. Hän saattoi tehdä sitä tuntikausia, ja hörähdellä itsekseen. Ikävä yritti viedä minut mukanaan, mutta klikkauduin Pinjan blogiin.

Pinjaussie.com: Kuvia käsin värjätyistä teepaidoista, jotka eivät olleet yhtään Pinjan tyylisiä. Tekstissä hän kertoi värjäyksen eri vaiheista huolellisesti. Iiro taisi olla oikeassa: blogi oli perustettu meitä varten.

Twitterissä oli meneillään tiivistä visertelyä kengurunlihansyönnistä. Piristääkseen väittelyä tyttäreni tykitti kirjainlyhenteitä, tähtiä ja risuaitoja. Tsörk sille.

WhatsApp: Suureksi ilokseni Pinja oli vastannut Hyttysten ketjuun, jossa olin taas kysynyt kuulumisia. ”Hyvin menee mutta menköön, CUL8R.”
”Sii-juu-l-eit-er”, tavasin ääneen ja virnistin, että keksin.

Naapurikaapeilla käännyttiin katsomaan, kun puhuin ääneen. En ollut huomannut kahden teini­tytön pyrähtäneen pukuhuoneeseen. He käänsivät katseensa salamannopeasti toisaalle, kun vilkaisin heitä. Tunnistin heidät Pinjan koulukavereiksi, mutta he eivät ilmeisesti­ tunnistaneet minua, koska alkoivat puhua viikonlopusta niin estottomasti.

En ollut aikoihin kuullut niin huolellisesta varustautumisesta – jopa Marinan tilannetiedotukset kalpenivat tämän selvityksen rinnalla.

Pidempi tytöistä toimi juomienhankkijana ja lyhyempi poikien. Molempia oli runsaasti tarjolla. Pojat taisivat olla heille jo hyvinkin tuttuja, monella tapaa ja kummallekin.

Punastelin omalla kaapillani ja pengoin touhukkaana reppuani, jotta he eivät äkkäisi minun kuuntelevan ja tunnistaisi minua Pinjan äidiksi.
Oikeastiko Pinjan ikäiset harrastivat jo tuollaista? Sen lisäksi, että minua painoivat rahahuolet, sukelsin vieläkin syvemmälle aprikoidessani Pinjan mahdollisia seksi- ja kännijuttuja.

Yhtäkkiä pukuhuone hiljeni: pitkä ja pätkä olivat tunnistaneet minut.­

– Ups, oletko sä Pinjan äiti? pitkä kysyi.

– Siis ei me meidän asioista puhuttu­ vaan yhden meidän kaverin, lyhyt selitti.

– Ai, en mä yhtään kuunnellut, minäkin valehtelin, ja meidän jokaisen­ naama oli varmasti yhtä punainen.

Muistin vielä hyvin, miten he olivat kymmenvuotiaita ja heillä oli raudat ja letit sekä pipot pöhkösti päässä.

Tunsin itseni satavuotiaaksi. Olin kuin mikäkin mummo hipsiessäni heidän edellään jumppa­saliin, vaikka oikeasti olin vielä hyvässä­ kunnossa ja tukka päässä ja vahvat hampaat suussa.

PINJA EI YHTÄÄN jarrutellut rahankäyttöään saatuaan uuden luottokorttinsa. Hän ei myöskään kysynyt, mitä hänen iskänsä luottokortille tapahtui.

Pystyin nettipankista seuraamaan hänen kulutustaan lähes­ on-linena, ja jo parissa päivässä olin kuin Marina kulutus­tutkimuksineni: tyttäreni oli törsääjä.

Minun oli aika ottaa yhteyttä hänen­ momiinsa, Australian-­Kateen.
Kate oli kotirouva, ja hän vastasi vaivalla takeltelemaani sähköpostiin kahden minuutin kuluttua kertoen, että heillä oli ihan mieletöntä Pinjan kanssa.

Pine oli hänelle kuin oma lapsi – omia lapsiahan hänelle ei ollut suotu. Katen mies teki pitkää päivää juristina, ja Kate ja Pine pitivät hauskaa. Kyllä sainkin olla ylpeä niin kauniista, aikaansaavasta, sosiaalisesta,­ trendikkäästä ja kielitaitoisesta lapsestani. Suomensin sanakirjan­ kanssa Katen kirjoittamaa viestiä.

Kysymykselleni siitä, miten Pinjan rahat riittivät tai voisivatko he shopata vähän vähemmän, Kate nauroi – kymmenen erinäköistä hymiötä ja liuta käsittämättömiä muita merkkejä – että se oli heille vain ilo. Don’t worry.
Hän ei todellakaan käsittänyt.

Mutta Pinja käsitti: hän laittoi meiliä ja tekstaria ja naputti Whats­Appin perheketjussa, miten olin niin tilannetajuton moukka, että menin inisemään perheen rahahuolista­ Katelle. Iirokin äityi paasaamaan minulle, että olin ollut luottavainen hölmö laverrellessani perheen pikkuongelmista ulkopuolisille. Nämä asiat kuulemma hoidettiin perhepiirissä.

Voi Iiro!

Ja niin me vakuutimme Pinjalle, ettei mitään huolta ollut ja shoppailkoon vain Katen kanssa, nauttikoon elämästään, sillä sen kerran kun hän oli noin kauaksi päässyt, täytyi siitä tietenkin ottaa kaikki ilo irti.
Repiä se sitten vaikka äitinsä selkänahasta, lisäsin mielessäni, mutta naputin perheketjuun muutaman hymiön minäkin.

Viestittely päättyi haliin ja pusuun­ ja XOXOXO…

”MINUN MIELESTÄNI SINUN kettusi ovat liian laihoja.”

Masan tyyliin myös Kaisa pukeutui­ nostalgisesti aivan kuin sota olisi vasta päättynyt. Hänen mekkonsa yläosa oli tiukka ja helmansa leveä. Tukkansa hän oli kieputtanut tötteröksi otsalta, ja odotin, että se kopsahtaisi hänen otsalleen.

– Mä ajattelin, että ne ketut olisivat laihoja, koska niillä on niin hyvät tavat etteivät ne ole mässäilleet liikaa, puolustauduin.

– Ihan kuin näillä olisi anoreksia, Kaisa ihmetteli.

– Sellaista malliahan me emme halua tarjota lapsille, emmehän?

Pudistin päätäni.

Joskus ennen kuin Pinja lähti Australiaan, olin pelännyt, että hän alkaisi pelleillä siellä ruoan kanssa ja palaisi tulitikkulaatikossa, mutta vähänpä olin tiennyt. Tyttöni näytti voivan maailmalla pulskasti, lihovan­ Kate-mominsa barbeque-herkuilla, ja minun huoleni olivat toiset kuin olin pelännyt.

Lupasin lihottaa kettuja. Laihat ketut olivat murheistani tällä hetkellä pienin.

Kettupalaverin jälkeen olin pyytänyt isän käymään. Hän oli luvannut tulla, ja pyyhälsin kaupan kautta kotiin hakemaan meille kahvin kanssa marjapiirakat. Myyjä lähti käymään takahuoneessa juuri, kun olin pullahyllyllä. Olisi ollut naurettavan helppoa sujauttaa piirakat maiharin taskuun.  Siihen en sentään mennyt, vaikka rahapulasta kärsinkin, vaan maksoin piirakat kaksikymmensenttisillä. 

ISÄLLE MAISTUI mustikkapiirakka ja kolme kuppia kahvia. Koska me olimme eläneet vaatimattoman yhteiselämän,­ osasimme arvostaa­ tällaisia pieniä herkkuhetkiä ja söimme piirakkamme myönteisessä ilmapiirissä.

Sitten isä kertoi, että kauko­lämmön hintaa nostettiin jonkin tuotantotavan hankaluuden takia, ja hän mietti siirtyvänsä sähkö- ja puulämmitykseen, koska eläke ei riittänyt. Hän oli kirjoittanut asiasta Facebookissakin varmaan jo kuukauden verran ja kiduttanut viittä ystäväänsä puuduttavilla laskelmillaan.

Eläkkeen nielevä kaukolämpö oli huono lähtökohta rahan kerjuulle ja töiden kysymiselle. Keräsin silti rohkeuteni rippeet:

– Meillä on vähän vaikeuksia Pinjan vaihto-oppilasvuoden maksujen kanssa.

Isä painautui tuoliaan vasten ja risti kädet rinnalleen. Hän torjui asiaani joka solullaan. Selitin Iiron konkurssista, koko maan talous­tilanteesta ja Pagen vaikeuksista.

– Kuluttajilla on lukemani mukaan­ lievää nousuvirettä, isä väisti mutta jatkoi sitten ankarana: mutta siihen ei ole vähäisintäkään aihetta!

– Niin, myönsin ja muistutin, ettei­ vaihto-oppilasvuosi ollut alkuunkaan­ minun ideani, mutta tässä tilanteessa nyt kumminkin oltiin.

–Voisinko mä saada sulta jotakin töitä tai rahaa?

En pystynyt sanomaan ääneen laskun suuruutta.

– Töitä ei ole, ellet sitten tule lämmittämään taloani, isä sanoi, mutta yllätyksekseni kaivoi riutuneen lompakkonsa esille.

Huolellisin liikkein hän työnsi pöydälle kaksi kahdenkympin seteliä.­ Ne makasivat siinä jotenkin ylpeinä ja silmäänpistävinä. En ollut­ ennen huomannut niitä goottilaisia ikkunoita, joita niissä oli.

– Kiitos, yritin sanoa vakuuttavasti, mutta nielaisin niin, että isäkin sen varmaan kuuli.

Hän ehkä pani sen avokätisyytensä aiheuttaman liikutuksen piikkiin.

Kun isä lähti, hän riuhtoi kaatumaisillaan olevaa aitaani­ ja sai riehumisellaan sekä Siwa-mummon että Tonyn paikalle. Siwa-mummo oli tietenkin lähistöllä­ kytiksellä, mutta Tony-parka osui siihen sattumalta – hän näytti palaavaan koulusta.

– Tämä aita pitäisi uusia, isä ilmoitti­ heille.

– Tytön kivijalkakin on murentunut, Siwa-mummo sanoi ja osoitti taloni perustusta, jossa todellakin oli murtuma.

Kivijalka koostui kivistä, jotka oli slammattu yhteen betonilla. Kumarruimme­ porukalla tutkimaan huononnäköistä ratkaisua.

– Mulla ei todellakaan ole nyt varaa uusia kivijalkaa tai aitaa, tuskastuin.

– Annoinhan minä juuri sinulle rahaa, isä sanoi, ja sillä hetkellä minun­ oli todella kamppailtava, että sain pidettyä sapekkaat sanat sisälläni.

Tony huomasi vaikeuteni ja veti minut sivummalle, kun isä ja Siwa-mummo jatkoivat kivijalkani tökkimistä löytämällään kepillä. Kuulin Siwa-mummon retostelevan isälleni, että hänellä oli seinällään alikersantti Rokkaa näytelleen Reino Tolvasen sukka.

Näin isän hämmästyneen ilmeen.­ Hän osasi selvästikin arvostaa­ sukkaa, ja epäilin hänen illalla­ kertovan sukasta Facebookissa. Hän päivitti sinne ihan liikaa ja kommentoi minun vähiä päivityksiäni opettavaisesti. Siksi en enää päivittänytkään mitään. Olin ajatellut tehdä sellaisen sulun, ettei isä näkisi päivityksiäni, mutta en ollut viitsinyt.

– Onko kaikki hyvin? Tony kysyi matalasti.

Tuntui kuin olisimme olleet kaksi liittolaista kahta hullua vastaan.

– Ei, mutisin ja vilkaisin isääni ja Siwa-mummoa.

Sitten muistin hymyillä Tonylle ja toivoin, ettei mustikkapiirakka ollut värjännyt hampaitani.

Ei ilmeisesti ollut, sillä Tony katsoi minua pitkään. Vatsaani alkoi kipristellä, kun katse venyi. Yritin keksiä jotakin puheenaihetta ja aloin sitten höpöttää hänelle rahaongelmistani ja Pinjasta, mutta sain ne kuulostamaan siltä kuin Pinja olisi lähtenyt ostamaan lähikioskille irtokarkkeja, mutta unohtanut rahapussinsa kotiin.

– Sano vain, jos mä voin auttaa. La Hachella menee nyt lujaa, ja meillä on keikkoja melkein liikaa. Mä voin hyvin jelppiä naapuria.

Kiinnitin hänen sanoissaan huomiota kolmeen seikkaan.

Yksi: olin hänelle ilmeisesti vain naapuri.

Kaksi: miksi hänellä oli vuokralainen, jos hänellä meni taloudellisesti niin lujaa? Vuokralainen ei vaikuttanut edes miltään unelmavuokralaiselta, koska tiesin hänen resuavan yökaudet kaupungilla. Marina oli kertonut.

Kolme: Tony äänsi bändinsä nimen­ la hässi, vaikka olin varma, ettei ranskan kielessä sanan aloittava hoo äänny.

– Sitä vain, että alueen arvo laskee, kun talot luhistuvat! Siwa-mummo kailotti.

– Vedä se Rokan sukka päähäsi ja ole hiljaa, sihisin, mutta vain Tony­ kuuli.

Hän virnisti minulle, ja se hymy pelasti koko viikon.

MARINA LUULI KAI ilahduttavansa minua, vievänsä ajatukseni toisaalle, mutta minusta hän ei olisi voinut selvemmin vääntää veistä haavassa. Hän nimittäin ehdotti, että lähtisimme mindfulness-kurssille kylpylään. Hänellä oli kassissaan esitteitä, joita hän ojenteli minulle.­

– Sun pitää päästä irti noista kuvioista­ ja rauhoittua, hän sanoi.

– Sä olit ennen niin rento ja kaikkien raha-asioiden yläpuolella, mutta nyt sä olet kireä ja säteilet huonoa energiaa.

Oli hassua kuulla, että olin ollut hänen mielestään ollut raha-asioiden yläpuolella, kun omasta mielestäni retkotin jossakin kuopan pohjalla.

Istuimme kuntokeskuksen pukuhuoneen­ penkeillä, ja näin syrjäsilmällä, että Pinjan koulu­kaverit olivat jälleen parin kaapin päässä. Tarkkailin puolella korvalla, mitä he puhuivat, mutta tällä kertaa he kuuluivat miettivän, pitääkö­ pullataikinaan laittaa kananmunaa­ ja nousiko taikina yhtä­ hyvin kuivahiivalla kuin tavallisella.

Paw – parents are watching, ajattelin, ja minua hymyilytti.

– Ai kiva, sä suostut! Marina tulkitsi hymyni omalla tavallaan ja oli sitä mieltä, että asia oli päätetty.

Hän ei lainkaan huomannut, että­ kieputin pelästyneenä päätäni, vaan hyppäsi puheenaiheesta toiseen ja ryhtyi kertomaan, miten hän oli joutunut töissä puhutteluun flirttailevasta käytöksestään. Että joku neiti tärpästikkeli oli lirkuttanut laitoksen johtajalle, että Marina suosi ryhmien miehiä ja järjesti näille muka paremmat arvosanat.­ Pahinta oli ollut, että Marina oli arvostellut vanhan sänkykumppaninsa gradun, ja se oli tullut ilmi. Laitoksen johdon mielestä Marinan­ olisi pitänyt ymmärtää jäävätä itsensä niin tärkeässä tehtävässä.

– Ja jos mä oikein muistan, se ei ollut edes hyvä pano! Marina valitti.­

Pinjan luokkakaverit käänsivät taas nopeasti päätään, mistä tiesin, että he kuuntelivat. Muutenkin tuntui kuin Marinan sanat olisivat jääneet soimaan pukuhuoneeseen, ja meistä jokainen mietti elämänsä panoja, olivatko ne olleet hyviä vai  huonoja ja millainen Marinan kokema­ pano oli ollut suhteessa omiin ja miten paljon Marinalla ylipäätään oli ollut niitä, kun hän pystyi vertailemaan.

– Hys, kykenin vain sihisemään, sillä minulla ei ollut asiaan lisättävää. Siitä kun oli ihan hirveän kauan, kun minulla oli ollut mitään sellaista.

Marinan ajatukset ilmeisesti etenivät samoja latuja, sillä hän alkoi­ miettiä, että jos emme menisikään mindfulness-kurssille vaan lähtisimme etsimään kummallekin kunnon miehet.

– Eikä siis mitään tylsiä kunnon miehiä, vaan kunnon kunnon miehet, hän tarkensi ja teki käsillään uhkaavia liikkeitä.

Hänen elehtimisensä sai Pinjan koulutoverit tirskumaan, ja painoin pääni Marinan tyrkyttämiin esitteisiin. Silloin huomasin, että kurssi oli samassa kaupungissa samana­ viikonloppuna kuin La Hache, osasin nimittäin heidän keikkakalenterinsa ulkoa. Kiljahdin innosta.

– Mitä? Marina kysyi.

– Mä lähden siihen mindfulness-juttuun, sanoin nopeasti.

– Huippua! Marina ilahtui.

– Mä maksan, hän jatkoi ja taputti­ minua poskelle.

Minä en ollut huomannut vielä kurssin hintaa, mutta nyt huomasin. Se oli suuri, ja Marina arvasi ajatukseni.

– Tää on sun seuraavien vuosien synttärilahja, sanotaanko viisikymppisiin saakka, hän lupasi.

Enkä minä estellyt, sillä jos hän ei olisi maksanut, minä en olisi voinut lähteä, sillä paperissa vilahtaneet numerot olivat toki pienemmät kuin Pinjan vaihtarivuoden viimeinen erä mutta samaa luokkaa kuin hänen luottokorttilaskunsa tämänhetkinen saldo.

Sitä ajatellen tuntui ihan kohtuulliselta, että sain osani kivasta minäkin.

– Ja voihan siellä kylpylässä olla joku perheenisä, joka on kyllästynyt puhaltamaan kellukkeita lastensa käsivarsiin, Marina pohti.

– Kylpylät on siitä kivoja paikkoja, että ihmiset ovat siellä niin… hän haki sanaa, kunnes keksi: paljaita!

Pinjan koulukaverit ryntäsivät pukuhuoneesta, ja oven takaa kuului heidän hirnuntansa.

– Noi olivat Pinjan kavereita, sanoin­ syyttävästi Marinalle.

– Mitä sitten? hän kysyi.

– Meillä on nyt suurempiakin huolia elämässä kuin kaksi pissistä. Mä olen ennakkotapaus pelehtimisestä opiskelijan kanssa ja sä olet kaikin tavoin kusessa.

– Amen, sanoin, ja nyt monella pukuhuoneen kaapilla liikehdittiin hermostuneesti.

Jatkuu ensi viikolla.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla