Yksinhuoltajavuosien jälkeen Tuire totuttelee uuteen arkeen Pinja-tyttären lähdettyä vaihto-oppilaaksi Australiaan. Tuiren paras ystävä Marina yrittää kuitenkin vallata kaiken Pinjalta jääneen tilan ja huomion itselleen. Se harmittaa Tuirea, vaikka yksinäisyys välillä kolkutteleekin ja illat kuluvat naapurinmiehen edesottamuksia vakoillessa.

Pinja oli jättänyt minulle­ jumppatossunsa. Ne olivat fuksianpunaiset, ja muistelisin, että ne maksoivat sataneljäkymppiä.­ Kengät olivat lähes iskemättömät, puhtaat ja vain pari kokoa minulle pienet. Kun riisuin tossut jumpan jälkeen, varpaat jäivät hieman koukkuun. Venytin niitä pukuhuoneen lattiaa vasten. Jokainen varvas nitisi­ hiestä ja venyi helpottuneena.

Marina selitti naapuripenkillä aikeistaan maalata olohuoneensa seinä. Hän alkoi riisuutua jumppavaatteistaan niin hitaasti, että ihmettelin­ taas, kuinka hän oli ikinä ehtinyt opiskella tohtoriksi asti.

Ihmettelin myös sitä, miksi hän taas maalasi seinänsä. Marina vaihtoi huonekaluja ja seinän väriä koko ajan. Olin usein hänen seuranaan hakemassa jotakin matonpötkylää tai vaihtamassa lamppua. Marinan sisustuspuuska oli aina maailman tärkein asia, vaikka tällä hetkellä, kun Pinja oli toisella puolella maapalloa, Pinja oli maailman tärkein.

Marina näytti odottavan, että kysyisin jotakin. Kysyin, mitä väriä hän ajatteli.

– Brie, hän vastasi ennen kuin kysymykseni päättyi.

Valkoinen oli valkoinen, ja tiesin jo niin sanoessani, että asiasta ei olisi kannattanut väitellä. Seurasi luento valkoisten sävyjen eroista ja valojen heijastumisista ja mustista valkoisista ja valkoisista mustista, kellertävästä valkoisesta ja harmahtavasta… En ollut tiennyt ihmisten­ kulkevan maalikaupoissa juustot ja kananmunat käsilaukuissaan.

Kun Marina oli saanut irrotettua toisen jumppakenkänsä jalastaan, hän alkoi rullata sukkaa alaspäin. Minulla­ olivat jo arkisukat ja farkut jalassa. Vetoketju solahti kiinni urputtamatta­ – olin käynyt ahkerasti­ jumpassa. Kiskaisin paidan päälleni ja nostin repun selkään, kiristin hihnoja kuin koululainen.

– Onko vehnäjauho sun mielestä valkoista vai kellertävää? Marina kysyi.

– En mä tiedä, sanoin kärsimättömästi.

Marina terästi katsettaan.
– Sä et käynyt edes suihkussa. Miten sulla voi olla kiire, kun Pinja on poissa?

Tämä oli hänen vakiokysymyksensä: miksi tein asiat kuin ennenkin, vaikka Pinja oli lähtenyt?

En pitänyt siitä, että hän muistutti minua yksinäisyydestäni.

– Mun pitää käydä työpaikalla, mutta tavataan sitten Perryssä, minä­ sanoin.­
– Mullakin on sulle asiaa.

Hän ei kiinnittänyt huomiota siihen, että painotin mullakin-sanaa vaan näytti vain nyrpeältä, kun maaliasia tyssäsi näin.

– Voisit säkin maalata sun seinät joskus, hän valitti.

– Vaikka goudalla! ehdotin, mutta häntä ei naurattanut.

Emme usein olleet asioista eri mieltä – tai ainakaan ääneen emme­ olleet. Monesti oli kai niin, että Marina vei ja minä seurasin tai sitten vetosin Pinjaan, jonka äiti olin ollut kuusitoista vuotta, joista neljätoista yksinhuoltaja.

– Perry tunnin kuluttua! varmistin ovensuusta.

PAGESSA EI OLLUT paikalla kuin Masa, pomoni. Hän murahti jotakin epäselvää nähdessään minut ja veti huoneensa oven kiinni. Kahvia ei ollut keitetty, joten latasin pannullisen; ilmainen kahvi oli aina kotiinpäin. Joskus nappasin vessasta mukaani rullan paperia. Ei se minusta suuri rikos ollut.

Masa oli ollut viime aikoina niin pahalla tuulella, että oli syytä pysyä poissa hänen reitiltään. Paras työkaverini ja ystäväni Jonne sanoi, että Pagessa meni huonosti, mutta en halunnut uskoa sitä.

Jonnella oli pienet lapset ja suuri asuntolaina, joten ymmärsin hänen­ pelkonsa. Vakkarina hän tosin­ putoaisi minua korkeammalta, jos Pagelle kävisi huonosti. Itse olin jo tottunut huutelemaan täältä perunakuopan pohjalta ja nyhjäämään tyhjästä.

Olin sitä paitsi elämäni aikana oppinut, ettei kaikkiin asioihin voinut vaikuttaa, vaan elämä tuli ottaa vastaan sellaisena kuin se annettiin.
Jos lentokone oli myöhässä (tätä tapahtui minulle melko harvoin, koska pääsin reissuun kerran sadassa­ vuodessa), en voinut patistaa kapteenia painamaan kaasua. Tai jos taksi juuttui ruuhkaan (tämäkin­ oli aika huono esimerkki, koska en ajanut taksilla paitsi joskus Marinan siivellä), en voinut hyppiä autojen konepeltejä pitkin päästäkseni määränpäähäni.

Tein silti töissä parhaani, ja vaikka Marina joskus piti minua saamattomana, olin koko ajan täydessä touhussa. Kotona keittiönpöytä tulvi aina piirustuksiani ja maalauksiani. Pinjakin moitti minua höyryämisestä joka suuntaan.

Ikävä purskahti varoittamatta, kun muistin Pinjan. Ajattelin tyttöstäni siellä kaukana merten ja vuorten takana ja mietin taas, miten­ hän pärjäsi ja mitä hän parhaillaan teki. Kuuntelisiko hän minun­ tekemääni CD:tä, katselisiko kuviamme, ikävöisikö kotiin?

Kun Pinja oli päässyt perille, hän lähetti Iirolle ja minulle yhteisviestin, että perillä. Sanan perässä oli varmaankin hymynaama, jota antiikkinen­ puhelimeni ei tunnistanut vaan näytti vain pienen laatikon. Toivoin, että laatikko oli hymynaama,­ vaikka saattoihan se olla vaikka delfiini tai sydän.

Iiro oli laittanut minulle Pinjan viestin jälkeen viestin ja kysynyt, olinko ok. Vastasin ok, mikä oli tyypillisintä viestintää eksän ja minun välillä. Olin silti ilahtunut, kun hän kysyi kuulumisia. Ihan kuin hän olisi välittänyt.

– Tuletko käymään täällä, Tuire?

Tuollaiset kysymykset tuollaisella äänensävyllä pomon huoneen ovensuusta olivat pahoja. Vaikka kuinka esitin, etteivät Pagen mahdolliset huolet painaneet meikäläistä, jäätävä sormi kulki selkärankaani pitkin.

– Totta kai, inahdin.

Haistoin, että jumpassa vuodatettu hiki alkoi taas virrata iholla, ja sekin­ harmitti, etten ollut viitsinyt laittaa rintaliivejä. Minulla oli melko pienet rinnat, enkä aina jaksanut laittaa liivejä jumpan jälkeen.

Nyt tuntui lievästi siltä kuin dödö­ olisi pettänyt. Jäin Masan huoneen ovelle, ettei hän haistaisi.

Hän itse oli aina siisti, tukka vesikampauksella­ ja vanhanaikaiset liivit paidan päällä. Pikku­jouluissa soitettiin hänen­ valitsemaansa Beatlesia ja John Lennonia sekä isänmaallisia lauluja. Kutsuimme häntä hänen selkänsä takana­ sota-Masaksi, koska hän oli lukenut kaiken toisesta maailmansodasta sekä­ tietenkin Suomen taisteluista. Hänen seinällään oli juliste Tuntematon sotilas -leffasta vuodelta 1955, ja nähdessäni julisteen muistin taas naapurini Siwa-mummon, joka väitti omistavansa alikersantti Rokan sukan.

Masa näytti vaivaantuneelta – nyt tulisi takuulla kenkää.

Kiitin mielessäni Iiron hyvää työpaikkaa ja sijoituksia sekä vakavaraista Pirre-vaimoa. Heillä olisi rahaa pitää huolta Pinjasta, jos minulle­ kävisi huonosti. He voisivat ottaa Pinjan asumaan kolmikerroksiseen kivilinnaansa, mistä Pinjalle voitaisiin osoittaa oma kerros omine kylpyhuoneineen. Pinjan ei tarvitsisi enää kipittää pihan­ poikki Tuulentien yhteissaunaan, joka saattaisi nousta kaupunginmiesten koneen kauhaan milloin vain…

Ehdin miettiä Masan ovella senkin, että olin maksanut jumppakortin tästä kuusta ja että voisin pyytää taas vanhalta opiskelukaverilta kannensuunnittelutöitä, vaikka hän ei ollut niitä tyrkyttänyt minulle­ vähään aikaan. Häntä kuulemma nyppi se, etten koskaan saanut kirjailijan nimeä kanteen kerralla oikein.­ Olin pienestä saakka ollut hieman lukihäiriöinen – toisin kuin onnekas lapseni, jolle kielet olivat aina olleet helppoja.

Ajatukseni ehtivät siis käväistä jopa uudella mantereella, silittää mennessään söpöä kengurua äitinsä pussissa ja maistaa mansikoita, joilla Pinja oli herkutellut Australian-äitinsä Katen kanssa, ennen kuin pomo sai suunsa auki:

– Sinähän olet tavannut minun vaimoni Kaisan?

Nyökkäsin epävarmana. En ollut tiennyt, että potkuja jaeltiin selittämällä ensin perhesaaga.

– Kaisa on käynyt joskus pikku­jouluissamme, muistelin.

– Kyllä! Masa ilahtui ja alkoi sitten selittää, miten Kaisalla oli vireillä­ hauska kettutarina, joka kaipaisi kuvittajaa, ja he olivat yhdessä­ ajatelleet minua. Kaisa oli kuulemma tykännyt niistä terriereistä, jotka olin tehnyt eläin­kaupan mainokseen…

En ollut mielestäni mitenkään ihmeellinen piirtäjä, mutta nautin tosi paljon väreistä ja siitä, jos sain ilmennettyä haluamaani tunnetta piirustuksellani. Kun Pinja oli ollut pieni, olin piirtänyt hänelle tarinaa pupuista, joiden elämää uhkasi liian antelias pikkutyttö nimeltään Pinja. Tyttö raahasi pupuille ämpäreittäin porkkanoita, ja pupujen masut tulivat kipeiksi…

– Ööö, sanoin.

– Mietittiin siis, kiinnostaisiko sua pitää Kaisan kanssa palaveri ja alkaa suunnitella kettukirjaa?

Ei potkuja! Kettukirja!

– Joo, sanoin heti.

Mietin, miten ehtisin osallistua kirjaan. Projekti saattaisi olla kovinkin­ isotöinen, eikä julkaisemista ollut mitään takeita. Oli kuitenkin paras sanoa Masan ehdotuksille kyllä ja pysyä hänen vaimonsa kanssa väleissä.
Peruutin jo pois Masan huoneesta, ettei hän ehtisi muuttaa mieltään. Sen lisäksi, että Masa oli tunnettu sotaintoilustaan, hän oli tuuliviiri. Huono yhdistelmä pomolle,­ jos minulta kysyttiin.

– Kaisa soittaa sulle jo tänään! Masa huikkaili perääni.

– Sano, että soittaa vasta huomenna. Tänään mulla on tosi paljon töitä! huusin puolestani ulko-ovelta.

PÄÄSTYÄNI PERRYYN OLIN taas hikinen.­ Pagessa jäähtynyt hiki oli noussut pyöräillessä iholle. Sairastuisin tällä menolla.

– Kyllä sä voisit yrittää vähän enemmän, Marina sanoi ja katseli, kun pyyhin naamaani repusta vetämääni­ jumppapyyhkeeseen.

Hän itse oli tullut suoraan jumpasta, tuoksui kukkasilta, eikä siis ollut pyöräillyt tässä välissä viittä kilometriä ja saanut – ta daa – työkeikkaa.
Selitin kuviota tohkeissani Marinalle.­

– Kettukirja, hän maisteli sanaa.

– No, ei se tietenkään kuulosta yhtä hienoilta kuin sun proffajutut, mutta mä olen tosi onnellinen, sanoin­ vähän loukkaantuneena.
– Enkä mä saanut potkuja, vaikka pelkäsin.

– Et kai sä kulje kommandona? Marina kysyi ja katsoi minua häpeilemättä.­

– No, en tosiaankaan, sanoin, mutta vedin paitaa niin, ettei hän huomaisi rintaliivien puuttumista.

Kuuntelin puolella korvalla, miten­ Marina selitti minulle Ilposta, jonka kanssa hän oli ollut treffeillä ja sitten sängyssä. Minusta tuntui kuin olisin kuullut Ilposta ennenkin, mutta koska suhde vaikutti uudelta, en kehdannut kysyä enempää. Muistutin häntä kuitenkin vähän­ ajan kuluttua, että minullakin­ oli asiaa, kaivoin repustani­ paperin ja ojensin sen Marinalle.­

Olin kopioinut paperin täyteen kummallisia kirjainyhdistelmiä ja merkkejä.

– Mitä nämä oikein ovat? kysyin ja napautin kynnelläni ensimmäistä riviä.
Marina kumartui tutkimaan lappusta.

– Mä olen lukenut Pinjan Instagramia ja Twitteriä, ja se kirjoittaa siellä näin.

– Nämä muut mä tunnistan, mutta en tätä TSÖRK TSÖRK, Marina­ sanoi.

Katsoin häntä ihaillen. Tsörk tsörk oli minun keksimäni, koska siltä Pinjan salakieli kuulosti: ”DND, F2F, IDD, any1, blox, Aws, L8er, BTW, cba, kthxbye, paw SOZ…”

Ja välissä tietty ihan tuttujakin sanoja englanniksi ja joitakin erikoismerkkejä, joita etsin itsekin joskus tietokoneeltani niitä aina löytämättä.

– Mistä sä tiedät nämä? Kuka sua on opettanut?

Marina nauroi härnäävästi.

– Eivät takuulla kirjoita tenttivastauksiin, että aws ja any1! väitin.

– Kaikkea sitä kumminkin oppii, Marina vastasi rauhallisena.

Hänen itsevarmuutensa oli ällistyttävää. Päätin testata häntä ja osoitin sormellani cba:ta.

– Toi on kyllä paha, Marina nikotteli.­

– Mutta se voi olla can’t be arsed.

– Eli mitä? kysyin.

Minä en tosiaankaan ollut hyvä enkussa.­

– Ei pysty tai jotain sellaista.

Hän oli melko vakuuttava. Osoitin DND:tä.

– Kaikki ton tietää. Don’t disturb!

– Miksi Pinja noin ilkeästi sanoisi?

– Kirjoittiko se sulle noin?

En vastannut vaan testasin vielä yhdellä: paw.

Nyt Marina näytti surulliselta. Hän otti voimaa lasistaan.

– Äh, mä toivoin, ettet olisi kysynyt tota, pikku-tsörkki! hän sanoi lempeästi.

– Antaa kuulua vain, sanoin.

Minä olin nainen, joka oli melkein saanut kenkää. Kestäisin mitä vain.

– Se on että parents are watching.

Menin hiljaiseksi.

– Varmaan se myös suojaa sulta päivityksiään ja kuviaan, Marina sirotteli­ suolaa haavoihini.

– En mä ole edes sen Facebook-kaveri, myönsin.

Vaikka minä kärsin sadan vuoden yksinäisyydestä, tiesin, että Pinja ei.

– Tuskin se on edes Facessa, Marina­ lohdutti, vaikka kyllä Pinja oli. Näin hänen profiili- ja taustakuvansa.

– Se on nykyään mummotunneli.

– Pappatunneli, tuhahdin, sillä isäni tykitti sinne päivityksiä täysin holtittomasti.

– Mä luulin, että toi paw olisi joku söpö tassuhomma, sanoin hiljaa, vaikka tiesin hyvin, ettemme olleet Pinjan kanssa kovin läheisiä.

Jo neljävuotiaana hän veti huoneensa oven kiinni ja sanoi haluavansa olla rauhassa.

Pieni hymy palasi kasvoilleni muistaessani pikku-Pinjan, ja selasin Instagramista esiin kauneimman kuvan hänestä. Hän halasi siinä jotakin pörheää eläintä ja oli ruskea ja kaunis ja hyvinvoiva.

– Kuka toi nainen on? Marina kysyi Pinjan kylkeen liimautuneesta naisesta, joka oli myös kaunis ja hyvinvoiva ja jonka kaulassa oli samanlainen­ koru kuin Pinjalla.

Siristin silmiäni korulle.

– Se on Kate, mutisin.

– Pinjan Australian-äiti.

– Onpas näyttävän näköinen muija! Marina kehaisi.

KUVITUSTYÖSTÄ ja potkujen välttämisestä tullut ilo oli tiessään, kun palasin illalla Tuulentielle ja avasin aution kotini oven. Olohuoneen seinä oli kaukana briestä, eikä sitä ollut jääkaapissakaan.

Käperryin mummin virkkaamaan huopaan, laitoin silmälasit nenälleni ja katselin sohvalla kokkiohjelmia, joista tuli kamala nälkä.

Tonyn talossa olivat kaikki valot päällä. Sammutin oman lamppuni ja siirryin naapurinpuoleiseen ikkunaan.­ ­

Joskus olin harkinnut kiikareilla katselua, mutta pelkäsin sitä, että kiikarin linssi välähtäisi ja paljastaisi minut. Se olisi noloa ja tietenkin kaiken vielä alkamattoman loppu. Onneksi minulla oli silmälasini, ja vaikka Tonyn talo oli omenapuiden katveessa, näin melko suoraan hänen keittiöönsä.

Ihmeekseni Tony tarjosi vuokralaiselleen ruokaa. Vuokralainen istui tyynesti Tonyn ruokapöydän ääressä ja odotti, että Tony palveli häntä. Törkeää, tuhisin. En ikinä ottaisi vuokralaista, jos sitä pitäisi passata!

Olin ehtinyt jo miettiä, että kohentaisin­ alamaissa soutelevaa talouttani­ ottamalla Pinjan huoneeseen jonkun opiskelijan, mutta toistaiseksi idea oli kaatunut Marinan vastustukseen ja muutamaan epämukavuusseikkaan kuten suihkun puutteeseen.

Taas Tony pomppasi pöydän äärestä­ ja haki jotakin vuokralaiselle. Toivo asetti käsivartensa niskan taakse ristiin, odotti ruokaa ja keikkui tuolilla.
Keikkui tuolilla!

Meillä se oli ollut kiellettyä, ja  isä oli laittanut minut jopa liimaamaan ruokapöydän tuolit uudestaan, koska niiden liimaukset olivat muka höltyneet keikkumisestani.

Isä opetti minut säästäväiseksi ja senkin isä opetti, ettei mitään saanut ilmaiseksi. Siinä he olivat Marinan kanssa samaa mieltä: ilmaisia­ lounaita ei ollut, vaan kaikesta piti varautua maksamaan.

Minun isäni opetti minut ihan toisella tavalla kuin Iiro oli opettanut oman tyttärensä: Pinja oli saanut kaiken, mitä keksi toivoa, ja enemmänkin. Eikä Pinja olisi tehnyt päivääkään töitä, ellen minä – ja tässä kohtaa röyhistin rintaani – olisi pannut häntä osallistumaan kotitöihin. Eipähän tarvinnut hävetä,­ että olisin lähettänyt maailmalle avuttoman prinsessan!

Tony näytti ottavan jääkaapista kaksi kaljaa ja ojentavan toisen Toivolle.

– Höh! puuskahdin ääneen.

Samalla, kun vahtasin naapuriani, tarkistin Pinjan sosiaaliset mediat:­
Instassa oli kuva koulutalosta, jonka edessä Pinja seisoi koivet ruskeina.
Facebook: Hän oli vaihtanut profiilikuvakseen toisen silmänsä, joka oli samanvärinen kuin minun. Taustakuvana oli edelleen kuva hänen­ lentolipustaan. Muuta en päässyt näkemään.

Tuijotettuani tyttäreni silmää keksin, että silmämme olivat vihreät kuin sinihomejuuston täplät. Mietin, kertoisinko oman juustohuomioni Marinalle, mutta päätin jättää väliin. Hän vaikutti nykyään vähän Pinja-allergiselta.

WhatsAppin Hyttyset-perheketjussamme – Hyttynen oli Pinjan ja Iiron sukunimi – oli edelleen viimeisenä minun viestini parin päivän takaa: ”Miten menee muru?” Pinja ei ollut vastannut siihen.
Twitterissä oli taas sitä tsörk tsörk -kieltä ja risuaitaa ja nuolta ja viivaa ja miukumaukua… En käsittänyt siitä mitään. Mutta ilokseni bongasin sieltä blogin osoitteen. Pinja oli perustanut blogin!

Klikkauduin pinjaussie.comiin.

Jo ensimmäinen päivitys sai minut­ nielemään kateuden katkeria kyyneliä.
Pinja piti blogiaan englanniksi, ja vaikka olin iloinen, että lapseni osasi kirjoittaa niin taitavasti ja vieläpä vieraalla kielellä, mustasukkaisuus pisteli sieltä täältä enkä tosiaankaan ymmärtänyt kaikkea, mitä hän kirjoitti.

Murjotin hetken sitä, etten ollut itse päässyt vaihto-oppilaaksi. Tiesin kyllä, että vesilaitoksella uransa tehnyt isäni ei olisi ikinä pystynyt kustantamaan mittarinlukijan palkallaan reissuani. Olisinko edes uskaltanut­ lähteä? Olin huomattavasti Pinjaa arempi.

Toinen mustasukkaisuuden aalto loiskui ylitseni Pinjan hehkuttaessa äitinsä kokkaustaitoja. Hän kutsui Katea jo momiksi, vaikka oli ollut naisen katon alla vasta vajaan kuukauden.

Kiukku huljui sisälläni lukiessani, millaista barbequeta Kate oli minäkin iltana tiristänyt grillissään. Salaatit olivat herkullisia ja tuoreita, ja koko ajan soi Kylie Minogue,­ joka oli yllättäen Pinjankin lempiartisti. Kuinkas sattuikin! Löin koneen kiinni ja soitin Iirolle.

– Luulenpa, että Pinja on perustanut bloginsa meitä varten, Iiro ehdotti hyväuskoisesti.

– Mä en tajua, miten se voi unohtaa mut niin pian!

– Aloita nyt jokin uusi harrastus tai jatka opintojasi, niin saat muuta mietittävää, Iiro sanoi kuivasti.

– Tsörk tsörk itsellesi.

– Anteeksi kuinka? hän kysyi, mutta ei kuunnellut vastaustani vaan jutteli Pirre-vaimonsa kanssa jostakin kuljetuksesta, jonka pitäisi tulla Saksasta, mutta joka oli ilmeisesti­ myöhässä ja hyvin kallis.

Heidän äänensä kaikuivat heidän upeassa talossaan kuin katedraalissa. Äänet kimpoilivat korkeakiiltoisista kaapinovista ja mitta­tilatuista betonitasoista kymmenen metrin korkeuteen asennettuihin äänenvaimennuspaneeleihin. Sitten äänet kiertyivät takaisin, kolisivat­ kuin hillopurkki olisi kierinyt alas heidän sisäportaitaan.

– Jumalauta! Iiro karjaisi.

– Iiro? kysyin.

Iiro ei ollut ikinä huutanut minulle niin rumasti. Edes katastrofaalisella kylpyläreissulla Iiro ei ollut­ korottanut ääntään, vaikka silloin saattoi olla vähän syytäkin.

– Sori, Tuire, en mä sulle, Iiro mutisi.

Hänen kopea äänensä oli melkein nolo.

En kysynyt, kenelle hän sitten huusi, koska kai se oli selvää. Hän oli huutanut pirteälle pikkuvaimolleen Pirrelle rumemmin kuin hän oli koskaan huutanut minulle.

– Okei, sanoin sellaisella äänellä, että hän voisi selittää asian, jos halusi.

– Mä olin vain sanomassa, että sulta puuttuu uuden sukupolven itsensä tyrkyttämisen energia, Iiro selvensi.

Silloin muistin, miksi hän oli hirveä ja miksi meidän juttumme ei ollut toiminut vaan päättyi neljätoista vuotta sitten kylpylän haaleanpissaiseen­ veteen.­ En ollut käynyt kylpylässä sen koommin. Kloorin­haju sai minut tuntemaan itseni sairaaksi.

Lopetin puhelun saman tien ja tarkistin taas ikkunasta, miten Tonyn ja vuokralaisen ilta eteni. Tirkistellessäni verhon takaa tiesin, etten voinut elää tällaista elämää. Ettei tämä yksinkertaisesti ollut elämää.

En nähnyt Tonyä vaan Siwa-mummon, joka lompotti taloni ohi ja katsoi juuri sillä hetkellä ikkunaani, kun minä katsoin siitä ulos.

– Helvetti! sähähdin ja vedin pääni verhon taakse, mutta ovikello soi jo.

– Sinun lumesi eivät ole sinun tontillasi, Siwa-mummo sanoi.

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, soi päässäni vastaukseksi, ja tähyilin, mistä lumista hän selitti.

Kun katselin paljasta pihaa, ihmettelin,­ mistä laulut hiipivät mieleeni – hyräilin koko ajan jotakin. Ehkä laulujen ilmaantuminen elämääni tarkoitti sitä, että olin lähentymässä­ erästä muusikkoa ja päässäni soi lupaavasti. Ajatus ilahdutti minua ja hymyilin ehkä liian viekkaasti Siwa-mummolle, sillä hän alkoi selvittää tarkasti, mihin­ minun tuli kolata lumeni ja mihin hän joutui omansa lykkimään, koska hänelle ei jäänyt tilaa.

Tarkistin taas lumitilanteen hänen­ olemuksensa takaa: pihalla ei ollut mitään. Koko talvi oli ollut niin vähäluminen, ettei kukaan ollut­ tehnyt lumitöitä. Mutta silti minuun meni piru, kun bongasin harmaan läntin varjosta.

– Tony kolasi mun lumet, sanoin.­

Joskus Tony oli auttanut minua lumien kanssa. Se oli totta.

– Miksi? Siwa-mummo kivahti.

– Sinähän olet nuori ihminen ja minä vanha.

Olin armottomasti hiljaa.

– Sinä jaksat tehdä lumityösi, mutta minä en jaksa, hän selvensi.

– Miksi Tony auttaa sinua mutta ei minua?

Hiljaisuuteni soi ainakin minun korvissani. Odotin, että mummo toistaisi äsken sanomansa uudestaan ja muistaisi, että minä tosiaan olin meistä se nuori ja kaunis ja hän vanha ja ruma ja ylpeili Tuntemattoman sotilaan sukalla. En tuntenut häntä kohtaan armoa mutta ei hänkään minua.

– Aion myydä taloni, ja toivon, että laitat pihasi ja talosi myyntikuntoon, hän julisti.

– Hah, miksi laittaisin? Mä en ole myymässä taloani.

– Sinä laitat paikat kuntoon tai minä ilmoitan kaupungille saunasta! mummo kiristi.

Hän tiesi, että suihkuni oli rikki. Pinja-pahus oli paljastanut sen.

– Siitä vain! huusin urheasti ja vedin oven kiinni.

Koko loppuillan Tonyn keittiö pysyi pimeänä, etäältä kuului vain vaimea rummun jytke; tiesin La Hachen keikkakalenterin perusteella, että hän olisi tämän illan kotona.­ Yläkerran ikkunasta kajasti valo, joten ajattelin, että vuokralainen oli lopultakin siellä, missä hänen kuuluikin olla. Puoli yhdeltätoista rummutus lakkasi ja vuokralainen sammutti valon.

Kiltti poika, ajattelin, menee nukkumaan.  Sitten näin Toivon lähtevän talosta. Hän liukui hämärää polkua Tonyn pihan yli portille, ei vaivautunut avaamaan sitä vaan notkeasti kiepsahti sen yli  ja jatkoi matkaansa kaupungin suuntaan.

Yöeläin, tajusin, ja jokin ajatuksessa lohdutti minua.

MARINA EI LOHDUTTANUT. Tavallaan ymmärsin häntä, tavallaan en. Tiesin, että olin laiminlyönyt ystävyyttämme vuosikaudet ja laittanut aina Pinjan etusijalle elämässäni. Mutta olin myös sitä mieltä, että olimme aikuisia naisia nyt ja voisimme jatkaa itsellistä elämäämme niin kuin ennenkin.

Ainakaan minä en kaivannut niin tiivistä yhteydenpitoa kuin Marina. Hän otti minuun yhteyttä koko ajan. Aamulla, päivällä, illalla, yölläkin. Hän tuli lankoja pitkin, hän laittoi tekstareita ja viestejä Facebookissa ja WhatsAppissa, hän kopisteli ovellani.

Ensimmäiset viikot Pinjan lähdön jälkeen ajattelin, että Marina varmisteli, että pysyin ylipäätään hengissä. Mutta sitten olin alkanut vähitellen ymmärtää, että hän halusi­ minusta ympärivuorokautista seuraa. Hän otti nyt päättäväisesti takaisin ne vuodet, jolloin olin ollut yksinhuoltaja ja jättänyt hänet­ yksin baareihin, yksin sydänsuruihinsa, yksin väitöskirjansa kanssa…

Mutta liika oli liikaa.

– Hmmm, kuuntelin aamukahdeksalta hänen aprikoidessaan, laittaisiko hän kynähameen vai vajaamittaiset­ housut ja ballerinat.

– Kun kävelee, kynähame nousee, hän kertoi.

– Siinä on sellainen kuminauha, joka nousee ensin polvien yläpuolelle, eikä siitä tule sitten loppua.

Ehkä parikymmentä vuotta sitten olisi ollut kiinnostavaa miettiä, kuinka korkealle kynähame voisi nousta mutta ei enää. Minulla oli sitä paitsi kiire elämäni ensimmäiseen kirjapalaveriin.

– Mun pitäisi jo mennä, sanoin.

Yritin itse juuri päättää, pukeutuisiko kettutaiteilija ketunväriseen neuleeseen vai mustaan lempivillatakkiinsa. Olin löytänyt Pinjan vaatekomerosta hauskat pantterihousut, jotka ilokseni mahtuivat minulle napakasti. Peilailin pyllyäni lattiasta kattoon ulottuvan vanhan peilin edessä, joka vääristi sääreni riisitautisen käyriksi.

Samaan aikaan kurkistelin ikkunasta, ettei Tony ehtisi lähteä töihin ennen minua vaan voisimme sattumanvaraisesti törmätä tiellä.

– Mä voin viedä sut, Marina sanoi­ ja jatkoi:
– Ehkä toi Sandin villamekko on sittenkin paras… vai onko jo liian keväistä villamekolle…

– Mun pitäisi ehtiä syödä…

– Joo, mä olen alkanut tehdä aamulla­ superfood-pirtelöitä, mutta mä en saa alas kookosöljyä. Se on kuin suksivahaa…

– Älä sitten syö sitä.

Mutta hän jatkoi, että hänellä oli kaappi täynnä chiaa, macaa, spiruliinaa ja chorellaa. Ne piti syödä pois, jos ne oli ostanut, sillä vaikka hänellä oli iso palkka, hän oli rahoistaan­ tarkka tyttö.

Se meitä kai yhdisti, pihiys.

– Nähdäänkö mun töiden jälkeen Perryssä? Marina kysyi.

– Mun työt loppuvat vasta seitsemältä, sanoin arvokkaasti.

Minulla tosiaan oli täysi työpäivä, mikä oli aika harvinaista. Ensin kirjapalaveri Kaisan kanssa ja sitten ihan täysi päivä Pagessa. Sitä paitsi, ajattelin ja pyörittelin pantterin täpliä peilissä, pyllyni ei kohta mahtuisi Pinjan housuihin, jos kököttäisin­ kaikki illat Perryssä.

Marina kuulosti pettyneeltä, mutta kertoi päätyvänsä villamekkoon.

– Se on kuin hyvä ystävä, hän sanoi­ lämpimästi ja ajattelin hänen tarkoittavan minua.

– Lämmin ja luotettava. Sellainen kokovartalohali.

Ja sillä sekunnilla annoin hänelle anteeksi sen, ettei hän ollut kuunnellut sanaakaan, mitä sanoin.

Jäin tekemään lumitöitä pihalleni ennen lähtöäni, mikä oli sinänsä mahdotonta, koska lunta ei enää ollut.­ Kiemurtelin hetken aikaa lumentyöntimen­ kanssa pantterihousuissani. Sitten puhdistin ikkunalaudat nenäliinalla ja kannoin portaalle tuodut havut talon taakse. Havuista tuli taas alakuloinen olo: Pinja oli levitellyt havut joulufiiliksissään portaanpieleen.

Paiskasin havut Siwa-mummon puolelle ja hain polkupyörän – Marinaa­ ei kuulunut, vaikka hän oli luvannut kyydin.

Nostaessani jalkaani tangon yli haaroista kuului rits räts. En ollut enää kuusitoista, vaan äitienpäivänä olisin kolmekasi. Ja niin jouduin loikkimaan pantterinhäntä koipien välissä sisälle vaihtamaan vanhat kunnon levikset jalkaani.

Kun astuin ulos, Marina oli saapunut. Ensin olin kiitollinen kyydistä, mutta samassa näin, miten Toivo tuli Tonyn pihasta ja asteli luoksemme.

– Moi, hän sanoi ja katseli Marinaa kiinteästi.

– Moi, sanoi Marina, avasi minulle­ takaoven ja päästi Toivon etupenkille.

Minusta se oli epäreilua. Minä olin Toivoa vanhempikin ja Marinan ystävä.

– Kiitti tosi paljon kyydistä, huikkailin takapenkiltä,­ mutta Marina­ ei tainnut kuulla.

Hän keskittyi ajamiseen, ja ranne­renkaat kilisivät hänen vaihtaessaan vaihdetta. Kilinä­ kuulosti hiljaisessa autossa kuin kirkon­kellot olisivat helisseet. Huomasin hänen päätyneen kynähameeseen, joka todellakin nousi huomattavan korkealle.

Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.