Tuiren itkulle ei meinaa tulla loppua, kun tytär Pinja lähtee vaihto-oppilaaksi Australiaan ja 14 vuoden yksinhuoltaja-arki vaihtuu yksinelämiseen Tuulentien mökissä. Paras ystävä Marina haluaa juhlistaa tyttären lähtöä usealla tuopillisella, mutta naapurin ihana Tony sentään vaikuttaa ymmärtävän äidin ikävää. Mutta miksi Tonyn luokse muuttaa uusi vuokralainen Toivo?

Helsinki-Vantaan lento­kentän parketti kiilsi hunajankultaisena. Kun joskus harvoin varasin ulkomaanmatkan, ajattelin ­ensimmäisenä tätä parkettia ja näin itseni kävelemässä sillä kengät kopisten, liitävää matkalaukkua rinnallani kuljettaen.

Parasta matkoissa olikin odotus, se että olisi kentällä, istuisi terminaalin irkkupubissa lähtösiiderillä, ja pian kone nousisi ilmaan. Kaikki olisi vielä ihanasti edessä.

Nyt mikään ei ollut edessä vaan kaikki oli takana. En ollut tullut kentälle lähteäkseni vaan jäädäkseni. Minä olin täällä vain saattamassa.
Minulla ei ollut jalassani kopisevia korkokenkiä eikä vierelläni trendikästä, itsekseen liihottavaa matkalaukkua.

Jaloissani olivat matalat, talven loskissa haaltuneet talvikengät, ja olallani roikkui ­kulunut Marimekko, jonka etu­taskuun olin ängennyt lähtiessäni kaksi pakettia nenäliinoja. Ne oli nyt kaikki käytetty, turistettu täyteen itkuräkää, ja kaksi siistiä pakettia oli muuttunut ­kasaksi läpimärkiä paperitolloja.

– Äiti, sä nolaat mut.

Tätä Pinja oli toistellut siitä lähtien, kun aamulla raahasimme ­hänen kaksi valtavaa, isänsä ostamaa ja siksi supertyylikästä ja ­kovapintaista matkalaukkua taksin peräkonttiin.

Pinja oli pamauttanut taksin oven kiinni eikä ollut kääntynyt katsomaan enää kotiaan. Tytär olisi tuskin edes surrut, jos en olisi ehtinyt kavuta hänen viereensä takapenkille.

Taksi oli vienyt meidät juna-asemalle, mistä olimme tulleet junalla Tikkurilaan. Vantaalla meillä oli ollut treffit Iiron, eksäni kanssa.
Koko junamatkan Pinja oli ­hävennyt minua. Olin voivotellut, muistellut etappeja hänen kuudentoista vuoden pituisesta elämästään ja purskahdellut itkuun. Tikkurilan asemalla hän oli kävellyt kolme metriä edelläni, ja vaikka olin kiidättänyt hänen toista matkalaukkuaan kuin pieni orja, hän ei ollut suonut minulle pienintäkään tasoitusta tai nuivinta kiitosta.

Jos hän ei olisi ollut lähdössä maailman toiselle puolelle kokonaiseksi vuodeksi, olisin läksyttänyt häntä huonosta käytöksestä, mutta nyt vain ulisin ikävääni ja ­pian alkavaa yksinäisyyttäni.

Iirolle Pinja kertoi minun itkeneen koko junamatkan. Tytär valitti, että oli kuulemma tosi hauska lähteä reissuun, kun yksi vain ­porasi.

Iiro oli katsonut minua vaaleat kulmat koholla heilauttaessaan Pinjan pakaasit Audinsa perään ja kysynyt, enkö voisi kerrankin laittaa omia tunteitani sivuun. Että eikö ollut makeeta, kun Pinjalla oli tällainen mahdollisuus.

Iiron kustantama mahdollisuus. Iiron ehdottama paskaidea. Vedin silmät kieroon, kun Pinja ei nähnyt.

Vaikka turha luulo. Pinja ei ­kytännyt minua. Hänen katseensa oli suuntautunut eteenpäin. Hän katseli tulevaisuuteensa, paikkoihin joihin minä en pääsisi hänen kanssaan ja joihin hän ei edes toivonut minua mukaansa.

– Mua odotetaan jo, hän sanoi kärsimättömänä ja huitaisi kohti raitapaitaista naista, joka hääri ­lähistöllä kyltteineen.

Kyyneltenkin läpi näin kyltissä tutun logon – vaihto-oppilasjärjestö oli lähettänyt Pinjalle postia viikoittain viimeisen puolen vuoden ajan, vaikka laskut olivat menneet Iirolle.

– Halataan vielä!, huudahdin ja heittäydyin Pinjan kaulaan.

Yllättäen hän silitti lohduttavasti selkääni.

– No niin, äiti, hän sanoi.
– Kyllä sä pärjäät.

Umpeen muurautuneiden silmä­luomieni takana saattoi liikkua kaksi aivosolua, jotka muistuttivat toisiaan, että Pinja sanoi ­minun repliikkini. Että minun piti vakuuttaa Australiaan lähtevälle tyttärelleni, että kyllä hän pärjäisi.

Vinkaisin jotakin sen suuntaista, ja nyt puolestaan Iiro ilmeili ­minulle.

– Menehän sitten, typykkä, eksä sanoi ja kaivoi taskustaan muhkean lompakon ja sieltä setelitukun.

Hän taittoi rahat nipuksi ja painoi Pinjan kämmeneen.

– Voi kiitos, iskä!

Pinja puristi rahaa nyrkissään ja keikkui isänsä kaulassa kuin olisi kohdannut palvomansa bändin keulahahmon, vaikka Iiro oli ihan tavallinen kolmeseiska niin kuin minäkin ja kaiken lisäksi korni keltaisine farkkuineen.

– Mullakin on sulle jotakin, muistin ja kaivoin Marimekkoa.

Hunajaiselle parketille plopsahteli märkiä papereita, mutta Pinja oli nyt kohteliaasti hiljaa.

Ojensin hänelle ylpeänä CD-­kotelon, jonka kanteen olin leikellyt ja liimannut valokuvia hänen elämästään ja minustakin.

– Levy? Pinja tunnisti ja käänteli koteloa.

– Mä äänitin sinne kaikkea, ­mistä sä muistat meidän elämän, sanoin

– Niitä lauluja joita mä lauloin sulle kun sä olit pieni ja sellaisia Suomeen liittyviä lauluja, pari pientä kansanlauluakin, ihan hassuja, ja tämän päivän artisteja, ­kuten Anna Puuta ja Cheekiä.

Lauloin vähän Annaa:

– Olen kasvanut kiinni maahan / lapsuuden maisemaan.

Pinja katsoi minua hölmistyneenä, sitten vilkaisi taas lähistöllä ­levottomana liikehtivää vaihto-­oppilaiden ryhmää. Hän tunki levyn reppuunsa, jonne olin pakannut ­hänelle evääksi karkkia ja voileipiä.

– Mä en tiennyt, että sä osaat tehdä tällaista, äiti, Pinja sanoi nostaessaan repun selkäänsä.

– Tai niin kuin viitsit.

– Totta kai viitsin!, nauroin ­hämilläni.

Iiro kuunteli meitä tarkasti, ja Pinjan sanat saivat minut kuulostamaan vähän siltä kuin olisin superlaiska tai kykenemätön äidiksi.

– Tai että sulla on aikaa… 

– Höpö höpö nyt, keskeytin, ja ensimmäistä kertaa toivoin, että hän olisi jo mennyt.

– Soita heti, kun olet perillä.

– Kyllä tekstari riittää, Iiro sanoi.

– Ei riitä!, huusin Pinjan jälkeen, mutta hän ei katsonut enää taakseen.

SAIN PINJAN PARIKYMPPISENÄ, kesken opiskelujen. Hän oli Iirolle ja minulle yllätys, mutta toisaalta olimme niin nuoria ja umpirakastuneita, että tuntui kuin Pinja ­Elisabeth olisi ollut hyvinkin harkittu juttu.

Heittäydyin äitiyteen joka solullani. Yhtäkkiä minusta oli mahtavaa olla äiti. Äiti! Imetin lastani niin, etten voinut piipahtaa lähikaupassa puoleen vuoteen, ja ­ensimmäisen yön olin hänestä erossa, kun hän oli kaksi ja me lähdimme Iiron kanssa viikonlopuksi kylpylään.

Se viikonloppu katkaisi Pinjan ja minun välisen napanuoran – mutta myös Iiron ja minun välit.

Pinja oli lapsena hyvin pieni ja hyvin vaalea. Minä itse olin tumma ja keskikokoinen, eikä kukaan ­sanonut lastani näköisekseni.

Pinja roikkui neuvolan alakäyrillä, ja vaikka hän söi normaalisti, hän ei vain kasvanut. Iiron suvussa oltiinkin kuulemma pitkään kitukasvuisia, mutta sitten hujahdettiin yhdessä yössä. Iiro itse oli parimetrinen, ja Pinja ponkaisi rippikesänään minua päätä pidemmäksi.
Tuosta vain.

Pinjan kanssa kaikki tapahtui tuosta vain. Puolitoistavuotiaana hän alkoi yhtäkkiä puhua kokonaisia virkkeitä ja kantoi itse vaippansa roskikseen.
Hän opetteli yksinään lukemaan neljän vanhana ja kouluunkin hän meni ensimmäisenä päivänä ilman minua. Hiivin perässä puskia pitkin kameroineni, jotta näkisin, että tuolla se nyt menee…

Paras ystäväni ja Pinjan kummitäti Marina ihmetteli valitustani ja kysyi, eikö ollut hyvä, ettei lapsi ­ollut takertuja, varsinkin kun olin ollut lapsen yksihuoltaja melkein koko ajan. Mutta ei, liian itsenäinen lapsi ei ollut minusta hyvä.

Eikä ollut hyvä, että Pinja lähti vaihto-oppilaaksi. Eikä varsinkaan niin kauas.

Katsoimme Iiron kanssa, miten Pinja otti paikkansa vaihtarien remmistä ja alkoi jutella pojan kanssa, jolla oli kitara selässä. Näytti kuin he olisivat tunteneet toisensa aina.

– Tuo tyttö pärjää, Iiro sanoi ­ylpeänä.

– Eikö sinun tule ikävä? kysyin ja tuijotin raakalaista kutiavin silmin.

Silmiäni hiersi, sillä jos on itkenyt tarpeeksi kauan, kyynelet loppuvat ja silmiin sattuu.

– Varmaan voi joskus olla orpo olo, Iiro myönsi, mutta muistutti, että oli elänyt Pinjasta erossa ­neljätoista vuotta, joten hän oli tottunut.

Iiro sai sen kuulostamaan syytökseltä minua kohtaan. Ihan kuin minä olisin kiljuen häätänyt hänet pois lapsensa luota, vaikka totuus oli se, että Iiro jätti minut. Jätti ­yksinäni kylpylän pihalle kasseineni ja märkine uimapukuineni.

Eromme oli yllättävä, eikä se seurannut pitkiä riitoja. Me emme oikeastaan olleet riidelleet ikinä. Ei ennen eroa eikä eron jälkeen.

Minä en pitänyt riitelystä, olin ainoa lapsi ja ankaran isäni kasvattama; äiti kuoli kun olin kymmenvuotias. Lapsuudenkodissani ei ollut riidelty, eikä meillä.

Puhuin Pinjalle Iirosta aina kunnioittavasti, vaikka Iiro mielestäni hemmotteli Pinjan pilalle ja paikkasi rahalla ja roinalla sen, ettei ­ottanut tyttöä usein luokseen.

Pari vuotta sitten Iiro meni naimisiin. Iiron vaimo oli minua kymmenen vuotta nuorempi. Oikein nätti ja reipas. En tiennyt tarkkaan, mitä Pirre teki työkseen ja mikä se oli naisiaan, mutta Pinjan mielestä Pirre oli ihana.
Heillä oli kuulemma aivan ­samanlainen maku, he olivat ­samankokoisia ja -näköisiä, ja kun Pinja meni Pirren kanssa kauppoihin, takaisin tultiin viidentoista nyssäkän kanssa.

Me elimme Pinjan kanssa eri ­yhteiskuntaluokissa. Pinja oli rikas ja minä köyhä. Pinja eli isänsä ­rahoilla, minä nitkutin pienellä palkallani.

– Haluatko sä kyydin Vantaalle? Menetkö sä kotiin?

Nyökkäsin. En ollut vielä ajatellut, mitä tekisin, kun Pinja oli lähtenyt. Oli kuin elämää ei sen jälkeen enää olisi.

Mietin Tuulentien-taloani reilun sadan kilometrin päässä lentokentältä ja näin silmissäni aamupalatarpeemme keittiön suurella pöydällä, joka oli myös minun piirustuspöytäni. Muistelin, olinko ­pedannut sänkyni ja voisinko ­sukeltaa suoraan lakanoihin.
Tuntui etten jaksaisi siirtää edes päiväpeittoa sivuun.

– Etkö sä voisi ajaa mua kotiin?

Katsoin Iiroa anelevasti kirvelevillä silmilläni, mikä ei ollut kovin helppoa.
Tuntui, että junamatka ja selviytyminen asemalta kotiin menivät yli sietokykyni. En takuulla selviäisi niistä, putoaisin junan ja asemalaiturin väliin ja junan renkaat muussaisivat minut sotkuksi ja…

– Enhän mä voi ajaa keskellä työpäivää melkein kolmeasataa ­kilometriä huvikseni. Kai sä käsität, että jo tämä keikka oli ylimääräistä ja mun päivä venyy ainakin kaksi tuntia? Tällaiset pyynnöt, että heitätkö sä mut kotiin, pitää, Tuire, pyytää ajoissa, ymmärrätkö sä sen?

Nyökkäsin apeana.

– Oli ajattelematonta pyytää kyytiä, myönsin, vaikka olisin ollut hyvin hämmästynyt, jos Iiro ei olisi tullut lentokentälle saattamaan ­ainoaa lastaan.

– Kyllä mä pärjään, sanoin vielä niin kuin Pinja oli minulle luvannut.

– Joo, sä olet aina ollut reipas tyttö, Iiro kehui ja raaski uhrata kiireisestä bisnesmiehen aikataulustaan sen verran, että nakkasi minut Tikkurilaan.

Moikkasimme toisiamme huolimattomasti joidenkin rakennustellinkien varjossa. Sitten laahustin katsomaan, koska seuraava pohjoisenjuna menisi.

TUULENTIE OLI umpiperä. Aina meillä käydessään Marina kysyi, miksi en muuttanut helppoon ja remontoituun kerrostalokolmioon, jossa olisi edes suihku – meillä kun ei ollut.

Marina itse asui keskustan kivitalossa, mistä oli hänen työpaikalleen kivenheitto. Hän oli taloustieteen professori, mikä oli liikaa joillekin baarituttavuuksillemme, ja niinpä hän esitteli itsensä kosmetiikan myyntikonsulttina. Lancômen kuitenkin.

Välillä minua hirvitti hänen hurja maineensa – hän saattoi bilettää opiskelijoidensa kanssa – mutta toistaiseksi hän oli selvinnyt seikkailuistaan kuivin jaloin.

Minä itse olin graafikko. Tai ­oikeastaan en ollut ihan valmis graafikko, sillä Pinjan synnyttyä opinnot olivat jääneet, ja sitten kun olin yrittänyt jatkaa koulua, siellä oli eri meininki ja koneet ja ohjelmat muuttuneet ja kaikki oli tosi kummallista. Yhtäkkiä piti osata esimerkiksi verkkopuoli, vaikka ­kukaan ei neuvonut mitään.

Viisi vuotta sitten pääsin onnekseni oppisopimuksella sivunvalmistukseen keskittyvään yritykseen, ja Pagessa olin saanut jo pitkään vääntää ruokakaupan mainoksia ja vaatekaupan nettikatalogeja. Osasin erityisesti piirtää iloisia eläimiä, ja eläimeni olivatkin Pagen myyntivaltti.

Viimeisen vuoden aikana minulle ei kuitenkaan ollut riittänyt töitä kuin pariksi viikoksi kuukaudessa. Olin myös tietoinen siitä, ettei ­pomoni, sota-Masa, ollut koskaan vakinaistanut minua. Juttu harmitti aina kun sen muistin.

Iiro ja Marina tolkuttivat minulle, että minun pitäisi pitää elämässä paremmin puoliani, ja he olivat kai siinä ihan oikeassa. Minä unohdin kulkea kyynärpäät edellä. Saatoin jäädä piirtelemään tuntikausiksi…

Mutta minulla oli romanttinen, hiukan rapistuva puuomakotitalo, alhaalla tilava olohuone ja keittiö ja ylhäällä kaksi makuuhuonetta. Ja ­minulla oli omenapuupiha ja vain kaksi naapuria: ärsyttävä Siwa-mummo ja ihana Tony, jonka rumpujen ääni kaikui öisin tien toiselta puolelta.

Kiersin avainta kotini lukossa seisten rappujen sillä laudalla, joka ei ollut katkennut. Potkin kuistilla kengät jalastani ja kapusin suoraan yläkertaan, omaan makuuhuoneeseeni vain vilkaisten Pinjan huoneeseen, jonka sänkyä hän ei ollut näemmä ehtinyt pedata. Äidin tyttö, ajattelin ja sukelsin pehmeisiin lakanoihin, vedin peiton ylitseni ja purskahdin itkuun.

Minussa oli sittenkin vielä kyyneliä jäljellä.

OLI MYÖHÄINEN ILTA, kun nälkä iski ja laskeuduin keittiöön katsomaan, mitä jääkaapissa oli.

Aamupalatarpeemme olivat edelleen pöydällä, ja voi oli niin epäilyttävää sotkua, että se piti heittää pois. Narskuttelin kuivunutta leipää ja katselin pihalle: omenapuut ja marjapensaat olivat takatalven heittämän lumen alla.

Mutta kun laskin, että Pinja olisi poissa, kun lumi sulaisi, kun tulisi kevät ja kesä ja syksy ja uusi talvi uusine lumineen, vavahdutti suru taas kroppaani ja tärisin kuin ­minuun olisi iskenyt neljänkymmenen asteen kuume.

Kaivoin kännykän esille toivoen, että Pinja olisi laittanut viestin ­ennen koneen nousua – hänhän lentäisi vielä monta tuntia – mutta näytöllä keikkui vain neljä viestiä Marinalta.

Ensimmäisessä viestissä ystävälläni oli vielä rahtu myötätuntoa. Että olipa kurjaa, kun Pinja lähti ja olin jäänyt yksin.

Toinen viesti kysyi jo, eikö toisaalta ollut mahtavaa olla lopulta itsekseen, kun olin yksinhuoltanut lasta neljätoista vuotta.

Kolmas viesti oli loukkaantuneelta Marinalta, joka ihmetteli, miksi en ollut vastannut kahteen edelliseen ja lähtisinkö hänen kanssaan Perryyn nyt kun saatoin olla huoletta niin pitkään kuin halusin.

Neljännessä viestissä raivotar kiljui, miten hän oli odottanut tätä hetkeä, Pinjan lähtöä, seitsemäntoista vuotta raskausaika mukaan laskien, eikä aikonut antaa minun rypeä itsesäälissäni.

Että hän oli jo tulossa.

Samassa pamahti autonovi ja ­ulkoraput harpottiin ylös. Toivoin, että ovi oli jäänyt valelukkoon eikä minun tarvitsisi nousta avaamaan.

Ei tarvinnut: Marina käveli keskelle olohuonetta korkokengät ­jalassaan ja kassi kilisten.

– Ensin pelastetaan noi sun ­silmät!, hän sanoi ja alkoi kaivaa repun kokoista käsilaukkuaan, joka maksoi enemmän kuin kuukauden ruokaostokseni.

SE ILTA MENI Marinan piikkiin. Hän huitaisi kädellään, kun mutisin, ­että maksaisin seuraavat bileet.

– Tätä on kuule odotettu niin kauan, että mielelläni kustannan, hän sanoi.

– Mitä on odotettu?, kysyin ja katselin ympärilleni:

Perryssä ei ollut mitään mainitsemisen arvoista. Oli tavallinen arki-ilta, vähän porukkaa liikkeellä, edes jättiscreeniltä ei tullut peliä, joita joskus toljotin Marinan seuraksi, vaikka en erottanut kiekkoa tai palloa ruudulla, koska en halunnut lähteä baariin silmälaseissa.

– No, sitä että sä viimeinkin voit tulla ja mennä mun kanssa vapaasti!

Marina pöyhi isoa, punaista tukkaansa, joka oli aina huolella laitettu. Vaikka hän kävi joskus kanssani jumpassa, tukka pysyi silloinkin liikkumatta hänen kapeiden, kauniisti meikattujen kasvojensa ympärillä. Muutenkin hän oli pakkaus, josta miehet saivat harvoin silmänsä irti.

Toki tiesin, että Marina oli odottanut minun vapautumista. Hän oli ollut kärsivällinen kuunnellessaan aikoinaan kaikki puklu- ja kakka­jutut.
Hän oli ollut todella pitkämielinen sietäessään kaikki ne kerrat, kun peruin menomme vedoten korvatulehdukseen, lapsenvahdin ohareihin tai ihan vain siihen, että olin väsynyt tai peeaa, koska lapsen kanssa elämiseen menivät kaikki rahat – eikä ikinä riittänyt, vaan ­aina Iiro avusti runsaskätisesti.

Marina pamautti uudet tuopit pöytään.

– Teillä piti aina puhua lapsi­suodattimella, kun Pinja oli koko ajan siinä.
Marina työnsi uuden juoman eteeni, vaikka vanhakin oli melkein koskematon ja maistui kuralta.
– Ja aina piti kysellä, miten koulussa oli mennyt ja oliko ollut ­kokeita, ja se vain ynisi, että ­emmäätiiä ja ihanhyvinkai. Argh!

– Tosi kurjaa, että sulla oli meillä noin ikävää, mutisin.

Ihmettelin, miten paljon hänessä oli patoutunutta kiukkua.

– Älä viitsi! Taatusti sustakin on helpotus, kun saat koko vuoden kantaa huolta vain itsestäsi. Sä olet ollut niin älyttömän hyvä äiti, ettet ole muistanut itseäsi vuosikausiin!

– Mä olen ollut älyttömän huono äiti, sanoin ja olin kertomassa, ­miten Pinjalla oli lapsena usein ­risat sukkikset enkä yhtenäkään keväänä muistanut kylvää rai­ruohoa ja synttäreille ostin valmiskakun…

– Hei, mä en kuuntele tota paskaa enää!

Marina oli aika hiilenä. Tuntui, että koko seitsemäntoista vuoden kauna purkautui nyt, ja minun oli vain kestettävä se. Huitaisin ensimmäisen tuopin kerralla alas.

Ummistin silmäni ja laskin kulaukset. Kaksikymmentäkahdeksan.
Vähän sama kuin joskus jumpassa, kun ei olisi tehnyt mieli juoda vettä, mutta tiesi, että oli pakko.

– Noin sitä pitää.
Se ei ollut Marinan ääni vaan miehen, ja kun avasin silmäni, siinä oli Tony.

MEITÄ ASUI TUULENTIEN perällä siis kolme perhettä. Tai aika pieniä perheitähän me olimme, koska talotkin olivat pieniä.

Minä ja Pinja asuimme vanhimmassa mökissä, lauta-aidan takana asusti Siwa-mummo, ja hienoimmassa talossa asui Tony, La Hachen rumpali.

En tiennyt, miten heidän bändinsä nimi olisi pitänyt lausua. Moni sanoi vain että La Haske, vaikka olin varma, että metsään meni. Marina lallatteli la ash, mutta kukaan ei ­ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

Minä sanoin reilusti että kirves, koska kirveshän se oli. Joskus vielä kysyisin Tonyltä, miksi bändillä oli ranskalainen nimi, vaikka biisit olivat suomeksi. Vielä en ollut kysynyt. Menin aina puihin, kun näin Tonyn.

Niin, Tony oli minusta ihana. Hän oli raamikas ja jyhkeä. Hänellä oli vaalea, lyhyt tukka ja suora nenä ­eikä hän oikeastaan näyttänyt rokkijätkältä. Kesäisin olin huomannut, että hänen käsivartensa olivat täynnä tatuointeja, kun hän niitti omaa pihaansa vahvoin liikeradoin.

Harmikseni Tony ei ollut minusta kiinnostunut vaan huolehti vain.
Talvisin hän saattoi lykkiä meidän lumemme samalla kuin omansa ja kun hän tilasi polttopuita, hän kysyi, otanko minäkin kuution. ­Tämä rumpali leipoi myös sämpylöitä ja toi niitä meille, vaihtoi ­Pinjan pyörän renkaan…

Tony oli Marinan mielestä melko nössö rokkikukoksi, mutta nyt hän salli Tonyn istua pöytäämme.

– Puhu Tuirelle järkeä, Marina kehotti.

Hän suhtautui Tonyyn yhtä mutkattomasti kuin kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin – hän oli yllättävän samanlainen Pinjan kanssa. Siksi he ehkä olivat elämäni tärkeimmät ihmiset.

– Tuirehan on tosi järkevä, Tony sanoi ystävällisesti.

– Eikä ole!, Marina väitti vastaan.

– Nytkin se ikävöi teiniprinsessaansa, vaikka lopultakin pääsi ­siitä eroon.

– Se on ihan luonnollista, Tony sanoi.

– Mistä sä tiedät? Onko sulla lapsia?, Marina tykitti, mutta ei ­antanut Tonyn vastata vaan paasasi jo, miten yhteiskunta oli tehty vain lapsiperheille.

Kukaan ei tukenut kolmikymppistä sinkkuprofessoria, jolla oli velaton kämppä.

Yllätyin, että hän mainitsi ­ammattinsa Tonylle. Hän mainitsi myös sen, että oli sinkku.

Tonykin nosti kulmiaan yllättyneenä ja hymyili minulle. Mutta se oli naapurillista hymyä, sellaista että harmi, kun minun koivuni on pudottanut lehtensä sinun tontillesi -hymyä, ja niinpä minä join toisen juomani.

Enää kaksikymmentäviisi kulausta.

– Jes, ilahtui Marina. Kai hän luuli, että tästä alkaisi minulle ­uusikin ura, mutta ei alkanut, sillä minä vain ajattelin sitä, joka istui ehkä parhaillaan Singaporen lentokentällä ja heitti tirskuen äitinsä laittamat voileivät roskikseen.

Eilen tähän aikaan pyöräilin ­ostamaan Pinjan lempikalkkunaleikettä leipien väliin. Vielä silloin lapsi oli luonani.

Tuijotin tyhjää tuoppia, päässäni soi Eppujen Voi kuinka me sinua kaivataan. Kuolisin ikävään.

– Sinulla jää enemmän rahaakin käyttöösi, armoton taloustieteilijä sanoi.

– Lapset ovat kalliita, Tony myötäili, vaikka mistä hän tiesi.

– Iiro on maksanut Pinjan elämän tähänkin saakka. Ihan yhtä ­rahaton olen kuin ennenkin, valitin.

– Nyt riittää!, Marina puuskahti ja käveli keinuvin lantein tiskille.

Huomasin Tonyn seuraavan ­hänen askellustaan ja tuhahdin.

– Kyllä sinä pärjäät, Tony lohdutti minua silmät kuitenkin Marinan perässä.

Muistelin kuulleeni sanat aiemminkin, tässä elämässä tai jossakin menneessä. Vedin viimeiset ripsivärit villapaitani hihaan ja katsoin Tonyä tyhjyydestä.

PÄRJÄÄMINEN OLI SITÄ sun tätä, kun seuraavana aamuna pesin tukkaani yhteissaunassamme. Jostakin syystä olin heti ensimmäiseksi haistanut pääni lemppaavan ­makkara-perunoilta, ja koska olin kasvissyöjä, en sietänyt hajua vaan suunnistin saunalle.

Oma suihkuni oli ollut rikki pari vuotta. Isä laittoi sen ankaraan käyttökieltoon, kun näki minun korjanneen suihkunnurkkaa jeesusteipillä.

Mutta mitenkään minulla ei ­ollut rahaa kylppäriremonttiin, ja niinpä olin piinannut Pinjaakin Tuulentien yhteissaunalla, joka oli minun ja Siwa-mummon tonttien kulmauksessa. Meillä oli molemmilla rakennukseen itse otettu käyttöoikeus, mutta myös Tony juhli siellä joskus bändinsä kanssa. Sauna oli joka tapauksessa laiton ja lähtisi hetkenä minä hyvänsä.

Siwa-mummo ja Tony kävivät saunassa vain kesäisin, mutta minä tyttö lämmitin sitä läpi vuoden ja hipsin sinne aamutakissani milloin räntäsateessa, milloin myrskytuulessa, milloin krapulassa.

Niin kuin nyt.

Jumppa alkaisi tunnin kuluttua, enkä missään tapauksessa jättäisi sitä väliin.

Syitä oli kaksi: Edellisillan törppöily ei ikinä saanut vaikuttaa seuraavan päivän suunnitelmiin. Ja kaksi, minä maksoin jumpastani ihan liian kallista kuukausimaksua, joka velotettiin häiritsevän epämääräisinä päivinä tililtäni.

Tällä kertaa en viitsinyt enkä ­ehtinyt lämmittää saunatilaa vaan kannoin pihan yli ämpärilliset kuumaa vettä ja tein pesuvedet alalauteelle. Monesti kävin jumpassa suihkussa, koska se oli helpompaa ja ilmaista, mutta nyt piti tehdä toisinpäin. En voinut mennä sinne tämän hajuisena.

Riisuuduin nopeasti saunan kylmässä eteisessä ja uikutin. Sitten kävin hommiin.

Mutta juuri kun olin saanut sampoon tukkaani, joku rymisti eteiseen ja paukutteli lunta kengistään rappusilla.

– Vanha paskahan tämä on, mutta täällä on joskus hauska fiilistellä, kuulin Tonyn äänen.

– Mä olen sisällä!, karjaisin heti, mutta jostakin syystä se ei ollut kunnon karjaisu vain pieni piipitys.

Olin ehkä itkenyt ääneni pois.

Huusin uudestaan.

Mutta se oli myöhäistä, sillä ­Tony oli jo vetänyt saunan oven ­auki ja seisoi ovella hyvännäköisen pojan kanssa. Tai mies hän jo kai oli.

Näin vähän huonosti, sillä ensireaktioni oli nykäistä vati suojakseni ja kääntää heille selkäni. Kaikki lämpimät veteni hulahtivat vadin mukana maahan, eikä yksi muovivati peittänyt mitään.

Kyyhötin heihin nähden nolossa linkussa.

– Mä sanoin, että mä olen täällä!, motkotin.

Nyt ääntä tuli, mutta melkoista raakkumista se oli. Kuulostin harmikseni siltä kuin olisin yrittänyt vampata heitä.

– Sori kamalasti, Tony sanoi ja peruutti jo ulos.

– Sulla oli illalla niin vauhti päällä, etten mä voinut arvata, että sä olet jo täällä.

– Ei ollut vauhtia!, raakuin takaisin, koska sääntö yksi uudestaan: edellisen illan törttöilyt eivät saaneet vaikuttaa seuraavaan päivään mitenkään.

Tonyn seuralaista kuului naurattavan, mutta he olivat jo ulkona, mistä pojot – tosin pienet – heille.

– Näytin vain tälle mun vuokralaiselle mestoja, Tony huuteli ulkoa ja kertoi vuokralaisen opiskelevan yliopistossa.

– Ja Toivo on mun nimi, huusi se vuokralainen.

Sitten he olivat menneet.

Ja toivo on mun nimi. Sanat jäivät soimaan mieleeni, kun kiroten ja suurta tuskaa tuntien huuhtelin sampoot tukasta jäisellä, suorastaan hileisellä vedellä.

Ja toivo on mun nimi!

Se oli kuin jostakin lastenlaulusta, jota oli joskus kauan sitten ­hyräillyt Pinjalle. En muistanut, ­miten laulu tarkalleen meni enkä muistanut, missä Pinja oli tähän aikaan lauantaiaamusta, kun meillä oli kello yhdeksän ja siellä missä Pinja oli, se oli…

Se oli…

Pinja katosi jo elämästäni, hän oli jo poissa, mutta minun oli sillä erää niin kylmä ja olin niin hermostunut ja nolona Tonyn ja hänen Toivo-vuokralaisensa vierailusta, etten pystynyt suremaan sitä, etten tiennyt, oliko Pinja parhaillaan maalla vai merellä vai ilmassa.

"Hu huu!"

Olin yleensä rauhallinen ja rauhaa rakastava. Kuten sanottu, emme olleet Iironkaan kanssa koskaan riidelleet vaan Iiro vain jätti minut kylpylän aurinkoiselle pihalle eräänä toukokuun sunnuntaina.

Mutta oli yksi ihminen, joka sai sappeni kiehumaan ja vatsani kouristelemaan inhosta, ja se yksi oli naapurin huttupää Siwa-mummo.

Hänellä oli nimikin, Anneli tai Mirja-Anneli, mutta en ikinä ajatellut häntä sillä nimellä. Minulle hän oli ikuisesti Siwa-mummo, koska ensimmäisen kerran törmäsin ­häneen lähi-Siwan edessä, kun ­Pinja oli kolme ja huusi pulkassa.

Siwa-mummo haukkui minut silloin pystyyn. Hän sanoi, etten vastaa lapseni hätään ja huudatan häntä hoitaen itse toimistoasioitani postilaatikolla – olin laittamassa jotakin kirjettä laatikkoon.

Kerroin mummolle ensin ihan rauhallisesti, että lapsi huutaa koko ajan, koska on uhmaiässä eikä suostu nousemaan pulkasta, jotta voisimme mennä kauppaan, ja että olen ­yksinhuoltaja enkä voi joka ininään vastata psykologisesti järkevästi, mutta mummo kertoi minulle, että olin itsekäs teiniäiti ja kasvatin ­lapseni väärin.

Meille tuli siitä melkoinen riita ja naapuripubin väki siirtyi ulos katsomaan ja huutamaan: Tappelu, tappelu!

Kun sitten ostin Tuulentien-­mökin, meinasin purkaa kauppakirjat nähdessäni, kenen harmaa pörrö nousi lauta-aidan takaa.

Sen jälkeen minusta tuntui aina siltä, että tein kaiken Pinjan kanssa väärin ja että Siwa-mummo oli aina ikkunan takana arvostelemassa kasvatustoimiani.

Olisin tunnistanut Siwa-mummon huhuilut vaikka helvetin ­tulessa ja karjaisin hänelle peseväni tukkaani ja tekeväni sen yksin.

– Kyllä minä saan tänne tulla, oli hänen korskea vastauksensa.

Marinan mielestä oli sata vuotta vanha ratkaisu, että meillä oli ­yhteissauna, ja siinä asiassa olin hänen kanssaan tismalleen samaa mieltä. Tietenkin olisin mieluummin käynyt suihkussa.

– Lähdin vain katsomaan, mitkä rosvot tänne tulivat, ja kun tiesin, että sinä olit täällä, halusin varmistaa, että… Hyh hyh, miltä täällä haisee!

Mummelin uteliaisuudella ei ­ollut rajoja. Hän oli räkättäjä ja naurettavan ylpeä siitä, että hänellä oli Reino Tolvasen sukka, mistä hän onnistui mainitsemaan ­melkein yhtä usein kuin tapasimme. Mikä oli aivan liikaa.

Reino Tolvanen oli näytellyt ­alikersantti Antero Rokkaa vuoden 1955 Tuntemattomassa sotilaassa, enkä todellakaan osannut olla ­hänen sukistaan kateellinen. En, vaikka sukka oli muka ollut miehen jalassa kuvauksissa. Hikinen sotilaan sukka!

– Tony on ottanut vuokralaisen, kerroin.

– Ja Toivo on sen nimi.

– Toivo, Siwa-mummo maisteli nimeä.

Ei se ehkä hänestäkään kuulostanut rosvolta.

– Miksi Tony otti vuokralaisen?, hän kysyi sitten, ja jäin miettimään sitä itsekin.

Tonyn ei kyllä olisi tarvinnut ­ottaa vuokralaista. Sen lisäksi, että Le Hache keikkaili monta iltaa viikossa, Tonyllä oli virka yläkoulun musiikinopettajana.

– Se ei ole meidän asiamme, muistutin mummoa ja kuivasin ­itseni ripeästi.

– Sinä olet liian laiha, hän huomautti.

– Miehet pitävät pulleammista!

– Eihän sinullakaan ole ketään, kivahdin hänen peräänsä, mutta jäin katselemaan itseäni peilistä.

Pieni seinäpeili oli vähän huurussa. Näin siitä kuitenkin kappaleen kylkeäni, ja koska siinä oli minun silmääni selvät rasvamakkarat, ­kunnon jenkkikset, puin päälleni, hyppäsin reppu selässä pyörän ­niskaan ja lähdin sotkemaan jumppaan.

Ja toi-vo on mun ni-mi, soi päässäni jokaisella polkaisulla. Ja toi-vo on mun ni-mi!

Jatkuu...

Mirjamin on aika selvittää suhteensa Stefanin kanssa ja päättää, miten hänen ja Jarkon käy.

Luin Wikipediaa, selasin Google mapsia, ja Salim piti minulle pikakurssia Irakin kulttuurista, tavoista ja politiikasta. Oletin, ettei herra Yang tietäisi siitä ainakaan enempää kuin minä. Salimin tehtävänä oli lisäksi hankkia mahdollisimman paljon faktoja rakennushankkeista. Loin nettisivut ja sähköpostiosoitteet.

Kirjoitin Usvalle poissaoloanomuksen kirottuun Wilmaan. Syyksi ilmoitin tutustumisen työelämään. Matkustimme hyvin varhaisella junalla Helsinkiin, sillä meillä ei ollut varaa yöpymisiin.

Viestintätoimisto Armo oli kokenut muodonmuutoksen. Fatboyt olivat kadonneet nurkasta, ja avaraan tilaan oli ilmestynyt sermejä, jotka jakoivat hallin työskentelykopeiksi. Seinät oli maalattu siistin siniharmaiksi.

Neukkari oli entisensä. Pulssi nousi, kun astuin neuvotteluun herra Yangin ja rouva Murtorannan kanssa. Tiimini osasi asiansa. Usva oli yrmeä ja vaitonainen, Salim tyyni ja viisas, minä terävä ja aikaansaava.

Saimme vihreää teetä ja pahoja inkiväärikeksejä.

Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin, ja Murtorannan kanssa myös ranskaa. Hän oli vakuuttava. Salim oli seikkaillut internetin ihmeellisessä maailmassa, puhunut puheluja omituisilla kielillä ja löytänyt paljon kauniita lukuja, jotka koskivat dollareita, euroja, rakennusneliöitä ja tuhottuja kaupunkeja. Hän osasi luvut ulkoa, mutta pyysi silloin tällöin Usvalta tarkennusta. Usva oli selaavinaan läppäriään ja vahvisti Salimin tiedon tai korjasi sitä hiukan. He olivat harjoitelleet kotona.

”Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin.”

Intentions International oli kiinnostunut, mutta katsoi, että ehdotuksemme meni kauas heidän toimialueeltaan Euroopasta. Ehdin jo pettyä, mutta herra Yang kertoi ottavansa yhteyttä sisaryritykseen, jolle Irakin jälleenrakennus sopisi paremmin.

Kättelimme ja kiittelimme.

Tiimini oli tyytyväinen. Lähdimme siihen kalliiseen ravintolaan, jossa minun piti tavata Stefan. Annoin Salimille kaksikymppisen ja käskin hänen ja Usvan käydä syömässä lounasta. Usva vaati toisen kaksikymppisen. Sovimme tapaavamme rautatieasemalla.

Siemailimme alkoholittomia mutta kalliin näköisiä drinkkejä, kun Stefan saapui.

Stefan oli hyvää vauhtia luisumassa alamäkeä. Aiemmin veitsenteräviksi leikatut viikset ja leukaparta olivat pörhöttyneet ja harittivat. Tukka oli liian pitkä – oliko sitä suorastaan saksittu omin käsin? Puvun tunsin hyvin, olin ostanut sen hänelle Lontoosta. Kyynärpäät olivat pullistuneet, kauluksen taitteet pehmentyneet. Puku oli ollut kovassa käytössä.

Esittelin Salimin ja Usvan pikaisesti Stefanille. Vaihdoimme poskisuudelmia. Salim lausui sovitusti useita ranskankielisiä lauseita, joihin vastasin ”oui, merci beaucoup”. Kuvitteelliset neuvottelukumppanini katosivat kadulle, pizzalle luultavasti.

Ryhdyimme lukemaan ruokalistaa ja vakuutin, että oli niin ihanaa nähdä Stefania pitkästä aikaa. Kyselin ylenpalttisen maireasti, miten hänellä meni, mitä taideprojekteja oli työn alla, millaiset olivat gallerianäkymät.

”Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Tilasimme alkupaloiksi heinillä savustettua hauenmätiä kuivattujen mustikoiden ja saaristolaisleivän murujen kera. Pääruuaksi valitsimme glaseerattua sorsanrintaa, maustepippurikastiketta ja pihlajanmarja-perunaa. Juomaksi päädyimme ottamaan sommelierin suosittelemaa Dr. Pauly Bergweiler Riesling Sektiä koko aterian läpi. Jälkiruoaksi tarjoilijamme ehdotti tuoksusimake-kreemiä ja villiruusua, mutta päätimme tarkastella jälkiruokatilannetta vasta pääruuan nauttimisen jälkeen.

Koko satsi maksoi järkyttävästi, mutta siihen olin varautunut. Jotkut asiat elämässä nyt vain ovat hintansa arvoisia. Kuten ex-rakastajan nöyryyttäminen.

Stefan tökki haarukalla mustikankippanoita ja kertoi edistävänsä videoprojektejaan entistä keskittyneemmin ja harkitummin. Hän halusi tässä elämänvaiheessa ajatella projektiensa filosofisen ja yhteiskunnallisen sfäärin kunnolla ja laajasti ennen toteuttamista. Galleriakuvioita oli tähtäimessä, vain aikataulut vielä auki.

”Olet siis mennyt päivätöihin”, heitin arvauksen lonkalta. Heti osui ja upposi.

Stefan meni vaikean näköiseksi, meloi hauenmätiä ja selitti väliaikaisesti kokeilevansa media-alaa sisältäpäin. Hän oli havainnut tarvitsevansa ihan raakaa käsityötaitoa edistyäkseen taiteellisissa pyrkimyksissään. Siksi hän parhaillaan editoi myynninedistämismateriaaleja.

Hah! Hän oli siis leikkaajarottana jossain mainostoimistossa.

”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

”Entä sinä”, Stefan hymyili viattomasti kuin inkvisiittori. ”Näytät tosi hyvältä. Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Se oli törkeä lyönti vyön alle.

”Ihan kuule raakaa lihasta”, kehuin. ”Minulla on mielipuolisen sadistinen uusi traineri ja lihasmassaohjelma plus ruokavalio. Olen varmaan ollut liiankin innostunut. Siis ohjelmaan, en traineriin. Tai ehkä molempiin. Mutta ei puhuta minusta, olen niin ikävystyttävä. Entä sinä, oletko vaihtanut parturia? Olet jotenkin eri näköinen. Pörheä.”

Stefan pyyhkäisi nolona hiuksiaan ja kertoi halunneensa huolettomampaa, vähän boheemimpaa lookia. Työkuviot olivat helppo rasti. Kerroin, että minulla oli oma viestintätoimisto ja olin siirtynyt tekemään bisneksiä arabimaailman kanssa, koska serious money on siellä.

Kas, miten ankan maustepippurikastiketta takertuikin huuleeni. Pyyhkäisin sen kevyesti ruokaliinalla, niin että timanttieni välke pääsi häikäisemään ateriaseurani. Stefanin oli pakko kysyä, olinko kihloissa.

Hihittelin nolona ja sanoin, että näin oli päässyt käymään. Kihlattuni, lääketieteen tohtori, suhtautui hiukan varauksellisesti työmatkoihini ja tahtoi, että minulla on sormus sormessani, kun matkustan niin miehisessä ympäristössä kuin Irakissa ja Saudi-Arabiassa. Huomautin havainneeni itsekin, että sormus antoi tietyn signaalin ja rauhoitti tilanteen bisneksille. Kuiskasin, että en näköjään pääse eroon kohtalostani: kihlattuni oli nuorempi kuin minä.

”Entä sinä ja se sinun – mikä hän olikaan Aada, Ansa, Armi, joku aalla alkava kuitenkin?”

”Adelina”, Stefan ryki ja laski kämmenensä pöydälle. Hänellä oli kammottava hopeinen sormuksenmötikkä, sellainen, joita myydään muutamalla eurolla markkinoilla.

”Voi miten suloista”, henkäilin. ”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

Stefan veti palan lihaa väärään kurkkuun, yski ankarasti ja joi vettä. Hän sai kyyneleet silmiinsä.

”Niin”, hän huokasi ja itki vähän lisää. ”Olen niin onnellinen. Tai siis me olemme onnellisia”, Adelina ja minä.

Kysyin riittävän vihjaavasti, oliko onneen jokin erityinen syy, kuten isyys.

”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia.”

Stefan pudisti päätään ja sanoi, että Adelina oli kovin nuori äidiksi. Hänen piti saada elää vielä huoletonta nuoruutta, matkustella, seikkailla ja kehittyä ammatillisesti, sitten vasta olisi lasten aika. Adelina priorisoi tällä hetkellä opiskelut.

Kysyin, missä Adalmiina opiskelikaan. Oliko hän Aalto-yliopiston kamerapuolella? Tekikö hän kandin vai maisteriohjelman lopputyötä? Stefan punehtui ja sai sanotuksi, että Adalmiinan opinnot ammattioppilaitoksessa olivat aivan loppusuoralla.

”Aah”, oivalsin ilahtuneena. ”Media-assistentti!”

Stefan vakuutti, että olisi mielellään tarinoinut kanssani pitempään, mutta hänellä oli ikävä kyllä tapaaminen, josta hän ei mitenkään voinut myöhästyä. Sitten hän teki viimeisen virheensä. Nykäisi rannettaan vilkaistakseen kelloaan – ikään kuin hänellä olisi muka ollut oikeasti jokin tapaaminen.

Aterian loppu oli lyhyt ja sujui kevyesti rupatellen. Ei tarvinnut enää miekkailla, ottelun tulos oli selvä. Kun Stefan oli lähdössä, hän halasi minua lujasti, työnsi vähän kauemmas itsestään ja katsoi. Hänellä oli tosiaan kyyneleet silmissään.

”Tiedätkö, minä olen oikeasti kauhean onnellinen”, hän melkein parahti. ”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia. Me ollaan kyllä kaupungin asuntojonossa, että jos jossain vaiheessa tilavampaan.”

Sitten Stefan palasi muottiinsa, kansi sulkeutui, hymy muuttui tehdyksi ja hän poskisuuteli minua molemmille poskille. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää ja oli kyllä tosi ihanaa nähdä sinua ja hei nyt sitten.

Minä istuin tuolilleni ja tilasin laskun. Olin aivan poikki.

”Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi.”

Pitkästä aikaa minulla oli syytä olla tyytyväinen. Sain yhteydenoton kiinalaisyritykseltä, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä ja ehdotti neuvotteluja.

Minähän en jäisi Köyhäluomalle jonkun elähtäneen konitohtorin kainaloiseksi kanaksi. Ehei. Aika aikaansa kutakin. Bisnes kutsui ja minä vastaisin kutsuun steppaamalla piikkikoroillani kireän riverdancen. Pohdin tosin sitä mahdollisuutta, että avioituisin eläinlääkärini kanssa, houkuttelisin hänet asumaan taloomme ja vyöryttäisin Usvan ja äidin hänen vastuulleen, kun itse lähtisin valloittamaan maailmaa. Se ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto.

Ihme ja kumma, Salimin valitus hyväksyttiin ja hänen anomuksensa otettiin uudelleen käsittelyyn. Karkotukseen tuli toimenpidekielto.

Usva kävi koulua ja alkoi äksyillä ja olla nenäkäs normaalin teinin tapaan. Puoli vuotta äitinsä kuoleman jälkeen hän näytti siirtyneen pykälän eteenpäin, mykästä ahdistusmurjotuksesta kiukkuiluun. Se oli tervettä.

”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi. Meillä ei edelleenkään ollut varaa ostaa hänelle virallisia hoivapalveluja, mutta kun Salim nyt asui meillä, hän auttoi äidin hoidossa, työnsi pyörätuolia ulkona ja piti seuraa.

Olin virkistynyt. Jaksoin nousta aamuisin ja toimin normaaliälyisen ihmisen lailla. Kihlaukseni Jarkko Mäen kanssa toimi molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Kaikki oli olosuhteisiin nähden hyvin. Kun asiat näyttävät olevan hyvin, jokin sortuu. Tämä tapahtui aivan tavallisena keskiviikkona, runsas viikko Helsingin retkemme jälkeen, vieläpä keskellä päivää.

Jarkon farmari kääntyi pihaamme. Hän kertoi, että olisi asiaa. Hän halusi puhua kahden kesken. Ajoimme syrjemmälle. Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään. Hän alkoi nytkyttää sormusta irti sormestaan.

Kysyin, mikä oli vikana. Hän sanoi ymmärtäneensä, että minulla on liikeidea ja alkava bisnes, joka tulisi viemään minut kauas Pohjanmaalta. Työ oli minulle tärkeää. Työ tulisi aina olemaan minulle ykkösasia eikä kansainvälisiä kontakteja hoidettaisi Köyhäluomalta käsin.

”Hoidetaanpa”, kiljaisin. ”Nykyaikana on skype, chatti ja sähköposti. Suurin osa neuvotteluista hoidetaan virtuaalisesti. Köyhäluoma ei ole sen kauempana kuin Oulu ja miten paljon Oulusta käsin tehdään kansainvälistä bisnestä. Sitä paitsi, en ollut yksin. Minulla oli Salim, jonka voisin pistää matkustamaan pitkin ja poikin. Ei minun tarvinnut kaikkea tehdä.”

”When there is a will, there is a way”, ilmoitin aforistisesti.

”Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään.”

Jarkko mumisi, että näinhän asian voisi nähdä, mutta tilanne ei ollut niin yksinkertainen. Hän oli oivaltanut, että maailmamme olivat erilaiset. Hänen maailmansa oli konkretiaa. Verta, limaa, sontaa, sairaita eläimiä, rokotettavia eläimiä, madotuksia, sterilointeja. Minun maailmani oli virtuaalinen. Sanoja, numeroita, suunnitelmia, neuvotteluja. Missä tällaiset maailmat muka yhdistyisivät?

”Sängyssä”, vastasin kerkeästi ja vetosin siihen, että yhdyselämämme oli vilkasta ja pirtsakkaa.

”Pirtsakkaa?”, hän kysyi kulmakarvojaan kohottaen, johon lisäsin, että toki myös intohimoista ja hellää.

”Pelkällä seksillä ei pitkälle potkita”, hän summasi. ”Pohjimmainen ongelma on, että et välitä minusta. Olen sinulle ajankulua, rakastaja paremman puutteessa. Olen aina vaihtoehto bee, joka jää käteen, kun ei saa sitä minkä todella haluaa.”

Hän hyppyytti sormusta kämmenellään ja pisti sen taskuunsa.

”En halua olla se, jonka otat, ettet jää kokonaan ilman”, hän melkein nyyhkäisi. ”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Ajoimme vaitonaisina takaisin. Jarkko jätti minut pihaan mutta ei tullut sisään. Hän kaasutti tiehensä. Horjuin tupaan, istuin penkille ja katselin sormustani. Itkeminen ei kuulu tapoihini, mutta märkää alkoi lirua nenänpieltäni pitkin kohti leukaa. Aloin selvästikin rakoilla.

Usva tuli punaposkisena sisään ja aikoi raportoida kilien voinnista ja terävästä älystä, kun hän huomasi minut ja tuli halaamaan.

”Mikä on, Mirjami”, hän kysyi myötätuntoisesti ilman ivaa.

Otin sormuksen sormestani ja panin sen pöydälle.

”Jarkko purki kihlauksen”, sanoin. ”Ihan aiheesta. Ansaitsin sen.”

”Se on minun syyni!”, parkaisi Usva. ”Anteeksi. Minä mähläsin sen. Se vain jotenkin lipsahti. Ei minun pitänyt kertoa. Se oli vahinko.”

”Mitä sinä kerroit?”, kysyin.

”Että sinulla on Helsingissä se Stefan. Se jonka kanssa jäit ravintolaan.”

Pyyhin nenäni hihaan, sieppasin auton avaimet ja lähdin.

Irmelin Toyota käynnistyi heti ensi yrittämällä. Ajoin Jarkon asunnolle keskustaan. Pelkäsin, että hän olisi eläinlääkärikäynnillä, mutta minulla oli onnea. Hän avasi oven, näytti hämmentyneeltä eikä ollenkaan ilahtuneelta, mutta tuuppasin hänet sisemmälle.

”Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan.”

”Minulla ei ole ketään toista”, sanoin. ”Usva on ymmärtänyt väärin. Minulla on ollut suhde Stefanin kanssa, mutta se oli… se oli… en minä osaa sanoa, mitä se oli. Molemminpuolista hyväksikäyttöä, käytännön järjestely, näyttämistä, näyttelemistä, teeskentelemistä. Ei ollenkaan sellaista, mitä meillä on, sinulla ja minulla.”

Jaa, ilmaisi Jarkko informatiivisesti.

Retu toi minulle limaisen puruluunsa ja pudotti lahjuksen syliini.

”Halusin tavata Stefanin, koska halusin ylpeillä hänelle”, tunnustin. ”Näyttää, että minulla on nyt jotain paljon parempaa, sinut. Kerroin hänelle, että olen lopultakin onnellinen. Hän oli muuten onnellinen myös, hänkin oli löytänyt jotain parempaa.”

Jarkko näytti vastahakoiselta.

”Kyllä, olet oikeassa”, sanoin. ”Meidän maailmamme ovat kaukana toisistaan, mutta se on juuri mielenkiintoista. Bisnes on kuitenkin vain bisnestä. Raha menee ja tulee, mutta oikea elämä on jotain muuta.”

”Minä välitän sinusta”, sanoin. ”Olet väärässä. Meikäläinen on kalsea narttu, joka ei osaa näyttää tunteita eikä puhua niistä. Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan. Eipä, en halua, että minua rakastetaan vaan että juuri sinä, Jarkko Mäki, rakastat minua.”

Olin ihan hengästynyt. Sydän hakkasi. Pelkäsin kauheasti, että Jarkko sanoisi jotain tylyä.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

”Oletko sinä ihan viisas”, hän kysyi.

”En”, tunnustin. ”Lääkäri sanoi, että minun pitäisi tutkituttaa pääni, ettei se halkea ja sen aion tehdä ihan lähiaikoina. Haluan elää kauan, sinun kanssasi.”

Jarkko kaivoi sormuksen taskustaan ja katseli sitä.

”Että pitäisikö tämä pistää takaisin”, hän kysyi.

”Juu”, nyyhkäisin ja otin omani esille.

”Laitetaanpa sitten”, hän sanoi.

Pujotimme sormuksen sormeemme, kumpikin omaansa.

”Jos bisnes tulee sinun ja minun rakkauden väliin, niin ennemmin luovun siitä kuin sinusta”, vannoin.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

Jatkis päättyy. Uusi Jatkis alkaa ensi lauantaina.

Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.