Menestysbändi Love Brigaden Euroopan-kiertue päättyy äkisti, kun bändin keula­kuva Joonas löytyy kuolleena hotellin liinavaate­komerosta. Manageri Kati alkaa epäillä, että kuolemaan liittyy jotakin hämärää mutta joutuukin itse epäillyksi.

Ankista tuntui oudolta, että Iiro oli viimein kotona. Kolistelu keittiössä, lämpö sängyssä, suhiseva ääni kellarista, jossa mies nikkaroi soittimia.

Anki oli odottanut tätä niin pitkään. Se oli ainoa hyvä asia, joka Joonaksen kuolemasta oli seurannut. Love Brigade oli hajonnut sillä hetkellä, ja Iiro oli palannut viimein pysyvästi kotiin vuosien kiertue-elämän jälkeen.

Tosin miestä olisi tarvittu vielä enemmän takavuosina. Nyt Viveka ja Viljami olivat jo ekaluokkalaisia, kulkivat itsenäisesti koulussakin.
Mutta hyvä tietysti silti, että Iiro oli kotona. Heillä oli nyt aikaa korvata vuosien erillään olo.

Kummallakaan ei ollut mitään menoja päivisin. Kun lapset olivat koulussa, he olivat talossa aivan kahden. Heillä oli aikaa keskustella tulevaisuudestaan, miettiä mitä tekisivät, nauttia toistensa seurasta.
Tai olisi ollut. Mutta Iiro oli lähinnä kellarissa veistelemässä soittimia.

Mies oli muuttunut. Hän tiuski Ankille ja lapsille ja oli hiljainen ja äreä. Ensi töikseen hän halusi eroon kissoista.

Anki seisoi keittiön ikkunassa ja katseli ulos. Puutarha oli jo jäässä. Sen keskellä tökötti pystyyn kuollut, yli kaksimetrinen auringonkukka. Se näytti hyvin vaikuttavalta, pelottavalta suorastaan. Kuin kesän ja onnen vastakohdalta, kuoleman muistomerkiltä.

Anki toivoi, että Joonas olisi nähnyt sen. Joonas olisi arvostanut sen symboliikkaa, alkanut kehitellä siitä jotakin biisiä tai musiikkivideota.

Ankin oli yllättävän ikävä Joonasta. Mies oli ollut rasittava ja ylimielinen, ja hänen kunnianhimonsa oli vienyt käytännössä Ankilta miehen ja Ankin lapsilta isän. Bändillä oli ollut raudanluja sopimus, jonka mukaan kukaan ei saanut lopettaa ilman Joonaksen suostumusta tai muuten lähtijä menettäisi kaikki tulot. Se oli koskenut Iiroa ja Ankiakin.

Mutta maailma tuntui tyhjältä ilman Joonasta. Joonaksen energia oli ollut niin tarttuvaa. Ja musiikki. Anki pelkäsi, ettei enää koskaan löytäisi Joonaksen veroista työ­paria. He olivat olleet saumattomia yhdessä.

Portaista kuului kolinaa. Iiro nousi kellarista ylös sahajauhoa hiuksissaan ja poskessaan. Hän tuli keittiöön ja valutti vettä hanasta.

”Mitä sä teit? Sitä kitaraako?” Anki kysyi.

Iiro ynähti vastaukseksi.

”Mennäänkö hakemaan lapsia koululta?” Anki sanoi.
”Voitaisiin mennä vaikka porukalla moikkaamaan Katia. Mä luulen, että se on todella masentunut. Nyt Joonaksen hautajaisten jälkeen.”

Iiro murahti jotain epäselvää ja laski lasin tiskipöydälle. Sitten hän kääntyi ja palasi kellarin portaisiin. Hän näytti kumaraiselta. Oli vaikea nähdä hänessä enää sitä nuorta miestä, johon Anki oli rakastunut juuttuneessa hississä. Miestä, joka oli jättänyt kihlattunsa silmänräpäyksessä Ankin tavattuaan, miestä, joka oli lentänyt jouluaattona Helsingistä Kittilään yllättääkseen Ankin. Miestä, joka oli halunnut perustaa perheen silloin, kun toiset halusivat vain bilettää.

”Iiro”, Anki kuiskasi. ”Mikä on hätänä?”

Puutarhan portti kolahti. Pihaan astui mustaan takkiin pukeutunut, pitkä ja hoikka hahmo. Kati. Lumihiutaleiden täplittämä ruskea tukka leyhähteli kylmässä tuulessa.

Kati-ressu. Hän oli niin tuuliajolla bändin hajottua. Hän oli ollut niin ihastunut Joonakseen kaikki ne vuodet.

Joku käveli Katin vanavedessä. Pitkä ja leveäharteinen mies, jolla oli farkut, toppatakki, kiharainen tukkapehko ja parta, josta tuli Ankin mieleen Hemingway.

Anki meni vastaan. Ulkoilman kylmyys huokui kasvoille.

”Hei Kati”, hän sanoi ja katsoi kysyvästi tämän seuralaisen suuntaan. Mies ei vaikuttanut miltään treffiseuralta. Kumpikin oli niin totinen.   

”Hei. Tässä on komisario Pentti Penttinen.”

Mies väänsi suutaan johonkin hymyn tapaiseen. Huoli kouraisi Ankin vatsaa. Miksi poliisi oli heidän ovellaan? Ei kai... Oliko lapsille tapahtunut jotain?

”Jutellaan vähän Love Brigaden laulaja-kitaristista”, Penttinen sanoi.
”Hänen kuolemaansa liittyy joitakin avoimia kysymyksiä. Hän oli ilmeisesti läheinen työtoveri sinun ja miehesi kanssa.”

Anki katsoi hämillään Katista poliisiin. Kati oli kertonut menneensä poliisiasemalle kertomaan järjettömastä ”Joonas elää” -teoriastaan. Mutta sitten Kati oli itse joutunut epäillyksi. Hän oli viimeinen, joka oli nähnyt Joonaksen hengissä. Kati ja Joonas olivat viettäneet kiihkeän yön berliiniläisessä hotellissa, ja vain tunteja sen jälkeen Joonas oli löytynyt liina­vaatekomerosta tukehtuneena. Mutta siitä oli jo aikaa. Näyttö ei ollut riittänyt tai jotain.

”Se oli opiaattien yliannos, eikö niin?” Anki sanoi. Sillä tavalla lehdissä oli sanottu.

He menivät kolmisin sisään. Kissat vilahtivat lattian poikki, hyppäsivät ketterästi kirjahyllyn päälle. Kellarista kuului sirkkelin ääntä. Iiro teki puutöitään.

”Kuka kellarissa on?” Penttinen kysyi.

”Minun mieheni.”

”Iiro? Love Brigaden rumpali?” Penttinen varmisti.

”Niin”, Anki sanoi.
”Ei minulla muuta miestä ole.”

Sitten hän muisti käytöstavat ja pyysi Katia ja poliisimiestä keittiöön, laittoi vedenkeittimen päälle ja nosti kupit pöytään.

Penttinen istui ikkunan viereen siniseksi maalatulle pallille. Kati istui hänen viereensä vakavana mutta tyynen oloisena. Kati viihtyy tuon miehen kanssa, Anki oivalsi. Tajuaakohan se sitä itse? Hänen mielensä alkoi oitis punoa romanssia näiden kahden välille. Se tekisi Katille niin
hyvää. Joku tuollainen jämerä oikeu­den palvelija vuosien toivottoman rakkauden jälkeen.

”Ne kipulääkkeet, jotka lamauttivat Joonaksen hengityksen, olivat ilmeisesti bändin kitaristin”, Penttinen sanoi.

”Mikan? Niin kai. Se oli niihin pahasti koukussa. Onko Mika syytteessä jostain?”

”Ei. Kävi ilmi, että myös bändin basistilla oli niitä melkoinen varasto.”

”Sillä oli se akillesjänteen tulehdus”, Kati sanoi.
”Se lainasi niitä siihen.”

Anki ojensi teemukin Penttiselle ja Katille. Kumpikin kietoi kätensä kupin ympärille ja lämmitti niitä. Anki laittoi keksejäkin pöytään. Hetken tuntui siltä kuin he olisivat rupattelemassa mukavia.

”Katsokaas”, Penttinen sanoi mietteissään.

”On ihan mahdollista, että se oli tapaturma. Joonas otti ehkä vain vahingossa väärät annokset. Tai ehkä se oli itsemurha. Sekin on kai mahdollista. Näinhän ne lehdet nyt spekuloi. Mutta minä luulen, että tässä on vähän muutakin. Nimittäin teillä jokaisella oli syy toivoa Joonaksen kuolemaa.”

”Ei pidä paikkaansa”, Anki kuiskasi.

”Mä menen nyt vessaan”, Kati sanoi ja nousi äkkiä.

Anki ja Penttinen jäivät kahdestaan. Penttinen otti suullisen teetä, makusteli sitä suussaan ja nielaisi. Sitten hän alkoi laskea sormillaan.

Etusormi:
”Kati oli tietysti hulluna mustasukkaisuudesta, koska Joonas vei ilmeisesti puolta Euroopan naisista sänkyynsä.”

”Joo, mutta ei Kati...”

Keskisormi.
”Ja Franz halusi irti bändistä  mutta oli kiinni siinä sopimuksessa, jonka Joonas oli tehnyt hänen kanssaan.”

”Niin se sopimus oli ihan kauhea, että jos lähtee ei saa senttiäkään, mutta ei Franz...”

Nimetön.
”Ja sama juttu Iirolla.”

Anki ei saanut enää sanaa suustaan.

”Ja Mika ja Joonas olivat kuulemma riidelleet koko kiertueen ajan Mikan kamankäytöstä. Joonas ei huolinut Mikan sävellyksiä uudelle levylle ja uhkasi erottaa hänet. Mika oli taatusti todella vihainen.”

Anki nousi ja alkoi latoa tiskejä tiskikoneeseen. Hänen oli pakko tehdä jotain tai hän alkaisi kirkua.

”Mutta minä en usko, että se oli Mika. Minä vein hänet asemalle ja kuulustelimme häntä. Hän sanoi, että häneltä varastettiin kipulääkkeitä. Tiesitkö sinä, että Joonaksella oli ultranopea metabolia? Sen takia se melko pieni määrä kipulääkkeitä surmasi hänet. Ne tekivät hänestä selvää, kun pohjalla oli alkoholia.”

Anki nyökkäsi.

”Kyllä mä tiesin, että Joonaksella on se juttu.”

”Kati väitti, ettei tiennyt. Minusta sitä on vaikea uskoa, kun ottaa huomioon, että hän käytännössä eli bändin kanssa.”

”Joonas salasi sen Katilta.”

”Miksi?”

Anki katsoi ulos ikkunasta mitään näkemättä. Mielessään hän näki Joonaksen ja itsensä, yli viisi vuotta nuorempina, kävelemässä lastenrattaiden kanssa kohti sorsalampea. Joonas syljeskeli tien poskeen punaisia läiskiä.

Hänen naamansa vasen puoli oli turvoksissa. Hän oli tullut tapaamaan Ankia ja Iiroa suoraan viisaudenhampaiden poistosta.

”Onko sinulta syntynyt mitään uutta?” Joonas kysyi ja piteli poskeaan. ”Pitäisi päästä taas studioon.”

Maa oli silloinkin roudassa. Rattaiden pyörät ratisivat hiekkatiellä. Koivussa rasahti. Orava kiipesi latvaan. Sillä oli jo harmaa turkki.

”Katsokaa, lapset!” Anki sanoi, mutta pikkuiset katsoivat vain äitiään.

He tulivat sorsalammelle, ja siellä Viveka ja Viljami innostuivat. He katselivat riemuiten, kuinka sorsat parveilivat heidän ympärillään ja himoitsivat leivänmuruja.

”En minä vain tiedä”, Anki sanoi pahantuulisesti.
”Jotain mä joskus yritän rustailla, kun noi nukkuvat, mutta ne ei nuku ikinä samaan aikaan.”

Joonas sytytti tupakan. Savu haisi kitkerältä pakkasilmassa. Sitten hän neppasi tupakan lampeen.

”Mä en pysty edes polttamaan. Mun koko naama on yhtä tuskaa.”

”Otan osaa”, Anki sanoi tylysti. Hän oli niin pahalla päällä, ettei häneltä herunut kovin sympatiaa toisille. Sitä paitsi hän oli varma, että Joonasta harmitti vain se, että hän näytti niin tyhmältä puoli päätä turvonneena.

”Mä piristyn, kun sä teet mulle biisin.”

”Sitä saat nyt odottaa. Niitä ei tule.”

”Sä kuulostat aika väsyneeltä”, Joonas totesi.
”Eikö sullekin olisi ihan hyvä, jos lapset menisivät vähäksi aikaa hoitoon, vaikka viikoksi, niin sä voisit rentoutua. Sitten varmaan niitä biisejäkin alkaisi pulputa."

Anki katsoi Joonasta kuin ääliötä.

”Jos mä jotain vihaan, niin tollaisia idioottimaisia ehdotuksia ihmisiltä, joilla ei ole mitään käsitystä vanhemmuudesta.”

”Anteeksi nyt”, Joonas keskeytti.
”Mitä mä muka sanoin?”

”Toi on just niin tota. Luuletko sä, että mä voin jättää mun vauvat noin vaan ja mennä jonnekin vähän rentoutumaan ja tekemään sulle biisejä? Noi vauvat ensinnäkin syö mua!”

”No mutta eikö joka kaupassa myydä jotain... sellaista äidinmaidon vastinetta?”

”Vastiketta. Ja onko sulla mitään käsitystä mitä vauvoille tai äidille tapahtuu, jos ihan yhtäkkiä vaan lopettaa imetyksen? Ne huutaisivat niin, että ikkunat särkyisivät. Ja mun tissit räjähtäisivät.”

”Ai jaa”, Joonas sanoi ja näytti loukkaantuneelta.
”Mä ajattelin sun parasta.”

”Mun parasta! Sä tarkoitat itsesi parasta! Sun ja Love Brigaden. Ja muutenkin, mikä kone sä oikein luulet, että mä olen? Luuletko, että musta tulee hittibiisejä napilla painaen.”

”Sä olet nainen, joka tekee hittibiisin sanat McDonaldsissa lautasliinaan sillä aikaa, kun toinen käy vessassa.”

He olivat tulleet sorsalammelle. Anki otti muovipussin ja ravisti siitä vihaisesti. Leivänmurut lensivät. Lastenrattaista kuului hihkumista.

Ankista tuntui pahalta riidellä lasten kuullen, ne varmaan pelästyivät, että Joonas oli paha ja ilkeä hirviö, joka hermostutti heidän äitiään.

”Ihan totta, sori”, Joonas sanoi.
”Miten mä voisinkaan tajuta? Oikeasti sä olet sellainen luova nero, että mun täytyy vain ihailla sua. Jos on mitään, miten mä voin auttaa, niin kerro.”

”En mä tiedä mikä auttaa! Sanat ovat kadonneet. Niitä ei vain enää tule!”

Anki kaivoi vaippakassista vihon ja ojensi sen Joonakselle.

”Onko täällä kuitenkin jotain?” Joonas kysyi innostuneena ja avasi vihon.

Mutta ei, ei siellä ollut mitään. Ei biisejä, ei sointumerkkejä, ei runonpätkiä, ei edes lauseita. Se oli täynnä piirroksia ja sotkuja, irvisteleviä naamoja ja kummallisia kiemuroita. Niiden välissä oli siellä täällä yksittäisiä sanoja.

”Voi hyvä luoja”, Joonas sanoi.
”Mitä sulle oikein on tapahtunut?”

”En mä tiedä!” Anki sanoi.
”Tuntuu, etten koskaan edes ymmärtänyt, mistä ne runot ja biisien sanat tulivat. Ne vaan virtasivat jostain! Universumi tiputteli niitä mun vihkooni. Mutta nykyisin, kun mä yritän kirjoittaa, mun ajatus keskeytyy. Noi”, Anki nyökkäsi kohti kaksosrattaita, jossa lapset heiluttelivat käsiään, ”haluaa koko ajan jotain. Mä en ole ajatellut yhtään ajatusta loppuun vuoteen.”

”Mä olen ollut aina sitä mieltä,että lisääntyminen on järjetöntä.”

”Ja musta on tullut ihan kauhea ihminen", Anki sanoi kasvot kovina.
"Mä en enää tykkää mistään. Enkä kenestäkään. Mä haaveilen vain siitä, että noi nukkuisivat ja mä olisin vihkon ja kitaran kanssa jossain yksin ja ne sanat taas virtaisivat.”

”Okei”, Joonas sanoi.
"Anna sun kotiavaimet. Mä vien lapset kotiin ja odotan siellä Iiron kanssa. Ja sä istut tohon penkille. Ja tulet takaisin vasta kun sulla on kasassa Love Brigaden seuraavaan biisiin. Mä olen tosissani. Tossa on kynä."

Joonas ojensi Ankille lyijytäytekynän.

”Etkö sä kuuntele yhtään, mitä mä sulle sanoin! Ei luova työ ole sitä, että sä vaan käsket ruveta hommiin, ja sitten vaan nappia painamalla musta tulee jotain mahtavaa Love Brigade -matskua. Mua vituttaa muutenkin yli kaiken se bändi. Mikä helvetti siinä on, että jätkät bilettää ympäri maailmaa ja mimmit palvoo, mutta mä saan hoitaa yksin rumpalin vauvat ja tehdä teidän biisit päälle.”

Joonas tarttui lastenrattaiden aisaan.

”Mä en tiedä noista sun äiti­jutuista tai taiteellisista kipuiluistasi, mutta mä tiedän, että sä olet tehnyt loistavia biisejä iloisena, surullisena ja vihaisena. Virkeänä ja väsyneenä. Ja kännissä ja selvänä. Tee työsi. Tee se sun taika.”

Anki oli alkanut hymyillä. Hän ei voinut sille mitään.

”Okei. Työnnä niitä kunnes ne nukahtaa. Sitten kun ne on unessa, voit työntää kärryt eteiseen. Mä yritän”, hän sanoi.
”Mutta et sitten suutu jos se on jotain paskaa.”

”En. Nähdään myöhemmin kotona.”

Anki jäi yksin.

Joonas oli käskenyt hänen mennä istumaan penkille, mutta hän tiesi, että sanat tulivat useimmiten liikkeessä. Hän käveli lammen ympäri.

Ensimmäisellä kierroksella hän ajatteli vain vauvoja, mietti olivatko Viveka ja Viljami nyt unessa. Toisella kierroksella hän ajatteli yleistä epätoivoaan, sitä että oli imuroinut kodin viimeksi joskus pari viikkoa aikaisemmin, ja koko kämppä oli peittymässä koirankarvoihin. Koko elämä oli muuttunut synkäksi ja mustaksi, pelkäksi umpikujaksi.    

Viveka ja Viljami eivät lähtisi koskaan hänen elämästään. Hän ei olisi enää koskaan vapaa. Huolen paino ei enää koskaan lähtisi. Nytkin tuntui pahalta ajatella, että vauvat olivat hänen katseensa ulottumattomissa.

Anki mietti kuolemaa, sitä että jäisi auton alle ja pääsisi pois vastuusta ja väsymyksestä. Mutta mitä sitten kävisi Vivekalle ja Viljamille? Sitten ne vasta itkisivätkin, ilman äitiä.

Olisi parasta, että vauvatkin kuolisivat, että rekka ajaisi kaikkien päälle. He olivat yhtä. Kaikkien pitäisi mennä kerralla. Mutta sitten jäisi Iiro suremaan. Iironkin pitäisi kuolla. Surun ja kaipauksen ketju vain jatkui, ja lopulta Anki tajusi haaveilevansa siitä, että tuli polttaisi koko maailman. Se olisi paras ratkaisu, eikä Ankinkaan tarvitsisi kirjoittaa nyt menestysbiisiä.

Anki ravisti päätään. Näitä ajatuksia ei voinut sanoa kenellekään. Ei Iirolle, eikä neuvolassa. Hän joutuisi suljetulle osastolle, lapsista eroon.

Anki kulki yhä uudestaan lammen ympäri. Maito alkoi nousta rintoihin. Hän kaipasi lasten suita helpottamaan. Mutta Joonas oli sanonut, että ensin piti kirjoittaa. Helvetin Joonas. Joonakselle ei ollut mikään muu tärkeää kuin Love Brigade. Koko elämä oli yksi pimeä kuilu. Mikään ei auttanut.

Paitsi. Oli yksi asia joka oli aina helpottanut. Sanat. Runojensa avulla Anki oli aina päässyt pois, silloin kun hän oli kaivannut Iiroa ja silloin kun hän oli ollut tuskissaan Joonaksen takia, kielletyn ihastuksensa vuoksi.

Anki istui kivelle, otti kynän käteensä ja kirjoitti ”Sanat. Tulkaa minun avukseni. Universumin hiljaiset ja kovat äänet.”

Kynä pysähtyi hetkeksi. Tästä pitäisi tulla sielukas pop-biisi. Nyt tarvittaisiin rakkautta. Ja kuolemaa. Ja lisää rakkautta.

Ankin mielessä alkoi virrata melodiakulku, sellainen suloisenkatkera ja ihan pieni, mutta siinä oli jotain elinvoimaista, sellaista josta voisi kasvaa jotakin suurta, ehkä jotain melkein mahtipontista ja upeaa, kun Joonas ottaisi kopin. Kynä jatkoi matkaansa.

Sorsat ympäröivät Ankin joka puolelta, yrittivät melkein tulla syliin, mutta Anki ei huomannut. Maito alkoi tihkua rinnoista ja paidan läpi, mutta Anki ei välittänyt siitäkään. Teksti veti hänet mukaansa. Se oli ihan selvästi menossa johonkin.

Lopulta Anki havahtui ja tajusi sorsien nokkien vaativat tökkäisyt saappaillaan ja epämukavan olon rinnoissaan ja selässään. Hän katsoi vihkoa. Se oli siinä! Koko biisi! Viimeistä säkeistöä pitäisi vielä
vähän miettiä, mutta Joonas varmasti sanoisi siihen jotain hyödyllistä.

Ankin sormet syyhysivät kokeilla kitaran tai pianon kanssa miltä se kuulostaisi, mutta toisaalta hän pystyi kuvittelemaan sen päässään. Hyvältähän se kuulosti.

Anki nousi ja kiirehti kotiin. Oven läpi kuului itkua. Hän rimpsautti ovikelloa reippaasti. Iiro tuli avaamaan Viveka sylissään.

”Moi!” Anki heläytti.

Lapsi ojenteli käsiään hänen suuntaansa. Hän otti vauvan syliin, avasi paidan toisella kädellä ja istui eteisen rahille imettämään.

Joonas tuli eteiseen naamaansa pidellen.

”Joonas! Ota mun taskusta se vihko.”

”Vaikka sun tissi on tossa?”

”Älä ole lapsellinen. Ota se vihko.”

Joonas otti vihkon ja luki uuden tekstin. Sitten hän nyökkäsi hitaasti.

”Joo. Tämä on helvetin hyvä. Sä pelastit meidät taas!”

Joonas teki pari pari pyörähdystä eteisessä, varjonyrkkeili ja potkaisi korkealle ilmaan. Hän hihkui kiitoksia Ankille, kilisi ja huitoi. Ankia nauratti.

Joonas jähmettyi paikalleen ja horjahti. Hän otti tukea vaatenaulakosta, kun hänen polvensa notkahtivat.

”Joonas! Mitä tapahtuu?”

”Ah... Mä en tiedä... Mä en pysty hengittämään....”

Joonaksen silmät kääntyivät ympäri. Hän tuupertui lattialle.

Iiro syöksyi hänen viereensä ja ravisteli häntä.

”Mitä sille tapahtui?” Anki kiljui.

”Se on tajuton!”

Iiro käänsi Joonaksen kylkiasentoon ja soitti ambulanssin. Joonas hengitti kevyesti mutta tuli tajuihinsa vasta kun häntä nostettiin paareille.

Anki ja Iiro kävivät katsomassa Joonasta seuraavana päivänä sairaalassa. Hän makasi sairaalasängyssä tavallistakin kalpeampana mutta nyt jo ihan elävien kirjoissa. Kasvojen turvotuskin oli laskenut. Hän intoili uudesta biisistä ja pursusi uusia ideoita.

”Vedäs nyt vähän henkeä”, Iiro sanoi.
”Mikä sua oikein vaivasi?”

”Oletko sä sairas? Vai otitko sä jotain aineita?” Anki kysyi.

”Mulla on ultranopea metabolia. Tai niin lekurit sanoivat. Kuulostaa ihan kuin mulla olisi supervoimat.”

”Mikä ultranopea metabolia on? Joku sellainen, että voi syödä
mitä vain eikä liho?”

”Ilmeisesti sellainen pieni määrä kodeiinia voi olla mulle vaarallinen. Mä olin ottanut särkylääkkeen siihen mun hampaaseen. Sen takia mä putosin.”

”Onneksi sä olet kunnossa.”

”Joo”, Joonas sanoi.
”Mutta hei, älkää kertoko tästä toisille.”

”Kyllä meidän Katille pitää kertoa. Kyllä sen pitää tietää. Mitä jos sä joudut vaikka sairaalaan jossain maailmalla?”

”Varsinkaan Katille ei saa koskaan kertoa. Se nainen ihailee mua niin paljon. Ainoa syy, miksi se mimmi on meidän manageri, on se, että se palvoo mua. Mä en halua, että se saa koskaan tietää, että mä olen mitään muuta kuin täydellinen.”

”Mä luulen, että sä vähän yliarvioit itsesi ja aliarvioit Katin.”

”Jaa”, Joonas sanoi kuivasti.
”Sovitaan niin. Mutta älä silti kerro sille. Lupaa.”

Anki palasi muistoistaan nykyhetkeen ja katsoi Penttistä.

Poliisi joi mietteliäästi teetänsä ja odotti, että Anki auttaisi häntä ratkaisemaan Joonaksen kuoleman arvoituksen.

”Sinä tiesit, että Joonaksen voi tappaa muutamalla kipulääkkeellä”, Penttinen sanoi.

”Niin. Mutta mä en ollut Berliinissä.”

”Mutta sun miehesi oli. Iiro oli siellä. Mä luulen, että Joonas tuli Katin huoneesta yöllä ja Iiro tuli sitä vastaan jossain käytävässä. Ja sitten Iiro antoi Joonakselle opiaatteja. Ja se tiesi tarkasti, mitä ne tekisivät.”

”Mutta miksi Joonas olisi ottanut Iirolta jotain nappeja?”

”Se on voinut antaa sille melkein mitä vain. Kodeiinia on yskänlääkkeessäkin. Kati kertoi, että koko joukko oli flunssassa. Iiro antoi
ehkä pillereitä ja sanoi, että ne ovat tavallista ibuprofeenia. Tai ehkä yskänlääkettä. Vai mitä, Iiro?”

Iiro seisoi ovensuussa. Oli seissyt siinä ties kuinka kauan. Hiljaisena, pitkänä ja kumaraisena.

”Vai väitätkö toisin?” Penttinen toisti.

Mutta Iiro ei väittänyt.

Anki putosi siihen mustaan kuiluun, jossa Kati oli elänyt Berliinistä tultuaan.

Yhtäkkiä hän tajusi menettäneensä melkein kaiken. Miehensä, työtoverinsa, koko elämänsä. Kaikki oli mennyt. Kaikki kauniit muistot olivat saaneet ruman värin.

Hän selvisi talvesta äidin ja veljen avulla. He tulivat auttamaan Ankia ja lapsia, kun Anki ei jaksanut nousta sängystä, kun suru ja lamaannus tuntuivat painavan hänet sinne loppuelämäksi.

Äiti ja Jussi laittoivat Viljamin ja Vivekan aamupalat ja auttoivat pakkaamaan koulureput. Sitten he imuroivat ja syöttivät kissat ja patistivat Ankin kävelylle.

”Kyllä sä siitä selviät”, äiti sanoi.

”Mutta mä en voi ymmärtää sitä”, Anki sanoi.
”Mä en koskaan nähnyt Iirossa mitään sellaista. Se oli aina niin täydellinen herrasmies, niin kiltti.”

”Et sinä olisi voinut tietää”, äiti lohdutti.
”Te näitte niin vähän vuosien mittaan. Iiro oli muuttunut.”

Ehkä joitakin merkkejä oli ollut aikaisemmin, mutta Anki ei ollut koskaan tajunnut niitä. Esimerkiksi se Iiron entinen avovaimo,  Terhi, jonka Iiro oli jättänyt saman tien tavattuaan Ankin. Millainen ihminen teki sellaista, muutti niin yhtäkkiä mieltään elämänsä suunnasta?

Ehkä Iiron rakkaudessa oli ollut jotakin liian kaikennielevää ja äkkijyrkkää, jotakin, joka ei ollut terveellä pohjalla? Ehkä hän oli sitten vain väsynyt ja napsahtanut Joonaksen vaatimuksiin? Ja entä jos hän oli arvannut Ankin ja Joonakset väliset tunteet ja tajunnut, että siinä oli jotakin, johon hän ei koskaan pääsisi väliin?

Mutta Anki ei saisi koskaan tietää sitä. Iiro oli tuomittu ja vankilassa. Mies oli kirjoittanut, ettei halunnut enää tavata. ”Olin valmis tekemään mitä vain sinun takiasi. Mutta se oli aivan turhaa”, Iiro kirjoitti.

Anki arveli, että Iiro syytti Ankiakin siitä, että Love Brigade oli sotkenut Iiron elämän. Ilman Ankin sävellyksiä ja sanoituksia bändi ei olisi koskaan menestynyt. Iiro olisi saanut sen elämän jota toivoi.

Keväällä Anki kirjoitti ensimmäisen runon sitten Joonaksen kuoleman. Siitä tuli ihan kauhea runo, sellainen joka kertoi niin suuresta tuskasta ja hämmennyksestä, että mikään Love Brigaden synkinkään kappale ei koskaan ollut lähellekään sellainen. Anki ei voisi koskaan käyttää sitä missään. Se oli täysin julkaisukelvoton, mutta sen kirjoittaminen teki tavallaan hyvää.

Mutta hän näytti sen Katille.

He istuivat silloin hautausmaan aidalla ja katselivat krookuksia, oravia ja mustiin vaatteisiin pukeutuneita teinejä, jotka etsivät Joonaksen hautaa.

”Noille pikku gooteille se on vasta leikkiä”, Kati sanoi.
”Että joku kuolee.”

”Ihanaa, että se voi olla niille vielä sellaista”, Anki sanoi.
”Mä olen varma, että Love Brigadesta tulee kuolematon. Se on niin hyvä.
Kamalia ihmisiä, mutta hyvää musiikkia.”

He juttelivat hetken Mikasta ja Franzista. Mika oli ollut katkaisussa ja opetteli sinnikkäästi elämään pää selvänä. Franz oli nyt onnellinen kuntosalin omistaja. Hän opiskeli personal traineriksi.

”Hyvä, että edes niillä menee paremmin”, Anki sanoi.
”Musta on tuntunut koko talven tuolta kuin tässä runossa.”

”Mä tiedän”, Kati sanoi.
”Musta tuntui pitkään samalta. Vieläkin tuntuu monina päivinä. Mutta mä olen vähitellen pääsemässä jaloilleni. Tavallaan on helpotus, että mun ei tarvitse enää miettiä, olisiko minusta ja Joonaksesta tullut jotain. Mä käytin siihen kymmenen vuotta. Mutta nyt mä teen jotain muuta. Pentti Penttinen haluaisi mennä mun kanssa kalaan. Ehkä mä vielä menenkin.”

”Toivottavasti te saatte hyvän vonkaleen.”

”Ja sitten mä rupean töihin. Ehkä mä rupean järjestämään jotain pientä festaria.”

”Mäkin olen pääsemässä jaloilleni”, Anki tajusi.
”Kirjoitan runoja ja biisejä, mutta ihan erilaisia.”

”Ja mä haluan kuulla ne”, Kati sanoi.

Teinitytöt kulkivat heidän ohitseen jutellen ja älypuhelimiaan räpläten. Mustat tukat liehuivat tuulessa ja avainketjut kilisivät. He näyttivät iloisilta. Anki huomasi, että häntäkin hymyilytti.

Vähän ajan kuluttua Anki ja Kati hyppäsivät aidalta alas ja lähtivät hautausmaalta.

”Mennäänkö vielä kävelemään rannalle?” Kati ehdotti.
”Kerätään vaikka kauniinmuotoisia kiviä. Tehdään ihan sellaisia pieniä asioita. Harjoitellaan olemaan taas onnellisia.”

”Mennään vain”, Anki sanoi.

Jatkis päättyy.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla