Menestysbändi Love Brigaden Euroopan kiertue päättyy äkisti, kun bändin keulakuva Joonas löytyy kuolleena hotellin liinavaatekomerosta. Manageri Kati ja biisintekijä Anki alkavat epäillä, että kuolemaan liittyy jotakin hämärää. Samalla Ankin tunteet Joonasta kohtaan nousevat taas pintaan.

Helsinki-Vantaan terminaalin tulo­aula oli hiljainen. Berliinin-koneen matkustajat valuivat aulaan yksitellen ja pienissä porukoissa. Liikemiehiä puvut päällä lentolaukkuineen ja älypuhelimineen, pari nuorta saksalaista naista ja taas lisää liikemiehiä.

Anki vaihtoi painoa jalalta toiselle.

Oli ihanaa nähdä viimein Iiro, halata miestä, viedä hänet kotiin ja saunaan, lasten kanssa leikkimään ja lopulta sänkyyn. Mutta syy miehen paluuseen oli niin kauhea, että sitä ei kestänyt ajatella.

Anki puri huulta ja katsoi ympärilleen. Näkyikö toimittajia ja kuvaajia?­ Hänellä oli lippalakki päässään niin, etteivät hänen hulmuavat punaiset kiharansa näkyisi – niistä hänet joskus tunnistettiin kadulla ja ruokakaupassa. Mutta ketään median edustajaa ei näkynyt. Tosin nykyaikana oikeastaan kuka tahansa saattoi olla median edustaja, napata kuvan kännykällään ja tuupata sen sosiaaliseen mediaan.

Netissä kiersi kuva kuolleesta Joonaksesta. Anki oli nähnyt sen epähuomiossa ja toivoi, että se oli lavastus. Jospa vain Kati olisikin oikeassa niissä vainoharhaisissa kuvitelmissaan, että Joonas eli vielä, että kyseessä oli jonkinlainen sairas julkisuustemppu.

Kuolinkuva oli kauhean näköinen: suttuinen kännykkäkamerakuva, ehkä jonkun hotellin siivoojan nappaama. Joonas makasi liina­vaatekomeron lattialla, vieressään kaatunut siivousämpäri ja kasa lattialle pudonneita pyyhkeitä. Kasvot olivat sinertävät. Kati oli sanonut, että kuolinsyy oli opiaattien yliannos. Siihen kai tukehtui.

Vihdoin Love Brigaden jäljellä olevat jäsenet astuivat liukuovista aulaan. He kulkivat rinnakkain, pitkä Iiro keskellä, päätään riiputtava Mika vasemmalla ja yhtä masentuneen näköinen Franz oikealla. Anki­ ei muistanut nähneensä heitä koskaan yhtä alakuloisina.

”Hei!” Anki huusi ja vilkutti.
”Täällä!”

Iiro tuli Ankin luokse, heitti laukun maahan, rutisti tämän syliinsä ja suuteli päälakea.

”Ihanaa, että sä olet täällä”, Anki sanoi.
”Mennään heti, niin ollaan kotona ennen kuin lapset tulee koulusta.”

Anki moikkasi Mikaa ja Franzia.
”Me heitetään teidät matkan varrella.”

Iiro ja Franz pitivät autossa yllä kevyttä juttelua, mutta Mika oli aivan­ hiljaa takapenkin nurkassa. Hänen ohuet huulensa olivat puristuneet yhteen, ja hän tuijotti ulos ikkunasta.

Mikalla oli varmasti ollut kaikkein rankinta Berliinissä poliisin kuulusteluissa. Lääkkeet, joihin Joonas oli kuollut, olivat olleet peräisin­ Mikan hyvin varustetusta matka-apteekista. Mitähän siitä seuraisi? Ehkä huumausainerikos. Tai jopa kuolemantuottamus? Tai... sitä ei uskaltanut ajatellakaan... murha? Joonas ja Mika olivat riidelleet kiertueella rankasti.

Ankin niskaa kylmetti, kun hän ajatteli takapenkillä istuvaa Mikaa.

Anki ajoi Kallion ja Munkki­niemen kautta ja jätti Mikan ja Franzin kyydistä.

Hän kääntyi Iiron puoleen.

”Rakas”, hän sanoi ja halasi.

He olivat pitkään sylikkäin. Sitten Anki­ starttasi jälleen, ja he lähtivät kohti kotia.

”Oliko se ihan kamalaa?” Anki kysyi.­

”Oli”, Iiro sanoi.
”Mutta on se ollut kamalaa jo pitkään. Nyt se on ohi.”

”Tarkoitatko bänditouhua? Lopettaako­ Love Brigade tähän?”

”Tottakai. Miten me muka voitaisiin jatkaa ilman Joonasta?”

Anki huokaisi. Hän tiesi, että bändin pojat olivat olleet kyllästyneitä jo pitkään. Hän itse oli aina pitänyt työstään biisintekijänä, mystisenä naisena menestys­bändin takana. Oli hänelläkin ollut rankkoja aikoja, mutta ne olivat olleet­ ihan toisenlaisia, lasten hoitamista yksin ja samalla työntekoa.

Mutta ei Ankikaan voinut kuvitella jatkavana ilman Joonasta. He olivat tehneet biisit yhdessä, niiden taika syntyi vain yhteistyössä. He olivat olleet vähän niin kuin sellainen Lennon–McCartney-tiimi.

”Tämä on viime kädessä onneksi meille”, Iiro sanoi.
”Ajattele, miten onnellisia me oltiin­ ennen, ennen kuin tämä kaikki rysähti päälle.”

Anki tiesi, mitä mies tarkoitti. Elämä oli ollut joskus helpompaa, ennen bändin menestystä ja lapsia ja miljoonia vastuun ja huolen lankoja, jotka kietoivat ihmisen otteeseensa kuin hämähäkinverkko. Hän muisti, miten onnellinen oli ollut ennen kuin oli tavannut Joonaksen ja muut. Kun oli ollut vain Iiro. Anki hymyili miehelle ja palasi mielessään kauas menneeseen.

Vuoden 2004 alussa Anki oli onnellinen­ kuin kissa, jolla oli kermaa kupissa. Hänellä ja Iirolla meni­ loistavasti. Iiro oli juuri sellainen poikaystävä, josta hän oli aina haaveillut. Hauska ja ystävällinen ja hämillisen romanttinen. He kävivät­ kävelemässä Helsingin edustalla jäällä, joivat kaakaota ja pussailivat, istuivat viinipullon kanssa olohuoneen lattialla illat, kuuntelivat musiikkia ja jäivät sänkyyn pitkiksi aamuiksi.

Sinä kevättalvena piti kiirettä opiskeluiden kanssa. Onneksi eläinkauppa, jossa Anki oli töissä, oli yleensä melko rauhallinen, joten­ hän hoiteli kirjallisuustieteen kursseja eli luki länsimaisen kirjallisuuden klassikoita samalla, kun lappo juoksutti vettä akvaariosta sankoon.

Jotkut kirjallisuustieteen opinnot olivat aika helppoja. Opintoviikkoja ropisi kasaan, kun teki ihan sitä samaa kuin muulloinkin eli luki kirjoja. Länsimaisen romaanitaiteen juuret -kurssi oli tosin hieman tylsä.

Anki tykkäsi eniten romanttisista naiskirjailijoista ja sellaisista kirjoista, joissa asiat seurasivat toisiaan melko nopeasti, mutta tämä kurssi oli täynnä ikivanhoja teoksia, joista ei tahtonut saada mitään tolkkua.

Niin nyt vaikka Don Quijote, jota Anki luki samalla, kun puhdisti taistelukalan akvaariota. Se oli kuulemma jokin länsimaisen kulttuurin mahtavin satiiri. Ankia ei kyllä naurattanut kertaakaan. Halki vuosisatojen kirjasta oli tunnettu kohtaus, jossa Don Quijote taisteli tuulimyllyjä vastaan, ja kyseinen kohtaus oli aivan­ kirjan alussa, sen jälkeen oli vielä loputtomasti mitä pitkästyttävintä vaeltelua.

Anki arveli, että tuskin kukaan oli koskaan lukenut tuulimyllykohdan ohi. Anki epäili, että sama päti moneen muuhunkin kirjaan. Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjasta puhuttaessa mainittiin aina madeleine-­leivosten tuoksu. Ja leivokset esiintyivät ensimmäisellä sivulla.

Don Quijote vangitsi kuitenkin huomion jossain määrin, ja Anki imaisi lappoon pienen taistelukalan.

”Hei”, joku huusi.
”Varo viatonta kalaa!”

Huutaja oli nuori mies, jolla oli tummat hiukset ja nahkatakki ja noin viisi kiloa erilaisia hopean­värisiä ketjuja ja niittejä yllään.

”Millainen eläinkauppa tämä oikein­ on?” mies paasasi.
”Mä olen seissyt sun takanasi varmaan viisi minuuttia ja odottanut palvelua, ja nainen lukee ja pahoinpitelee kaloja.”

Anki  kumartui sankoon, jossa pieni taistelukala näytti taistelevan hengestään. Matka muovi­putken sisällä oli varmasti litistänyt sen. Vapaaksi päässyt lappo loiskutti vettä lattialle.

”Voi ei”, Anki sanoi.
”Mitä sinulle kävi?”

”Ei haittaa, en minä pahasti kastunut”, mies sanoi.

”En mä sulle puhut vaan kalalle.”

Anki kääntyi ja katsoi miestä tarkemmin. Mies – tai poika ehkä pikemminkin – selvästi vietti joka aamu aikaa peilin edessä, jotta näyttäisi mahdollisimman huolettomalta. Hänellä oli tumma tukka ja syvät silmät ja virheettömän kaunis, kalpea iho. Kummastakin hihasta pisti esiin tatuointien kiemurtelevia viivoja. Hän seisoi huoneessa kuin omistaisi sen, vähän kuin prinssi tai ainakin joku melko korkeatasoinen aatelinen.

Kala ui ympyrää ja näytti suhteellisen normaalikuntoiselta, nyt kun sitä tarkemmin katsoi. Kaloista oli tietysti vaikea sanoa, ne kun eivät valitelleet. Mutta Anki ei erottanut sen suomupeitteisissä kyljissä naarmuja eivätkä evät olleet repeytyneet.­

Mies kyykistyi hänen viereensä sangon viereen. Anki muisti myyjän velvollisuutensa.

”Miten voisin auttaa?” hän kysyi.

”Haluaisin perustaa akvaarion.”

”Ja millaista olet ajatellut?”

Anki tiesi, että jotkut ihmiset halusivat­ perustaa akvaarioita hetken mielijohteesta. Kun he kävelivät eläinkaupan ohi ja näkivät ihanat vesialtaat, heille tuli mieleen, että sellainen elähdyttäisi sisustusta.

Mukavasti pulputtavassa akvaariossa oli kieltämättä paljonkin feng shuita, mutta sen ylläpito oli haastavaa. Veden pH-arvon mittaaminen ja optimoiminen, kalojen yhteensopivuus, kasvien yhteen­sopivuus, kotilo-ongelmat tai – jos kotiloista ei ollut ongelmia – leväongelmat. Niinpä Ankilla oli tapana pitää uusille akvaariointoilijoille luento, jonka aikana hän pelotteli heitä.

”Helsingin vesijohtovesi on nykyisin­ melko kovaa, joten miten olet ajatellut ratkaista happo-emästasapainoon liittyvät kysymykset? Entä mikä on käsityksesi tavallisimmista kalataudeista? Kuinka paljon käytännön kokemusta sinulla on itiöllisten kystojen hoidosta?”

Mies vakuutti tietävänsä, mitä teki. Hän oli lukenut kirjastossa pinon­ lemmikkilehtiä.

”Haluaisin piraijan”, hän sanoi.

”Ei täällä myydä”, Anki sanoi.

Asiakas otti nahkatakkinsa pois ja paljasti olkapäästä ranteeseen ulottuvat tatuoinnit. Hän halusi selvästi jonkin pelottavan kalan. Hän oli juuri sitä tyyppiä. Ehkä jopa­ käärmeen, liskon tai tarantellan. Mies selvästi piti naisten pelottelusta.

Anki tuhahti, hän ei ollut yhtään pahojen poikien perään. Hänellä­ oli Iiro, joka oli maailman lempein ja huomioonottavaisin mies.

”No helvetti, mikä teidän pelottavin kalanne on?” mies kysyi kuin todistaakseen Ankin päättelyn oikeaksi.­

”Tämä”, Anki sanoi ja osoitti ämpäriin.­ Pikkuinen taistelukala uiskenteli ympyrää.

”Toi sintti?”

”Laitapa tuo pikku sintti toisen vastaavan kanssa samaan altaaseen, niin ne tekee sulle sellaisen esityksen, että heikkoja itkettää.”

Mies kertoi haluavansa taistelukalan. Anki haki läpinäkyvän, erikoisvahvan muovipussin, jossa kaloja kuljetettiin, ja täytti sen vedellä.­ Hän otti taistelukalan varovasti haaviin ja siirsi sen pussiin. Sitten hän veti pussin suun solmuun.

”Tässä, ole hyvä.” Hän ojensi pussin miehelle.

”Mun pitäisi saada kyyti. Ei tällaista luontokappaletta voi viedä bussilla.”

”Sitä mä en pysty valitettavasti järjestämään. Voisit ehkä mennä taksilla.”

”Ei mulla ole varaa. Minun viimeiset rahani menivät studiovuokraan.”

Anki nosti kulmakarvojaan. Kun tarkempaa tiedustelua ei kuulunut, mies tarjosi itse lisää informaatiota.

”Niin, studiovuokraan, kun meillä on bändi.”

Mies näytti siltä, että odotti ihailua.

”Jaaha”, Anki sanoi.
”Kenellä ei olisi? Minun poikaystävällänikin on bändi.”

Nahkatakkinen komistus onki taskustaan puhelimen ja soitti.

”Tuletko hakemaan mua ja Ramboa? No, minun kalaani.... Niin, ostin­ kalan.... Tule nyt vain. Täällä on tällainen söpö punapäinen puoti­puksu, joka mulkoilee jo vihaisena.­ Se haluaisi lukea rauhassa.”

Mies sulki puhelimen ja nosti kalapussin silmiensä tasolle, istuutui jyrsijänheinäpaalille ja antoi pussin heilua hitaasti edestakaisin. Kala tuijotti miestä ja mies kalaa. Ankikin jäi tuijottamaan. Se näytti hypnoottiselta.

”Ei tämän nimi ehkä olisikaan Rambo.”

”Ei vai? Yleensä taistelukaloille annetaan jonkun taistelijan nimi. Esimerkiksi Törni. Tai Rokka tai vaikka... hmm... Sunzi.”

”Ehkä Pirjo. Hei, Pirjo.”

Kala ui paikallaan nenä vasten muovia. Miehen nenä oli melkein kiinni muovissa.

”Toi näyttää ihan musiikkivideolta”, Anki sanoi.
”Se kameran linssi olisi niin kuin tässä niin, että kuvassa­ näkyisi sinun nenäsi ja silmäsi ja sitten tuo kala. Ja teidän välissänne olisi tuo muovi. Se niin kuin symboloisi...”

”Toivotonta rakkautta”, mies täydensi.
”Tai sitä, että ei voi koskaan saada sitä rakastaan.”

”Niin, koska se on kala! Mä kylläkin ajattelin, että se kuvaisi jotain, hmm, että elämä on vankilaa.”

”Ei helvetissä. Meidän bändi kirjoittaa biisejä rakkauden tuskasta. Ketään ei kiinnosta jokin elämän vankila.”

”Niin, onhan se tietysti parempi biisi, että on vaikeaa rakastaa kalaa,­ kun siinä on se traaginen lajien­ välinen kuilu.”

Anki rupesi puhdistamaan jyrsijöiden häkkejä. Rottien papanat veivät tehokkaasti liian runollisuuden hänen mielestään.

”Mun nimi on Joonas. Kuka sä olet?” mies kysyi.

Anki nosti märkää purua rotanpoikasten häkistä ja ravisti hellästi pikkuiset pennut sormestaan. Ne roikkuivat siinä kiinni tassuillaan ja hampaillaan.

”Joonas? Et kai sä... Oletko sä sellaisessa­ bändissä kuin Love Bri­gade?”

Mutta hän ei ehtinyt saada vastausta. Oven yllä oleva kello kilah­ti, ja sisään astui Iiro. Pitkänä, pörröisenä,­ kumaraisena, täydel­lisenä.

”Te olette sitten tavanneet! Tässä on Joonas, mä lähetin sen tänne kalaostoksille. Ja tässä on Anki, morsiameni.”

Anki ja Iiro menivät naimisiin syksyllä 2004. Häissä oli upea vitivalkoinen kakku, ja Ankin tukassa oli pihlajanmarjoja. Heidät vihittiin kallioilla valkoisena kuohuvan meren äärellä.

Anki rakasti syksyistä merta. Hän tunsi olevansa täynnä rakkautta, täynnä syksyn päihdyttäviä värejä, runoutta, musiikkia ja onnea.

He olivat yhdessä yötä päivää. Anki teki edelleen hommia eläinkaupassa, ja Iirolla oli bändinsä.

Love Brigade alkoi pikkuhiljaa menestyä.­ Se alkoi saada yhä suurempia keikkapaikkoja, ja Joonaksen naama alkoi olla koko kansalle tuttu. Anki huomasi sen, jos he kävelivät­ Joonaksen kanssa yhdessä kadulla – ihmiset kääntyivät katsomaan ja kuiskuttelivat.

Joonas nautti tuntemattomien ihailusta. Hän oli synnynnäinen tähti, rakasti huomiota.

”Sen naamalle tulee aina se sellainen nolo ilme, kun joku tunnistaa sen”, Iiro sanoi.

”Joo, mä tiedän”, Anki vastasi.
”Se sellainen, että se on muka tosi cool, mutta läpi näkyy, että se on ihan fiiliksissä.”

Joonaksessa kieltämättä oli paljon katseltavaa, kun hän kulki värikkäiden­ lehtien läpi syksyisessä kaupungissa. Suurin osa ihmisistä pysähtyi ensin katsomaan sitä, kuinka kaunis mies oli, sielukkaita silmiä, jalomuotoisia kasvoja, silkkisiä mustia hiuksia ja rock­jumalan vaatepartta. Vasta sitten he rupesivat miettimään, kuka tyyppi oikein olikaan.

Iiroa ei yleensä tunnistettu. Hän oli ihan tavallisen näköinen, sellainen farkut ja t-paita -tyyppi.

”Ihan hyvä, että se on tollainen”, Iiro sanoi.
”Me muut saadaan olla sitten rauhassa.”

”Mutta eikö se vie kaikki naisetkin?” Anki kysyi.
”Eikö se harmita yhtään?”

”Mullahan on sinut”, Iiro sanoi.
”Sua se ei vie.”

Eikä kyllä veisikään, ei ikinä, Anki­ ajatteli.

Mutta kukaan ei voinut olla täysin immuuni Joonaksen säteilylle. Kun mies katsoi kohti, jokainen ihminen iästä ja sukupuolesta riippumatta tunsi olevansa jotenkin satimessa, jonkinlaisen ylitse­käyvän seksikkyyden ja puoleensavetävyyden polttopisteessä.

Anki tiesi, että mies teki sen tahallaan. Hän osasi laittaa loistonsa päälle tai pois mielensä mukaan. Joka kerran kun Joonas teki sen Ankin läsnäollessa, Anki käski häntä lopettamaan.­

”Lopeta nyt”, Anki sanoi.
”Säästä toi niille tyhmille faneillesi.”

Itse asiassa Anki olisi mielellään katkaissut välinsä Joonakseen. Hän kyllä piti Love Brigaden musiikista kohtalaisen paljon, mutta ei hänellä ollut mitään tarvetta käydä bändin keikoilla. Se oli vähän niin kuin Iiron aikaa vievä harrastus. Eiväthän naiset hengailleet miestensä sulkapallokavereitten tai hirviporukoittenkaan kanssa. Ei Ankinkaan tarvinnut viettää aikaansa­ keikkabussissa tai bäkkärillä. Hänellä oli omat hommansa. Työ ja lemmikit ja kirjat. Ja runot. Niitä hän kirjoitti edelleen.

Ongelma oli vain siinä, että Joonas ja Anki olivat helvetin hyvä tiimi biisintekijöinä.

Ankin hississä kirjoittama runonpätkä oli nyt jo radiohitti. Siinä oli Joonaksen hillityn sydämeenkäyvä ääni ja yksinkertaisen tehokas sovitus, ja se oli niin kaunis, että kun Anki oli kuullut sen ensimmäistä kertaa, hänelle olivat tulleet kyyneleet silmiin.

Ja sitten he olivat jatkaneet.

Joonas oli tullut eläinkauppaan ja soittanut hänelle kitarallaan takahuoneessa uusia melodianpätkiä, kysynyt mitä Anki ajatteli niistä. Anki ei saanut melodioita pois päästään. Tuntui aivan kuin hänen ei tarvitsi edes ajatella, sanat vain tulivat. Ne olivat ilkikurisia ja romanttisia­ ja viiltäviä ja ne kertoivat riviensä väleissä Ankista ja Iirosta­ ja hissistä ja rakkaudesta ja siitä, miten ihanaa sitä oli kaivata. Ja uudesta keväästä, joka oli täynnä toivoa, kalasta ja pojasta, jotka katsoivat toisiaan. Ja sitten rakkauden kesästä ja värikkäistä syksyn lehdistä ja ikuisesta sitoumuksesta. Ja sitten yksi biisi, se ehkä kaikkein paras. Se kertoi kielletyistä rakkaudesta. Kaikki parhaat biisit kaikkialla maailmassa kertoivat aina siitä.

”Kiitos”, Joonas sanoi kun hän kuuli kappaleen ensimmäistä kertaa.
”Tämä on tosi hyvä.”

Ankista tuntui, että mies tiesi tarkalleen, mistä laulu kertoi.

Joonas istui kanihäkin päällä ja roikotti pitkiä jalkojaan sen yli. Hän laski akustisen kitaran kädestään.

Anki otti sen ja tapaili pari sointua. Hän ei ollut kovin hyvä soittaja, ja metallikielet pistivät häntä sormiin. Hän osasi kuitenkin suurin piirtein säestää ja hän pystyi laulamaan Joonakselle uudet sanat.

”Näillä mennään. Sen jälkeen kun sä tulit mukaan, tämä on mennyt ihan uudelle tasolle”, Joonas sanoi.

Heillä oli koko levyn materiaali kasassa, ihan noin vain. Se oli tullut kuin hengitys, kevyenä ja varmana ja täydellisenä. Täydellisenä yhteistyönä. Ankista tuntui välillä, että se oli maailman paras tunne; parempaa kuin seksi Iiron kanssa. Parempaa kuin mikään muu.

Anki oli varma, että levystä tulisi menestys. Ei välttämättä mikään maailmanmenestys. Ehkä ei mikään­ sellainen radion soitto­listojen renkutus tai joka kalja­baarin taustahäly. Mutta tämä oli niin hyvä, ettei se voinut olla koskettamatta kuulijoita, se oli niin luonnollista ja kevyttä ja silti täynnä puhdasta, vahvaa energiaa.

Joonas katsoi häntä kiinteästi.

”Älä katso mua noin”, Anki sanoi, mutta se ei ollut se katse, jolla Joonas­ houkutteli faneja lavalta. Tämä oli katse pelkästään Ankille.

Joonas otti kitaran Ankin käsistä ja laski sen lattialle. Ilma tuntui väreilevän heidän välillään. Joonas kumartui­ lähemmäs. Anki sulki silmänsä.

Joonas oli Iiroa lyhyempi. Ankin ei tarvinnut kallistaa päätään niin paljon. Huulet pyyhkäisivät hänen omiaan. Se oli kevyt suudelma, kevyt­ ja täydellinen, aivan kuin heidän musiikkinsa, täynnä lupausta ja kaipuuta.

”Ei”, Anki sanoi. Hän avasi silmänsä, ravisti päätään.
”Tämä ei nyt käy. Mä olen onnellisesti naimisissa.”

”Oletko sä onnellinen?”

Anki veti henkeä. Oliko hän onnellinen?­ Oli tietysti. Hyvin onnellinen.­ Anki oli ollut todella onnellinen koko syksyn.

Mutta kaikkein onnellisimmat hetket, ne jolloin hän oli ollut pakahtua tunteisiinsa ja siihen miten syviä ja ihania ne olivat... se oli ollut täällä, Joonaksen kanssa jyrsijän pissalta haisevassa takahuoneessa.

”Olen”, Anki sanoi ja nielaisi.
”Etkö­ sä sitten ole?”

Joonas katsoi Ankia pitkään ennen­ kuin vastasi.

”Mä en tule sinun ja Iiron väliin. Ja se johtuu siitä, että Iiro on mun frendi. Mutta ennen kaikkea se johtuu siitä, että sä olet täydellinen biisintekijä. Mä en aio sotkea tätä.”

Joonas kaivoi kätensä Ankin tukkaan, veti tämän luokseen ja suuteli tätä.

”Etkö sä juuri sanonut, että meidän ei pidä sotkea tätä?” Anki sanoi.­

”Sanoin”, Joonas sanoi.
”Ja tarkoitin. Mutta minun oli pakko tehdä tuo yhden kerran.”

Hän pakkasi kitaran koteloon ja lähti. Anki jäi yksin eläinkauppaan. Hän puhdisti kaikki akvaariot levästä,­ että saisi päänsä taas oikeille­ jengoille.

Hänellä oli tyhjä olo. Kaikki levyn biisit oli tehty. Love­ Brigade menisi studioon seuraavalla viikolla.

Mutta he olivat täydellisessä vireessä,­ hän ja Joonas. Tuskin levy oli purkissa, kun he olivat taas tekemässä lisää kappaleita. Anki ja pojat­ viettivät viikonloppuja mökeillä­ ja jammailivat.

Toisia ei olisi oikeastaan tarvittu mihinkään. Joonas ja Anki tekivät musiikin kahdestaan, keskittyneinä ja päättäväisinä, ja heidän välillään väreilevä luova energia oli sellaista, johon kukaan ei voinut tulla väliin.

Toiset viettivät päiviä järvellä kalastellen tai tikkaa heitellen ja kaljakoreja tyhjennellen. Joskus mukana oli Mikan ja Franzin tyttöystävät.­ Kerran Joonas toi mukanaan­ jonkun Nelli-nimisen tytön, mutta tyttö lähti samana päivänä pois.

”Mä en tajunnut, että sä vain nyhjäisit sisällä tuon punapään kanssa”, Nelli tuhahti.
”Minkä helvetin takia sä oikein pyysit mua tänne? Mene nussimaan sitä, jos se on kerran niin ihana!”

”No mäpä menen. Moido”, Joonas sanoi.

Tuskin Nelli oli kadonnut rämisevällä autollaan, kun Joonas kääntyi Ankin puoleen.

”Mitä sä äsken sanoit? Fis-duuri? Eikö se ole vähän imelä?”

”Ei. Kuuntele.”

Se kuulosti hyvältä. Niin kuin kaikki muukin.

Ja sitten se tapahtui taas.

Toiset olivat nukkumassa, ja Anki ja Joonas joivat punaviiniä terassilla.­ He puhuivat lempi­bändeistään, ja Anki kertoi siitä, kuinka hän oli ollut pieni, ja äiti oli soittanut hänelle ja veljelle akustisella kitaralla lastenlauluja ja kansan­lauluja.

”Mun äidillä oli tosi kaunis ääni”, Anki sanoi.

”Oli? Onko se kuollut?” Joonas kysyi.

”Ei todellakaan!” Anki sanoi.
”Se on täydessä höyryssä.” Anki kertoi äidistään, Oulun leiskuvimmasta naisesta.

”Siitä olisi voinut tulla ihan mitä vain. Vaikka joku tosi kuuluisa laulaja. Se on sellainen upea kaunotar, ja sillä on ihana ääni.”

”Niin kuin sinä”, Joonas sanoi ja suuteli Ankia.

Ratkaisu näytti saapuvan Tavastian-keikalla kahden viikon kuluttua.

Anki istui baaritiskillä, ja viereen sattui pitkä, ruskeatukkainen tyttö, jolla oli innokas ja vähän ujonsorttinen ilme.

Tytöllä oli tuskin lainkaan meikkiä. Tai oikeastaan tarkemmin katsottuna hänellä oli aika paljonkin meikkiä, mutta se oli sellaista nude-meikkiä, jonka naiset erottivat vain läheltä katsoessaan ja miehet eivät ollenkaan. Sellainen tyyli oli kieltämättä todella­ harvinainen näissä ympyröissä.

Tyttö oli suunnilleen Ankin ikäinen, ehkä aavistuksen nuorempi, ja selvästi jännittynyt. Hän katseli lavalle innoissaan.

”Moi”, Anki sanoi.

Tyttö kääntyi hämmästyneenä.

”Moi! Vitsi mua jännittää.”

”Mikä?”

”No Love Brigade tietysti. Joonas.”

He juttelivat vähän aikaa, ja tyttö vaikutti tosi fiksulta. Kivalta jopa­ sellaiselta, jonka kanssa Anki voisi ystävystyä.

Tyttö ei ollut musiikkipiireistä­ eikä muutenkaan kovin taiteellisen sorttinen, ja pian kävi ilmi, että hän opiskeli kauppatieteitä.

”Oho, vau”, Anki sanoi.

”Ihan kuin mä olisin sanonut että mä opiskelen astronautiksi.”

”No, toi on kyllä vähintään yhtä erikoista. Mun kaikki ystävät on jotain taiteilijanretkuja.”

Keikan jälkeen Anki teki päätöksen.

”Mennäänkö moikkaamaan Joonasta?”

Tyttö nielaisi ja näytti melkein kalpenevan innosta. Toivottavasti hän saisi ihailunsa pysymään jonkinlaisissa aisoissa, Anki ajatteli. Muuten Joonas ei jaksaisi millään katsella tyttöä yhtä yötä pidempään. Ja Anki halusi, että tästä tytöstä,­ tästä Katista, tulisi Joonaksen tyttöystävä. Joonas piti saada nyt pois, jollekin toiselle, niin ettei houkutus kasvaisi liian suureksi.

He menivät yhdessä back­stagelle. Anki käpertyi päättäväisesti Iiron kainaloon. Joonas ei vilkaissutkaan häneen päin, oli selvästi tyytyväinen saaliista, jonka Anki oli tuonut luolaan.

Kati moikkasi poikia jännittyneenä, mutta hän ei kikatellut typerästi eikä mennyt olleenkaan sellaiseksi veteläksi­ spagetiksi kuin jotkut tytöt,­ vaikka Joonas kohdisti häneen­ kaikki yliampuvimmat seksijumalan elkeensä. Kati oli itsevarman­ oloinen siitä huolimatta, että oli niin päivänselvästi ihastunut.

Anki pystyi kuvittelemaan Katin viiden tai kymmenen vuoden kuluttua jossain tiukoissa bisnesneuvotteluissa,­ jakkupuku päällään ja kunnon sotamaalauksessa, tiukkana ja upeana.

He jatkoivat porukalla iltaa, ja Joonas ja Kati lähtivät samalla taksilla. Franz ja Mika halusivat jatkaa iltaa, mutta Iiro halusi kotiin.

Kotona Iiro alkoi taas puhua siitä, että heidän pitäisi tehdä vauva.

”Nyt vai?” Anki kysyi.

”Niin!”

”Mutta mulla on opiskelutkin vielä kesken, ja sulla on bändi­touhut aika hyvässä nosteessa. Onko­ nyt hyvä aika?”

”On. Ei nämä bändihommat ikuisesti kestä.”

Niin, Anki mietti. Olisihan se aika­ mukava ajatus. Ankin koko suku oli lisääntynyt nuorena. Kyllä kai se häneltäkin onnistuisi.

”Okei”, Anki sanoi.

”Jes! Mennäänpä sitten lisääntymään.”

Olipa epäromanttista.

Mutta ajatus lapsesta tuntui mukavalta, Anki ajatteli, kun hän riisui mekkoa päältään hämärässä makuuhuoneessa. Hän piti lapsista, kovastikin, ja olihan hänellä ollut­ koiria ja muitakin otuksia, kyllä hän osasi pitää elollisista olennoista huolta. Ja Iirohan olisi superisä, sen näki jo etukäteenkin. Heille tulisi mukava perhe-elämä.

Anki meni makuuhuoneeseen ja rullasi sukkahousut lanteiltaan. Tuntui oudolta ja juhlalliselta alkaa­ tällä tavalla vauvantekoon.

Yleensä Ankin ja Iiron seksielämä oli hauskaa ja mutkatonta. He nauroivat usein sängyssä, kikattelivat ja juttelivat kesken aktia. Mutta miten nyt piti toimia? Lapsen siittäminen tuntui jotenkin arvokkaalta toimenpiteeltä. Saiko silloin jutella niitä näitä?

Ankille oli tullut juuri mieleen, että heidän pitäisi maksaa yksi sähkölasku, se oli mennyt jo ulosottoon.

Iiro laski kätensä hänen rinnoilleen ja puristi. Entä sitten se intohimo? Kuinka kiihottunut sopiolla silloin, kun esikoista siitettiin?

”Meidän ei olisi pitänyt ehkä päättää tätä etukäteen”, Anki sanoi.­

”Ei niin”, Iiro sanoi.
”Tämä on kiusallisen tuntuista.”

”Mitä tehdään? Ei tunnu yhtään seksikkäältä.”

Iiro istui sängyn laidalle. Pitkä ja hoikka vartalo piirtyi esiin
ikkunasta tulevan katulampun valossa.­

”Ei minustakaan. Mutta yritetään nyt kuitenkin.”

Ankin ja Iiron kehot muistivat miten asia tehtiin. Ja loppujen lopuksi­ se olikin aika mukavaa.

”Pitäisikö sinun seistä päälläsi?” Iiro kysyi jälkeenpäin.

Anki nousi seinää vasten päälläseisontaan. Alkoi naurattaa.

”Toivottavasti se tärppää! Älä tule alas!” Iiro sanoi.

Iiro meni alastomana keittiöön ja hääri siellä vähän aikaa. Hetken kuluttua hän tuli takaisin mukanaan voileipäainekset: patonkia, voita, juustoa ja aurinkokuivattuja tomaatteja. Viimeksi mainitut sotkivat öljyllä lakanat, ja Iiro yritti pyyhkiä niitä huolekkaasti kalsareillaan.

”Mä rakastan sua”, Anki sanoi.

Se oli ollut hyvä yö. Mutta siihen mennessä kun kaksoset syntyivät, Love Brigade vei Iiron ajan. Hän kiersi Eurooppaa ja sitten koko maailmaa. Anki sai kasvattaa heidän lapsensa melkein yksin.

Mutta nyt mies oli tässä. Nyt kun Joonas oli kuollut. Tuntui syylliseltä olla iloinen siitä.

Jatkuu ensi viikkolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.