Menestysbändi Love Brigaden Euroopan-kiertue on vaarassa, kun laulaja Joonas yhtäkkiä katoaa. Bändin manageri Kati on tullut biisintekijä Ankin luo Suomeen kalpeana hermokimppuna. Ankin painostamana Kati suostuu viimein kertomaan, mitä hänen ja Joonaksen välillä on tapahtunut.

Anki pudotti kännykän puutarhapöydälle niin, että kolahti. Lämpötila tuntui pudonneen monta astetta.

”Mitä Iiro oikein sanoi?” minä kysyin. ”Mitä siellä Berliinissä tapahtuu?”

”Iiro on poliisiasemalla. Ne on kaikki siellä. Koko bändi.”

”Onko Joonas löytynyt?”

”En mä tiedä! Ei se ehtinyt puhua.”

Huoli pisti kuin veitsi. Minun ei olisi ikinä pitänyt lähteä Berliinistä. Olin Love Brigaden manageri – minun työni oli selvittää tällaiset sotkut.  Anki otti minua kädestä ja katsoi minua suoraan silmiin, koko vihreän, vakavan katseensa voimalla.

”Mitä siellä kiertueella oikein tapahtui? Sä tulit tänne ihan kuin olisit nähnyt kummituksen.”

Otin siemauksen kahvia saadakseni ajatteluaikaa. Kuinka paljon voisin kertoa Ankille?

”Mä tiedän yhtä vähän kuin säkin”, sanoin.
”Ei siellä mitään rikoksia tapahtunut.   En mä tajua, mitä poliisi tähän liittyy. Normaalia kiertueväsymystä kaikilla. Pientä sekoilua. Mikalla ei varmaan ollut reseptiä ihan kaikkiin nappeihin, joita se veti, mutta ei mitään sen pahempaa. Varmasti tämä liittyy Joonaksen katoamiseen. Ehkä se on nyt löytynyt. Tai ehkä pojat ovat vain juhlineet liikaa. Kyllä kai muusikoiden kuuluukin joskus viettää yö putkassa.”

Anki pudisti päätään.

”Ei Iiron. Ja sä tiedät sen itsekin. Mun mies on kunnollisuuden perikuva. Eikä kukaan muukaan pojista enää sekoile siihen malliin kuin joskus ennen. Mika ehkä, jos sen kama­ongelmat ovat niin pahoja kuin te sanotte. Mutta ei kukaan muu. Joonaskin on nykyisin niin päämäärätietoinen.”

Anki ponkaisi jaloilleen ja alkoi siivoilla hermostuneena. Hän napsi kuivia lehtiä pensaista, tuhisi, siirsi kaksosten polkupyöriä sivuun ja pinosi puutarhatyökalut vaappuvaksi kasaksi. Anki siivosi yleensä laiskasti, joten tunnistin stressi­oireet. Tiesin, että kohta hän alkaisi huutaa.

”Tule nyt istumaan”, minä sanoin.

Käytin samaa äänensävyä, jolla rauhoittelin poikia, jos heidän levynsä sai huonot arvostelut tai joku tekninen ongelma uhkasi täydellistä keikkaa.
”Rauhoitu. Se on varmaan ihan pikkujuttu. Kai Joonas lähti jonnekin seikkailemaan ja jäi vähän viihteelle. Toiset on hakemassa sitä putkasta tai jotain. Odotetaan vain. Iiro soittaa sulle kuitenkin kohta.”

Anki otti kahvikupin kädestäni.

”Mulla on se vielä kesken.”

”Ala selittää!” hän huusi ja heitti kupin kohti kukkaperennaa. Se sinkosi ilman halki vetäen perässään kahvihäntää.

Toisissa olosuhteissa minua olisi ehkä naurattanut. Anki oli punainen ja polki jalkaa kuin lapsi.

Nostin käteni ilmaan.
”Okei, okei, mä kerron kaiken! Mutta ei se tätä ratkaise!”

Hain kupin liljojen keskeltä. Korva oli irronnut. Ravistin roskat pois ja täytin sen uudestaan. Ankin vaahtoaminen sai minut tavallaan paremmalle tuulelle. Se oli niin tuttua, se ankkuroi minut ystävyyteen ja arkeen. Oli aina turvallista olla seurueen täyspäisin.

”Sun on niin helppo vaahdota täältä Suomesta käsin. Sä elät suojaisessa pikku puutalossa tällaisen villin puutarhan, söpöjen lasten ja eläinten keskellä. Täällä sä vaan haaveilet ja sävellät. Pojat ja minä tehdään kaikki raskas työ”, minä sanoin.

”Niinkö? Oletko sä joskus yrittänyt hoitaa yksin tällaista huushollia, kun mies on jatkuvasti hillumassa ympäri maailmaa?”

Kohautin harteitani. Ankilla ei tuntunut olevan aavistustakaan siitä, miten rankkaa työtä hänen miehensä ja kaikki Love Brigaden jäsenet tekivät. Tai miten kuluttavaa minun hommani oli. Valvomista ja reissaamista, loputtomia hotellihuoneita ja kokkareita, päiväkausia sisätiloissa, pitkissä neuvotteluissa, pressitilaisuuksissa ja juhlissa, jotka olivat muuttunet aikaa sitten huvittelusta työksi.

Romahdus oli ollut tuloillaan jo pitkään. Kaikki oli ollut niin raskasta bändin kanssa. Musiikkibisneskin oli muuttunut. Isojen yleisöjen ja hulppean levymyynnin vuodet olivat ohi. Fanitkin olivat muuttuneet. Kaikki nuoret tytöt ja pojat olivat nyt äitejä ja isiä, jotka soittelivat Love Brigadea Spotifysta samalla kun latailivat lastensa valokuvia Facebookiin. Tuntui, että koko ajan piti taistella, että nenä pysyi veden pinnalla.

Palasin mielessäni Berliiniin, hiljaiseen kahvilaan, jossa istuimme poikien kanssa rättiväsyneinä syömässä kylmiä kanavoileipiä.

Olimme tulleet ravintolaan suoraan keikkabussista pitkän ajon jälkeen. Bussi oli hajonnut kaupungin ulkopuolella, ja matka oli tyssännyt moneksi tunniksi. Muu kiertuehenkilökunta oli jo unessa, mutta meillä oli nälkä. Emme olleet edes vaihtaneet vaatteita tai käyneet suihkussa hotellissa.

Suuri, pyöreä kello tikitti kahta yöllä. Tarjoilija istuskeli tiskin toisella puolella ja valokuvasi poikia kännykällään. ”Ette ikinä arvaa, ketkä tuli kuppilaan viime yönä”, hän sanoisi kavereilleen seuraavana päivänä. ”Katsokaa! LB! Ja ne söivät voileipiä ihan niin kuin normaalit ihmiset!” Olimme tottuneet siihen jo aikoja sitten.

Mika ja Franz näyttivät olevan puoliksi unessa. Majoneesiklöntti putosi Iiron paidalle. Ojensin hänelle servietin, ja hän pyyhki tahraa alakuloisena.

”Pitäisiköhän meidän pitää taukoa tästä bänditouhusta”, Iiro sanoi.

Joonas laski leivän kädestään ylhäisellä eleellä.  Hän heilautti tummaa tukkaansa taaksepäin ja kilisi. Hän kilisi aina; pikkurahat, niittivyöt, korut, ketjut päällä aamusta iltaan.

”Ei pitäisi pitää taukoa! Keskittykää. Jos se olisi teistä kiinni, me oltaisiin soittamassa jossain Pihtiputaan mummin synttärijuhlilla. Humppaa.”

Joonas katsoi meitä kuumeisesti. Hänellä saattoi itse asiassa ollakin kuumetta. Meillä kaikilla oli pientä flunssaa, ja pojat olivat vetäneet keikkoja energiajuoman ja reseptilääkkeiden avulla.

”Me ollaan uusien läpimurtojen reunalla”, Joonas sanoi. Hän heilutteli laajassa kaaressa käsiään, maalasi ilmaan pilvilinnojaan. ”Sun vaimo –”, Joonas osoitti Iiroa sormellaan niin, että mies hätkähti, ”kirjoittaa koko ajan parempia biisejä. Anki kypsyy taiteilijana. Me kypsytään taiteilijoina. Nyt ei ole aika heittää lusikkaa nurkkaan. ”

Tunsin, että pieni hymy väreili suupielissäni. Joonas vain jaksoi. Hän oli vanhempi ja kuluneempi kuin se nuori rokkikukko, johon olin tutustunut kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta silmissä oli aina vain se sama nälkäinen kiilto. Mikään ei ikinä riittänyt. Pystyin kuvittelemaan hänet lavalla 60-vuotiaana tai 70-vuotiaana, pursuamassa karismaa ja hurmaamassa naisia, jotka olisivat voineet olla hänen lapsenlapsiaan. 

”Mä olen vaan vähän kyllästynyt”, Iiro sanoi.
”Tämä ei ole aikuisen miehen hommaa.” Franz mutisi jotain samansuuntaista.

”Ei mitään lopeteta”, Mika sanoi ja otti kulauksen taskumatista.
Hänen puheensa sammalsi vähän.

Kohautin harteitani. Kieltämättä Love Brigade oli pyörinyt jo pitkään omalla painollaan. Kiertueet oli suunniteltu pitkälle etukäteen. Promokuvaukset, dokumentit, haastattelut, live-chatit, kaikki. Olimme jotenkin väsähtäneet.

En ollut ihan varma kenestä se oli alkanut. Ja sitten väsähdys jotenkin tarttui, kuin flunssa. Se ilmeni jokaisella vähän eri tavalla. Mikasta oli tullut hiljainen. Hän ei enää puhunut kenellekään, joi vain liikaa, käytti nukkumiseen rauhoittavia ja heräämiseen piristäviä. Hän oli tehnyt muutamia kappaleitaaikaisemmille leyville, mutta uudelle ei ollut tulossa mitään. Franz ja minä kuntoilimme kuin hullut. Treenasimme maratonille ja syöksyimme aina kuntosalille, jos hotellista löytyi sellainen.

”Lähdetään nukkumaan”, minä sanoin. ”Aamulla voi olla parempi olo. Mietitään sitten, mitä tehdään.”

”Ei helvetti jätkät. Kati”, Joonas sanoi.
”Ei me voida lopettaa. Mä lähden vain saappaat edellä. Sama ruikutus alusta asti! Teidän motivaatiolla me ei oltaisi saavutettu mitään. Me ei oltaisi käyty Kiinassa eikä päästy Jenkkien listaykköseksi.”

”Joo”, Iiro sanoi.
”Mutta noista on jo aikaa. Musiikkibisnes on ihan erilaista. Love Brigade on viimeisiä suuruuksia. Isot levymyynnit ja stadionkeikat on hiipuvaa perinnettä.”

Valuimme hotelliin alakuloisena joukkona. Mietin yöllä sängyssä Joonaksen ja toisten puheita. En saanut unta vaikka väsytti. En minäkään oikeastaan haluaisi, että Love Brigade lopettaisi, mutta ehkä se oli nyt edessä.

Bändi oli minun koko elämäni. Mitään muuta ei ollut. Joonaksesta haaveileva fanityttö oli kadonnut jo kauan sitten, mutta Love Brigade oli silti kaikki kaikessa. Olin bändin menestyksen taustalla siinä missä Joonas ja Ankikin. Olin nostanut heidät kellaribändistä maailmanluokan tekijäksi ja samaan aikaan olin kasvanut nuoresta tyttösestä tällaiseksi tehokkaaksi ja stressaantuneeksi bisnesnaiseksi.

Seuraava päivä oli vapaata.

Kiertuehenkilökunta ja pojat menivät katsomaan Alexanderplatzin tv-tornia. Minä parantelin flunssaani ja hoidin meilejä. Illalla oli kulttuuriministeriön illallinen.

Viisitoista minuuttia ennen taksin tuloa kömmin sängystä ylös. Astuin kokovartalo­peilin eteen, vedin henkeä ja avasin meikkipussini. Nyt minä virkistyn, päätin.

Joku koputti oveen. Vedin kylpy­takin päälle.
”Sisään.”

Joonas rojahti sängylleni pelaamaan kännykkäpeliä. Hänellä oli mustat nahkahousut ja valkoinen paita ja juhlan kunniaksi ylimääräinen kerros lakkaa kynsissä.

”Mennään samalla taksilla, eikö niin?” hän sanoi.

”Joo”, minä sanoin. ”Mulla menee vartti.”

Joonas meni minibaarille ja otti vodkaa ja jäitä.
”Otatko säkin?”

”Ei kiitos.”

Meikkasin ja ajattelin äitiä. Hän oli meikannut joka aamu mennessään johtamaan pientä maahantuontiyritystään. Meikin avulla lempeästä ja rennosta äidistä tuli hallittu, huoliteltu nainen. Meikkaaminen liittyi lapsen mielessä siihen, että äiti lähti pois kotoa, oli kiireinen, usein stressaantunut, vieraan tuntuinen.

Istuin joskus lapsena pesu­koneen päällä ja katselin kuinka äiti siveli naamaansa meikkivoidetta, puuteria, poskipunaa ja huulipunaa. Näytti sitä, että meikkaaminen oli työvelvoite, osa aikuisten tylsiä, pakollisia hommia. Lämpörullat haisivat palaneelta ja hiuslakka aivastutti. Kerran kosketin lämpörullaa ja poltin sormeni. Äiti tiuskaisi, etten saisi koskea hänen kauneustuotteisiinsa. Oli hienoa mutta myös hieman pelottavaa, että äiti pani joka päivä kuuman raudan päähänsä.

Meillä ei koskaan ollut yhteisiä naisten meikkaushetkiä eikä mitään äidin ja tyttären prinsessaleikkejä. Meikkaaminen oli naisen velvollisuus eikä ilo.
Kun tulin teini-ikään, rupesin tietysti itse meikkaamaan. Siitä tuli ihan erilaista, hauskaa ja iloista. Rokkitytöt meikkasivat aina paljon. Mustaa ja punaista, vahvat varjostukset, tekoripset, rajaukset. Meikki tarkoitti silloin juhlimista. Se tarkoitti, että edessä oli iloa, musiikkia, flirttiä.

Ja nyt kun seisoin peilin edessä berliiniläisessä hotellissa tajusin, että meikkaaminen tuntui työltä.  Minulla oli täydellinen meikkipussi: luonnonharjakset siveltimissä, iso, pyöreä vippa, nestemäinen pohjustusvoide, seerumi kasvojen joka osalle. Osasin tehdä sotamaalauksen vaikka unissani.

”Musta on tullut mun mutsi.”

”Sun mutsisi on upea nainen”, Joonas sanoi.
”Tässä on sulle drinkki. Sun pitäisi relata vähän.”

Viimeistelin lookini ja laitoin pikkumustan ja yhdeksän sentin korot jalkaan. Koruksi riitti yksi ainoa hopeaketju, jossa roikkui safiiri. Kyllä minä tämän osasin.

”Sä näytät kauniilta”, Joonas sanoi.

”Kiitos”, minä sanoin.

”Ihan oikeasti”, hän sanoi ja suuteli minua poskelle.
”Meikeissä tai ilman.”

”Säkin näytät ihan siedettävältä.”

Juhlat olivat vanhassa teollisuushallissa Friedrichshainissa. Katossa oli valtava kristallikruunu ja seinillä oikeita kynttilöitä ja sinisiä spottivaloja.

Huone oli täynnä ihmisiä, hajuveden tuoksua, välkkyviä pukuja, puheensorinaa ja musiikkia.

Tällaiset tilaisuudet olivat kokemukseni mukaan usein vähän kummallisia. Virkamiehet innostuivat irrottelemaan liikaa ja saattoivat loppuillasta tanssia pöydillä ja puristella peffoja. Taiteilijat puolestaan ylikompensoivat yrittäessään käyttäytyä asiallisesti. He seisoskelivat nurkissa ja siemailivat hillitysti samppanjaa, yrittivät keksiä jotain sanottavaa päivänpolitiikasta ja lähtivät aikaisin pois. Tai sitten hekin joivat lopulta liikaa ja rupesivat puristelemaan peffoja.

Kuljin ihmismassan läpi kohti buffetpöytiä. Moikkasin ja poskisuukottelin tuttuja ja puolituttuja. Paljon musiikkialan porukkaa ja sitten sellaisia julkkiksia, jotka oli kutsuttu varmaan ihan vain siksi, että he olivat koristeellisen näköisiä iltamekoissaan.

Love Brigade oli helppo erottaa joukosta. He olivat ainoita, jotka olivat kokomustissa nahkavaatteissa. Paitsi Joonas, jolla oli valkoinen, liehuva paita. Hän näytti puoli­pukeiselta muskettisoturilta tai vampyyrilta.

Rekisteröin kävellessäni poikien asemat ja humalatilan. Kaikki näytti olevan suurin piirtein kunnossa. Joonas oli jo iskenyt jonkun mimmin. Hän nojasi kädellään seinään, niin että nainen oli seinän ja Joonaksen välissä. Muistin, miltä se kohta tuntui; siltä kuin ihon pinnalla juoksisi kevyt sähkövirta.

Ravistin päätäni ja menin buffet-pöydän luo. Tarjottimilla oli komeat kattaukset marinoituja katka­ravunpyrstöjä, villivihanneksia, pieniä makkaroita ja minikokoisia, pyöreitä voileipiä, jotka oli päällystetty niin taiteellisesti, ettei niitä melkein raaskinut syödä. Keskellä pöytää oli jääveistos, suuri joutsen, joka hikoili vesipisaroita.

”Tervehdys!” joku sanoi. Joku pukumies. Hans? Klaus? En ollut ihan varma. 

”Hei”, minä sanoin ja suukotin ilmaa hänen kummallakin puolellaan.
”Upeat bileet. Eikö ole hieno jääveistos?”

”No sanopa muuta!”

Juttelin Hans/Klausin kanssa suomalais-saksalaisesta kulttuuriviennistä jonkinlaisella englannin ja lukiosaksan sekoituksella. Näissä tilaisuuksissa oli oikeastaan ihan sama mitä puhui, kunhan vain puhui. Minusta oli tullut tässä vuosien mittaan ihan kohtalaisen hyvä. Osasin pitää keskustelua yllä seitsemällä kielellä ja puhua asiaa neljällä.

Minun tehtäväni oli olla sellainen. Tarpeen mukaan hölöttävä pelle, tarpeen mukaan bisneshai, tarpeen mukaan vahtikoira. Tein kaupat ja sovin diilit, jututin yhteistyökumppaneita, otin tarpeen tullen keikkamyyjien ja sponsoreiden vihan niskaani. Bändi sai aina esiintyä kapinallisina taiteilijoina, ikuisina rokkipoikina. Eikä siinä mitään. Tämä oli minun hommaani, ja tein sen mielelläni. Mutta päivän paras hetki oli yhä useammin se, kun laitoin korva­tulpat korviini ja menin sänkyyn. Tosin heräsin melkein aina aamuyöllä hermoilemaan milloin mistäkin; maailmanlopusta, heikkenevistä levydiileistä, Mikan pilleririippuvuudesta.

Aamuun mennessä pelot olivat aina hälvenneet, mutta niistä jäi ikävä jälkimaku koko päiväksi.

”Jumala on yksityiskohdissa”, Hans/Klaus sanoi. Tai sitten hän sanoi jotain muuta. Meteli oli aika kova,  enkä jaksanut keskittyä hänen juttuihinsa.

”Todellakin!” minä sanoin.
”Jos nyt katsotaan vaikka tätä!”

Nostin hänen nenänsä eteen pienen voileivän, jonka päälle oli asetettu pieni vihreä lehti ja mansikanviipale. Mies myönteli. Hänen omalla lautasellaan oli viisi samanlaista.

Samassa suuri koura laskeutui miehen lautaselle ja kahmaisi voileivät. Se oli Mika, täydessä kännissä.

”Was ist denn los?” Hans/Klaus huudahti. Mika tunki voileipiä kitaansa.
Hymyilin kireästi.

”Tämä ääliö tässä on Mika, Love Brigaden soolokitaristi”, minä sanoin.
”Ja tämä tässä on...”, tungin kiireesti leipäpalasen suuhuni niin, ettei seuraavasta sanasta saanut aivan selvää ”Hanus! Kulttuuri­ministeriöstä.”

Mika murahti ja hoipperoi tiehensä.

”Anteeksi, tämä on joskus kuin olisi joku hullujenhuoneen vartija”, minä sanoin ja yritin näyttää siltä, että kaikki oli kunnossa.

Mika horjahteli uhkaavasti kohti pöytää. Toivottavasti se oli tarpeeksi lujaa tekoa. Näytti siltä, että hän aikoi törmätä siihen koko painollaan. Juuri ennen törmäämistä hän putosi polvilleen ja ryömi pöydän alle.

Naurahdin kepeyttä tavoitellen ja pudistin päätäni. Toivoin, että harmistumiseni ei näkyisi kovin selvästi. En ollut ihan varma, kuinka vaikutusvaltainen tämä... Hanus oli, mutta  Mika ei missään tapauksessa tehnyt hyvää suomalaisen kulttuuriviennin asialle.

Yritin paikallistaa bändin toiset jäsenet. Franz ja Iiro olivat suuren kristallikruunun alla juttelemassa parin tutun toimittajan kanssa.

Joonas istui yksin portailla. Olisi hänkin voinut vähän tsempata, minä ajattelin.  Suurin osa juhlijoista olisi halunnut jutella hänen kanssaan, vaihtaa edes pari sanaa. He olisivat halunneet mennä myöhemmin kotiin ja kertoa lapsilleen: ”Arvaa kenen kanssa isi juhli tänä iltana? Love Brigaden laulajan!”

Jatkoin kevyttä rupattelua ja otin toisenkin lasin samppanjaa. Sen avulla piikkikoroissa seisominen muuttui vähän vähemmän tuskalliseksi. Mutta pieni lepotauko tekisi hyvää päkiöille.

Menin Joonaksen luo ja istuuduin hänen viereensä portaille. Kaiteen takaa lankeava kynttilänvalo heitti Joonaksen kasvoille pitkiä varjoja. Näytti siltä kuin hän olisi ollut kaltereiden takana.

”Moi”, minä sanoin.
"Sä näytät tosi dramaattiselta. Ihan sellaiselta vangitulta pedolta. Superdramaattista. Mihin se tyttö meni?”

”En tiedä. Mulla on periaate, että lähden bileistä huoneen kauneimman naisen kanssa tai yksin. Sä pilaat sen aina.”

”Niin varmaan”, minä sanoin ja pyöritin silmiäni.
”Pidätkö silmällä Mikaa? Sillä menee vähän liian lujaa."

”Se on rokkitähti. Sillä pitää mennä lujaa. Meidän pitää elää kovaa ja kuolla nuorena.”

”Anteeksi nyt, mutta se nuorena kuolemisen mahdollisuus alkaa olla teiltä ohi.”

”Täytyy pitää kai sitten kiirettä.”

”Älä puhu tuollaista.”

Varjot peittivät Joonakset kasvot niin, ettei hänen ilmeensä erottunut.

”En mä nyt välttämättä tarkoittanut itsemurhaa. En mä usko, että mä haluan sentään ihan niin legendaarinen olla. Mitä sä oikein kuvittelet?”

”No hyvä.”

”Mä tarkoitin sitä, että elämä on lyhyt ja jos me halutaan nousta samaan luokkaan kuin suuret, kuin joku U2 ja Rollarit, niin meidän täytyy pitää kiirettä. Meidän pitää painaa lujempaa kuin ennen. Keskittyä.”

Joonaksen silmissä oli taas se kiilto. Mietin, mitä hän oikein näki. Satojatuhansia ihmisiä yleisössä huutamassa? Mikään ei riittänyt, ikinä.

Taputin hänen polveaan.
”Mä en ole varma, onko toiset ihan samalla linjalla. Iirolla on koko ajan ikävä Ankia ja lapsia. Franz haluaa ruveta joogaguruksi. Ja Mika... Mä luulen, että se pitäisi viedä katkaisuun.”

”Mika pitää erottaa bändistä”, Joonas sanoi kylmästi.

Katsoimme buffetpöydän luo. Mika nukkui sen alla kuola suupielestä valuen. Oli kai parasta antaa hänen olla siellä. Jos menisin kiskomaan häntä ylös, herättäisimme entistä enemmän huomiota.

”Mutta Iiro ja Franz – ne tarvitsee vain vähän ruoskaa. Mun pitää muistuttaa niitä meidän sopimuksesta.”

”Mistä sopimuksesta?”

”Siitä, että kukaan ei lähde bändistä ilman kaikkien yhteistä päätöstä. Tai muuten lähtijä ei saa senttiäkään. Meillä on se paperilla.”

”Miksi teillä on noin tyhmä sopimus? Eihän sellaisella ole mitään lainvoimaa.”

”On sillä. Se tehtiin lakimiehen kanssa. Me tehtiin se jo ennen kuin sä tulit mukaan. Mä arvasin jo silloin, kun me aloitettiin, että jonakin päivänä voisi käydä näin.”

”Mutta hei Joonas, ethän sä halua, että bändi jatkaa siksi, että sä pakotat.”

Joonas kääntyi katsomaan minua ja hymyili.

”En mä pakota ketään. Mä motivoin.”

Se oli se hymy, joka sulatti ihmisiä lavalla ja lehtien kansissa. Olin täysin varma, että hän treenasi ilmettä aamuisin peilin edessä.

Silmät olivat niin tummat ja totiset, melkein surulliset. Huulet kaartuivat ylöspäin tavalla, joka oli jotenkin – miten sitä nyt kuvaisi – rakastunut. Tai ehkä pikemminkin kiihottunut. Jotenkin siltä väliltä tai molempia.

Lähietäisyydeltä vaikutus oli melkein liikaa. Kuin olisi katsonut suoraan aurinkoon.

”Älä tee tota”, minä pyysin. Yritin naurahtaa.

Joonas tarttui käteeni. Hopeinen sormus painautui kämmeneeni, tuntui kulmikkaalta, kovalta ja lämpimältä. Hymyilin takaisin. En voinut sille mitään.

”Kyllä mä tiedän, että sä valloitat maailman”, minä sanoin.
”Kyllä sä onnistut. Sä saat ihan mitä vain keksit haluta.”

Joonas suuteli minua huulille. Kosketus oli aivan kevyt, kuin
hipaisu.

”Lopeta.”  Työnsin hänet pois ja siirryin kauemmas. Joonaksen alahuulelle  oli tarttunut aavistus huuli­­punaani. 
”Tämä on huono idea.”

”Niin on”, Joonas sanoi, veti minut luokseen ja suuteli minua kunnolla. Maailma katosi ympäriltämme. Hänen lämpönsä ympäröi minut, sai minut täyteen kaipausta. Ihoni oli yhtäkkiä täynnä uusia hermo­päitä, jotka odottivat kosketusta. Joonaksen kädet hyväilivät mekon silkkistä kangasta ja paljasta niskaani.

”Joonas, mä...”

”Mä tiedän”, hän sanoi.
”Kaikki on hyvin, Kati. Mennään.”

Kuljimme juhlien läpi. Joonaksen käsi oli kuuma ja raskas ristiselälläni. Taksi vei meidät öisen Berliinin läpi hotellille, ja siellä annoin Joonaksen johdattaa minut huoneeseeni.

Olin pystynyt luopumaan kaikista huonoista tavoistani. Valvomisesta, juhlimisesta, juomisesta, polttamisesta. Mutta tästä en. Joonas oli kuin huumetta. Vaikka olisin kuinka pitkään ilman, hän sai minut aina lankeamaan.

Hän avasi pukuni vetoketjun. Mekko putosi jalkojeni ympärille. Se oli kuin jano tai nälkä, se melkein sattui.

”Tule, Kati”, hän sanoi ja talutti minut sängylle.

”Mä en tiedä...”

”Älä ajattele liikaa. Tämä on oikein. Minä rakastan sua.”

Se tuntui oikealta, vaikka tiesin ettei se ollut. Tiesin, ettei hän tarkoittanut sitä. Mutta pelkästään niiden sanojen kuuleminen tuntui niin ihanalta, että sen takia olisin tehnyt melkein mitä vain.

Seuraavana aamuna Joonas oli kadonnut. Tietysti. Heräsin yksin hotellin vitivalkoisista, rypistyneistä lakanoista. Peitto oli valunut lattialle.

Painoin kädet kasvoilleni ja kiroilin yhtäjaksoisesti kymmenen minuuttia. Tiesin, että vaihtoehtoja oli tasan kaksi: kiukku tai romahtaminen.

Menin hotellin terassille aamupalalle ja tapasin muut pojat. He istuivat kukkaistutusten vieressä ja katselivat lautasiaan.

”Tämä homma ei vetele”, tiuskaisin.

Pojat tökkivät munakokkeleitaan nyreinä, aurinkolasit päässään. Mika näytti olevan edelleen humalassa. Toisetkin pojat olivat huonossa kunnossa, krapulaisia ja huonotuulisia, riitaisen tuntuisia.

Pojat huokailivat. Tällaiset aamiaisripitykset eivät olleet täysin
ennenkokemattomia. Se oli tavallaan osa minun työtäni. Olin jo vuosia sitten tottunut karjumaan heille kuin paraskin vääpeli.

”Kukaan ei katsele tuollaista meininkiä. Jos te haluatte pitää tämän koneen käynnissä, teidän täytyy skarpata. Luuletteko te, että Mick Jagger ryyppää ja hilluu pitkin öitä ja nukkuu buffetpöydän alla kulttuuriministeriön juhlissa? Luuletteko, että Bruce Dickinson tekisi niin?”

”Mua ei kiinnosta Bruce Dickinson”, Franz sanoi.
”Tämä trippi on kestänyt tarpeeksi kauan. Yksi hullu rokkijumala paahtaa niskaan, ja sinä tökit toiselta puolelta.”

Vein lautasen pöytään, istuuduin ja kuorin kananmunan, mutta sitten se ei maistunutkaan minulle. Rupesin painelemaan kuoren paloja sormenpäilläni niin, että ne ritisivät ja menivät pieniksi paloiksi.

”Tiedättekö, missä Joonas on?”

”Ei. Eikä kiinnosta”, vastasi Franz.

Mika rojahti tuolilta maahan. Iiro oli ristinyt kädet rinnalleen ja murjotti.

Sillä hetkellä minusta tuntui, että olin saanut tarpeekseni. Nousin ja kävelin pää pystyssä ovelle.

”Mihin sä menet?”

”Mä menen käymään Suomessa.”

Anki huokaisi syvään, kun kerroin hänelle takellellen Berliinin tapahtumista. Hän kaatoi lisää kahvia ja  antoi vihreäkylkisen omenan. Hän ajatteli kai, että se lohduttaisi.

”No voi ei”, Anki sanoi.
”Kuulostaa kauhealta. Mutta kuule nyt Kati. Mitä ihmeen meininkiä tuo
oikein on? Paneeko se Joonas sinua useinkin tuolla tavalla? Ja heittää sitten menemään?”

Sekoitin kahviani. Se oli jo lakannut höyryämästä.

”Joskus. Harvoin. Välillä mä vain lankean. Me ei puhuta siitä ikinä. Mutta sitten, jotenkin... Tämä kiertue on ollut muutenkin niin raskas. Mä en vain enää kestänyt sitä, että se teki sen taas.”

”Se on paska jätkä”, Anki sanoi täynnä vakaumusta.
”Olkoot vain maailmanluokan taiteilija, mutta paska jätkä se silti on. Ja sä olet aivan liian herkkä sen charmille. Sun pitäisi olla tunteeton ja kova bisnesnainen, eikö niin? Sä olet kuin joku naiivi pikku bändäri sen käsissä!”

Tunsin outoa tarvetta puolustaa Joonasta, vaikka tiesin, että Anki oli oikeassa. Ja tiesin, että Ankikin piti Joonaksesta. Me kaikki pidimme.
Ei hänestä voinut olla pitämättä. Hän oli parhaimmillaan hauska ja lojaali, ja hän teki aina kaikkensa niiden ihmisten eteen, joista piti.

”Toi kiertue kuulostaa muutenkin ihan kamalalta”, Anki puuskahti.
”Jos Iirokin on noin kireänä! Ja Mika tuolla tavalla deekiksellä.”

”Niin, ja Franz urheilee ihan hulluna. Sillä on akillesjänteessä tulehdus, ja se lenkkeilee silti. Mä luulen, että se lainaa jotain Mikan kipulääkkeitä.”

Vajosimme kumpikin synkkiin ajatuksiin. Kissa juoksi pihan poikki ja katosi pensaaseen. Haukkasin omenaa. Se oli vielä vähän raaka.

Puhelin alkoi soida. Anki nappasi sen salamana.

”Se on Iiro! Nyt tulee varmaan jotain tietoa!”

Anki vastasi puhelimeen ja oli pitkään hiljaa. Sitten hän sanoi pari hiljaista sanaa, sulki puhelimen ja katsoi minua kalpeana.

”Mitä, Anki? Puhu!”

”Joonas on kuollut. ”

Jatkuu ensi viikolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.