Menestysbändi Love Brigaden Euroopan-kiertue päättyy äkisti, kun bändin karismaattinen keulakuva Joonas löytyy kuolleena hotellin liinavaatekomerosta. Manageri Kati ja biisintekijä Anki alkavat epäillä, että kuolemaan liittyy jotakin hämärää. Kati tajuaa, ettei usko Joonaksen kuolleen.

Joonas elää. Oivallus valaisi tajuntani kuin salama. Ponkaisin istumaan. Tee loiskahti kupista farkuilleni.

Olin kyyköttänyt parhaan ystäväni Ankin puutarhakeinussa koko illan. Ankin kaksoset kiipeilivät puussa kuin apinat ja poimivat omenoita. Ystäväni teki mekaanisesti puutarhatöitä. Oikeastaan näytti siltä että Anki työnteli kottikärryjä päämäärättä edes takaisin.

Anki oli ottanut äidillisen ja topakan otteen heti kun uutinen Joonaksen kuolemasta oli tullut Berliinistä. Hän oli tehnyt mediatiedotteen ja paaponut minua kun vauvaa, mutta tiesin että hänkin oli järkytyksestä tolaltaan.

Love Brigade oli meille kummallekin koko elämä. Minä olin bändin manageri ja Anki biisintekijä. Ja sitten tietysti ei-ammatilliset suhteet: Anki oli Iiron vaimo ja minä olin Joonaksen...niin, mikä minä oikein olin ollut? 

Päivä oli kulunut oudossa sumussa. Tuntui kuin itseni ja maailman välissä olisi jonkinlainen lasiseinä. Netti oli täynnä uutisia Joonaksen kuolemasta, ja olin antanut asiasta lausunnon iltapäivälehdelle – en muistanut kummalle – ja puhunut jotain rauhoittavaa pojille, jotka hermoilivat edelleen Berliinin poliisiasemalla kuulusteluissa.

Olin yrittänyt ymmärtää, että Joonas, upea, ihmeellinen, säteilevä, raivostuttava Joonas on kuollut. Mutta sitä ajatusta oli vaikea hyväksyä.

Ja ihmekös tuo. Ajatusta ei voinut hyväksyä – koska se ei ollut totta.

Suomukset putosivat vihdoin silmiltäni. Joonas tietysti eli mitä suurimmassa määrin. Hän oli varmasti jossain Etelä-Amerikassa naureskelemassa ja lukemassa mitä itkevät fanit kirjoittivat netissä hänen traagisesta rokkitähden kuolemastaan. Sehän oli päivänselvää! Miten minä saattanut epäillä sitä hetkeäkään?

”Anki! Joonas on elossa”, minä sanoin.

Anki pysäytti kottikärryt ja katsoi minua suu auki. Hän pyyhkäisi punaisen suortuvan otsaltaan, vilkaisi lasten suuntaan ja varmisti, etteivät he olleet kuuloetäisyydellä.

”Voi Kati. Nytkö sä... Voi ei...”

”Mä tiedän sen!”

”Mä tiedän että sitä on vaikea ymmärtää, mutta kyllä Joonas on mennyt. Sähän juttelit itse poikien kanssa. Ja jonkun saksalaisen viranomaisenkin, eikö niin? Ainakin mä kuulin että sä puhuit kännykkään saksaa. Joonas oli löytynyt hotellin liinavaatekomerosta tukehtuneena. Yliannos opiaatteja, niinhän ne sanoivat, eikö niin?”

Nyökkäsin.

”Se oli kuolemansyyntutkija. Tai siis niin se väitti. Mutta mä luulen, että se oli joku saksalainen kaduntallaaja! Joku kulkija, jolle Joonas maksoi siitä että se esitti mulle puhelimessa kuolemansyyntutkijaa.”

Anki rypisti otsaansa.
”Miksi sä sanot jotain tollaista? Pliis, älä rupea sekoilemaan! Tämä on muutenkin tarpeeksi kamalaa.”

”Monestakin syystä!” Hurja toivo riehui sisälläni.
”Ensinnäkin miksi Joonas olisi muka ottanut opiaatteja?”

”En mä tiedä. Ehkä se oli masentunut vaikka me ei tiedetty sitä. Tai ehkä se oli vahinko.”

Anki nielaisi, taisteli kyyneliä vastaan.

”Älä nyt itke! Kohta sä näet Joonaksen ilmielävänä ja me voidaan yhdessä potkia sitä pehvalle.”

”Lopeta, Kati.”

Viljami ja Viveka hyppäsivät omenapuusta alas.

”Katsokaa kuinka paljon me kerättiin!” Viveka hihkui.

Lapset näyttivät korejaan, jossa oli valkeita kuulaita.

”Hienosti poimittu”, Anki sanoi ja pyyhkäisi salavihkaa kyyneleen silmästään.

Muksut alkoivat raahata omenakoreja kohti taloa. Puolivälissä Viljamin kori kaatui ja Viveka sai narukohtauksen. Viljami jäi korjaamaan omenoita, ja lopulta siskokin rupesi auttamaan.

Lapset olivat olleet omenahommissa koko illan. Anki oli luvannut jokaisesta korillisesta kaksi euroa. En ollut mikään lastenhoitoekspertti, mutta minusta tuntui, että Anki yritti pitää lapset koko ajan puuhassa rahan ja lahjojen avulla, niin etteivät he huomaisi miten tolaltaan me aikuiset olimme.

”Menkää ottamaan itse jääkaapista iltapalaa, jooko? Mä tulen kohta pesemään hampaat”, Anki huikkasi.

Hän yritti kuulostaa reippaalta ja iloiselta, mutta ei onnistunut kovin hyvin.

”Saadaanko me ottaa taas jätskiä?” Viljami kysyi.

”Saatte. Älkää unohtako laittaa pakastimen ovea kiinni.”

Kun lapset olivat menneet sisään, Anki kääntyi jälleen puoleeni.

”Ne huomaa että mussa on joku vikana.”

”Sä et ole kertonut niille vielä?”

”En. Mutta pian mun täytyy. Viveka osaa lukea jo vähän ja huomenna tämä on lööpeissä. Tämä on lapsillekin kauheaa. Ne tykkäsivät Joonaksesta niin paljon. ”

Yhtäkkiä olin niin vihainen Joonakselle, että olisin voinut kirkua. 

”Mä en tykkää! Helvetti sitä Joonasta! Se on ihan hullu. Idioottimainen, narsistinen rokkikukko, joka ei välitä mistään paitsi omasta navastaan. Ihan sen tapaista tehdä tällainen temppu! Se ei taatusti ajatellut hetkeäkään muita ihmisiä. Se ei välitä tippaakaan siitä miltä tämä jekku tuntuu toisista!”

Anki pudisti päätään ja huokaisi aivan kuin koko maailman paino olisi hänen harteillaan.

”Sanoitko sä jekku? Onko tämä sun mielestä joku jekku?”

”Joonas olisi viimeinen ihminen maailmassa tekemään itsemurhan. Me puhuttiin siitä asiasta sinä viimeisenä iltana jona me oltiin yhdessä. Se sanoi että se on keksinyt jotain, jolla Love Brigade nousee seuraavalle tasolle.”

”Kati kuule, toi kuulostaa mun mielestä nimenomaan viimeisiltä sanoilta. Ja muutenkin tämä on juuri sellainen viimeinen hullu temppu, jonka Joonas tekisi. Se halusi legendojen seuraan. Sinne missä on Marilyn ja Kurt. Se ei kestänyt sitä että Love Brigade oli hiipumassa. Ja se meni sun kanssa sänkyyn viimeisenä iltana ennen kuolemaansa. Se halusi viimeisenä tekonaan panna sua, niin että sä jäisit itkemään sen perään! Etkö sä ymmärrä? Ne oli jäähyväiset, etkö sä tajua? Se jätkä oli täysin kieroutunut.”

Pudistin päätäni. Poimin nurmikolta omenan ja heittelin sitä ilmaan. Uusi oivallukseni sai minut täyteen sähköä. Huomispäivänä menisin poliisille ja pyytäisin heitä auttamaan tämän jutun selvittämisessä.

”Ei, Anki. Tässä on nyt ainakin yksi juttu joka ei täsmää. Opiaatit. Tiedätkö miten kodeiinin yliannokseen kuolee?”

”Tukehtumalla. Eikö niin? Niinhän sä sanoit.”

”Joo, mutta se kestää pitkään. Se ei tapahdu yhtäkkiä. Ja hotellin siivooja löysi muka Joonaksen liinavaatekaapista sinä aamuna, kun mä olin paria tuntia ennen ollut sen kanssa sängyssä. Aika ei vaan täsmää!”

”Eli mitä sä tarkoitat?”

”Se on lavastus! Joonas on jotenkin lavastanut oman kuolemansa. Sillä on siellä Berliinin ruumishuoneella ja kyttiksellä apulainen. Mistä vetoa?”

Anki työnsi kottikärryt seinän viereen ja nosti ne pystyyn.

”Mä en kestä näitä sun sekoiluja. Sori. Mä en nyt pysty tähän. Mä menen laittamaan lapsia nukkumaan.”

”Joonas lavasti oman kuolemansa!” Huusin hänen peräänsä. Olin siitä ihan varma.

Kodeiini. Mistäköhän Joonas oli sen keksinyt? Mikalta kai. Mika oli syönyt särkylääkkeitä kuin karkkia. Mies oli nuokkunut opiaattipilvessä keikkabussissa koko kiertueen ajan ja ottanut sitten piristäviä, että selvisi keikat. Me olimme kaikki joskus lainanneet niitä. Ne olivat ihan hyviä pieninä annoksina päänsärkyyn ja kuukautiskipuihin. Ja Franzilla oli ollut akillesjänteen tulehdus.

Palasin mielessäni Love Brigaden keikkabussiin. Olin matkustanut sen kyydissä tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä viimeiset kymmenen vuotta.

Pystyin palauttamaan mieleeni verhoilun tekokuidun hajun, piintyneen tumman tahran lattiassa (se oli tullut jollakin sellaisella reissulla, jossa en ollut ollut mukana, eivätkä pojat olleet koskaan suostuneet kertomaan mitä se oli), punkat ja pienen televisioruudun. Poikien sukkahien hajun, piipittävät kännykkäpelit, eväät, vesipullot, huonot vitsit, hyvät vitsit.

Takavuosina bussissa oli ollut käytännössä jatkuvat bileet. Festarimatkat olivat olleet pelkkää juhlimista.

Joonas oli heilunut metalliketjut kilisten ja nahkapuku naristen kukkona tunkiolla. Iiro ja Anki olivat kuherrellleet omassa nurkassaan, Mika ja Franz olivat laulaneet ja pelleilleet.

Aurinkokin oli tuntunut paistavan silloin koko ajan. Keikkabussissa oli ollut kuuma - ikkunoiden läpi oli tullut kultaista valoa, jossa me kaikki olimme kylpeneet nuorina ja kuolemattomina ja upeina. Saattoiko se pitää paikkaansa? Oliko minusta tullut niin vanha, että muistelin nuoruuttani jonakin ikuisena kesänä?

Olihan se ollut aina kovaa työtä. Ei pieni helsinkiläinen kellaribändi noussut listaykköseksi ympäri maailmaa ilman päättäväistä puurtamista. Mutta tunnelma oli ollut niin leikkisä ja vapaa.

Opiskelukaverini olivat päätyneet töihin yritysten markkinointiin, lääkefirmojen konsulteiksi ja sentapaisiin hommiin. He kulkivat jakkupuvut päällä ja kännykkä korvallaan tylsinä läpi elämänsä, odottivat vain sitä että tulisi perjantai ja pääsisi lössähtämään telkkarin eteen. Olin ollut onnellinen siitä, että olin välttänyt sen kohtalon. Elin Love Brigaden kanssa takki auki ja hiukset hulmuten, nautin musiikista ja juhlimisesta, menestyksestä ja toveruudesta. Ja Joonaksesta.

Mutta viimeisellä kiertueella oli ollut toisenlainen tunnelma. Joonas oli ollut vihainen ja julman päättäväinen. Hän ei enää juhlinut eikä pelleillyt entiseen tapaan. Sen sijaan hän keskitti kaiken energiansa lavalle. Ja siellä hän oli hyvä - oikeastaan parempi kuin koskaan.

Joonaksella luonnostaan hyvä ääni, kouluttamaton, mutta kaunis, mutta hänen hengitystekniikkansa oli ollut aina heikko. Joskus ennen Mika ja Franz olivat joutuneet paikkaamaan taustalaulajina aika tukevastikin. Viimeisen kiertueen aikana Joonas treenasi hengitystekniikkaansa joka päivä, joogasi ja lauloi skaaloja. Joonas oli laulanut joka keikan vahvasti ja hyvin.

Iiro oli ollut puolestaan kuin mikäkin vanha vaari. Hän oli soitellut skypellä Ankille, Vivekalle ja Viljamille ja mennyt iltaisin aikaisin sänkyyn. Hän pelasi sudokua ja luki sotahistoriaa. Jos joku innokas fani oli tuputtanut hänelle viskipulloa, hän oli katsonut toista hölmistyneesti ja todennut että hänelle tuli ilmavaivoja alkoholista.

”Toi ei ole rock-uskottavaa”, minä olin nauranut, mutta se oli vain puolittain vitsi.

Ja entä Mika sitten? Se oli ollut oikeastaan ihan kamalaa. Olin ollut varma, että tragedia olisi tullut sieltä suunnalta.  Jos jonkun olisi luullut löytyvän hotellin liinavaatekomerosta yliannokseen kuolleena, niin se oli Mika.

Kitaraa soittava Mika oli ollut aina se bändin hiljaisin ja pidättyväisin tyyppi. Hän oli ollut omalla hiljaisella tavallaan ollut yhtä tosissaan kuin Joonas, mutta hän ei ollut koskaan nauttinut julkisuudesta. Se oli häirinnyt ja ujostuttanut häntä. Bändin alkuaikoina Mika oli saattanut kääntyä selin kitarasoolojen aikana. Olin joutunut maanittelemaan ja houkuttelemaan häntä.

”Ne haluaa nähdä sun kauniin naamasi”, Joonaskin oli usuttanut.

Mika oli hymyillyt ujosti ja yrittänyt parhaansa. Vuosien kuluessa hän oli tottunut yleisöön ja faneihin. Hän ei voinut olla tottumatta. Hengaajia oli joka paikassa, kaikkialla mihin me menimmekin. Joihinkin iltabileisiin myytiin lippuja, ja niissä kekkereissä oli kerta kaikkiaan pakko olla paikalla ja näyttää iloista naamaa.

”Mä tiedän että se ei ole niin helppoa”, olin sanonut, ”munkin piti aluksi ihan pakottaa itsenikin puhumaan ja minglaamaan. Mutta kyllä sä pystyt siihen.”

Viina oli aina maistunut Mikalle. Jossain vaiheessa hän oli alkanut käyttää muitakin aineita. Olin yrittänyt olla tiukkana. Viimeisellä kiertueella meillä oli siitä jo isoja riitoja.

”Sä et saa tuoda keikkabussiin huumeita. Jos sä tuot tänne jotain laittomia aineita, mä lähden.”

”Ei, Kati ei lähde”, Joonas oli sanonut.
”Vaan Mika, sä lähdet.”

”Olkaa hiljaa. Ihan kuin rakkikoirat räksyttäisi”, Mika oli sanonut. Se kuulosti hätkähdyttävän töykeältä hänen suustaan. Mika oli yleensä niin kiltti ja kohtelias. 

”Antaa sen olla”, Joonas oli sanonut yhtenä aamuna, kun muut olivat heränneet punkissaan, mutta Mika oli jatkanut tokkuraista untaan.
”Niin kauan kun se herää keikoille ja pystyy soittamaan, se saa tehdä mitä se haluaa vapaa-aikanaan. Tämän kiertueen jälkeen se saa kenkää.”

”Se viettää sitä vapaa-aikaansa tässä metrin päässä meistä muista. Ei ole hauskaa, että joku narkkaa korvan juuressa kun yrittää vaikka tehdä sudokua”, Iiro oli sanonut.
”Sitä paitsi mä pelkään että jonain aamuna se herää ja huomaa olevansa kuollut.”

Mika pärjäsi lavalla aina. Hän oli hyvä kitaristi; nopea ja tarkka, konemainen. Kaikki kappaleet olivat syvällä hänen lihasmuistissaan, ja hän selvitti joka keikan yhtä hyvin. Ilottomasti ja tarkasti, kuin kone.

Havahduin mietteistäni. Olin yksin Ankin puutarhassa. Kuljin pensaiden ja puiden välissä, liu’utin kättä omenapuun rungolla. Oli tullut jo viileä. Vaikka päivät olivat lämpimiä, syksyn ja talven tulon tunsi iltaisin.

Oloni oli kiukkuinen ja sekava. Äskeinen varmuus Joonaksen "jekusta" oli alkanut tuntua epävarmalta. Ehkä Joonas todella oli kuollut – mutta ei sitä voinut edes ajatella. Se oli liian kauhea ajatus. Idea lavastetusta kuolemasta oli viimeinen oljenkorsi. En voinut luopua siitä.

Painoin kädet kasvoilleni ja hankasin silmiäni. En alkaisi enää itkeä. Olin itkenyt tarpeeksi Joonaksen takia yhdelle elämälle, joka kerran kun hän oli mennyt minun kanssani sänkyyn ja sitten heittänyt menemään. Joka kerran olin vannonut, että se olisi viimeinen kerta.

Mutta ehkä yhteinen yö Berliinissä oli todella ollut viimeinen? Muistin Joonaksen lämpimän, jäntevän vartalon omaani vasten.

Jokin osa minusta oli aina ajatellut, että me päätyisimme yhteen, sitten kun kaikki ihailijat ja fanit ja bändärit ja siipeilijät olisivat menneet, kun Joonas olisi käynyt kaikki ne naiset läpi ja ymmärtänyt, että minä olin hänelle se ainoa oikea. Kai minäkin olin ajatellut että Love Brigade eläköityisi.

Menin sisään ja vierashuoneeseen ja avasin Samsonite-laukkuni.

Ryppyisten, kiireessä pakattujen vaatteiden keskellä oli keltaiset lenkkarit. Pyykkipussista löytyi urheilurintsikat. Ne olivat pesun tarpeessa. Viimeksi niitä oli käytetty Kölnissä. Mutta mitäpä sen niin väliä? Täällä ei tulisi ketään vastaan haistelemaan minua, hyvä jos yhtä ainoaa koiranulkoiluttajaa. Lähimpään naapuriinkin oli monta sataa metriä ja kirkonkylälle pääsi vain autolla.

Puin juoksuvaatteet ylleni. Niiden tuttu puristus tuntui jo vähän lievittävän stressiä. Tämä oli minun kakkoshuumeeni, se jota käytin jos Joonasta ei saanut. Endorfiini. Rakastin juoksemista. Se auttoi missä tahansa tilanteessa.

”Anki, mä käyn lenkillä”, huusin yläkertaan ja lähdin vastausta odottamatta.

Puutarhan halki ja portista ulos.  Asfalttitien päässä oli hiekkatie, jota reunustivat pihlajat. Sukelsin varjoihin. Hiekka ratisi jalkojen alla.

Pohjelihakset ja jänteet eivät tienneet suruistani, ne olivat vain tyytyväisiä ja valmiita toimintaan. Alussa piti toppuutella. Pitkän tauon jälkeen teki mieli juosta kovaa, mutta alku kannatti ottaa rauhallisesti. Sillä tavalla jaksoi vaikka kuinka pitkään, vaikka tunteja. Ja nyt minä aioin juosta pitkään; niin pitkään että unohtaisin Joonaksen, unohtaisin kaiken.

Olin löytänyt juoksemisen jo vuosia sitten, silloin kun rupesin ajattelemaan, että en enää jaksaisi tehdä töitä krapulassa ja olin ehkä muutenkin riekkunut tarpeeksi rokkareiden kanssa klubeilla ja baareissa.

Vähensin juomista ja juhlimista ja lopetin polttamisen ja tajusin, että että minulle jäi paljon vapaa-aikaa. Heräsin aina ennen poikia. Joonas ja toiset nukkuivat krapulaansa pitkälle päivään, mutta minä oli reippaana pystyssä.

Kun kerroin vapaa-ajan ongelmistani Ankille, hän ehdotti, että lukisin kirjoja.

”Mä vain haaveilen tuollaisista vapaa-ajanongelmista”, hän lisäsi nyrpeästi. Kaksoset olivat silloin pikkuisia ja Anki hoiti heitä yksin. Iiro oli aina kiinni Love Brigaden hommissa.

Yritin lukea. Ja mikäs siinä, monet kirjat olivat ihan mukaviakin, mutta usein  huomasin, että kesken lukemisen olin alkanut naputtaa hermostuneena jalallani lattiaan ja unohtanut ihan tykkänään mitä luin.

Kokeilin joogaa, mutta se oli niin tylsää, että mieluummin olisin voinut katsoa vaikka maalin kuivumista. Sitten luin jotain innostavaa sporttiblogia ja päätin kokeilla juoksemista.

Ensimmäinen lenkki oli lievästi sanottuna epämiellyttävä. Olimme silloin keikkamatkalla Barcelonassa, ja lähdin eräänä aamuyönä juoksemaan suoraan hotellilta Ramblalle.

Juokseminen tuntui inhottavalta ja näytti varmasti epäelegantilta. Onneksi keskusta oli aivan hiljainen. Ketään ei tullut vastaan. Hölskyin joka paikasta. Kylkiluiden alle pisti. Pinnistin voimani äärimmilleen, mutta jouduin hidastamaan kävelyksi. Silloin patsaan takaa tuli esiin tummiin pukeutunut mies.

”Oy, bomba!” mies huusi.

Hän yritti kaupata hasista, mutta kun kieltäydyin, hän otti povaristaan veitsen ja alkoi vaatia rahaa.

”No es dinero. Soy jogger”, kiljaisin itse keksimälläni espanjalla.

Pinkaisin juoksuun. Tein taatusti sadan metrin ennätykseni. Tulin hotellille kuumissani ja hermostuneena. Pojat olivat vielä valveilla aulabaarissa. He eivät olleet menneet vielä edes nukkumaan.

”Mikä ihmeen asu sulla on, Kati?” Franz kysyi.

”Lenkkiasu. Mä olin juoksemassa, mutta mut yritettiin ryöstää.”

”Voi hyvä luoja sun kanssasi”, Joonas sanoi.
”Mä luulin että me palkattiin sut pitämään huolta meistä, mutta nähtävästi meidän pitää palkata joku pitämään sua silmällä. Kuule nyt nainen, ei suurkaupungissa lähdetä yöllä lenkille.”

”Mä vain luin jotain sellaisia juoksublogeja, joissa hehkutettiin miten mahtavaa on juosta maailman metropoleissa aamuhämärissä.”

”Katsoitko sä postauksien päivämääriä? Varmasti ne kaikki bloggaajat on jo ryöstetty ja tapettu aikoja sitten”, Joonas sanoi.

Hän ojensi kätensä ja pyyhki hikipisaran ohimoltani sormellaan. Sitten hän tuijotti minua silmiin ja laittoi sormen suuhunsa. Se oli juuri sellainen ele, jota hän harrasti, sellainen, joka olisi ollut ällöttävää kenen tahansa muun tekemänä.

”Yök”, minä sanoin.

”Lupaa ettet enää kirmaile yksin yöllä.”

”Okei”, minä sanoin.

”Mä voin lähteä sun mukaan seuraavan kerran”, Franz sanoi yhtäkkiä.

”Niinkö?”

”Joo, mä olen myös ajatellut että olisi hienoa juosta aamuhämärissä metropoleissa.”

Seuraavana päivänä menimme yhdessä ostamaan lenkkareita Franzille.  Se oli aika mukavaa, vähän erikoistakin, koska Franz oli pojista ainoa, jota en tuntenut kovin hyvin.

Franzilla oli ollut aina omat juttunsa, hän oli ollut hieman erillään toisten meiningistä. Olin aina ajatellut hellästi, että Franz oli kuin jokin suuri härkä tai kultainen noutaja, sellainen iloinen ja vähän yksinkertainen luontokappale.

Franz oli vaalea ja huolettoman näköinen, ja oikeastaan hän olisi sopinut ulkonäkönsä puolesta ihan toisenlaiseen bändiin; johonkin sellaiseen, joka lauloi kesästä ja auringonpaisteesta. Hän hymyili melkein aina, ja hänen musiikilliset ansionsa olivat melko vaatimattomat. Franz oli kuulemani mukaan otettu bändiin aikoinaan siksi, että hänen isällään oli ollut tarjota bändille harjoittelutilat.

Urheilupuodissa meitä palveli nuori ja pirteän näköinen poika, joka opasti Franzin jalkapohjia mittaavaan laitteeseen. Poika katseli Franzia pitkään, ehkä mietti mistä tunsi tämän.

Kävi ilmi, että Franzilla oli lievää ylipronaatiota. Hän sai vihertävät lenkkarit, joissa oli erikoispohjalliset.

”Tämä on oikein hyvä idea”, Franz sanoi ja läiskäytti mahaansa.
”Mulla on alkanut tulla vähän tämmöistä keskikessiä.”

Pian meitä kumpaakin yhdisti urheiluhulluus. Puolessa vuodessa kumpikin oli pahasti treenikoukussa. Juoksimme aina kun oli pienikin tauko, missä sitten olimmekin.

Franz rupesi käymään kuntosalillakin ja pian hän puhui, että haluaisi perustaa oman salin.

Kun olimme Suomessa, hän tuli treenikämpälle ja studioon lenkkareissa ja verkkareissa.

Kuntoilu oli ruvennut menemään Franzilta ehkä vähän yli. Minäkin kiipeilin seinille jos en päässyt säännöllisesti juoksemaan, mutta Franz oli vielä pahempi. Hän mitoitti koko elämänsä sen mukaan että pääsi lenkille. Hän lähti vaikka keikan jälkeen keskellä yötä pinkomaan, sen jälkeen kun oli valvonut pitkään ja oli pelkästään levon tarpeessa.

”Ehkä sun pitäisi vähän rauhoittaa tota meininkiä”, minä yritin kun hän taas kerran puki tossuja jalkaansa.

”Ei, pitää juosta kivun läpi”, Franz sanoi.

”Minkä kivun? Tarkoitatko sä jotain henkisen puolen tuskaa vai onko sulla joku lihasvenähdys?”

”Pientä kolotusta vaan tuolla akillesjänteessä.”

Jalan aristamisen huomasi lavallakin. Yleensä Franz liikehti bassonsa kanssa tasaisesti puolelta toiselle, mutta nyt näki, että liikekieli veti koko ajan vasemmalle.

”Se taitaa olla tosi kipeä”, huolehdin keikan jälkeen, kun pojat höyrysivät bäkkärillä.

”Äh, ei se mitään ole”, Franz sanoi ja huiskautti kättään.

Hän oli luikerrellut nahkahousuistaan pois ja seisoi nyt kalsarit päällään. Hän otti jääpalamaljasta kourallisen kuutioita ja painoi ne jalkaansa vasten.

”Onkohan siellä jotain poikki? Pitäisikö sun mennä lääkärille?” Iiro sanoi.

”Ei se ole mitään. Kai mun on pakko jättää yksi lenkki välistä. Hitsi vaan kun saisi nukuttua.”

”Etkö sä saa nukuttua ollenkaan?”

”En, mä olen vain valvonut. Se akillesjänne on hiton kipeä.”

”Mennään lääkäriin.”

”Ei me ehditä, meidän pitää jatkaa matkaa Lissaboniin”, Joonas puuttui puheeseen.
”Otat ensi yöksi jotain troppia niin saat nukuttua.”

”Luuletko etten mä ottanut?”

”Mitä sä otit?”

”No, Buranaa. Ei se auttanut mitään.”

”Mika!” Joonas sanoi.
”Raota vähän lääkekaappia yhteisen hyvän eteen. Tämä urheilijanuorukainen on telonut jalkansa eikä pysty nukkumaan.”

Mika katsoi alta kulmiensa meitä. Sitten hän kaivoi laukustaan pussin ja kaiveli sitä vähän aikaa. Hän ojensi hopeanväristä liuskaa jossa oli ihan tavallisen näköisiä pillereitä.

”Noi on tehokkaita. Ne myös väsyttää vähän.”

Nappasin paketin ja vaadin käyttöohjeet. Luin ne läpi.

”No hyvä on, mutta älä ota näitä kuin yksi kerrallaan.”

Franz oli seuraavana päivänä paremmassa kunnossa. Lepo oli tehnyt hyvää jalalle. Sen jälkeen me olimme ruvenneet kaikki käyttämään niitä Mikan tabletteja, kuka mihinkin pikku kremppaan. Ne veivät migreenin ensioireet pois ja auttoivat tosi hyvin kuukautiskipuihin. Olivatkohan ne niitä, jotka olivat tappaneet Joonaksen?

Palasin hätkähtäen muistoistani nykyhetkeen. Olin tullut sorsalammelle.
Ei. Joonas ei ollut kuollut. Ei varmasti ollut! Juoksisin niin kauan, että kaikki sellaiset ajatukset katoaisivat.

Juoksin lammen ympäri. Kaislat huojuivat kevyessä tuulenvirissä. Sorsat olivat painaneet pään siiven alle. Juoksin yhä uudestaan. Ja vielä uudestaan ja uudestaan. Ja sitten aloin itkeä kesken juoksemisen.

Tajusin ensimmäistä kertaa, että juokseminen ei auttanut kaikkeen murheeseen. Ei voinut juosta ja itkeä samaan aikaan. Ilma loppui keuhkoista.

Lysähdin maahan niin että kämmenet ja polvet raapiutuivat. Huomenna. Huomenna minä menisin poliisiasemalle. He selvittäisivät mitä Joonakselle todella oli tapahtunut.

Jatkuu ensi viikolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.