Menestysbändi Love Brigaden Euroopan-kiertue päättyy äkisti, kun bändin laulaja Joonas löytyy kuolleena. Bändin manageri Kati tunnustaa biisin­tekijä Ankille hänen ja Joonaksen suhteen luonteen. Naiset alkavat epäillä, että kuolemaan liittyy jotain hämärää.

Onko Love Brigaden laulaja kuollut??!!??

Joonas!!!!11

RIP Joonas En pysty kuin itkemään!

Mene valoa kohti, Joonas, enkelien luo.

Anki katseli apaattisena edessään nököttävää tietokoneen ruutua. Love Brigaden fanisivut ja Twitter-feedi olivat täynnä hysteerisiä otsikoita.

”Uutinen on nähtävästi levinnyt”, Kati huokaisi.

Huhut Joonaksen kuolemasta olivat kiirineet ympäri maailmaa muutamassa tunnissa. Joku oli kai tunnistanut bändin pojat poliisiasemalla Berliinissä.

Ankin ja Katin puhelimet olivat soineet koko päivän tauotta.  Toimittajat yrittivät varmistaa uutista, saada edes pienen pientä lausuntoa naisilta bändin takana. Kumpikaan ei ollut pystynyt vastaamaan.

Nyt he istuivat Marin, bändin tiedottajan, pienessä työhuoneessa Punavuoressa. Mari oli neljäkymppinen, hieman räjähtäneen näköinen blondi ja tällä hetkellä selvästi innoissaan. Laulaja-kitaristin täydellisen rock-uskottava menehtyminen oli jännittävintä, mitä Love Brigadelle oli tapahtunut vuosiin. Mari ajatteli varmasti jo tribuuttilevyä ja upeita hautajaisia.

Huoneen seinällä oli suurennettu kuva Love Brigaden suosituimman levyn kannesta, siitä, joka oli myynyt tuplaplatinaa vuonna 2004. Levyn nimi oli Dying Scene. Kuvan näkeminen puistatti Ankia. Kannessa oli vanhanaikainen kamera, sellainen josta tuli mieleen film noir -elokuvat ja vanha Hollywood sekä  Joonas, joka makasi kalpeana ja eteerisen näköisenä sateisella kujalla. Kuva tuntui nyt suunnattoman mauttomalta.

Anki oli tehnyt Love Brigadelle kymmenittäin biisejä nuorena kuolemisen romanttisuudesta. Mutta tällaista se sitten olikin. Epätodellista. Kamalaa. Väärää.

Tiedottaja klikkasi tyhjän tekstitiedoston auki.

”Kati, Anki. Mimmit hei. Mä tiedän, että tämä on kova paikka, niin on mullekin, mutta meidän pitäisi nyt vahvistaa tai kieltää nämä huhut. Laittaa joku tiedote.”

”Kyllä se kuollut on”, Anki huokaisi.
”Niin Iiro mulle sanoi. Pojat ovat kaikki Berliinissä poliisiasemalla. Niiltä otetaan lausuntoja. Mutta sen enempää me ei tiedetä.”

”Mutta mihin Joonas oikein kuoli? Yliannosko se nyt oli? Käyttikös se Joonas jotain? Minä luulin, että Mika oli se Brikkareiden nisti.”

Kati nousi, pyysi tukahtuneella äänellä anteeksi ja ryntäsi ulos ovesta.

”On siinäkin nyt manageri”, tiedottaja tuhahti ja pyöritti silmiään.
”Juuri nyt kun pitäisi panna tunne-elämä sivuun ja pistää hösseliksi.”

”Joonas ja Kati olivat...”, Anki ei löytänyt oikein sopivaa sanaa.
”Läheiset.”

Anki nosti kannettavan tietokoneen syliinsä, painoi hetkeksi silmänsä kiinni, mietti ja alkoi naputtaa. Hän kirjoitti lyhyen tiedotteen, jossa vahvistettiin tiedot Joonaksen kuolemasta ja kerrottiin, että läheiset ja työtoverit odottivat lisätietoja.  Sitten hän päivitti bändin Facebook-sivun ja Twitterin.

”Laita toi menemään isoimpiin medioihin. Tätä enempää ei tässä vaiheessa tarvita. Mutta älä laita siihen Katin numeroa. Annetaan sille nyt vähän aikaa kerätä itsensä kokoon.”

Anki löysi Katin ulko-oven vierestä kalpeana ja itkuisena.

”Tulepas nyt”, hän sanoi ja talutti ystävänsä kadun laitaan parkkeerattuun farmariinsa.
”Mennään hakemaan muksut tiedeleiriltä. Käydään vaikka hampurilaisella kotimatkalla.”

Kati antoi taluttaa itseään.

Ankista tuntui kuin hänellä olisi vastuullaan yksi lapsi lisää. Mikä hänkin oikein oli – joku yleinen kaikkien asioiden hoitaja ja jokaisen äiti?
Yksi asia tässä on hyvää, Anki ajatteli. Iiro tulee varmasti pian kotiin. Love Brigade hajoaa taatusti ilman Joonasta. Silloin se ei tarvitse rumpaliakaan.

Anki ja Iiro olivat tutustuneet vuonna 2003 kerrosten väliin juuttuneessa hississä. Joskus Ankista tuntui, että hän oli kaivannut miestä siitä asti.

”Mitä se meidän neiti oikein puuskuttaa?” isotäti kysyi.

”En mitään”, Anki sanoi, huokaisi entistä syvempään ja veti peittoa korvilleen. Hänen sängyllään istuskeli kolme serkkua, yksi isotäti ja kaksi koiraa.  Vietettiin joulua 2003, eikä Anki saanut potea rauhassa sydänsurujaan.

Muonion mökissä leijaili kanelin ja inkiväärin tuoksu, ja joka nurkka pursusi koiria ja sukulaisia.

Revontulet tanssivat ikkunoiden takana, ja maailma oli niin täynnä joulun taikaa, että hyvä kun ei tonttu-­ukkoja näkynyt. Kaikilla oli hauskaa, paitsi Ankilla.

Hän oli joka yö juuttuneessa hississä Iiron kanssa. Hän näki unta, että hissin takaseinä aukesi ovena. Iiro otti häntä kädestä, ja he astuivat yhdessä ulos, kulkivat yhä uusiin huoneisiin, ja hissi muuttui kokonaiseksi taloksi. Unessa Anki tiesi, että talo sijaitsi maailmassa, jossa olisi kukkivia niittyjä, suuria seikkailuja ja täydellistä onnea. Mutta Anki pääsisi sinne vain Iiron kanssa.

”Mä näen joka yö unta sellaisesta pitkästä ja ihanasta rumpalista”, Anki sanoi.

”Ai kenestä? Remu Aaltosesta?”

Ankin suku oli melko musikaalista joukkoa, mutta isotäti oli lakannut seuraamasta rockin uusia tuulia jo joitakin vuosikymmeniä sitten.

”Onko Remu Aaltonen pitkä?”

”Ei aavistustakaan”, täti myönsi.

Ankin suku oli iloinen ja meluisa joukko. Mökissä vietti joulua Ankin isä, äiti ja kaksosveli Anton, sisko perheineen, kaksi tätiä, yksi eno, yksi isotäti ja vielä mummikin sekä pari serkkua perheineen. Yleensä se oli Ankista hauskaa.

Tänä jouluna hän olisi halunnut hautautua yksin sängyn pohjalle ja riutua kuin 1700-luvun romaanin sankaritar, mutta se oli vaikeaa, kun teini-ikäiset serkut ja isotäti söivät piparkakkuja hänen sängyllään.

”Mun pitäisi vähän murehtia tässä”, hän yritti.

”Ei se mitään”, tytöt heläyttivät ja ojensivat piparkakkutarjotinta.
”Ei meitä haittaa.”

Anki otti possunmuotoisen piparin.Hän sulki silmänsä ja hipaisi possulla huuliaan. Hän muisteli Iiron suudelmaa. Se oli tuntunut niin hyvältä. Niin oikealta. Anki tunsi kaipauksen koko kehossaan. Hän tarvitsi lisää, niin kuin janoinen tarvitsi vettä. Miksi Iiro oli tehnyt niin? Kuinka hän oli saattanut suudella sillä tavalla Ankia, kun oli juuri menossa kosimaan tyttöystäväänsä?

Anki kelasi tapausta yhä uudelleen mielessään. Oliko se ollut vain leikkiä, ajankulua hissinkorjaajaa odottaessa? Mutta se ei ollut tuntunut siltä! Se oli tuntunut tärkeältä suudelmalta.

Iiro ei sitä paitsi vaikuttanut tyypiltä, joka leikkisi tyttöjen tunteilla. Hän oli ollut ihana, täysi herrasmies, se kenttäpotta ja kaikki. Ehkä Anki vielä saisi hänet. Voisiko se olla mahdollista? Mutta ei – mieshän oli nimenomaan sanonut, että hän menisi tyttöystäväänsä kosimaan.

”Nouse ylös sieltä, laiskamato”, äiti huusi ovelta.
"Olet riuska nainen etkä mikään riutuva neito. Tule tekemään kastiketta. Ja te muut kanssa hommiin. Lopettakaa se piparkakun mussutus tai muuten ette jaksa syädä pöydässä mitään.”

”Olenpas riutuva neito”, Anki protestoi ja nosti kätensä otsalleen.

”Sinun pitäisi laihduttaa ainakin kymmenen kiloa ennen kuin sinua voisi sanoa riutuvaksi.”

”Etkö tajua miten vahingoittavaa on se, että äiti arvostelee tyttärensä kehoa? Minulle tulee ongelmia kehonkuvan kanssa.”

”En minä mitään arvostellut”, äiti sanoi ja kiskaisi peiton Ankin päältä. ”Päinvastoin. Pääskyn suvun naiset ovat naisellisen pyöreitä, ja juuri sen takia me olemmekin niin miesten mieleen.”

Anki katsoi äitiä kriittisesti. Äiti näytti taas todella itserakkaalta. Hänellä oli kieltämättä itsetunto kohdallaan mitä ulkonäköasioihin tuli. Äiti – samoin kuin Anki itsekin – oli lyhyt ja pyöreä, ja mahdollisimman kaukana lehtien ja mainosten naistyypistä. Mutta äiti oli tosiaan miesten mieleen, ainakin jos suvussa kulkevat legendat pitivät paikkansa. Anki oli kuunnellut niitä korvat punoittaen pienestä pitäen. Tuntui, että joka toinen juttu sukutapaamisissa alkoi sanoilla: ”voi mahoton sitä yhtäki Maikin ihailijaa, joka....”.

Anki ja sisarensa ja veljensä sulkivat korvansa ja pyysivät, että vaihdettaisiin puheenaihetta, mutta Ankin isä suhtautui juttuihin rennosti. Hän myhäili ja oli selvästi tyytyväinen, että oli saanut napattua kaupungin näteimmän tytön itselleen.

Ankin mielestä hänen vanhempiensa avioliitto oli ihana. Kyllähän he aina välillä riitelivät, mutta Anki tiesi, että he todella viihtyivät yhdessä vuosien jälkeenkin, jaksoivat nauraa toistensa vitseille ja keittää kahvit aina toisellekin. Kun Anki oli tullut aikuiseksi, hän oli tajunnut, kuinka harvinaista sellainen oli. Useimpien hänen ystäviensä vanhemmat olivat eronneet.

Sellaisen avioliiton Ankikin oli toivonut saavansa. Hän oli aina ajatellut, että rakkaus tulisi aivan itsestään, oikea mies tulisi vastaan. Mutta nyt tuntui, että se ei ehkä tapahtuisikaan. Anki oli tavannut oikean miehen, mutta oikea mies ei välttänyt hänestä.

Johtuiko se siitä, että hän oli väärän näköinen? Äiti piti itseään kaunottarena, samoin tytärtään, mutta Ankista tuntui, että ehkä muu maailma ei nähnyt asiaa sillä tavoin. Anki katseli itseään joskus peilistä ja näki pelkkiä virheitä – lyhyet sääret, pyöreä lantio ja leveät hartiat. Hän oli ihan kuin sellainen pitkä kaunotar, joka oli lytistetty kuin sinitarraköntti, niin että nainen lyheni ja samalla leveni.

Anki huokaisi jälleen. Ei kai Iiron kaltainen pitkä mies – joka vielä kaiken lisäksi soitti bändissä  – voisi koskaan kiinnostua tällaisesta. Ja sitä paitsi vaikka kiinnostuisikin, niin mitä väliä, mieshän oli lupautunut toiselle.

”Minä tiedän tuon naaman”, äiti sanoi.
”Sinulle tuli tuo ilme jo teininä, kun kattelit kahden peilin avulla omaa takalistoasi."

Anki kömpi sängystä ylös. Hän tiesi jollakin osallaan, että oli nyt taantunut pahan kerran. Sellainen kävi helposti, kun oli vanhempiensa hoteissa. Hän ihan unohti, että oli aikuinen ja itsenäinen nainen ja muuttui vätysteleväksi teiniksi. Hän toivoi, että pystyisi selvittämään tämän ihmissuhdekriisinsä aikuisemmalla tyylillä.

Anki laahusti keittiöön ja avasi jääkaapin. Se oli täynnä jouluherkkuja, erilaisia tiiviöitä ja pakkauksia.

Suku laittoi aina yhdessä joulun valmiiksi, ja parhaat hetket koettiin keittiössä, siinä vaiheessa kun joulu tarkoitti muovitiiviöitä, silputtavia salaattiaineksia ja höyryäviä patoja. Sitten kun valmis pöytä oli koristeltu ja hieno, tuntui kuin oltaisiin jo jonkinlaisessa jälkinäytöksessä.  Aika usein mahatkin olivat jo melko täynnä perinpohjaisesta maistelusta.

”Laitatko Anki siitä luumukiisselin tulemaan?” äiti pyysi. Hän ojensi Ankille tehosekoittimen ja kolme suurta pussia kuivattuja luumuja.

”Laitan.” Anki oli kiitollinen siitä, että sai jotakin puuhaa.

”Älä laita liikaa sokeria. Eikä klimppejä.”

Anki kaatoi kuivattuja luumuja tehosekoittimeen, asetti kannen paikalleen ja painoi nappia. Kone surahti käyntiin. Siitä lähti moottori­pyörän ääntä muistuttava jyrinä.

Hetkinen! Olikos nyt jokin vialla? Laite tärisi kättä vasten kuin katupora. Oliko hän vahingossa käyttänyt kivellisiä luumuja? Kuului terävä napsahdus. Kone paukahti rikki. Luumunkivet, muovinpalat ja luumusose sinkosivat ympäri keittiötä. Jokin pieni ja kova osui Ankia otsaan niin, että hän näki tähtiä.

Kipu tuli kuumana ja pistävänä. Lämmintä nestettä valui silmään. Anki pyyhkäisi, ja käteen jäi luumusosetta ja verta. Huone oli täynnä kiljahduksia ja kiroilua.

”Voi hyvä lapsi! Mitä ihmettä sinä oikein teit?” äiti kysyi.

”En mä oikein tiedä. Mä en toimi ihan sadalla prosentilla.”

Äiti haki laastaria ja paikkasi Ankin otsan hellästi kuin pieneltä lapselta.   

”Onneksi ei mennyt silmään.”

”Luumut oli kai liian kovia”, Anki sanoi nolona.

”Kuules tyttö, ei pitäisi kulkea ihan sumussa vaikka olisikin mieshuolia.”

Äiti otti pakastimesta pussillisen herneitä ja ojensi ne tyttärelleen. Anki istui korkealle keittiöjakkaralle ja piteli herneitä otsallaan.

”Mutta mulla on niin ikävä Iiroa!” Anki sanoi ja puristeli lautasliinaa kädessään.
”Mulle tulee luumuistakin mieleen meidän joulusuklaa. Mä annoin sille joulusuklaata hississä, ja se sanoi, että se maistui ihanalta, vaikka yleensä se ei pidä makeasta.”

Sukulaiset päästivät kollektiivisen huokauksen. He olivat jo rättien kanssa sotkun kimpussa.

”Vieläkö sinä nyt sitä?” täti sanoi ja kuulosti jo aika kyllästyneeltä.

”Mikä sä sanoit, että sen jätkän nimi oli?” kysyi Jussi, Ankin veli.

”Iiro Ranta.”

”Iiro Ranta? Ei kai se ole sen nolon metallipop-bändin rumpali? Sen missä on se leuhka laulaja? Se...mikäs se nyt olikaan... Love Brigade.” Jussi tunsi Helsingin muusikkopiirit hyvin. Hän oli melkein valmis musiikinopettaja ja soitti itsekin parissa bändissä.

”En mä tiedä mistään leuhkasta laulajasta, mutta joku bändi sillä oli. Minä tein niille biisinkin, kun me oltiin hississä jumissa. Se otti ne sanat.”

”Pysy niistä erossa. Ne jätkät on ihan yhtä ongelmajätettä.”

”Kyllä niitä kaloja riittää meressä”, tätikin komppasi.
”Sen kun otat seuraavan.”

Täti avasi vesihanan ja huuhteli rättiä. Sitten hän repäisi lattialuutusta harjaosan pois ja asetti senkin vesihanan alle.

”Ei tällaisia. Iiro on elämäni kala. Sellainen suuri hauki, jollaisia on vain yksi joka järvessä.  Ja mä haluan uida sen kanssaan kaislikkoon ja saada miljoona pientä hauenpoikasta, mutta se on valinnut jonkun toisen, jonkun pitkän ja laihan naishauen.”

”Oliko se sitten niin komea ja rikas, vai mikä meidän likan on saanut noin tolaltansa?” täti kysyi.

”Ei!” Anki sanoi.
”Ei se ollut mikään täysi kymppi. Se oli ihan sellainen tavallinen mies, pitkä ja vähän huonoryhtinen. Ja sen kengät olivat tosi huonossa kunnossa, eikä farkutkaan niin hirveän hyvin istuneet. Mutta, mutta, se oli...”

Äiti halasi Ankia.

”Sellaista se on. Mutta nyt vain katse eteenpäin.”

Anki katsoi äitiä ja nyökkäsi.

”Ja sitten kun se suuteli minua....”

”Ota sukset. Mene hiihtämään ja ajattelemaan. Me siivotaan sillä aikaa tämä sotku.”

”En mä halua hiihtää.”

”Totta kai sinä haluat hiihtää”, äiti sanoi.
"Täällä on niin ihanat maisemat. Vai haluatko sinä mieluummin siivota luumusosetta?"

Äitiä vastaan ei auttanut väittää. Hän oli osallistunut Finlandia-hiihtoon jo 20 vuotena peräkkäin ja oli sitä mieltä, että ilo ilman mustikkakeittoa ja suksivoiteen hajua oli teeskentelyä.

”No mä menen”, Anki sanoi.

Parempihan sekin kuin luumu­soseen luuttuaminen.

Anki puki eteisessä hiihtohousut ja takin päälleen ja veti päähänsä pipon. Äidin monot olivat hyvän kokoiset, 37 ja puoli. Kun Anki sujautti jalkansa niihin, hän tunsi jotakin lohdun tapaista. Äiti oli hänen puolellaan. Kaikki nämä tyypit olivat hänen puolellaan. Iiro oli ollut ihana, mutta ehkä jossakin olisi vielä joku toinenkin ihana.

Ulkona avautui kaamoksen outo maisema. Oli aivan tyyntä. Tuntui melkein kuin olisi astunut avaruuteen, niin hiljaista ja avaraa oli kaikkialla.  Auringonvalo oli vain pieni himmerrys valkoisella lumella.
Anki kiinnitti sukset jalkoihinsa ja potkaisi itsensä liikkeelle. Maisemassa oli jotakin tyynnyttävää.

Ihminen tunsi olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, ja jopa rakkaussuru tuntui vetäytyvän taka-alalle. Hiljainen sihinä kuulosti tyynnyttävältä korvissa. Ajatukset Iirosta palasivat hänen mieleensä, mutta toisaalta ne eivät tahtoneet enää tarttua, ne lipuivat ohi. Lumisessa maisemassa hiihtäminen vei vähän erilaiselle tajunnan tasolle, sellaiselle, jossa ihmissuhteiden pohtiminen oli mahdotonta. Ja Anki tiesi, että pääsisi Iirosta yli.

Anki hiihti kaksi tuntia. Kun hän liukui takaisin pihaan, hän katsoi sisälle ikkunoista, näki keltaisen valon, joulukuusen ja iloisia naamoja. Se tuntui aika mukavalta. Ja mikä parasta – luumusose ja tehosekoittimen palaset oli siivottu!

Anki oli päässyt siitä epämiellyttävästä hommasta kuin koira veräjästä.
Anki hyödynsi rakkaussuruissa riutuvan neidon rooliaan ja livahti vielä yksin saunaan, vaikka todellisuudessa häntä ei enää erityisemmin surettanut.  Hän valutti lämmintä vettä päälleen suihkussa, saippuoi itsensä kaikessa rauhassa ja meni löylyyn istumaan. Sen jälkeen hän tunsi haluavansa palata ihmisten joukkoon.

”No, oliko hyvä hiihtoretki?” äiti kysyi, kun Anki tuli tupaan kylpytakissa.

”Oli, kiitos. Anteeksi, kun minä olen ollut niin vaisu. Ja teinimäinen.”

”No ei sille mitään voi.”

”En mä enää ajattele sitä miestä”, Anki sanoi.

”Voi ei”, sanoi ääni ovensuusta.
”Tulinko minä tänne turhaan?”

Iiro seisoi tuvan ovella niin pitkänä, että pää hipoi melkein oven karmia, vaaleana ja hämillisenä.

”Iiro. Mitä....?”

”Meillä jäi juttu kesken”, Iiro sanoi.
”Mä tulin puhumaan sun kanssasi.”

Oli hetken aivan hiljaista. Jopa lapset ja koirat tuntuivat ymmärtävän hetken dramatiikan ja vaikenivat. Halko kaatui takassa kahahtaen.

”Älä enää koskaan jätä mua”, Iiro sanoi.

Anki ei saanut sanaa suustaan. Kuinka mies oli tässä? Mitä ihmettä oli tapahtunut?

”Enhän mä jättänyt sinua”, hän sanoi lopulta.

”Jätitpäs. Sinä juoksit sen pottasi kanssa ulos sieltä tavaratalosta ennen kuin mä ehdin sanoa mitään.”

”Mutta sinulla oli kihlasormus toiselle naiselle!”

”Niin, joka minun piti antaa sulle.”

”Hetkinen”, Anki sanoi.

Hänen syvästi traaginen 1700-luvun sydämentuskansa oli  kadonnut hiihtolenkin ja äidillisen myötätunnon avulla. Ja nyt Iiro oli tässä.... Eikö tämä nyt tapahtunut vähän liian nopeasti? Miten mies oli täällä Muoniossa? Eikö heidän olisi pitänyt tavata jossain Helsingin kahvilassa ja jutella järkevästi ja tutustua pikkuhiljaa?

”Mennään jonnekin rauhalliseen paikkaan ja jutellaan”, Iiro sanoi.

”Se voi olla helpommin sanottu kuin tehty”, Anki sanoi mutta johdatti miehen mukanaan makuuhuoneeseen.  He istuutuivat sängylle. Anki huiskaisi piparkakun muruja lattialle.

”Miten sä nyt tänne tulit? Mistä sä tiesit, että mä olin täällä?” Anki kysyi.

Ilo alkoi vastustamattomasti kuplia hänen sisällään. Tässä Iiro nyt oli, vaikka hän oli ollut varma, etteivät he enää koskaan tapaisi.

”Mä tiesin heti, kun sä katosit sieltä tavaratalosta, että mun ei olisi pitänyt päästää sua menemään”, Iiro sanoi.
”Mä menin kotiin. Ja mä kerroin kaiken Terhille.”

”Sun tyttöystävälle?”

”Niin.”

”Miten se otti sen?”

Iiro kohautti hartioitaan, näytti vakavalta.

Terhi oli tietysti murskautunut, sen Anki osasi aavistaa. Iiro oli kertonut, että hänen tyttö­ystävällään oli vauvahaaveitakin. Tuntui kurjalta sen tuntemattoman naisen puolesta, mutta samaan aikaan ilo kasvoi kasvamistaan Ankin sisällä.

”Ja sitten mä aioin soittaa sulle, mutta sun puhelin oli kiinni. Mä otin numerotiedustelusta selville sun osoitteen ja menin sun oven taakse kukkien kanssa. Mutta sä et ollut kotona. Sun veljesi avasi oven.”

”Jussi oli kai siellä hakemassa jotain sen kamoja”, Anki sanoi.

”Ensin mä luulin, että se oli sun poikakaveri, ja meillä oli siinä aika pitkät välienselvittelyt. Mutta sitten Jussi tunnisti mut. Se oli ollut Brigaden keikalla. Ja mä kerroin, että mä halusin tutustua suhun, ja se sanoi, että te olette menossa Lappiin koko suku. Ajattelin, että otan yhteyttä sitten joulun jälkeen. Sitten kun mä istuin yksin kotona, niin mä tajusin, että en odota hetkeäkään.” Iiro hymyili leveästi.
”Mä otin ensimmäisen lennon Kittilään ja soitin kentältä Jussille. Mä tulin tänne taksilla. Mä tässä tutustuin jo sun sukuun sillä aikaa, kun sä olit hiihtämässä.”

”Oho”, Anki sanoi.
”Toi kuulostaa aika sekopäiseltä.”

Iiro kietoi kätensä hänen ympärilleen. Mies oli lämmin ja ihana, Anki ei halunnut lähteä tästä paikasta koskaan pois.

”Ei erota enää koskaan”, Anki sanoi, kohotti päänsä ja suuteli Iiroa.

Oven takaa kuului iloista mekastusta. Jussi ja muut olivat koristelemassa kuusta.

Anki oli ollut silloin täydellisen onnellinen. Hän ei ollut tiennyt, että he eroaisivat yhä uudestaan ja uudestaan. Se pieni ja merkityksetön bändi, jossa Iiro soitti kavereittensa kanssa – siitä oli tullut maailmankuulu, ja pian Iiro oli poissa yli puolet vuodesta, soittamassa hurmaantuneille yleisöille Amsterdamissa, Lontoossa, Pekingissä ja Buenos Airesissa. Heidän suhteensa oli yhtä eroa.

Anki käänsi rattia ja ajoi Viikin suuntaan. Kati istui hänen vieressään ja pureskeli kynsiään.

”Kiitos. että sä hoidit sen hirveän Maijan. Miten mä ikinä palkkasin Love Brigadelle niin karmean tiedottajan? Mä avaan mun kännykän”, Kati sanoi.
”Kai mun on pakko ruveta tässä töihin.”

Kati tekstaili hetken kiivaasti. Sitten hän soitti johonkin, puhui hetken saksaa puhelimeen. Anki ei ymmärtänyt mitään. Hän keskittyi liikenteeseen. 

”Joonaksen ruumiinavauksen tulokset ovat tulleet”, Kati sanoi.
”Se kuoli opiaattien yliannokseen.”

”Opiaattien? Käyttikö Joonas muka sellaista?”

”Ei”, Kati sanoi.
”Ei todellakaan. Se on vähän niin kuin morfiinia. Mika väärinkäytti sellaisia kipulääkkeitä aika paljon, koska niistä tulee sellainen pehmeä ja hyvä olo rankan päivän päälle. Ehkä säkin tiedät, jos sulta on joskus poistettu viisaudenhampaita tai jotain.”

”Outoa”, Anki sanoi.

”On. Paristakin syystä. Ensinnäkin Joonas ei olisi ikinä ottanut Mikalta mitään pillereitä. Ja toisekseen opiaattien yliannokseen ei pitäisi kuolla niin nopeasti.”

”Mistä sä tiedät nämä jutut?”

”Pakkohan mun on. Mä olen Love Brigaden lastenvahti, kyllä mun suunnilleen pitää tietää mitä lead-kitaristin lääkekaapista löytyy. Opiaattiyliannos lamaa hengityksen, mutta se tekee sen todella hitaasti. Se voi kestää päiväkausia. Ja Joonas oli vielä elossa silloin, kun me....”

Silloin, kun Kati ja Joonas olivat olleet sängyssä, Anki täydensi mielessään.   

He tulivat Viikin sänkipellolle. Näky sai Ankin helpottumaan. Omat rakkaat lapset, Viljami ja Viveka, kumpikin lennättämässä suurta, keltaista leijaa. Anki tiesi, että hänen pitäisi mennä tervehtimään tiedeleirin ohjaajaa ja toisia vanhempia, mutta hän ei jaksanut millään. Sen sijaan hän avasi auton oven.

”Viljami! Viveka! Tulkaa!”

Kaksoset eivät olleet huomaavinaankaan äitiään, heillä oli niin hauskaa.

Anki ja Kati katselivat heidän menoaan ja odottivat.

”Ne on onnellisen näköisiä”, Kati sanoi. Lapset juoksentelivat pellolla, Viljami isänsä näköisenä, pitkänä vaaleana honkkelina ja Viveka pikkuisena ja punatukkaisena.

Anki hymyili surullisena.

”Aina kun mä näen jotain tällaista, mulle on tullut se olo, että missä kamera, mun pitää ottaa tästä kuva, että Iirokin näkee. Mä olen niin tottunut siihen, että se ei ole koskaan paikalla, kun lapset tekee jotain ihanaa tai tapahtuu jotain tärkeää.”

”Niin”, Kati sanoi.
”Se on varmaan ollut rankkaa.”

”Mutta nyt se varmaan tulee kotiin”, Anki sanoi.
”Ja jää vihdoinkin tänne.”

Jatkuu ensi viikolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.