Uusi jatkis alkaa! Anki saa yllätysvieraan. Paras ystävä Kati tulee Suomeen kesken menestysbändi Love Brigaden kiertueen. Kati on bändin piinkova manageri, mutta nyt hän on täysin poissa tolaltaan. Euroopan-kiertueella on mennyt jokin pahasti vikaan.

Suomi näytti Suomi-filmiltä. Pilvet seilasivat taivaalla ja koivut huojuivat leppeässä iltatuulessa. Kaikkialla oli rauhallista, kaunista ja mustavalkoista. Värit olivat kadonneet jonnekin Berliinin ja Helsingin väliselle lennolle.

Päästin Samsonite-lentolaukun kahvan kädestäni. Laukku kaatui juna-aseman laiturille. Sen kulmikkaasta olemuksesta tuli mieleen lentokentät ja kiire, stressipäänsärky, jet lag, huonosti puhuttu englanti ja Love Brigaden hitit, jotka osasin etuperin ja takaperin valveilla ja unessa.

Punatukkainen, pyylevä hahmo lähestyi minua asemarakennuksesta. Pisamat ja iloiset silmät, tyttömäinen hymy. Paras ystäväni Anki.
Hän juoksi tukka hulmuten luokseni ja otti minut karhunhalaukseen. Kiharapilvi osui leukaani. Anki tuoksui eläimiltä ja lapsilta ja vastaleikatulta ruoholta, siltä että hänellä oli oikea, onnellinen elämä.

”Kati! Ihanaa kun tulit. Oletko sä ihan poikki? Mitä siellä Berliinissä oikein tapahtui? Iiro ei ole lähettänyt edes yhtä tekstaria.”

Huiskautin kättäni.

”Ei puhuta siitä nyt.”

Ankin mutainen farmari oli parkkipaikalla. Työnsin pelkääjän paikalta koiran puruluun ja pari tyhjää pillimehutölkkiä lattialle. Ajoimme pikkukaupungin läpi

Ankin ja Iiron kodille. Perillä tunsin tahtomattani kateuden piston. Heidän kotinsa oli ihana, kuin suoraan lastenkirjasta tai sadusta. Omena­puita ja luumupuita, romanttisen ränsistynyt puutalo, pihalla hiekkakasa, keinu ja kaksi lastenpyörää.

Syreenipensaan vieressä oli valkoiseksi maalattu puutarhapöytä ja -tuoli ja pöydällä avoin vihko.

Kuvittelin Ankin istumassa siinä ja kynäilemässä sielukkaita hittibiisejä.
En ollut koskaan halunnut perhettä ja omakotitaloa, mutta joskus minusta tuntui, että Anki oli vetänyt pidemmän korren. Täällä hän oli saanut leikkiä lastensa kanssa ja haistella kukkasia sillä aikaa kun Love Brigaden pojat ja minä raadoimme kiertueilla. Hän oli leiponut pullaa, kun me olimme nuokkuneet haisevassa keikkabussissa, ruopsutellut kukkapenkkiä ja suukotellut ipanoitaan, kun minä olin yrittänyt hieroa hyviä diilejä persaukisten levy-yhtiöiden ja ahneiden sponsoreiden kanssa.

Anki katosi touhuihinsa, kun pääsimme sisään.

”Sori, Kati”, hän sanoi. ”Ole kuin kotonasi! Mun pitää laittaa lapset ja elukat nukkumaan ja etsiä Minttu.”

”Mikä minttu?”

”Se on meidän uusi kissa. Se luulee olevansa naapurin kissa.”

”Tiedätkö Anki. Tuntuu ihan kuin värit olisivat kadonneet maailmasta."

”Odota! Palataan tähän!”

Yritin autella Ankia kaksosten hoidossa, mutta lapset olivat jo niin isoja, että heissä ei ollut paljoakaan hoitamista. Viljami ja Viveka tulivat yläkerrasta keittiöön, moikkasivat minua kohteliaasti ja menivät jääkaapille.

He olivat mukavia tenavia, välittömiä ja hauskoja kuten äitinsäkin. Viveka oli lyhyt ja punatukkainen kuten, aivan kuin minikokoinen Anki. Viljami muistutti pitkää ja vaaleaa isäänsä. Kasvoillakin oli sama hölmistyneen ystävällinen ilme kuin Iirolla.

”Kiva nähdä teitä”, minä sanoin. Se oli ihan totta, vaikka olin aina vähän epävarma lasten kanssa. En koskaan oikein tiennyt, mitä heille pitäisi ja saisi puhua.

”Me mennään huomenna tiedeleirille”, Viljami kertoi. ”Siellä rakennetaan ja puretaan atomeita osiinsa.”

”Kuulostaa vaikuttavalta.”

Myöhemmin, kun Anki nukutteli lapsia yläkerrassa, otin lentolaukusta viinipullon. Asetin sen pöydälle ja nostin hyllystä kaksi lasia. Muita tuomisia minulla ei ollut. 

Joku talon monista kissoista hyppäsi kepeästi kirjahyllyn päältä sohvalle. Muuten oli hiljaista. Suljin hetkeksi silmäni. Mieleeni nousivat Joonaksen kasvot. Joonaksen hymy. Mies ojensi kättään. ”Tule, Kati, mennään”, hän sanoi.

”Maa kutsuu!”

Säpsähdin. Anki oli tullut alakertaan. Hän katsoi minua huolestuneena.

”Nukahditko sä? Sä taidat olla ihan romahduspisteessä.”

”Äh, ei tässä mitään. Mulla on vain silmissä jotain vikaa. Pitäisi mennä silmälääkärille."

Anki tarttui viinipulloon, vilkaisi etikettiä ja nuuskaisi.

”Ah, eteläisiltä rinteiltä, sienimäisen elegantti bukee”, hän sanoi ilmavasti pikkusormi pystyssä. Sitten hän kaatoi kumpaankin lasiin.

”Mutta nyt ihan vakavasti”, hän sanoi.
”Sun pitää nyt levätä. Se, että värit katoavat elämästä, tarkoittaa masennusta. Juuri siltä se tuntuu. Mä muistan sen vielä."

Otin siemauksen lasista ja annoin kitkerän nesteen valua kurkkuuni. Olin vain väsynyt. Tietenkin. Minulla oli upea työ, mutta se oli välillä vähän liian vaativa.

Love Brigade oli yksi maailman suosituimmista bändeistä ja minä sen manageri. Ja kulunut kesä oli ollut poikkeuksellisen rankka.

Olin reissannut bändin kanssa ja seurustellut sidosryhmien kanssa, seisoskellut piikkikoroissa ja meikeissä, hymyillyt ja puhunut kepeitä. Olin nykyisin aika hyvä siinä, varsinkin, kun otti huomioon, miten ujo olin alun perin ollut.

Osasin jututtaa ketä tahansa mistä tahansa, vaihtaa poskisuukkoja ja
hymyillä. Musiikkimaailma oli ihan toisenlainen kuin ennen. Piti olla asiallinen ja piinkova ja sormenpäitä myöten ammattilainen ja koko ajan energisen oloinen vaikka olisi kuolemanväsynyt. Bisneskin oli muuttunut niin paljon. Levy-yhtiöiden kulta-aika oli auttamatta ohi ja rahan tekeminen kerta kaikkiaan monimutkaista.

”Milloin sä olet viimeksi nukkunut?”

”Hmm.” Yritin muistella.
”Lennolla kai. Nukahdin vähäksi aikaa. Siellä oli pikkulapsi, joka kiljui koko ajan. Näin unta siitä, että olin helvetissä ja kidutetut sielut kiljuivat.”

”Sä olet tainnut kuunnella vähän liikaa LB:n sanoja”, Anki huokaisi.
”Mä olen yrittänyt siirtää painopistettä sieltä helvetin tanhuvilta jonnekin arkisemmalle tasolle, mutta Joonas sanoo, ettei kukaan halua Love Brigaden kuulostavan Mambalta.”

Naurahdimme kumpikin. En osannut sanoa ihan tarkasti missä vaiheessa Love Brigaden gootahtavasta rakkaus & kuolema -meiningistä oli tullut vitsi. Alun perin me olimme olleet suuria faneja, minä ja Anki. Pojatkin olivat vetäneet sitä hommaa ihan tosissaan. Nykyisin me teimme sitä aika laskelmoidusti.

Anki nosteli jääkaapista voi­leipä­aineksia pöytään. Yritin keksiä juteltavaa.

”Iiro lähetti terveisiä”, valehtelin. Todellisuudessa olin lähtenyt niin nopeasti, ettei Iiro ollut ehtinyt sanoa mitään.

Anki oli hyvän ruuan ystävä, ja minulla oli ollut tapana tuoda aina herkkuja maailmalta. Nyt ei ollut mitään. Mutta ystävyytemme oli niin lujaa ja tuttua, että solahdimme siihen pelkän voileivän avullakin. Yhdessäolo tuntui tutulta ja mukavalta kuin vanha pyjama. Se lohdutti.

Avoimesta ikkunasta tuli syyskesän tuoksua. Kunpa vain Anki ei koko ajan jankuttaisi, että minä olin väsyneen näköinen.

”Miten se kiertue oikeasti meni? Tapahtuiko Berliinissä jotain?”

”Kerro mieluummin jotain omia juttujasi. Onko syntynyt jotain hyviä uusia biisejä? Mites lapset? Viljami sanoi, että ne on menossa jonnekin tiedeleirille.”

”Joo, se luulee että siellä tehdään ydinräjäytyksiä”, Anki sanoi.

”Ai niin, odotas”, minä sanoin ja aloin penkoa lentolaukkuani. Muistin, että minulla oli tuliaisia lapsille: olin ostanut kaikessa kiireessä lento­kentältä pelin. Sitä oli myyty lentokentällä pelikaupan standissa, jonka ohi olin juossut. Ojensin pelin pöydän yli. Anki tutki sen kantta.

”Tämä on Grand Theft Auto”, hän sanoi.
”Se on kielletty alle 18-vuotiailta. Siinä viipaloidaan prostituoituja ja varastetaan autoja. Mun lapset on seitsemän.”

”No hitto. Jos odotetaan pari vuotta.”

Yhtäkkiä uupumus ja pettymys tuntuivat valtaavan koko olemukseni. Mikään ei onnistunut. Ei edes tuliaisten ostaminen! Kyyneleet alkoivat valua silmistäni.

”Kati! Mikä...”

Itkunpuuskat vavisuttivat koko kehoani.

”Joonas.... se....”

Anki katsoi minua terävästi.

”Mitä Joonaksesta?”

”No se...”, mutta sanat eivät tulleet ulos suustani. Anki nousi ja talutti minua kohti vierashuonetta. Siellä oli vastapedattu sänky, jossa oli keltakukalliset lakanat.

”Nyt nukut ja unohdat sen rokki­kukon. Suljet puhelimen ja laitat peiton korville. Selvitetään kaikki huomenna”, Anki sanoi ja poistui ovesta.

Pimeässä huoneessa tuoksui kevyt tuoksukynttilän aromi.  Pinttynyt, persikkainen tuoksu oli jämähtänyt vuodevaatteisiin ja verhoihin ja sekoittui kissan hajuun. Rojahdin sängylle ja potkaisin kengät jalastani.

Kuulin unen sumun läpi, kuinka Anki huuhteli laseja keittiössä ja meni yläkertaan.

Ihana Anki. Paras ystäväni.

Hänen kauttaan minä olin tutustunut Love Brigadeenkin. Siitä oli jo kymmenen vuotta. Olin ollut silloin ihan eri Kati. Nuori ja ujo ja iloinen.

Ja tyhmä.

Tapasimme ensimmäisen kerran Tavastialla Love Brigaden keikalla. Anki oli istunut baaritiskillä verkko­sukissa, minihameessa ja maihareissa, nuorena ja pulskana ja herkullisena kuin omena.

Aloimme jutella ja löysimme heti yhteisen sävelen. Kumpikin oli keikalla
yksin ja kumpikin piti rutikuivasta siideristä. Anki kertoi olevansa eläinkaupan myyjä ja runoilija.

Hänellä oli koira, papukaija, käärme ja kaksi kania.

”En ole varma ovatko ne kanit ruokaa vai lemmikkejä”, Anki sanoi.

”Kauhea tilanne! Joskus kun mä katson Jim Morrisonia, mä ajattelen, että mun on pakko syöttää Jimi Henrix ja Aretha Franklin sille, mutta kun en mä voi, kun niillä on sellaiset luppakorvat ja ne ovat mulle jo aitoja persoonia.”

”Häh?”

”Jim Morrison on mun tiikeri­python. Mutta viime aikoina ne kanit on jotenkin alkaneet tuntua niin pehmosilta ja mukavilta. Että en mä tiedä! Mä olen ruvennut jo miettimään niille nimiäkin. Se on aina sen merkki, että alkaa kiintyä.”

”Ehkä sun pitäisi ostaa uudet kanit ja syöttää ne Jim Morrisonille. Jätä Jimi ja Aretha lemmikeiksi.”

Anki nyökytteli.

”Hmm. Hyvä. Sulla on terävä pää. Ja sä et hempeile turhia. Mä olen aina ollut sitä mieltä, että jos joku haluaa olla mun ystävä, niin sen täytyy olla myös Jim Morrisonin ystävä.”

”No joo”, minä sanoin.
”Ei mulla ole käärmeitä vastaan mitään, mutta mun mielestä The Doors on yliarvostettu bändi.”

”Ja silti sä tykkäät Love Brigadesta? Tämähän on ihan samaa kamaa.”

”Eikä ole! Love Brigade on paljon monivivahteisempaa ja taiteellisesti kunnianhimoisempi eikä muutenkaan sellaista sameaa beatnik-juttua”, minä sanoin.

Seurasi kymmenen minuutin kiivas musiikkiaiheinen väittely.

Yritimme rankata kaikkien aikojen parhaat bändit. Ankin musiikki­maku veti enemmän bluesiin ja jazziin ja muun sellaisen vanhan jutun suuntaan, ja hän oli hulluna White Stripesiin. Minä pidin brittipopista ja Kentistä. Lisoillamme oli kuitenkin niin monta yhteistä bändiä – ja kumpikin rakasti Love Brigadea – että tunsimme ystävyytemme lujittuvan saman tien.

Kiipesimme parvelle, josta oli esteetön näkymä lavalle. Anki sanoi, että se oli paras paikka, koska hän oli niin lyhyt. Lattialla hän ei nähnyt bändistä yhtään mitään. Minustakin se oli hyvä paikka. Olin kyllä ihan hyvän pituinen, yli 170-senttinen ja korot päälle, mutta lavan edessä vellova hikinen ihmismassa ei houkutellut minua. Halusin katsoa Love Brigadea rauhassa ja vajota narkoosiin.

”Mä meinaan viedä ton kotiin tänä iltana”, Anki sanoi ja osoitti  lavalle päin. Katsahdin häntä hämmästyneenä. Hän kuulosti siltä, että oli tosissaan.

”Ai kenet?” Minulla oli tietysti omiakin haaveita. Ne kohdistuivat laulajaan, Joonakseen, joka oli aivan kuin taivaasta pudonnut enkeli, miinus siivet. Plus nahkahousut.

”Iiron”, tyttö sanoi.
”Se on mun tulevien lasten isä.”

Minua nauratti. Olipa puheet. Mutta moni tyttö lähietäisyydellä haaveili samasta. Love Brigadesta oli tullut tosi suosittu. Toiset tyttöfanit vähän arastuttivat minua. He tuntuivat niin kovilta ja päättäväisiltä, ja olin tuskallisen varma, että he menivät koko ajan sänkyyn Joonaksen kanssa.

Ihastumiseni Joonakseen oli syvää, traagista ja äärettömän noloa. Olin käynyt Love Brigaden keikoilla koko kesän, ja tiesin että Joonaskin oli huomannut minut. Kerran Joonas oli heittänyt minulle plektran. Pidin sitä koko ajan taskussani. Joskus yksin ollessani laitoin sen suuhuni ja imeskelin sitä kuin karkkia. Olin ihan kuin joku lemmenkipeä teini, enkä suinkaan 22-vuotias kauppatieteiden opiskelija. Mutta en voinut sille mitään.

Joonas oli jotenkin liian ihana. Ja musiikki. Kaikki se kietoutui mielessäni vastustamattomaksi yhdistelmäksi. Pelkkä Joonaksen kuvan näkeminen aiheutti minussa myrskyisiä tunteita, niin suurta onnea ja kaipausta, että se melkein sattui. Olisin antanut mitä vain yhdestä yöstä Joonaksen kanssa.

Toisaalta olin varma, etten koskaan voisi lähestyä häntä. En vain voisi. Ajatus siitä, että menisin tyrkyttämään itseäni, oli aivan mahdoton.

Keikka oli tietysti mahtava, niin kuin aina. Yleisö lavan edessä huojui ja hyppi ja rokkipoliisit seisoskelivat kädet puuskassa äänipöydän liepeillä. Hekään eivät voineet olla vaikuttumatta, päät nyökyttelivät kuuliaisesti Franzin bassokompin mukana. Minä ja Anki olimme hiljaa ja annoimme musiikin vyöryä yllemme. Joonaksen ääni oli vahva ja elävä, vähän hengästynyt.

Anki katsoi minua miettiväisesti keikan jälkeen.

”Sä olet sitten päätynyt Joonakseen”, hän sanoi.
”No mutta sepä on hyvä, että kaikilla naisilla ei ole sama maku! Mä en nimittäin siedä Joonasta yhtään. Niin sitten ei tarvitse riidellä."

Lavalla Joonas kaatoi mikrofoniständin ja poistui. Iiro nousi rumpusetin takaa. Yleisö alkoi pauhata encorea. Pojat palasivat ja soittivat ensimmäisen ison hittinsä Love is like a Pool of Painin.

”Mennäänkö sitten?” Anki sanoi.

”Mihin?”

”Poikia moikkaamaan tietysti!”

Katsoin pikkuista punapäätä hämmästyneenä. Oliko hän tosissaan? Miten ”poikia” mentiin ”moikkaamaan”? Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten Tavastian backstagelle mentäisiin.

Käsitykseni bändäreiden elämästä perustuivat I'm with the Band -teokseen, jossa ihastuttavat blondit hurmasivat maailmanluokan rokkitähtiä suloisilla hymyillään, joissa oli jotain ihmeellisen viatonta kaikesta kokaiinista ja rietastelusta huolimatta. Sitä paitsi pelkäsin, että hommaan liittyi rumien roudareiden panemista.

Anki oli jo liikkeellä ja kipitti portaita alas. Hän hoipparoi ihmismassan halki korkeilla koroillaan niin, että minihameeseen sullottu pehva tärisi tomerasti. Hän vaikutti tietävän, mitä teki. Ehkä tämä oli minun mahdollisuuteni? Täytyihän minun uskaltaa! Perään vain!

Anki sukelsi ovesta sisään. Sen takana istui kalju äijä, jonka leuasta törrötti letti. Pitäisikö minun nyt tarjoutua menemään hänen kanssaan sänkyyn? Vai tekisikö Anki sen? Vai miten tässä edettiin? Minä kyllä lähtisin, jos joku ehdottaisi sellaisia!

Halusin puhua Joonaksen kanssa runoudesta ja musiikista ja kävellä hänen kanssaan hiekkarannalla. Ja mennä hänen kanssaan naimisiin ja saada viisi lasta. Tai vaikka sanoa vain päivää, mutta...

”Moikkelis”, Anki sanoi miehelle.

”Moikkelis koikkelis vaan”, mies sanoi.

”Kato. Mulla on  uus kuva.”

Mies näytti lihavaa hauistaan, jossa oli tulehtuneen näköinen tribaalitatuointi. Anki nyökkäili ja kehui. Minä puolestani uskoin, että tribaalit menisivät pian pois muodista, mutta pidin mielipiteen itselläni.

Anki alkoi viittoilla miehestä minuun ja takaisin.

”Tämä tässä on Paavo. Ja tämä tässä on – mikäs sun nimi nyt olikaan?”

”Kati.”

”Kati. Sillä on hyvä musiikki­maku, paitsi että mä en ymmärrä sen Kent-fiksaatiota. Mutta me ollaan yhtä mieltä siitä että Love Brigade on yksi vuosisadan merkittävimmistä bändeistä.”

”Tätä vuosisataa ei ole ole kulunut kuin vasta neljä vuotta”, Paavo totesi.

”Eikä Love Brigade ole silti merkittävin. Mutta älä sano miehellesi, että mä sanoin.”

Anki nauroi.

”Ei Iiro siitä pahastu. Ei sillä itselläkään ole mitään harhaluuloja Brikkareista. Se on varma, että vuoden tai parin päästä homma on jo ohi ja jätkät koulussa ja oikeissa töissä.”

”Älä ole niin varma. Sun biisit on parantaneet huolestuttavasti tilannetta”, Paavo sanoi.

Katsoin hämmästyneenä Ankista Paavoon ja takaisin.

”Hetkinen! Onko Iiro sun mies?”

”On tietysti”, Anki sanoi.
”Mähän sanoin, että mä menen sen kanssa kotiin. En kai mä nyt muuten
menisi. Hyvänen aika!”

Rattaat raksuttivat aivoissani. Oliko tämä pirteä punapää Love Brigaden armoitettu sanoittaja, se jota Soundi oli kuvaillut ”Ismo Alangon veroiseksi sananiekaksi, paitsi noin sata kertaa romanttisemmaksi”?

”Oletko sä se Anki? ”

”Joo. Olen mä se Anki. Mutta mennääs nyt, että pääset tutustumaan Joonakseen!”

"No en mä nyt tiedä...”

Anki otti minua käsivarresta ja veti eteenpäin.

”Ei kun tulet vaan.”

Kuljimme käytävää eteenpäin ja pujahdimme takahuoneeseen. Siellä he olivat, koko bändi. Joonas, Iiro, Franz ja Mika, ilmielävinä, niin paljon epätäydellisempinä ja kuitenkin ihanampina kuin kuvissa ja telkkarissa.

Huone oli paksuna hien ja testosteronin hajusta. Kaikki puhuivat yhteen ääneen mutta hiljenivät, kun tulimme ovelle.

”Moi”, minä sanoin.

Joonas nousi sulavasti kuin lisko. Hän oli niin täydellisen rockjumalan näköinen, niin järjettömän ihana, että minua punastutti pelkästään katsoa häneen. Tummat hiukset olivat kihartuneet ohimoilta, hiki kiilsi ohuena kalvona hänen ihollaan.  Tatuointi kiemurteli jonnekin vyön alle.

Tajusin hämärästi, että Iiro ja Anki suukottivat toisiaan ja että Anki avasi siiderin ja alkoi jutella miehensä kanssa kotoisasti.  Franz ja Mika väittelivät jostakin ääniteknisestä seikasta, jota en täysin ymmärtänyt.

Joonas tuli lähemmäs. En saanut sanaa suustani. En uskaltanut edes hengittää. Hän ahdisti minut nurkkaan ja suuteli minua lupaa kysymättä – tai mitään muutakaan kysymättä, edes nimeä.

Loppuyö oli kuin unta. Menimme porukalla baariin ja sitten taksilla Joonaksen kotiin Eiraan. Siinä vaiheessa toiset olivat kadonneet jonnekin.

Joonaksen kämppä oli sotkuinen mutta silti kaunis, ja valkoiset seinät näyttivät kohoavan loputtoman korkealle. Joka paikassa oli levyjä ja kitaroita. Hyllyllä oli suuri akvaario, jossa uiskenteli yksi ainoa pieni kala, jonka nimi oli kuulemma Pirjo. Joonas sekoitti minulle gt:n ja riisui minut ja itsensä ennen kuin ehdin maistaa sitä.

Se oli erilaista kuin unelmissani. Todellisempaa. Parempaa.

Aamulla, kun heräsin ja katselin Joonasta auringonvalossa, hän näytti ihan tavalliselta pojalta, sellaiselta, jota voisi rakastaa ihan niin kuin ihmistä eikä tähteä.

Hän oli aika nuorikin, suunnilleen kai minun ikäiseni, ja jos vähän pintaa rapsuttaisi, siellä olisi kaikki ihan samat sukupolvikokemukset. Pomppulinnat, Pokemonit, lama-ajan lapsuus,  X-Files, Simpsonit ja Kotikatu.

Keräsin vaatteeni lattialta ja aloin pukeutua. Pitäisiköhän minun keittää kahvit meille?

Joonas heräsi, räpytteli silmiään ja katsoi minua kylmästi.

”Ai sä olet täällä vielä.”

Nielaisin. Vedin puseron päälleni.

”Mä olin just lähdössä”, sanoin niin arvokkaasti kuin pystyin.

”Okei”, hän sanoi ja kurottautui ottamaan tupakkaa yöpöydältä. Hän asetti sen pitkään imukkeeseen ja sytytti. Hän poltteli sitä sirosti kuin joku 20-luvun jazztyttö.

”Tuo on tosi hölmön näköistä”, minä sanoin. Kiskoin takin ylleni ja saappaat jalkoihini ja häivyin.

Kuljin aamuista Huvilakatua kohti keskustaa. Leipomosta tulvi tuoreen leivän tuoksua ja joku pirteä mummeli talutti pientä koiraa pitkin katua.

Oloni tuntui pöllämystyneeltä ja kehoa särki. Sieluakin särki.

Taivas oli kirkas ja silmiä kirveli. Koko maailma näytti puhtaalta ja siistiltä, vain minä olin sotkuinen. Ohitseni suhahti taksi, mutta opiskelijabudjettini ei antanut myöten. Nilkutin raitiovaunupysäkille ja pääsin viimein kotiini Vallillaan.

Töllötin koko päivän Sinkkuelämää digiboksilta, söin pizzaa ja selvittelin tunteitani. Nyt se oli sitten tapahtunut. Haaveestani oli tullut hetkeksi totta, mutta kaikki oli saman tien ohi. Joonas ei aikonut tavata minua enää koskaan. Voisinko enää käydä Love Brigaden keikoilla? En tietenkään.
LB:n levyt olivat stereoiden vieressä levällään. Siirsin ne kirjahyllyyn kirjojen taakse piiloon.

En halunnut katsoa Joonaksen aavemaisen kauniita kasvoja levyn kannessa. Olin nähnyt todelliset kasvot, eivätkä ne olleet sellaiset, vaan lämpimät ja elävät.

Ja mies niiden takana oli täysi mulkku.

Yritin poistaa Love Brigaden elämästäni. Keskityin opiskeluun. Kävin muiden bändien keikoilla, lenkillä ja body pumpissa. Rupesin neulomaan pitkää kaulahuivia.

Aina välillä kuulin radiosta LB:n hittejä, ja silloin minulle tuli kiusaantunut ja kiihtynyt olo.      

Viikko tapahtuneen jälkeen kävin ostamassa koiranluuta äidin ja isän koiralle syntymäpäivälahjaksi. Seisoin eläinkaupan kassa­jonossa, kun kuulin tutun äänen.

”Tätä Pirjo ei saa revittyä.”

Anki? Olikos hän sanonut olevansa eläinkaupan myyjä? Ja siinä hän olikin, akvaarioiden luona, toinen käsi vedessä kurottelemassa kohti vesikasvia.

”Tässä afrikansaniaisessa on vahvat lehdet. Laita tämä Pirjon akvaarioon.”

Pirjo? Se oli ollut Joonaksen yksinäisen kalan nimi. Helvetti, oliko Joonaskin täällä?

Ja oli tietysti – siinä hän seisoi, laihana ja hirveän komeana, nahkavaatteissa, hopeisten korujen ja ketjujen peittämänä, tukka huolellisesti sotkussa.

Käännyin ja yritin paeta paikalta, mutta Anki huomasi minut.

”Kati! Moi! Älä mene!”

Hän tuli muitta mutkitta luokseni ja halasi minua. Märkä käsi teki jäljen takkini selkään.

”Minua niin harmitti, kun ei vaihdettu numeroita! Hyvä kun törmättiin. Meillä jäi ihan jutut kesken, kun Joonas nappasi sinut.”

Siinä vaiheessa Joonaskin huomasi minut. Hän näytti hieman vaivaantuneelta. Hän nyökkäsi minulle lyhyesti. Tervehdin yhtä hillitysti.

”Mulla on tauko. Mennään syömään”, Anki sanoi.

”En mä oikein....”

”Tulet nyt! Ja Joonas kanssa.”

”En mä....”

”No ei sitä nyt tarvitse kainostella tuolla tavalla, vaikka kuinka olisi ollut sängyssä. Aikuiset ihmiset, hyvänen aika.”

Anki johdatti minut jo toisen kerran viikon sisällä takahuoneeseen, tällä kertaa eläinkaupan tauko­tilaan. Siellä oli pahvilaatikoita täynnä kalanruokaa, heinäpaaleja ja häkkejä, joissa sairaat pikku­jyrsijät viettivät karanteenia. Tuoksui purulta, heiniltä ja jyrsijöiltä.

Anki istui pahvilaatikolle söi Tupperware-kupista pastasalaattia. Joonas söi koiransuklaata.

Kesyrotat pitivät tasaista, kahisevaa ääntä, kun ne vipelsivät ympäri häkkiään.

Emme keksineet mitään puhuttavaa, mutta sitten huoneeseen astelivat loput Love Brigadesta; pitkä Iiro, vaalea ja aina yhtä iloisen näköinen Franz ja hillitty, kohtelias Mika.

Anki kaivoi esille ruutuvihkon ja alkoi esitellä pojille sanoituksiaan.

Joonas otti kitaran kotelosta ja kokeili muutamaa sointua.

”Tämä on aika hyvä”, Joonas sanoi ja ojensi Ankin vihon minulle.
”Vai mitä sä olet mieltä?”

Luin sanat läpi. Se näytti olevan mystinen ja sadunomainen pieni kertomus Punahilkasta ja sudesta, mutta sitten jotenkin se Punahilkka söikin sen suden, jos oikein ymmärsin. Ja sitten jotain rakkautta ja kuolemaa.

Sellaisia ne Love Brigaden sanoitukset olivat; niillä rajoilla, olivatko ne ihan älyttömiä vai todella riipaisevia.

Bongasin pari kielivirhettä englanninkielisestä tekstistä ja mainitsin niistä.

”Ohops!” Anki sanoi.
”Oletko varma?”

”Joo, mä opiskelen osittain englanniksi. Ja me asuttiin Englannissa, kun mä olin pieni. Mä olen oikeastaan kaksikielinen.”

”Niinkö?” Anki ja pojat alkoivat kysellä minulta opiskeluistani.

Kerroin, että olin kauppatieteiden kolmannen vuoden opiskelija. Heistä se oli kiehtovaa.

”Siis mitä, tuleeko sinusta joku sellainen jakkupukuun pukeutunut bisnesnainen?”

”Joo”, minä sanoin.
”Luulisin. Mulla on myös kulttuurituottajan koulutusta. Mun isä piti Briteissä sellaista folk-tapahtumaa, ja mä olin siellä aina töissä lapsena. Joskus mä olen ajatellut että voisin ruveta järkkäämään jotain festareita. Mutta se ei ole kovin kannattavaa bisnestä. Siinä ei ole tuotos-panos-suhde kovin houkutteleva. Olen miettinyt, että voisin ehkä mennä töihin johonkin lääkefirmaan tai ehkä jonkun it-firman markkinointiin.”

”Vau”, Joonas sanoi.
”Siis ajatteletko sä jotain rahan liikkeitä ja.... Euroopan keskuspankkia ja Nasdaqia?”

”Joo, onko se susta seksikästä?”

”Vähänkö?”

Kysymyksistä ei ollut tulla loppua. Anki ja pojat kertoivat keikkamyynnistä sun muusta ja kyselivät minulta lapsellisen innokkaasti mielipiteitä bändin raha-asioista.

Olin melko hämmästynyt kuullessani, miten heiveröisellä tolalla heidän taloudenpitonsa oli. He olivat kuitenkin nousemassa Suomen musiikkimaailman eturiviin.

”Te tarvitsisitte riuskan managerin”, minä sanoin.
”Jonkun, joka ymmärtää vähän numeroidenkin päälle. Suomesta lähtee koko ajan hyviä bändejä maailmalle. Te voisitte olla seuraavat. Teillä on nyt hyvä noste.”

”Rupea sä!”

”Enkä”, minä sanoin.
”Mä haluan johonkin järkevään hommaan enkä joidenkin rokkidiivojen lastenvahdiksi.”

”Me ollaan ihan tosissamme. Me halutaan tehdä tätä elääksemme”, Joonas sanoi.
”Ei meitä tarvitse paimentaa. Nykyajan muusikot on tosi kunnollisia, ei ne enää metsästä naisia eikä paisko telkkareita hotellihuoneiden ikkunoista.”

”Ai ei metsästä naisia?” Mulkaisin Joonasta. Hän virnisti vastaan ja kohautti harteitaan. Minuakin jo vähän nauratti.

”Ei käy”, minä sanoin.

Mutta sen jälkeen meistä tuli ystävät. Ensin Ankista ja minusta ja sitten myös pojista. Annoin heille melkein huomaamattani neuvoja kirjapidossa ja keikkamyynnissä ja joskus soitin heidän puolestaan pari puhelua. Neuvottelin levy-yhtiön kanssa vähän paremman sopimuksen, soittelin Saksaan yhdelle keikkamyyjälle. Kaikenlaista sellaista pientä.

Sitten parin vuoden kuluttua Love Brigade breikkasi oikein kunnolla, ja kaikki halusivat heistä palasen. Pian he työllistivät kirjanpitäjän, lakimiehen, letkan roudareita ja tiedottajan. Mutta he eivät edelleenkään saaneet mitään aikaiseksi ilman minua.

Yhtenä iltana, kun puhelin soi ja Joonas kyseli minulta kannattiko heidän myydä kuvansa limpsapulloon, kun juoma oli ”sellaista helvetin pahaa esanssilitkua, jota ei voi juoda kuin todella kännissä blandiksena, jos haluaa kuolla”, tajuisin, että he tarvitsivat minua ja minä heitä.

Olin saanut juuri tutkintoni valmiiksi, ja lääkefirmoissa olisi ollut hyviä hommia tarjolla, mutta Love Brigadesta oli tullut minulle melkein kuin perhe. En raaskinut luopua heistä.

”Okei, ruvetkaa maksamaan mulle palkkaa. Sitten te saatte neuvoja ja huolenpitoa aamusta iltaan.”

”Selvä! Mahtavaa”, Joonas huusi.

Siitä se oli lähtenyt, meidän maailmanvalloituksemme.

Ja sillä tiellä minä olin vieläkin. Mutta moni asia oli muuttunut sen jälkeen. Olimme aloittaneet iloisina ja lapsellisina olentoina, täynnä energiaa ja tulevaisuudentoiveita. Nyt me olimme kaikki aikuisia, kyynisiä ja väsyneitä.

Olin oppinut vuosien varrella, että kannatti varoa, mitä toivoi. Haaveilla oli tapana toteutua.

Eivätkä ne olleet koskaan sitä, mitä oli ajatellut.

Heräsin Ankin vierashuoneessa aamuyöllä. iPhone välkkyi yöpöydällä. Olin kai herännyt sen kilahdukseen. Tekstari Franzilta.

”Onko Joonas ollut suhun yhteydessä?”

”Ei. Olen Suomessa.”

Nousin istumaan pimeässä ja haroin hiuksiani. Odotin seuraavaa viestiä.

”Suomessa? Miksi?”

”Muuten vaan. Tulin tapaamaan Ankia.”

”Joonas on kadonnut.”

Jatkuu ensi viikolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.