Yksinhuoltajavuosien jälkeen Tuire totuttelee uuteen arkeen Pinja-tyttären lähdettyä vaihto-oppilaaksi Australiaan. Tuiren paras ystävä Marina yrittää kuitenkin vallata kaiken Pinjalta jääneen tilan ja huomion itselleen. Se harmittaa Tuirea, vaikka yksinäisyys välillä kolkutteleekin ja illat kuluvat naapurinmiehen edesottamuksia vakoillessa.

Pinja oli jättänyt minulle­ jumppatossunsa. Ne olivat fuksianpunaiset, ja muistelisin, että ne maksoivat sataneljäkymppiä.­ Kengät olivat lähes iskemättömät, puhtaat ja vain pari kokoa minulle pienet. Kun riisuin tossut jumpan jälkeen, varpaat jäivät hieman koukkuun. Venytin niitä pukuhuoneen lattiaa vasten. Jokainen varvas nitisi­ hiestä ja venyi helpottuneena.

Marina selitti naapuripenkillä aikeistaan maalata olohuoneensa seinä. Hän alkoi riisuutua jumppavaatteistaan niin hitaasti, että ihmettelin­ taas, kuinka hän oli ikinä ehtinyt opiskella tohtoriksi asti.

Ihmettelin myös sitä, miksi hän taas maalasi seinänsä. Marina vaihtoi huonekaluja ja seinän väriä koko ajan. Olin usein hänen seuranaan hakemassa jotakin matonpötkylää tai vaihtamassa lamppua. Marinan sisustuspuuska oli aina maailman tärkein asia, vaikka tällä hetkellä, kun Pinja oli toisella puolella maapalloa, Pinja oli maailman tärkein.

Marina näytti odottavan, että kysyisin jotakin. Kysyin, mitä väriä hän ajatteli.

– Brie, hän vastasi ennen kuin kysymykseni päättyi.

Valkoinen oli valkoinen, ja tiesin jo niin sanoessani, että asiasta ei olisi kannattanut väitellä. Seurasi luento valkoisten sävyjen eroista ja valojen heijastumisista ja mustista valkoisista ja valkoisista mustista, kellertävästä valkoisesta ja harmahtavasta… En ollut tiennyt ihmisten­ kulkevan maalikaupoissa juustot ja kananmunat käsilaukuissaan.

Kun Marina oli saanut irrotettua toisen jumppakenkänsä jalastaan, hän alkoi rullata sukkaa alaspäin. Minulla­ olivat jo arkisukat ja farkut jalassa. Vetoketju solahti kiinni urputtamatta­ – olin käynyt ahkerasti­ jumpassa. Kiskaisin paidan päälleni ja nostin repun selkään, kiristin hihnoja kuin koululainen.

– Onko vehnäjauho sun mielestä valkoista vai kellertävää? Marina kysyi.

– En mä tiedä, sanoin kärsimättömästi.

Marina terästi katsettaan.
– Sä et käynyt edes suihkussa. Miten sulla voi olla kiire, kun Pinja on poissa?

Tämä oli hänen vakiokysymyksensä: miksi tein asiat kuin ennenkin, vaikka Pinja oli lähtenyt?

En pitänyt siitä, että hän muistutti minua yksinäisyydestäni.

– Mun pitää käydä työpaikalla, mutta tavataan sitten Perryssä, minä­ sanoin.­
– Mullakin on sulle asiaa.

Hän ei kiinnittänyt huomiota siihen, että painotin mullakin-sanaa vaan näytti vain nyrpeältä, kun maaliasia tyssäsi näin.

– Voisit säkin maalata sun seinät joskus, hän valitti.

– Vaikka goudalla! ehdotin, mutta häntä ei naurattanut.

Emme usein olleet asioista eri mieltä – tai ainakaan ääneen emme­ olleet. Monesti oli kai niin, että Marina vei ja minä seurasin tai sitten vetosin Pinjaan, jonka äiti olin ollut kuusitoista vuotta, joista neljätoista yksinhuoltaja.

– Perry tunnin kuluttua! varmistin ovensuusta.

PAGESSA EI OLLUT paikalla kuin Masa, pomoni. Hän murahti jotakin epäselvää nähdessään minut ja veti huoneensa oven kiinni. Kahvia ei ollut keitetty, joten latasin pannullisen; ilmainen kahvi oli aina kotiinpäin. Joskus nappasin vessasta mukaani rullan paperia. Ei se minusta suuri rikos ollut.

Masa oli ollut viime aikoina niin pahalla tuulella, että oli syytä pysyä poissa hänen reitiltään. Paras työkaverini ja ystäväni Jonne sanoi, että Pagessa meni huonosti, mutta en halunnut uskoa sitä.

Jonnella oli pienet lapset ja suuri asuntolaina, joten ymmärsin hänen­ pelkonsa. Vakkarina hän tosin­ putoaisi minua korkeammalta, jos Pagelle kävisi huonosti. Itse olin jo tottunut huutelemaan täältä perunakuopan pohjalta ja nyhjäämään tyhjästä.

Olin sitä paitsi elämäni aikana oppinut, ettei kaikkiin asioihin voinut vaikuttaa, vaan elämä tuli ottaa vastaan sellaisena kuin se annettiin.
Jos lentokone oli myöhässä (tätä tapahtui minulle melko harvoin, koska pääsin reissuun kerran sadassa­ vuodessa), en voinut patistaa kapteenia painamaan kaasua. Tai jos taksi juuttui ruuhkaan (tämäkin­ oli aika huono esimerkki, koska en ajanut taksilla paitsi joskus Marinan siivellä), en voinut hyppiä autojen konepeltejä pitkin päästäkseni määränpäähäni.

Tein silti töissä parhaani, ja vaikka Marina joskus piti minua saamattomana, olin koko ajan täydessä touhussa. Kotona keittiönpöytä tulvi aina piirustuksiani ja maalauksiani. Pinjakin moitti minua höyryämisestä joka suuntaan.

Ikävä purskahti varoittamatta, kun muistin Pinjan. Ajattelin tyttöstäni siellä kaukana merten ja vuorten takana ja mietin taas, miten­ hän pärjäsi ja mitä hän parhaillaan teki. Kuuntelisiko hän minun­ tekemääni CD:tä, katselisiko kuviamme, ikävöisikö kotiin?

Kun Pinja oli päässyt perille, hän lähetti Iirolle ja minulle yhteisviestin, että perillä. Sanan perässä oli varmaankin hymynaama, jota antiikkinen­ puhelimeni ei tunnistanut vaan näytti vain pienen laatikon. Toivoin, että laatikko oli hymynaama,­ vaikka saattoihan se olla vaikka delfiini tai sydän.

Iiro oli laittanut minulle Pinjan viestin jälkeen viestin ja kysynyt, olinko ok. Vastasin ok, mikä oli tyypillisintä viestintää eksän ja minun välillä. Olin silti ilahtunut, kun hän kysyi kuulumisia. Ihan kuin hän olisi välittänyt.

– Tuletko käymään täällä, Tuire?

Tuollaiset kysymykset tuollaisella äänensävyllä pomon huoneen ovensuusta olivat pahoja. Vaikka kuinka esitin, etteivät Pagen mahdolliset huolet painaneet meikäläistä, jäätävä sormi kulki selkärankaani pitkin.

– Totta kai, inahdin.

Haistoin, että jumpassa vuodatettu hiki alkoi taas virrata iholla, ja sekin­ harmitti, etten ollut viitsinyt laittaa rintaliivejä. Minulla oli melko pienet rinnat, enkä aina jaksanut laittaa liivejä jumpan jälkeen.

Nyt tuntui lievästi siltä kuin dödö­ olisi pettänyt. Jäin Masan huoneen ovelle, ettei hän haistaisi.

Hän itse oli aina siisti, tukka vesikampauksella­ ja vanhanaikaiset liivit paidan päällä. Pikku­jouluissa soitettiin hänen­ valitsemaansa Beatlesia ja John Lennonia sekä isänmaallisia lauluja. Kutsuimme häntä hänen selkänsä takana­ sota-Masaksi, koska hän oli lukenut kaiken toisesta maailmansodasta sekä­ tietenkin Suomen taisteluista. Hänen seinällään oli juliste Tuntematon sotilas -leffasta vuodelta 1955, ja nähdessäni julisteen muistin taas naapurini Siwa-mummon, joka väitti omistavansa alikersantti Rokan sukan.

Masa näytti vaivaantuneelta – nyt tulisi takuulla kenkää.

Kiitin mielessäni Iiron hyvää työpaikkaa ja sijoituksia sekä vakavaraista Pirre-vaimoa. Heillä olisi rahaa pitää huolta Pinjasta, jos minulle­ kävisi huonosti. He voisivat ottaa Pinjan asumaan kolmikerroksiseen kivilinnaansa, mistä Pinjalle voitaisiin osoittaa oma kerros omine kylpyhuoneineen. Pinjan ei tarvitsisi enää kipittää pihan­ poikki Tuulentien yhteissaunaan, joka saattaisi nousta kaupunginmiesten koneen kauhaan milloin vain…

Ehdin miettiä Masan ovella senkin, että olin maksanut jumppakortin tästä kuusta ja että voisin pyytää taas vanhalta opiskelukaverilta kannensuunnittelutöitä, vaikka hän ei ollut niitä tyrkyttänyt minulle­ vähään aikaan. Häntä kuulemma nyppi se, etten koskaan saanut kirjailijan nimeä kanteen kerralla oikein.­ Olin pienestä saakka ollut hieman lukihäiriöinen – toisin kuin onnekas lapseni, jolle kielet olivat aina olleet helppoja.

Ajatukseni ehtivät siis käväistä jopa uudella mantereella, silittää mennessään söpöä kengurua äitinsä pussissa ja maistaa mansikoita, joilla Pinja oli herkutellut Australian-äitinsä Katen kanssa, ennen kuin pomo sai suunsa auki:

– Sinähän olet tavannut minun vaimoni Kaisan?

Nyökkäsin epävarmana. En ollut tiennyt, että potkuja jaeltiin selittämällä ensin perhesaaga.

– Kaisa on käynyt joskus pikku­jouluissamme, muistelin.

– Kyllä! Masa ilahtui ja alkoi sitten selittää, miten Kaisalla oli vireillä­ hauska kettutarina, joka kaipaisi kuvittajaa, ja he olivat yhdessä­ ajatelleet minua. Kaisa oli kuulemma tykännyt niistä terriereistä, jotka olin tehnyt eläin­kaupan mainokseen…

En ollut mielestäni mitenkään ihmeellinen piirtäjä, mutta nautin tosi paljon väreistä ja siitä, jos sain ilmennettyä haluamaani tunnetta piirustuksellani. Kun Pinja oli ollut pieni, olin piirtänyt hänelle tarinaa pupuista, joiden elämää uhkasi liian antelias pikkutyttö nimeltään Pinja. Tyttö raahasi pupuille ämpäreittäin porkkanoita, ja pupujen masut tulivat kipeiksi…

– Ööö, sanoin.

– Mietittiin siis, kiinnostaisiko sua pitää Kaisan kanssa palaveri ja alkaa suunnitella kettukirjaa?

Ei potkuja! Kettukirja!

– Joo, sanoin heti.

Mietin, miten ehtisin osallistua kirjaan. Projekti saattaisi olla kovinkin­ isotöinen, eikä julkaisemista ollut mitään takeita. Oli kuitenkin paras sanoa Masan ehdotuksille kyllä ja pysyä hänen vaimonsa kanssa väleissä.
Peruutin jo pois Masan huoneesta, ettei hän ehtisi muuttaa mieltään. Sen lisäksi, että Masa oli tunnettu sotaintoilustaan, hän oli tuuliviiri. Huono yhdistelmä pomolle,­ jos minulta kysyttiin.

– Kaisa soittaa sulle jo tänään! Masa huikkaili perääni.

– Sano, että soittaa vasta huomenna. Tänään mulla on tosi paljon töitä! huusin puolestani ulko-ovelta.

PÄÄSTYÄNI PERRYYN OLIN taas hikinen.­ Pagessa jäähtynyt hiki oli noussut pyöräillessä iholle. Sairastuisin tällä menolla.

– Kyllä sä voisit yrittää vähän enemmän, Marina sanoi ja katseli, kun pyyhin naamaani repusta vetämääni­ jumppapyyhkeeseen.

Hän itse oli tullut suoraan jumpasta, tuoksui kukkasilta, eikä siis ollut pyöräillyt tässä välissä viittä kilometriä ja saanut – ta daa – työkeikkaa.
Selitin kuviota tohkeissani Marinalle.­

– Kettukirja, hän maisteli sanaa.

– No, ei se tietenkään kuulosta yhtä hienoilta kuin sun proffajutut, mutta mä olen tosi onnellinen, sanoin­ vähän loukkaantuneena.
– Enkä mä saanut potkuja, vaikka pelkäsin.

– Et kai sä kulje kommandona? Marina kysyi ja katsoi minua häpeilemättä.­

– No, en tosiaankaan, sanoin, mutta vedin paitaa niin, ettei hän huomaisi rintaliivien puuttumista.

Kuuntelin puolella korvalla, miten­ Marina selitti minulle Ilposta, jonka kanssa hän oli ollut treffeillä ja sitten sängyssä. Minusta tuntui kuin olisin kuullut Ilposta ennenkin, mutta koska suhde vaikutti uudelta, en kehdannut kysyä enempää. Muistutin häntä kuitenkin vähän­ ajan kuluttua, että minullakin­ oli asiaa, kaivoin repustani­ paperin ja ojensin sen Marinalle.­

Olin kopioinut paperin täyteen kummallisia kirjainyhdistelmiä ja merkkejä.

– Mitä nämä oikein ovat? kysyin ja napautin kynnelläni ensimmäistä riviä.
Marina kumartui tutkimaan lappusta.

– Mä olen lukenut Pinjan Instagramia ja Twitteriä, ja se kirjoittaa siellä näin.

– Nämä muut mä tunnistan, mutta en tätä TSÖRK TSÖRK, Marina­ sanoi.

Katsoin häntä ihaillen. Tsörk tsörk oli minun keksimäni, koska siltä Pinjan salakieli kuulosti: ”DND, F2F, IDD, any1, blox, Aws, L8er, BTW, cba, kthxbye, paw SOZ…”

Ja välissä tietty ihan tuttujakin sanoja englanniksi ja joitakin erikoismerkkejä, joita etsin itsekin joskus tietokoneeltani niitä aina löytämättä.

– Mistä sä tiedät nämä? Kuka sua on opettanut?

Marina nauroi härnäävästi.

– Eivät takuulla kirjoita tenttivastauksiin, että aws ja any1! väitin.

– Kaikkea sitä kumminkin oppii, Marina vastasi rauhallisena.

Hänen itsevarmuutensa oli ällistyttävää. Päätin testata häntä ja osoitin sormellani cba:ta.

– Toi on kyllä paha, Marina nikotteli.­

– Mutta se voi olla can’t be arsed.

– Eli mitä? kysyin.

Minä en tosiaankaan ollut hyvä enkussa.­

– Ei pysty tai jotain sellaista.

Hän oli melko vakuuttava. Osoitin DND:tä.

– Kaikki ton tietää. Don’t disturb!

– Miksi Pinja noin ilkeästi sanoisi?

– Kirjoittiko se sulle noin?

En vastannut vaan testasin vielä yhdellä: paw.

Nyt Marina näytti surulliselta. Hän otti voimaa lasistaan.

– Äh, mä toivoin, ettet olisi kysynyt tota, pikku-tsörkki! hän sanoi lempeästi.

– Antaa kuulua vain, sanoin.

Minä olin nainen, joka oli melkein saanut kenkää. Kestäisin mitä vain.

– Se on että parents are watching.

Menin hiljaiseksi.

– Varmaan se myös suojaa sulta päivityksiään ja kuviaan, Marina sirotteli­ suolaa haavoihini.

– En mä ole edes sen Facebook-kaveri, myönsin.

Vaikka minä kärsin sadan vuoden yksinäisyydestä, tiesin, että Pinja ei.

– Tuskin se on edes Facessa, Marina­ lohdutti, vaikka kyllä Pinja oli. Näin hänen profiili- ja taustakuvansa.

– Se on nykyään mummotunneli.

– Pappatunneli, tuhahdin, sillä isäni tykitti sinne päivityksiä täysin holtittomasti.

– Mä luulin, että toi paw olisi joku söpö tassuhomma, sanoin hiljaa, vaikka tiesin hyvin, ettemme olleet Pinjan kanssa kovin läheisiä.

Jo neljävuotiaana hän veti huoneensa oven kiinni ja sanoi haluavansa olla rauhassa.

Pieni hymy palasi kasvoilleni muistaessani pikku-Pinjan, ja selasin Instagramista esiin kauneimman kuvan hänestä. Hän halasi siinä jotakin pörheää eläintä ja oli ruskea ja kaunis ja hyvinvoiva.

– Kuka toi nainen on? Marina kysyi Pinjan kylkeen liimautuneesta naisesta, joka oli myös kaunis ja hyvinvoiva ja jonka kaulassa oli samanlainen­ koru kuin Pinjalla.

Siristin silmiäni korulle.

– Se on Kate, mutisin.

– Pinjan Australian-äiti.

– Onpas näyttävän näköinen muija! Marina kehaisi.

KUVITUSTYÖSTÄ ja potkujen välttämisestä tullut ilo oli tiessään, kun palasin illalla Tuulentielle ja avasin aution kotini oven. Olohuoneen seinä oli kaukana briestä, eikä sitä ollut jääkaapissakaan.

Käperryin mummin virkkaamaan huopaan, laitoin silmälasit nenälleni ja katselin sohvalla kokkiohjelmia, joista tuli kamala nälkä.

Tonyn talossa olivat kaikki valot päällä. Sammutin oman lamppuni ja siirryin naapurinpuoleiseen ikkunaan.­ ­

Joskus olin harkinnut kiikareilla katselua, mutta pelkäsin sitä, että kiikarin linssi välähtäisi ja paljastaisi minut. Se olisi noloa ja tietenkin kaiken vielä alkamattoman loppu. Onneksi minulla oli silmälasini, ja vaikka Tonyn talo oli omenapuiden katveessa, näin melko suoraan hänen keittiöönsä.

Ihmeekseni Tony tarjosi vuokralaiselleen ruokaa. Vuokralainen istui tyynesti Tonyn ruokapöydän ääressä ja odotti, että Tony palveli häntä. Törkeää, tuhisin. En ikinä ottaisi vuokralaista, jos sitä pitäisi passata!

Olin ehtinyt jo miettiä, että kohentaisin­ alamaissa soutelevaa talouttani­ ottamalla Pinjan huoneeseen jonkun opiskelijan, mutta toistaiseksi idea oli kaatunut Marinan vastustukseen ja muutamaan epämukavuusseikkaan kuten suihkun puutteeseen.

Taas Tony pomppasi pöydän äärestä­ ja haki jotakin vuokralaiselle. Toivo asetti käsivartensa niskan taakse ristiin, odotti ruokaa ja keikkui tuolilla.
Keikkui tuolilla!

Meillä se oli ollut kiellettyä, ja  isä oli laittanut minut jopa liimaamaan ruokapöydän tuolit uudestaan, koska niiden liimaukset olivat muka höltyneet keikkumisestani.

Isä opetti minut säästäväiseksi ja senkin isä opetti, ettei mitään saanut ilmaiseksi. Siinä he olivat Marinan kanssa samaa mieltä: ilmaisia­ lounaita ei ollut, vaan kaikesta piti varautua maksamaan.

Minun isäni opetti minut ihan toisella tavalla kuin Iiro oli opettanut oman tyttärensä: Pinja oli saanut kaiken, mitä keksi toivoa, ja enemmänkin. Eikä Pinja olisi tehnyt päivääkään töitä, ellen minä – ja tässä kohtaa röyhistin rintaani – olisi pannut häntä osallistumaan kotitöihin. Eipähän tarvinnut hävetä,­ että olisin lähettänyt maailmalle avuttoman prinsessan!

Tony näytti ottavan jääkaapista kaksi kaljaa ja ojentavan toisen Toivolle.

– Höh! puuskahdin ääneen.

Samalla, kun vahtasin naapuriani, tarkistin Pinjan sosiaaliset mediat:­
Instassa oli kuva koulutalosta, jonka edessä Pinja seisoi koivet ruskeina.
Facebook: Hän oli vaihtanut profiilikuvakseen toisen silmänsä, joka oli samanvärinen kuin minun. Taustakuvana oli edelleen kuva hänen­ lentolipustaan. Muuta en päässyt näkemään.

Tuijotettuani tyttäreni silmää keksin, että silmämme olivat vihreät kuin sinihomejuuston täplät. Mietin, kertoisinko oman juustohuomioni Marinalle, mutta päätin jättää väliin. Hän vaikutti nykyään vähän Pinja-allergiselta.

WhatsAppin Hyttyset-perheketjussamme – Hyttynen oli Pinjan ja Iiron sukunimi – oli edelleen viimeisenä minun viestini parin päivän takaa: ”Miten menee muru?” Pinja ei ollut vastannut siihen.
Twitterissä oli taas sitä tsörk tsörk -kieltä ja risuaitaa ja nuolta ja viivaa ja miukumaukua… En käsittänyt siitä mitään. Mutta ilokseni bongasin sieltä blogin osoitteen. Pinja oli perustanut blogin!

Klikkauduin pinjaussie.comiin.

Jo ensimmäinen päivitys sai minut­ nielemään kateuden katkeria kyyneliä.
Pinja piti blogiaan englanniksi, ja vaikka olin iloinen, että lapseni osasi kirjoittaa niin taitavasti ja vieläpä vieraalla kielellä, mustasukkaisuus pisteli sieltä täältä enkä tosiaankaan ymmärtänyt kaikkea, mitä hän kirjoitti.

Murjotin hetken sitä, etten ollut itse päässyt vaihto-oppilaaksi. Tiesin kyllä, että vesilaitoksella uransa tehnyt isäni ei olisi ikinä pystynyt kustantamaan mittarinlukijan palkallaan reissuani. Olisinko edes uskaltanut­ lähteä? Olin huomattavasti Pinjaa arempi.

Toinen mustasukkaisuuden aalto loiskui ylitseni Pinjan hehkuttaessa äitinsä kokkaustaitoja. Hän kutsui Katea jo momiksi, vaikka oli ollut naisen katon alla vasta vajaan kuukauden.

Kiukku huljui sisälläni lukiessani, millaista barbequeta Kate oli minäkin iltana tiristänyt grillissään. Salaatit olivat herkullisia ja tuoreita, ja koko ajan soi Kylie Minogue,­ joka oli yllättäen Pinjankin lempiartisti. Kuinkas sattuikin! Löin koneen kiinni ja soitin Iirolle.

– Luulenpa, että Pinja on perustanut bloginsa meitä varten, Iiro ehdotti hyväuskoisesti.

– Mä en tajua, miten se voi unohtaa mut niin pian!

– Aloita nyt jokin uusi harrastus tai jatka opintojasi, niin saat muuta mietittävää, Iiro sanoi kuivasti.

– Tsörk tsörk itsellesi.

– Anteeksi kuinka? hän kysyi, mutta ei kuunnellut vastaustani vaan jutteli Pirre-vaimonsa kanssa jostakin kuljetuksesta, jonka pitäisi tulla Saksasta, mutta joka oli ilmeisesti­ myöhässä ja hyvin kallis.

Heidän äänensä kaikuivat heidän upeassa talossaan kuin katedraalissa. Äänet kimpoilivat korkeakiiltoisista kaapinovista ja mitta­tilatuista betonitasoista kymmenen metrin korkeuteen asennettuihin äänenvaimennuspaneeleihin. Sitten äänet kiertyivät takaisin, kolisivat­ kuin hillopurkki olisi kierinyt alas heidän sisäportaitaan.

– Jumalauta! Iiro karjaisi.

– Iiro? kysyin.

Iiro ei ollut ikinä huutanut minulle niin rumasti. Edes katastrofaalisella kylpyläreissulla Iiro ei ollut­ korottanut ääntään, vaikka silloin saattoi olla vähän syytäkin.

– Sori, Tuire, en mä sulle, Iiro mutisi.

Hänen kopea äänensä oli melkein nolo.

En kysynyt, kenelle hän sitten huusi, koska kai se oli selvää. Hän oli huutanut pirteälle pikkuvaimolleen Pirrelle rumemmin kuin hän oli koskaan huutanut minulle.

– Okei, sanoin sellaisella äänellä, että hän voisi selittää asian, jos halusi.

– Mä olin vain sanomassa, että sulta puuttuu uuden sukupolven itsensä tyrkyttämisen energia, Iiro selvensi.

Silloin muistin, miksi hän oli hirveä ja miksi meidän juttumme ei ollut toiminut vaan päättyi neljätoista vuotta sitten kylpylän haaleanpissaiseen­ veteen.­ En ollut käynyt kylpylässä sen koommin. Kloorin­haju sai minut tuntemaan itseni sairaaksi.

Lopetin puhelun saman tien ja tarkistin taas ikkunasta, miten Tonyn ja vuokralaisen ilta eteni. Tirkistellessäni verhon takaa tiesin, etten voinut elää tällaista elämää. Ettei tämä yksinkertaisesti ollut elämää.

En nähnyt Tonyä vaan Siwa-mummon, joka lompotti taloni ohi ja katsoi juuri sillä hetkellä ikkunaani, kun minä katsoin siitä ulos.

– Helvetti! sähähdin ja vedin pääni verhon taakse, mutta ovikello soi jo.

– Sinun lumesi eivät ole sinun tontillasi, Siwa-mummo sanoi.

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, soi päässäni vastaukseksi, ja tähyilin, mistä lumista hän selitti.

Kun katselin paljasta pihaa, ihmettelin,­ mistä laulut hiipivät mieleeni – hyräilin koko ajan jotakin. Ehkä laulujen ilmaantuminen elämääni tarkoitti sitä, että olin lähentymässä­ erästä muusikkoa ja päässäni soi lupaavasti. Ajatus ilahdutti minua ja hymyilin ehkä liian viekkaasti Siwa-mummolle, sillä hän alkoi selvittää tarkasti, mihin­ minun tuli kolata lumeni ja mihin hän joutui omansa lykkimään, koska hänelle ei jäänyt tilaa.

Tarkistin taas lumitilanteen hänen­ olemuksensa takaa: pihalla ei ollut mitään. Koko talvi oli ollut niin vähäluminen, ettei kukaan ollut­ tehnyt lumitöitä. Mutta silti minuun meni piru, kun bongasin harmaan läntin varjosta.

– Tony kolasi mun lumet, sanoin.­

Joskus Tony oli auttanut minua lumien kanssa. Se oli totta.

– Miksi? Siwa-mummo kivahti.

– Sinähän olet nuori ihminen ja minä vanha.

Olin armottomasti hiljaa.

– Sinä jaksat tehdä lumityösi, mutta minä en jaksa, hän selvensi.

– Miksi Tony auttaa sinua mutta ei minua?

Hiljaisuuteni soi ainakin minun korvissani. Odotin, että mummo toistaisi äsken sanomansa uudestaan ja muistaisi, että minä tosiaan olin meistä se nuori ja kaunis ja hän vanha ja ruma ja ylpeili Tuntemattoman sotilaan sukalla. En tuntenut häntä kohtaan armoa mutta ei hänkään minua.

– Aion myydä taloni, ja toivon, että laitat pihasi ja talosi myyntikuntoon, hän julisti.

– Hah, miksi laittaisin? Mä en ole myymässä taloani.

– Sinä laitat paikat kuntoon tai minä ilmoitan kaupungille saunasta! mummo kiristi.

Hän tiesi, että suihkuni oli rikki. Pinja-pahus oli paljastanut sen.

– Siitä vain! huusin urheasti ja vedin oven kiinni.

Koko loppuillan Tonyn keittiö pysyi pimeänä, etäältä kuului vain vaimea rummun jytke; tiesin La Hachen keikkakalenterin perusteella, että hän olisi tämän illan kotona.­ Yläkerran ikkunasta kajasti valo, joten ajattelin, että vuokralainen oli lopultakin siellä, missä hänen kuuluikin olla. Puoli yhdeltätoista rummutus lakkasi ja vuokralainen sammutti valon.

Kiltti poika, ajattelin, menee nukkumaan.  Sitten näin Toivon lähtevän talosta. Hän liukui hämärää polkua Tonyn pihan yli portille, ei vaivautunut avaamaan sitä vaan notkeasti kiepsahti sen yli  ja jatkoi matkaansa kaupungin suuntaan.

Yöeläin, tajusin, ja jokin ajatuksessa lohdutti minua.

MARINA EI LOHDUTTANUT. Tavallaan ymmärsin häntä, tavallaan en. Tiesin, että olin laiminlyönyt ystävyyttämme vuosikaudet ja laittanut aina Pinjan etusijalle elämässäni. Mutta olin myös sitä mieltä, että olimme aikuisia naisia nyt ja voisimme jatkaa itsellistä elämäämme niin kuin ennenkin.

Ainakaan minä en kaivannut niin tiivistä yhteydenpitoa kuin Marina. Hän otti minuun yhteyttä koko ajan. Aamulla, päivällä, illalla, yölläkin. Hän tuli lankoja pitkin, hän laittoi tekstareita ja viestejä Facebookissa ja WhatsAppissa, hän kopisteli ovellani.

Ensimmäiset viikot Pinjan lähdön jälkeen ajattelin, että Marina varmisteli, että pysyin ylipäätään hengissä. Mutta sitten olin alkanut vähitellen ymmärtää, että hän halusi­ minusta ympärivuorokautista seuraa. Hän otti nyt päättäväisesti takaisin ne vuodet, jolloin olin ollut yksinhuoltaja ja jättänyt hänet­ yksin baareihin, yksin sydänsuruihinsa, yksin väitöskirjansa kanssa…

Mutta liika oli liikaa.

– Hmmm, kuuntelin aamukahdeksalta hänen aprikoidessaan, laittaisiko hän kynähameen vai vajaamittaiset­ housut ja ballerinat.

– Kun kävelee, kynähame nousee, hän kertoi.

– Siinä on sellainen kuminauha, joka nousee ensin polvien yläpuolelle, eikä siitä tule sitten loppua.

Ehkä parikymmentä vuotta sitten olisi ollut kiinnostavaa miettiä, kuinka korkealle kynähame voisi nousta mutta ei enää. Minulla oli sitä paitsi kiire elämäni ensimmäiseen kirjapalaveriin.

– Mun pitäisi jo mennä, sanoin.

Yritin itse juuri päättää, pukeutuisiko kettutaiteilija ketunväriseen neuleeseen vai mustaan lempivillatakkiinsa. Olin löytänyt Pinjan vaatekomerosta hauskat pantterihousut, jotka ilokseni mahtuivat minulle napakasti. Peilailin pyllyäni lattiasta kattoon ulottuvan vanhan peilin edessä, joka vääristi sääreni riisitautisen käyriksi.

Samaan aikaan kurkistelin ikkunasta, ettei Tony ehtisi lähteä töihin ennen minua vaan voisimme sattumanvaraisesti törmätä tiellä.

– Mä voin viedä sut, Marina sanoi­ ja jatkoi:
– Ehkä toi Sandin villamekko on sittenkin paras… vai onko jo liian keväistä villamekolle…

– Mun pitäisi ehtiä syödä…

– Joo, mä olen alkanut tehdä aamulla­ superfood-pirtelöitä, mutta mä en saa alas kookosöljyä. Se on kuin suksivahaa…

– Älä sitten syö sitä.

Mutta hän jatkoi, että hänellä oli kaappi täynnä chiaa, macaa, spiruliinaa ja chorellaa. Ne piti syödä pois, jos ne oli ostanut, sillä vaikka hänellä oli iso palkka, hän oli rahoistaan­ tarkka tyttö.

Se meitä kai yhdisti, pihiys.

– Nähdäänkö mun töiden jälkeen Perryssä? Marina kysyi.

– Mun työt loppuvat vasta seitsemältä, sanoin arvokkaasti.

Minulla tosiaan oli täysi työpäivä, mikä oli aika harvinaista. Ensin kirjapalaveri Kaisan kanssa ja sitten ihan täysi päivä Pagessa. Sitä paitsi, ajattelin ja pyörittelin pantterin täpliä peilissä, pyllyni ei kohta mahtuisi Pinjan housuihin, jos kököttäisin­ kaikki illat Perryssä.

Marina kuulosti pettyneeltä, mutta kertoi päätyvänsä villamekkoon.

– Se on kuin hyvä ystävä, hän sanoi­ lämpimästi ja ajattelin hänen tarkoittavan minua.

– Lämmin ja luotettava. Sellainen kokovartalohali.

Ja sillä sekunnilla annoin hänelle anteeksi sen, ettei hän ollut kuunnellut sanaakaan, mitä sanoin.

Jäin tekemään lumitöitä pihalleni ennen lähtöäni, mikä oli sinänsä mahdotonta, koska lunta ei enää ollut.­ Kiemurtelin hetken aikaa lumentyöntimen­ kanssa pantterihousuissani. Sitten puhdistin ikkunalaudat nenäliinalla ja kannoin portaalle tuodut havut talon taakse. Havuista tuli taas alakuloinen olo: Pinja oli levitellyt havut joulufiiliksissään portaanpieleen.

Paiskasin havut Siwa-mummon puolelle ja hain polkupyörän – Marinaa­ ei kuulunut, vaikka hän oli luvannut kyydin.

Nostaessani jalkaani tangon yli haaroista kuului rits räts. En ollut enää kuusitoista, vaan äitienpäivänä olisin kolmekasi. Ja niin jouduin loikkimaan pantterinhäntä koipien välissä sisälle vaihtamaan vanhat kunnon levikset jalkaani.

Kun astuin ulos, Marina oli saapunut. Ensin olin kiitollinen kyydistä, mutta samassa näin, miten Toivo tuli Tonyn pihasta ja asteli luoksemme.

– Moi, hän sanoi ja katseli Marinaa kiinteästi.

– Moi, sanoi Marina, avasi minulle­ takaoven ja päästi Toivon etupenkille.

Minusta se oli epäreilua. Minä olin Toivoa vanhempikin ja Marinan ystävä.

– Kiitti tosi paljon kyydistä, huikkailin takapenkiltä,­ mutta Marina­ ei tainnut kuulla.

Hän keskittyi ajamiseen, ja ranne­renkaat kilisivät hänen vaihtaessaan vaihdetta. Kilinä­ kuulosti hiljaisessa autossa kuin kirkon­kellot olisivat helisseet. Huomasin hänen päätyneen kynähameeseen, joka todellakin nousi huomattavan korkealle.

Jatkuu ensi viikolla.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.