Mikaelan ja Tonin vapaa suhde saa uuden käänteen, kun Julia tulee kolmanneksi heidän suhteeseensa ja sänkyynsä. Julia huomaa, että pariskunta salailee jotain traagista. Neljä kuukautta myöhemmin Julia on Tonille raskaana ja Mikaela on vetäytynyt yhä syvemmälle omiin varjoihinsa.

Julia sylissään Toni miettii huolestuneena ja neuvottomana juuri käymäänsä puhelinkeskustelua Mikaelan kanssa. Häntä pelottaa Mikaelan mielentila. Mies on liian lähellä, että näkisi seuraukset. Hän erottaa hiljaisuudesta kellon tikityksen. Puhelun ajaksi pysäytetty Kieslowskin Sattuman kauppaa -elokuva jumittaa paikoillaan. Elokuvan päähenkilö Witek, joka on juossut asemalle ehtiäkseen junaan, on uudelleen ja uudelleen tarttumaisillaan junan kaiteesta.

Julia panee merkille, että Toni pyörittää hermostuneena vihkisormustaan sormessaan. He ovat pitkään vaiti, ennen kuin Julia kysyy: – Mitä Mikaela sanoi taas syyksi?

– Ettei ehdi duuneilta, Toni vastaa. Tila tuntu miehestä liian ahtaalta, seinien pitäisi väistyä ilman ja valon tieltä.

– Monesko kerta, kun hän kieltäytyy meidän seurasta? Kokeeko hän jäävänsä jotenkin sivuun? Hänhän oli aluksi niin vilpittömän iloinen ja innostunut vauvasta. Onko hän vihainen meille? Mustasukkainen? Vai jotain muuta, mitä en ymmärrä?

– Ehkä kaikkea tätä ja jotain muuta vielä. Mä ymmärrän hyvin, että hän tuntee jäävänsä sivulliseksi – kenties jopa jätetyksi – nyt kun sä olet raskaana.

– Yhdessähän me päätettiin pitää ja ottaa vastaan tämä sattuma, Julia toteaa raskauteen viitaten.

Toni nyökkää, juuri näin.

– Hän oli niin surullinen ja alakuloinen muutama päivä sitten. Jotenkin syvästi tyytymätön ja ankara – jopa vihamielinen itseään kohtaan. Oikeastaan musta on heti ensi tapaamisestamme tuntunut siltä, että hän kantaa sanatonta hätää, jotain menetystä tai murhetta kuin vääristävää varjoa.

Toni vastaa vastoin parempaa tietoaan. – Aina Mikaela on ollut surumielisyyteen taipuvainen.

– Mä en ole vieläkään saanut vastausta siihen, miksette ole hommanneet lapsia. Vai ettekö te voi niitä yhdessä saada?

– Kyllä me voidaan, ei meissä ole mitään biologista vikaa. Ei ole vain... tai ei Mikaela tahdo... enää – tai ainakaan vielä...

Julia kääntyy kyljelleen ja painaa päänsä Tonin syliin. Mies katsoo Juliaa, kuinka tämä hehkuu raskaudesta, hiukset ja iho kiiltävät, ja kuitenkin Julia on odottaessaan sisäisesti vanhentunut. Miehellä käy mielessä, että hän kasvaa naisessa kuolemattomaksi. Kerran hän jo kuoli muttei kuolisi enää toistamiseen, mikäli se hänestä on kiinni. Tätä lasta hän suojelisi.

– Mua vaan huolestuttaa Mikaela. Ja sä. Miten teille nyt käy. Tai kun lapsi tulee. Kaikki ne järjestelyt mistä me ollaan puhuttu. Se voi olla liikaa suhteellenne, vaikka Mikaela kuinka väittää, että kaikki elämä on kotia päin, että paljon kauheampiakin asioita on kuin lapsen saaminen hänen miehelleen. Että kyllä hän lapsen sulle sallii, koska sä olet sitä tahtonut pitkään.

– Äsken puhelimessa hän kyseli vointiasi, lähetti sulle terveisiä ja halauksen. Kysymys on ihan jostain muusta, eikä liity suoranaisesti suhun tai sun raskauteen.

– Mä en käsitä mistä sitten on kysymys, Julia toteaa ja tarkastelee miestä hämillään. – Mistä? Mistä sitten? Sano! 

– Mikaela saa itse kertoa. Mulla ei ole lupa tehdä sitä. Kerron vaan, että Mikaela on joutunut luopumaan jostain niin valtavasta, että oma kuolemakin näyttäytyy sen rinnalla mitättömältä.

Julia miettii sanottua.

– Eksä voi sanoa? Mehän ollaan, kirjaimellisesti, melkeinpä samaa perhettä.

Mies pudistaa päätään.

Julia on pettynyt: – Taas näitä teidän salaisuuksia. Mä olen vaan huolissani.

– Mä pyydän Mikaelaa kertomaan.

Julia miettii mistä on kysymys, mikä voi olla omaa kuolemaakin suurempi asia.

– Musta meillä on ollut aivan mahtavaa yhdessä nämä kuukaudet, ei juurikaan mustasukkaisuutta, joten mistä Mikaelan viimeaikainen muutos?

Mies kohauttaa olkapäitään ja näyttää siltä, että tietää kyllä paljon enemmän.

– Yllätetään Mikaela, piristetään jollain. Puetaan vaikka ne kakskytluvun vaatteet, mitkä löydettiin kirpputorilta. Viedään tuliaisiksi se jazz-asu, minkä sä valitsit, Julia ehdottaa.

Toni miettii ja sanoo: – Mikaela ei halua nyt tulla yllätetyksi.

Julia pohtii tilannetta. Heillä on ongelma. Hän toivoisi, että mies tietäisi tai kertoisi miten asia on. Ja kuka hän itse on, raskaana tuolle miehelle ja jossain mielessä myös hänen vaimolleen. Kadottaako hän täällä itsensä? Onko lapsi pahaksi heille? Ei hän tahtoisi erota Tonista ja Mikaelasta, hehän ovat olleet viime viikkoon asti kuin yhtä iloista ja onnellista perhettä. Hämmentävää. Surullista. No, niin kai se sitten on, että "kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, ja jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan".

– Musta olis kauheaa, jos meidän pitäisi luopua meidän jutusta. Mä pelkään, että se on edessä. Eikö me olla niin kunnianhimoisia ja epäsovinnaisia, että saadaan tää triangeli toimimaan? Vai pitääkö aina valita normioleminen?

Normisuhteet? Normielämä? En mä tarkoita, että meidän pitäisi liittyä mihinkään perinteistä perhettä vastustavaan vastarintaliikkeeseen.

Mies ei vastaa, vaikka Julia odottaa. Ei hän hyvä jumala tiedä, hänen tekisi mieli huutaa. Mies tuntee reitensä puutuvan Julian painon alla muttei mainitse siitä.

– Itse olette yhdessä tuumin halunneet jakaa mut, ja mä olen sitä itsekin tahtonut, Julia lisää.

– Eikö normivalinnat ole elämän ja sen monimuotoisuuden pelkoa? Onko yksinoikeudesta kumppaniin luopuminen elämänhalua vai pelkoa? Sun se pitäisi tietää.

– No, ainakin evoluutio on tähän asti hiljaa ja päättäväisesti tuuminut, että kaksin on helpompi kasvattaa jälkeläisiä.

– No, miksei perhekuvio voisi olla hieman laajempi? Olihan se sitä aikoinaan kylissäkin, jossa lapset olivat yhteistä aluskasvillisuutta.

– No, me olemme seksuaalisesti omistushaluisia eläimiä, mies toteaa. – Seksuaalisista kielloista ja perheiden pyhittämisestä uskonnotkin ovat vainoharhaiset kicksinsä ja pelote- ja hallintavoimansa hankkineet.

Julia pohtii ääneen: – Ehkä kysymys ei ole vain lisääntymisestä. Tai jostain jumaluuskonseptista tai vallasta. Ehkä ihmisen halussa omistaa toinen puhuu perimmiltään kuolemanpelko.

Mies miettii Julian huomiota:

– Tai sitten pakonomainen kumppanista kiinnipitäminen on nimenomaan elämänpelkoa, koska joka päivä pitäisi joka tapauksessa osata luopua ja kuolla voidakseen elää täyttä ja rikasta elämää. Se on vaan niin vaikeaa.

– Eikö sitä voi jumalauta samaan aikaan elää voimalla ja pitää kumppanista avoimella tavalla kiinni, Julia tuohtuu.

Tonilla ei ole tähän vastausta. Häntä huvittaa, kuinka Julia omaksunut heidän elämänfilosofiansa. Vielä muutama kuukausi sitten kukaan ei olisi voinut kuvitella tällaista vaihtoehtoa.

– Kiinnipitäminen voi olla suuri itsepetos, koska edistyvä elo vaatii oikeasti sitä, että pitää pystyä aika ajoin tarkistamaan vanhat käsitykset itsestä ja toisista – jopa menneisyydestä. Ja tämä kyseenalaistaminen on eräänlaista optimismia, koska se uskoo muutokseen ja erilaisuuteen, parempaan tulevaisuuteen.
Julia sulattelee Tonin mielenjuoksua. Mies lisää:

– Kenties juuri tässä samanaikaisessa elintahdon ja -muutoksen ja kuolemisen välttämättömyyden tajussa mua ja sua erottaa ikä ja kokemukset. Sä kukoistat vielä, kun mä olen jo vähenemään päin, biologisesti ja elämän tarjoamien mahdollisuuksien suhteen – no, paitsi että sä teet musta suhteellisesti kuolemattoman synnyttämällä lapseni.

Mies pohtii kuolemisen väistämättömyyttä ja sanoo:

– Mä tiedän jo nyt, että onnekkaille ihmisluonto tekee kuolemasta luonnollisen, tyynen ja odotetun kotimatkan. Se on silloin, kun millekään uudelle itsessä ei ole enää tilaa. Silloin kun voi vilpittömästi sanoa, että nyt on toisten aika elää ja minun väistyä ja antaa uudelle tilaa. Kaikki muu on luonnotonta ahnehtimista, tulevien sukupolvien kukkarolla käymistä, vähän niin kuin nykyisen valtionvelan kasvattaminen myöhempien maksettavaksi.

Toni toteaa melkein vihaisesti:

– Pahinta vain on, että jotkut kuolevat liian nuorina, joskus ihan lapsina. Se on perverssiä ja katkeroittavaa. Eivät jälkeenjäävät pysty sitä koskaan hyväksymään, eivätkä myöskään olemaan elämästään armollisen kiitollisia ja tyytyviä. Se syö uskoa muutokseen ja tulevaisuuteen, uskoa siihen, että elämä voittaa kuoleman. Kuolema kuuluisi elinkaaren päähän. Ennenaikainen kuolema tekee jäljelle jäävien elämästä kiduttavan.

Julia punnitsee Tonin sanomaa, hänestä mies ei puhu vain yleisellä tasolla. Naisen tekisi mieli keventää ja lohkaista, että tuollaisia viisaita puhuvalle sedälle pitää olla kunnioittavan ystävällinen ja kuunteleva.

He panevat poikittain maaten sohvalle. Sattuman kauppaa elokuva jumittaa edelleen, he katsovat molemmat Witekiä tavoittelemassa junaa änkyttävän ikuisesti. Lopulta Toni päästää Witekin tästä toisteisesta helvetistä ja käynnistää uudestaan elokuvan. Toni on hyvä mies. Ehkä he vielä oppisivat tuntemaan elämästä kauniimman puolen.

Punaisella, sellonmuotoisella sohvalla istuva Mikaela irrottaa kuvan kerrallaan perhealbumista, tutkii kuviin ikuistettua lasta ja silpoo kuvat saksilla symmetrisiksi, ohuiksi kaistaleiksi. Jokainen kuva synkistää Mikaelaa. Hän inhoaa Metamorfoosi-työhön kohdistamaansa kirkasta valoa mutta ei sammuta sitä eikä oikein ymmärrä miksei. Hän kuuntelee vanhan tehdasrakennuksen uhkaavan hiljaisia ääniä.

Mikaela levittää silpun lasilevyn päälle, katselee kasvojensa heijastusta ja tilaa kuin ne olisivat muutoksessa. Ehkä kasvot ja tila ovat. Jos ovat, mitä hänen tulisi tehdä? Kasvot, esineet ja elon jättämät jäljet täällä, ne ovat toki hänen, kyllähän hän tämän tajuaa. Hän tahtoisi nähdä miehensä ja nähdä, onko tämä muuttunut Juliasta ja raskaudesta. Todennäköisesti hän on liian lähellä tajutakseen hienovaraisia muunnoksia.

Mikaela sulkee silmät, sanoo ääneen ”Verna”.

Nimi kaikuu pitkään hänen mielessään ja kuulostaa vieraalta. Sana vain tuli suusta, vaikka kyllä hän nimeä ajatteli mutta ei tahtonut sanoa ääneen. Särkyneen sydämen pamppailu häiritsee ja hengästyttää. Jos sydän olisi tarpeeksi viisas, se lakkaisi lyömästä ja päästäisi pahasta.

Kiihtyneenä nainen hakee kaapista laatikon, jossa on lapsen kuolinnaamio. Hän ottaa naamion laatikosta, tutkii sitä, menee makuuhuoneeseen, käpertyy sängylle, sulkee varovasti naamion syliinsä ja itkee vihaisesti, kätkien käsiinsä kasvonsa.

Mikaela tempautuu sängystä jalkeille, häntä huimaa, huone kallistuu ja vääristyy, hän huutaa kurkkusuoraan, tukahduttaa huudon puremalla nyrkkiään, polvistuu lattialle, irtautuu ympäröivästä, näkee seinien katoavan ympäriltään, kaiken peittyvän veteen. Veden alta kohoaa puita, oksilta tuijottaa tuhansittain jähmettyneitä korppeja. Ne näyttävät syyttäviltä ja inhimillisiltä. Ilmasta roikkuu satoja pieniä lamppuja tähtinä. Puiden lomitse lipuu pieni rautainen amme, jossa makaa kuollut korppi keskellä kelluvien kylpylelueläimien.

Mikaela kuulee Kaija Saariahon Lichtbogenin. Hän puristuu kerälle kestääkseen kipua ja tuijottaa eteensä kasvot kalpeina, pohjattoman yksinäisenä ja eristäytyneenä. Asunnon ja esineiden ääriviivat häilyvät näkökentässä. Nainen katselee uhkaavaa Metamorfooseja-teosta. Taulussa kuvatun synnyttävän naisen abstraktit kasvot valuvat surrealistisesti lattialle ja paljastavat tyhjät kasvot tuijottamassa suoraan katsojaan. Taulun naisen nousevat kädet kohoavat taivaaseen, koska niillä ei ole enää mitään kannettavaa ja syleiltävää, maassa pideltävää.

Mikaela nousee lattialta, kävelee hitaasti taululle, tutkii sitä, asettaa sen lattialle, painautuu maalausta vasten, on vain siinä. Hän ajattelee olevansa poissa, koska hänkin on poissa.

Mikaela siirtyy pois, ottaa veitsen, silpoo taulun kankaan, rikkoo kiilakehykset. Painajaismaisen ahdistuneena hän vetäytyy ateljeen kaupungin puoleisille ikkunoille ja meditoi ikkunanäkymässä. Kaupunki näyttää lavastetulta ja epäaidolta, liikkuvalta.

Mikaela seisoo ikkunalla hievahtamatta, kunnes aamu herää aurinkoisena hänen sanattoman surullisilla, uupuneilla ja tuskaisilla kasvoillaan. Nainen havahtuu valoon ja keinuttaa itseään tullakseen tietoiseksi. Hän juo ahnaasti kolme lasillista vettä, etsii pakkomielteisesti rannekelloaan ja vihkisormustaan mutta ei muista, mihin on ne jättänyt. Muistamattomuus vihastuttaa, ja se, ettei mikään muuttuisi.

– Maailma on se, ei tämä vaivainen varjo.

Hiljaisuus tuntuu muistamisen ja elossa olemisen vastakohdalta, syyttävältä ja uhkaavalta. Hän säpsähtelee, tuntee tulevansa tarkkailluksi, karkaa asunnosta.
 

Mikaela hiipii Tonin asuntoon aamuyöstä. Tukahduttavan yksinäisenä, epätoivoisena ja vihaisena Mikaela tarkastelee makuuhuoneen hämärässä sylikkäin nukkuvaa aviomiestään ja Juliaa, etenkin tämän vatsaa. Toni on ojentanut kätensä Julian vatsalle. Suojelee unessa kaikelta pahalta. He rakastavat toisiaan unissakin.

Mikaelalla käy mielessä, että asettuisi päättäväisesti ja anteeksi pyytämättä miehen ja Julian väliin nukkumaan. Siihen viereen hän kuuluisi. Hän ei ole varma, tunteeko enää miestään. Hänen tekisi mieli ravistella Toni hereille ja kertoa ajatus tälle. Jos hän sillä tavalla tulisi taas tutuksi, jos vaikka miehen ääni kuulostaisi entiseltä. Ennen kuin olisi liian myöhäistä. Nyt on jo liian myöhäistä, Jumalaa ei ole, eikä hän voisi ikinä antaa itselleen anteeksi sitä laiminlyöntiä.

Kuolema. Kuolema on täällä. Ennalta määrätty, peruuttamaton syöksy alkanut, ei sitä voi pysäyttää, siinä he ovat kaikki osallisia.

Nainen menee keittiöön, ottaa telineestä veitsen, palaa sen kanssa makuuhuoneeseen, seisahtuu Julian ja Tonin eteen, tutkii nukkuvia. Miksi hän on täällä veitsi kädessä? Niin, hän kai tahtoisi polvistuen antautua miehelle itsestään käsin, etsiä tyttöä yhdessä heidän yhteisestä surustaan ja herättää tämä henkiin.

Millainen kohtalo meidät hakee? Vapautua tästä kivusta, tästä rakkaudesta ja kuolemasta.

Nähdessään itsensä auringonnousua heijastelevan vaatekomeron ovipeilistä Mikaela tiputtaa säikähtäen veitsen päiväpeiton päälle ja poistuu asunnosta äkillisen selväjärkisyyden puuskan hätkähdyttämänä ja häpeissään.

Makuuhuoneeseen paistava aurinko herättää Tonin. Mies tutkii nukkuvaa Juliaa, tuntee syyllisyyden pistoksen. Hän haroo neuvottomana tukkaansa, nousee sängystä, poimii päiväpeiton päältä veitsen, ihmettelee mistä se on siihen ilmestynyt, astelee kylpyhuoneeseen, laskee veitsen hanan viereen ja pesee kasvonsa. Veitsen kovuus korostuu valkoista posliinia vasten. Toni katselee, veden virratessa, peilistä kasvojaan.

Mies herättää Julian suukoin. Nainen nousee nopeasti vessaan, raskaus on kiihdyttänyt rakon toimintaa. Puheelle ei ole tarvetta tänä aamuna. Julian paino on noussut kolme häntä entisestään kaunistavaa kiloa.

Aamiaistarvikkeita jääkaapista ottava Toni soittaa samalla Mikaelalle ja toivoo, ettei Julia kuulisi puhelua, mutta tämä tulee keittiöön. Julia arvaa Tonin salamyhkäisestä ilmeestä, että tämä soittaa Mikaelalle.

Mikaela makaa sohvalla välittämättä hälyttävästä kännykästään. Ikkunoista kiilautuu väkivaltaisen häikäisevää valoa. Mikaela puristaa korviaan ja raskaita luomiaan, että kuulisi vain kohinaa ja näkisi pimeää. Lopulta nainen hermostuu kännykän hälytysääneen ja vastaa: – Niin.

– Huomenta! Toni toivottaa tunnustellen. – Tulisiksä aamiaiselle?

Julia ottaa kaapista lautasen, Mikaela kuulee kilahduksen ja kysyy: – Onko Julia yhä siellä?

– On, Toni vastaa.

– Oliko hauskaa eilen? Mikaela kysyy.

– Mentiin aika aikaisin nukkumaan.

Tulee hiljaista luurin toisessa päässä, Tonin kysymys "nähdäänkö?" lopettaa hiljaisuuden.

Mikaela ei vastaa. Julia seuraa puhelua sivusta, rekisteröi pahaenteiset tauot.

– Nähdäänkö? Toni kysyy uudestaan.

Ei edelleenkään vastausta. Mies kysyy sen sijaan:

– Miten sä voit?

– Toni, mä... Mikaela aloittaa, lopettaa kesken lauseen.

– Haluaksä, että mä tulen käymään? Pitäisikö sun aloittaa lääkitys? Toni kysyy ja ajattelee, että Mikaela on menettämässä otteensa, jotain pitäisi nyt tehdä.

Julia kuulee ensimmäistä kertaa sanan "lääkitys" käytettävän tässä yhteydessä.

– Ei, en mä enää jaksa... mitään... mä haluan olla ihan yksin... vähän aikaa... tai haluan mä tulla sun luo, mutta en enää pääse... mulla on kädet niin tyhjät ja painottomat... kuin ne olisivat kantaneet jotain painavaa ja paino olisi yhtäkkiä poissa, ja kädet kohoaa taivaaseen...

– Mikaela, seura tekisi hyvää, Toni yrittää. – Sä olet ollut monta päivää yksin kotona. Lähdetään yhdessä syömään tai kävelemään. Tai näyttelyyn. Ihan mitä sä haluat.

– Ei huvita, Mikaela vastaa.

– Julia pyysi kysymään, ehdiksä tulla näyttämään niitä lavastuspiirustuksia illalla, mies sanoo.

– Mä en jaksa nyt, millään ei ole väliä.

– Tulenko mä käymään sun luona? Vai me molemmat? Vai tahdoksä nähdä vain Julian? mies yrittää.

Mikaela vastaa ärtyneesti, pidettyään pitkän tauon:

– Ette te oikeasti halua nähdä mua. Ole rehellinen mulle ja sano, että sä haluat mut sun ja Julian tieltä.

Mikaelan kommentti ei varsinaisesti yllätä Tonia.

– Mikaela, sä olet tolaltasi. Ja sä tiedät miksi.

– Sä et näe mua! Kukaan ei näe. Sä et enää näe mua Julian ja tulevan lapsen tähden, etkä välitäkään nähdä. Mä ymmärrän sen. Sä saat Juliassa uuden alun. Mulla ei ole enää mahdollisuuksia aloittaa uudestaan.

– Tuo ei pidä paikkansa. Mehän sovittiin, että ollaan kimpassa ja jaetaan lapsen huoltajuus, Toni ehtii sanoa, kun Mikaela keskeyttää huomautuksesta välittämättä.

– Mä olen niin tyhjä ja lohduton. Kaikki valuu tyhjiin. Mitä mä teen elämälläni? En enää mitään. En mä saa enää mitään irti. Tuhoavaa tyhjyyttä, Mikaela sanoo.

– No, onhan meillä toisemme. Ja Julia saa lapsen. Onhan näissä jo syitä elää.

– Ei, mä jään väkisin sivuraiteelle. Te kuulutte lapsen myötä yhteen, paljon syvemmin kuin osaat vielä kuvitellakaan. Lähemmäksi kuin me milloinkaan onnettomuuden jälkeen. Ette te tarvitse mua.

– Mikaela, sä koet taas tuskaa ja surua Vernasta, se vääristää asioita ja tunteita. Tajuaksä, että kipu puhuu sussa?

Julia oivaltaa kauhistuen mistä pariskunnan kivussa on kysymys.

– Eksä ole jo päässyt pahimman yli? Auttaako Julia ja tuleva lapsi? Mikaela sanoo.

– En ole. Sä tiedät sen. En koskaan. Ehkä Julian lapsi hieman lievittää, mutta mä yritän edelleen selvitä päivästä toiseen vajoamatta, ihan niin kuin säkin, Toni selittää mielensä pahoittaneena.

He vaikenevat. Toni vilkaisee huolestunutta Juliaa. Hiljaisuuden kestettyä tarpeeksi Mikaela toteaa alistuneesti:

– Sä tarvitset Juliaa. Ja lasta. Sä selviät, mä tahdon, että edes sä selviät, koska mä en. Kerro terveisiä ja pahoittele puolestani.

– Mikaela, voinko mä kertoa Julialle Vernasta?

Mikaela vastaa ”jos sä haluat...” ja lopettaa puhelun.

Toni katsoo epävarmana yhtä epävarmaa Juliaa. Mies tuntee kavahtavansa ja jäykistyvänsä, tietää paljastavansa liikaa pelkoa.

Julia siteeraa puhelua: – Aloittaa uudestaan lääkitys? Verna?

Toni miettii, mistä aloittaa selittäminen vai kertoako ollenkaan. Miehen pulssi kohoaa pelkästä ajatuksesta. Unohtamisen pimeys olisi lempein vaihtoehto.

Hän aloittaa raskaasti huokaisten: – Meiltä kuoli lapsi, kaksivuotias tyttö, Verna, kuusi vuotta sitten. Mikaela kylvetti Vernaa ammeessa ja meni vastaamaan puhelimeen. Kun hän palasi takaisin kylpyhuoneeseen, Verna oli vetänyt henkeen vettä ja tukehtunut, eikä elvyttäminenkään auttanut. Ei mikään.
Julia on järkyttynyt ja liikuttunut.

Toni kokoaa itsensä ja jatkaa:

– Mikaela sairastui vaikeaan masennukseen ja yritti itsemurhaa. Hän olisi tahtonut kuolla mun kanssa yhdessä, mutten mä halunnut.

Julia istuu keittiön tuolille ja kuuntelee.

– Ei me olla onnettomuudesta selvitty, ei siitä koskaan selviä. Jotenkin sitä on oppinut elämään alituisesti läsnä olevan kivun ja surun kanssa. Mikaela valittaa, ettei elämä ole enää elämisen arvoista ja yhtä hyvin voisi kuolla.

Toni pitää tauon.

– Onnettomuuden jälkeen me muutettiin erilleen, koska emme enää kestäneet saman katon alla. Vanhassa yhteisessä asunnossa olivat läsnä kaikki muistot.

Tieto lapsen kuolemasta valottaa Tonin ja Mikaelan henkilöt ja tuskan ihan uudella tavalla. Moni hämärään jäänyt seikka kirkastuu – tai oikeastaan raastavasti tummuu. Julia on järkyttynyt ja pitkään hiljaa, ennen kuin kysyy:

– Liittyykö teidän vapaa suhde jotenkin onnettomuuteen? Tähänkö sä viittasit mainitessasi, että teille sattui jotain?

– Kyllä me tapailtiin toisia ennen Vernan syntymääkin, mutta oikeastaan vasta erilleen muuttamisen jälkeen me päätettiin vapaasta suhteesta. Kaikki rajoitukset tuntuivat kokemamme jälkeen turhilta ja lapsellisilta. Millä on mitään väliä lapsen menettämisen jälkeen? Mun pitää jutella Mikaelan kanssa. Jos mä menen käymään hänen luona, nukun yön siellä?

Julia nyökkää, se on hyvä idea.
 

Toni saapuu Mikaelan luo illalla. Hän kutsuu vaimoaan nimeltä, mutta tämä ei vastaa. Mies huomaa lukemattomat lehdet ja postit eteisessä, haisevia roskiakin on kertynyt vietäväksi. Mikaelan ulkotakki lojuu lattialla.

– Mikaela! Toni kutsuu uudestaan, kuulee ääniä makuuhuoneesta. Mikaela makaa valveilla sängyssä.

– Hei!

Nainen ei vastaa. Toni riisuu kengät ja takin, astelee makuuhuoneeseen, seisahtuu sängyn päädyn eteen ja panee merkille vasta nyt, että sikiöasennossa makaavan Mikaelan vieressä on Vernan kuolinnaamio. Toni jäykistyy surullisesta näystä mutta pakottaa itsensä asettumaan naisen viereen, tämän taakse. Mies halaa naista ja tajuaa Mikaelan tuijottavan Vernan kuvaa yöpöydällä. Vernan kuolinnaamio tuntuu hänestä karmivalta – kuten on aina tuntunut, vaikka hän antoikin naamion ottamisessa ja valamisessa periksi Mikaelalle.

Hetken miehestä tuntuu, että hän tahtoisi lähteä, eikä enää koskaan palata, mutta hän on elänyt ja rakastanut Mikaelaa liian pitkään tehdäkseen niin. Hän kuuluu peruuttamattomasti tähän elämään. He eivät saa mitään takaisin, siihen heidän on tyydyttävä. Toni aavistelee tulevaa, Juliasta ja vauvasta huolimatta se on karmivan epävarma.

Toni ja Mikaela makaavat sanoitta sängyssä. Mies tuntee jotain pahaa tapahtuvan poislipuvalle, yhä vieraammalta tuntuvalle naiselle hänen vierellään – naiselle, jonka hän kuitenkin paradoksaalisesti tuntee perinpohjaisesti.

Mies ei tiedä mitä odottaa, millaisia vaikeuksia Julian raskaus ja lapsen saaminen toisivat heidän elämäänsä. Mutta ei Mikaela heitä vihaa, siitä Toni on varma.

Mikaela makaa hievahtamatta, ei vastaa Tonin kosketukseen. Kylmyys tuntuu miehestä pahaenteiseltä, hän ei tiedä mitä sanoa. Toni yrittää keksiä jotain sanottavaa, mutta mitään, mitä ei olisi tuhannesti sanottu, liittyen Vernaan ei ole olemassa.

Sanottu pauhaa hänen korvissaan tuhatkertaisena koskena. Se ettei hän keksi mitään uutta sanottavaa on surullista. Väsyttää. Tämä hiljaisuus puhuu aivan eri kieltä kuin milloinkaan.

He makaavat sanoitta pitkään, kunnes väsymys, huolet ja silkka halu paeta hiljaisuuden pelottavaa kieltä sulkevat miehen silmät.

Mikaelan aistii Tonin nukahtaneen, nousee istumaan, tutkii tukehduttavan ahdistuneena miestä. Hän ei käsitä, milloin Toni on hänen viereensä ilmestynyt. Ajatukset ja tunteet ovat raivostuttavaa kaaosta, mieli on poissa, mieli on kuolemassa. Mikaelaa oksettaa, hän sulkee silmänsä ja odottaa kuvotuskohtauksen hellittävän.

Mikaela palelee ja vapisee mennessään keittiöön ja tuntee yhtäkkiä pistävää vatsakipua niin, että joutuu taittumaan kaksinkerroin ja nojaamaan pöytään. Hänen silmänsä osuvat veitsitelineeseen.

Veitsi, hän sanoo mielessään ja ottaa veitsen käteensä. Veitsi. Mikaela inhoaa itseään, kun ei käsitä, mitä veitsi tarkoittaa tai miksi hän on ottanut sen käteensä tai minkä tähden Toni nukkuu hänen sängyllään.

Unitabletit, hän sanoo mielessään ja ottaa purkin unitabletteja. Unitabletit. Unitabletit kumoavat muistot ja huolet. Hän ottaa tappavan kourallisen tabletteja veden kera, pukee viluissaan ulkotakin, menee makuuhuoneeseen veitsi kädessä ja tarkastelee nukkuvaa miestä. Nainen ei tiedä, mitä tekee tai miksi seisoo siinä veitsi kätensä jatkona.

Mikä tämä olemukseni on? Mikaela kysyy tuohduksissaan itseltään ja oivaltaa äkkijyrkästi, että Verna oli se korppi kylpyammeessa. Verna elää korppina, ei hänellä ole mitään hätää. Toni on viaton ja syytön, Mikaela sanoo, ei miehelle voi tehdä mitään pahaa. Kuolema kuuluu vain minulle. Ole Tonille hyvä. Ei Tonin pidä luopua mistään. Toni ja Julia odottavat lasta. Julia imee Tonia. Vauva imee Juliaa, tämän nuoruutta ja uutta elämää sädehtiviä silmiä. Niin se menee. Niin sen pitää mennä. Tämän elämän.

Minä en ole täällä. Keitä heidän pitäisi toisilleen ja itselleen olla. Toni ei menettäisi mitään lähtiessään täältä perhe-elämään, sen ihanaan kaaokseen ja kakofoniaan, Mikaela päättelee, mutta minä en voisi seurata heitä sinne minne he ovat menossa.

Mikaela asettuu Tonin viereen veitsi kädessä. Hän tarkastelee miehen kasvoja, korvia, huulia, nenää, ihohuokosia. Finni vasemmassa poskessa ja kaulassa. Tummat hiukset valuvat otsalle ja silmille. Mies on tässä, silti jo poissa, Julian luona. Hän on vain puoliksi tosi tässä, kaikkein tosin toisaalla. En voi seurata mukana. Täällä ja minussa asuu vain haamuja. Asutan haamuja. Surun uuvuttama haamukoti. Mennyt tiivistynyt tähän hetkeen, mikään määrä ymmärrystä ei vapauta siitä. Ei ole enää mitään haluamisen arvoista, eikä mikään määrä rakkautta riitä arpia parantamaan.

Viimeinen hetki. Kuoleman lukemattomat huoneet, kuolema sulattaa heidät täydellisesti toisiinsa, kuoleman hekuma, häivähdys kuumottavasta ja puhtaasta seksuaalisesta halusta ja hellyydenkaipuusta. Mutta toivo ja usko eivät enää asu täällä. Onko tuhoava totuuskin muuttanut pois?

Ikkunasta avautuva iltataivas on kirkas ja avoin, ikkunasta tuulenvire hipaisee Mikaelan kasvoja ja hiuksia. Jos vain herättäisi Tonin, ja kun mies avaisi silmänsä, heräisi hänessä uudestaan rakkaus, elämänhalu ja uteliaisuus. Sovittava yhteisymmärrys veisi surun tuolle puolen. Ei, rakkaus on illuusio muutoksen ja menneisyyden sovittamisen mahdollisuudesta.

Nainen tuijottaa kyynelehtien miestään – yhtäkkiä iskee voimiensa takaa tätä veitsellä suoraan sydämeen. Tonin silmät rävähtävät auki, Mikaela katsoo häntä tyhjin silmin tajuamatta tekoaan.

Toni vuotaa pahasti verta, käsittää hädin tuskin tapahtuneen, yrittää avuttomana ja silmät lautasina sanoa jotain.

Mikaela katsoo Tonia, kuinka veitsi törröttää miehen rintakehästä. Nainen näyttää sormellaan, että tsyyt, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Ja hän kumartuu suukottamaan miestä.

Toni aistii Mikaelan hengityksessä valkosipulin tuoksun ja käsittää, että hän on pahasti haavoittunut sydämeen, ehkä kuolee, ei pysty liikkumaan, kylmä leviää, tunto katoaa.

Tonin silmistä himmenevät valot, kasvoilta ja huulilta elämä.

Mikaela asettuu miehen viereen ja painaa huulensa tämän elämästä erkaneville huulille.

Toni näkee vielä kyyneleen vierähtävän Mikaelan poskelle, sitten pistävä kipu ja kuolema sulkevat miehen silmät.

Äiti, lasta vailla, Mikaela ajattelee ja pitää miestään kädestä. Huoneen häikäisee ylimaallisen kaunis auringonvalo, loistossaan rauhaa.

Ja Mikaelaa niin, niin väsyttää Vernan kutsuessa heitä: "Äitii... isää... äitii..."

Loppu.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.