Menestysbändi Love Brigaden Euroopan-kiertue päättyy äkisti, kun bändin keula­kuva Joonas löytyy kuolleena hotellin liinavaate­komerosta. Manageri Kati alkaa epäillä, että kuolemaan liittyy jotakin hämärää mutta joutuukin itse epäillyksi.

Ankista tuntui oudolta, että Iiro oli viimein kotona. Kolistelu keittiössä, lämpö sängyssä, suhiseva ääni kellarista, jossa mies nikkaroi soittimia.

Anki oli odottanut tätä niin pitkään. Se oli ainoa hyvä asia, joka Joonaksen kuolemasta oli seurannut. Love Brigade oli hajonnut sillä hetkellä, ja Iiro oli palannut viimein pysyvästi kotiin vuosien kiertue-elämän jälkeen.

Tosin miestä olisi tarvittu vielä enemmän takavuosina. Nyt Viveka ja Viljami olivat jo ekaluokkalaisia, kulkivat itsenäisesti koulussakin.
Mutta hyvä tietysti silti, että Iiro oli kotona. Heillä oli nyt aikaa korvata vuosien erillään olo.

Kummallakaan ei ollut mitään menoja päivisin. Kun lapset olivat koulussa, he olivat talossa aivan kahden. Heillä oli aikaa keskustella tulevaisuudestaan, miettiä mitä tekisivät, nauttia toistensa seurasta.
Tai olisi ollut. Mutta Iiro oli lähinnä kellarissa veistelemässä soittimia.

Mies oli muuttunut. Hän tiuski Ankille ja lapsille ja oli hiljainen ja äreä. Ensi töikseen hän halusi eroon kissoista.

Anki seisoi keittiön ikkunassa ja katseli ulos. Puutarha oli jo jäässä. Sen keskellä tökötti pystyyn kuollut, yli kaksimetrinen auringonkukka. Se näytti hyvin vaikuttavalta, pelottavalta suorastaan. Kuin kesän ja onnen vastakohdalta, kuoleman muistomerkiltä.

Anki toivoi, että Joonas olisi nähnyt sen. Joonas olisi arvostanut sen symboliikkaa, alkanut kehitellä siitä jotakin biisiä tai musiikkivideota.

Ankin oli yllättävän ikävä Joonasta. Mies oli ollut rasittava ja ylimielinen, ja hänen kunnianhimonsa oli vienyt käytännössä Ankilta miehen ja Ankin lapsilta isän. Bändillä oli ollut raudanluja sopimus, jonka mukaan kukaan ei saanut lopettaa ilman Joonaksen suostumusta tai muuten lähtijä menettäisi kaikki tulot. Se oli koskenut Iiroa ja Ankiakin.

Mutta maailma tuntui tyhjältä ilman Joonasta. Joonaksen energia oli ollut niin tarttuvaa. Ja musiikki. Anki pelkäsi, ettei enää koskaan löytäisi Joonaksen veroista työ­paria. He olivat olleet saumattomia yhdessä.

Portaista kuului kolinaa. Iiro nousi kellarista ylös sahajauhoa hiuksissaan ja poskessaan. Hän tuli keittiöön ja valutti vettä hanasta.

”Mitä sä teit? Sitä kitaraako?” Anki kysyi.

Iiro ynähti vastaukseksi.

”Mennäänkö hakemaan lapsia koululta?” Anki sanoi.
”Voitaisiin mennä vaikka porukalla moikkaamaan Katia. Mä luulen, että se on todella masentunut. Nyt Joonaksen hautajaisten jälkeen.”

Iiro murahti jotain epäselvää ja laski lasin tiskipöydälle. Sitten hän kääntyi ja palasi kellarin portaisiin. Hän näytti kumaraiselta. Oli vaikea nähdä hänessä enää sitä nuorta miestä, johon Anki oli rakastunut juuttuneessa hississä. Miestä, joka oli jättänyt kihlattunsa silmänräpäyksessä Ankin tavattuaan, miestä, joka oli lentänyt jouluaattona Helsingistä Kittilään yllättääkseen Ankin. Miestä, joka oli halunnut perustaa perheen silloin, kun toiset halusivat vain bilettää.

”Iiro”, Anki kuiskasi. ”Mikä on hätänä?”

Puutarhan portti kolahti. Pihaan astui mustaan takkiin pukeutunut, pitkä ja hoikka hahmo. Kati. Lumihiutaleiden täplittämä ruskea tukka leyhähteli kylmässä tuulessa.

Kati-ressu. Hän oli niin tuuliajolla bändin hajottua. Hän oli ollut niin ihastunut Joonakseen kaikki ne vuodet.

Joku käveli Katin vanavedessä. Pitkä ja leveäharteinen mies, jolla oli farkut, toppatakki, kiharainen tukkapehko ja parta, josta tuli Ankin mieleen Hemingway.

Anki meni vastaan. Ulkoilman kylmyys huokui kasvoille.

”Hei Kati”, hän sanoi ja katsoi kysyvästi tämän seuralaisen suuntaan. Mies ei vaikuttanut miltään treffiseuralta. Kumpikin oli niin totinen.   

”Hei. Tässä on komisario Pentti Penttinen.”

Mies väänsi suutaan johonkin hymyn tapaiseen. Huoli kouraisi Ankin vatsaa. Miksi poliisi oli heidän ovellaan? Ei kai... Oliko lapsille tapahtunut jotain?

”Jutellaan vähän Love Brigaden laulaja-kitaristista”, Penttinen sanoi.
”Hänen kuolemaansa liittyy joitakin avoimia kysymyksiä. Hän oli ilmeisesti läheinen työtoveri sinun ja miehesi kanssa.”

Anki katsoi hämillään Katista poliisiin. Kati oli kertonut menneensä poliisiasemalle kertomaan järjettömastä ”Joonas elää” -teoriastaan. Mutta sitten Kati oli itse joutunut epäillyksi. Hän oli viimeinen, joka oli nähnyt Joonaksen hengissä. Kati ja Joonas olivat viettäneet kiihkeän yön berliiniläisessä hotellissa, ja vain tunteja sen jälkeen Joonas oli löytynyt liina­vaatekomerosta tukehtuneena. Mutta siitä oli jo aikaa. Näyttö ei ollut riittänyt tai jotain.

”Se oli opiaattien yliannos, eikö niin?” Anki sanoi. Sillä tavalla lehdissä oli sanottu.

He menivät kolmisin sisään. Kissat vilahtivat lattian poikki, hyppäsivät ketterästi kirjahyllyn päälle. Kellarista kuului sirkkelin ääntä. Iiro teki puutöitään.

”Kuka kellarissa on?” Penttinen kysyi.

”Minun mieheni.”

”Iiro? Love Brigaden rumpali?” Penttinen varmisti.

”Niin”, Anki sanoi.
”Ei minulla muuta miestä ole.”

Sitten hän muisti käytöstavat ja pyysi Katia ja poliisimiestä keittiöön, laittoi vedenkeittimen päälle ja nosti kupit pöytään.

Penttinen istui ikkunan viereen siniseksi maalatulle pallille. Kati istui hänen viereensä vakavana mutta tyynen oloisena. Kati viihtyy tuon miehen kanssa, Anki oivalsi. Tajuaakohan se sitä itse? Hänen mielensä alkoi oitis punoa romanssia näiden kahden välille. Se tekisi Katille niin
hyvää. Joku tuollainen jämerä oikeu­den palvelija vuosien toivottoman rakkauden jälkeen.

”Ne kipulääkkeet, jotka lamauttivat Joonaksen hengityksen, olivat ilmeisesti bändin kitaristin”, Penttinen sanoi.

”Mikan? Niin kai. Se oli niihin pahasti koukussa. Onko Mika syytteessä jostain?”

”Ei. Kävi ilmi, että myös bändin basistilla oli niitä melkoinen varasto.”

”Sillä oli se akillesjänteen tulehdus”, Kati sanoi.
”Se lainasi niitä siihen.”

Anki ojensi teemukin Penttiselle ja Katille. Kumpikin kietoi kätensä kupin ympärille ja lämmitti niitä. Anki laittoi keksejäkin pöytään. Hetken tuntui siltä kuin he olisivat rupattelemassa mukavia.

”Katsokaas”, Penttinen sanoi mietteissään.

”On ihan mahdollista, että se oli tapaturma. Joonas otti ehkä vain vahingossa väärät annokset. Tai ehkä se oli itsemurha. Sekin on kai mahdollista. Näinhän ne lehdet nyt spekuloi. Mutta minä luulen, että tässä on vähän muutakin. Nimittäin teillä jokaisella oli syy toivoa Joonaksen kuolemaa.”

”Ei pidä paikkaansa”, Anki kuiskasi.

”Mä menen nyt vessaan”, Kati sanoi ja nousi äkkiä.

Anki ja Penttinen jäivät kahdestaan. Penttinen otti suullisen teetä, makusteli sitä suussaan ja nielaisi. Sitten hän alkoi laskea sormillaan.

Etusormi:
”Kati oli tietysti hulluna mustasukkaisuudesta, koska Joonas vei ilmeisesti puolta Euroopan naisista sänkyynsä.”

”Joo, mutta ei Kati...”

Keskisormi.
”Ja Franz halusi irti bändistä  mutta oli kiinni siinä sopimuksessa, jonka Joonas oli tehnyt hänen kanssaan.”

”Niin se sopimus oli ihan kauhea, että jos lähtee ei saa senttiäkään, mutta ei Franz...”

Nimetön.
”Ja sama juttu Iirolla.”

Anki ei saanut enää sanaa suustaan.

”Ja Mika ja Joonas olivat kuulemma riidelleet koko kiertueen ajan Mikan kamankäytöstä. Joonas ei huolinut Mikan sävellyksiä uudelle levylle ja uhkasi erottaa hänet. Mika oli taatusti todella vihainen.”

Anki nousi ja alkoi latoa tiskejä tiskikoneeseen. Hänen oli pakko tehdä jotain tai hän alkaisi kirkua.

”Mutta minä en usko, että se oli Mika. Minä vein hänet asemalle ja kuulustelimme häntä. Hän sanoi, että häneltä varastettiin kipulääkkeitä. Tiesitkö sinä, että Joonaksella oli ultranopea metabolia? Sen takia se melko pieni määrä kipulääkkeitä surmasi hänet. Ne tekivät hänestä selvää, kun pohjalla oli alkoholia.”

Anki nyökkäsi.

”Kyllä mä tiesin, että Joonaksella on se juttu.”

”Kati väitti, ettei tiennyt. Minusta sitä on vaikea uskoa, kun ottaa huomioon, että hän käytännössä eli bändin kanssa.”

”Joonas salasi sen Katilta.”

”Miksi?”

Anki katsoi ulos ikkunasta mitään näkemättä. Mielessään hän näki Joonaksen ja itsensä, yli viisi vuotta nuorempina, kävelemässä lastenrattaiden kanssa kohti sorsalampea. Joonas syljeskeli tien poskeen punaisia läiskiä.

Hänen naamansa vasen puoli oli turvoksissa. Hän oli tullut tapaamaan Ankia ja Iiroa suoraan viisaudenhampaiden poistosta.

”Onko sinulta syntynyt mitään uutta?” Joonas kysyi ja piteli poskeaan. ”Pitäisi päästä taas studioon.”

Maa oli silloinkin roudassa. Rattaiden pyörät ratisivat hiekkatiellä. Koivussa rasahti. Orava kiipesi latvaan. Sillä oli jo harmaa turkki.

”Katsokaa, lapset!” Anki sanoi, mutta pikkuiset katsoivat vain äitiään.

He tulivat sorsalammelle, ja siellä Viveka ja Viljami innostuivat. He katselivat riemuiten, kuinka sorsat parveilivat heidän ympärillään ja himoitsivat leivänmuruja.

”En minä vain tiedä”, Anki sanoi pahantuulisesti.
”Jotain mä joskus yritän rustailla, kun noi nukkuvat, mutta ne ei nuku ikinä samaan aikaan.”

Joonas sytytti tupakan. Savu haisi kitkerältä pakkasilmassa. Sitten hän neppasi tupakan lampeen.

”Mä en pysty edes polttamaan. Mun koko naama on yhtä tuskaa.”

”Otan osaa”, Anki sanoi tylysti. Hän oli niin pahalla päällä, ettei häneltä herunut kovin sympatiaa toisille. Sitä paitsi hän oli varma, että Joonasta harmitti vain se, että hän näytti niin tyhmältä puoli päätä turvonneena.

”Mä piristyn, kun sä teet mulle biisin.”

”Sitä saat nyt odottaa. Niitä ei tule.”

”Sä kuulostat aika väsyneeltä”, Joonas totesi.
”Eikö sullekin olisi ihan hyvä, jos lapset menisivät vähäksi aikaa hoitoon, vaikka viikoksi, niin sä voisit rentoutua. Sitten varmaan niitä biisejäkin alkaisi pulputa."

Anki katsoi Joonasta kuin ääliötä.

”Jos mä jotain vihaan, niin tollaisia idioottimaisia ehdotuksia ihmisiltä, joilla ei ole mitään käsitystä vanhemmuudesta.”

”Anteeksi nyt”, Joonas keskeytti.
”Mitä mä muka sanoin?”

”Toi on just niin tota. Luuletko sä, että mä voin jättää mun vauvat noin vaan ja mennä jonnekin vähän rentoutumaan ja tekemään sulle biisejä? Noi vauvat ensinnäkin syö mua!”

”No mutta eikö joka kaupassa myydä jotain... sellaista äidinmaidon vastinetta?”

”Vastiketta. Ja onko sulla mitään käsitystä mitä vauvoille tai äidille tapahtuu, jos ihan yhtäkkiä vaan lopettaa imetyksen? Ne huutaisivat niin, että ikkunat särkyisivät. Ja mun tissit räjähtäisivät.”

”Ai jaa”, Joonas sanoi ja näytti loukkaantuneelta.
”Mä ajattelin sun parasta.”

”Mun parasta! Sä tarkoitat itsesi parasta! Sun ja Love Brigaden. Ja muutenkin, mikä kone sä oikein luulet, että mä olen? Luuletko, että musta tulee hittibiisejä napilla painaen.”

”Sä olet nainen, joka tekee hittibiisin sanat McDonaldsissa lautasliinaan sillä aikaa, kun toinen käy vessassa.”

He olivat tulleet sorsalammelle. Anki otti muovipussin ja ravisti siitä vihaisesti. Leivänmurut lensivät. Lastenrattaista kuului hihkumista.

Ankista tuntui pahalta riidellä lasten kuullen, ne varmaan pelästyivät, että Joonas oli paha ja ilkeä hirviö, joka hermostutti heidän äitiään.

”Ihan totta, sori”, Joonas sanoi.
”Miten mä voisinkaan tajuta? Oikeasti sä olet sellainen luova nero, että mun täytyy vain ihailla sua. Jos on mitään, miten mä voin auttaa, niin kerro.”

”En mä tiedä mikä auttaa! Sanat ovat kadonneet. Niitä ei vain enää tule!”

Anki kaivoi vaippakassista vihon ja ojensi sen Joonakselle.

”Onko täällä kuitenkin jotain?” Joonas kysyi innostuneena ja avasi vihon.

Mutta ei, ei siellä ollut mitään. Ei biisejä, ei sointumerkkejä, ei runonpätkiä, ei edes lauseita. Se oli täynnä piirroksia ja sotkuja, irvisteleviä naamoja ja kummallisia kiemuroita. Niiden välissä oli siellä täällä yksittäisiä sanoja.

”Voi hyvä luoja”, Joonas sanoi.
”Mitä sulle oikein on tapahtunut?”

”En mä tiedä!” Anki sanoi.
”Tuntuu, etten koskaan edes ymmärtänyt, mistä ne runot ja biisien sanat tulivat. Ne vaan virtasivat jostain! Universumi tiputteli niitä mun vihkooni. Mutta nykyisin, kun mä yritän kirjoittaa, mun ajatus keskeytyy. Noi”, Anki nyökkäsi kohti kaksosrattaita, jossa lapset heiluttelivat käsiään, ”haluaa koko ajan jotain. Mä en ole ajatellut yhtään ajatusta loppuun vuoteen.”

”Mä olen ollut aina sitä mieltä,että lisääntyminen on järjetöntä.”

”Ja musta on tullut ihan kauhea ihminen", Anki sanoi kasvot kovina.
"Mä en enää tykkää mistään. Enkä kenestäkään. Mä haaveilen vain siitä, että noi nukkuisivat ja mä olisin vihkon ja kitaran kanssa jossain yksin ja ne sanat taas virtaisivat.”

”Okei”, Joonas sanoi.
"Anna sun kotiavaimet. Mä vien lapset kotiin ja odotan siellä Iiron kanssa. Ja sä istut tohon penkille. Ja tulet takaisin vasta kun sulla on kasassa Love Brigaden seuraavaan biisiin. Mä olen tosissani. Tossa on kynä."

Joonas ojensi Ankille lyijytäytekynän.

”Etkö sä kuuntele yhtään, mitä mä sulle sanoin! Ei luova työ ole sitä, että sä vaan käsket ruveta hommiin, ja sitten vaan nappia painamalla musta tulee jotain mahtavaa Love Brigade -matskua. Mua vituttaa muutenkin yli kaiken se bändi. Mikä helvetti siinä on, että jätkät bilettää ympäri maailmaa ja mimmit palvoo, mutta mä saan hoitaa yksin rumpalin vauvat ja tehdä teidän biisit päälle.”

Joonas tarttui lastenrattaiden aisaan.

”Mä en tiedä noista sun äiti­jutuista tai taiteellisista kipuiluistasi, mutta mä tiedän, että sä olet tehnyt loistavia biisejä iloisena, surullisena ja vihaisena. Virkeänä ja väsyneenä. Ja kännissä ja selvänä. Tee työsi. Tee se sun taika.”

Anki oli alkanut hymyillä. Hän ei voinut sille mitään.

”Okei. Työnnä niitä kunnes ne nukahtaa. Sitten kun ne on unessa, voit työntää kärryt eteiseen. Mä yritän”, hän sanoi.
”Mutta et sitten suutu jos se on jotain paskaa.”

”En. Nähdään myöhemmin kotona.”

Anki jäi yksin.

Joonas oli käskenyt hänen mennä istumaan penkille, mutta hän tiesi, että sanat tulivat useimmiten liikkeessä. Hän käveli lammen ympäri.

Ensimmäisellä kierroksella hän ajatteli vain vauvoja, mietti olivatko Viveka ja Viljami nyt unessa. Toisella kierroksella hän ajatteli yleistä epätoivoaan, sitä että oli imuroinut kodin viimeksi joskus pari viikkoa aikaisemmin, ja koko kämppä oli peittymässä koirankarvoihin. Koko elämä oli muuttunut synkäksi ja mustaksi, pelkäksi umpikujaksi.    

Viveka ja Viljami eivät lähtisi koskaan hänen elämästään. Hän ei olisi enää koskaan vapaa. Huolen paino ei enää koskaan lähtisi. Nytkin tuntui pahalta ajatella, että vauvat olivat hänen katseensa ulottumattomissa.

Anki mietti kuolemaa, sitä että jäisi auton alle ja pääsisi pois vastuusta ja väsymyksestä. Mutta mitä sitten kävisi Vivekalle ja Viljamille? Sitten ne vasta itkisivätkin, ilman äitiä.

Olisi parasta, että vauvatkin kuolisivat, että rekka ajaisi kaikkien päälle. He olivat yhtä. Kaikkien pitäisi mennä kerralla. Mutta sitten jäisi Iiro suremaan. Iironkin pitäisi kuolla. Surun ja kaipauksen ketju vain jatkui, ja lopulta Anki tajusi haaveilevansa siitä, että tuli polttaisi koko maailman. Se olisi paras ratkaisu, eikä Ankinkaan tarvitsisi kirjoittaa nyt menestysbiisiä.

Anki ravisti päätään. Näitä ajatuksia ei voinut sanoa kenellekään. Ei Iirolle, eikä neuvolassa. Hän joutuisi suljetulle osastolle, lapsista eroon.

Anki kulki yhä uudestaan lammen ympäri. Maito alkoi nousta rintoihin. Hän kaipasi lasten suita helpottamaan. Mutta Joonas oli sanonut, että ensin piti kirjoittaa. Helvetin Joonas. Joonakselle ei ollut mikään muu tärkeää kuin Love Brigade. Koko elämä oli yksi pimeä kuilu. Mikään ei auttanut.

Paitsi. Oli yksi asia joka oli aina helpottanut. Sanat. Runojensa avulla Anki oli aina päässyt pois, silloin kun hän oli kaivannut Iiroa ja silloin kun hän oli ollut tuskissaan Joonaksen takia, kielletyn ihastuksensa vuoksi.

Anki istui kivelle, otti kynän käteensä ja kirjoitti ”Sanat. Tulkaa minun avukseni. Universumin hiljaiset ja kovat äänet.”

Kynä pysähtyi hetkeksi. Tästä pitäisi tulla sielukas pop-biisi. Nyt tarvittaisiin rakkautta. Ja kuolemaa. Ja lisää rakkautta.

Ankin mielessä alkoi virrata melodiakulku, sellainen suloisenkatkera ja ihan pieni, mutta siinä oli jotain elinvoimaista, sellaista josta voisi kasvaa jotakin suurta, ehkä jotain melkein mahtipontista ja upeaa, kun Joonas ottaisi kopin. Kynä jatkoi matkaansa.

Sorsat ympäröivät Ankin joka puolelta, yrittivät melkein tulla syliin, mutta Anki ei huomannut. Maito alkoi tihkua rinnoista ja paidan läpi, mutta Anki ei välittänyt siitäkään. Teksti veti hänet mukaansa. Se oli ihan selvästi menossa johonkin.

Lopulta Anki havahtui ja tajusi sorsien nokkien vaativat tökkäisyt saappaillaan ja epämukavan olon rinnoissaan ja selässään. Hän katsoi vihkoa. Se oli siinä! Koko biisi! Viimeistä säkeistöä pitäisi vielä
vähän miettiä, mutta Joonas varmasti sanoisi siihen jotain hyödyllistä.

Ankin sormet syyhysivät kokeilla kitaran tai pianon kanssa miltä se kuulostaisi, mutta toisaalta hän pystyi kuvittelemaan sen päässään. Hyvältähän se kuulosti.

Anki nousi ja kiirehti kotiin. Oven läpi kuului itkua. Hän rimpsautti ovikelloa reippaasti. Iiro tuli avaamaan Viveka sylissään.

”Moi!” Anki heläytti.

Lapsi ojenteli käsiään hänen suuntaansa. Hän otti vauvan syliin, avasi paidan toisella kädellä ja istui eteisen rahille imettämään.

Joonas tuli eteiseen naamaansa pidellen.

”Joonas! Ota mun taskusta se vihko.”

”Vaikka sun tissi on tossa?”

”Älä ole lapsellinen. Ota se vihko.”

Joonas otti vihkon ja luki uuden tekstin. Sitten hän nyökkäsi hitaasti.

”Joo. Tämä on helvetin hyvä. Sä pelastit meidät taas!”

Joonas teki pari pari pyörähdystä eteisessä, varjonyrkkeili ja potkaisi korkealle ilmaan. Hän hihkui kiitoksia Ankille, kilisi ja huitoi. Ankia nauratti.

Joonas jähmettyi paikalleen ja horjahti. Hän otti tukea vaatenaulakosta, kun hänen polvensa notkahtivat.

”Joonas! Mitä tapahtuu?”

”Ah... Mä en tiedä... Mä en pysty hengittämään....”

Joonaksen silmät kääntyivät ympäri. Hän tuupertui lattialle.

Iiro syöksyi hänen viereensä ja ravisteli häntä.

”Mitä sille tapahtui?” Anki kiljui.

”Se on tajuton!”

Iiro käänsi Joonaksen kylkiasentoon ja soitti ambulanssin. Joonas hengitti kevyesti mutta tuli tajuihinsa vasta kun häntä nostettiin paareille.

Anki ja Iiro kävivät katsomassa Joonasta seuraavana päivänä sairaalassa. Hän makasi sairaalasängyssä tavallistakin kalpeampana mutta nyt jo ihan elävien kirjoissa. Kasvojen turvotuskin oli laskenut. Hän intoili uudesta biisistä ja pursusi uusia ideoita.

”Vedäs nyt vähän henkeä”, Iiro sanoi.
”Mikä sua oikein vaivasi?”

”Oletko sä sairas? Vai otitko sä jotain aineita?” Anki kysyi.

”Mulla on ultranopea metabolia. Tai niin lekurit sanoivat. Kuulostaa ihan kuin mulla olisi supervoimat.”

”Mikä ultranopea metabolia on? Joku sellainen, että voi syödä
mitä vain eikä liho?”

”Ilmeisesti sellainen pieni määrä kodeiinia voi olla mulle vaarallinen. Mä olin ottanut särkylääkkeen siihen mun hampaaseen. Sen takia mä putosin.”

”Onneksi sä olet kunnossa.”

”Joo”, Joonas sanoi.
”Mutta hei, älkää kertoko tästä toisille.”

”Kyllä meidän Katille pitää kertoa. Kyllä sen pitää tietää. Mitä jos sä joudut vaikka sairaalaan jossain maailmalla?”

”Varsinkaan Katille ei saa koskaan kertoa. Se nainen ihailee mua niin paljon. Ainoa syy, miksi se mimmi on meidän manageri, on se, että se palvoo mua. Mä en halua, että se saa koskaan tietää, että mä olen mitään muuta kuin täydellinen.”

”Mä luulen, että sä vähän yliarvioit itsesi ja aliarvioit Katin.”

”Jaa”, Joonas sanoi kuivasti.
”Sovitaan niin. Mutta älä silti kerro sille. Lupaa.”

Anki palasi muistoistaan nykyhetkeen ja katsoi Penttistä.

Poliisi joi mietteliäästi teetänsä ja odotti, että Anki auttaisi häntä ratkaisemaan Joonaksen kuoleman arvoituksen.

”Sinä tiesit, että Joonaksen voi tappaa muutamalla kipulääkkeellä”, Penttinen sanoi.

”Niin. Mutta mä en ollut Berliinissä.”

”Mutta sun miehesi oli. Iiro oli siellä. Mä luulen, että Joonas tuli Katin huoneesta yöllä ja Iiro tuli sitä vastaan jossain käytävässä. Ja sitten Iiro antoi Joonakselle opiaatteja. Ja se tiesi tarkasti, mitä ne tekisivät.”

”Mutta miksi Joonas olisi ottanut Iirolta jotain nappeja?”

”Se on voinut antaa sille melkein mitä vain. Kodeiinia on yskänlääkkeessäkin. Kati kertoi, että koko joukko oli flunssassa. Iiro antoi
ehkä pillereitä ja sanoi, että ne ovat tavallista ibuprofeenia. Tai ehkä yskänlääkettä. Vai mitä, Iiro?”

Iiro seisoi ovensuussa. Oli seissyt siinä ties kuinka kauan. Hiljaisena, pitkänä ja kumaraisena.

”Vai väitätkö toisin?” Penttinen toisti.

Mutta Iiro ei väittänyt.

Anki putosi siihen mustaan kuiluun, jossa Kati oli elänyt Berliinistä tultuaan.

Yhtäkkiä hän tajusi menettäneensä melkein kaiken. Miehensä, työtoverinsa, koko elämänsä. Kaikki oli mennyt. Kaikki kauniit muistot olivat saaneet ruman värin.

Hän selvisi talvesta äidin ja veljen avulla. He tulivat auttamaan Ankia ja lapsia, kun Anki ei jaksanut nousta sängystä, kun suru ja lamaannus tuntuivat painavan hänet sinne loppuelämäksi.

Äiti ja Jussi laittoivat Viljamin ja Vivekan aamupalat ja auttoivat pakkaamaan koulureput. Sitten he imuroivat ja syöttivät kissat ja patistivat Ankin kävelylle.

”Kyllä sä siitä selviät”, äiti sanoi.

”Mutta mä en voi ymmärtää sitä”, Anki sanoi.
”Mä en koskaan nähnyt Iirossa mitään sellaista. Se oli aina niin täydellinen herrasmies, niin kiltti.”

”Et sinä olisi voinut tietää”, äiti lohdutti.
”Te näitte niin vähän vuosien mittaan. Iiro oli muuttunut.”

Ehkä joitakin merkkejä oli ollut aikaisemmin, mutta Anki ei ollut koskaan tajunnut niitä. Esimerkiksi se Iiron entinen avovaimo,  Terhi, jonka Iiro oli jättänyt saman tien tavattuaan Ankin. Millainen ihminen teki sellaista, muutti niin yhtäkkiä mieltään elämänsä suunnasta?

Ehkä Iiron rakkaudessa oli ollut jotakin liian kaikennielevää ja äkkijyrkkää, jotakin, joka ei ollut terveellä pohjalla? Ehkä hän oli sitten vain väsynyt ja napsahtanut Joonaksen vaatimuksiin? Ja entä jos hän oli arvannut Ankin ja Joonakset väliset tunteet ja tajunnut, että siinä oli jotakin, johon hän ei koskaan pääsisi väliin?

Mutta Anki ei saisi koskaan tietää sitä. Iiro oli tuomittu ja vankilassa. Mies oli kirjoittanut, ettei halunnut enää tavata. ”Olin valmis tekemään mitä vain sinun takiasi. Mutta se oli aivan turhaa”, Iiro kirjoitti.

Anki arveli, että Iiro syytti Ankiakin siitä, että Love Brigade oli sotkenut Iiron elämän. Ilman Ankin sävellyksiä ja sanoituksia bändi ei olisi koskaan menestynyt. Iiro olisi saanut sen elämän jota toivoi.

Keväällä Anki kirjoitti ensimmäisen runon sitten Joonaksen kuoleman. Siitä tuli ihan kauhea runo, sellainen joka kertoi niin suuresta tuskasta ja hämmennyksestä, että mikään Love Brigaden synkinkään kappale ei koskaan ollut lähellekään sellainen. Anki ei voisi koskaan käyttää sitä missään. Se oli täysin julkaisukelvoton, mutta sen kirjoittaminen teki tavallaan hyvää.

Mutta hän näytti sen Katille.

He istuivat silloin hautausmaan aidalla ja katselivat krookuksia, oravia ja mustiin vaatteisiin pukeutuneita teinejä, jotka etsivät Joonaksen hautaa.

”Noille pikku gooteille se on vasta leikkiä”, Kati sanoi.
”Että joku kuolee.”

”Ihanaa, että se voi olla niille vielä sellaista”, Anki sanoi.
”Mä olen varma, että Love Brigadesta tulee kuolematon. Se on niin hyvä.
Kamalia ihmisiä, mutta hyvää musiikkia.”

He juttelivat hetken Mikasta ja Franzista. Mika oli ollut katkaisussa ja opetteli sinnikkäästi elämään pää selvänä. Franz oli nyt onnellinen kuntosalin omistaja. Hän opiskeli personal traineriksi.

”Hyvä, että edes niillä menee paremmin”, Anki sanoi.
”Musta on tuntunut koko talven tuolta kuin tässä runossa.”

”Mä tiedän”, Kati sanoi.
”Musta tuntui pitkään samalta. Vieläkin tuntuu monina päivinä. Mutta mä olen vähitellen pääsemässä jaloilleni. Tavallaan on helpotus, että mun ei tarvitse enää miettiä, olisiko minusta ja Joonaksesta tullut jotain. Mä käytin siihen kymmenen vuotta. Mutta nyt mä teen jotain muuta. Pentti Penttinen haluaisi mennä mun kanssa kalaan. Ehkä mä vielä menenkin.”

”Toivottavasti te saatte hyvän vonkaleen.”

”Ja sitten mä rupean töihin. Ehkä mä rupean järjestämään jotain pientä festaria.”

”Mäkin olen pääsemässä jaloilleni”, Anki tajusi.
”Kirjoitan runoja ja biisejä, mutta ihan erilaisia.”

”Ja mä haluan kuulla ne”, Kati sanoi.

Teinitytöt kulkivat heidän ohitseen jutellen ja älypuhelimiaan räpläten. Mustat tukat liehuivat tuulessa ja avainketjut kilisivät. He näyttivät iloisilta. Anki huomasi, että häntäkin hymyilytti.

Vähän ajan kuluttua Anki ja Kati hyppäsivät aidalta alas ja lähtivät hautausmaalta.

”Mennäänkö vielä kävelemään rannalle?” Kati ehdotti.
”Kerätään vaikka kauniinmuotoisia kiviä. Tehdään ihan sellaisia pieniä asioita. Harjoitellaan olemaan taas onnellisia.”

”Mennään vain”, Anki sanoi.

Jatkis päättyy.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.