Menestysbändi Love Brigaden Euroopan-kiertue päättyy äkisti, kun bändin karismaattinen keula­kuva Joonas löytyy kuolleena hotellin liinavaate­komerosta. Bändin manageri Kati on varma, että kuolemaan liittyy jotain hämärää.

Komisario Penttinen oli yllättävän karvainen poliisiksi. Hänen olemuksensa toi mieleeni folk-muusikot, joiden kanssa isäni pyöri Englannissa silloin, kun olin pieni. Penttisellä oli ruutupaita ja punertavan vaaleat hiukset, jotka ulottuivat kauluksen yli. Partakin vielä. Hän lueskeli kalastuslehteä­ jalat pöydällä.

Koputin ovenkarmiin.

”Anteeksi. Olenkohan mä oikeassa­ paikassa?”

Penttinen hätkähti ja laski jalkansa maahan niin, että tömähti. Hän ryhdisti olemustaan ja näytti heti asiallisemmalta, vähän kuin sellaiselta rennonpuoleiselta yliopiston professorilta.

”Missäs teidän pitäisi olla?”

”Komisario Penttisen luona. Minut­ neuvottiin tänne tuolta alakerrasta. Oletko sinä Penttinen?”

”Pentti Penttinen.”

Suustani karkasi hihitys, jonka peitin yskäksi.

Mies rypisti kulmiaan ja näytti tympääntyneeltä. Kaduin heti typerää­ kikatteluani. Olin ollut Berliinin tapahtuminen jälkeen ihan ylikierroksella. Normaalit käytöstavatkin unohtuivat. Pentti Penttinen -niminen ihminen oli tietysti saanut kuulla äimistelyä nimestään koko ikänsä. Olisi pitänyt osata hillitä itsensä. Mutta voi hyvä luoja! Millaiset vanhemmat tuollaisella ihmisellä oikein oli?

”Oliko teillä asiaa?” Pentti Penttinen kysyi kuivasti.
”Neiti?”

”Oli”, minä sanoin.
”Haluaisin keskustella eräästä Saksassa tapahtuneesta kuolemantapauksesta. Tuolla aulassa sanottiin, että minun pitäisi tulla tänne, että sinä hoidat kansainvälisiä asioita.”

”Millaisesta kuolemantapauksesta on kyse?”

Penttinen otti tietokoneen hiiren käteensä. Ruutu selkeni. Näkyviin ilmestyi taustakuva, jossa oli komisario vielä pörröisempänä, polvia myöten joessa ja käsissään melkein hänen itsensä kokoinen kala.

”Sä olet sitten kalamiehiä?”

Yritin hyvitellä huonoa aloitusta. Nyt piti tehdä hyvä vaikutus. Halusin, että tämä mies kuuntelisi minua oikein tarkasti. Minä todella tarvitsin poliisin apua.

Penttinen katsoi minua viileästi.

”Minulla on aika paljon töitä, että­ jos teillä oli jotain asiaa, niin mentäisiinkö siihen?”

”No siis”, minä sanoin, siirsin pari­ paperia tuolilta ja istuuduin.
”Minä olen Love Brigaden mana­geri.”

Pidin tauon. Annoin Penttiselle aikaa reagoida kuulemaansa. Ilmekään ei värähtänyt hänen kasvoillaan.

”Ja nyt kun Joonaksen väitetään kuolleen...”, jatkoin.

”Anteeksi. Kenestä sinä puhut?”

Hyvänen aika, minä ajattelin. Eikö­ mies tuntenut Love Brigadea? Missä ihmeen tynnyrissä hän eli? Jokainen lehtihän oli ollut täynnä Joonaksen kuolemaa ja traagisia muistokirjoituksia päiväkaudet.

”Love Brigadesta. Kyllä kai sinä sen tiedät?”

”Eikös se ole jokin amerikkalainen bändi?”

”No ei! Se on suomalainen bändi! Se on varmaan Suomen suosituin bändi. Kaksi Jenkkien listaykköstä. Etkö sä ole muka kuullut Love is a Pool of Painia? Tai Razorblade Loveria?”­

Penttinen kohautti olkapäitään.

”No enpä voi kehua. Ne kuulostavat minusta kaikki samalta. Minä en kuuntele mitään 70-luvun jälkeen tehtyä musiikkia.”

Toisissa olosuhteissa olisin alkanut luennoida länsimaisen populaarimusiikin lähihistoriasta, mutta nyt ei ollut sen aika. Katselin ympärilleni ja poimin yhdestä paperipinosta­ Ilta-Sanomat. Nostin sen ilmaan niin, että Penttinen näki­ kannen.

”Katso tätä.”

Kannessa luki suurin kirjaimin: ”Hyvästi, Joonas” ja ”Tutut muistelevat Joonasta”. Kuvana oli Joonaksen kasvokuva, jossa hän näytti tapansa mukaan ylimaalliselta. Lehdet eivät olleet onneksi julkaisseet kuolleen Joonaksen kuvaa. Kammottava kuva liinavaatekomeroon tuupertuneesta, sinertävästä Joonaksesta kierteli senkin edestä netissä.

”Ja tästä kuolemantapauksesta sinä siis halusit tulla puhumaan?”

”Niin, siinä on jotain mätää. Mulla on teorioita.”

Penttinen katsoi minua ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän näytti yhtäkkiä vähän sympaattisemmalta, vähän ymmärtäväisemmältä. Hän otti lehden käsiinsä ja avasi sen. Hän silmäili nopeasti uutisia ja taitteli lehden.

”Okei”, hän sanoi ja katsoi minua,­ ”Jos ymmärsin oikein, niin tämän sinun manageroimasi yhteen­ laulaja-kitaristi kuoli opiaattien yliannokseen Berliinissä villin illan jälkeen kesken kiertueen. Näinkö se on?”

”No, näin väitetään, mutta siinä on jotain mätää. Joonas ei ensinnäkään käyttänyt huumeita.

”Olen todella pahoillani. Tämä on varmasti kova paikka sinulle ammatillisesti ja voisin kuvitella, että henkilökohtaisestikin. Mutta en oikein ymmärrä, miten sinut on päästetty tänne minun luokseni.”

”Miten niin?”

Penttisen ääni oli lempeä. Hän katsoi minua silmälasiensa takaa ymmärtäväinen hymy kasvoillaan.

”Aina kun joku julkkis kuolee, poliisi­ saa yhteydenottoja kaiken maailman salaliittoteoreetikoilta, jotka sanovat, että kuolemassa on jotain mätää. Se on ihan luonnollinen reaktio, jos todella ihailee jotain­ ihmistä. Kuolemaa on vaikea hyväksyä. Mutta ymmärräthän, että­ meillä ei ole resursseja tällaiseen. Minä en voi auttaa sinua. Olen pahoillani. Voin antaa sinulle psykologin puhelinnumeron.”

”Mutta mä en ole mikään salaliittoteoreetikko enkä mikään höyrypäinen fani! Mä olen Love Brigaden manageri. Tunsin Joonaksen yli kymmenen vuotta.”

Penttinen näytti entistä lempeämmältä.

”Mutta eihän se silti tarkoita sitä,­ ettei kuolema olisi sinulle kova tragedia. Ja että sinä et olisi ihaillut tätä Joonasta.”

Hän taisi olla aika tarkkanäköinen ihminen. Ystävällisyys sai padon­ murtumaan. Kyyneleet alkoivat­ valua silmistäni. Painoin silmiäni hihalla. Penttinen kaiveli laatikoitaan ja löysi pikaruokalan servietin.

”Otas tuosta.”

Niistin nenäni ja pyyhin silmäni. Penttinen odotti, että sain itseni hallintaan ja luki sillä aikaa ilta­päivälehteä. Hän selasi läpi kaikki Joonasta koskevat uutiset, ja sitten hän meni vielä hetkeksi tieto­koneelle tutkimaan jotakin.

”Yksi juttu minua vähän ihmetyttää”, Penttinen sanoi yhtäkkiä.
”Ihmeellisen nopeasti tämä Joonas on menehtynyt. Tässä haastatellaan jotain bändiläistä, joka sanoo, että he olivat juhlimassa samana iltana ja Joonas oli täysissä voimissaan ja odotti innokkaasti Kööpenhaminan keikkaa. Mutta ehkä tässä lehdessä ei kerrota kaikkea.”

”Mä ajattelin samaa! Jos ne olivat niitä opiaatteja, joita Mika – siis Love­ Brigaden kitaristi – käytti, niin ei kai suurikaan annos tappaisi niin nopeasti.”

Kaivoin laukkuani ja ojensin Penttiselle Saksasta meilatun paperin.­

”Tässä. Tämä on saksalainen kuolintodistus ja ruumiinavaus­raportti. Mä voin kääntää, jos tarvitaan.”

”Ei tarvitse”, Penttinen sanoi ja kiinnitti koko huomionsa paperiin. Hän tutki sitä pitkään, naputteli hampaitaan lyijykynällä ja mutisi.

”Vainajallahan on ollut monenlaisia lääkkeitä elimistössään. Ihan kunnon cocktail. Ja alkoholia.”

Vihdoinkin! Vihdoin joku muukin huomasi, että Joonaksen kuolemassa oli jotakin, joka ei täsmännyt.

”Niin! Sitä mä olen nimenomaan ihmetellyt! Mä olin Joonaksen kanssa vain joitain tunteja ennen sen väitettyä kuolemaa. Ja kyllä mä olisin huomannut, jos se olisi vetänyt jotain. Se on lavastanut oman kuolemansa!”

”Olisitko huomannut?”

”Tottakai. Joonas ei käyttänyt koskaan mitään aineita. Alkoholia vain ja sitäkin vähän. Se oli lopettanut tupakankin. Se oli todella terveyden perikuva.”

”Ei kuulosta ihan sellaiselta rocktähdeltä, josta minä äsken luin tuosta lehdestä. Ja ihan suoraan sanottuna,­ jos muusikko kuolee huumeiden ja viinan yhdistelmään hotellin liinavaatekaapissa, niin se kuulostaa pikemminkin sellaiselta ammattiin liittyvältä luonnolliselta poistumalta.”

”Joonaksen maine on vain sellaista imagonhallintaa! Kukaan ei halua kuulla, että rokkitähdet syö kolesterolia alentavia margariineja ja nukkuu öisin. Sulla on hyvin vanhanaikaiset käsitykset muusikoista. Love Brigadessa kukaan ei käyttänyt mitään huumeita, paitsi Mika,­ ja Joonas nimenomaan ajatteli, että Mika pitäisi sen takia erottaa bändistä.”

Penttinen näytti edelleen epä­uskoiselta.

”No, hitto vieköön!” minä kivahdin.
”Mä olin Joonaksen kanssa sängyssä vähän ennen kuin se kuoli. Mukamas kuoli! Kai mä olisin huomannut, jos se olisi ottanut tappavan annoksen pillereitä!”

Penttinen hätkähti.

”Sanoitko, että olitte sängyssä? Oliko sinulla siis suhde Joonaksen kanssa?”

Tunsin kuinka puna levisi kasvoilleni.

”No...”

”Olitteko te pariskunta?”

”Ei. Ei oltu”, minä sanoin.

Ääneni kuulosti kalsealta omissa korvissani. Penttinen otti ryhdikkäämmän asennon tuolissaan. Yhtäkkiä hän vaikutti paljon asiallisemmalta ja tiukemmalta.

”Ja sinä tulit kertomaan, että Joonaksen kuolemassa on jotain epäilyttävää? Kai sinä ymmärrät, että olet todennäköisesti viimeinen ihminen,­ joka näki hänet elossa.”

”Entä sitten?”

”No sitä sitten, että minun täytyy soittaa pari puhelua Berliinin poliisille. Ja sinä et lähde mihinkään.”

Penttinen nousi ja lähti ruumiinavausraportin kanssa ovesta. Ovella hän pysähtyi ja katsoi minua.  Silmissä ei ollut enää myötätuntoa. Nyt ne olivat neutraalit, asialliset.

”Haluaisitko sinä kahvia tai jotain?­ Tästä voi tulla pitkä juttuhetki.”

JÄIN ISTUMAAN Penttisen sekaiseen huoneeseen. Ensin minua hermostutti, mutta lopulta minulla oli vain tylsää. Penttisellä kesti ja kesti. Tökkäsin aikani kuluksi limoviikunan multaa. Rutikuiva. Katselin tietokoneen taustakuvaa. Aika komea kala. Missäköhän kuva oli otettu? Ehkä Norjassa. Penttisessä oli jotain­ norjalaisenkin näköistä. Mietin Iiroa, Franzia, Mikaa ja Joonasta kalastamassa Norjan lohia. Se oli melkein naurettava ajatus. He eivät olisi pärjänneet villissä luonnossa sekuntiakaan.

Vaikka ei todellisuus ollut sellainenkaan kuin Love Brigaden fanit luulivat. Eivät pojat viettäneet aikaansa­ pelkästään paheellisilla rokkiklubeilla, eivätkä he koskaan hengailleet hautausmailla tai lojuneet Hollywoodin rapistuneissa palatseissa. Love Brigade oli viettänyt viime vuodet lähinnä bussissa, lentokoneissa ja hotelleissa.

Mietin ensimmäistä kertaa tulevaisuutta. Se tuntui pelottavalta. Olin kuin pieni hiiri, joka haisteli ilmaa kolonsa ulkopuolella ja räpytteli­ silmiään kirkkaassa valossa. Mihin oikein menisin ja mitä tekisin? Love Brigade oli mennyttä. Se oli sanomattakin selvää. Bändi romahti sillä hetkellä, kun Joonas katosi, aivan kuin teltta, jonka tukikeppi oli katkennut.

Mika oli niin pahassa kama­koukussa, että hänellä olisi tarpeeksi työtä päästä edes jaloilleen. Franz rupeaisi kuntosaliyrittäjäksi. Siitähän mies oli jo pitkään puhunutkin. Iiro varmaan jatkaisi musiikin parissa. Hän alkaisi ehkä tehdä musiikkia yhdessä Ankin kanssa. Heistä tulisi jonkinlainen pariskuntana esiintyvä akti. Varmastikin jotain suomenkielistä ja jotain aikuisempaa­ ja vähemmän räiskyvää kuin Love Brigade.

Mietin hetken, pitäisikö minun tarjota palveluksiani heille. Ehkä ei. Eivät he tekisi mitään minulla. Iiro ja Anki haluaisivat tehdä jotain pientä ja kesyä nyt, kun he vihdoinkin saisivat. Minä olin sopinut Joonakselle.

Puhelin alkoi piristä. Anki.

”Moi Anki”, minä vastasin.

”Moi. Miten menee?” Taustalta kuului pianon pimputusta. Kuulosti siltä, että kaksoset soittivat nelikätisesti.

”Mä olen poliisiasemalla.”

”Mitä? Miksi?” Ankin äänessä kuului viime aikoina tutuksi tullut kireys.

Pystyin kuvittelemaan, kuinka hän ottaisi rätin toiseen käteensä­ ja alkaisi pyyhkiä pölyjä. Anki purki hermostuksensa siivoamiseen. Hänen ennen niin boheemin räjähtänyt kotinsa oli ollut viime aikoina kuin nuoltu.

”Mä tulin kertomaan niistä Joonaksen kuolemaan liittyvistä epäilyksistäni. Mä luulen, että siinä on jotain, mitä pitää selvittää.”

”Se on kauhea juttu, mä tiedän, me ollaan kaikki nyt tosi huonona, mutta sä vahingoitat vain itsesi, jos  et anna sen asian olla. Tule pois. Tule tänne. Tehdään jotain rentoa yhdessä. Sä voit vaikka asua meidän kanssa niin kauan kuin haluat. Eletään ihan sellaista arkista elämää ja mietitään, mitä tehdään. Iiro on ruvennut jo veistämään soittimia. Ja muksut viihtyy koulussa.”­

”Mä en usko, että Joonas on kuollut. Mä tulin kertomaan siitä poliiseille.”

”Tiedätkö sä surun viisi vaihetta? Kieltäminen, viha, neuvottelu, masennus ja hyväksyminen. Sä olet nyt siinä ensimmäisessä.”

”Ehkä. Mutta mä haluan selvittää tämän. Joonas sanoi silloin viimeisenä iltana, että sillä on hyvä suunnitelma Brigaden tulevaisuudelle. Se oli varmasti tämä. Se lavasti kuolemansa. Ajattele nyt. Brigaden suosituin levy on Death Scene. Se teki oman death scenen.”

Anki huokaisi.

”Ehkä. Ehkä se yliannos ei ollut vahinko. Ehkä se oli itsemurha.”

Olisin halunnut heittää puhelimen seinään. Miksi kukaan ei uskonut minua!

”Se ei ollut itsemurha! Mä tunsin Joonaksen. Se ei ollut masentunut. Sillä ei ollut mitään syytä tappaa itseään.”

”Mäkin tunsin Joonaksen”, Anki sanoi.
”Mun täytyy lopettaa, Iiro tulee­ sisälle. ”

PENTTISELLÄ OLI MUKANAAN virkapukuinen naispoliisi, jolla oli vaalea letti niskassa ja terävät, älykkäät piirteet. Hän näytti tuimalta, siltä että oli pelkkää asiaa varpaista päälakeen.

”Tässä on etsivä Suonperä”, Penttinen sanoi.

Suonperä nyökkäsi aavistuksen.

”Hei”, minä sanoin.

”Mennään kuulusteluhuone kolmoseen”, Suonperä sanoi. 

”Anteeksi mihin?”

”Kuulusteluhuone kolmoseen.”

”Miksei me tässä voida puhua?”

”Me esitetään nyt kysymykset.”

Katsoin hämmentyneenä Penttiseen. Mies kohautti hartioitaan.

”Tule vain.”

Nousin tuoliltani ja oioin hermostuneena hameeni ryppyjä. Poliisit­ johdattivat minut lattia­vahan hajuiseen käytävään. Kuljimme ohi näyttöpäätteitä näpyttelevien poliisien ja lukuisten huonovointisten viherkasvien. Lopulta Suonperä tempaisi oven auki.

”Peremmälle.”

Kuulusteluhuone oli ikkunaton koppero, jonka sisällä oli pöytä ja kaksi muovituolia. Se oli niin karu, että jopa kuivahtanut fiikus olisi piristänyt sitä. Seinät oli maalattu vaaleanpunertavalla värillä, joka toi mieleen siskonmakkaran. Seinien tekstuurikin oli samantapainen kuin makkarassa, kevyesti rypyliäinen.

Tunsin yhtäkkiä pahoinvoinnin aallon vatsanpohjassani.

”Istu”, Penttinen sanoi.

Istuuduin tuolille hämmentyneenä. Tilanne oli muuttunut oudoksi.­ Penttisessä ei ollut jälkeäkään siitä lokoisasta miehestä, joka oli istunut jalat pöydällä huoneessaan ja rauhoitellut minua itkukohtauksessa. Ja Suonperä oli suorastaan pelottava.

”Epäilettekö te, että mä... mitä tämä oikein on?”

”Ei me epäillä vielä mitään. Meillä on kysymyksiä”, Penttinen sanoi.

Hän nappasi itselleen tuolin, käänsi sen väärin päin ja istuutui hajareisin. Suonperä jäi seinän viereen kädet ristissä rinnalla. Hysteerinen hihitys alkoi jälleen kuplia sisälläni.

”Te näytätte ihan poliisisarjalta. Te olette katsoneet liikaa telkkaria.”

”Vastaa nyt vain yksinkertaisesti kysymyksiin.”

Penttinen katsoi minua lasiensa läpi. Ne olivat paksusankaiset lasit, sellaiset jotka olivat taas muotia. Silmät olivat rauhalliset. Hän olisi varmaan nyt se hyvä kyttä. Suon­perä oli niin nyrpeä, että hän oli taatusti paha.

”No niin Kati. Sinä sanoit, että Joonas ei käyttänyt lääkkeitä eikä huumeita. Minä nyt kuitenkin selvitin, että hänellä on rekisterissä kannabiksen hallussapitorikos.”

”Oletko varma? En mä ole koskaan kuullut sellaisesta. Milloin se on tapahtunut?”

”Me esitetään täällä kysymykset”, Suonperä toisti.

”Miksi sä toistelet tota koko ajan?”

”Vuodelta 1999”, Penttinen sanoi.­

”Aha.” Laskin päässäni. Joonas oli ollut silloin tuskin täysi-ikäinen.
”Se on kai ollut jotain nuoruuden toilailuja. Mä tutustuin Joonakseen vuonna 2004, eikä se silloin käyttänyt mitään. Eikä sen jälkeenkään. Se ei ollut sen tyyliä. Se oli hyvin keskittynyt musiikkiin.”

"Musiikkimaailmassa liikkuu aika­ paljon aineita. Se ikään kuin kuuluu siihen kulttuuriin, eikö niin?”

Rypistin otsaani. Aina näitä juttuja sai olla oikomassa.

”Okei, mä yritän selittää. Sillä tavalla­ kaikki kuvittelevat. Mutta se ei pidä paikkaansa. Ei ainakaan enää. Muusikon työ on kovaa hommaa. Eivät narkomaanit pysty siihen, ainakaan kovin kauan. Kaikki kuvittelee, että muusikoiden elämä on pelkkää seksiä, huumeita ja rock and rollia. Mutta se ei todellakaan ole. Sillä tavalla joutuu vain ennenaikaiseen hautaan.”

Suonperä tuhahti.

”Nimenomaan.”

”Ensinnäkin”, minä yritin. ”Joonas ei joutunut ennenaikaiseen hautaan. Sehän on herranen aika yli kolmikymppinen ja tehnyt yli kymmenen vuotta korkean profiilin työtä. Ja toisekseen. Se, mitä mä alun perin tulin tänne kertomaankin on, että mä olen varma, että Joonas elää.”

”Minulla on tässä kädessäni hänen­ kuolintodistuksensa”, Penttinen sanoi.

”Se on väärennös. Koko juttu on lavastus. Tämä on Joonaksen keksimä jippo. Ihan sairas jippo tietenkin, mutta se...”

”Pitäisikö tänne kutsua psykologi?” Suonperä keskeytti.

”Ole hiljaa siellä!” minä tiuskaisin.
”Mä sanon teille, että Joonas ei ole kuollut! Se lavasti oman kuolemansa! Mä tunnen sen! Se oli dramaattinen ja helkkarin epäluotettava. Se teki juuri sellaisia tempauksia. Se halusi tehdä kertaheitolla itsestään legendaarisen. Nyt se on varmaan jossain Etelä-Amerikassa makailemassa riippumatossa ja tekemässä­ uusia biisejä. Ja kohta se tulee takaisin. Kunhan vain tribuuttilevy on ensin myynyt oikein kunnolla. Ja sitten se palaa kuin joku­ ylösnoussut Jeesus. Kusipää.”

Poliisit katsoivat toisiaan ja sitten minua. Penttinen vilkaisi kädessään­ olevaa raporttia.

”Kuten sanottua, minulla on tässä kopio Joonaksen kuolintodistuksesta. Berliinistä lähetettiin tarkat kuolinsyyraportit. Itse kuolemassa ei ole mitään epäselvää. Siis siinä, että hän on menehtynyt. Kuolemaan johtavissa olosuhteissa sen sijaan saattaa olla.”

Painoin pääni käsiin. Kyyneleet alkoivat virrata sormien lomasta ja pisaroida pöydälle.

”Haluatko sä pienen tauon?”

”Mä haluan, että te selvitätte, mitä­ sille tapahtui.”

”Sitä me tässä yritetään. Yritetään yhdessä, eikö niin? Sinä siis sanoit, että Joonas eli terveellistä elämää. Ei käyttänyt mitään huumeita tai lääkkeitä. Mistä sinä tarkkaan ottaen tiesit sen?”

MUISTELIN LOVE BRIGADEN menestyksen vuosia. Yritin kertoa niistä Penttiselle ja Suonperälle.

Alkuun se oli ollut yhtä bilettämistä. Joka paikasta tarjottiin drinkkejä ja – tosin sitä ei nyt viitsinyt poliiseille hirveästi mainostaa – kovempiakin aineita. Elämä oli pelkkää sekoilua. Ensimmäinen iso ulkomaankiertuekin oli ollut kuin mikäkin luokkaretki. Keikkabussi oli ollut aina täynnä ihmisiä ja bileitä.­

Jonkinlainen kollektiivinen herääminen­ terveelliseen elämään oli tapahtunut pian sen jälkeen, kun Anki ja Iiro olivat saaneet kaksoset ja Love Brigade oli saanut ensimmäisen­ kerran hitin Jenkkien listaykköseksi ja heitä kosiskeltiin Amerikan-kiertueelle. Silloin kaikki olivat ikään kuin hätkähtäneet. Bändistä oli tullut suurempi  kuin kukaan oli uskaltanut unelmoidakaan – Joonasta ehkä lukuun ottamatta – ja yhtäkkiä homma tuntui vastuulliselta ja tärkeältä. Se ei enää ollutkaan pelkkää hauskan­pitoa, vaan työtä, jossa oli paljon pelissä. Paljon rahaa. Paljon kunnianhimoa.­

”Ollaanko me oikeasti näin hyviä?”­ oli Franz sanonut ja tuntunut sanoittavan kaikkien tunteet.

Olimme istuneet silloin joukolla Ankin ja Iiron olohuoneessa, sohvilla ja matolla. Huone oli haissut hennosti maalilta. Anki ja Iiro olivat juuri ostaneet talonsa ja rempanneet sitä kuntoon. Kaksoset nukkuivat vieretysten sittereissä. Tunnelma oli ollut ihmeen vakava, melkein säikähtänyt.

Kiertue alkaisi ihan pian. Startattaisiin Nosturista, ja sitten Amerikkaan. Mukaan tulisivat dokumenttikuvaajat: kiertueesta tehtäisiin myös elokuva ja kirja. Puhelimeni soi koko ajan, ja ensimmäistä kertaa minulla oli niin paljon töitä, että jouduin delegoimaan sitä tiedottajille ja keikkamyyjille. Kaikki halusivat Love Brigaden. Mainostajat, ministerit, yrityspomot. Bändiläisten pienistä unelmista oli tullut suomalaisen kulttuuriviennin ykköstuote.

”Kyllä me ollaan niin hyviä”, Joonas sanoi ja kaivoi taskuaan. Hän otti esille tupakka-askin ja työnsi savukkeen huultensa väliin. Kun savu alkoi leijailla huoneessa, Anki kääntyi kaksosten luota nopeasti kuin kärppä.

”Älä polta.”

”Ai sori”, Joonas sanoi laiskasti.
”Mä en tullut ajatelleeksi noita teidän itiöitä. Johtui varmaan siitä, että ne on kerrankin hiljaa.”

Joonas nousi ja lähti tupakkansa kanssa kohti ovea.

”Ei”, Anki sanoi, säntäsi Joonaksen perään ja nappasi tupakan tämän­ suusta.
”Itsesi takia. Me puhuttiin­ tästä.”

Katsoin hämmästyneenä Ankista Joonakseen. Olin aina luullut, että he kaksi puhuivat vain musiikista keskenään. Osittain siksi, että Ankin aika oli niin kallista; kaksosten hoidolta jäi niin vähän aikaa, että hän käytti sen kokonaan biisien tekoon. Ja toisekseen siksi, että Anki ei ollut erityisen ihastunut Joonakseen. Hän oli niitä harvoja naisia, johon Joonaksen charmi ei purrut. Hän sanoi, että hän näki siitä läpi. Näin tietysti minäkin, mutta se toimi aika usein silti. Mutta ilmeisesti­ he olivat puhuneet nikotiinin ja tervan vaaroista.

Joonas kohautti hartioitaan. Anki­ vei käryävän tupakan vesi­hanan alle ja heitti sen roskikseen.

”Sä et polta enää yhtään röökiä”, Anki sanoi.
”Se tappaa sut. Sun pitää­ huolehtia itsestäsi.”

Joonas istuutui tuoliin. Siitä kuului vingahdus ja rapinaa. Joku lasten lelu oli jäänyt takapuolen alle.

”Okei”, Joonas sanoi ja kääntyi Iiroon päin.
”Sun vaimosi taitaa olla­ taas oikeassa. Meidän on kaikkien aika ottaa nyt tämä homma oikein tosissamme. Ei röökiä eikä viinaa eikä vittu kovia eläinrasvoja eikä mitään. Nyt me vedetään tämä täysillä. Joka keikka 110-prosenttisesti. Tästä tulee vesiselvä kiertue.”

Mika näytti hieman skeptiseltä – hänelle oli alkanut maistua jo vähän­ liiankin hyvin – mutta Iiro ja Franz suostuivat heti. Olin hyvilläni poikien päätöksestä. Tiesin, että he pystyivät vetämään keikat pienessä nousussakin, mutta olihan se totta, että New York ei ollut mikään Alavuden Nuorisoseurantalo. Kyllä siellä kannatti olla skarpeimmillaan.

Pian sen jälkeen Joonas oli alkanut myös joogata ja meditoida ja tehdä joitain omituisia hengitysharjoituksia. Hän ei innostunut urheilusta­ koskaan niin kiilusilmäisesti kuin Franz eikä hän lähtenyt koskaan meidän kanssamme lenkille, mutta hänestäkin tuli omalla tavallaan hyvin hallittu. Hän näyttäytyi mielellään faneilleen viski­lasi kädessä ja antoi ymmärtää, että hän valvoi kaiket yöt kuin mikäkin­ vampyyrien ruhtinas ja eli suunnilleen absintilla ja verellä, mutta todellisuudessa hänen elämäntapansa olivat säntilliset.

Amerikan-kiertueella terveellinen elämä oli joskus aika hankalaa. Jokainen tienvarsikuppilan lautanen oli valtava kuin Iiron rumpu­setin suurin pelti, ja pekonihampurilaiset tuntuivat enteilevän sydänkohtausta. Joonas tilasi salaattia ja jäysti nikotiinipurkkaa.
 
POLIISIT KATSELIVAT MINUA ilmeettöminä, kun kuvailin Joonaksen elintapoja.

”Ja hyvin se toimi”, minä sanoin.
”Se terveellisyys ja tosissaan työskentely nimittäin. Love Brigade lähti Amerikkaan kiinnostavana nousevana kykynä ja tuli takaisin asemansa vakiinnuttaneena megabändinä. Että siinä kuulitte. Joonas eli kuin munkki.”

Suonperä kohotti kulmiaan.

”Kiinnostava sanavalinta, kun ottaa huomioon, että Joonas paneskeli sinun kanssasi ennen kuolemaansa.”

Hätkähdin naisen sanoista. Olipas karmea nainen! Ja mitä Penttinenkin oli ehtinyt selostaa hänelle?

”Tarkoitin muita elämäntapoja.”

”Minä en tarkoittanut”, Suon­perä sanoi kuivasti. ”Joonas ei ollut sinun miesystäväsi. Hän siis hyväksi­käytti sinua seksuaalisesti ja emotionaalisesti. Entä taloudellisesti? Millainen sinun sopimuksesi on Love Brigaden managerina?”

”Hyväksikäytti minua seksuaalisesti ja emotionaalisesti? Mitä sä oikein tarkoitat?”

”Riitelittekö te usein?”

”Joonas oli.... intensiivinen. Ehkä hän olisi saanut jonkin diagnoosin jostain....”

”Hän kuulostaa minusta psykopaatilta. En yhtään ihmettele, että olit epätoivoinen”, Penttinen sanoi.

Siinä vaiheessa minun leukani loksahti auki.

”Mihin te oikein viette tätä keskustelua?”

”Tässä on meillä aika selvä motiivi”­, Penttinen sanoi lempeästi. ”Sinä olit viimeinen ihminen, joka­ näki hänet elossa. Kertoisitko nyt omin sanoin siitä yöstä siellä Berliinissä?”

Tuntui siltä, kuin kaikki ilma olisi kadonnut huoneesta.

”No, kuten sanottua, me tulimme Saksan kulttuuriministeriön juhlista kahdestaan. Ja sitten me menimme minun huoneeseeni ja... ja... harrastimme seksiä. Sitten minä­ nukahdin. Kun heräsin, Joonasta ei näkynyt. Siinä on kaikki. En ymmärrä, miten tämä on kääntynyt näin!”

”Joonaksella oli metabolinen poikkeama, niin kuin varmasti tiesit”, Suonperä sanoi.

Leukani loksahti auki.

”Mikä ihmeen metabolinen poikkeama?”

”Joonaksen elimistö ei pystynyt käsittelemään kodeiinia edes terapeuttisia annoksia”, Penttinen sanoi.­
”Saksalaiset lääkärit ja poliisit eivät tajunneet sitä. Siellä ajateltiin huumeiden yliannosta ja ämpärillistä­ viinaa, lähinnä kai itsemurhaa­ tai jotain sekopäistä tapaturmaa. Mutta minä luulen, että Joonas kuoli ihan muutamaan pilleriin. Minä soitin hänen lääkärilleen. Ja se oli ihan oikea veikkaus. Ultranopea metabolia.”

”Mutta...”

”Sinä tiesit tietysti sen hyvin hänen­ managerinaan. ”

Katsoin poliiseja silmät seläl­läni.

”Teidän täytyy uskoa minua. Mä en tappanut Joonasta!”

Jatkuu ensi viikolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.