Menestysbändi Love Brigaden Euroopan-kiertue on vaarassa, kun karismaattinen laulaja Joonas katoaa. Manageri Kati on tullut Suomeen parhaan ystävänsä, bändin biisintekijän Ankin luo. Mutta miksi Kati on niin suunniltaan? Mitä hän oikein jättää kertomatta?

Anki heräsi siihen, että jokin karvainen lössähti hänen naamal­leen ja esti saamasta happea. Hän avasi silmänä keskellä kissankarvaa.

”Minttu”, hän totesi ilahtuneena. ”Sä tulit sittenkin takaisin! Mä jo luulin, että naapurissa on paremmat hiiret.”

Anki siirsi otuksen sivuun ja nousi istumaan. Keltaviiruinen
kissa hypähti ketterästi lattialle ja juoksi ulos ovenraosta. Se menisi varmaan herättämään kaksosia. Menkööt. Muksujen pitäisikin
herätä ja lähteä tiedeleirille. Kunhan se ei vain menisi häiritsemään Katia.

Ankin paras ystävä Kati nukkui alakerrassa. Hän oli tullut edellisenä iltana suoraan Berliinistä, vapisevana ja hermostuneena, silmät väsymyksestä seisten. Love Brigaden kiertueella oli tapahtunut jotakin pahaa. Jotain normaalia kiertue-elämää raskaampaa. Kati oli itkenyt ja puhunut Joonaksesta.

Love Brigaden laulaja oli sanonut tai tehnyt jotain Katille.

Anki kierähti sängyssään ja ajatteli Iiroa. Oli taas ikävä. Mitähän kello oli Berliinissä? Ehkä Anki voisi soittaa? Samalla hän kysyisi tiesikö Iiro, mikä Katia vaivasi.

Anki kurotti yöpöydältä puhelimen ja haki Iiron numeron. Puhelin tuuttasi. Nukkuikohan Iiro vielä?  Joskus Ankista tuntui, että heidän suhteensa oli pelkkää ikävöintiä. Hän oli alkanut kaivata miestä jo 12 vuotta sitten.

Anki oli ollut silloin parikymppinen, pitkään kaulahuiviin ja maihariin pukeutuva maailmanparantaja. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuustiedettä ja etnomusikologiaa, soitteli akustista kitaraa, kirjoitteli salaa runoja ja haaveili, että niitä julkaistaisiin.

Sanat olivat hänen salainen maailmansa. Niiden kanssa hän viihtyi paremmin kuin monien ihmisten kanssa. Ja se oli aika paljon sanottu, koska hän oli myös varsin seurallinen persoona.

Hän piti melkein kaikesta: kirjoista, juhlista, eläimistä, hyvästä ruuasta, musiikista. Poikaystävärintamalla oli hiljaista, ja Anki tiesi, etteivät läheskään kaikki miehet pitäneet hänen kaltaisistaan räiskyvistä, pienistä pulleroista, mutta Anki oli siinäkin asiassa luottavainen. Rakkaus tulisi sitten joskus. Kyllä hän huomaisi, kun se oikea tulisi kohdalle.

Anki teki osa-aikatöitä eläinkaupassa saadakseen vuokrarahat kokoon, mutta oli silti ainaisessa rahapulassa. Aina kun rahaa oli vähänkin ylimääräistä, hän lunasti jonkin otuksen itselleen. Anki ei voinut vastustaa niitä. Niin kuin nyt vaikka verkkopyton Jim Morrison. Se oli tehnyt kauhean lohkaisun hänen joululahjabudjettiinsa.

Anki seisoi keskellä tavaratalon jouluruuhkaa ja tarkasteli lompakkonsa sisältöä. Tädin mantelilikööri oli ollut liian kallis investointi. Loput olisi pakko ostaa kirppu­torilta.

Anki suuntasi kohti hissiä ja otti pari juoksuaskelta. Ovet olivat jo sulkeutumassa. Miehen käsi tarttui oveen ja piteli sitä auki.

”Vielä ehtii.”

”Kiitos”, Anki sanoi ja pujahti sisään. Ostoskassit ottivat kiinni ovenkarmiin. Hänellä oli takki auki ja silti hiki.

”Eipä mitään”, sanoi mies.

Anki katsoi hissiseuraansa tarkemmin. Pitkä mies, jolla oli epämääräisen vaalea, puolipitkä tukka, vähän sellainen kuin Kurt Cobainilla. Kumarainen ryhti, niin kuin pitkillä ihmisillä usein, pienen pieni, vaaleanpunaisella rusetilla koristettu lahjapaketti kädessä. Mies näytti kivalta, mutkattomalta.

Ovet kilahtivat ja liukuivat kiinni. He olivat kahdestaan pienessä kopissa. Mies veti ilmaa sisäänsä nenän kautta. Haisteliko mies häntä? Ja miltäköhän Anki oikein haisi? Hän oli ollut tällä takilla yksissä juhlissa, joissa jotkut hipit olivat poltelleet pilveä. Olikohan häneen piintynyt hampun haju? Tai vielä pahempaa – haisiko hän hieltä karmean joulushoppailun jälkeen?

”Kauhea ryysis”, Anki sanoi.

”Joo.” Mies vilkaisi Ankin muovikassipaljoutta.
”Mutta sä näytät pitävän shoppailusta.”

”Tämä on velvollisuus eikä nautinto. Mun suku on Oulusta, ja meitä on todella paljon, ja sitten kun me kerran vuodessa tavataan, niin jokaiselle pitää olla lahja. Ja aina on jotain uusia sukulaisia. Mun koko opintotuki menee potkupukuihin ja vauvantossuihin."

”Niitä saa äitiyspakkauksesta.”

Mistäköhän mies tiesi vauva-asiat niin hyvin? Mies oli tietysti varattu. Noin kivat olivat aina.

”Oletko sä isä?”

”En, mutta mun tyttöystävällä on kauhea vauvakuume. Meillä jutellaan tällaisista jutuista kaiket illat.”

Pieni hikipisara valui Ankin nenän alta kohti suuta.

”Mä paistun.”

Hissi pysähtyi ääntäkään päästämättä kerrosten välille.

”Mitä nyt? Jäikö tämä jumiin?”

Anki painoi nappia, mutta hissi ei liikkunut.

”Voi helkkari”, mies sanoi.

Seuraavat minuutit kuluivat hermostuneen nappien hakkaamisen merkeissä. Vihdoin kaiuttimesta kuului huolettoman asiallinen naisenääni.

”Kuinka voin palvella?”

”Me ollaan jumissa hississä!”

”Missä te tarkkaan ottaen olette?” nainen kysyi.
”Me lähetämme sinne jonkun,”

Mies selitti heidän sijaintinsa.

”Kauanko teillä kestää?” Anki kysyi.

”Tunti, pari. Korjaaja on tällä hetkellä Vantaalla.”

Anki ja mies katsoivat toisiaan. Anki tunsi, kuinka paniikki alkoi kuristaa hänen kurkkuaan.

”Okei”, mies sanoi ja puristi nenänvartaan. Hän kuulosti jämäkältä, vähän kuin partionjohtajalta.
”Nyt otetaan ihan rauhallisesti ja odotetaan pelastusta.”

”Mutta mulla on pissahätä!” Anki parkaisi.

Tuskanhiki alkoi puskea hatun alta ja kainaloista. Pissahätä oli ollut aivan mitätön ennen hissin juuttumista, mutta nyt se tuntui sietämättömältä.

”Se täytyy hoitaa nyt ihan ensimmäisenä pois päiväjärjestyksestä”, mies sanoi.
”Muuten koko aika menee kärsiessä, ja mehän voidaan joutua olemaan täällä ties kuinka kauan. Ne sanoi, että tunti tai pari, mutta se voi olla ihan yhtä hyvin vaikka puoli päivää.”

”Ei kai...”

”Totta kai. Hätä ei lue lakia, ja myös mulla on kusihätä.”

Anki ihaili miehen käytännön­läheisyyttä. Hänestä tulisi varmasti hyvä isä. Hänen koko olemuksensa oli täynnä huoletonta asioiden hoitamista. Eikä aikaakaan, kun mies otti kassistaan esille tyhjän urheilupullon, jossa oli tiivis muovi­kansi.

”Tämä on kuin luotu kenttävessaksi. Mä laitan silmät kiinni”, mies sanoi. ”Anna mennä.”

”En mä kehtaa! Laula jotain, ettei kuulu lirinää”, Anki pyysi. Hän heitti toppatakin nurkkaan ostoskassien päälle ja valmistautui laskemaan sukkahousunsa.

Mies kääntyi selin ja alkoi laulaa epävireisesti kappaletta, jota Anki ei ollut koskaan kuullut. Siinä puhuttiin englanniksi rakkaudesta, joka oli kuin tuskan suolampi, tai jotain vastaavaa yhtä järjetöntä. Anki hoiti asiansa ja laittoi pullon kannen kiinni. Hänen olonsa oli niin helpottunut, ettei hän voinut olla hymyilemättä miehelle, joka piti edelleen silmiä kiinni ja lauloi kädet korvillaan.

Anki tökkäsi miestä sormellaan.
”Sun vuoro.”

Mies kääntyi ja avasi silmänsä.

”Ei mulla oikeasti ole hätä. Mä vain sanoin, että sä et kainostelisi.”

Anki katsoi miestä aivan uusin silmin.
”Sä olet oikea herrasmies”, hän sanoi täydestä sydämestään.
"Jos sanakirjassa olisi herrasmiehen määrittely, niin tämä tapaus olisi siellä malliesimerkkinä."

”Iiro”, mies sanoi ja ojensi kätensä. Anki puristi sitä.

”Anki. Ja nyt kyllä juodaan mun tädin joululahja.”

He istuutuivat hissin lattialle takkiensa päälle ja avasivat manteli­liköörin. Tila oli niin ahdas, että heidän jalkansa koskettivat.

”Pelkäätkö sä, että hissi putoaa ja me murskaudutaan?” Anki kysyi.

”Joo. Pelkäätkö sä, että täältä loppuu ilma?”

”Pelkään. Parasta nyt vain juoda tämä pullo nopeasti.”

He ottivat muutaman siemauksen ja muistivat heti, että suomalainen hissitekniikka oli maailmankuulua luotettavuudestaan. Vaikka he tällä tavalla juuttuivat, niin varmastikaan kyseessä ei ollut vaaratilanne, pelkästään pieni häiriö.

”Kyllä tämä joulushoppailun voittaa”, mies sanoi.

He alkoivat jutella niitä näitä. Tuntui samalta kuin silloin, kun tutustui yllättäen junassa vierus­kaveriinsa, joka osoittautui hyväksi juttuseuraksi.

”Ai Oulusta vai? Ja iso suku? Oletteko te lestadiolaisia?”

”Ei”, Anki sanoi. ”Mutta joskus musta tuntuu, että jotkut mun sukulaiset saa vaikutteita niiltä lestadiolaisilta! Mun siskollakin on jo viisi lasta. Kuvittele, viisi!”

”Siinä on kyllä aika monta. Haluaisitko sä lapsen?"

”Nyt vai?”

Hissi tuntui yhtäkkiä vielä pienemmältä. Iiro punastui, katsoi Ankia liian pitkään.
”Oho”, hän sanoi.

”Niin”, Anki sanoi ja nielaisi.

Yhtäkkiä hissi oli koko maailma, täynnä latausta, joka oli pakko purkaa.

”Mikä se biisi oli, jota sä lauloit?” Anki kysyi nopeasti normalisoidakseen tunnelmaa.

”Se meidän oma biisi”, poika sanoi.
”Sen nimi on Suonsilmäke.”

”Älä nyt viitsi. Väitätkö sä, että olet paitsi täydellinen herrasmies myös rokkitähti?”

Iiro ähkäisi.
”En mä ole rokkitähti. Mä olen rumpali. Rumpaliksihan aina valitaan rumin.”

”Et varmasti ole rumin. Tai jos  olet, niin mä veikkaan, että teidän bändi tulee menestymään ulko­musiikillisilla keinoilla.”

”Sä et ole nähnyt toisia jätkiä. Jos Joonas olisi täällä, niin sä et edes huomaisi mua.”

”Onneksi se ei ole täällä. Tulisi niin ahdastakin.”

”Niin, tämä on mun onnenpäiväni. Onneksi söin ison aamu­palan. Muutenhan tulisi kohta nälkä.”

”Mulla on yhdessä kassissa jäinen kinkku.”

”Pidetään sitä pahan päivän varalle.”

”Joo. Ja sitten vedetään pitkää tikkua, kumpi saa syödä toisen.”

”Jos me jäädään tänne ikuisiksi ajoiksi, niin sä saat mielihyvin syödä mut.”

”Täydellinen herrasmies viimeiseen asti.”

Hississä alkoi tulla  kuuma. Anki ja Iiro ottivat päällyspaidat yltään ja istuivat t-paitasillaan. 45 minuutin istumisen jälkeen Anki otti sukkahousutkin pois hameen alta. Hän huomasi, että Iiro katsoi häntä pitkään, ei voinut olla seuraamatta, kuinka hänen säärensä ja paljaat jalkansa paljastuivat.

Ilman sukkahousuja tuntui viileältä ja mukavalta – ja nyt kun Iiro sillä tavalla katseli – seksikkäältä. Lohkeillut punainen lakka varpaankynsissä ja sänki säärissäkin olivat vain seksikästä tässä heidän yhteisessä, pienessä maailmassaan, jossa mitkään tavalliset säännöt eivät päteneet. He olivat maailman ainoat mies ja nainen. Jossakin tämän hissin ulkopuolella oli todellinen maailma, vaikka juuri nyt sitä oli melkein mahdoton uskoa. Jossakin siinä maailmassa tällä miehellä oli tyttöystävä.

”Onko tuo lahja sinun tyttökaverillesi?” Anki kysyi.

”Joo”, mies sanoi ja laittoi pienen, kultaisella nauhalla sidotun paketin kassiinsa.

Miehen katse viipyi Ankin vartalolla. Heidän silmänsä kohtasivat. Kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli.

”Kerro lisää teidän bändistä”, Anki pyysi. Jotain jutunaihetta piti nyt keksiä, etteivät he alkaisi repiä toisiltaan vähiä vaatteita päältä.

Iiro kertoi kaveriporukasta, joka oli tutustunut lukiossa. Määrätietoisesta Joonaksesta, hiljaisesta Mikasta ja hyväntuulisesta Franzista, joka otettiin mukaan, koska hänen kotonaan oli kellari, jossa sai treenata. Anki ei muistanut kuulleensa Love Brigadesta koskaan aikaisemmin, vaikka hän seurasi musiikkiskeneä melko tarkasti.

”Ei me olla vielä paljon mitään, mutta Joonas on varma, että me soitetaan vielä Tavastialla.”

”Luuletko, että se on oikeassa?”

”En mä tiedä”, Iiro sanoi.
”Onhan ne hyviä biisejä. Joonas on todella lahjakas. Kaikki jätkät on. Mutta hyviä bändejä on niin paljon. Enkä mä nyt tiedä, onko tässä niin pakko päästä huipulle. Mun mielestä on ihan kivaa soittaa vain. Ei siinä välttämättä tarvita mitään maailmanvalloitusta”

”Se biisi, jota sä lauloit, kuulosti ihan hyvältä. Paitsi ne sanat. Ne oli aika pöljät, anteeksi vaan.”

”Joo”, Iiro sanoi. ”Meistä kukaan ei ole mikään sananiekka. Jos sä haluat, niin mä voin soittaa sulle meidän ep:tä.”

Iiro kaivoi halvan mp3-soittimen taskustaan, kumartui Ankin ylle ja siirsi hiukset hänen korvaltaan. Miehen sormet olivat vähän kömpelöt, vaikka hän yritti selvästi olla varovainen.

Anki puri huultaan. Hän ei ollut koskaan tajunnut, että korvakäytävä oli niin herkkä alue. Nappikuulokkeen asettelu tuntui suorastaan rivolta. Iiro teki sen ihan tahallaan, aivan varmasti. Kuka muka laittoi kuulokkeita toisen korvaan noin...noin... eroottisesti? Mies oli niin lähellä, että Anki haistoi hänen ihonsa tuoksun. Häivähdys saippuaa, puuvillaa ja miehen omaa tuoksua, joka oli kaikkein ihanin.

Anki painoi musiikin soimaan. Love Brigade kuulosti aika hyvältä. Melodiselta ja tunteikkaalta ja vähän vaaralliselta. Sellaiselta bändiltä, josta tykkäsivät sekä pojat että tytöt. Ankille tuli vähän mieleen The Doors ja Velvet Undergroud, jokin sen tapainen. Mutta vähän enemmän metallia, aggressiivisemmat rummut ja basso.

Biisissä oli yksinkertainen  kolmen soinnun melodia, joka jäi mieleen ja joka viiltäisi sielua joka kerta, kun sen muistaisi. Anki otti kuulokkeet korvistaan.

”Tämä on ihan hyvää. Mutta mun pitäisi tehdä teille sanoja. Teidän sanoituksenne on ihan pöljiä. Ja sen Joonaksen pitäisi laulaa englanniksi.”

”Niinkö?”

”Joo", Anki sanoi ja kaivoi laukkuaan. Pohjalta löytyi kuulakärkikynä ja lompakosta kuitteja.
”Odota. Mä näytän.”

Ankin ei tarvinnut kuin asettaa kynä paperille. Runo oli ollut tulossa jo pitkään, mutta nyt hän ymmärsi, ettei se ollut koskaan ollutkaan runo vaan pop-biisin sanoitus.

Musiikin sihahteleva tunnelma, hissin kuuma mikrokosmos ja tämä ihmeellinen mies – se kaikki sekoittui Ankin mielessä niin että hän tunsi olevansa taiteellisen inspiraation syvässä ytimessä.

Hän kirjoitti putoavista lehdistä ja kylmästä marraskuusta, rakkauden kuolemasta ja siitä, että universumi oli piittaamaton ja kylmä. Ja kuinka kaikki oli siitä huolimatta oudolla tavalla kaunista ja häiritsevän täydellistä, ja se johtui siitä yhdestä ainoasta ihmisestä, siitä, jonka kanssa ei voinut koskaan olla.

Kymmenen minuutin päästä hän ojensi Iirolle paperin.

”Katso nyt”, hän sanoi oudon varmana itsestään.
”Eikö toimikin?”

Mies luki paperia pitkään.
”No joo”, hän sanoi.
”On tämä parempi kuin ne Joonaksen raapustelut. Jos me päästään täältä, mä näytän tämän pojille. Ne varmasti tykkää tästä.”

Sitten he olivat hetken hiljaa, katselivat toisiaan, imivät toistensa läsnäoloa.

”Mistä sun perhe on kotoisin?” Iiro kysyi.

”Oulusta. Me puhuttiin siitä jo.”

”Niin”, Iiro sanoi.
”Mä en pysty keksimään uusia keskustelunaiheita, kun mä joudun koko ajan keskittymään siihen, etten mä riisu sua.”

”Mäkin joudun keskittymään”, Anki sanoi.

”Mä tiedän.”

”Mä en enää jaksa keskittyä.”

Kumpikin liikahti yhtä aikaa. Anki kiipesi miehen syliin. Miehen kädet tarttuivat häneen ja nousivat niskaan hiusten sekaan. Iiro suuteli häntä, maistui suolalta ja man­teli­likööriltä.

Ovet aukesivat kilahtaen. Haalariasuinen mies seisoi työkalupakki kädessään tasanteella. Anki ja Iiro päästivät toisensa irti. Anki räpytteli silmiään ja oikoi hamettaan.

”Tulinkos mä huonoon aikaan?” korjausmies kysyi pahoitellen.

Tuntui kuin he olisivat laskeutuneet avaruuskapselilla maan pinnalle. He keräsivät tavaransa ja astuivat ulos.

”Voisinko mä saada kenttävessan?” Anki kysyi. Iiro näytti hämmentyneeltä.
”Mä veisin sen mielelläni itse pois.”

Iiro ojensi urheilupullon. Anki työnsi sen joulukinkun viereen.

”Voinko mä saada sen sun numeron?” Iiro kysyi.

”Entä se sun tyttöystävä?”

”Mutta jos me halutaan käyttää niitä biisin sanoja?”

”Niin joo”, Anki sanoi apeana. Hän kirjoitti numeronsa kuittiin, siihen samaan, jossa oli kappaleen sanat.

”Mitä sä aiot antaa sun tyttö­kaverille lahjaksi?” Hän kysyi yhtäkkiä. Hän halusi tietää mitä noin täydellinen mies antoi joululahjaksi valitulleen. Varmaan jotain ihanaa.

Iiro pyöritti pientä pakkausta sormissaan ja sanoi hitaasti, hämmästyneen näköisenä, aivan kuin ei itsekään tajuaisi, mitä piteli.

”Täällä on kihlasormus.”

Yhtäkkiä Ankia itketti. Niin, ei tämä mies ollut häntä varten. Vaikka olikin.

”Hyvää jatkoa”, Anki sanoi. Hän keräsi muovipussit käsiinsä ja juoksi tavaratalosta ulos välittämättä edes siitä, ettei hänellä ollut sukkahousuja.

”Anki! Odota!” Iiro huusi hänen takanaan, mutta Anki ei pysähtynyt.

Kesti pitkään ennen kuin he näkisivät uudelleen.

Puhelin tuuttasi ja meni vastaajaan. Anki palasi nykyhetkeen, sänkyynsä omassa kodissaan. Kumma, ettei mies vastannut. Mitä ihmettä Berliinissä oikein tapahtui?

Huoli alkoi painaa Ankin mieltä. Iiro vastasi aina puhelimeen. Jotain oli vialla, se oli selvä. Kati oli mutissut jotain Joonaksesta ennen nukahtamistaan.

No, kai tästäkin jotenkin selvittäisiin. Love Brigade oli ollut kasassa jo pitkään. Anki ja Kati olivat olleet mukana kuvioissa pian kymmenen vuotta, Anki biisintekijänä ja Kati managerina. Kyllähän sitä matkan varrelle sattui kaikenlaista pientä ja isompaakin pulmaa.

Vaikka ei Anki niistä pulmista niin paljon tiennyt. Hän oli kotona tekemässä musiikkia sillä aikaa, kun toiset kiertelivät maailmaa.

Joskus hän oli vähän kateellinen mutta useimmiten kiitti onneaan. Iirokin oli välillä aika väsyneen tuntuinen kotiin palatessaan.
”Ei se kiertue-elämä kovin hääppöistä ole”, mies saattoi sanoa. ”Valvomista ja huonoa ruokaa.”

Vihreiden verhojen välistä pääsi huoneeseen loppukesän auringonvaloa. Talossa oli vielä hiljaista.

Anki nousi ylös ja venytteli. Oli hyvä olo, vetreä ja virkku. Nyt kun lapset olivat isompia, hän sai nukuttua joka yö tarpeeksi. Elämä oli oikeastaan aika mukavasti uomissaan. Koti, työt, lapset, ihan kaikki.

Iiroa oli tietysti ikävä. Se oli sellainen elämän vakiomurhe. Toisaalta Anki oli tavallaan tottunut siihen. Tilanne oli ollut sama koko heidän suhteensa ajan. Ensin Love Brigade oli keikkaillut Suomea päästä päähän, ja sitten bändi oli breikannut maailmalla ja siirtynyt Euroopan, Aasian ja Amerikan lavoille.

Ankin ja lasten arjen kannalta oli sama, soittiko Iiro rumpuja Lahdessa vai New Yorkissa.

Anki meni keittiöön, täytti eläinten juoma- ja ruokakupit ja joi lasin vettä.  Hän valitsi tummapaahtoisia kahvinpuruja ja latasi keittimen. Kati piti sellaisesta kahvista eniten.

Kati-ressu. Hänen upea ystävättärensä oli ollut kuin varjo entisestään, kalpea ja hermostunut. Anki päätti laittaa hänelle oikein ravitsevan aamupalan.

Mutta ensin piti hoitaa muksut päivän rientoihin. Viljami ja Viveka tulivat keittiöön tukka pörrössä ja pyjamat päällä. 

”Huomenta, murut.”

”Mä näin pahaa unta”, Viveka sanoi. Tyttö käveli suoraan Ankin syliin. Pieni, terävä nenä painui Ankin vatsaan. Käsivarret kietoutuivat tiukasti hänen ympärilleen.

Anki laski kätensä tytön tukalle ja silitti.
”Millaista? Kerro niin helpottaa.”

”No semmoista, että isän lentokone teki pakkolaskun ja isä syttyi... tuleen...”

Anki puristi tyttöä lähemmäs ja mietti, mitä sanoisi. Kannattaisiko vain huiskauttaa koko uni pois mielestä vai pitäisikö tytön kanssa puhua kunnolla? Viveka oli herkkä tyttö. Hän varmasti kaipasi isäänsä. He olivat melkein aina kolmisin, paitsi tietysti eläimiä oli joka nurkassa.

Nykyisin meni hyvin, mutta Anki oli ollut aika poikki silloin, kun kaksoset olivat olleet pieniä. Olivatkohan lapsetkin olleet?

”Ei isi lennä lentokoneella”, Anki sanoi. ”Ne matkustaa bussilla.”

”Millaisella?” Viljami puuttui puheeseen. Poika oli jo jääkaapilla ottamassa maitotölkkiä.
”Volks­wagenillako?”

”En mä vaan tiedä”, Anki sanoi.
”Sillä missä on Joonaksen naaman kuva. ”

Viljami kaatoi maitoa ja mysliä kulhoon. Viveka seisoi huuli pitkänä tuolin vieressä.

”Mutta joka tapauksessa”, Anki sanoi.
”Isi matkustaa maateitse, joten Vivekan ei tarvitse nyt pelätä lentoturmaa. Illalla isi varmaan skypettää meille. Syökää nyt tai myöhästytte ensimmäisenä leiripäivänä. Eikö teidän ollut tarkoitus halkaista atomi?”

Aamupalan jälkeen etsittiin reppuja ja sandaaleita. Viveka unohti pahan unensa ja pakkasi tarvikkeet huolellisesti. Lapsilla oli vielä hammasharjat suussa, kun naapurin äiti tuli tyttärensä kanssa hakemaan lapsia autolla. Anki suukotteli lasten poskia Viljamin vastustelusta huolimatta ja vetäisi harjan kummankin tukan läpi.

”Hauskaa päivää! Älkää aiheuttako ydintuhoa!” Anki sanoi ja vilkutti ovelta. Auto ajoi pihatieltä koivujen taakse ja katosi näkyvistä.

Anki huokaisi ja kääntyi takaisin sisälle. Yleensä hän aloitti tässä vaiheessa työn, haki kitaran ja ruutuvihkon ja alkoi maanitella sanoja ja säveliä luokseen.

Siirtyminen lasten kanssa touhuamisesta musiikin maailmaan oli usein vähän vaikeaa. Love Brigade ei laulanut kaatuneista maitolaseista tai kissanhiekkalaatikoista, vaan rakkaudesta, kuolemasta, sumuisista hautausmaista, öisistä metropoleista ja sen tapaisista hommista. Joskus kävely metsässä auttoi pääsemään oikeaan vireeseen. Metsän varjot toivat Ankille aina salaperäisen ja romant­tisen olon.

Mutta tänään Anki ei tekisi musiikkia. Nyt hän viettäisi päivää Katin kanssa ja selvittäisi, mikä kumma ystävää riivasi. He voisivat vaikka mennä pitkälle kävelylle. Jotain sellaista tavallista ja mukavaa, joka tasoittaisi Katin mieltä.

Anki kurkisti vierashuoneen ovelta. Kati nukkui tumma tukka hajallaan tyynyllä. 

Anki palasi keittiöön, asetti kahvi­kupin tarjottimelle, leikkasi viereen pari palaa reikäleipää ja höyläsi emmentalia päälle. Katille maistuisi taatusti ruisleipä, nyt kun hän oli pitkästä aikaa Suomessa. Kati oli varmasti elänyt viime kuukaudet pelkällä energiajuomalla, cocktailpaloilla ja kuohuviinillä. Anki kävi hakemassa pihalta ruiskukan maljakkoon.

”Huomenta.”

Anki kääntyi. Kati seisoi ovi­aukossa pitkänä ja hoikkana, t-paita ja pikkuhousut päällään ja paljasjaloin, yhtä kauniina kuin aina ennenkin, melkein sellaisena malli-kauniina. Kalpeus ja ahdistunut ilme oli uutta.

”Huomenta. Saitko sä nukuttua? Vieläkö sä näet kaiken mustavalkoisena?”

”Sain, mä otin nukahtamislääkkeen. Ja väritkin ovat palanneet. Onko toi mulle?” Kati osoitti tarjotinta.

”Mennäänkö puutarhaan syömään? Siellä on jo lämmintä.”

Sen sijaan, että Kati olisi vastannut, hän purskahtikin itkuun.

”Mikä sun nyt tuli?”

”Ei mikään”, Kati sanoi ja pyyhki silmiään ja nenäänsä kämmenselkään. ”Mä vaan... sä olet niin kiltti... Ihanaa olla ystävän luona.”

”No voi sua”, Anki sanoi ja halasi Katia.
”Onhan pojatkin sun ystäviä, eikö niin?”

Kati nyyhkäisi eikä vastannut.

”Kerros nyt mulle, Kati. Onko Joonas tehnyt sulle jotain?”

Ankin epäilykset olivat heränneet jo edellisenä iltana. Love Brigaden laulaja oli suorastaan naurettavan seksikäs, mutta Anki oli aina ajatellut, että Kati oli saanut vuosien mittaan riittävästi siedätyshoitoa ja oli immuuni Joonaksen lumolle. Vai oliko?

Olihan Katilla ja Joonaksella kai joskus ollut jotain pientä viritystä. Anki oli itse asiassa yrittänyt sysätä Katin Joonaksen syliin. Hänellä oli ollut siihen silloin omat syynsä. Joonaksen ja ja Katin suhde oli kuitenkin kuivunut kokoon yhden ainoan yhdessä vietetyn yön jälkeen. Anki ei ollut varma miksi.

Ehkä seksi oli ollut surkeaa? Vaikea kuvitella, kun Joonastakin katsoi. Arviolta puolet planeetan naisista haaveili pääsevänsä sänkyyn hänen kanssaan.

Kati otti talouspaperia ja niisti nenänsä.
”Mennään nyt ulos vain”, hän sanoi.
”En mä enää pillitä.”   

Ulkona oli lämmin syyskesän aamu. Viimeiset hyönteiset surisivat puutarhapöydän ympärillä. Kukat olivat vielä hehkeitä. Naiset istuivat puutarhapöydän ääreen.

”Okei, Kati. Nyt sä voisit jo vähän selittää mulle jotain. Mitä siellä Berliinissä oikein tapahtui?”

Kati otti siemauksen kahvia ja rypisti otsaansa. Hän oli rauhoittunut, mutta näytti edelleen ahdistuneelta.

”En mäkään tiedä. Franz lähetti mulle tekstarin viime yönä. Joonas on kuulemma kadonnut.”

”Eikö pojilla ole keikkakin ihan pian?”

”On. Kööpenhaminassa. Joonas oli kadonnut jo silloin, kun mä lähdin, mutta mä luulin, että se oli vain jossain kävelyllä tai jotain. Mä luulin, että se johtui musta. Mutta viime yönä Franz tekstasi minulle, että Joonas ei ole palannut vieläkään.”

”Miksi se muka susta olisi johtunut?”

”Ei mitenkään”, Kati sanoi ja heilautti kättään.

”No älä sitten kerro. Mä soitan nyt Iirolle.”

Anki nousi, käveli syreeni­pensaan viereen ja nosti puhelimen korvalleen. Puhelin tuuttasi kauan. Vihdoin miehen tuttu ääni vastasi.

”Kulta? Anki? Mä en voi just nyt puhua. Me ollaan poliisiasemalla.”

Jatkuu ensi viikolla.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.