Tuiren itkulle ei meinaa tulla loppua, kun tytär Pinja lähtee vaihto-oppilaaksi Australiaan ja 14 vuoden yksinhuoltaja-arki vaihtuu yksinelämiseen Tuulentien mökissä. Paras ystävä Marina haluaa juhlistaa tyttären lähtöä usealla tuopillisella, mutta naapurin ihana Tony sentään vaikuttaa ymmärtävän äidin ikävää. Mutta miksi Tonyn luokse muuttaa uusi vuokralainen Toivo?

Helsinki-Vantaan lento­kentän parketti kiilsi hunajankultaisena. Kun joskus harvoin varasin ulkomaanmatkan, ajattelin ­ensimmäisenä tätä parkettia ja näin itseni kävelemässä sillä kengät kopisten, liitävää matkalaukkua rinnallani kuljettaen.

Parasta matkoissa olikin odotus, se että olisi kentällä, istuisi terminaalin irkkupubissa lähtösiiderillä, ja pian kone nousisi ilmaan. Kaikki olisi vielä ihanasti edessä.

Nyt mikään ei ollut edessä vaan kaikki oli takana. En ollut tullut kentälle lähteäkseni vaan jäädäkseni. Minä olin täällä vain saattamassa.
Minulla ei ollut jalassani kopisevia korkokenkiä eikä vierelläni trendikästä, itsekseen liihottavaa matkalaukkua.

Jaloissani olivat matalat, talven loskissa haaltuneet talvikengät, ja olallani roikkui ­kulunut Marimekko, jonka etu­taskuun olin ängennyt lähtiessäni kaksi pakettia nenäliinoja. Ne oli nyt kaikki käytetty, turistettu täyteen itkuräkää, ja kaksi siistiä pakettia oli muuttunut ­kasaksi läpimärkiä paperitolloja.

– Äiti, sä nolaat mut.

Tätä Pinja oli toistellut siitä lähtien, kun aamulla raahasimme ­hänen kaksi valtavaa, isänsä ostamaa ja siksi supertyylikästä ja ­kovapintaista matkalaukkua taksin peräkonttiin.

Pinja oli pamauttanut taksin oven kiinni eikä ollut kääntynyt katsomaan enää kotiaan. Tytär olisi tuskin edes surrut, jos en olisi ehtinyt kavuta hänen viereensä takapenkille.

Taksi oli vienyt meidät juna-asemalle, mistä olimme tulleet junalla Tikkurilaan. Vantaalla meillä oli ollut treffit Iiron, eksäni kanssa.
Koko junamatkan Pinja oli ­hävennyt minua. Olin voivotellut, muistellut etappeja hänen kuudentoista vuoden pituisesta elämästään ja purskahdellut itkuun. Tikkurilan asemalla hän oli kävellyt kolme metriä edelläni, ja vaikka olin kiidättänyt hänen toista matkalaukkuaan kuin pieni orja, hän ei ollut suonut minulle pienintäkään tasoitusta tai nuivinta kiitosta.

Jos hän ei olisi ollut lähdössä maailman toiselle puolelle kokonaiseksi vuodeksi, olisin läksyttänyt häntä huonosta käytöksestä, mutta nyt vain ulisin ikävääni ja ­pian alkavaa yksinäisyyttäni.

Iirolle Pinja kertoi minun itkeneen koko junamatkan. Tytär valitti, että oli kuulemma tosi hauska lähteä reissuun, kun yksi vain ­porasi.

Iiro oli katsonut minua vaaleat kulmat koholla heilauttaessaan Pinjan pakaasit Audinsa perään ja kysynyt, enkö voisi kerrankin laittaa omia tunteitani sivuun. Että eikö ollut makeeta, kun Pinjalla oli tällainen mahdollisuus.

Iiron kustantama mahdollisuus. Iiron ehdottama paskaidea. Vedin silmät kieroon, kun Pinja ei nähnyt.

Vaikka turha luulo. Pinja ei ­kytännyt minua. Hänen katseensa oli suuntautunut eteenpäin. Hän katseli tulevaisuuteensa, paikkoihin joihin minä en pääsisi hänen kanssaan ja joihin hän ei edes toivonut minua mukaansa.

– Mua odotetaan jo, hän sanoi kärsimättömänä ja huitaisi kohti raitapaitaista naista, joka hääri ­lähistöllä kyltteineen.

Kyyneltenkin läpi näin kyltissä tutun logon – vaihto-oppilasjärjestö oli lähettänyt Pinjalle postia viikoittain viimeisen puolen vuoden ajan, vaikka laskut olivat menneet Iirolle.

– Halataan vielä!, huudahdin ja heittäydyin Pinjan kaulaan.

Yllättäen hän silitti lohduttavasti selkääni.

– No niin, äiti, hän sanoi.
– Kyllä sä pärjäät.

Umpeen muurautuneiden silmä­luomieni takana saattoi liikkua kaksi aivosolua, jotka muistuttivat toisiaan, että Pinja sanoi ­minun repliikkini. Että minun piti vakuuttaa Australiaan lähtevälle tyttärelleni, että kyllä hän pärjäisi.

Vinkaisin jotakin sen suuntaista, ja nyt puolestaan Iiro ilmeili ­minulle.

– Menehän sitten, typykkä, eksä sanoi ja kaivoi taskustaan muhkean lompakon ja sieltä setelitukun.

Hän taittoi rahat nipuksi ja painoi Pinjan kämmeneen.

– Voi kiitos, iskä!

Pinja puristi rahaa nyrkissään ja keikkui isänsä kaulassa kuin olisi kohdannut palvomansa bändin keulahahmon, vaikka Iiro oli ihan tavallinen kolmeseiska niin kuin minäkin ja kaiken lisäksi korni keltaisine farkkuineen.

– Mullakin on sulle jotakin, muistin ja kaivoin Marimekkoa.

Hunajaiselle parketille plopsahteli märkiä papereita, mutta Pinja oli nyt kohteliaasti hiljaa.

Ojensin hänelle ylpeänä CD-­kotelon, jonka kanteen olin leikellyt ja liimannut valokuvia hänen elämästään ja minustakin.

– Levy? Pinja tunnisti ja käänteli koteloa.

– Mä äänitin sinne kaikkea, ­mistä sä muistat meidän elämän, sanoin

– Niitä lauluja joita mä lauloin sulle kun sä olit pieni ja sellaisia Suomeen liittyviä lauluja, pari pientä kansanlauluakin, ihan hassuja, ja tämän päivän artisteja, ­kuten Anna Puuta ja Cheekiä.

Lauloin vähän Annaa:

– Olen kasvanut kiinni maahan / lapsuuden maisemaan.

Pinja katsoi minua hölmistyneenä, sitten vilkaisi taas lähistöllä ­levottomana liikehtivää vaihto-­oppilaiden ryhmää. Hän tunki levyn reppuunsa, jonne olin pakannut ­hänelle evääksi karkkia ja voileipiä.

– Mä en tiennyt, että sä osaat tehdä tällaista, äiti, Pinja sanoi nostaessaan repun selkäänsä.

– Tai niin kuin viitsit.

– Totta kai viitsin!, nauroin ­hämilläni.

Iiro kuunteli meitä tarkasti, ja Pinjan sanat saivat minut kuulostamaan vähän siltä kuin olisin superlaiska tai kykenemätön äidiksi.

– Tai että sulla on aikaa… 

– Höpö höpö nyt, keskeytin, ja ensimmäistä kertaa toivoin, että hän olisi jo mennyt.

– Soita heti, kun olet perillä.

– Kyllä tekstari riittää, Iiro sanoi.

– Ei riitä!, huusin Pinjan jälkeen, mutta hän ei katsonut enää taakseen.

SAIN PINJAN PARIKYMPPISENÄ, kesken opiskelujen. Hän oli Iirolle ja minulle yllätys, mutta toisaalta olimme niin nuoria ja umpirakastuneita, että tuntui kuin Pinja ­Elisabeth olisi ollut hyvinkin harkittu juttu.

Heittäydyin äitiyteen joka solullani. Yhtäkkiä minusta oli mahtavaa olla äiti. Äiti! Imetin lastani niin, etten voinut piipahtaa lähikaupassa puoleen vuoteen, ja ­ensimmäisen yön olin hänestä erossa, kun hän oli kaksi ja me lähdimme Iiron kanssa viikonlopuksi kylpylään.

Se viikonloppu katkaisi Pinjan ja minun välisen napanuoran – mutta myös Iiron ja minun välit.

Pinja oli lapsena hyvin pieni ja hyvin vaalea. Minä itse olin tumma ja keskikokoinen, eikä kukaan ­sanonut lastani näköisekseni.

Pinja roikkui neuvolan alakäyrillä, ja vaikka hän söi normaalisti, hän ei vain kasvanut. Iiron suvussa oltiinkin kuulemma pitkään kitukasvuisia, mutta sitten hujahdettiin yhdessä yössä. Iiro itse oli parimetrinen, ja Pinja ponkaisi rippikesänään minua päätä pidemmäksi.
Tuosta vain.

Pinjan kanssa kaikki tapahtui tuosta vain. Puolitoistavuotiaana hän alkoi yhtäkkiä puhua kokonaisia virkkeitä ja kantoi itse vaippansa roskikseen.
Hän opetteli yksinään lukemaan neljän vanhana ja kouluunkin hän meni ensimmäisenä päivänä ilman minua. Hiivin perässä puskia pitkin kameroineni, jotta näkisin, että tuolla se nyt menee…

Paras ystäväni ja Pinjan kummitäti Marina ihmetteli valitustani ja kysyi, eikö ollut hyvä, ettei lapsi ­ollut takertuja, varsinkin kun olin ollut lapsen yksihuoltaja melkein koko ajan. Mutta ei, liian itsenäinen lapsi ei ollut minusta hyvä.

Eikä ollut hyvä, että Pinja lähti vaihto-oppilaaksi. Eikä varsinkaan niin kauas.

Katsoimme Iiron kanssa, miten Pinja otti paikkansa vaihtarien remmistä ja alkoi jutella pojan kanssa, jolla oli kitara selässä. Näytti kuin he olisivat tunteneet toisensa aina.

– Tuo tyttö pärjää, Iiro sanoi ­ylpeänä.

– Eikö sinun tule ikävä? kysyin ja tuijotin raakalaista kutiavin silmin.

Silmiäni hiersi, sillä jos on itkenyt tarpeeksi kauan, kyynelet loppuvat ja silmiin sattuu.

– Varmaan voi joskus olla orpo olo, Iiro myönsi, mutta muistutti, että oli elänyt Pinjasta erossa ­neljätoista vuotta, joten hän oli tottunut.

Iiro sai sen kuulostamaan syytökseltä minua kohtaan. Ihan kuin minä olisin kiljuen häätänyt hänet pois lapsensa luota, vaikka totuus oli se, että Iiro jätti minut. Jätti ­yksinäni kylpylän pihalle kasseineni ja märkine uimapukuineni.

Eromme oli yllättävä, eikä se seurannut pitkiä riitoja. Me emme oikeastaan olleet riidelleet ikinä. Ei ennen eroa eikä eron jälkeen.

Minä en pitänyt riitelystä, olin ainoa lapsi ja ankaran isäni kasvattama; äiti kuoli kun olin kymmenvuotias. Lapsuudenkodissani ei ollut riidelty, eikä meillä.

Puhuin Pinjalle Iirosta aina kunnioittavasti, vaikka Iiro mielestäni hemmotteli Pinjan pilalle ja paikkasi rahalla ja roinalla sen, ettei ­ottanut tyttöä usein luokseen.

Pari vuotta sitten Iiro meni naimisiin. Iiron vaimo oli minua kymmenen vuotta nuorempi. Oikein nätti ja reipas. En tiennyt tarkkaan, mitä Pirre teki työkseen ja mikä se oli naisiaan, mutta Pinjan mielestä Pirre oli ihana.
Heillä oli kuulemma aivan ­samanlainen maku, he olivat ­samankokoisia ja -näköisiä, ja kun Pinja meni Pirren kanssa kauppoihin, takaisin tultiin viidentoista nyssäkän kanssa.

Me elimme Pinjan kanssa eri ­yhteiskuntaluokissa. Pinja oli rikas ja minä köyhä. Pinja eli isänsä ­rahoilla, minä nitkutin pienellä palkallani.

– Haluatko sä kyydin Vantaalle? Menetkö sä kotiin?

Nyökkäsin. En ollut vielä ajatellut, mitä tekisin, kun Pinja oli lähtenyt. Oli kuin elämää ei sen jälkeen enää olisi.

Mietin Tuulentien-taloani reilun sadan kilometrin päässä lentokentältä ja näin silmissäni aamupalatarpeemme keittiön suurella pöydällä, joka oli myös minun piirustuspöytäni. Muistelin, olinko ­pedannut sänkyni ja voisinko ­sukeltaa suoraan lakanoihin.
Tuntui etten jaksaisi siirtää edes päiväpeittoa sivuun.

– Etkö sä voisi ajaa mua kotiin?

Katsoin Iiroa anelevasti kirvelevillä silmilläni, mikä ei ollut kovin helppoa.
Tuntui, että junamatka ja selviytyminen asemalta kotiin menivät yli sietokykyni. En takuulla selviäisi niistä, putoaisin junan ja asemalaiturin väliin ja junan renkaat muussaisivat minut sotkuksi ja…

– Enhän mä voi ajaa keskellä työpäivää melkein kolmeasataa ­kilometriä huvikseni. Kai sä käsität, että jo tämä keikka oli ylimääräistä ja mun päivä venyy ainakin kaksi tuntia? Tällaiset pyynnöt, että heitätkö sä mut kotiin, pitää, Tuire, pyytää ajoissa, ymmärrätkö sä sen?

Nyökkäsin apeana.

– Oli ajattelematonta pyytää kyytiä, myönsin, vaikka olisin ollut hyvin hämmästynyt, jos Iiro ei olisi tullut lentokentälle saattamaan ­ainoaa lastaan.

– Kyllä mä pärjään, sanoin vielä niin kuin Pinja oli minulle luvannut.

– Joo, sä olet aina ollut reipas tyttö, Iiro kehui ja raaski uhrata kiireisestä bisnesmiehen aikataulustaan sen verran, että nakkasi minut Tikkurilaan.

Moikkasimme toisiamme huolimattomasti joidenkin rakennustellinkien varjossa. Sitten laahustin katsomaan, koska seuraava pohjoisenjuna menisi.

TUULENTIE OLI umpiperä. Aina meillä käydessään Marina kysyi, miksi en muuttanut helppoon ja remontoituun kerrostalokolmioon, jossa olisi edes suihku – meillä kun ei ollut.

Marina itse asui keskustan kivitalossa, mistä oli hänen työpaikalleen kivenheitto. Hän oli taloustieteen professori, mikä oli liikaa joillekin baarituttavuuksillemme, ja niinpä hän esitteli itsensä kosmetiikan myyntikonsulttina. Lancômen kuitenkin.

Välillä minua hirvitti hänen hurja maineensa – hän saattoi bilettää opiskelijoidensa kanssa – mutta toistaiseksi hän oli selvinnyt seikkailuistaan kuivin jaloin.

Minä itse olin graafikko. Tai ­oikeastaan en ollut ihan valmis graafikko, sillä Pinjan synnyttyä opinnot olivat jääneet, ja sitten kun olin yrittänyt jatkaa koulua, siellä oli eri meininki ja koneet ja ohjelmat muuttuneet ja kaikki oli tosi kummallista. Yhtäkkiä piti osata esimerkiksi verkkopuoli, vaikka ­kukaan ei neuvonut mitään.

Viisi vuotta sitten pääsin onnekseni oppisopimuksella sivunvalmistukseen keskittyvään yritykseen, ja Pagessa olin saanut jo pitkään vääntää ruokakaupan mainoksia ja vaatekaupan nettikatalogeja. Osasin erityisesti piirtää iloisia eläimiä, ja eläimeni olivatkin Pagen myyntivaltti.

Viimeisen vuoden aikana minulle ei kuitenkaan ollut riittänyt töitä kuin pariksi viikoksi kuukaudessa. Olin myös tietoinen siitä, ettei ­pomoni, sota-Masa, ollut koskaan vakinaistanut minua. Juttu harmitti aina kun sen muistin.

Iiro ja Marina tolkuttivat minulle, että minun pitäisi pitää elämässä paremmin puoliani, ja he olivat kai siinä ihan oikeassa. Minä unohdin kulkea kyynärpäät edellä. Saatoin jäädä piirtelemään tuntikausiksi…

Mutta minulla oli romanttinen, hiukan rapistuva puuomakotitalo, alhaalla tilava olohuone ja keittiö ja ylhäällä kaksi makuuhuonetta. Ja ­minulla oli omenapuupiha ja vain kaksi naapuria: ärsyttävä Siwa-mummo ja ihana Tony, jonka rumpujen ääni kaikui öisin tien toiselta puolelta.

Kiersin avainta kotini lukossa seisten rappujen sillä laudalla, joka ei ollut katkennut. Potkin kuistilla kengät jalastani ja kapusin suoraan yläkertaan, omaan makuuhuoneeseeni vain vilkaisten Pinjan huoneeseen, jonka sänkyä hän ei ollut näemmä ehtinyt pedata. Äidin tyttö, ajattelin ja sukelsin pehmeisiin lakanoihin, vedin peiton ylitseni ja purskahdin itkuun.

Minussa oli sittenkin vielä kyyneliä jäljellä.

OLI MYÖHÄINEN ILTA, kun nälkä iski ja laskeuduin keittiöön katsomaan, mitä jääkaapissa oli.

Aamupalatarpeemme olivat edelleen pöydällä, ja voi oli niin epäilyttävää sotkua, että se piti heittää pois. Narskuttelin kuivunutta leipää ja katselin pihalle: omenapuut ja marjapensaat olivat takatalven heittämän lumen alla.

Mutta kun laskin, että Pinja olisi poissa, kun lumi sulaisi, kun tulisi kevät ja kesä ja syksy ja uusi talvi uusine lumineen, vavahdutti suru taas kroppaani ja tärisin kuin ­minuun olisi iskenyt neljänkymmenen asteen kuume.

Kaivoin kännykän esille toivoen, että Pinja olisi laittanut viestin ­ennen koneen nousua – hänhän lentäisi vielä monta tuntia – mutta näytöllä keikkui vain neljä viestiä Marinalta.

Ensimmäisessä viestissä ystävälläni oli vielä rahtu myötätuntoa. Että olipa kurjaa, kun Pinja lähti ja olin jäänyt yksin.

Toinen viesti kysyi jo, eikö toisaalta ollut mahtavaa olla lopulta itsekseen, kun olin yksinhuoltanut lasta neljätoista vuotta.

Kolmas viesti oli loukkaantuneelta Marinalta, joka ihmetteli, miksi en ollut vastannut kahteen edelliseen ja lähtisinkö hänen kanssaan Perryyn nyt kun saatoin olla huoletta niin pitkään kuin halusin.

Neljännessä viestissä raivotar kiljui, miten hän oli odottanut tätä hetkeä, Pinjan lähtöä, seitsemäntoista vuotta raskausaika mukaan laskien, eikä aikonut antaa minun rypeä itsesäälissäni.

Että hän oli jo tulossa.

Samassa pamahti autonovi ja ­ulkoraput harpottiin ylös. Toivoin, että ovi oli jäänyt valelukkoon eikä minun tarvitsisi nousta avaamaan.

Ei tarvinnut: Marina käveli keskelle olohuonetta korkokengät ­jalassaan ja kassi kilisten.

– Ensin pelastetaan noi sun ­silmät!, hän sanoi ja alkoi kaivaa repun kokoista käsilaukkuaan, joka maksoi enemmän kuin kuukauden ruokaostokseni.

SE ILTA MENI Marinan piikkiin. Hän huitaisi kädellään, kun mutisin, ­että maksaisin seuraavat bileet.

– Tätä on kuule odotettu niin kauan, että mielelläni kustannan, hän sanoi.

– Mitä on odotettu?, kysyin ja katselin ympärilleni:

Perryssä ei ollut mitään mainitsemisen arvoista. Oli tavallinen arki-ilta, vähän porukkaa liikkeellä, edes jättiscreeniltä ei tullut peliä, joita joskus toljotin Marinan seuraksi, vaikka en erottanut kiekkoa tai palloa ruudulla, koska en halunnut lähteä baariin silmälaseissa.

– No, sitä että sä viimeinkin voit tulla ja mennä mun kanssa vapaasti!

Marina pöyhi isoa, punaista tukkaansa, joka oli aina huolella laitettu. Vaikka hän kävi joskus kanssani jumpassa, tukka pysyi silloinkin liikkumatta hänen kapeiden, kauniisti meikattujen kasvojensa ympärillä. Muutenkin hän oli pakkaus, josta miehet saivat harvoin silmänsä irti.

Toki tiesin, että Marina oli odottanut minun vapautumista. Hän oli ollut kärsivällinen kuunnellessaan aikoinaan kaikki puklu- ja kakka­jutut.
Hän oli ollut todella pitkämielinen sietäessään kaikki ne kerrat, kun peruin menomme vedoten korvatulehdukseen, lapsenvahdin ohareihin tai ihan vain siihen, että olin väsynyt tai peeaa, koska lapsen kanssa elämiseen menivät kaikki rahat – eikä ikinä riittänyt, vaan ­aina Iiro avusti runsaskätisesti.

Marina pamautti uudet tuopit pöytään.

– Teillä piti aina puhua lapsi­suodattimella, kun Pinja oli koko ajan siinä.
Marina työnsi uuden juoman eteeni, vaikka vanhakin oli melkein koskematon ja maistui kuralta.
– Ja aina piti kysellä, miten koulussa oli mennyt ja oliko ollut ­kokeita, ja se vain ynisi, että ­emmäätiiä ja ihanhyvinkai. Argh!

– Tosi kurjaa, että sulla oli meillä noin ikävää, mutisin.

Ihmettelin, miten paljon hänessä oli patoutunutta kiukkua.

– Älä viitsi! Taatusti sustakin on helpotus, kun saat koko vuoden kantaa huolta vain itsestäsi. Sä olet ollut niin älyttömän hyvä äiti, ettet ole muistanut itseäsi vuosikausiin!

– Mä olen ollut älyttömän huono äiti, sanoin ja olin kertomassa, ­miten Pinjalla oli lapsena usein ­risat sukkikset enkä yhtenäkään keväänä muistanut kylvää rai­ruohoa ja synttäreille ostin valmiskakun…

– Hei, mä en kuuntele tota paskaa enää!

Marina oli aika hiilenä. Tuntui, että koko seitsemäntoista vuoden kauna purkautui nyt, ja minun oli vain kestettävä se. Huitaisin ensimmäisen tuopin kerralla alas.

Ummistin silmäni ja laskin kulaukset. Kaksikymmentäkahdeksan.
Vähän sama kuin joskus jumpassa, kun ei olisi tehnyt mieli juoda vettä, mutta tiesi, että oli pakko.

– Noin sitä pitää.
Se ei ollut Marinan ääni vaan miehen, ja kun avasin silmäni, siinä oli Tony.

MEITÄ ASUI TUULENTIEN perällä siis kolme perhettä. Tai aika pieniä perheitähän me olimme, koska talotkin olivat pieniä.

Minä ja Pinja asuimme vanhimmassa mökissä, lauta-aidan takana asusti Siwa-mummo, ja hienoimmassa talossa asui Tony, La Hachen rumpali.

En tiennyt, miten heidän bändinsä nimi olisi pitänyt lausua. Moni sanoi vain että La Haske, vaikka olin varma, että metsään meni. Marina lallatteli la ash, mutta kukaan ei ­ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

Minä sanoin reilusti että kirves, koska kirveshän se oli. Joskus vielä kysyisin Tonyltä, miksi bändillä oli ranskalainen nimi, vaikka biisit olivat suomeksi. Vielä en ollut kysynyt. Menin aina puihin, kun näin Tonyn.

Niin, Tony oli minusta ihana. Hän oli raamikas ja jyhkeä. Hänellä oli vaalea, lyhyt tukka ja suora nenä ­eikä hän oikeastaan näyttänyt rokkijätkältä. Kesäisin olin huomannut, että hänen käsivartensa olivat täynnä tatuointeja, kun hän niitti omaa pihaansa vahvoin liikeradoin.

Harmikseni Tony ei ollut minusta kiinnostunut vaan huolehti vain.
Talvisin hän saattoi lykkiä meidän lumemme samalla kuin omansa ja kun hän tilasi polttopuita, hän kysyi, otanko minäkin kuution. ­Tämä rumpali leipoi myös sämpylöitä ja toi niitä meille, vaihtoi ­Pinjan pyörän renkaan…

Tony oli Marinan mielestä melko nössö rokkikukoksi, mutta nyt hän salli Tonyn istua pöytäämme.

– Puhu Tuirelle järkeä, Marina kehotti.

Hän suhtautui Tonyyn yhtä mutkattomasti kuin kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin – hän oli yllättävän samanlainen Pinjan kanssa. Siksi he ehkä olivat elämäni tärkeimmät ihmiset.

– Tuirehan on tosi järkevä, Tony sanoi ystävällisesti.

– Eikä ole!, Marina väitti vastaan.

– Nytkin se ikävöi teiniprinsessaansa, vaikka lopultakin pääsi ­siitä eroon.

– Se on ihan luonnollista, Tony sanoi.

– Mistä sä tiedät? Onko sulla lapsia?, Marina tykitti, mutta ei ­antanut Tonyn vastata vaan paasasi jo, miten yhteiskunta oli tehty vain lapsiperheille.

Kukaan ei tukenut kolmikymppistä sinkkuprofessoria, jolla oli velaton kämppä.

Yllätyin, että hän mainitsi ­ammattinsa Tonylle. Hän mainitsi myös sen, että oli sinkku.

Tonykin nosti kulmiaan yllättyneenä ja hymyili minulle. Mutta se oli naapurillista hymyä, sellaista että harmi, kun minun koivuni on pudottanut lehtensä sinun tontillesi -hymyä, ja niinpä minä join toisen juomani.

Enää kaksikymmentäviisi kulausta.

– Jes, ilahtui Marina. Kai hän luuli, että tästä alkaisi minulle ­uusikin ura, mutta ei alkanut, sillä minä vain ajattelin sitä, joka istui ehkä parhaillaan Singaporen lentokentällä ja heitti tirskuen äitinsä laittamat voileivät roskikseen.

Eilen tähän aikaan pyöräilin ­ostamaan Pinjan lempikalkkunaleikettä leipien väliin. Vielä silloin lapsi oli luonani.

Tuijotin tyhjää tuoppia, päässäni soi Eppujen Voi kuinka me sinua kaivataan. Kuolisin ikävään.

– Sinulla jää enemmän rahaakin käyttöösi, armoton taloustieteilijä sanoi.

– Lapset ovat kalliita, Tony myötäili, vaikka mistä hän tiesi.

– Iiro on maksanut Pinjan elämän tähänkin saakka. Ihan yhtä ­rahaton olen kuin ennenkin, valitin.

– Nyt riittää!, Marina puuskahti ja käveli keinuvin lantein tiskille.

Huomasin Tonyn seuraavan ­hänen askellustaan ja tuhahdin.

– Kyllä sinä pärjäät, Tony lohdutti minua silmät kuitenkin Marinan perässä.

Muistelin kuulleeni sanat aiemminkin, tässä elämässä tai jossakin menneessä. Vedin viimeiset ripsivärit villapaitani hihaan ja katsoin Tonyä tyhjyydestä.

PÄRJÄÄMINEN OLI SITÄ sun tätä, kun seuraavana aamuna pesin tukkaani yhteissaunassamme. Jostakin syystä olin heti ensimmäiseksi haistanut pääni lemppaavan ­makkara-perunoilta, ja koska olin kasvissyöjä, en sietänyt hajua vaan suunnistin saunalle.

Oma suihkuni oli ollut rikki pari vuotta. Isä laittoi sen ankaraan käyttökieltoon, kun näki minun korjanneen suihkunnurkkaa jeesusteipillä.

Mutta mitenkään minulla ei ­ollut rahaa kylppäriremonttiin, ja niinpä olin piinannut Pinjaakin Tuulentien yhteissaunalla, joka oli minun ja Siwa-mummon tonttien kulmauksessa. Meillä oli molemmilla rakennukseen itse otettu käyttöoikeus, mutta myös Tony juhli siellä joskus bändinsä kanssa. Sauna oli joka tapauksessa laiton ja lähtisi hetkenä minä hyvänsä.

Siwa-mummo ja Tony kävivät saunassa vain kesäisin, mutta minä tyttö lämmitin sitä läpi vuoden ja hipsin sinne aamutakissani milloin räntäsateessa, milloin myrskytuulessa, milloin krapulassa.

Niin kuin nyt.

Jumppa alkaisi tunnin kuluttua, enkä missään tapauksessa jättäisi sitä väliin.

Syitä oli kaksi: Edellisillan törppöily ei ikinä saanut vaikuttaa seuraavan päivän suunnitelmiin. Ja kaksi, minä maksoin jumpastani ihan liian kallista kuukausimaksua, joka velotettiin häiritsevän epämääräisinä päivinä tililtäni.

Tällä kertaa en viitsinyt enkä ­ehtinyt lämmittää saunatilaa vaan kannoin pihan yli ämpärilliset kuumaa vettä ja tein pesuvedet alalauteelle. Monesti kävin jumpassa suihkussa, koska se oli helpompaa ja ilmaista, mutta nyt piti tehdä toisinpäin. En voinut mennä sinne tämän hajuisena.

Riisuuduin nopeasti saunan kylmässä eteisessä ja uikutin. Sitten kävin hommiin.

Mutta juuri kun olin saanut sampoon tukkaani, joku rymisti eteiseen ja paukutteli lunta kengistään rappusilla.

– Vanha paskahan tämä on, mutta täällä on joskus hauska fiilistellä, kuulin Tonyn äänen.

– Mä olen sisällä!, karjaisin heti, mutta jostakin syystä se ei ollut kunnon karjaisu vain pieni piipitys.

Olin ehkä itkenyt ääneni pois.

Huusin uudestaan.

Mutta se oli myöhäistä, sillä ­Tony oli jo vetänyt saunan oven ­auki ja seisoi ovella hyvännäköisen pojan kanssa. Tai mies hän jo kai oli.

Näin vähän huonosti, sillä ensireaktioni oli nykäistä vati suojakseni ja kääntää heille selkäni. Kaikki lämpimät veteni hulahtivat vadin mukana maahan, eikä yksi muovivati peittänyt mitään.

Kyyhötin heihin nähden nolossa linkussa.

– Mä sanoin, että mä olen täällä!, motkotin.

Nyt ääntä tuli, mutta melkoista raakkumista se oli. Kuulostin harmikseni siltä kuin olisin yrittänyt vampata heitä.

– Sori kamalasti, Tony sanoi ja peruutti jo ulos.

– Sulla oli illalla niin vauhti päällä, etten mä voinut arvata, että sä olet jo täällä.

– Ei ollut vauhtia!, raakuin takaisin, koska sääntö yksi uudestaan: edellisen illan törttöilyt eivät saaneet vaikuttaa seuraavaan päivään mitenkään.

Tonyn seuralaista kuului naurattavan, mutta he olivat jo ulkona, mistä pojot – tosin pienet – heille.

– Näytin vain tälle mun vuokralaiselle mestoja, Tony huuteli ulkoa ja kertoi vuokralaisen opiskelevan yliopistossa.

– Ja Toivo on mun nimi, huusi se vuokralainen.

Sitten he olivat menneet.

Ja toivo on mun nimi. Sanat jäivät soimaan mieleeni, kun kiroten ja suurta tuskaa tuntien huuhtelin sampoot tukasta jäisellä, suorastaan hileisellä vedellä.

Ja toivo on mun nimi!

Se oli kuin jostakin lastenlaulusta, jota oli joskus kauan sitten ­hyräillyt Pinjalle. En muistanut, ­miten laulu tarkalleen meni enkä muistanut, missä Pinja oli tähän aikaan lauantaiaamusta, kun meillä oli kello yhdeksän ja siellä missä Pinja oli, se oli…

Se oli…

Pinja katosi jo elämästäni, hän oli jo poissa, mutta minun oli sillä erää niin kylmä ja olin niin hermostunut ja nolona Tonyn ja hänen Toivo-vuokralaisensa vierailusta, etten pystynyt suremaan sitä, etten tiennyt, oliko Pinja parhaillaan maalla vai merellä vai ilmassa.

"Hu huu!"

Olin yleensä rauhallinen ja rauhaa rakastava. Kuten sanottu, emme olleet Iironkaan kanssa koskaan riidelleet vaan Iiro vain jätti minut kylpylän aurinkoiselle pihalle eräänä toukokuun sunnuntaina.

Mutta oli yksi ihminen, joka sai sappeni kiehumaan ja vatsani kouristelemaan inhosta, ja se yksi oli naapurin huttupää Siwa-mummo.

Hänellä oli nimikin, Anneli tai Mirja-Anneli, mutta en ikinä ajatellut häntä sillä nimellä. Minulle hän oli ikuisesti Siwa-mummo, koska ensimmäisen kerran törmäsin ­häneen lähi-Siwan edessä, kun ­Pinja oli kolme ja huusi pulkassa.

Siwa-mummo haukkui minut silloin pystyyn. Hän sanoi, etten vastaa lapseni hätään ja huudatan häntä hoitaen itse toimistoasioitani postilaatikolla – olin laittamassa jotakin kirjettä laatikkoon.

Kerroin mummolle ensin ihan rauhallisesti, että lapsi huutaa koko ajan, koska on uhmaiässä eikä suostu nousemaan pulkasta, jotta voisimme mennä kauppaan, ja että olen ­yksinhuoltaja enkä voi joka ininään vastata psykologisesti järkevästi, mutta mummo kertoi minulle, että olin itsekäs teiniäiti ja kasvatin ­lapseni väärin.

Meille tuli siitä melkoinen riita ja naapuripubin väki siirtyi ulos katsomaan ja huutamaan: Tappelu, tappelu!

Kun sitten ostin Tuulentien-­mökin, meinasin purkaa kauppakirjat nähdessäni, kenen harmaa pörrö nousi lauta-aidan takaa.

Sen jälkeen minusta tuntui aina siltä, että tein kaiken Pinjan kanssa väärin ja että Siwa-mummo oli aina ikkunan takana arvostelemassa kasvatustoimiani.

Olisin tunnistanut Siwa-mummon huhuilut vaikka helvetin ­tulessa ja karjaisin hänelle peseväni tukkaani ja tekeväni sen yksin.

– Kyllä minä saan tänne tulla, oli hänen korskea vastauksensa.

Marinan mielestä oli sata vuotta vanha ratkaisu, että meillä oli ­yhteissauna, ja siinä asiassa olin hänen kanssaan tismalleen samaa mieltä. Tietenkin olisin mieluummin käynyt suihkussa.

– Lähdin vain katsomaan, mitkä rosvot tänne tulivat, ja kun tiesin, että sinä olit täällä, halusin varmistaa, että… Hyh hyh, miltä täällä haisee!

Mummelin uteliaisuudella ei ­ollut rajoja. Hän oli räkättäjä ja naurettavan ylpeä siitä, että hänellä oli Reino Tolvasen sukka, mistä hän onnistui mainitsemaan ­melkein yhtä usein kuin tapasimme. Mikä oli aivan liikaa.

Reino Tolvanen oli näytellyt ­alikersantti Antero Rokkaa vuoden 1955 Tuntemattomassa sotilaassa, enkä todellakaan osannut olla ­hänen sukistaan kateellinen. En, vaikka sukka oli muka ollut miehen jalassa kuvauksissa. Hikinen sotilaan sukka!

– Tony on ottanut vuokralaisen, kerroin.

– Ja Toivo on sen nimi.

– Toivo, Siwa-mummo maisteli nimeä.

Ei se ehkä hänestäkään kuulostanut rosvolta.

– Miksi Tony otti vuokralaisen?, hän kysyi sitten, ja jäin miettimään sitä itsekin.

Tonyn ei kyllä olisi tarvinnut ­ottaa vuokralaista. Sen lisäksi, että Le Hache keikkaili monta iltaa viikossa, Tonyllä oli virka yläkoulun musiikinopettajana.

– Se ei ole meidän asiamme, muistutin mummoa ja kuivasin ­itseni ripeästi.

– Sinä olet liian laiha, hän huomautti.

– Miehet pitävät pulleammista!

– Eihän sinullakaan ole ketään, kivahdin hänen peräänsä, mutta jäin katselemaan itseäni peilistä.

Pieni seinäpeili oli vähän huurussa. Näin siitä kuitenkin kappaleen kylkeäni, ja koska siinä oli minun silmääni selvät rasvamakkarat, ­kunnon jenkkikset, puin päälleni, hyppäsin reppu selässä pyörän ­niskaan ja lähdin sotkemaan jumppaan.

Ja toi-vo on mun ni-mi, soi päässäni jokaisella polkaisulla. Ja toi-vo on mun ni-mi!

Jatkuu...

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.